Wall Street and Rise of Hitler

LUKU 1: Wall Street rakentaa tietä Hitlerille

Dawesin Suunnitelma, joka omaksuttiin elokuussa 1924, sopi täydellisesti Saksan kenraalikunnan ekonomistien suunnitelmiin.

Todistus USA:n Senaatin edessä, Sotilasasioiden komitea, 1946.

Toisen maailmansodan jälkeinen USA:n Senaatin Kilgoren Komitea kuuli yksityiskohtaisia todisteita hallituksen viranomaisilta, käytännössä sellaisia että:

...kun Natsit tulivat valtaan vuonna 1933, he saivat selville että suuria loikkia oli otettu vuodesta 1918 saakka valmistellessa Saksaa sotaan taloudellisesta ja teollisesta näkökulmasta käsin. [1]

Tämä rakentaminen Eurooppalaista sotaa varten sekä ennen että jälkeen vuoden 1933 oli suurelta osin Wall Streetin taloudellisen avustamisen ansiota 1920-luvulla luomaan Saksalaisten kartellien järjestelmä, sekä tekninen apu hyvin tunnettujen Amerikkalaisten firmojen taholta, jotka tullaan tunnistamaan myöhemmin, rakentamaan Saksan Wehrmacht. Siinä missä tätä taloudellista ja teknistä apua kutsutaan "sattumaksi" tai Amerikkalaisten liikemiesten "lyhytnäköisyydeksi", todisteet jotka esitetään alla viittaavat voimakkaasti jonkinlaiseen ennalta määräämiseen Amerikkalaisten rahoittajien taholta. Samanlaisia vetoomuksia "sattumaan" — joita on mahdoton hyväksyä — tehtiin Amerikkalaisten rahoittajien ja teollisuusmiesten toimesta, siten että ne kulkevat samoja latuja esimerkin kanssa jossa rakennettiin Neuvostoliiton sotilasmahtia vuodesta 1917 eteenpäin. Kuitenkin nämä Amerikkalaiset kapitalistit olivat halukkaita rahoittamaan ja avustamaan Neuvostoliittoa samaan aikaan kun Vietnamin sota oli käynnissä, tietäen että Neuvostoliittolaiset antoivat aseita vastapuolelle.

Amerikkalaiset kapitalismin apu Saksan sodan valmisteluille ennen vuotta 1940 voidaan ainoastaan kuvata ilmiömäiseksi (phenomenal). Se oli ehdottomasti elintärkeää Saksan sodankäyntikyvyn kannalta. Esimerkiksi, vuonna 1934 Saksa tuotti kotimaisin voimin ainoastaan 300 000 tonnia luontaisia petrooli-valmisteita (natural petroleum products) ja alle 800 000 tonnia synteettistä polttoainetta; tasapaino saatiin tuonnilla. Kuitenkin, kymmenen vuotta myöhemmin Toisen maailmansodan aikaan, sen jälkeen Standard Oil of New Jerseyn luomat hydrogenaatio-patentit ja teknologia oli siirretty I.G. Farbenille (sitä käytettiin tuottamaan synteettistä polttoainetta hiilestä), Saksa tuotti 6 500 000 tonnia öljyä — josta 85 prosenttia (5 500 000 tonnia) oli synteettistä öljyä jossa hyödynnettiin Standard Oilin hydrogenaatio-prosessia. Edelleen, valtaa synteettisen öljyn tuotannossa piti I.G. Farbenin tytäryhtiö, Braunkohle-Benzin A.G. — ja tämä Farbenin kartelli itsessään oli luotu vuonna 1926 Wall Streetin taloudellisen avun turvin.

