Wall Street and Rise of Hitler

LUKU 7: Kuka rahoitti Adolf Hitleriä?

Hitlerin ja Natsi-liikkeen rahoituksen perinpohjainen tutkiminen puuttuu vielä. Ainoa julkaistu tutkimus Hitlerin henkilökohtaisista raha-asioista on Oron James Halen artikkeli "Adolph Hitler: Taxpayer", jossa kerrotaan Adolfin yhteenotoista Saksalaisten veroviranomaisten kanssa ennen kuin hänestä tuli Valtakunnankansleri. [1] 1920-luvulla Hitler esitteli itsensä Saksalaisille pelkästään köyhänä kirjailijana joka elätti itsensä pankkilainoilla, jolla oli auto joka oli ostettu luotolla. Valitettavasti, alkuperäiset asiakirjat joita Hale käytti eivät paljastaneet Hitlerin tulojen lähdettä, tai lainoja, etkä Saksan laki "vaatinut yksityisyrittäjää tai ammatinharjoittajaa paljastamaan yksityiskohtaisesti tulojensa lähdettä tai palvelujen luonnetta josta tulot on saatu." [2] Ilmeisesti rahat autoon, sihteeriin (Rudolf Hess), toiseen avustajaan, autonkuljettajaan, sekä kuluihin joita koitui poliittisesta aktiviteetista, tulivat jostakin. Mutta, kuten Lev Trotskin asuminen New Yorkissa, on vaikeaa sovittaa Hitlerin tiedetyt kulut hänen tulojensa tarkkoihin lähteisiin.

Joitakin varhaisia Hitlerin tukijoita

Me tiedämme että kuuluisat Eurooppalaiset ja Amerikkalaiset teollisuusmiehet rahoittivat kaikenlaisia sen aikakauden totalitaarisia poliittisia ryhmiä, mukaan lukien Kommunistit ja erilaiset Natsi-ryhmät. USA:n Kilgoren Komitean asiakirjoissa kerrotaan että:

Vuoteen 1919 mennessä Krupp antoi jo taloudellista apua yhdelle taantumuksellisista poliittisista ryhmistä jotka kylvivät nykyisen Natsi-ideologian siemenen. Hugo Stinnes oli eräs varhainen Natsi-Puolueen (National Socialistische Deutsche Arbeiter Partei) avustaja. Vuoteen 1924 mennessä muut kuuluisat teollisuusmiehet ja rahoittajat, heidän joukossaan Fritz Thyssen, Albert Voegler, Adolph Kirdorf, ja Kurt von Schroder, antoivat salaa huomattavia summia Natseille. Vuonna 1931 hiilikaivosten omistajien yhteisö Kirdorf johti lupasi maksaa 50 pfennigiä jokaista myytyä hiilitonnia kohden organisaatiolle jota Hitler rakensi. [3]

Hitlerin oikeudenkäynnissä Münchenissä vuonna 1924 paljastui että Natsi-Puolue sai 20 000 dollaria Nürnbergin teollisuusmiehiltä. Kaikein mielenkiintoisin nimi tältä aikakaudelta on Emil Kirdorf, joka oli aiemmin toiminut kanavana rahoittaessaan Saksan sekaantumista Bolshevikkien Vallankumoukseen. [4] Kirdorfin rooli Hitlerin rahoittamisessa oli, hänen omin sanoin:

Vuonna 1923 minä tulin kosketuksiin ensimmäistä kertaa Kansallissosialistisen liikkeen kanssa... Minä ensimmäistä kertaa kuuntelin Führeriä Essenin Messuhallissa. Hänen selkeä esityksensä vakuutti minut täysin. Vuonna 1927 minä ensimmäistä kertaa kohtasin Führerin henkilökohtaisesti. Minä matkustin Müncheniin ja keskustelin siellä Führerin kanssa Bruckmannin kotona. Neljän ja puolen tunnin aikana Adolf Hitler selitti minulle ohjelmaansa yksityiskohtaisesti. Sitten minä pyysin Führeriä kokoamaan yhteen luennon jonka hän oli antanut minulle pamfletin muodossa. Minä sitten jaoin tätä pamflettia omissa nimissäni bisnes- ja tuotantopiireissä.

Siitä lähtien olen asettanut itseni täysin hänen liikkeensä käyttöön. Pian meidän Münchenin keskustelujen jälkeen, sekä seurauksena pamfletista jonka Führer laati ja jota minä jaoin, suuri joukko kokouksia pidettiin Führerin ja johtavien teollisuusmiesten välillä. Viimeistä kertaa ennen valtaannousuaan, teollisuusmiehet tapasivat kotonani yhdessä Adolf Hitlerin, Rudolf Hessin, Hermann Göringin, ja muiden puolueen johtavien henkilöiden kanssa. [5]

Vuonna 1925 Hugo Stinnesin perhe lahjoitti rahaa muuttaakseen Natsien viikottain ilmestyvän lehden, Volkischer Beobachterin, päivittäin ilmestyväksi julkaisuksi. Putzi Hanfstaengl, Franklin D. Rooseveltin ystävä ja suojatti, antoi puuttuvat rahat. [6] Taulukko 7-1 antaa yhteenvedon tällä hetkellä tiedetyistä rahalahjoituksista sekä lahjoittajien bisnesyhteyksistä Yhdysvalloissa. Putzi ei esiinny tällä listalla, sillä hän ei ollut teollisuusmies eikä rahamaailman edustaja.

