Wall Street and the Bolshevik Revolution

Luku 7: BOLSHEVIKIT PALAAVAT NEW YORKIIN

Martens on hyvin paljon esillä. Ei näytä olevan epäilystä hänen yhteyksistään Guarantee Trust Companyyn, vaikka okin yllätävää että niin suurella ja vaikutusvaltaisella yhtiöllä olisi bisneksiä Bolshevikkien kanssa.

Scotland Yard Intelligence Report, London, 1919 [1]

Vallankumouksen alun menestyksen jälkeen, Neuvostoliittolaiset eivät tuhlanneet aikaa yrittäessään entisten USA:n kansalaisten kautta luoda diplomaattisuhteet Yhdysvaltain kanssa, sekä julkaista propagandaa Yhdysvalloissa. Kesäkuussa 1918 USA:n konsuli Harbinissa sähkötti Washingtoniin:

Albert R. Williams, jolla on ulkoministeriön passi numero 52 913, myönnetty 15. toukokuuta 1917, matkusti Yhdysvaltoihin perustaakseen Neuvostohallituksen tiedotustoimiston, mihin hänellä on kirjallinen lupa. Myönnänkö hänelle viisumin? [2]

Washington kielsi myöntämästä viisumia ja niin Williams ei onnistunut yrityksessään perustaa tiedotustoimistoa tänne. Williamsia seurasi Alexander Nyberg (alias Santeri Nuorteva), entinen Suomalainen emigrantti joka muutti Yhdysvaltoihin vuonna 1912, josta tuli ensimmäinen virallinen (operative) Neuvostoliiton edustaja Yhdysvalloissa. Nyberg oli aktiivinen propagandisti. Itse asiassa, vuonna 1919 hän oli, J. Edgar Hooverin mukaan (kirjeessä USA:n Ulkomaan asioiden komitealle), "Gregory Weinsteinin kanssa kaikkein aktiivisin virallisen Bolshevikki-propagandan levittäjä Yhdysvalloissa." [3]

Nyberg ei ollut kovin menestyksekäs diplomaattisena edustajana tai, lopulta, propagandistina. Ulkoministeriön kansioissa on kirjoitus siitä kun Nybergiä haastateltiin lakimiesten toimistossa 29. tammikuuta 1919. Nybergin kanssa oli H. Kellogg, jota kuvailtiin sanoilla "Amerikan kansalainen valmistunut Harvardista," ja, mikä vielä yllättävämpää, Hra. McFarland, Hearstin organisaation asianajaja. Ulkoministeriön kansioissa on merkittynä että Nyberg antoi "monia vääriä lausuntoja asenteesta Bolshevikki-hallitusta kohtaan" ja väitti että Peters, latvialainen sadistinen poliisipäällikkö Petrogradissa, oli pelkästään "hyväsydäminen runoilija". Nyberg kehotti Ulkoministeriötä sähköttämään Leninille, "teoriassa se voisi auttaa luomaan konferenssin jota Ympärysvallat ehdottivat Pariisissa." [4] Tätä ehdotettua viestiä, harhailevaa vetoomusta Leninille hankkia kansainvälista hyväksyntää joka näyttäytyi Pariisin Konferenssissa, ei lähetetty. [5]

Ratsia Neuvostoliiton tiedotustoimistoon New Yorkissa

Alexander Nyberg (Nuorteva) sai sitten lähteä ja hänet korvasi Neuvostoliiton tiedotustoimisto (Soviet Bureau), joka perustettiin alkuvuonna 1919 World Tower Buildingiin, osoitteeseen 110 West 40 Street, New York City. Tätä toimistoa johti eräs Saksan kansalainen, Ludwig C. A. K. Martens, jota yleisesti pidetään Neuvostoliiton ensimmäisenä lähettiläänä Yhdysvalloissa, ja joka, aiemmin, oli ollut Weinberg & Posnerin pääjohtaja, insinöörifirma joka sijaitsi osoitteessa 120 Broadway, New York City. Sitä miksi tämä "suurlähettiläs" ja hänen toimistonsa sijaitsi New Yorkissa eikä Washington, D.C:ssä, ei selitetty; se viittaa siihen että kaupankäynti, pikemminkin kuin diplomatia, oli tärkein tavoite. Joka tapauksessa, tämä toimisto vaati nopeasti että Venäjän ja Yhdysvaltain pitäisi käydä paljon kauppaa keskenään. Teollisuus oli romahtanut Venäjällä ja se tarvitsi kipeästi koneita, rautatie-tavaroita, vaatteita, kemikaaleja, lääkkeitä — itse asiassa kaikkea mitä modernissa sivilisaatiossa tarvittiin. Vastineeksi Neuvostoliitto tarjosi kultaa ja raaka-aineita. Neuvostoliiton tiedotustoimisto jatkoi sitten solmimalla sopimuksia Amerikkalaisten formojen kanssa, ylenkatsoen kauppasaarron ja sen että USA ei ollut virallisesti tunnustanut Neuvostoliittoa. Samaan aikaan se antoi taloudellista tukea nousevalle USA:n Kommunistiselle puolueelle. [6]