Toisaalta, modernit historiantutkijat ovat antaneet lukijalle vaikutelman että tämä Amerikkalaisten tekninen apu oli sattumaa, ja että Amerikkalaiset teollisuusmiehet olivat syyttömiä vääryyksiin. Esimerkiksi, Kilgoren komitea lausui:

Yhdysvallat sattumalta esitti tärkeää roolia Saksan teknisessä aseistamisessa. Vaikka Saksan armeijan suunnittelijat olivat määränneet ja suostutelleet teollisuustuotteita valmistavie yrityksiä ottamaan käyttöön moderneja laitteita massatuotantoa varten, sotilas-ekonomistit tai korporaatiot eivät näyttäneet ymmärtävän täydessä mittakaavassa mitä se tarkoitti. Heidän silmänsä avautuivat kun kaksi suurinta Amerikkalaista autonvalmistajaa rakensi tehtaita Saksaan jotta voisivat myydä tuotteitaan Euroopan markkinoille ilman kalliita merikuljetuksia tai korkeita Saksalaisia tullimaksuja. Saksalaisia tuotiin Detroitiin oppimaan komponenttien valmistuksen erikoistekniikoita sekä tuotteiden kokoamista liukuhihnalla. Se mitä he näkivät sai aikaan lisää uudelleen organisointia ja uudelleen sovittamista muissa Saksan sotatarviketehtaissa. Tekniikoita joita opittiin Detroitissa käytettiin lopulta Stuka-pommikoneiden valmistuksessa... Myöhemmin I.G. Farbenin edustajat tässä maassa mahdollistivat sen että tasainen virta Saksalaisia insibnöörejä ei vieraillut ainoastaan lentokonetehtaissa vaan myös muissa tehtaissa joilla oli sotilaallista merkitystä, missä he oppivat paljon siitä mitä lopulta käytettiin Yhdysvaltoja vastaan. [2]

Näiden havaintojen jälkeen, jotka painottivat avun "sattumanvaraista" luonnetta, tehtiin johtopäätös sellaisten akateemisten kirjailijoiden kuten Gabriel Kolkon taholta, joka ei ole tavallisesti suuren bisneksen tukija, että:

On melkein tarpeetonta huomauttaa että Amerikkalaisten firmojen motiivit jotka olivat sitoutuneet sopimuksiin Saksan kanssa eivät olisi olleet Natsi-myönteisiä, mitä hyvänsä muuta ne ovatkin kenties olleet. [3]

Kuitenkin, Kolko analysoi sen aikaista Amerikkalaista bisnes-lehdistöä vahvistaakseen että talouteen keskittyneet aikakaus- ja sanomalehdet olivat täysin tietoisia Natsien uhasta ja sen luonteesta, samalla kun varoittivat heidän bisnes-johtajieen Saksan sotavalmisteluista. Ja jopa Kolko myöntää että:

Bisneslehdistö Yhdysvalloissa oli tietoinen, vuodesta 1935 lähtien, että Saksan vauraus perustui sotavalmisteluihin. Vielä tärkeämpää, se oli tietoinen faktasta että Saksan teollisuus oli Natsien hallinnan alla ja sitä ohjattiin palvelemaan Saksan uudelleen aseistusta, ja firma joka mainittiin kaikkein yleisimmin tässä yhteydessä oli kemikaali-imperiumi, I.G. Farben. [4]

Edelleen, alla esitetyt todisteet vihjaavat että ei ainoastaan vaikutusvaltainen sektori Amerikkalaista bisnestä ollut tietoinen Natsismin luonteesta, vaan että se omien tarkoitustensa vuoksi avusti Natsismia siellä missä se oli mahdollista (ja tuottoisaa) — täysin tietoisena että todennäköinen lopputulos olisi sota jossa olisi mukana Eurooppa ja Yhdysvallat. Kuten me tulemme näkemään, vakuuttelut viettomuudesta eivät ole yhdenmukaisia tosiasioiden kanssa.

1924: Dawesin suunnitelma

Versaillesin rauhansopimus Ensimmäisen maailmansodan jälkeen langetti raskaita sotakorvauksia lyödyn Saksan ylle. Tätä taloudellista taakkaa — todellinen syy Saksalaisten tyytymättömyydelle joka johti Hitlerismin hyväksymiseen — hyödynsivät kansainväliset pankkiirit omaksi hyödykseen. Tilaisuus antaa voittoa tuottavia lainoja Saksalaisille kartelleille Yhdysvalloissa esiteltiin Dawesin suunnitelman ja myöhemmin Youngin suunnitelman toimesta. Molemmat suunnitelmat olivat näiden keskuspankkiirien laatimia, jotka miehittivät komiteat saadakseen taloudellista hyötyä itselleen, ja vaikka teknisesti nämä komiteat eivät olleet USA:n hallituksen nimittämiä, suunnitelmat olivat itse asiassa hallituksen hyväksymiä ja rahoittamia.

