Wall Street and Rise of Hitler

LUKU 12: Johtopäätökset

Me olemme osoittaneet dokumentti-todisteiden kera suuren määrän elintärkeitä yhteyksiä Wall Streetin kansainvälisten pankkiirien ja Hitlerin sekä Natsismin nousun välillä Saksassa.

Ensiksi, että Wall Street rahoitti Saksalaisia kartelleja 1920-luvun puolivälissä jotka vuorostaan jatkoivat nostamalla Hitlerin valtaan.

Toiseksi, että Hitlerin ja hänen SS-roskajiukkonsa rahoitus tuli osin Amerikkalaisten firmojen tytäryhtiöiltä, mukaan lukien Henry Ford vuonna 1922, maksut I.G. Farbenin ja General Electricin toimesta vuonna 1933, jota seurasivat Standard Oil of New Jerseyn ja ITT:n tytäryhtiöiden maksut Heinrich Himmlerille vuoteen 1944 saakka.

Kolmanneksi, että Amerikkalaiset monikansalliset yhtiöt jotka olivat Wall Streetin alaisuudessa tekivät mukavasti voittoa Hitlerin sotilaallisen varustautumisohjelman ansiosta 1930-luvulla ja ainakin vuoteen 1942 saakka.

Neljänneksi, että nämä samat kansainväliset pankkiirit käyttivät poliittista vaikutusvaltaa Yhdysvalloissa peittääkseen sodan aikaisen kollaboraationsa ja onnistuakseen tässä he soluttautuivat USA:n Saksan Valvontakomissioon.

Todisteista jotka liittyvät näihin neljään suureen väittämään voidaan tehdä yhteenveto seuraavasti:

Luvussa 1 me annoimme todisteet että Dawesin ja Youngin Suunnitelmat Saksan sotakorvauksista olivat Wall Streetin porukan laatimia, jotka olivat väliaikaisesti pukeutuneet valtiomiesten hattuun, ja nämä lainat antoivat suunnattomat voitot näille kansainvälisille pankkiireille. Owen Young GE:stä, Hjalmar Schacht, A. Voegler, ja muut jotka olivat läheisissä yhteyksissä Hitlerin valtaannousuun, olivat aiemmin olleet neuvottelijoita USA:n ja Saksan puolella, tässä järjestyksessä. Kolme Wall Streetin finanssitaloa — Dillon, Read; Harris, Forbes; ja, National City Company — käsittelivät kolmea neljännestä sotakorvaus-lainoista joita käytettiin luomaan tämä Saksalainen kartellijärjestelmä, mukaan lukien hallitseva I.G. Farben ja Vereinigte Stahlwerke, jotka yhdessä tuottivat 95 % räjähteistä Natsien puolella Toisessa maailmansodassa.

I.G. Farbenin keskeistä roolia Hitlerin vallankaappauksessa tarkasteltiin Luvussa 2. American I.G. Farbenin johtajat tunnistettiin kuuluisiksi Amerikkalaisiksi liikemiehiksi: Walter Teagle, Rooseveltin työtoveri ja tukija, sekä National Recovery Administration johtaja; pankkiiri Paul Warburg (hänen veljensä Max Warburg kuului I.G. Farbenin hallitukseen Saksassa), ja Edsel Ford. Farben lahjoitti 400 000 markkaa suoraan Schachtille ja Hessille käytettäväksi elintärkeissä vuoden 1933 vaaleissa ja Farben oli täten Natsi-Saksan sotilaallisen kehityksen eturintamassa.

German General Electric (A.E.G.) lahjoitti Hitlerille 60 000 markkaa, jolla oli neljä johtajaa ja 25...30 prosentin intressi jota U.S. General Electric emoyhtiö piti hallussaan. Tätä roolia kuvailtiin Luvussa 3, ja me saimme selville että Gerard Swope, Rooseveltin New Dealin kehittäjä (sen National Recovery Administrationin osasto), yhdessä Owen Youngin (Federal Reserve Bank of New York) ja Clark Minorin (<í>International General Electric) kanssa, olivat hallitsevia Wall Streetin miehiä A.E.G:ssä, sekä kaikkein merkittävin yksittäinen tekijä.

Me emme myöskään löytäneet todisteita jotka olisivat osoittaneet syylliseksi Saksalaisen elektroniikka-firma Siemensin, joka ei ollut Wall Streetin kontrollissa. Sitä vastoin, on dokumentti-todisteita että sekä A.E.G että Osram — jotka molemmat olivat USA:n kontrollissa — rahoittivat Hitleriä. Itse asiassa, melkein kaikki German General Electricin johtajat olivat Hitlerin tukijoita, joko suoraan A.E.G:n kautta tai epäsuoraan muiden Saksalaisten firmojen kautta. GE kiersi tukensa Hitlerille tekemällä teknistä yhteistyötä Kruppin kanssa, tavoitteenaan rajoittaa USA:n edistymistä wolframi-karbiitin tuotannossa ja sovelluksissa, mikä heikensi Yhdysvaltoja Toisessa maailmansodassa. Me teimme johtopäätöksen että A.E.G:n tehtaat Saksassa onnistuivat, kuitenkin tuntemattoman manööverin toimesta, välttämään Liittoutuneiden pommitukset.