1930-luvun alussa taloudellista apua Hitlerille alkoi tulla enemmän. Saksassa pidettiin sarja kokouksia, jotka on kumoamattomasti dokumentoitu useissa lähteissä, Saksan teollisuusmiesten, Hitlerin itsensä, sekä yhä useammin Hitlerin edustajien Hjalmar Sehaehtin ja Rudolf Hessin välillä. Elintärkeä seikka in että nämä Saksalaiset teollisuusmiehet jotka rahoittivat Hitleriä olivat ensi sijaisesti kartellien johtajia joilla oli Amerikkalaiset yhteydet, omistajuus, tai joissakin tapauksissa yhteys tytäryhtiöön. Nämä Hitlerin tukijat eivät olleet, useinkaan, firmoja joilla oli puhtaasti Saksalainen alkuperä, tai Saksalaisten perheyritysten edustajia. Lukuun ottamatta Thysseniä ja Kirdoffia, useimmissa tapauksissa he olivat Saksalaisia monikansallisia yrityksiä — i.e., I.G. Farben, A.E.G., DAPAG, jne. Nämä monikansalliset yritykset oli rakennettu Amerikkalaisilla lainoilla 1920-luvulla, ja 1930-luvun alussa niillä oli Amerikkalaiset johtajat ja raskas Amerikkalainen finanssi-osallisuus.

Eräs ulkomaisen poliittisen rahan virta jota ei käsitelty täällä on Royal Dutch Shell, Standard Oilin suuri kilpailija 1920- ja 1930-luvulla, joka on myös Englantilais-Hollantilaisen liikemiehen Sir Henri Deterdingin lapsi. On laajalti väitetty että Henri Deterding henkilökohtaisesti rahoitti Hitleriä. Tämän väitteen on esittänyt, elämäkerran kirjoittaja Glyn Roberts teoksessaan The Most Powerful Man in the World. Roberts huomauttaa että Hitler teki Deterdingiin vaikutuksen jo vuonna 1921:

...ja Hollannin lehdistö raportoi että, agentti Georg Bellin välityksellä, hän [Deterding] oli asettanut Hitlerin käyttöön, silloin kun puolue oli "yhä pitkissä vaatteissa", ei vähempää kuin neljä miljoonaa guldenia. [7]

Roberts raportoi että vuonna 1931 Georg Bell, Deterdingin agentti, osallistui Ukrainalaisten Patrioottien kokouksiin Pariisissa "Hitlerin ja Deterdingin yhteisenä delegaattina". [8] Lisäksi Roberts raportoi:

Deterdingiä syytettiin, kuten Edgar Ansell Mowrer todistaa teoksessaan Germany Puts the Clock Back, siitä että hän lahjoitti suuria summia Natseille uskoessaan että menestys antaisi hänelle paremman aseman Saksan öljymarkkinoilla. Muissa yhteyksissä, summat jotka olivat niinkin suuria kuin 55 000 000 puntaa, mainittiin. [9]

Elämäkerta-kirjailija Roberts löysi Deterdingin voimakkaan inhon Bolshevismia kohtaan, ja sen sijaan että olisi esittänyt raskaat todisteet rahoituksesta hän on taipuvainen olettamaan sen sijaan että olisi todistanut, että Deterding suhtautui myönteisesti Hitleriin. Mutta pro-Hitlerismi ei ole välttämättä seuraus anti-Bolshevismista; joka tapauksessa Roberts ei tarjoa todisteita rahoituksesta, eikä tämä kirjailija ole löytänyt kovia todisteita Deterdingin sekaantumisesta.

Mowrerin kirja ei sisällä luetteloa tai alaviitteitä hänen informaationsa lähteinä eikä Robertsilla ole erityisiä todisteita syytöksilleen. Ei ole aihetodisteita että Deterding olisi ollut pro-Nazi. Hän muutti myöhemmin asumaan Hitlerin Saksaan ja lisäsi oman osansa Saksan bensiinimerkkinoille. Joten on voinut olla joitakin lahjoituksia, mutta niitä ei ole todistettu.