Sodanjälkeinen tinkiminen rahamiesten ja poliitikkojen toimesta määräsi Saksan sotakorvauksiksi vuosittain 132 miljardia kultamarkkaa. Tämä oli noin neljännes Saksan viennistä vuonna 1921. Kun Saksa ei kyennyt tällaisia summia, Ranska ja Belgia miehittivät Ruhrin ja ottivat väkisin sen mitä eivät voineet ottaa vapaaehtoisesti. Vuonna 1924 Liittoutuneet nimittivät pankkiirien komitean (jota johti Amerikkalainen pankkiiri Charles G. Dawes) kehittämään ohjelma sotakorvausten maksamiseksi. Seurauksena ollut Dawes Plan oli, Georgetownin Yliopiston Kansainvälisten suhteiden professorin, Carroll Quigleyn mukaan, "suurelta osin J.P. Morganin tuotantoa." [5] Dawes Plan järjesti joukon ulkomaisia luottoja, yhteensä 800 miljoonan dollarin arvosta heidän voittojensa virratessa Saksaan. Nämä lainat ovat tärkeitä meidän tarinamme kannalta sillä nämä voitot, jotka nostettiin suurelta osin Yhdysvalloissa dollariin sijoittaneiden taholta, hyödynnettiin 1920-luvun puolivälissä luomalla ja lujittamalla suunnattomia kemikaali- ja teräskombinaatteja, I.G. Farben ja Vereinigte Stahlwerke. Nämä kartellit eivät ainoastaan auttaneet Hitleriä valtaan vuonna 1933; ne myös tuottivat suunnattoman määrän Saksan sodankäynti materiaalia jota käytettiin Toisessa maailmansodassa.

Vuosien 1924 ja 1931 välillä, Dawesin ja Youngin suunnitelmien alaisuudessa, Saksa maksoi Liittoutuneille 86 miljardia markkaa sotakorvauksina. Samaan aikaan Saksa lainasi ulkomailta, etupäässä Yhdysvalloista, noin 138 miljardia markkaa. Täten, Saksan rahalliset sotakorvaukset Liittoutuneille suoritettiin niiden ulkomaalaisten toimesta joilla oli Saksalaisia velkakirjoja joita Wall Streetin finanssitalot olivat jakaneet — saaden itselleen merkittäviä voittoja, tietenkin. Ja, mainittakoon tässä, nämä firmat olivat samojen rahamiesten omistamia jotka säännöllisesti riisuivat itseltään pankkiirien hatun ja laittoivat uuden päähänsä tullakseen "valtiomiehiksi". Valtiomiehinä he laativat Dawesin ja Youngin suunnitelmat "ratkaistakseen" sotakorvausten maksamiseen liittyvät "ongelmat". Pankkiireina, he myönsivät nämä lainat. Kuten Carroll Quigley huomauttaa:

On huomionarvoista että tämän suunnitelman laativat kansainväliset pankkiirit ja että seurauksena tapahtunut toisten ihmisten rahojen lainaaminen Saksalle oli hyvin tuottoisaa näille pankkiireille. [6]

Keitä olivat nämä New Yorkin kansainväliset pankkiirit jotka muodostivat nämä sotakorvaus-komissiot?

Vuoden 1924 Dawes Planin asiantuntijoina Yhdysvalloista olivat pankkiiri Charles Dawes ja Morganin edustaja Owen Young, joka oli General Electric Companyn presidentti. Dawes oli Allied Committee of Expertsin puheenjohtaja vuonna 1924. Vuonna 1929 Owen Youngista tuli Committee of Expertsin puheenjohtaja, jota tuki itse J.P. Morgan, varamiehinä T.W. Lamont, Morganin liikekumppani, ja T.N. Perkins, pankkiiri Morganin assosiaatioiden kera. Toisin sanoen, USA:n delegaatiot olivat puhtaasti ja yksinkertaisesti, kuten Quigley on huomauttanut, J.P. Morganin delegaatioita joka käytti Yhdysvaltain auktoriteettia ja senettiä edistämään finanssi-suunnitelmia heidän omaksi edukseen. Seurauksena, kuten Quigley huomauttaa, "kansainväliset pankkiirit istuivat taivaassa, maksujen ja komissioiden sateen alla." [7]