Standard Oil of New Jerseyn roolin tutkimista (joka oli ja on Rockefellerin intressien kontrolloima) suoritettiin Luvussa 4. Standard Oil ilmeisesti ei rahoittanut Hitlerin valtaannousua vuonna 1933 (sitä osaa "Sidney Warburgin" myytistä ei ole todistettu). Toisaalta, maksuja suoritettiin vuoteen 1944 saakka Standard Oil of New Jerseyn toimesta, synteettisen polttoaineen kehittämiseksi sotatarkoituksiin Natsien puolesta ja, sen kokonaan omistaman tytäryhtiön kautta, Heinrich Himmlerin SS-Ystäväpiirille poliittisiin tarkoituksiin. Standard Oilin rooli oli tekninen apu Natseille synteettisen kumin ja bensiinin kehittämiseksi erään Amerikkalaisen tutkimusyhtiön toimesta joka oli Standard Oilin alaisuudessa (under the management control). Ethyl Gasoline Company, jonka Standard Oil of New Jersey ja General Motors omistivat yhdessä, oli merkittävä tekijä elintärkeän etyyli-lyijyn toimittamisessa Natsi-Saksalle — USA:n Puolustusministeriön kirjallisista protesteista huolimatta — selkeän tietämyksen kera että tämä etyyli-lyijy oli Natsien sotilaallisia tarkoitusperiä varten.

Luvussa 5 me osoitimme että International Telephone and Telegraph Company, eräs tunnetuimmista monikansallisista yhtiöistä, työskenteli Toisen maailmansodan molemmilla puolilla Baron Kurt von Schröderin kautta, Schroderin finanssitalosta. ITT:llä oli myös 28 % osuus Focke-Wolfen lentokonetehtaasta, joka rakensi erinomaisia Saksalaisia hävittäjäkoneita. Me saimme myös selville että Texaco (Texas Oil Company) oli sekaantunut Natsien pyrkimyksiin Saksalaisen asianajajan Westrickin kautta, mutta erotti hallituksen puheenjohtajan kun nämä pyrkimykset julkistettiin.

Henry Ford oli varhainen (1922) Hitlerin tukija ja Edsel Ford jatkoi perheen traditiota vuonna 1942 rohkaisemalla Ranskan Fordia tienaamaan rahaa aseistamalla Saksan Wehrmachtia. Tämän jälkeen, näitä Fordin tuottamia ajoneuvoja käytettiin Amerikkalaisia sotilaita vastaan kun nämä astuivat Ranskan maaperälle vuonna 1944. Koska hän tunnusti Natsit jo varhain, ja koska hän ajoitti apunsa Natseille oikeaan aikaan, Henry Ford sai Natsi-mitallin vuonna 1938. Ranskan Fordin asiakirjat vihjaavat että Ford Motor sai Natseilta ystävällistä kohtelua vuoden 1940 jälkeen.

Todistettavat langat Hitlerin rahoittamisesta kudotaan yhteen Luvussa 7, ja vastaukset annetaan tarkkojen nimien ja kuvien (and figures the question) kera, kuka rahoitti Adolf Hitleriä? Tässä luvussa vihjataan Wall Streetiin ja, sattumoisin, eikä kehenkään muuhun Yhdysvalloissa kuin Fordin perheeseen. Fordin perhettä ei tavallisesti liitetä Wall Streetiin, mutta se on ehdottomasti osa "valtaeliittiä".

Aiemmissa luvuissa me lainasimme useita Rooseveltin työtovereita, mukaan lukien Teaglea Standard Oilista, Warburgin perhettä, sekä Gerard Swopea. Luvussa 8 Putzi Hanfstaenglin roolia, joka oli eräs toinen Rooseveltin ystävä sekä osallinen Valtiopäivätalon tulipaloon, jäljitetään. Natseien Sisäpiirin koostumusta Toisen maailmansodan aikana, sekä Standard Oil of New Jerseyn ja ITT:n tytäryhtiöiden rahalahjoituksia jäljitetään Luvussa 9. Dokumentti-todisteet näistä rahalahjoituksista esitetään. Kurt von Schröder tunnistetaan välikädeksi tässä SS:n "lahjusrahastossa".

Lopulta, luvussa 10 me tarkastelimme erästä kirjaa joka vaiennettiin vuonna 1934, sekä "Sidney Warburgin" myyttiä. Tämä vaiennettu kirja syytti Rockefellereitä, Warburgeja, sekä suuria öljy-yhtiöitä Hitlerin rahoittamisesta. Vaikka nimi "Sidney Warburg" oli epäilemättä keksitty, jää jäljelle epätavallinen fakta että väitteet tässä vaiennetussa "Sidney Warburg" -kirjassa ovat huomattavan yhdenmukaisia todisteiden kanssa jotka esitetään nyt. Jää myös arvoitukseksi miksi James Paul Warburg, viisitoista vuotta myöhemmin, haluaisi yrittää, melko läpinäkyvällä ja kömpelöllä tavalla, kiistää "Warburg" -kirjan sisällön, kirjan josta hän sanoo että hän ei ole edes nähnyt sitä. On kenties jopa vieläkin arvoituksellisempaa miksi Warburg valitsisi Natsi von Papenin Muistelmat välineeksi jonka avulla esittää kiistämisensä.

Lopulta, luvussa 11 me tutkimme Morganin ja Chase Bankin roolia Toisessa maailmansodassa, erityisesti liittyen heidän yhteistyöhönsä Natsien kanssa Ranskassa, silloin kun suuri sota raivosi.