Samoin, Ranskassa (11. tammikuuta 1932), Paul Faure, Chambre des Députésin jäsen, syytti Ranskalaista teollisuusyritystä Schneider-Creuzotia Hitlerin rahoittamisesta — ja vahingossa mainitsi Wall Streetin finanssi-kanavien joukossa. [10]

Tämä Schneiderin ryhmä on kuuluisa Ranskalainen aseiden valmistaja. Elvytettyään Schneiderin vaikutusvallan Fasismin pystyttämisessä Unkariin ja sen laajat kansainväliset aseistus-operaatiot, Paul Fauré kääntyy Hitlerin puoleen, ja siteeraa Ranskalaisesta sanomalehdestä LeJournalista "että Hitler oli saanut 300 000 Sveitsin kultafrangia" allekirjoituksista (subscriptions) jotka avattiin Hollannissa erään yliopiston professorin, von Bissingin tapauksessa. Skodan tehdas Pilsenissä, sanoi Paul Fauré, oli Ranskalaisen Schneiderin perheen kontrolloima, ja ne olivat Skodan johtajat von Duschnitz ja von Arthaber jotka antoivat nämä allekirjoitukset Hitlerille. Fauré teki jontopäätöksen:

Minua ärsyttää nähdä Skodan johtajat, Schneiderin kontrolloimina, rahoittamassa Hitlerin vaalikampanjaa; minua ärsyttää nähdä sinun firmasi, sinun rahamiehesi, sinun teollisuuskartellisi yhdistyneenä kaikkein nationalistisimpien Saksalaisten kanssa...

Taas kerran, mitään todisteita ei löytynyt tästä väitetystä rahavirrasta Hitlerille.

Fritz Thyssen and W.A. Harriman Company of New York

Eräs toinenvaikeasti todettava tapaus väitetytsä Hitlerin rahoittamisesta on Fritz Thyssen, tämä Saksalainen teräs-,agnaatti joka yhdistettiin Natsi-liikkeeseen 1920-luvun alkupuolella. [11] Kun häntä kuulusteltiin vuonna 1945 Project Dustbinin alaisuudessa, Thyssen muisteli että Kenraali Ludendorf lähestyi häntä vuonna 1923 siihen aikaan kun Ranskalaiset evakuoivat Ruhrin. Pian tämän kokouksen jälkeen Thyssen esiteltiin Hitlerille ja hän tarjosi rahoja Natseille Kenraali Ludendorfin kautta. Vuosina 1930 - 1931 Emil Kirdorf lähestyi Thysseniä ja lähetti tämän jälkeen Rudolf Hessin neuvottelemaan Natsi-Puoluen lisärahoituksesta. Näihin aikoihin Thyssen järjesti 250 000 markan lainan Bank Voor Handel en Scheepvaartista joka oli perustettu vuonna 1918 H.J. Kouwenhovenin ja D.C. Schutten toimesta heidän ollessaan pankin johtajia. [12] Tämä pankki oli August Thyssen Bank of Germanyn tytäryhtiö (aiemmin von der Heydt’s Bank A.G.). Se oli Thyssenin henkilökohtainen pankki-operaatio, ja se oli sidoksissa W.A. Harrimanin finanssi-intresseihin New Yorkissa. Thyssen kertoi Project Dustbinin kuulustelijoilleen että:

Minä valitsin Hollantilaisen pankin koska en halunnut sekaantua Saksalaisiin pankkeihin asemassani, ja joska ajattelin että oli parempi tehdä bisnestä Hollantilaisen pankin kanssa, ja minä ajattelin että minulla olisi Natsit hiukan enemmän omissa käsissäni. [13]

Thyssenin kirja, I Paid Hitler, joka julkaistiin vuonna 1941, oli niin sanotusti Fritz Thyssenin itsensä kirjoittama, vaikka Thyssen kiistää kirjoittaneensa sen. Tässä kirjassa väitetään että rahet Hitlerille — noin miljoona markkaa — tulivat etupäässä Thysseniltä itseltään. Teoksessa I Paid Hitler on muitakin tukea vailla olevia väitteitä, esimerkiksi että Hitler oli itse asiassa Rothschildin perheen avioliiton ulkopuolella syntyneen lapsen jälkeläinen. Niin sanotusti Hitlerin isoäiti, Frau Schickelgruber, oli ollut palvelija Rothschildin kiinteistössä ja ollessaan siellä hän tuli raskaaksi:

...erässä kuulustelussa jonka aikoinaan järjesti Itävallan kansleri, Engelbert Dollfuss, paljastui joitakin mielenkiintoisia seikkoja, jonka ansiosta Itävalta-Unkarin monarkian poliisiosaston kansiot olivat huomattavan täydelliset. [14]

Tämä väite liittyen Hitlerin laittomuuteen (illegitimacy) kiistetään kokonaisuudessaan perusteellisemmin Eugene Davidsonin kirjassa, jossa vihjataan Frankenbergerin perheeseen, ei Rothschildin perheeseen.

