Wall Street and the Bolshevik Revolution

Luku 6: VALLANKUMOUKSEN LUJITTAMINEN JA VIEMINEN ULKOMAILLE

Marxin suurenmoisin kirja Pääoma on kerta kaikkiaan järkeilyn monumentti ja faktojen varastohuone.

Lord Milner, member of the British War Cabinet, 1917, and director of the London Joint Stock Bank

William Boyce Thompson on tuntematon nimi 1900-luvun historiassa; kuitenkin, Thompson esitti elintärkeää roolia Bolshevikkien Vallankumouksessa. [1] Itse asiassa, jos Thompson ei olisi ollut Venäjällä vuonna 1917, myöhempi historia olisi ottanut aivan erilaisen kurssin. Ilman taloudellista apua ja, mikä vielä tärkeämpää, diplomaattista ja propaganda-apua jota Thompson, Robins, ja heidän New Yorkin kumppaninsa antoivat Trotskille ja Leninille, Bolshevikit olisivat hyvinkin voineet hiipua pois Venäjältä ja Venäjästä olisi tullut sosialistinen mutta perustuslaillinen yhteiskunta.

Kuka oli William Boyce Thompson? Thompson oli kaivosyhtiön perustaja, eräs parhaita korkean riskin bisneksessä. Ennen Ensimmäistä Maailmansotaa hän käsitteli pörssi-operaatioita Guggenheimin kupari-intresseille. Kun Guggenheimit tarvitsivat nopeasti pääomaa taistellakseen pörssissä John D. Rockefelleriä vastaan, se oli Thompson joka perusti (promoted) Yukon Consolidated Goldfieldsin pahaa-aavistamattoman yleisön edessä kasvattaakseen 3,5 dollarin sota-rahaston. Thompson oli Kennecott-syndikaatin johtaja, mikä oli eräs Guggenheimin operaatioista, arvoltaan 200 miljoonaa. Se oli Guggenheim Exploration, toisaalta, joka lunasti optiot rikkaassa nevadalaisessa Consolidated Copper Companyssa. Noin kolme neljännestä alkuperäisestä Guggenheim Exploration Companysta oli Guggenheimin perheen hallussa; Whitneyn perheen (joka omisti Metropolitan-aikakauslehden, joka palkkasi Bolshevikki John Reedin), sekä John Ryanin hallussa. Vuonna 1916 Guggenheimin intressit (omistukset) uudelleen organisoitiin ja sai nimen Guggenheim Brothers "and brought in" [en osaa suomentaa] William C. Potter, joka oli aiemmin Guggenheimin American Smelting and Refining Companyn kanssa, mutta joka oli vuonna 1916 Guaranty Trustin ensimmäinen apulaisjohtaja.

poikkeukselliset kyvyt pääoman keräämisessä riskaabeleille kaivosyhtiöille loi Thompsonin henkilökohtaisen omaisuuden ja toi hänelle johtajan paikan Inspiration Consolidated Copper Companyssa, Nevada Consolidated Copper Companyssa, ja Utah Copper Companyssa — kaikki merkittäviä kotimaisia kuparintuottajia. Kupari on, tietysti, tärkeä materiaali ammusten valmistamisessa. Thompson oli myös Chicago Rock Island & Pacific Railroadin, Magma Arizona Railroadin, sekä Metropolitan Life Insurance Companyn johtaja. Ja erityisen kiinnostavaa tämän kirjan kannalta, Thompson oli "eräs suurimpia Chase National Bankin osakkeenomistajia." Se oli Albert H. Wiggin, Chase National Bank presidentti, joka painosti Thompsonin virkaan FED:issä; ja vuonna 1914 Thompsonista tuli Federal Reserve Bank of New Yorkin ensimmäinen kokoaikainen johtaja — FED:in kaikkein tärkeimmässä pankissa.

Vuoteen 1917 mennessä, täten, William Boyce Thompson oli taloudellinen operaattori (financial operator) jolla oli paljon valtaa, kyky sekä vainu kapitalististen projektien edistämiseen ja toteuttamiseen, ja hänellä oli pääsy poliittisen ja taloudellisen vallan keskuksiin. Tämä oli sama mies joka tuki Aleksander Kerenskiä, ja josta sitten tuli Bolshevikkien kiihkeä tukija, testamenttasi ikuisen symbolin tästä tuesta — ylistävän pamfletin venäjäksi, Pravda o Rossii i Bol'shevikakh. [2]

Ennen lähtöään Venäjältä joulukuun alussa 1917 Thompson luovutti USA:n Punaisen Ristin Mission alaiselleen Raymond Robinsille. Robins sitten organisoi Venäläiset vallankumoukselliset toteuttamaan Thompsonin suunnitelmaa levittää Bolshevikki-propagandaa Euroopassa (liite 3). Eräs Ranskalainen dokumentti vahvistaa tämän: "Näyttää siltä että Eversti Robins... kykeni lähettämään Venäläisistä Bolshevikeista koostuvan alistavan mission Saksaan aloittaakseen vallankumouksen siellä." [3] Tämä missio johti epäonnistuneeseen Saksalaiseen Spartakistiseen vallankumoukseen vuonna 1918. Suunnitelmiin kuului myös Bolshevikki-kirjallisuuden pudottaminen lentokoneesta tai sen salakuljettaminen Saksan rajan yli.

Thompson teki valmisteluja vuoden 1917 lopulla lähteäkseen Petrogradista ja myydäkseen Bolshevikkien Vallankumouksen Euroopan valtioille ja Yhdysvaltoihin. Tämä mielessä, Thompson sähkötti Thomas W. Lamontille, osapuolelle Morganin firmassa joka oli silloin Pariisissa eversti E.M. Housen kanssa. Lamont tallensi kopion tästä sähkeestä elämäkertaansa:

Juuri silloin kun Housen Missio oli lopettelemassa neuvottelujaan Pariisissa joulukuussa 1917, minä sain pysähdyttävän sähkeen vanhalta koulu- ja bisnesystävältäni, William Boyce Thompsonilta, joka oli silloin Petrogradissa vastuussa USA:n Punaisen Ristin Missiosta siellä. [4]

Lamont matkusti Lontooseen ja tapasi Thompsonin, joka oli lähtenyt Petrogradista 5. joulukuuta, matkusti Bergenin kautta, ja saapui Lontooseen 10. joulukuuta. Thompsonin ja Lamontin kaikkein tärkein saavutus Lontoossa oli vakuuttaa Britannian Sotaministeriö (British War Cabinet) — joka oli silloin lujasti antibolshevistinen — että Bolshevikki-hallinto oli tullut jäädäkseen, ja että Britannian tulisi luopua antibolshevistisesta politiikasta, sen pitäisi hyväksyä uudet realiteetit, ja että sen pitäisi tukea Leniniä ja Trotskia. Thompson ja Lamont lähtivät Lontoosta 18. joulukuuta ja saapuivat New Yorkiin 25. joulukuuta 1917. He yrittivät samaa käännyttämisprosessia Yhdysvalloissa.