7. toukokuuta 1919, Ulkoministeriö luopui bisnes-interventioista Neuvostoliiton tiedotustoimiston puolesta, ja tuomitsi Ludwig Martensin, Neuvostoliiton tiedotustoimiston, sekä Venäjän Bolshevistisen hallituksen. Tämä virallinen tuomitseminen ei vaikuttanut Amerikkalaisten firmojen intoon solmia kauppoja. Kun Neuvostoliiton tiedotustoimistoon tehtiin ratsia 12. kesäkuuta 1919, New Yorkin osavaltion Luskin Komitean edustajien toimesta, kansiot joissa oli kirjeenvaihtoa Amerikkalaisilta liikemiehiltä, jotka edustivat melkein tuhatta firmaa, kaivettiin esiin. Britannian Tiedustelupalvelun Kotimaan Direktoraatin raportti No.5 (salainen), jonka Scotland Yard, julkaisi, 14. heinäkuuta 1919, ja jonka Basil H. Thompson oli laatinut, pohjautui tähän takavarikoituun materiaaliin. Raportissa sanottiin:

...jokaiseen pyrkimykseen ryhtyi ensiksi ryhtyi Martens ja hänen työtoverinsa herättämään Amerikkalaisten kapitalistien kiinnostus, ja on perusteita uskoa että Neuvostoliiton tiedotustoimisto on saanut taloudellista tukea joiltakin Venäläisiltä vientifirmoilta, samoin kuin Guarantee Trust Companylta, vaikkakin tämä firma on kiistänyt väitteet että se rahoittaisi Martensin organisaatiota. [8]

Thompson huomautti että Neuvostoliiton tiedotustoimiston kuukausivuokra oli 300 dollaria ja että työntekijöiden palkka oli noin 4 000 dollaria. Martensin rahat näiden palkkojen maksamiseen tulivat osin Neuvostoliiton kuriireilta — kuten John Reed ja Michael Gruzenberg — jotka toivat timantteja Venäjältä myytäväksi Yhdysvalloissa ja osin Amerikkalaisilta bisnesfirmoilta, mukaan lukien Guaranty Trust Company of New York. Englantilaiset raportit tekivät yhteenvedon kansioista jotka Luskin tutkijat takavarikoivat Neuvostoliiton tiedotustoimistosta, ja tämä yhteenveto on sen arvoinen että se pitäisi laittaa tähän kokonaisuudessaan:

(1) Ajankohta oli kiinnostava jolloin Presidentti ensin meni Ranskaan saadakseen hallituksen käyttämään Nuortevaa välittäjänä Venäjän Neuvostohallituksen kanssa, näkemyksen kera saada Amerikka tunnustamaan se. Tehtiin yritys saada Eversti House projektiin mukaan, ja on olemassa pitkä ja kiinnostava kirje Frederick C. Howelle, jonka tukeen ja myötätuntoon Nuorteva näytti nojaavan. On muitakin asiakirjoja jotka yhdistävät Howen Martensiin ja Nuortevaan.

(2) On kansio joka käsittelee kirjeenvaihtoa Eugene Debsin kanssa.

(3) Kirje Amos Pinchotilta William Kentille USA:n tullikomissiossa kirjekuoressa joka oli osoitettu Senaattori Lenrootille, esitteli Evans Clarkin "nyt Venäjän Neuvostotasavallan Virastossa. Hän haluaa keskustella kanssasi Kolchakin tunnustamisesta ja kauppasaarron purkamisesta, jne."

(4) Eräs raportti Felix Frankfurterille, päivämäärä 27. toukokuuta 1919, puhuu elinvoimaisesta kampanjasta solvata Venäjän hallitusta.