Committee of Expertsin Saksalaiset jäsenet olivat yhtä lailla kiinnostavia. Vuonna 1924 Hjalmar Schacht oli Reichsbankin presidentti ja häm oli ottanut merkittävän roolin organisaatiotyössä Dawesin suunnitelman eteen; näin teki Saksalainen pankkiiri Carl Melchior. Eräs vuoden 1928 delegaateista oli A. Voegler Saksalaisesta teräskartelli Stahlwerke Vereinigtestä. Lyhyesti, kaksi merkittävää maata oli mukana — Yhdysvallat ja Saksa — ja niitä edusti Morganin pankkiirit toiselta puolen ja Schacht sekä Voegler toiselta puolen, molemmat olivat avainhenkilöitä Hitlerin Saksan nousussa sekä Saksan aseistamisessa.

Lopulta, Dawesin ja Youngin komissioiden jäsenet ja neuvonantajat eivät olleet ainoastaan liitossa New Yorkin finanssitalojen kanssa vaan, kuten me tulemme myöhemmin näkemään, he olivat firmojen johtajia Saksalaisten kartellien sisällä jotka auttoivat Hitlerin valtaan.

1928: Youngin suunnitelma

Hitlerin finanssinero, Hjalmar Horace Greeley Schachtin, ja Natsien teollisuusmies Fritz Thyssenin mukaan, se oli tämä vuoden 1928 Youngin suunnitelma (Dawesin suunnitelman jatko), jonka Morganin agentti Owen D. Young, laati, joka nosti Hitlerin valtaan vuonna 1933.

Fritz Thyssen väittää:

Minä käännyin Kansallissosialistisen Puolueen puoleen vasta sitten kun vakuutuin että taistelu Youngin suunnitelmaa vastaan oli välttämätöntä mikäli haluttaisiin estää Saksan täydellinen romahtaminen. [8]

Ero Youngin suunnitelman ja Dawesin suunnitelman välillä oli, että siinä kun Dawesin suunnitelma vaati maksuksi Saksassa tuotettuja tavaroita joita ulkomaalaiset lainat rahoittivat, Youngin suunnitelma vaati maksut rahana ja "Minun arvioni mukaan [kirjoitti Thyssen] taloudellinen velka joka täten luotiin tuhoaisi koko Valtakunnan talouden."

Youngin suunnitelma oli varmasti juoni miehittää Saksa Amerikkalaisella pääomalla ja pantata Saksan todelliset varat (real assets) suunnattomaksi kiinnitykseksi (for a gigantic mortgage) jota säilytettiin Yhdysvalloissa. On huomionarvoista että Saksalaiset firmat joilla oli Amerikkalaisia tytäryhtiöitä välttivät tämän Suunnitelman väliaikaisella ulkomaisella omistajuudella. Esimerkiksi, A.E.G. (German General Electric), sulautui General Electricin kanssa Yhdysvalloissa, se myytiin Ranskalais-Belgialaiselle holding-yhtiölle ja se vältti Youngin suunnitelman. Pitäisi mainita ohimennen että Owen Young oli merkittävä rahallinen tukija Franklin D. Rooseveltin takana tässä Yhdistyneen Euroopan uhkapelissä kun FDR, orastavana Wall Streetin rahamiehenä, yritti hyötyä Saksan vuoden 1925 hyperinflaatiosta. Tämä Yhdistyneen Euroopan uhkapeli oli keino spekuloida ja hankkia voittoa Dawesin suunnitelman seurauksista, ja se on selkeä todiste siitä että yksityiset rahamiehet (mukaan lukien Franklin D. Roosevelt) käyttivät valtion valtaa edistääkseen omia etujaan manipuloimalla ulkopolitiikkaa.