Neuvottelu Lloyd Georgen kanssa

Salaiset Britannian Sotaministeriön paperit ovat nyt saatavilla ja niihin on merkitty muistiin argumentti jota Thompson käytti myydäkseen Britannian hallitukselle Bolshevisti-myönteinen politiikka. Britannian pääministeri oli David Lloyd George. Lloyd Georgen yksityiset ja poliittset vehkeilyt kilpailivat Tammany Hallin poliitikkojen vastaavien kanssa — kuitenkin hänen elinaikanaan ja vuosikymmeniä sen jälkeen, tutkijat olivat kykenemättömiä, tai haluttomia, tarttumaan niihin. Vuonna 1970 Donald McCormickin teos The Mask of Merlin nosti salailun huntua. McCormick osoittaa että vuoteen 1917 mennessä David Lloyd George oli uponnut "liian syvälle kansainvälisen asekaupan juoniin ollakseen vapaa agentti" ja oli kiitollisuuden velassa Sir Basil Zaharoffille, kansainväliselle asekauppiaalle, jonka huomattava omaisuus oli luotu myymällä aseita useiden sotien molemmille osapuolille. [5] Zaharoffilla oli suunnaton valta kulissien takana ja, McCormickin mukaan, Ympärysvaltojen johtajat keskustelivat hänen kanssaan sotapolitiikasta. Useammassa kuin kerran, McCormick, Woodrow Wilson, Lloyd George, ja Georges Clemenceau tapasivat Zaharoffin Pariisin kodissa. McCormick huomauttaa että "Ympärysvaltojen valtiomiehet ja johtajat olivat pakotettuja neuvottelemaan hänen kanssaan ennen minkään suuren hyökkäyksen suunnittelua."

Britannian tiedustelu, McCormickin mukaan, "löysi dokumentteja joissa syytettiin Crownin palvelijoita Sir Basil Zaharoffin agenteiksi siten että Lloyd George tiesi asiasta." [6] Vuonna 1917 Zaharoff yhdistettiin Bolshevikkeihin; hän pyrki ohjaamaan ammukset pois anti-Bolshevikeilta ja oli jo puuttunut asioihin Bolshevikki-hallituksen puolesta sekä Lontoossa että Pariisissa.

Loppuvuonna 1917, täten — siihen aikaan kun Lamont and Thompson saapuivat Lontooseen — pääministeri Lloyd George oli velkaa mahtaville kansainvälisille ase-intresseille jotka olivat liitossa Bolshevikkien kanssa ja tarjosivat apua laajentaakseen Bolshevikkien valtaa Venäjällä. Britannian pääministeri joka tapasi William Thompsonin vuonna 1917 ei ollut silloin vapaa agentti; Lord Milner oli voima kulissien takana ja, kuten tämän luvun viiteluettelo vihjaa, hän oli kallistunut sosialismin ja Karl Marxin kannalle.

"Salaiset" Sotaministeriön paperit paperit antavat selostuksen "Pääministerin keskusteluista Hra. Thompsonin kanssa, Amerikkalaisen joka palasi Venäjältä." [7] Sekä raportista jonka pääministeri antoi Sotaministeriölle tavattuaan Thompsonin. [8] Ministeriön paperi on seuraavanlainen:

Pääministeri raportoi keskustelusta joka hänellä oli Hra. Thompsonin kanssa — Amerikkalaisen matkailijan ja miehen jolla on huomattavaa valtaa — joka oli juuri palannut Venäjältä, ja joka oli antanut jossain määrin erilaisen vaikutelman asioista tässä maassa verrattuna siihen mihin yleensä uskottiin. Luettelo hänen huomioistaan oli käytännössä sellainen että Vellankumous oli tullut jäädäkseen; että Ympärysvallat eivät olleet osoittaneet riittävästi myötätuntoa Vallankumousta kohtaan; ja että Trotski ja Lenin eivät olleet Saksaalisten palkkalistalla. Hra. Thompson oli lisännyt että hänen mielestään Ympärysvaltojen pitäisi toteuttaa Venäjällä aktiivista propagandaa, joka toteutettaisiin Ympärysvaltojen Neuvoston jonkinlaisessa muodossa joka koostuisi miehistä jotka ovat erityisesti valittu tätä tavoitetta varten; edelleen, että kokonaisuudessaan, hän pohti, koskien Venäjän nykyisen hallituksen luonnetta, monet Ympärysvallat eivät olleet sopivalla tavalla edustettuja Petrogradissa.

Thompsonin mielestä, oli tärkeää että Ympärysvallat ymmärtäisivät että Venäjän armeija ja kansa olivat ulkona sodasta, ja että Ympärysvaltojen pitäisi valita olisiko Venäjä heille hyväntahtoinen, vihamielinen tai puolueeton.

Kysymyksestä keskusteltiin että pitäisikö Ympärysvaltojen olla muuttamatta politiikkaansa koskien Venäjän nykyistä hallitusta. Lord Robert Cecil ilmaisi näkemyksensä että Saksalaiset jatkaisivat tulitaukoa kunnes Venäjän armeija oli sulanut pois.

Sir Edward Carson luki kommunikaation jonka Trotski oli allekirjoittanut, jonka eräs Britannian alamainen oli lähettänyt hänelle Vauxhall Motor Companyn Venäjän sivukonttorin johtaja, joka oli juuri palannut Venäjältä. Tässä raportissa vihjattiin että Trotskin politiikka oli, ilmeisesti kaikella tavalla, vihamielinen sivistyneen yhteiskunnan järjestsytä kohtaan pikemminkin kuin saksalaismyönteinen. Toisaalta, se vihjasi että tällainen oletettu asenne ei ollut millään lailla epäjohdonmukainen siihen nähden että Trotski olisi Saksan agentti, jonka tavoite tuhota Venäjä jotta Saksa voisi tehdä mitä haluaisi tässä maassa.

Kuultuaan Lloyd Georgen raportin ja sitä tukevat argumentit, Sotaministeriö päätti kulkea Thompsonin ja Bolshevikkien mukaan. Milnerillä oli entinen Britannian konsuli Venäjällä — Bruce Lockhart — valmiina ja odottamassa. Lockhartille annettiin ohjeet ja hänet lähetettiin Venäjälle ohjeiden kera toimia epämuodollisesti Neuvostoliittolaisten kanssa.

Thompsonin työn huolellisuus Lontoossa ja paine jota hän kykeni luomaan tässä tilanteessa; siihen vihjataan myöhemmissä raporteissa jotka tulivat Sotaministeriön käsiin, autenttisista lähteistä. Nämä raportit antavat aivan erilaisen kuvan Trotskista ja Bolshevikeista verrattuna niihin jotka Thompson antoi, ja kuitenkin kabinetti ylenkatsoi ne. Huhtikuussa 1918 kenraali Jan Smuts raportoi Sotaministeriölle keskusteluistaan Kenraali Nieffelin kanssa, Ranskan Armeijan Mission johtajan joka oli juuri palannut Venäjältä:

Trotski oli täydellinen konna joka kenties ei ole saksalaismyönteinen, mutta hän on täysin Trotski-myönteinen ja vallankumous-myönteinen aikä häneen voida millään lailla luottaa. Hänen vaikutusvaltansa näkyy tavassa jolla hän hallitsee Lockhartia, Robinsia sekä Ranskan edustajia. Hän [Nieffel] antaa neuvoja suurella harkitsevuudella Trotskille, joka, hän myöntää, on ainoa todella kykenevä mies Venäjällä. [9]