Toisin sanoen, kuten kahdessa aiemmassa kirjassa joissa tutkittiin yhteyksiä New Yorkin kansainvälisten pankkiirien ja markittävien historiallisten tapahtumien välillä, me löydämme todistettavissa olevan kuvion liittyen tukeen ja poliittiseen manipulaatioon.

Kansainvälisten pankkiirien kaikkialle ulottuva valta

Katsellessamme laajaa faktojen kirjoa jotka on esitetty Wall Street -sarjan kolmessa teoksessa, me löydämme samojen nimien itsepintaisen esiintulon: Owen Young, Gerard Swope, Hjalmar Schacht, Bernard Baruch, jne. — samat kansainväliset pankit: J.P. Morgan, Guaranty Trust, Chase Bank — ja sama sijainti New Yorkissa: tavallisesti 120 Broadway.

Tämä kansainvälisten pankkiirien ryhmä tuki Bolshevikkien Vallankumousta ja sen jälkeen tekivät voittoa Neuvosto-Venäjän perustamisella. Tämä ryhmä tuki Rooseveltia ja teki voittoa New Deal -sosialismilla. Tämä ryhmä myös tuki Hitleriä ja ehdottomasti teki voittoa aseistamalla Saksaa 1930-luvulla. Kun Suuren Bisneksen olisi pitänyt keskittyä omiin yrityksiinsä (Ford Motor, Standard of New Jersey, ja niin edelleen), me havaitsemme sen sekaantuneen aktiivisesti ja syvällisesti poliittisiin mullistuksiin, sotaan, ja vallankumouksiin kolmessa merkittävässä maassa.

Versio historiasta joka on esitetty tässä on että raha-eliitti tietoisesti ja ennalta harkitusti avusti vuoden 1917 Bolshevikkien Vallankumousta yhteistyössä Saksalaisten pankkiirien kanssa. Tehtyään mukavasti voittoa Saksan vuoden 1923 hyper-inflaation avulla, ja suunnitellen asettavansa sotakorvaus-taakan Amerikkalaisten sijoittajien harteille, Wall Street havaitsi että se oli luonut vuoden 1929 finanssikriisin.

Kahta miestä sitten tuettiin merkittävien Länsimaiden johtajiksi: Franklin D. Roosevelt Yhdysvaltoihin ja Adolf Hitler Saksaan. Rooseveltin New Dealilla ja Hitlerin nelivuotis-suunnitelmalla oli paljon yhtäläisyyksiä. Rooseveltin ja Hitlerin suunnitelmat tarkoittivat näiden valtioiden fasistista haltuunottoa. Vaikka Rooseveltin National Recovery Administration epäonnistui, silloisten perustuslaillisten rajoitusten vuoksi, Hitlerin Suunnitelma onnistui.

Miksi Wall Streetin eliitti, kansainväliset pankkiirit, halusivat Rooseveltin ja Hitlerin valtaan? Tämä on aspekti jota me emme ole tutkineet. "Sidney Warburgin" myytin mukaan, Wall Street halusi koston politiikan; tarkoittaen, se halusi sotaa Euroopassa Ranskan ja Saksan välille. Me tiedämme jopa Vallitsevan järjestelmän historian perusteella että Hitler ja Roosevelt molemmat toteuttivat politiikkaa joka johti sotaan.

Linkitykset henkilöiden ja tapahtumien välillä jotka on esitetty tässä kolmen kirjan sarjassa vaatisi vielä uuden kirjan. Mutta yksi esimerkki kenties osoittaa merkittävän vallan keskittymän vain muutaman organisaation sisällä, sekä tämän vallan käytön.

1. toukokuuta 1918, kun Bolshevikit hallitsivat ainoastaan pientä sirpaletta Venäjästä (ja he olivat lähellä menettää jopa tämänkin alueen kesällä 1918), American League to Aid and Cooperate with Russia perustettiin Washington D.C:ssä tukemaan Bolshevikkeja. Tämä ei ollut "Näpit irti Venäjästä" -tyyppinen komitea jonka USA:n Kommunistinen Puolue perusti. Se oli komitea jonka Wall Street loi siten että P. Whalen Vacuum Oil Companysta toimi sen rahastonhoitajana, ja siihen kuuluivat nyös Coffin ja Oudin GE:stä, Thompson FED:istä, Willard Baltimore & Ohio Railroadista, sekä muita sosialisteja.

Kun me tarkastelemme Hitlerin ja Natsismin nousua me löydämme Vacuum Oilin ja General Electricin hyvin edustettuina. Suurlähettiläs Dodd Saksassa havaitsi rahallisen ja teknisen tuen jota Rockefellerin hallitsema Vacuum Oil Company antoi sotilaallisten bensiini-tehtaiden rakentamiseen Natseille. Tämä Suurlähettiläs yritti varoittaa Rooseveltia. Dodd uskoi, koska hän oli naivi maailman asioihin liittyen, että Roosevelt puuttuisi asioihin, mutta Rooseveltia itseään tukivat nämä samat öljy-intressit, ja Standard Oil of New Jerseyn, sekä National Recovery Administrationin Walter Teagle istui Rooseveltin Warm Springs Foundationin hallituksessa. Joten, ei vain yhdessä vaan monessa esimerkissä, me löydämme Rockefellerin hallitseman Vacuum Oil Companyn merkittävällä tavalla avustamassa Bolshevistisen Venäjän luomista, Natsi-Saksan sotilaallista varustautumista, sekä Rooseveltin New Dealiä.