Schachtin paralleelinen syytös että Owen Young oli vastuussa Hitlerin valtaannoususta, on tallennettuna USA:n hallituksen tiedusteluraportissa joka käsittelee Tri. Fritz Thyssenin kuulustelua syyskuussa 1945:

Youngin suunnitelman ja sen talous-pronsiippien hyväksyminen lisäsi työttömyyttä yhä enemmän, kunnes noin miljoona ihmistä oli työttömänä. Ihmiset olivat epätoivoisia. Hitler sanoi että hän lopettaisi työttömyyden. Hallitus joka oli siihen aikaan vallassa oli hyvin huono, ja ihmisten tilanne kävi yhä huonommaksi. Tämä todellisuudessa oli syy Hitlerin suunnattomaan menestykseen vaaleissa. Kun viimeiset vaalit tulivat, hän sai noin 40 % äänistä. [9]

Kuitenkin, se oli Schacht, ei Owen Young, joka laati ajatuksen josta myöhemmin tuli Bank for International Settlements. Varsinaiset yksityiskohdat laadittiin konferenssissa jota isännöi Jackson Reynolds, "eräs New Yorkin johtavista pankkiireista", yhdessä First National Bank of Chicagon Melvin Traylorin kanssa, Sir Charles Addisin kanssa joka työskenteli aiemmin Hong Kong and Shanghai Banking Corporationin palveluksessa, sekä useiden Ranskalaisten ja Saksalaisten pankkiirien kanssa. [10] B.I.S. oli pohjimmiltaan Youngin suunnitelman alaisuudessa keinona hankkia valmis instrumentti edistämään kansainvälisiä taloussuhteita. Hänen omien lausuntojensa mukaan, Schacht myös antoi Owen Youngille ajatuksen josta tuli myöhemmin Toisen maailmansodan jälkeinen Kansainvälinen jälleenrakennus- ja kehityspankki:

"Tällainen pankki vaatii taloudellista yhteistyötä kukistettujen ja voittajien välillä joka johtaa intressien yhteisöön joka vuorostaan antaa nousun vastavuoroiselle luottamukselle ja ymmärrykselle ja täten edistää sekä varmistaa rauhan."

Minä voin yhä elävästi muistella ympäristöä jossa tämä kokous pidettiin. Owen Young istui nojatuolissaan puhaltaen piippuunsa, jalat ojennettuina, hänen terävät silmänsä kiinnitettyinä tiukasti minuun. Kuten on minun tapanani kun minä esitän tällaisia väitteitä, minä kävelin hiljalleen edestakaisin tässä huoneessa. Kun olin lopettanut oli lyhyt tauko. Sitten hänen kasvonsa kirkastuivat ja hänen helpotuksensa löysi sanat:

"Tri. Schacht, sinä annoit minulle ihmeellisen ajatuksen ja minä aion myydä sen maailmalle." [11]

B.I.S. — Vallan huippu

Tämä ajatusten ja yhteistyön vuorovaikutus Hjalmar Sehachtin välillä Saksassa ja Owen Youngin, J.P. Morganin intressien kautta New Yorkissa, oli ainoastaan yksi puoli suunnattomassa ja kunnianhimoisessa yhteistyön järjestelmässä sekä kansainvälisessä allianssissa joka tähtäsi maailman hallintaan. Kuten Carroll Quigley kuvaili, tämä järjestelmä "...ei ollut mitään sen vähempää kuin luoda taloudellisen ´vallan maailmanjärjestelmä, joka kykenee hallitsemaan poliittista järjestelmää jokaisessa maassa sekä maailman taloutta kokonaisuudessaan. [12]

Tämä feodaalinen järjestelmä toimi 1920-luvulla, kuten se toimii tänään, yksityisten keskuspankkiirien välityksellä jokaisessa maassa jotka hallitsevat yksilöllisten talousjärjestelmien rahavirtoja. 1920- ja 1930-luvulla, New York Federal Reserve System, Bank of England, Saksan Reichsbank, sekä Banque de France myös enemmän tai vähemmän vaikuttivat poliittiseen koneistoon näissä maissa epäsuorasti hallitsemalla rahavirtoja ja luomalla halutunlaisen valuutta-ympäristön. Suorempi vaikutus realisoitiin tarjoamalla poliittisia rahoja, tai vetämällä tukea pois, poliitikoilta ja poliittisilta puolueilta. Yhdysvalloissa, esimerkiksi, Presidentti Herbert Hoover syytti tappiotaan vuoden 1932 vaaleissa sillä että Wall Street veti tukensa pois häneltä ja siirsi sen Franklin D. Rooseveltille.