Useita kuukausia myöhemmin Thomas D. Thacher, Wall Streetin lakimies ja eräs toinen USA:n Punaisen Ristin Venäjän Mission jäsen, oli Lontoossa. 13. huhtikuuta 1918, Thacher kirjoitti USA:n suurlähettiläälle Lontoossa käytännössä niin että hän oli saanut pyynnön H.P. Davisonilta, Morganin kumppanilta, "neuvotellakseen Lord Northcliffen kanssa", liittyen tilanteeseen Venäjällä ja sitten matkustamaan Pariisiin "muita neuvotteluja varten". Lord Northcliffe oli sairas ja Thacher jätti eräälle toiselle Morganin kumppanille, Dwight W. Morrowille, muistion annettavaksi Northcliffelle hänen palatessaan Lontooseen. [10] Tässä muistiossa ei ole ainoastaan yksiselitteisiä vihjauksia Venäjän politiikasta jotka tukivat Thompsonin näkemystä, vaan siinä jopa sanottiin että "täysi apu pitäisi antaa Neuvostohallitukselle sen pyrkiessä organisoimaan vapaaehtoinen vallankumousarmeija". Neljä pääkohtaa tässä Thacherin raportissa ovat:

1. Ympärysvaltojen pitäisi estää Japanilaisten interventio Siperiassa.
   
   
2. Neuvostohallitukselle pitäisi antaa täysi apu sen pyrkiessä organisoimaan vapaaehtoinen vallankumousarmeija.
   
   
3. Ympärysvaltojen hallitusten pitäisi antaa moraalinen tuki Venäjän kansalle sen pyrkiessä toteuttamaan omia poliittisia järjestelmiään jotka olisivat vapaita minkä tahansa ulkomaisen valtion hallinnasta.
   
   
4. Siihen saakka kunnes koittaa avoin konflikti Saksan hallituksen ja Venäjän Neuvostohallituksen välillä, tulee olemaan tilaisuus Saksalaisten virastojen rauhanomaiselle kaupalliselle tunkeutumiselle Venäjällä. Niin kauan kuin ei ole avointa välirikkoa, tulee olemaan luultavasti mahdotonta kokonaisuudessaan estää tällaista kaupankäyntiä. Askeleita pitäisi, täten, ottaa jotta estettäisiin, niin paljon kuin mahdollista, voljan ja raaka-aineiden kuljetus Saksaan Venäjältä. [11]

Thompsonin aikeet ja tavoitteet

Miksi kuuluisa Wall Streetin rahamies, ja FED:in johtaja, haluaisi organisoida ja auttaa Bolshevikki-vallankumouksellisia? Miksi monet Morganin kumppanit toimien yhdessä haluaisivat rohkaista Neuvostoliiton "vapaaehtoisen vallankumousarmeijan" perustamista — armeija joka on niin sanotusti sitoutunut kukistamaan Wall Streetin, mukaan lukien Thompson, Thomas Lamont, Dwight Morrow, Morganin firma, ja heidän liikekumppaninsa?

Thompson oli ainakin suorapuheinen koskien tavoitteitaan Venäjällä: hän halusi pitää Venäjän sodassa Saksaa vastaan (kuitenkin hän väitti Britannian Sotaministeriön edessä että Venäjä olisi ulkona sodasta joka tapauksessa) sekä säilyttää Venäjä markkina-alueena USA:n sodanjälkeisille firmoille. Thompsonin muistiossa joulukuussa 1917 Lloyd Georgelle kuvaillaan näitä päämääriä. [12] Tämä muistio alkaa sanoilla: "Venäjän tilanne on menetetty ja Venäjä on kokonaisuudessaan avoin Saksan riistolle..." Siinä annetaan johtopäätös: "Minä uskon että älykäs ja rohkea työ yhä estää Saksaa ottamasta kenttää itselleen ja täten riistämästä Venäjää Ympärysvaltojen kustannuksella." Täten, se oli Saksan kaupallinen ja teollinen riisto Venäjää kohtaan jota Thompson pelkäsi (tämä heijastuu myös Thacherin muistiossa) ja se toi Thompsonin ja hänen New Yorkin ystävänsä liittoon Bolshevikkien kanssa. Edelleen, tämä tulkinta heijastuu Raymond Robinsin, Thompsonin varamiehen lausunnossa Bruce Lockhartille, Englantilaiselle agentille:

Sinä kuulet sanottavan että minä olen Wall Streetin edustaja; että minä olen William B. Thompsonin palvelija saadakseni Altain kuparin hänelle; että minä olen jo saanut 500 000 eekkeriä Venäjän parasta metsää itselleni; että minä olen jo napannut Trans-Siperian Rautatien; että he ovat antaneet minulle monopolin Venäjän platinaan; että tämä selittää minun työskentelyni Neuvostoliiton hyväksi... Sinä kuulet tällaista puhetta. Nyt, minä en ajattele että se on totta, Komissaari, mutta olettakaamme että se on totta. Olettakaamme että minä olen täällä napatakseni Venäjän Wall Streetille ja Amerikkalaisille liikemiehille. Olettakaamme että sinä olet Englantilainen susi ja minä olen Amerikkalainen susi, ja että kun tämä sota on ohi me syömme toisemme Venäjän markkinoiden tähden; mutta olettakaamme että samaan aikaan että me olemme kohtalaisen älykkäitä susia, ja että me tiedämme, että jos me emme metsästä tällä hetkellä yhdessä Saksalainen susi syö meidät molemmat, ja sitten sallikaa meidän jatkaa työtä. [13]

Tämä mielessä, tarkastelkaamme Thompsonin henkilökohtaisia motivaatioita. Thompson oli rahamies, kaivosyhtiön perustaja, ja, vaikka hänellä ei ollut aiempia intressejä Venäjällä, hän oli henkilökohtaisesti rahoittanut Punaisen Ristin Missiota Venäjälle ja käyttänyt tätä missiota poliittisen suunnistuksen välineenä. Kokonaiskuvan perusteella me voimme päätellä että Thompsonin motiivit olivat ensi sijassa kaupallisia. Erityisesti, Thompson oli kiinnostunut Venäjän merkkinoista, ja siitä kuinka näihin markkinoihin voitaisiin vaikuttaa, ohjata; ja siepata Wall Streetin syndikaatin, tai syndikaattien sodanjälkeiselle riistolle. Varmasti Thompson näki Saksan vihollisena, mutta vähemmän poliittisena vihollisena kuin taloudellisena tai kaupallisena vihollisena. Saksan teollisuus ja Saksan pankkijärjestelmä oli todellinen vihollinen. Saksan päihittämiseksi, Thompson oli halukas antamaan rahaa mille tahansa poliittiselle koneistolle joka saavuttaisi hänen tavoitteensa. Toisin sanoen, Thompson oli Amerikkalainen imperialisti joka taisteli Saksalaista imperialismia vastaan, ja Lenin sekä Trotski tunnistivat tämän kamppailun ja hyödynsivät sitä.