Joka tapauksessa, ja mikä on ajankohtaisempaa meidän näkemyksemme kannalta, August Thyssenin julkisivu-pankki Hollannissa — i.e., Bank voor Handel en Scheepvaart N.V. — oli Union Banking Corporationin hallitsema New Yorkissa. Harrimanin perheellä oli siinä finanssi-intressi, ja E. Roland Harriman, (Averell Harrimanin veli), oli tämän Union Banking Corporationin johtaja. [15] Tällä pankilla oli yhteinen Thyssen-Harriman operaatio ja siinä oli seuraavat johtajat vuonna 1932:

Thyssen järjesti 250 000 merkan lainan Hitlerille, tämän Hollantilaisen pankin kautta jolla oli yhteydet Harrimanin perheeseen. Thyssenin kirjassa, joka myöhemmin torjuttiin, sanotaan että jopa miljoona markkaa tuli Thysseniltä.

Thyssenin Amerikkalaiset kumppanit olivat, tietysti, Wall Streetin finanssijärjestelmän kuuluisia jäseniä. Edward Henry Harrimanilla, tällä 1800-luvun rautatie-magnaatilla, oli kaksi lasta, W. Averell Harriman (syntynyt vuonna 1891), ja E. Roland Harriman (syntynyt vuonna 1895). Vuonna 1917 W. Averell Harriman oli Guaranty Trust Companyn johtaja ja hän oli sekaantunut Bolshevikkien vallankumoukseen. [16] Hänen elämäkerta-kirjoittajansa mukaan, Averell aloitti pohjalta, tilintarkastajana valmistuttuaan Yalesta vuonna 1913, sitten hän "yleni tasaisesti yhä vastuunalaisempiin asemiin kuljetus- ja finanssi-alalla." [17] Sen lisäksi että hän oli Guaranty Trustin johtaja, Harriman perusti Merchant Shipbuilding Corporationin vuonna 1917, josta tuli pian suurin kauppalaivasto USA:n lipun alla. Tästä laivastosta luovuttiin vuonna 1925 ja Harriman meni houkutteleville Venäjän markkinoille. [18]

Näiden Venäjän diilien avulla vuonna 1929, Averell Harriman teki miljoonan dollarin voiton tavallisesti kovapäisten Neuvostoliittolaisten avulla joilla oli maine että he eivät luovuta mitään ilman jonkinlaista nykyistä tai myähempää vastapalvelusta. Samanaikaisesti, näiden onistuneiden liikkeiden kanssa kansainvälisessä finanssissa, Averell Harrimania on aina viehättänyt tämä niin kutsuttu "julkinen" palvelu. Vuonna 1913 Harrimanin "julkinen" palvelustyö alkoi nimityksellä Palisades Park Commissionon. Vuonna 1933 Harriman nimitettiin Työllistymisen New Yorkin osavaltion komiteaan, ja vuonna 1934 hänestä tuli Rooseveltin NRA (National Recovery Administration) — hallinnollinen viranomainen — GE:n Gerard Swopen Mussolinin kaltainen hengentuote. [19] Tätä seurasi virta "julkisia" virkoja, ensin Lend Lease -ohjelma, sitten Neuvostoliiton suullähettiläänä, myöhemmin Kauppaministerinä.

Sitävastoin, E. Roland Harriman rajoitti aktiviteettinsa kansainvälisen rahoituksen yksityiseen bisnekseen ilman seikkailua, kuten hänen veljensä Averell teki, "julkiseen" palvelukseen. Vuonna 1922 Roland ja Averell perustivat W.A. Harriman & Company -nimisen firman. Vielä myöhemmin Rolandista tuli Union Pacific Railroadin hallituksen puheenjohtaja, sekä Newsweek -aikakauslehden ja Mutual Life Insurance Company of New Yorkin johtaja, USA:n Punaisen Ristin hallintoneuvoston jäsen, sekä American Museum of Natural Historyn jäsen.

Natsi-rahamies Hendrik Jozef Kouwenhoven, Roland Harrimanin johtajapari Union Banking Corporation in New Yorkissa, oli Bank voor Handel en Scheepvaartin (BHS) toimitusjohtaja Rotterdamissa. Vuonna 1940 BHS:llä oli noin 2 200 000 dollarin talletukset Union Banking Corporationissa, joka puolestaan teki suurimman osan bisnestään BHS:n kanssa. [20] 1930-luvulla Kouwenhoven oli myös Vereinigte Stahlwerke A.G:n johtaja, teräskartelli joka perustettiin Wall Streetin rahoilla 1920-luvun puolivälissä. Kuten Baron Schroder, hän oli kuuluisa Hitlerin tukija.