Poliitikot jotka ovat vastaanottavaisia talouskapitalismin tavoitteille, ja akateemikot joilla on tuottoisia ideoita maailman hallitsemiseksi, jotka ovat hyödyllisiä kansainvölisille pankkiireille, pidetään linjassa palkitsemisten ja rangaistusten järjestelmän kanssa. 1930-luvun alkupuolella, ohjaava järjestelmä tälle kansainväliselle taloudellisen ja poliittisen kontrollin järjestelmälle, jota Quigley kutsui nimellä "järjestelmän huippu", oli Bank for International Settlements Baselissa, Sveitsissä. Tämä B.I.S. -huippu jatkoi työtänsä Toisen maailmansodan aikana välittäjänä jonka kautta pankkiirit — jotka ilmeisesti eivät olleet sodassa toisiaan vastaan — jatkoivat toisiaan hyödyttäviä ajatusten, informaation, ja suunnitelmien vaihtoa sodanjälkeistä aikaa silmällä pitäen. Kuten eräs kirjailija on pannut merkille, sodalla ei ollut merkitystä kansainvälisille pankkiireille:

Se tosiasia että tässä Pankissa oli aidosti kansainvälinen henkilökunta, muodosti, tietenkin, todella poikkeuksellisen tilenteen sodan aikana. Eräs USA:n presidentti hoiti päivittäisiä bisneksiään tämän Pankin kautta Ranskalaisen johtajan kautta (French General Manager), jolla oli Saksalainen apulaisjohtaja (German Assistant General Manager), kun taas Pääsihteeri (Secretary-General) oli Italian alamainen. Muut kansallisuudet hallitsivat muita virkoja. Nämä miehet olivat, tietysti, päivittäin henkilökohtaisissa yhteyksissä toisiinsa. Lukuun ottamatta Hra. McKittrickiä joka tietysti asui pysyvästi Sveitsissä tänä ajanjaksona eikä hän ollut muiden alamainen milloinkaan. Kuitenkin, Pankin johtajat pysyivät omissa maissaan eivätkä he olleet suorassa yhteydessä Pankin henkilökuntaan. Väitetään, kuitenkin, että H. Schacht, Reichsbankin presidentti, piti henkilökohtaisen edustajansa Baselissa suurimman osan aikaa. [13]

Ne olivat tällaisia salaisia kokouksia, "...kokouksia jotka olivat salaisempia kuin mitkään joita Royal Ark Masons tai Rosicrucian Order on koskaan pitänyt..." näiden keskuspankkiirien välillä vallan "huipulla" jotka niin kiinnostivat sen aikaisia toimittajia, vaikka he ainoastaan harvoin ja lyhyen ajan tunkeutuivat salaisuuden verhon taakse. [14]

Saksalaisten kartellien rakentaminen

Käytännöllinen esimerkki kansainvälisestä rahajärjestelmästä joka toimi kulissien takana rakentaakseen ja manipuloidakseen poliittis-taloudellisia järjestelmiä löytyy Saksalaisesta kartelli-järjestelmästä. Kolme suurinta lainaa jotka Wall Streetin kansainväliset pankkiirit myönsivät Saksalaisille lainan ottajille 1920-luvulla Dawesin suunnitelman alaisuudessa olivat kolmen Saksalaisen kartellin hyväksi jotka muutama vuosi myöhemmin auttoivat Hitlerin ja Natsit valtaan. Amerikkalaiset rahoittajat olivat suoraan edustettuina kahden Saksalaisen kartellin johtokunnassa. Tätä Amerikkalaisten apua Saksalaisille kartelleille on kuvaillut James Martin seuraavasti: "Näistä lainoista jotka oli tarkoitettu jälleenrakentamiseen tuli väline järjestelyille jotka toimivat Toisen maailmansodan edistämiseksi enemmän kuin auttoivat rauhan palauttamisessa Ensimmäisen maailmansodan jälkeen." [15]

Kolme hallitsevaa kartellia, lainatut rahasummat olivat seuraavanlaisia:

Kun katsotaan myönnettyjä lainoja, näyttää siltä että ainoastaan muutama New Yorkin finanssitalo käsitteli Saksan sotakorvausten rahoittamista. Kolme taloa — Dillon, Read Company; Harris, Forbes & Company; ja National City Company — myönsivät lähes kolme neljäsosaa kokonaismäärästä ja kaapivat itselleen suurimman osan voitoista:

1920-luvun puolivälin jälkeen kaksi suurta Saksalaista kombinaattia, I.G. Farben ja Vereinigte Stahlwerke hallitsivat kemikaali- ja teräskartelli järjestelmää joka oli luotu näiden lainojen avulla. Vaikka näillä firmoilla oli äänienemmistö näissä kartelleissa ainoastaan kahden tai kolmen perustuotteen osalta, ne kykenivät — näiden perustuotteiden kontrollin kautta — pakottamaan koko kartellin tahtonsa alaisuuteen. I.G. Farben oli peruskemikaalien tärkein tuottaja joita muut kombinaatit käyttivät valmistaessaan kemikaaleja, joten sen taloudellista valta-asemaa ei voi mitata ainoastaan sen kapasiteetilla tuottaa muutamaa peruskemikaalia. Samoin, Vereinigte Stahlwerke, harkkorautaa valmistavan kapasiteetin kera oli mahtavampi kuin kaikki muut Saksalaiset rauta- ja terostuottajat yhdessä; se kykeni käyttämään paljon suurempaa vaikutusvaltaa rauta- ja terästuotteiden puolivalmisteita valmistavissa kartelleissa kuin mitä sen kyky tuottaa harkkorautaa vihjaavat. Jopa niinkin, näiden kartellien prosenttiosuus kaikista tuotteista oli merkittävä:

Muiden tuotteiden joukossa jotka toivat I.G. Farbenin ja Vereinigte Stahlwerken yhteistyöhön olivat hiiliterva ja kemiallinen typpi, jotka olivat molemmat tärkeitä räjähteiden valmistuksessa. I.G. Farbenilla oli kartelli-asema joka varmisti vallan kemiallisen typen valmistuksessa ja myynnissä, mutta sillä oli vain prosentin koksaus-kapasiteetti (coking capacity) Saksassa. Täten solmittiin sopimus jonka alla I.G. Farbenin räjähteitä valmistavat tytäryhtiöt hankkivat benzoolia, mäntyöljyä (toluol), sekä muita tärkeitä hiilitarva-tuotteita ehdoilla jotka Vereinigte Stahlwerke oli määrännyt, kun taas Vereinigte Stahlwerken räjähteitä valmistavat tytäryhtiöt olivat riippuvaisia nitraateista I.G. Farbenin asettamilla ehdoilla. Tällaisen yhteistyön ja keskinäisen riippuvuussuhteen alla, nämä kaksi kartellia, I.G. Farben ja Vereinigte Stahlwerke, tuottivat 95 % Saksan räjä´hteistä vuosina 1937 - 1938, aivan Toisen maailmansodan aattona. Tämä tuotanto oli peräisin kyvystä joka rakennettiin Amerikkalaisilla lainoilla sekä jossain näärin Amerikkalaisella teknologialla.

I.G. Farbenin ja Standard Oilin yhteistyö synteettisen öljyn tuottamiseksi hiilestä antoi I.G. Farbenille monopolin Saksan bensiinituotannossa Toisen maailmansodan aikana. Vain puolet Saksan korkeaoktaanisesta bensiinistä vuonna 1943 oli suoraan I.G. Farbenin tuottamaa, ja suurin osa jäljelle jääneestä osuudesta oli tytäryhtiöiden tuottamaa.

Lyhyesti, synteettisessä bensiinissä ja räjähteissä (kaksi modernin sodankäynnin peruselementtiä), Saksan Toisen maailmansodan tuotanto oli kahden Saksalaisen kombinaatin käsissä jotka luotiin Wall Streetin lainoilla Dawesin suunnitelman alaisuudessa.