Todisteet tukevat tätä epäpoliittista lähestymistä. Elokuun alkupuolella 1917, William Boyce Thompson söi lounasta USA:n Petrogradin suurlähetystössä Kerenskin, Terestchenkon, sekä USA:n suurlähettiläs Francisin kanssa. Lounaan aikana Thompson näytti Venäläisille vierailleen sähkeen jonka hän oli juuri lähettänyt J.P. Morganin New Yorkin toimistoon, jossa pyydettiin 425 000 ruplan lähettämistä kattamaan henkilökohtaisen allekirjoituksen uudelle Venäjän Vapauslainalle (to cover a personal subscription to the new Russian Liberty Loan). Thompson pyysi myös Morgania "kertomaan ystävilleni että nämä velkakirjat ovat paras sota-investointi jonka minä tunnen. Olisin iloinen jos voisin pitää huolta heidän ostoistaan ilman korvausta." Hän sitten lupasi henkilökohtaisesti että New Yorkin syndikaatti ostaisi viiden miljoonan ruplan arvosta näitä Venäläisiä lainoja. Kuten saattoi odottaa, Kerenski ja Terestchenko osoittivat "suurta tyytyväisyyttä" Wall Streetin tuesta. Ja Suurlähettiläs Francis sähkeitse nopeasti informoi Ulkoministeriötä että Punaisen Ristin komissio "toimi yhteistyössä kanssani," ja että sillä olisi "erinomainen vaikutus". [14] Toiset kirjailijat ovat kertoneet kuinka Thompson oli yrittänyt vakuuttaa Venäläiset talonpojat tukemaan Kerenskiä investoimalla miljoona dollaria hänen omia rahojaan sekä USA:n hallituksen varoja yhtä voimakkaaseen propaganda-aktiviteettiin. Täten, Vapaan Venäjän Yhteiskunnalisen koulutuksen komitea (Committee on Civic Education in Free Russia), jota vallankumouksen "isoäiti" Breshkovskaya johti, David Soskicen (Kerenskin yksityinen sihteeri) ollessa toimeenpaneva johtaja, perusti sanomalehtiä, uutistoimistoja, painotaloja, sekä puhujien toimistoja edistääkseen tätä vetoomusta — "Taistelkaa Kaiseria vastaan ja pelastakaa vallankumous." On huomionarvoista että tällä Thompsonin rahoittamalla Kerenskin kampanjalla oli sama vetoomus — "Pidä Venäjä mukana sodassa" — kuten oli hänen taloudellinen tuki Bolshevikeille (as had his financial support of the Bolsheviks). Yhteinen linkki Thompsonin tuella Kerenskille ja hänen tuellaan Trotskille ja Leninille välillä oli — "jatka sotaa Saksaa vastaan", ja pidä Saksa poissa Venäjältä.

Lyhyesti, armeijan takana, Ensimmäisen Maailmansodan diplomaattisten ja poliittisten aspektien takana, raivosi toinen taistelu, nimittäin, sodanjälkeisten taloudellisten valtarakenteiden ohjaaminen kansainvälisten operaattorien toimesta joilla oli merkittävät lihakset ja vaikutusvalta. Thompson ei ollut Bolshevikki; hän ei ollut edes Bolshevikki-myönteinen. Hän ei ollut myöskään Kerenski-myönteinen. Hän ei ollut edes Amerikkalais-myönteinen. Kaiken voittava motivaatio oli saada haltuunsa sodan jälkeisen venäjän markkinat. Tämä oli kaupallinen, ei ideologinen tavoite. Ideologia voitaisiin antaa vallankumous-operaattoreille kuten Kerenski, Trotsky, Lenin et al., mutta ei rahamiehille.

Lloyd Georgen muistiinpanoissa osoitetaan että Thompson ei ollut Kerenskin eikä Bolshevikkien puolella: "Sitten kun viimeinen Kerenskin hallitus oli kukistettu, me materiaalisesti avustimme Bolshevikki-kirjallisuuden levittämistä, me jaoimme sitä agenttien kautta sekä lentokoneista Saksan armeijalle." [15] Tämä kirjoitettiin joulukuun puolivälissä 1917, vain viisi viikkoa Bolshevikkien vallankumouksen alettua, ja alle neljä kuukautta sen jälkeen kun Thompson oli ilmaissut tukensa Kerenskille lounaalla USA:n suurlähetystössä.

Thompson palaa Yhdysvaltoihin

Thompson sitten palasi ja kiersi ympäri Yhdysvaltoja vedoten julkisesti Neuvostoliiton tunnustamisen puolesta. Puheessaan New Yorkin Rocky Mountain Clubissa tammikuussa 1918, Thompson pyysi apua nousevalle Bolshevikki-hallitukselle ja, vedoten yleisön edessä joka koostui enimmäkseen Länsimaisista (Westerners), hän nosti esiin Amerikkalaisten pioneerien hengen:

Nämä miehet eivät olisi epäröineet pitkään tunnustuksen antamisessa, sekä siinä että antaisivat täydellisen tuen ja sympatian Venäjän työläishallitukselle, sillä vuonna 1819 sekä vuosina jotka seurasivat sitä meillä oli siellä Bolshevikki-hallituksia... ja mahtavan hyviä hallituksia myös. [16]

Joutuu venyttämään mielikuvitusta jos haluaa verrata Lännen rajaseudun pioneeri-kokemuksia poliittisen opposition armottomaan tuhoamiseen joka oli silloin vallalla Venäjällä. Thompsonille, tämän edistäminen nähtiin epäilemättä samanlaisena kuin se kun hän mainosti kaivososakkeitaan menneinä vuosina. Mitä tulee Thompsonin yleisöön, me emme tiedä mitä he ajattelivat; kuitenkin, kukaan ei kiistänyt väitettä. Puhuja oli arvostettu New Yorkin FED:in johtaja, mies joka oli tehnyt itsestään miljonäärin (ja se merkitsee paljon). Ja loppujen lopuksi, eikö hän ollut juuri palannut Venäjältä? Mutta kaikki ei ollut niin ruusuista. Thompsonin elämäkerran kirjoittaja Hermann Hagedorn on kirjoittanut että Wall Street oli "tyrmistynyt" ja että hänen ystävänsä olivat "järkyttyneitä" ja "sanoivat että hän oli menettänyt järkensä, oli kääntynyt itsekin Bolshevikiksi." [17]

Samalla kun Wall Street pohti että oliko hän todella "kääntynyt Bolshevikiksi", Thompson sai myötätuntoa New Yorkin FED:in johtokunnan jäseniltä. Apulaisjohtaja W.L. Saunders, Ingersoll-Rand Corporationin puheenjohtaja ja FRB:n johtaja, kirjoitti Presidentti Wilsonille 17. lokakuuta 1918, sanoen että hän "tunsi sympatiaa Neuvosto-muotoista hallitusta kohtaan"; samaan aikaan hän kiisti kaikenlaiset ulkoiset motivaatiot kuten "tehdä valmisteluja nyt saadakseen maailmankaupan hallintaan sodan jälkeen". [18]