Eräs toinen New York Union Banking Corporationin johtajista oli Johann Groeninger, Saksan alaimainen jolla oli suuri määrä teollisuuteen ja rahoitukseen liittyviä kytköksiä mukaan lukien Vereinigte Stahlwerke, August Thyssen -ryhmä, sekä johtajan virka August Thyssen Hutte A.G:ssä. [21]

Tämä sidos sekä yhteiset bisnes-intressit Harrimanin ja Thyssenin intressien välillä eivät vihjaa että Harrimanit olisivat suoraan rahoittaneet Hitleriä. Toisaalta, se osoittaa että Harrimanit olivat läheisesti sidoksissa kuuluisiin Natseihin Kouwenhoveniin ja Groeningeriin, sekä Natsien julkisivu-pankkiin, Bank voor Handel en Scheepvaartiin. On kaikki syyt uskoa että Harrimanit tiesivät Thyssenin tuesta Natseille. Harrimanien tapauksessa, on tärkeä pitää mielessä heidän pitkään kestänyt ja läheinen suhde Neuvsotoliiton kanssa, sekä Harrimanin asema Rooseveltin New Dealin sekä Demokraattisen Puolueen keskuksessa. Todisteet vihjaavat että eräät Wall Streetin eliitin jäsenet ovat sidoksissa, ja että heillä on ehdottomasti vaikutusvaltaa, kaikkiin poliittisiin ryhmittymiin sen aikaisen maailman sosialistisessa spektrissä — Neuvosto-sosialismissa, Hitlerin kansallissosialismissa, ja Rooseveltin New Deal -sosialismissa.

Rahoittamassa Hitleriä maaliskuun 1933 valtiopäivävaaleissa

Asettaen Georg Bell-Deterdingin ja Thyssen-Harrimanin tapaukset samalle puolelle, me tutkimme nyt Hitlerin tukijoiden ydintä. Toukokuussa 1932, tämä niin kutsuttu "Kaiserhof Meeting" tapahtui American I.G. Farbenin Max Ilgnerin, Hamburg-America Linen Kiepin, ja German Potash Trustin Diemin välillä. Yli 500 000 markkaa kerättiin tässä kokouksessa ja talletettiin Rudolf Hessin tilille Deutsche Bankissa. On huomionarvoista, "Warburgin myytin" tapauksessa jota on kuvailtu Luvussa Kymmenen, että Max Ilgner American I.G. Farbenista lahjoitti 100 000 markkaa, tai viidesosan kokonaissummasta. Tämä "Sidney Warburgin" kirjoittama kirja väittää Warburgin olleen mukana Hitlerin rahoittamisessa, ja Paul Warburg oli American I.G. Farbenin johtaja, kun taas Max Warburg oli I.G. Farbenin johtaja. [22]

On kiistämättömiä asiakirja-todisteita kansainvälisten pankkiirien ja teollisuusmiesten suuremmasta roolista Natsipuolueen ja Kansanpuolueen (Volkspartie) rahoittamisesta maaliskuun 1933 Valtiopäivävaaleissa. Yhteensä kolme miljoonaa markkaa lahjoitettiin kuuluisien firmojen ja liikemiesten kautta, ja se sopivasti "pestiin" erään tilin kautta Delbruck Schickler Bankissa, ja sitten ne ohjattiin Rudolf Hessin käsiin Hitlerin ja NSDAP:n käytettäväksi. Tätä rahojen siirtoa seurasi Valtiopäivätalon polttaminen, perustuslaillisten oikeuksien kumoaminen, sekä Natsi-vallan lujittaminen. Tuhopolttajat pääsivät Valtiopäivätaloon erään tunnelin kautta joka lähti talosta missä Putzi Hanfstaengel asui, tätä Valtiopäivätalon tulipaloa itseään Hitler käytti tekosyynä perustuslaillisten oikeuksien kumoamiseksi. Lyhyesti, muutaman viikon sisällä Hitlerin saamasta merkittävästä tuesta oli merkittävien tapahtumien toisiinsa kytköksissä oleva järjestys: rahallinen tuki tärkeiltä pankkiireilta ja teollisuusmiehiltä vuoden 1933 vaaleihin, Valtiopäivätalon polttaminen, perustuslaillisten oikeuksien kumoaminen, sekä vallan anastus Natsi-puolueen toimesta.

Rahan keräämiskokous pidettiin 20. helmikuuta 1933, Göringin kotona, joka oli silloin Valtiopäivien presidentti, Hjalmar Horace Greeley Schachtin toimiessa isäntänä. Läsnä olivat I.G. Farbenin von Schnitzlerin mukaan:

Krupp von Bohlen, joka, vuoden 1933 alussa, oli Reichsverband der Deutschen Industrien (Saksan teollisuuden kattojärjestö) presidentti; Tri. Albert Voegler, Vereinigte Stahlwerken johtava mies; Tri. Stein, Gewerkschaft Auguste-Victorian johtaja, kaivos joka kuuluu I.G:lle. [23]

Hitler selitti poliittisia kantojaan paikalle kokoontuneille liikemiehille pitkässä 2½ tuntia kestäneessä puheessaan, jossa hän hyödynsi tehokkaasti kommunismin sekä kommunistisen vallankaappauksen uhkaa:

"Ei riitä että me sanomme, että emme halua Kommunismia talouteemme. Jos me jatkamme vanhalla poliittisella kurssillamme, silloin me tuhoudumme... On johtajiemme jaloin teko löytää ihanteita jotka ovat vahvempia kuin tekijät jotka yhdistävät ihmiset. Tunnustin jo silloin kun olin sairaalassa että täytyy etsiä uusia ihanteita jotka johtavat jälleenrakentamiseen. Minä löysin ne nationalismista, henkilökohtaisista arvoista, sekä sovinnon torjumisesta kansakuntien välillä...