Hallitseeko diktatuuri-eliitti Yhdysvaltoja?

Viimeisen vuosikymmenen aikana tai sinnepäin, varmasti 1960-luvulta lähtien, tasainen virta kirjallisuutta on esittänyt teesiä että Yhdysvaltoja hallitsee itse itseään ylläpitävä ja ei-vaaleilla valittu valtaeliitti. Vielä enemmän, useimmissa näistä kirjoista väitetään että tämä eliitti kontrolloi, tai ainakin voimakkaasti vaikuttaa, kaikkeen ulkomaan- ja kotimaan politiikan päätöksiin, ja että mistään ajatuksesta ei tule arvostettua eikä sitä julkaista Yhdysvalloissa ilman tämän eliitin suostumusta.

Ilmiselvästi Vallitsevan järjestelmän vastaisen kirjallisuuden virta itsessään todistaa että Yhdysvallat ei voi olla kokonaan minkään yksittäisen ryhmän tai eliitin peukalon alla. toisaalta, Vallitsevan järjestelmän vastaista kirjallisuutta ei täysin tunnisteta tai siitä keskustella järkevästi akateemisissa piireissä. Useammin kuin toisinpäin, se koostuu rajoitetusta painosmäärästä, yksityisesti tuotetusta, lähes kädestä käteen jaetusta kirjallisuudesta. On joitakin poikkeuksia; mutta ei tarpeeksi kiistämään havaintoa että Vallitsevan järjestelmän vastainen kritiikki ei astu sisään normaaleihin informaatio/jakelukanaviin.

Kun 1960-luvun alussa, jokainen käsite salaliitto-eliitin olemassaolosta, tai itse asiassa minkä tahansa eliitin, oli riittävä syy hylätä tämä ehdottelija pois silmistä "hörhöjuttuna" (nut case), ilmapiiri tällaisia konsepteja kohtaan on muuttunut radikaalisti. Watergate-skandaali oli luultavasti viimeinen isku skeptismin ja epäilyn pitkään kehittyneelle ilmapiirille. Me olemme melkein siinä pisteessä jossa jokainen joka hyväksyy, esimerkiksi, Warrenin Komission raportin, tai uskoo että Hra. Nixonin alasajolla ja kaatumisella ei ollut minkäänlaisia salaliitti-aspekteja, on epäilyttävä. Lyhyesti, kukaan ei enää todella usko Vallitsevan järjestelmän informaatio-prosessia. Ja nyt on tarjolla laaja valikoima vaihtoehtoisia selityksiä niille jotka ovat uteliaita.

Useat sadat kirjat, poliittisen ja filosofisen spektrin koko laajuudelta, antavat lisää todisteita, lisää hypoteesejä, ja lisää syytöksiä. Se mikä oli, ei kovin kauan sitten hörhö ajatus, josta keskusteltiin keskiyöllä suljettujen ovien takana, lähes kuistaten, on nyt avoimen keskustelun alla — ei, tähdentääkseni asian, Vallitsevan järjestelmän sanomalehdissä, vaan varmasti itsenäisissä (non-network) radioiden puheohjelmissa, maanalaisessa lehdistössä, ja jopa aika ajoin kirjoissa jotka ovat Vallitsevan järjestelmän kustannusyhtiöiden painamia.

Joten salli meidän esittää tämä kysymys uudestaan: Onko olemassa ei-vaaleilla valittua valtaeliittiä USA:n Hallituksen takana?

Eräs merkittävä ja usein lainattu informaatiolähde on Carroll Quigley, Georgetownin Yliopiston Kansainvälisten Suhteiden professori, joka vuonna 1966 oli julkaissut monumentaalisen modernin historian otsikolla Tragedy and Hope. [1] Quigleyn kirja on, poikkeuksena muista tässä revisionistisessa virrassa, sen verran ansiokas että se pohjautui erään valtakeskuksen kaksivuotiseen sisäisten dokumenttien tutkimukseen. Quigley jäljittää valtaeliitin historiaa:

...finanssikapitalismin valloilla oli toinenkin pitkälle ulottuva päämäärä, ei mitään vähempää kuin luoda rahavallan maailmanlaajuinen järjestelmä yksityisiin käsiin joka kykenisi hallitsemaan jokaisen maan poliittista järjestelmää, sekä maailmantaloutta kokonaisuudessaan.

Quigley myös osoittaa että CFR, National Planning Association, ja muut ryhmät ovat "puoli-salaisia" politiikkaa luovia kehoja jotka ovat tämän valtaeliitin kontrollissa.

Seuraavassa tabulaari-esittelyssä me olemme luetelleet viisi tällaista revisionistista kirjaa, mukaan lukien Quigley. Niiden pohjimmaisista teeseistä ja yhdenmukaisuudesta kolmen "Wall Street" -sarjan teoksen kanssa on tehty yhteenveto. On yllättävää että näissä kolmessa historiallisessa tapahtumassa jotka on mainittu, Carroll Quigley ei ole lainkaan samaa mieltä "Wall Street" -sarjan todisteiden kanssa. Quigley menee pitkälle todistaakseen valtaeliitin olemassaolon, mutta kaivaudu eliitin operaatioihin.