Thompsonin työtovereista kaikkein mielenkiintoisin oli George Foster Peabody, New Yorkin FED:in varapuheenjohtaja ja sosialisti Henry Georgen läheinen ystävä. Peabody oli luonut omaisuuden rautatie-manipulaatiolla, kun taas Thompson oli luonut omaisuutensa kupari-osakkeilla. Peabodystä sitten tuli aktiivinen kannattaessaan valtion omistamia rautateitä ja hän avoimesti omaksui sosialisaation. [19] Kuinka Peabody sovitti hänen yksityisten yritystensä menestyksen valtion omistuksen kannattamisen kanssa? Hänen elämäkerran kirjoittajansa Louis Waren mukaan, "Hänen järkeilynsä kertoi hänelle että oli tärkeää että tällainen kuljetusmuoto hoidettaisiin julkisena palveluna sen sijaan että se hoidettaisiin yksityisten intressien etujen hyväksi." Tämä ylevältä kuulostava järkeily tuskin oli vilpitöntä. Olisi uskottavampaa väittää että ottaen huomioon Peabodyn ja hänen ystävien (rahamiesten) hallitsevan poliittisen vaikutusvallan Washingtonissa, he voisivat valtion hallitessa rautateita helpommin välttää kilpailun ankaruuden. Poliittisen vallan kautta he voisivat manipuloida valtion poliisivoimia saadakseen sen mitä heiltä puuttui, tai mikä oli liian kallista, saada yksityisen omistuksen alle. Toisin sanoen, valtion poliisivoimat oli keino ylläpitää yksityistä monopolia. Tämä oli juuri se mitä Frederick C. Howe oli ehdottanut. [20] Ajatuksen keskusjohtoisesta sosialistisesta Venäjästä on täytynyt vedota Peabodyyn. Ajattele sitä — yksi jättimäinen valtiomonopoli! Ja Thompson, hänen ystävällään ja toisella johtajalla, oli sisäinen reitti liittyen poikiin jotka johtivat tätä operaatiota! [21]

Epäviralliset suurlähettiläät: Robins, Lockhart ja Sadoul

Bolshevikit omalta osaltaan olivat oikeassa kun he arvelivat että kolmen suuren Länsivallan Petrogradin edustajat eivät tuntisi heitä kohtaan kovinkaan paljon sympatiaa: Yhdysvallat, Britannia ja Ranska. Yhdysvaltoja edusti Suurlähettiläs Francis, joka ei edes peitellyt vastenmielisyyttään vallankumousta kohtaan. Britanniaa edusti Sir James Buchanan, jolla oli vahvat yhteydet tsaarin monarkiaan ja häntä epäiltiin että hän auttoi vallankumouksen Kerenskin vaihetta. Ranskaa edusti Suurlähettiläs Paleologue, joka oli avoimen antibolshevistinen. Alkuvuonna 1918 vielä kolme henkilöä ilmestyi näyttämölle; heistä tuli näiden Länsimaiden todellisia edustajia ja he olivat lähes virallisesti tunnustettuja edustajia.

Raymond Robins otti haltuunsa Punaisen Ristin Mission W.B. Thompsonilta joulukuun alussa 1917 mutta keskittyi enemmän taloudellisiin ja poliittisiin asioihin kuin antamaan apua köyhyyden vaivaamalle Venäjälle. 26. joulukuuta 1917, Robins sähkötti Morganin kumppanille Henry Davisonille, joka oli USA:n Punaisen Ristin väliaikainen johtaja: "Ole hyvä ja painosta Presidenttiä tarpeesta liittyen meidän jatkuvaan kanssakäymiseen Bolshevikki-hallituksen kanssa." [22]

23. tammikuuta 1918, Robins sähkötti Thompsonille, joka oli silloin New Yorkissa:

Neuvostohallitus vahvempi tänään kuin koskaan aiemmin. Sen auktoriteetti ja valta suuresti lujittunut Perustuslaillisen Kokouksen (Constituent Assembly) hajottamisen jälkeen... En voi painottaa voimakkaammin Bolshevikki-vallan tunnustamisen tärkeyttä... Sisson hyväksyy tämän kirjoituksen ja pyytää sinua näyttämään tämän sähkeen Creelille. Thacher ja Wardwell ovat samaa mieltä. [23]

Myöhemmin vuonna 1918, palattuaan Yhdysvaltoihin, Robins antoi raportin ulkoministeri Robert Lansingille, joka sisälsi tämän kappaleen: "USA:n taloudellinen yhteistyö Venäjän kanssa; Venäjä toivottaa tervetulleeksi USA:n avun talouden jälleenrakentamisessa." [24]

Robinsin itsepintaiset ponnistelut Bolshevikkien puolesta antoivat hänelle tiettyä arvovaltaa Bolshevikkien leirissä, ja kenties jopa jonkinlaista poliittista vaikutusvaltaa. USA:n suurlähetystö Lontoossa väitti marraskuussa 1918 että "Salkind omistaa nimityksensä, Bolshevikkien Sveitsin suurlähettiläänä... ei kenellekään muulle kuin Hra. Raymond Robinsille." [25] Näihin aikoihin Washingtoniin alkoi tulla raportteja että Robins itse oli Bolshevikki; esimerkiksi, seuraavanlainen Kööpenhaminasta, päiväys 3. joulukuuta 1918:

Luottamuksellinen. lausunnon mukaan jonka Radek antoi George de Patpourrielle, edesmenneelle Itävalta-Unkarin lähettiläälle Moskovassa, Eversti Robbins on tällä hetkellä Moskovassa neuvottelemassa Neuvostohallituksen kanssa ja toimii lähettiläänä Bolshevikkien ja heidän ystäviensä välillä Yhdysvalloissa. Vaikutelma näyttää olevan joissakin kortteleissa että Eversti Robbins on itse Bolshevikki kun taas toiset väittävät että hän ei ole vaan että hänen toimintansa Venäjällä on ollut vastoin Liittolaisvaltioiden (Associated Governments) intressejä. [26]

Materiaali Soviet Bureaun arkistoissa New Yorkissa, jonka Luskin Komitea takavarikoi vuonna 1919, vahvistaa että sekä Robins että hänen vaimonsa olivat läheisesti tekemisissä Bolshevikki-aktiviteetin kanssa Yhdysvalloissa sekä Soviet Bureaun perustamisen kanssa New Yorkissa. [27]

Britannian hallitus loi epäviralliset suhteet Bolshevikki-hallituksen kanssa lähettämällä Venäjälle nuoren Venäjää puhuvan agentin, Bruce Lockhartin. Lockhart oli, käytännössä, Robinsin vastapari; mutta toisin kuin Robins, Lockhartilla oli suorat kanavat hänen Ulkomaan Toimistoonsa. Ulkoministeriö tai Ulkomaan Toimisto ei valinnut Lockhartia; molemmat olivat pettyneitä tämän nimityksen johdosta. Richard Ullmanin mukaan, Lockhart "valittiin tehtäväänsä itsensä Milnerin ja Lloyd Georgen toimesta..." Maxim Litvinov, toimien epävirallisena Neuvostoliiton Britannian edustajana, kirjoitti Lockhartille esittelykirjeen Trotskille; siinä hän kutsui tätä Britannian agenttia "läpikotaisin rehelliseksi mieheksi joka ymmärtää meidän asemamme sekä tuntee myötätuntoa meitä kohtaan". [28]

Me olemme jo panneet merkille minkälaisen paineen alle Lloyd George joutui jotta hän ottaisi pro-Bolshevistisen asenteen; erityisesti William B. Thompsonin taholta ja epäsuorasti Sir Basil Zaharoffin ja Lord Milnerin taholta. Milner oli, kuten tämän luvun lähdeluettelo osoittaa, erittäin myönteinen sosialismia kohtaan. Edward Crankshaw on myöhemmin puhunut Milnerin kaksijakoisesta luonteesta.