(5) On merkittävää kirjeenvaihtoa Everstin ja Rva. Raymond Robbinsin ja Nuortevan välillä, sekä vuonna 1918 ja 1919. Heinäkuussa 1918 Rva, Robbins pyysi Nuortevalta artikkeleita "Life and Labour" -lehteen, joka oli National Women's Trade Leaguen äänenkannattaja. Helmikuussa ja maaliskuussa 1919, Nuorteva yritti, Robbinsin kautta, saada kutsun Overmanin Komitean eteen antaakseen todisteita. Hän myös halusi Robbinsin tuomitsevan Sisson-dokumentit.

(6) Eräässä kirjeessä Jansen Cloth Products Companylta, New York, Nuortevalle, päivättynä 30. maaliskuuta 1918, E. Werner Knudsen sanoo ymmärtävänsä että Nuortevalla on aikomus tehdä järjestelyjä elintarvikkeiden toimittamisesta Suomen kautta ja hän tarjoaa palveluksiaan. Meillä on kansio Knudsenista, joka kuljetti informaatiota Saksaan ja Saksasta Meksikon kautta liittyen Englantilaisten kuljetuksiin. [9]

Ludwig Martens, tämä tiedusteluraportti jatkoi, oli kosketuksissa kaikkiin "vasemmiston" johtajiin Yhdysvalloissa, mukaan lukien John Reed, Ludwig Lore, ja Harry J. Boland, tämä Irlantilainen kapinallinen. Elinvoimainen kampanja Aleksandr Kolchakia vastaan Siperiassa oli Martensin organisoima. Raportti antaa johtopäätöksen:

Martensin organisaatio on hyvin mahtava ase Bolshevikkien asian tukemiseksi Yhdysvalloissa ja... hän on läheisissä yhteyksissä poliittisen epävakauden lietsojien kanssa koko Amerikan mantereella.

Scotland Yardin luettelo henkilöistä jotka olivat töissä Neuvostoliiton tiedotustoimistossa New Yorkissa on lähes sama kuin luettelo Luskin Komitean kansioissa Albanyssa, New Yorkissa, joka on tänään avoin yleisölle. [10] On kuitenkin yksi merkittävä ero näiden kahden listan välillä: Englantilaisten analyysissä on mukana nimi "Julius Hammer", kun taas Hammerin nimeä ei ollut Luskin Komitean raportissa. [11] Tämä Englantilainen raportti luonnehtii Julius Hammeria seuraavasti:

Julius Hammerin mukaan, Martensilla on aito Bolshevistinen ja kiihkeä vasemmistolainen kannattaja, joka tuli Venäjältä, ei kovin kauan sitten. Hän oli eräs Vasemmistolaiset liikkeen organisoija New Yorkissa, ja puhuu kokouksissa samalta korokkeelta sellaisten vasemmistolaisten johtajien kanssa kuten Reed, Hourwich, Lore ja Larkin.

Oli myös muitakin todisteita Hammerin työstä Neuvostoliiton eteen. Eräässä kirjeessä National City Bankista, New York, USA:n Valtiovarainministeriölle sanotaan että dokumentit jotka tämä pankki sai olivat "Tri. Julius Hammerin oikeaksi todistamia" Neuvostoliiton tiedotustoimiston talousosastolta. [12]

Hammerin perheellä oli ollut läheiset siteet Venäjään ja Neuvostohallitukseen vuodesta 1917 tähän hetkeen. Armand Hammer kykenee tänään hankkimaan kaikkein tuottoisimmat sopimukset Neuvostoliitosta. Jacob, Armand Hammerin isoisä, ja Julius olivat syntyneet Venäjällä. Armand, Harry, ja Victor, Juliuksen pojat, ovat syntyneet Yhdysvalloissa ja ovat USA:n kansalaisia. Victor oli hyvin tunnettu taiteilija; hänen poikansa — myös nimeltään Armand — sekä tyttären tytär ovat Neuvostoliiton kansalaisia ja asuvat Neuvostoliitossa. Armand Hammer on Occidental Petroleum Corporationin puheenjohtaja ja hänellä on poika, Julian, joka on Occidental Petroleum Corporationin mainos- ja julkaisutoiminnan johtaja.

Julius Hammer oli Sosialistisen puolueen vasemman siiven huomattava jäsen ja rahoittaja. Puolueen kokouksessa vuonna 1919 Hammer palveli Bertram D. Wolfen ja Benjamin Gitlowin kanssa toimeenpanevassa komiteassa joka synnytti USA:n Kommunistisen puolueen.