Mahdollisesti, paperit joita Quigley käytti on vesitetty, eikä niihin sisälly dokumentaatio liittyen sellaisten tapahtumien elitistiseen manipulaatioon kuten Bolshevikkien Vallankumous, Hitlerin valtaannousu, tai Rooseveltin valtaannousu vuonna 1933. Todennäköisemmin, näitä poliittisia manipulaatioita ei ole kenties lainkaan tallennettu valtaryhmien kansioihin. Ne ovat saattaneet olla muistiin merkitsemättömiä toimenpiteitä eliitin jonkin pienryhmän toimesta. On huomionarvoista että dokumentit joita tämä kirjailija käytti tulivat hallituksen lähteistä, joihin oli tallennettu Trotskin, Leninin, Rooseveltin, Hitlerin, J.P. Morganin sekä useiden firmojen ja pankkien päivittäiset toimet jotka olivat mukana.

Toisaalta, sellaiset kirjailijat kuten Jules Archer, Gary Allen, Helen P. Lasell, ja William Domhoff, kirjoittaessaan erilaisista poliittisista näkökulmista käsin, ovat yhdenmukaisia "Wall Street" -todisteiden kanssa. [2] Nämä kirjailijat esittävät hypoteesin että valtaeliitti manipuloi USA:n hallitusta. Tämä "Wall Street" -sarja osoittaa kuinka tämä oletettu "valtaeliitti" on manipuloinut tiettyjä historiallisia tapahtumia.

Ilmiselvästi mikä tahansa hillitsemättämän supra-juridisen vallan harjoittaminen on perustuslain vastaista, siitäkin huolimatta että se on kääritty lakeja noudattavien toimien kudokseen. Me voimme täten oikeutetusti nostaa esiin kysymyksen alistavan voiman olemassaolosta joka pyrkii siirtämään syrjään perustuslaillisesti taatut oikeudet.

New Yorkin eliitti alistamaan pyrkivänä voimana

1900-luvun historia, sellaisena kuin se on tallennettu Vallitsevan järjestelmän oppikirjoihin ja aikakauslehtiin, on epätarkka. Se on historiaa joka perustuu yksinomaan niihin virallisiin dokumentteihin jotka eri hallitukset ovat nähneet sopiviksi vapauttaa julkiseen kulutukseen.

Table: IS THE EVIDENCE IN THE "WALL STREET" SERIES CONSISTENT WITH RELATED REVISIONIST ARGUMENTS PRESENTED ELSEWHERE?

Mutta tarkka historia ei voi perustua valikoivaan dokumentti-arkistojen vapauttamiseen. Tarkkuus vaatii pääsyä kaikkiin dokumentteihin. Käytännössä, kun on saatu aiemmin salattuja dokumentteja USA:n Britannian ja Saksan Ulkoministeriön arkistoista, sekä varastoista (depositories), uusi versio historiasta on noussut esiin; olemassa oleva Vallitsevan järjestelmän versio nähdään, ei ainoastaan epätarkkana, vaan suunniteltuna kätkemään kaikkialle ulottuva petollisen ja moraalittoman käytöksen kudos.

Poliittisen vallan keskus, kuten USA:n Perustuslaki on antanut sille vallan, on vaaleilla valittu Kongressi ja vaaleilla valittu Presidentti, joka työskentelee Perustuslain viitekehyksessä ja Perustuslain määräämien rajoitusten alla, siten kuin puolueeton Korkein Oikeus tulkitsee asian. Me olemme menneisyydessä olettaneet että poliittinen valta on täten huolellisesti toimeenpanevan ja juridisen verson toteuttamaa (carefully exercised by the Executive and legislative branch), sen jälkeen kun valitsijakunnan toiveet ja arvio on kunnolla selvitetty. Itse asiassa, mikään ei voisi olla kauempana tästä oletuksesta. Valitsijakunta on pitkään epäillyt, mutta nyt se tietää, että poliittiset lupaukset eivät ole minkään arvoisia. Valheet ovat päivän sana politiikan tekijöillä. Sotia aloitetaan (ja lopetetaan) ilman minkäänlaista koherenttia selitystä. Poliittiset sanat eivät ole koskaan olleet yhteneväiset poliittisten tekojen kanssa. Miksi eivät? Ilmeisesti koska poliittisen vallan keskus on ollut muualla kuin missä vaaleilla valitut ja niin sanotusti vastuulliset edustajat Washingtonissa työskentelevät, ja tällä valtaeliitillä on omat tavoitteensa, jotka ovat epäjohdonmukaisia niiden tavoitteiden kanssa joista puhutaan julkisesti.

Tässä kolmen teoksen sarjassa me olemme tunnistaneet kolme historiallista tapahtumaa poliittisen vallan istuimella Yhdysvalloissa — valta kulissien takana, salainen vaikutusvalta Washingtonissa — kuten rahamaailman Vallitseva järjestelmä New Yorkissa: yksityiset kansainväliset pankkiirit, tarkemmin ilmaistuna J.P. Morganin, Rockefellerin hallitseman Chase Manhattan Bankin finanssitalot, ja aikaisemmin (ennen kuin Manhattan Bank sulautui aiempaan Chase Bankiin), Warburgit.