Eräät kohdat Milnerin kirjoituksissa liittyen teollisuuteen ja yhteiskuntaan... ovat kohtia joista kuka tahansa sosialisti olisi ollut ylpeä jos hän olisi ne kirjoittanut. Mutta ne eivät olleet sosialistin kirjoittamia. Ne kirjoitti "mies joka aloitti Buurisodan". Eräät kohdat liittyen imperialismiin ja valkoisen miehen taakkaan olisivat voineet olla vakaumuksellisen konservatiivin kirjoittamia. Ne olivat Karl Marxin oppilaan kirjoittamia. [29]

Lockhartin mukaan, tämä sosialistinen pankinjohtaja Milner oli mies joka inspiroi hänet "suurimpaan kiintymykseen ja sankarinpalvontaan". [30] Lockhart muistelee kuinka Milner henkilökohtaisesti rahoitti hänen Venäjän nimitystään, työnsi sen kabinetin tasolle, ja hänen nimityksensä jälkeen keskusteli "lähes päivittäin" Lockhartin kanssa. Samalla kun hän avasi tien tunnustamista varten Bolshevikeille, Milner myös edisti taloudellista tukea heidän vastustajilleen Etelä-Venäjällä ja muualla, samoin kuin Morgan teki New Yorkissa. Tämä kaksijakoinen politiikka on yhdenmukainen teesin kanssa että politisoituneiden internationalistien toimintatapa (modus operandi) — kuten Milnerin ja Thompsonin — oli sijoittaa valtion rahaa mille hyvänsä vallankumoukselliselle tai vastavallankumoukselliselle hevoselle joka näytti mahdolliselta voittajalta. Nämä internationalistit, tietenkin, ottivat saamansa hyödyn itselleen. Vihje on kenties Bruce Lockhartin havainnossa että Milner oli mies joka "uskoi voimakkaasti organisoituun valtioon". [31]

Ranskan hallitus nimitti henkilön joka vielä avoimemmin sympatisoi Bolshevikkeja, Jacques Sadoulin, Trotskin vanhan ystävän. [32]

Yhteenvetona, Ympärysvaltojen hallitukset neutralosoivat omat diplomaattiset edustajansa Petrogradissa ja korvasivat heidät epävirallisilla agenteilla jotka olivat enemmän tai vähemmän myötätuntoisia Bolshevikkeja kohtaan.

Näiden epävirallisten suurlähettiläiden raportit olivat suorassa ristiriidassa pyyntöjen kanssa jotka osoitettiin Länsimaille Venäjän sisältä. Maxim Gorki protestoi sitä että Leninin ja Trotskin ryhmä petti vallankumoukselliset ihanteet, joka oli luonut poliisivaltion rautaisen otteen Venäjällä:

Me venäläiset koostumme ihmisistä jotka emme vielä koskaan ole työskennelleet vapauuden eteen, joilla ei vielä koskaan ole ollut mahdollisuutta kehittää kaikkia sen voimia ja kykyjä. Ja kun minä ajattelen että vallankumous antaa meille mahdollisuuden vapaaseen työntekoon, monipuoliseen iloon luomisessa, minun sydämeni on täynnä suurta toivoa ja iloa, jopa näinä kirottuina päivinä jotka ovat veren ja alkoholin kyllästämiä.

Tästä alkaa minun päättäväinen sekä peruuttamaton ero Kansankomissaarien järjettömistä toimista. Minä pidän Maximalismia hyvin hyödyllisenä ihanteena rajoittamattomalle Venäläiselle sielulle; sen tehtävä on kehittää tässä sielussa suuria ja rohkeita tarpeita, kutsua esiin tämä niin tarpeellinen taisteluhenki ja aktiviteetti, edistää aloitekykyä tässä laiskassa sielussa ja antaa sille muoto ja elämä yleensä.

Mutta käytännön Anarko-Kommunistien ja Smolnan visionäärien Maximalismi on tuhoisaa Venäjälle ja, ennen kaikkea, Venäjän työväenluokalle. Kansankomissaarit käsittelevät Venäjää kuten kokeiluun tarkoitettua materiaalia. Venäjän kansa on heille sitä mitä Hevonen on oppineille bekteriologeille jotka ruiskuttavat hevoseen pilkkukuumetta jotta sen vereen kehittyisi vasta-aine. Nyt komissaarit yrittävät tällaista ennalta epäonnistumiseen tuomittua koetta Venäjän kansaa kohtaan ajattelematta että tämä piinattu, puoliksi nälkiintynyt hevonen saattaa kuolla.

Nämä uudistajat Smolnasta eivät kanna huolta Venäjästä. He ovat kylmäverisesti uhraamassa Venäjää heidän unelmansa nimessä liittyen maailmanlaajuiseen ja Eurooppalaiseen vallankumoukseen. Ja niin pitkään kuin minä voin, minä painotan tätä Venäläiselle proletariaatille: "Teitä viedään tuhoon. Teitä käytetään materiaalina epäinhimillisessä kokeessa!" [33]

Presidentin viestiä Konsulille Moskovassa ei ymmärretty täällä ja ihmiset kysyvät miksi Presidentti ilmaisee tukeaan Bolshevikeille, näiden rosvojoukkojen ryöstöjen, murhaamisen ja anarkian valossa. [34]

Wilsonin hallituksen jatkuva tuki Bolshevikeille johti De Witt C. Poolen eroon, joka oli kyvykäa Amerikkalainen vastuussa Arkangelin asioista:

On minun velvollisuuteni selittää rehellisesti tälle virastolle epätietoisuus mihin minut on heitetty lausunnon myötä joka liittyi Venäjän politiikkaan, jonka Rauhankonferenssi omaksui, 22. tammikuuta, Presidentin esityksestä. Tämä lausunto hyvin onnellisesti tunnustaa vallankumouksen ja vahvistaa taas kerran tämän täydellisen myötätunnon puutteen jokaista vastavallankumouksen muotoa kohtaan joka on aina ollut avain-nuotti USA:n Venäjän politiikassa; se ei sisällä yhtä ainoaa tuomitsevaa sanaa vallankumouksen toista vihollista kohtaan — Bolshevikki-hallitusta. [35]

Täten, jo vuoden 1918 varhaisina päivinä libertarialaisen vallankumouksen petos on huomioitu sellaisten tarkkojen havannoitsijoiden kuten Maxim Gorkin ja De Witt C. Poolen toimesta. Poolen ero järkytti Ulkoministeriötä, joka vaati "suurinta vaiteliaisuutta liittyen sinun haluusi erota" ja sanoi että "tulee olemaan tarpeellista korvata sinut luonnolliseen ja normaaliin tapaan jotta estettäisiin suunnaton ja kenties tuhoisa vaikutus Amerikkalaisten joukkojen moraalille Arkangelin alueella mikä saattaa johtaa Amerikkalaisten sotilaiden kuolemaan." [36]

Joten eivät ainoastaan Ympärysvaltojen hallitukset neutralisoineet omien hallitustensa edustajia vaan Yhdysvallat ylenkatsoi vetoomukset Venäjän sisältä ja ulkopuolelta jotta he lopettaisivat Bolshevikkien tukemisen. Vaikutusvaltainen tuki Neuvostoliitolle tuli ennen kaikkea New Yorkin rahamaailmasta (hiukan tehokasta tukea saatiin kotimaisilta Amerikkalaisilta vallankumouksellisilta). Varsinaisesti, sitä saatiin American International Corporationilta, Morganin hallitsemalta firmalta.