Vuonna 1920 Julius Hammer tuomittiin vankilaan aborttien tekemisestä. Lenin vihjasi — oikeutetusti — että Julius "vangittiin laittomien aborttien verukkeella mutta todellisuudessa kommunismin tähden". [13] Muita USA:n Kommunistisen puolueen jäseniä tuomittiin vankeuteen kansankiihottamisesta tai heidät karkotettiin Neuvostoliittoon. Neuvostoliiton edustajat Yhdysvalloissa tekivät sinnikkäitä mutta epäonnistuneita yrityksiä saada Julius sekä muut puolueen jäsenet vapautetuiksi.

Eräs toinen kuuluisa jäsen Neuvostoliiton tiedotustoimistossa oli apulaissihteeri, Kenneth Durant, entinen Eversti Housen avustaja. Vuonna 1920 Durant tunnistettiin Neuvostoliiton kuriiriksi. Liitteessä 3 on kirje Kenneth Durantille jonka USA:n oikeusministeri takavarikoi vuonna 1920 ja jossa kuvaillaan Durantin läheisiä suhteita Neuvostoliiton hierarkiaan. Se lisättiin Housen komitean kuulemistilaisuuden asiakirjoihin vuonna 1920, seuraavanlaisen kommentaarin kera:

HERRA NEWTON: On tämän komitean mielenkiinto tietää mikä oli tämän kirjeen luonne, ja minulla on kopio tästä kirjeestä jonka minä haluan liittää todistusaineistoon liittyen silminnäkijän todistukseen.

HERRA MASON: Tätä kirjettä ei ole koskaan näytetty todistajalle. Hän sanoi että hän ei ole koskaan nähnyt tätä kirjettä, ja oli pyydänyt saada nähdä sen, ja että "department" oli kieltänyt näyttämästä sitä hänelle. Me emme laita yhtäkään todistajaa eteen ja pyydä häntä todistamaan kirjeestä ilman että olisi nähnyt sitä.

HERRA NEWTON: Silminnäkijä todisti että hänellä on tällainen kirje, ja hän todisti että he löysivät sen hänen takistaan matka-arkusta (tai: auton tavaratilasta). Tämä kirje oli osoitettu Hra. Kenneth Durantille, ja tämän kirjeen sisällä oli toinen kirje joka oli myös sinetöity. Hallituksen viranomaiset avasivat sen, ja siitä tehtiin kopio. Tämä kirje, minä voin sanoa, on allekirjoittanut henkilö nimeltä "Bill". Siinä viitataan erityisesti Neuvostoliiton rahoihin jotka on talletettu Christianiassa, Norjassa, josta osa lähetettiin tänne Neuvostoliiton viranomaisille tässä maassa. [14]

Kenneth Durant, joka toimi Neuvostoliiton kuriirina rahojen siirtämisessä, oli Neuvostoliiton tiedotustoimiston rahastonhoitaja sekä lehdistösihteeri ja Soviet Russian, Neuvostoliiton tiedotustoimiston virallisen lehden julkaisija. Durant tuli varakkaasta Philadelphialaisesta perheestä. Hän käytti suurimman osan elämästään Neuvostoliiton palveluksessa., ensin hän oli vastuussa Tiedotustoimiston julkisuuskuvasta, ja sitten, vuosina 1923 - 1944, hän toimi TASS-uutistoimiston johtajana Yhdysvalloissa. J. Edgar Hoover kuvaili Durantia "...kaikkina aikoina ...erityisen aktiiviseksi Martensin sekä Neuvostoliiton etujen ajajaksi." [15]

Felix Frankfurter — myöhemmin Korkeimman Oikeuden tuomari — oli myös esillä Neuvostoliiton tiedotustoimiston kansioissa. Eräs kirje Frankfurterilta Neuvostoliiton agentille Nuortevalle on laitettu mukaan Liitteeseen 3 ja se vihjaa että Frankfurterilla oli jonkin verran vaikutusvaltaa tässä Toimistossa.

Lyhyesti, Neuvostoliiton tiedotustoimistoa ei olisi voitu perustaa ilman vaikutusvaltaista apua USA:n sisältä. Osa tästä avusta tuli erityisen vaikutusvaltaisilta henkilöiltä jotka oli nimitetty Tiedotustoimiston henkilökuntaan ja osa tuli firmoilta Tiedotustoimiston ulkopuolelta, firmoilta jotka olivat haluttomia kertomaan avustaan julkisesti.