Yhdysvalloista on, huolimatta Perustuslaista ja sen oletetuista rajoituksista huolimatta, tullut kvasi-totalitaarinen valtio. Vaikka meillä ei ole (vielä) diktatuurin kaikkia tunnusmerkkejä, keskitysleirejä sekä henkilöitä jotka koputtavat oveen keskiyöllä, meillä ehdottomasti on uhkia ja toimenpiteitä jotka on kohdistettu Vallitsevaa järjestelmää kritisoivia vastaan, Internal Revenue Service joka laittaa toisinajattelijat ruotuun, sekä Perustuslain manipulaatio oikeuslaitoksen kautta joka on poliittisesti Vallitsevan järjestelmän alamainen.

On kansainvälisten pankkiirien rahallinen intressi keskittää poliittinen valta — ja tämä keskittäminen voidaan parhaiten saavuttaa kollektivistisen yhteiskunnan sisällä, kuten sosialistinen Venäjä, kansallissosialistinen Saksa, tai Fabianilainen sosialistinen Yhdysvallat.

Ei voida täysin ymmärtää USA:n sisä- ja ulkopolitiikkaa 1900-luvulla jos ei ymmärretä tätä finanssi-eliittiä joka tehokkaasti monopolisoi Washingtonin politiikkaa.

Tapauksessa toisensa jälkeen, hiljattain vapautettu dokumentaatio syyttää tätä eliittiä ja vahvistaa tämän hypoteesin. Revisionistiset versiot USA:n astumisesta sisään Ensimmäiseen maailmansotaan, Toiseen maailmansotaan, Korean sotaan ja Vietmanin sotaan vahvistavat tämän eliitin vaikutusvallan ja tavoitteet.

Suurimman osan 1900-lukua FED, erityisesti Federal Reserve Bank of New York (joka on Kongressin valvonnan ulkopuolella, jolla on valta painaa rahaa luoda lainaa niin halutessaan), on toteuttanut käytännöllistä monopolia USA:n talouden suunnasta. Ulkomaan asioissa CFR, pinnalta katsottuna viaton akateemikkojen, liikemiesten ja poliitikkojen foorumi, pitää sisällään kuorensa alla, kenties monien jäsentensä tietämättä, valtakeskittymää joka määrää USA:n ulkopolitiikasta. Tämän vedenalaisen — ja ilmiselvästi alistamaan pyrkivän — ulkopolitiikan merkittävä tavoite on saada markkinat ja taloudellinen valta (voitot, jos sinä haluat), pienelle ryhmälle jättimäisiä monikansallisia yhtiöitä jotka ovat käytännössä muutaman finanssitalon ja perheen hallussa.

Tämän eliitin hallitsemien säätiöiden kautta, sävyisien ja selkärangattomien akateemikkojen tutkimustyö, "konservatiivien" yhtä lailla kuin "liberaalienkin", on ohjattu kanaviin jotka ovat käyttökelpoisia tämän eliitin tavoitteiden kannalta, pohjimmiltaan ylläpitämään tätä alistamaan pyrkivää ja perusruslain vastaista valtakoneistoa.

Tämän saman finanssi-eliitin hallitsemien painotalojen kautta ei-toivotut kirjan on murskattu ja käyttökelpoisia kirjoja on mainostettu. Noin kymmenen suuren sanomalehden hallinnan kautta, toimittajien johtamina jotka ajattelevat samalla tavalla, julkista informaatiota voidaan lähes ohjata oman tahdon mukaan. Eilen avaruusohjelma, tänään energiakriisi tai kampanja ekologian puolesta; huomenna, sota Lähi-idässä tai jokin muu luotu "kriisi".

Totaalinen seuraus tästä manipulaatiosta Vallitsevan järjestelmän eliitin puolesta on ollut neljä suurta sotaa kuudessakymmenessä vuodessa, suunnaton velkataakka, Perustuslain hylkääminen, vapauden sekä tilaisuuksien tuhahduttaminen, sekä suunnattoman kuilun luominen kadunmiehen ja Washington D.C:n välille. Vaikka kahden suuren poliittisen puolueen läpinäkyvä järjestelmä mainostaa keinotekoisia eroja, sirkuksen kaltaisia kokouksia, sekä "kaksipuoluejärjestelmän ulkopolitiikan" (bipartisan foreign policy) fraasia, sillä ei ole enää uskottavuutta, ja tämä finanssi-eliitti itse tunnistaa että sen politiikalta puuttuu tavallisten ihmisten hyväksyntä, se on ilmiselvästi päättänyt jatkaa valitsemallaan tiellä ilman edes nimellistä julkista tukea.

Lyhyesti, meidän täytyy nyt pohtia ja keskustella että onko tämä New Yorkissa valtaansa pitävä elitistinen Vallitseva järjestelmä alistamaan pyrkivä voima joka toimii tarkoituksella ja tietoisesti tukahduttaakseen Perustuslain ja vapaan yhteiskunnan. Tämä tulee olemaan tehtävä joka on edessä seuraavalla vuosikymmenellä (1980-luvulla).

Vähitellen esiin nouseva revisionistinen totuus

Areena tälle keskustelulle sekä perusta väitteillemme subversiosta on todiste jonka tarjoaa tämä revisionistinen historioitsija. Hitaasti, vuosikymmenten myötä, kirja kirjalta, melkein rivi riviltä, totuus lähihistoriasta on noussut esiin kun dokumentteja on paljastettu, tutkittu, analysoitu, ja asetettu ajankohtaisempaan historialliseen viitekehykseen.