Vallankumouksen laajentaminen: Jacob H. Rubin

Me olemme nyt asemassa jossa voimme verrata kahta tapausta — ei millään lailla ainoaa tällaisista tapauksista — joissa Amerikan kansalaiset Jacob Rubin ja Robert Minor avustivat vallankumouksen laajentamista Eurooppaan ja Venäjän muihin osiin.

Jacob H. Rubin oli pankkiiri joka, omin sanoin, "auttoi luomaan Odessan Neuvostohallituksen." [27] Rubin oli Rubin Brothersin presidentti, rahastonhoitaja ja sihteeri, 19 West 34 Street, New York City. Vuonna 1917 hän oli kytköksissä Milwaukeen Union Bankiin ja New Yorkin Provident Loan Societyyn. Provident Loan Societyn luottamushenkilöihin kuului henkilöitä jotka mainittiin muualla sellaisina että heillä oli yhteydet Bolshevikkien vallankumoukseen: P.A. Rockefeller, Mortimer L. Schiff, ja James Speyer.

Jonkin prosessin myötä — ainoastaan lyhyesti kerrottuna kirjassa I Live to Tell — Rubin oli Odessassa helmikuussa 1920 ja hänestä tuli viestin aihe Amiraali McCullyltä Ulkoministeriöön (päiväys 13- helmikuuta 1920, viite 861.00/6349). Viesti oli käytännössä sellainen että Jacob H. Rubin, Milwaukeen Union Bankista oli Odessassa ja halusi jäädä Bolshevikkien seuraksi — "Ei halua lähteä, on tarjonnut palveluksiaan Bolshevikeille ja ilmiselvästi tuntee myötätuntoa heitä kohtaan." [38] Rubin myöhemmin löysi tien takaisin Yhdysvaltoihin ja antoi todistuksen Edustajainhuoneen Ulkomaan asioiden komitean edessä vuonna 1921:

Olen ollut USA:n Punaisen Ristin kanssa Odessassa. Olin siellä silloin kun Puna-Amerija otti Odessan haltuunsa. Siihen aikaan minä olin kallistunut Neuvostohallitusta kohti, koska minä olin sosialisti ja olin ollut puolueen jäsen kahdenkymmenen vuoden ajan. Minun täytyy myöntää että tietyssä määrin minä autoin luomaan Odessan Neuvostohallituksen. [39]

Samalla kun hän lisäsi että Etelä-Venäjän denikinin hallitus oli pidättänyt hänet vakoojana, me saamme selville vain hieman enemmän Rubinista. Me kuitenkin, tiedämme paljon enemmän Robert Minorista, joka otettiin kiinni tämän säädöksen nojalla ja vapautettiin mekanismin toimesta joka muistutti Trotskin vapautusta Halifaxin sotavankileiriltä.

Vallankumouksen laajentaminen: Robert Minor

Bolshevikkien propagandatyötä Saksassa, jota rahoittivat ja organisoivat William Boyce Thompson ja Raymond Robins, toteuttivat kentällä USA:n kansalaiset, Trotskin Kansankomissariaatin Ulkomaan asioiden valvonnan alla.

Eräs Trotskin varhaisista innovaatioista Ulkoministeriössä oli ollut perustaa Lehdistötoimisto Karl Radekin alaisuuteen ja Kansainvälisen vallankumouspropagandan toimisto Boris Reinsteinin alaisuuteen, joiden avustajina olivat John Reed ja Albert Rhys Williams, ja näiden toimistojen kokonaisvaltainen isku suunnattiin Saksan armeijaa vastaan.

Erästä Saksalaista sanomalehteä, Die Fackel (The Torch) painettiin puoli miljoonaa kappaletta päivässä ja lähetettiin erikoisjunalla Armeijan komiteoille (Central Army Committees) Minskiin, Kiovaan ja muihin kaupunkeihin, jotka vuorostaan jakoivat ne muihin pisteisiin pitkin rintamaa. [41]

Robert Minor oli toimitsija (operative) Reinsteinin propaganda-virastossa. Minorin esivanhemmat olivat kuuluisia USA:n varhaisessa hostoriassa. Kenraali Sam Houston, Teksasin tasavallan ensimmäinen presidentti, oli sukua Minorin äidille, Routez Houstonille. Muita sukulaisia olivat Mildred Washington, George Washingtonin täti, ja kenraali John Minor, Thomas Jeffersonin kampanjajohtaja. Minorin isä oli eräs virginialainen lakimies joka muutti Teksasiin. Raskaiden vuosien jälkeen jolloin oli vain muutamia asiakkaita, hänestä tuli San Antonion tuomari.

Robert Minor oli lahjakas sarjakuvan piirtäjä ja sosialisti. Hän lähti Teksasista muuttaakseen itään. Joitakin hänen piirroksiaan julkaistiin lehdessä nimeltä, Masses, joka oli Bolshevikki-myönteinen aikakauslehti. Vuonna 1918 Minor oli sarjakuvan piirtäjä kuuluen Philadelphia Public Ledgerin henkilökuntaan. Minor lähti New Yorkista maaliskuussa 1918 raportoidakseen Bolshevikkien vallankumouksesta. Ollessaan Venäjällä Minor liittyi Reinsteinin Kansainvälisen vallankumouspropagandan toimistoon (katso diagrammi), Philip Pricen kanssa, joka oli Daily Heraldin ja Manchester Guardianin kirjeenvaihtaja, sekä Jacques Sadoulin kanssa, joka oli Ranskan epävirallinen suurlähettiläs ja Trotskin ystävä.

Erinomaista dataa Pricen, Minorin, ja Sadoulin toiminnasta on säilynyt Scotland Yardin (Lontoo) Salaisen erityisraportin, Nro. 4, muodossa, nimeltään "The Case of Philip Price and Robert Minor", kuten myös Ulkoministeriön kansioissa. [42] Tämän Scotland Yardin raportin mukaan, Philip Price oli Moskovassa vuoden 1917 puolivälissä, ennen Bolshevikkien vallankumousta, ja myönsi: "Olen kaulaani myöten vallankumousliikkeessä." Vallankumouksen ja syksyn 1918 välissä, Pricetyöskenteli Robert Minorin kanssa Ulkomaan asioiden komissariaatissa.