Neuvostoliiton tiedotustoimiston korporaatio-liittolaiset

1. helmikuuta 1920, New York Times julkaisi etusivulla uutisen jossa kerrottiin että Martens tultaisiin pidättämään ja karkottamaan Venäjälle. Samaan aikaan Martensia etsittiin todistajaksi Senaatin Ulkomaan asioiden komitean eteen joka tutki Neuvostoliiton toimintaa Yhdysvalloissa. Piileskeltyään muutaman päivän ajan Martens ilmaantui komitean eteen, vaati diplomaattisia etuoikeuksia ja kieltäytyi luovuttamasta "virallisia" papereita jotka olivat hänen hallussaan. Sitten, hätäisen julkisuuden jälkeen, Martens "suostui", luovutti paperinsa, ja tunnusti vallankumouksellisen aktiviteetin Yhdysvalloissa lopullisena päämääränä kukistaa kapitalistinen järjestelmä.

Martens kerskui uutismedialle ja Kongressille että suuret korporaatiot, Chicagon pakkaajat niiden joukossa, auttoivat Neuvostoliittolaisia:

Martensin mukaan, sen sijaan että julistaisi propagandaa radikaalien ja proletariaatin keskuudessa, hän on kohdistanut suurimman osan ponnisteluistaan voittaakseen Venäjän puolelle suuryritykset ja tämän maan teollisuustuotannon intressit, pakkaajat, United States Steel Corporationin, Standard Oil Companyn, sekä muut suuret konsernit jotka olivat mukana kansainvälisessä kaupassa. Martens väitti että suurin osa suurista finanssitaloista tässä maassa auttoivat häntä hänen pyrkimyksissään saada hallitus tunnustamaan Neuvostoliitto. [16]

Tätä väitettä laajensi A.A. Heller, Neuvostoliiton tiedotustoimiston kaupallinen attasea:

Niiden ihmisten joukossa jotka auttoivat meitä saamaan Ulkoministeriön tunnustus ovat suuret Chicagon pakkaajat, Armour, Swift,Nelson Morris ja Cudahy ...muiden firmojen joukossa ovat American Steel Export Company, Lehigh Machine Company, Adrian Knitting Company, International Harvester Company, Aluminum Goods Manufacturing Company, Aluminum Company of America, American Car and Foundry Export Company, M.C.D. Borden & Sons. [17]

New York Times tutki näitä väitteitä ja julkaisi mainittujen firmojen antamia kommentteja. "En ole koskaan kuullut tästä miehestä [Martens] aiemmin elämässäni," julisti G.F. Swift, Junior, joka oli vastuussa Swift & Companyn vienti-osastosta. "Aivan varmasti olen varma että meillä ei ole koskaan ollut mitään bisneksiä hänen kanssaan." [18] New York Times lisäsi että O.H. Swift, ainoa firman jäsen johon hän olisi voinut olla yhteydessä, "myös kiisti kaiken tiedon Martensista tai hänen toimistostaan New Yorkissa." Swiftin lausunto oli parhaimmillaankin kiertelevä. Kun Luskin komitean tutkijat takavarikoivat Neuvostoliiton tiedotustoimiston kansiot, he löysivät kirjeenvaihtoa Neuvostoliiton tiedotustoimiston sekä melkein kaikkien Martensin ja Hellerin mainitsemien firmojen välillä. "Lista firmoista jotka tarjoutuivat tekemään bisnestä Neuvostoliiton tiedotustoimiston kanssa," koostui näistä kansioista", mukaan lukien osanottajaluettelo (sivu 16), "Swift and Company, Union Stock Yards, Chicago, Illinois." Toisin sanoen, Swift oli ollut yhteydessä Martensiin huolimatta siitä että hän kiisti asian New York Timesille.

New York Times otti yhteyttä United States Steeliin ja raportoi, "Tuomari Elbert H. Gary sanoi eilisiltana että ei ollut perusteita lausunnolle että Neuvostoliiton edustajalla olisi ollut mitään bisneksiä United States Steel Corporationin kanssa." Tämä on teknisesti oikein. United States Steel Corporation ei ole lueteltu Neuvostoliiton tiedotustoimiston kansioissa, mutta lista sisältää tytäryhtiön (sivu 16), "United States Steel Products Company, 30 Church Street, New York City."