Pohditaanpa muutamia esimerkkejä. USA:n astuminen sisään Toiseen maailmansotaan oli niin sanotusti äkillinen, Vallitsevan järjestelmän version mukaan, jonka laukaisi Japanin hyökkäys Pearl Harboriin. Revisionistit ovat väittäneet että Franklin D. Roosevelt ja Kenraali Marshall tiesivät Japanin hyökkäyksen olevan tulossa eivätkä tehneet mitään varoittaakseen Pearl Harborin sotilasviranomaisia. Vallitseva järjestelmä halusi sodan japania vastaan. Tämän jälkeen, Vallitseva järjestelmä varmisti että Kongressin tutkinta Pearl Harborista sopisi Rooseveltin valkopesuun. Percy Greavesin sanoin, joka oli Joint Congressional Committeen Republikaani-vähemmistön tutkimuspäällikkö joka tutki Pearl Harboria:

Täydellisiä faktoja ei tulla koskaan tuntemaan. Useimmat niin kutsutuista tutkimuksista ovat olleet yrityksiä tukahduttaa, johtaa harhaan, tai hämmentää niitä jotka etsivät totuutta. Alusta loppuun saakka, faktat ja kansiot on pidetty itsellä jotta paljastettaisiin ainoastaan ne informaatio-palat jotka hyödyttävät tutkinnan alla olevaa hallitusta. Niille jotka etsivät totuutta kerrotaan että muita faktoja tai dokumentteja ei voida paljastaa koska ne ovat sekoittuneet yhteen henkilökohtaisten päiväkirjojen kanssa, jotka liittyvät meidän suhteisiimme vieraiden valtojen kanssa, tai vannotaan että ne eivät sisällä informaatiota jolla on arvoa. [3]

Mutta tämä ei ollut ensimmäinen yritys tuoda Yhdysvallat sotaan, eikä viimeinen. Morganin intressit, yhdessä Winston Churchillin kanssa, yrittivät viedä Yhdysvallat Ensimmäiseen Maailmansotaan jo vuonna 1915, ja onnistuivat siinä vuonna 1917. Colin Thompsonin teos Lusitania syyttää Presidentti Woodrow Wilsonia Lusitanian upottamisesta — kauhu-keino (horror device) lietsoa julkista vihaa hotta saataisiin vedettyä Yhdysvallat sotaan Saksan kanssa. Thompson osoittaa Woodrow Wilsonin tienneen etukäteen että Lusitania kuljetti mukanaan kuutta miljoonaa ammusta sekä räjähteitä, ja täten "matkustajat jotka purjehtivat tällä aluksella, matkustivat aluksella joka rikkoi tämän maan määräyksiä." [4]

Britannian hallitus antoi British Board of Inquirylle, joka toimi Lord Merseyn alaisuudessa, "että pidetään poliittisesti hyödyllisenä että Kapteeni Turneria syytettäisiin ensi sijassa tästä katastrofista."

Jälkikäteen, ottaen huomioon Colin Thompsonin todisteet, syy voitaisiin langettaa Presidentti Wilsonille, "Eversti" Houselle, J.P. Morganille, ja Winston Churchillille; tämä salaliitto-eliitti olisi pitänyt saattaa oikeuden eteen tahallisesta ylenkatsomisesta, jollei petoksesta. Se on Lord Merseyn ikuiseksi ansioksi että suoritettuaan "tehtävänsä" Hänen Majesteettinsa hallituksen ohjeiden mukaan, ja langetettuaan syyn Kapteeni Turnerin harteille, hän erosi, kieltäytyi palkkiostaan, ja siitä päivästä lähtien kieltäytyi käsittelemästä Britannian hallituksen toimeksiantoja. Ystävilleen Lord Mersey sanoi ainoastaan että Lusitanian tapaus oli "likaista bisnestä".

Sitten vuosina 1933 - 1934 tuli yritys Morganin firman taholta tuoda fasistinen diktatuuri Yhdysvaltoihin. Jules Archerin sanoin, sen oli tarkoitus olla Fasistinen "putsch" joka ottaisi hallituksen valtaansa ja "johtaisi sitä diktatuurin alaisuudessa Amerikkalaisten pankkiirien ja teollisuusmiesten puolesta." [5] Taas kerran, yksi rohkea yksilö nousi esiin — Kenraali Smedley Darlington Butler joka paljasti tämän Wall Streetin salaliiton. Ja taas kerran Kongressi pysyy hiljaa, erityisesti kansanedustajat Dickstein ja MacCormack, kun he selkärangattomasti kieltäytyvät tekemästä muuta kuin suorittavat nimelisen valkopesu-tutkimuksen.

Toisen maailmansodan jälkeen me olemme nähneet Korean sodan ja Vietnamin sodan — tarkoituksettomat, mutkittelevat sodat joissa ei ollut voittajia ja jotka olivat kalliita dollareissa ja ihmishengissä laskettuina, joilla ei ollut muuta suurta tarkoitusta kuin luoda miljardien dollarien ase-sopimuksia. Varmasti näitä sotia ei käyty kommunismin hillitsemiseksi, koska viidenkymmenen vuoden ajan tämä Vallitseva järjestelmä on hoivannut ja avustanut Neuvostoliittoa joka aseisti vastapuolta molemmissa sodissa — Koreassa ja Vietnamissa. Joten meidän revisionistinen historiamme tulee osoittamaan että Yhdysvallat suoraan tai epäsuorasti aseisti molempia osapuolia ainakin Koreassa ja Vietnamissa.