Nyt me olemme viimeisten vaalien alla. Riippumatta lopputuloksesta, ei tule olemaan peräytymistä, vaikka tulevat vaalit eivät saisikaan aikaan tulosta, suuntaan tai toiseen. Jos vaaleissa ei ole selvä voittajaa, tulos täytyy saada aikaan muilla keinoin. Olen puuttunut asioihin antaakseni ihmisille vielä kerran tilaisuuden päättää kohtalostaan itse.

On vain kaksimahdollisuutta, joko työntää takaisin vastustus perustuslailliselta pohjalta, ja tätä tarkoitusta verten vielä kerran nämä vaalit; tai taistelu tullaan käymään toisenlaisilla aseilla jotka saattavat vaatia suurempia uhreja. Minä toivon että Saksan kansa täten tunnustaa hetken suurenmoisuuden. [24]

Sen jälkeen kun Hitler oli puhunut, Krupp von Bohlen ilmaisi paikalle kokoontuneiden teollisuusmiesten ja pankkiirien tuen konkreettisessa kolmen miljoonan markan poliittisen rahaston muodossa. Osoittautui että se oli enemmän kuin riittävästi vallan hankkimiseksi, sillä 600 000 markkaa jäi kuluttamatta vaalien jälkeen.

Hjalmar Schacht organisoi tämän historiallisen kokouksen. Me olemme aiemmin kuvailleet Schachtin yhteyksiä Yhdysvaltoihin: hänen isänsä oli kassanhoitaja Berlin Branch of Equitable Assurancessa, ja Hjalmar oli läheisesti mukana melkein kuukausittain (almost on a monthly basis) Wall Streetin hommissa.

Eniten rahaa tähän rahastoon lahjoitti I.G. Farben: 500 000 markkaa. BUBIAG:in (Braunkohlen und Brikett-Industrie A.G.) johtaja A. Steinke, I.G. Farbenin tytäryhtiö, lahjoitti henkilökohtaisesti 200 000 markkaa. Lyhyesti, 45 % vuoden 1933 lahjoituksista tuli I.G. Farbenilta. Jos me katsomme American I.G. Farbenin johtajia — I.G. Farbenin USA:n tytäryhtiö — me pääsemme lähelle juuria liittyen Wall Streetin sekaantumiseen Hitlerin asioihin. American I.G. Farbenin hallituksessa siihen aikaan oli eräitä kaikkein arvostetuimpia nimiä Amerikkalaisten teollisuusmiesten joukossa: Edsel B. Ford Ford Motor Companysta, C.E. Mitchell Federal Reserve Bank of New Yorkista, sekä Walter Teagle, Federal Reserve Bank of New Yorkin johtaja, Standard Oil Company of New Jerseyn johtaja, sekä Presidentti Franklin D. Rooseveltin Georgia Warm Springs Foundationin johtaja.

Paul M. Warburg,Federal Reserve Bank of New Yorkin ensimmäinen johtaja, sekä Bank of Manhattanin hallituksen puheenjohtaja, oli myös I.G. Farbenin johtaja. H.A. Metz I.G. Farbenista oli myös Warburgien Bank of Manhattanin johtaja. Lopuksi, Carl Bosch American I.G. Farbenista oli myös Ford Motor Company A.G:n johtaja Saksassa.

Kolme American I.G. Farbenin hallituksen jäsentä todettiin syylliksi Nürnbergin sotaoikeudessa: Max Ilgner, F. Ter Meer, ja Hermann Schmitz. Kuten me olemme huomauttaneet, Amerikkalaiset hallituksen jäsenet — Edsel Ford, C. E. Mitchell, Walter Teagle, ja Paul Warburg — eivät joutuneet syytteeseen Nürnbergissä, ja mitä asiakirjoihin tulee, heiltä ei edes kysytty mitä he tiesivät vuoden 1933 Hitler-rahastosta.

Poliittiset lahjoitukset

Keitä olivat nämä teollisuusmiehet ja pankkiirit jotka asettivat vaalirahaston Natsi-puolueen saataville vuonna 1933? Luetelo rahoittajista ja lahjoitusten määrä on seuraavanlainen:

Kuinka me voimme todistaa että nämä poliittiset lahjoitukset itse asiassa tapahtuivat?

Maksut Hitlerille tässä viimeisessä askelmassa diktatuurisen Natsismin tielle suoritettiin yksityisen pankin, Delbruck Sehicklerin kautta. Tämä Delbruck Schickler Bank oli Metallgesellschaft A.G:n tytäryhtiö, teollisuusjättiläinen, Saksan suurin ruostumattoman metallin valmistaja, ja sillä oli hallitseva asema ruostumattoman metallin maailmanlaajuisessa kaupassa. Yhtiön ("Metall") tärkeimmät omistajat olivat I.G. Farben sekä British Metal Corporation. Me voisimme huomauttaa sattumalta että "Metall" Aufsichsratin Englantilaiset johtajat olivat Walter Gardner (Amalgamated Metal Corporation) ja Captain Oliver Lyttelton (myös Amalgamated Metalin hallituksessa ja paradoksaalisesti hänestä tuli myöhemmin Toisessa maailmansodassa Englannin Tuotantoministeri).