Luskin komitea mainitsee seuraavaa koskien muita firmoja jotka Martens ja Heller mainitsevat: Standard Oil — ei lueteltu. Armour & Company, lihan pakkaajat — lueteltu nimellä "Armour Leather" ja "Armour & Co. Union Stock Yards, Chicago." Morris Company, lihan pakkaajat, on lueteltu sivulla 13. Cudahy — lueteltu sivulla 6. American Steel Export Company — lueteltu sivulla 2. Pääkonttori Woolworth Buildingissa; se oli tarjoutunut käymään kauppaa Neuvostoliiton kanssa. Lehigh Machine Company — ei lueteltu. Adrian Knitting Company — lueteltu sivulla 1. International Harvester Company — lueteltu sivulla 11. Aluminum Goods Manufacturing Company — lueteltu sivulla 1. Aluminum Company of America — ei lueteltu. American Car and Foundry Export — lähin vastaava joka on lueteltu: "American Car Company — Philadelphia." M.C.D. Borden & Sons — lueteltu, sijaitsee osoitteessa 90 Worth Street, sivulla 4.

Sitten lauantaina, 21. kesäkuuta 1919, Santeri Nuorteva (Alexander Nyberg) vahvisti lehdistötilaisuudessa International Harvesterin roolin:

KYSYMYS: [New York Timesin toimittaja] Mikä on sinun toimenkuvasi?

VASTAUS: Neuvosto-Venäjän hankintajohtaja.

KYSYMYS: Mitä sinä teit saavuttaaksesi tämän aseman?

VASTAUS: Esittelin itseni Amerikkalaisille tuottajille.

KYSYMYS: Nimeä heitä.

VASTAUS: International Harvester Corporation on heidän joukossaan.

KYSYMYS: Kenet sinä näit?

VASTAUS: Hra. Koenigin.

KYSYMYS: Menitkö sinä tapaamaan häntä?

VASTAUS: Kyllä.

KYSYMYS: Anna lisää nimiä.

VASTAUS: Minä menin tapaamaan niin useaa henkilöä, noin 500 ihmistä enkä voi muistaa kaikkia nimiä. Meillä on kansiot toimistossa jossa heidät on mainittu. [19]

Lyhyesti, Hellerin ja Martensin väitteet joissa kerrotaan heidän laajoista yhteyksistään tiettyihin Amerikkalaisiin firmoihin saavat vahvistuksen Neuvostoliiton tiedotustoimiston kansioista. [20] Toisaalta, omista hyvistä syistään johtuen, nämä firmat näyttivät haluttomilta, omista hyvistä syistään, vahvistamaan aktiviteettinsa.

Eurooppalaiset pankkiirit auttavat Bolshevikkeja

Guaranty Trustin ja yksityisen pankkiirin Boissevainin lisäksi New Yorkissa, eräät Eurooppalaiset pankkiirit antoivat suoraa apua ylläpitääkseen ja laajentaakseen Bolshevikkien otetta Venäjästä. Eräs Ulkoministeriön vuoden 1918 raportti Tukholman suurlähetystöstä antaa yksityiskohtia näistä rahansiirroista.

Ulkoministeriö kehui (commended) sen laatijaa, sanoen että hänen "raporttinsa olosuhteista Venäjällä, Bolshevismin leviämisestä Euroopassa, sekä taloudellisista kysymyksistä... ovat osoittautuneet mitä hyödyllisemmiksi Ulkoministeriölle. Ulkoministeriö on kiitollinen sinun kyvystäsi käsitellä legaation bisneksiä." [21] Tämän raportin mukaan, eräs näistä "Bolshevikki-pankkiireista" joka työskenteli nousevan neuvostohallituksen puolesta oli Dmitri Rubenstein, entisestä Russo-French pankista Petrogradissa. Rubenstein, pahamaineisen Grigori Rasputinin työtoveri, oli ollut vankilassa Petrogradissa yhteyksistään Second Russian Life Insurance Companyn myymisessä. Second Russian Life Insurance Companyn Amerikkalainen johtaja oli John MacGregor Grant, jonka pääkonttori sijaitsi osoitteessa 120 Broadway, New York City. Grant oli myös Putiloff's Banque Russo-Asiatiquen New Yorkin edustaja. Elokuussa 1918 Grant oli (tuntemattomista syistä) lueteltuna Sotilastiedusteluviraston "epäiltyjen listalla". [22] Tämä on saattanut tapahtua siksi että Olof Aschberg alkuvuonna 1918 ilmoitti avaavansa ulkomaisen luototuksen (foreign credit) Petrogradissa "John MacGregor Grant Companyn, vientikonserni kanssa, jota se [Aschberg] rahoittaa Ruotsissa ja jota rahoittaa Amerikassa Guaranty Trust Company." [23] Vallankumouksen jälkeen Dmitri Rubenstein muutti Tukholmaan ja hänestä tuli Bolshevikkien finanssi-agentti. Ulkoministeriö huomautti että vaikka Rubenstein "ei ollut Bolshevikki, hän oli ollut häikäilemätön rahan hankinnassa, ja oletetaan että hän saattaa harkita vierailua Amerikkaa Bolshevikkien etujen ajamiseksi ja Bolshevikkien rahoilla. [24]