Presidentti Kennedyn salamurhassa, ottaaksemme esimerkin kotimaasta, on vaikea löytää tänään ketään joka hyväksyy Warrenin Komission löydöt — paitsi kenties tämän Komission jäsenet. Avaintodisteet ovat silti piilossa julkisuudelta 50...75 vuotta. Watergate-tapaus osoitti jopa kadunmiehelle että Valkoinen Talo voi olla vehkeilyn ja petoksen pesäpaikka.

Kaikista lähihistorian tapauksista, Operaatio Keelhaul on kenties kaikkein vastenmielisin. [6] Operaatio Keelhaul oli miljoonien Venäläisten pakollinen lähettäminen kotimaahan Presidentin (silloin Kenraali) Dwight D. Eisenhowerin toimesta, rikkoen suoraan Geneven sopimusta vuodelta 1929, sekä pitkään kestänyttä Amerikkalaista tradiota myöntää poliittinen turvapaikka. Operaatio Keelhaul, joka rikkoo kaikkia meidän ihanteitamme elementaalisesta säädyllisyydestä ja yksilön vapauksista, toteutettiin Kenraali Eisenhowerin suoralla käskyllä ja, se saatamme nyt olettaa, oli osa pitkän tähtäimen ohjelmaa hoivata kollektivismia, on se sitten Neuvosto-Kommunismia, Hitlerin Natsismia, tai FDR:n New Deal. Kuitenkin, aivan tuoreimpaan julkaisuun asti, joka käsitteli Julius Epsteinin asiakirja-todisteita, jokainen joka uskalsi vihjata että Eisenhower pettäisi miljoonat viattomat yksilöt poliittisten tarkoitusperien vuoksi joutui säälimättömän hyökkäyksen kohteeksi. [7]

Se mitä revisionistinen historia todella kertoo meille on että meidän tahtomme yksilöinä antautua eliitin poliittiselle vallalle on maksanut maailmalle noin kaksisataa miljoonaa ihmistä kuolleina vuosien 1820 ja 1975 välillä. Lisää tähän sanoin kuvaamaton kärsimys (untold misery) keskitysleireillä, poliittiset vangit, niiden alistaminen ja tukahduttaminen jotka yrittävät tuoda totuuden valoon.

Milloin se kaikki loppuu? Se ei lopu ennenkuin me toimimme yhden yksittäisen aksiooman (selviö) mukaan: että valtajärjestelmä jatkaa ainoastaan niin kauan kuin yksilöt haluavat sen jatkavan, ja se jatkaa ainoastaan niin kauan kuin yksilöt yrittävät saada jotakin ilmaiseksi (it will continue only so long as individuals try to get something for nothing). Sinä päivänä jolloin enemmistö yksilöistä julistaa tai toimii ikäänkuin he eivät halua mitään hallitukselta, julistavat että hallitus on kiinnostunut ainoastaan omasta hyvinvoinnistaan ja intresseistään, sitten, siitä päivästä lähtien valtaeliitti on tuomittu. Houkutus "kulkea mukana" valtaeliitin kanssa on houkutus saada jotakin ilmaiseksi. Tämä on ansa. Vallitseva järjestelmä tarjoaa jotakin ilmaiseksi; mutta se jokin otetaan joltakin toiselta, veroina tai ryöstösaaliina, ja sillä palkitaan joku toinen vastineeksi poliittisesta tuesta.

Jaksottaisia kriisejä ja sotia käytetään piiskaamaan tukea uudelle ryöstösaalis-palkinto syklille joka käytännössä kiristää silmukkaa meidän yksilön vapauksien ympärillä. Ja tietysti meillä on suunnaton määrä akateemisia siivellä eläjiä, moraalittomia liikemiehiä, ja vain tavallisia hengailijoita (hangers-on), jotka toimivat ryöstösaaliin tuottamattomina vastaanottajina.

Pysäytä anastamisen ja moraalittoman palkitsemisen kierre, ja elitistiset rakenteet romahtavat. Mutta vasta silloin kun enemmistö löytää moraalista rohkeutta ja sisäistä mielenlujuutta kieltäytyä, tämä "saat ilmaiseksi" -peli loppuu ja se korvataan vapaaehtoisilla yhdistyksillä, vapaaehtoisilla kommuuneilla (voluntary communes), tai paikallishallinnolla ja hajautetuilla yhteiskunnilla. Silloin tappaminen ja ryöstäminen loppuu.

Alaviitteet:

1. Carroll Quigley, Tragedy and Hope, op. cit.

2. There are many others; the author selected more or less at random two conservatives (Allen and Lasell) and two liberals (Archer and Domhoff).

3. Percy L. Greaves, Jr., "The Pearl Harbor Investigation," in Harry Elmer Harnes, Perpetual War for Perpetual Peace, (Caldwell: Caxton Printers, 1953), p, 13-20.

4. Colin Simpson, Lusitania, (London: Longman, 1972), p, 252.

5. Jules Archer, The Plot to Seize the White House, (New York: Hawthorn Book, 1973), p. 202.

6. See Julius Epstein, Operation Keelhaul, (Old Greenwich: Devin Adair, 1973).

7. See for example Robert Welch, The Politician, (Belmont, Mass.: Belmont Publishing Co., 1963).