Nürnbergin sotaoikeuden papereissa on alkuperäiset käännösliuskat I.G. Farbenin pankki-divisioonalta ja muilta firmoilta jotka on lueteltu sivulla 110 Delbruck Schickler Bankiin Berliinissä, jossa informoidaan tälle pankille rahojen siirrosta Dresdner Bankista ja muista pankeista, heidän Nationale Treuhandin (National Trusteeship) tilille. Tätä tiliä Rudolf Hess käytti Natsi-Puolueen kuluja varten vaalien aikana. Käännös I.G. Farbenin rahansiirto-kuitista, valittu esimerkkinä, on seuraavanlainen. [25]

Käännös I.G. Farbenin kirjeestä 27. helmikuuta 1933, jossa neuvottiin 400 000 markan siirrosta Nationale Treuhandin tilille. [26]

Tässä kohdassa meidän pitäisi huomioida ponnistelut jotka on tehty kääntämään meidän huomiomme pois Amerikkalaisista rahoittajilta (sekä Saksalaisista rahoittajista joilla oli yhteydet Amerikkaan sidoksissa oleviin yhtiöihin) jotka olivat mukana Hitlerin rahoittamisessa. Tavallisesti syy Hitlerin rahoittamiseen laitettiin yksinomaan Fritz Thyssenin tai Emil Kirdorfin harteille. Thyssenin tapauksessa tätä syytöstä kierrätettiin laajalti kirjassa joka oli niin sanotusti Thyssenin kirjoittama keskellä Toista maailmansotaa, mutta jota hän myöhemmin kieltäytyi tunnustamasta. [27] Miksi Thyssen haluaisi myöntää tällaisia toimia ennen Natsismin häviötä on selittämättä.

Emil Kirdorf, joka kuoli vuonna 1937, oli aina ylpeä yhteyksistään Natsismin nousuun. Yritys rajoittaa Hitlerin rahoittaminen Thysseniin ja Kirdorfiin ulottui Nürnbergin sotaoikeuteen vuonna 1946. Edes Neuvostoliiton edustaja ei halunnut tuoda todisteita Amerikkalaisten mukana olosta; tämä ei ole yllättävää, sillä Neuvostoliitto on riippuvainen näiden samojen rahoittajien hyvästä tahdosta jotka tuovat kipeästi kaivattua Länsimaista teknologiaa Neuvostoliittoon.

Nürnbergissä, lausunnot annettiin ja niiden annettiin mennä kiistämättöminä jotka ovat täysin ristiriidassa tunnettujen suorien todisteiden valossa jotka on esitetty yllä. Esimerkiksi, Bücher, German General Electricin johtaja vapautettiin Hitleriä kohtaan tuntemastaan sympatiasta:

Thyssen on tunnustanut virheensä kuten mies ja on rohkeasti maksanut raskaan rangaistuksen siitä. Toisella puolen seisovat miehet kuten Karl Bosch, edesmennyt I.G. Farben Aufsichtsratin hallituksen puheenjohtaja, joka hyvin todennäköisesti olisi kohdannut surullisen lopun, jos hän ei olisi kuollut ajoissa. Siemens ja AEG jotka, I.G. Farbenin jälkeen, olivat kaikkein mahtavimmat Saksalaiset konsernit, ja ne olivat kansallissosialismin vannoutuneita vastustajia.

Minä tiedän että tämä epäystävällinen asenne Siemens-konsernin osalta Natseja kohtaan johti siihen että tämä firma sai melko kovaa kohtelua. AEG:n johtaja, Geheimrat Bücher, jonka minä tunsin niiltä ajoilta kun asuin siirtomaissa, oli kaikkea muuta kuin Natsi. Voin vakuuttaa Kenraali Taylorille että on ehdottomasti väärin väittää että johtavat teollisuusmiehet sellaisenaan kannattivat Hitleriä ennen kuin hän nousi valtaan. [28]

Kuitenkin sivulla 56 meillä on dokumentti joka on lähtöisin General Electriciltä, jossa siirretään GE:n rahoja National Trusteeshipin tilille jota Rudolf Hess hallitsi Hitlerin puolesta ja käytti vuoden 1933 vaaleissa.