Eräs toinen Tukholman "Bolshevikki-pankkiiri" oli Abram Givatovzo, Trotskin ja Lev Kamenevin velipuoli. Ulkoministeriön raportissa väitetään että vaikka Givatovzo teeskenteli olevansa "hyvin anti-Bolshevistinen", hän oli itse asiassa saanut "suuria summia" rahaa Bolshevikeilta kuriirin välityksellä vallankumous-operaatioiden rahoittamiseksi. Givatovzo oli osa syndikaattia johon kuului Denisoff entisestä Siberian Bankista, Kamenka Asoff Don Bankista, sekä Davidoff Bank of Foreign Commercesta. Tämä syndikaatti myi entisen Siberian Bankin varoja Britannian hallitukselle.

Vielä eräs Tsaarin ajan yksityinen pankkiiri, Gregory Lessine, käsitteli Bolshevikkien bisnestä firman Dardel and Hagborg kautta. Muita "Bolshevikkien pankkiireita" jotka on nimetty tässä raportissa ovat Stirrer ja Jakob Berline, joka hallitsi aiemmin, vaimonsa kautta, Petrogradin Nelkens Bankia. Nämä pankkiirit käyttivät Isidor Konia agenttina.

Kaikkein mielenkiintoisin näistä Eurooppaan pohjautuvista pankkiireista jotka operoivat Bolshevikkien puolesta oli Gregory Benenson, entinen Petrogradin Russian and English Bankin puheenjohtaja — pankki jonka johtokunnassa oli Lord Balfour (Englannin ulkoministeri) ja Sir I.M.H. Amory, kuten myös S.H. Cripps and H. Guedalla. Benenson matkusti Petrogradiin vallankumouksen jälkeen, sitten Tukholmaan. Hän tuli, sanoi eräs Ulkoministeriön virkailija, "tuoden tietoni mukaan kymmenen miljoonaa ruplaa mukanaan kun hän tarjosi niitä minulle korkeaksi maksuksi siitä että saisivat käyttää meidän Arkangelin suurlähetystöämme." Benensonilla oli sopimus Bolshevikkien kanssa vaihtaa 60 000 000 ruplaa 1 500 000 puntaan.

Tammikuussa 1919 yksityiset pankkiirit Kööpenhaminassa joilla oli yhteydet Bolshevikki-instituutioiden kanssa huolestuivat huhuista että Tanskan poliisi oli määrännyt Neuvostoliiton legaation sekä ne henkilöt joilla oli yhteydet Bolshevikkeihin karkotettavaksi Tanskasta. Nämä pankkiirit sekä legaatio yritti kiireesti siirtää rahansa pois Tanskalaisista pankeista — erityisesti, seitsemän miljoonaa ruplaa Revisionsbankenista. [25] Lisäksi, luottamuksellisia dokumentteja piilotettiin Martin Larsen Insurance Companyn toimistossa.

Täten, me voimme tunnistaa kaavan jolla kapitalistiset pankkiirit auttoivat Neuvostoliittoa. Jotkin heistä olivat Amerikkalaisia pankkiireita, toiset olivat Tsaarin pankkiireita jotka oli karkotettu ja elivät maanpaossa Euroopassa, ja eräät olivat Eurooppalaisia pankkiireita. Yhteinen tavoite oli voitto, ei ideologia.