Edelleen, USA:n apu Natsien sotaponnisteluissa laajeni muille alueille. [17] Kaksi suurinta tankkien valmistajaa Hitlerin Saksassa olivat Opel, joka oli kokonaisuudessaan General Motorsin tytäryhtiö (J.P. Morganin firman hallussa), ja Ford A.G. joka oli Ford Motor Company of Detroitin tytäryhtiö. Natsit myönsivät verovapauden Opelille vuonna 1936, jotta General Motors voisi laajentaa tuotantolaitoksiaan. General Motors kuuliaisesti investoi tämän seurauksena saadut voitot Saksan teollisuuteen. Henry Ford sai kunniamerkin Natseilta palveluksistaan heidän hyväkseen. (s. 93.) Alcoa ja Dow Chemical tekivät läheistä yhteistyötä Natsi-teollisuuden kanssa siten että luovuttivat heille runsaasti heidän kotimaista Amerikkalaista teknologiaansa. Bendix Aviation, jonka osakkeita J.P. Morganin hallitsema General Motors omisti suuria määriä, luovutti Siemens & Halske A.G. -yhtiölle dataa automaattisista piloteista ja lentokone-instrumenteista. Vielä niinkin myöhään kuin vuonna 1940, "epävirallisen sodan aikana", Bendix Aviation luovutti täydellistä teknistä dataa Robert Boschille liittyen lentokoneiden ja dieselmoottoreiden starttimoottoreihin, ja he saivat vastineeksi rojalteja.

Lyhyesti, Amerikkalaiset yhtiöt jotka yhdistettiin Morgan-Rockefellerin kansainvälisiin investointipankkiireihin — suurin osa itsenäisistä Amerikkalaisista teollisuusmiehistä ei ollut tässä mukana — liittyivät läheisesti Natsi-teollisuuden kasvuun. On tärkeää huomioida kun me kehitämme tarinaamme että General Motors, Ford, General Electric, DuPont, ja muutama muu jotka olivat läheisesti mukana Natsi-Saksan kehittämisessä — lukuun ottamatta Ford Motor Companya — olivat Wall Streetin eliitin hallinnassa — J.P. Morganin firman, Rockefellerin Chase Bankin sekä vähäisemmässä määrin Warburgin Manhattan Bankin hallinnassa. [18] Tämän kirjan tarkoituksena ei ole syyttää koko Amerikkalaista teollisuutta ja rahamaailmaa. Se on syytös "huippua" (apex) vastaan — niitä firmoja joita hallittiin muutaman finanssitalon kautta, FED:in, Bank for International Settlementsin kautta, sekä heidän jatkuvia kansainvälisen yhteistyön sopimuksia ja kartelleja vastaan jotka yrittävät kontrolloida maailman politiikan ja talouden kurssia.

Alaviitteet:

1. United States Congress. Senate. Hearings before a Subcommittee of the Committee on Military Affairs. Elimination of German Resources for War. Report pursuant to S. Res. 107 and 146, July 2, 1945, Part 7, (78th Congress and 79th Congress), (Washington: Government Printing Office, 1945), hereafter cited as Elimination of German Resources.

2. Elimination of German Resources, p. 174.

3. Gabriel Kolko, "American Business and Germany, 1930-1941", The Western Political Quarterly, Volume XV, 1962.

4. Ibid, p. 715.

5. Carroll Quigley, op. cit.

6. Ibid, p. 308.

7. Carroll Quigley, op. cit., p. 309.

8. Fritz Thyssen, I Paid Hitler, (New York: Farrar & Rinehart, Inc., n.d.), p. 88.

9. U.S. Group Control Council (Germany), Office of the Director of Intelligence, Intelligence Report No. EF/ME/1, 4 September 1945. Also see Hjalmar Schacht, Confessions of "the old Wizard", (Boston: Houghton Mifflin, 1956)

10. Hjalmar Schacht, op cit., p. 18. Fritz Thyssen adds, "Even at the time Mr, Dillon, a New York Banker of Jewish origin whom I much admire told me 'In your place I would not sign the plan.'"

11. Ibid, p. 282.

12. Carroll Quigley, op. cit., p. 324.

13. Henry H. Schloss, The Bank for International Settlements (Amsterdam: North Holland Publishing Company, 1958)

14. John Hargrave, Montagu Norman, (New York: The Greystone Press, n.d.). p. 108.

15. James Stewart Martin, op. cit., p. 70.

16. See Chapter Seven for more details of Wall Street loans to German industry.

17. See Gabriel Kolko, op. cit., for numerous examples.

18. In 1956 the Chase and Manhattan banks merged to become Chase Manhattan.