Samoin, von Schnitzler, joka oli läsnä tässä Helmikuun 1933 kokouksessa I.G. Farbenin puolesta, kiisti I.G. Farbenin lahjoitukset vuoden 1933 Nationale Treuhandille:

En ole enää koskaan kuullut koko asiasta [Hitlerin rahoittamisesta], mutta minä uskon että joko Göringin tai Schachtin toimisto, tai Reichsverband der Deutschen Industrie oli pyytänyt Boschin tai Schmitzin toimistolta maksua I.G. Farbenin osuudesta tässä vaalirahastossa. Koska minä en nostanut tätä asiaa uudestaan pöydälle en edes silloin tiennyt oliko I.G. Farben maksanut ja jos oli, niin kuinka paljon. Kun ottaa huomioon I.G. Farbenin koon, minun pitäisi olettaa että I.G:n osuus olisi noin 10 % vaalirahastosta, mutta sen perusteella mitä minä tiedän ei ole todisteita että I.G. Farben olisi osallistunut maksuihin. [29]

Kuten me olemme nähneet, todisteet ovat kiistämättömät liittyen poliittisiin rahalahjoituksiin Hitlerille elintärkeässä vallankaappauksen vaiheessa Saksassa — ja Hitlerin aiempi puhe teollisuusmiehille selkeästi paljasti että pakolla tehty vallanvaihto oli ennalta suunniteltu aikomus.

Me tiedämme tarkkaan kuka lahjoitti, kuinka paljon ja mitä kanavia pitkin. On huomionarvoista että suurimmat lahjoittajat — I.G. Farben, German General Electric (ja sen tytäryhtiö Osram), ja Thyssen — olivat sidoksissa Wall Streetin rahoittajiin. Nämä Wall Streetin rahamiehet olivat finanssi-eliitin sydämessä ja he olivat merkittäviä nykyaikaisessa Amerikkalaisessa politiikassa. General Electricin Gerard Swope oli Rooseveltin New Dealin keksijä, Teagle oli eräs National Recovery Administrationin korkea-arvoisimpia viranomaisia, Paul Warburg ja hänen työtoverinsa American I.G. Farbenissa olivat Rooseveltin neuvonantajia. Ei ole kenties epätavallinen yhteensattuma että Rooseveltin New Deal — jota Herbert Hoover kutsui "fasistiseksi menetelmäksi" — muistutti niin paljon Hitlerin ohjelmaa Saksalle, ja että sekä Hitler että Roosevelt nousivat valtaan saman vuoden samana kuukautena — maaliskuussa 1933.

Alaviitteet:

1. The American Historical Review, Volume LC, NO. 4, July. 1955. p, 830.

2. Ibid, fn. (2).

3. Elimination of German Resources, p. 648. The Albert Voegler Albert Voegler joka mainittiin Kilgoren Komitean listalla Hitlerin varhaisena tukijana oli Dawes Plan Commissionin Saksalainen edustaja. General Electricin Owen Young (katso Luku Kolme) oli Dawes Planin Amerikkalainen edustaja, ja hän laati sille seuraajan, Young Planin.

4. Antony C. Sutton, Wall Street and the Bolshevik Revolution, op. cit,

5. Preussiche Zeitung, January 3, 1937.

6. See p. 116.

7. Glyn Roberts, The Most Powerful Man in the World, (New York: Covicl, Friede, 1938), p. 305.

8. Ibid., p. 313.

9. Ibid., p. 322.

10. See Chambre des Deputes — Debats, February 11, 1932, pp. 496 - 500.

11. U.S. Group Control Council (Office of the Director of Intelligence, Field Information Agency, Technical). Intelligence Report No. EF/ME/1,4 September 1945. "Examination of Dr. Fritz Thyssen," p, 13, Hereafter cited as Examination of Dr. Fritz Thyssen.

12. The Bank was known in Germany as Bank für Handel und Schiff.

13. Examination of Dr. Fritz Thyssen.

14. Fritz Thyssen, I Paid Hitler, (New York: Farrar & Rinehart, Inc., 1941). p. 159.

15. Taken from Bankers Directory, 1932 edition, p, 2 557 and Poors, Directory of Directors. J.L. Guinter and Knight Woolley were also directors.

16. See Antony C. Sutton, Wall Street and the Bolshevik Revolution, op. cit.

17. National Cyclopaedia, Volume G, page 16.

18. For a description of these ventures, based on State Department files, see Antony C. Sutton, Western Technology and Soviet Economic Development, Volume 1, op. cit.

19. See Antony C. Sutton, Wall Street and FDR. Chapter Nine, "Swope’s Plan," op. cit.

20. See Elimination of German Resources, pp. 728 - 730.

21. For yet other connections between the Union Banking Corp, and German enterprises, see Ibid., pp. 728 - 730.

22. See Chapter Ten.

23. NMT, Volume VII, p. 555.

24. Josiah E. Dubois, Jr., Generals in Grey Suits, op. cit., p. 323.

25. Original reproduced on page 64.

26. NMT, Volume VII, p. 565. See p. 64 for photograph of original document.

27. Fritz Thyssen, I Paid Hitler, (New York: Toronto: Farrat & Rinehart, Inc., 1941).

28. NMT, Volume VI, pp. 1 169 - 1 170.

29. NMT, Volume VII, p. 565.