Näiden "Bolshevikki-pankkiirien" tekojen kyseenalainen aspekti, kuten heitä kutsuttiin, nousee esiin Venäjän tämänhetkisten (1977) tapahtumien viitekehyksestä. Vuonna 1919, Ranskalaiset, Englantilaiset ja Amerikkalaiset joukot taistelivat Neuvostoliittolaisia joukkoja vastaan Arkangelin alueella. Eräässä yhteenotossa, huhtikuussa 1919, esimerkiksi, Amerikkalaisten tappiot olivat: yksi upseeri, viisi miestä sai surmansa, ja yhdeksän katosi. [26] Itse asiassa, eräässä vaiheessa 1919, kenraali Tasker H. Bliss, USA:n komentaja Arkangelissa, vahvisti Englantilaisten lausunnon että "Ympärysvaltojen joukot Murmanskissa ja Arkangelin alueella olivat vaarassa tuhoutua elleivät he saa nopeasti vahvistuksia". [27] Vahvistukset olivat sitten matkalla prikaatinkenraali W.P. Richardsonin komennossa.

Lyhyesti, vaikka Guaranty Trust sekä tärkeimmät Amerikkalaiset firmat auttoivat Neuvostoliiton tiedotustoimiston perustamisessa New Yorkiin, Amerikkalaiset joukot olivat konfliktissa Neuvostoliittolaisten joukkojen kanssa Pohjois-Venäjällä. Edelleen, New York Times raportoi näistä konflikteista päivittäin, ja oletettavasti nämä pankkiirit ja liikemiehet lukivat tätä lehteä. Edelleen, kuten me tulemme näkemään luvussa 10, finanssipiirit jotka tukivat Neuvostoliiton tiedotustoimistoa New Yorkissa myös perustivat New Yorkiin United Americansin — voimakkaan antikommunistisen organisaation joka ennusti joukko-nälkiintymistä, ja paniikkia New Yorkin kaduille.

Lähteet:

1. Copy in U.S. State Dept. Decimal File, 316-22-656.

2. Ibid., 861.00/1970.

3. U.S., House, Committee on Foreign Affairs, Conditions in Russia, 66th Cong., 3d sess., 1921, p. 78.

4. U.S. State Dept. Decimal File, 316-19-1120.

5. Ibid.

6. See Benjamin Gitlow, U.S., House, Un-American Propaganda Activities (Washington, 1939), vols. 7-8, p. 4539.

7. See p. 119.

8. Copy in U.S. State Dept. Decimal File, 316-22-656. Confirmation of Guaranty Trust involvement tomes in later intelligence reports.

9. On Frederick C. Howe see pp. 16, 177, for an early statement of the manner in which financiers use society and its problems for their own ends; on Felix Frankfurter, later Supreme Court justice, see Appendix 3 for an early Frankfurter letter to Nuorteva; on Raymond Robins see p. 100.

10. Luskin Komitean luettelo Neuvostoliiton tiedotustoimistossa henkilökunnasta on painettuna Liitteessä 3. Tässä luettelossa on mukana Kenneth Durant, Eversti Housen avustaja; Dudley Field Malone, jonka Presidentti Wilson nimitti tullimaksujen kerääjäksi New Yorkin satamaan; sekä Morris Hillquit, finanssi-välittäjä New Yorkin pankkiirin Eugene Boissevainin, John Reedin, ja Neuvostoliiton agentin Michael Gruzenbergin välillä.

11. Julius Hammer oli Armand Hammerin isä, joka on tänään Occidental Petroleum Corporationin puheenjohtaja Los Angelesissa.

12. See Appendix 3.

13. V.I. Lenin, Polnoe Sobranie Sochinenii, 5th ed. (Moscow, 1958), 53: 267.

14. U.S., House, Committee. on Foreign Affairs, Conditions in Russia, 66th Cong., 3d sess., 1921, p. 75. "Bill" was William Bobroff, Soviet agent.

15. Ibid., p. 78.

16. New York Times, November 17, 1919.

17. Ibid.

18. Ibid.

19. New York Times, June 21, 1919.

20. See p. 119.

21. U.S. State Dept. Decimal File, 861.51/411, November 23, 1918.

22. Ibid., 316-125-1212.

23. U.S., Department of State, Foreign Relations of the United States: 1918, Russia, 1: 373.

24. U.S. State Dept. Decimal File, 861.00/4878, July 21, 1919.

25. Ibid., 316-21-115/21.

26. New York Times, April 5, 1919.

27. Ibid.