Marraskuussa 1918 Minor ja Price lähtivät Venäjältä ja menivät Saksaan. [43] Heidän propaganda-tuotteitaan käytettiin aluksi Venäjän Murmanskin rintamalla; Bolshevikki-lentokoneet pudottivat lehtisiä Englantilaisten, Ranskalaisten ja Amerikkalaisten sotilaiden keskelle — William Thompsonin ohjelman mukaisesti. [44] Päätöksen lähettää Sadoul, Price, ja Minor Saksaan teki Kommunistisen puolueen keskeinen toimeenpanokomitea. Saksassa heidän toimintansa tuli Britannian, Ranskan ja USA:n tiedustelupalvelun tietoon. 15.helmikuuta 1919, Luutnantti J. Habas USA:n armeijasta lähetettiin Düsseldorfiin, silloin Spartakistisen vallankumousryhmän kontrollissa; hän teeskenteli olevansa USA:n armeijasta karannut sotilas ja tarjosi palveluksiaan Spartakististeille. Habas tutustui Philip Priceen ja Robert Minoriin, ja ehdotti että joitakin lehtisiä painettaisiin jaettavaksi Amerikkalaisten sotilaiden keskuudessa. Scotland Yardin raportti kertoo että Price ja Minor olivat jo kirjoittaneet useita lehtisiä Englantilaisille ja Amerikkalaisille sotilaille, että Price oli kääntänyt joitakin Wilhelm Liebknechtin teoksia teoksia englanniksi, ja että molemmat työskentelivät uusien propaganda-traktaattien parissa. Habas raportoi Minorin ja Pricen sanoneen että he olivat työskennelleet yhdessä Siperiassa painaen englanninkielistä Bolshevikki-sanomalehteä jaettavaksi Amerikkalaisille ja Englantilaisille sotilaille. [45]

8. kesäkuuta 1919, Robert Minor pidätettiin Pariisissa Ranskan poliisin toimesta ja luovutettiin USA:n sotilasviranomaisille Coblenzissa. Samaan aikaan, Britannian sotilasviranomaiset pidättivät Saksalaisia Spartakististeja Kölnin alueella. Tämän jälkeen Spartakististeja syytettiin salaliitosta kapinan ja eripuran lietsomiseksi Ympärysvaltojen sotilaiden keskuudessa. Price pidätettiin mutta, kuten Minor, vapautettiin pian. Ulkoministeriö huomioi tämän nopean vapauttamisen:

Robert Minor on nyt vapautettu, syistä jotka eivät ole aivan selkeitä, koska todisteita häntä vastaan on ollut runsaasti tuomion langettamiseksi. Tällä vapauttamisella tulee olemaan epäonninen vaikutus, sillä Minorin uskotaan olleen läheisesti yhteydessä IWW:n kanssa Amerikassa. [46]

Mekanismi jolla Robert Minor varmisti vapautuksensa on tallennettuna Ulkoministeriön kansioihin. Ensimmäinen relevantti dokumentti, päivättynä 12. kesäkuuta 1919, on USA:n Pariisin suurlähetystöstä ulkoministerille Washingtoniin, ja se on merkitty kiireelliseksi ja luottamukselliseksi. [47]

Ranskan ulkoministeriö informoi suurlähetystöä että 8. kesäkuuta, Robert Minor, "Amerikkalainen kirjaanvaihtaja", oli pidätetty Pariisissa ja luovutettu Kolmannen Amerikkalaisen armeijakunnan päämajaan Coblenzissa. paperit jotka Minorilta löydettiin näyttävät "vahvistavan raportit jotka toimitettiin liittyen hänen aktiviteetteihinsa. Näyttää siten perustellulta ettäMinor on astunut sisään suhteisiin Pariisissa vannoutuneiden Bolshevismin partisaanien kanssa." Suurlähetystö piti Minoria "erityisen vaarallisena miehenä". USA:n sotilasviranomaisten pitäisi tehdä tutkimuksia; suurlähetystö uskoi että tämä asia kuului pelkästään armeijalle, joten se ajatteli olla puuttumatta asiaan vaikka ohjeet olisivat tervetulleita.

14. kesäkuuta, tuomari R.B. Minor San Antoniossa, Teksasissa, sähkötti Frank L. Polkille Ulkoministeriöön:

Lehdistö raportoi poikani Robert Minorin pidätyksestä Pariisissa tuntemattomista syistä. Olkaa hyvä ja tehkää kaikki voitavanne hänen suojelemisekseen.

[sgd.] R. P. Minor, District Judge, San Antonio, Texas. [48]

Polk sähkötti Tuomari Minorille että Ulkoministeriöllä tai Puolustusministeriöllä ei ollut tietoa Robert Minorin pidätyksestä, ja että tämä tapaus oli nyt sotilasviranomaisten edessä Coblenzissa. Myöhemmin 13. kesäkuuta Ulkoministeriö sai "tiukan luottamuksellisen kiireellisen" viestin Pariisista jossa oli lausunto jonka Sotilastiedustelun virasto (Coblenz) oli antanut koskien Robert Minorin pidätystä: "Minor pidätettiin Pariisissa Ranskan viranomaisten toimesta Britannian sotilastiedustelun pyynnöstä, ja hänet välittömästi luovutettiin USA:n päämajaan Coblenzissa." [49] Häntä syytettiin Bolshevikkisen vallankumous-kirjallisuuden kirjoittamisesta ja levittämisestä, jota oli painettu Düsseldorfissa, Englantilaisten ja Amerikkalaisten sotilaiden keskuuteen alueilla joita nämä miehittivät. Armeijan viranomaisilla oli aikomus tutkia syytteet Minoria vastaan, ja jos olisi aihetta, tuomita hänet sotaoikeudessa. Jos syytteet eivät olisi perusteltuja heidän aikomus oli luovuttaa Minor Britannian viranomaisille, "jotka alunperin vaativat että Ranskalaiset luovuttaisivat hänet heille." [50] Tuomari Minor Teksasissa itsenäisesti otti yhteyttä Morris Sheppardiin, USA:n senaattoriin Teksasissa, ja Sheppard otti yhteyttä Eversti Houseen Pariisissa.

17. kesäkuuta 1919, Eversti House lähetti seuraavanlaisen viestin Senaattori Sheppardille:

Sekä USA:n suurlähettiläs että minä seuraamme Robert Minorin tapausta. Minua on informoitu että hän on pidätettynä Amerikkalaisten sotilasviranomaisten huostassa Kölnissä vakavien syytteiden nojalla, joiden tarkkaa luonnetta on vaikea selittää. Siitä huolimatta, me otamme kaikki mahdolliset askeleet varmistaaksemme oikeudenmukaisen kohtelun hänelle. [51]

Sekä Senaattori Sheppard että kansanedustaja Carlos Bee (14th District, Texas) tekivät kiinnostuksensa tunnetuksi Ulkoministeriölle. 27. kesäkuuta 1919, kansanedustaja Bee järjesti (requested facilities) asiat niin että Tuomari Minor pystyi lähettämään pojalleen 350 dollaria ja viestin. 3. heinäkuuta Senaattori Sheppard kirjoitti Frank Polkille, sanoen että hän oli "hyvin paljon kiinnostunut" Robert Minorin tapauksesta, ja pohti että voisiko Valtio varmistua sen statuksesta, ja että oliko Minor kunnolla sotilasviranomaisten tuomiovallan alla. Sitten, 8. heinäkuuta Pariisin suurlähetystö sähkötti Washingtoniin: "Luottamuksellinen. Minor vapautettu Amerikkalaisten viranomaisten toimesta... palaa Yhdysvaltoihin ensimmäisellä lähtevällä laivalla." Tämä äkkinäinen vapautus kiinnosti Ulkoministeriötä, ja 3. elokuuta Ulkoministeri Lansing sähkötti Pariisiin: "Salainen. Viitaten aiempaan, olen hyvin innokas saamaan syyt miksi sotilasviranomaiset vapauttivat Minorin."

Alunperin, USA:n armeijan viranomaiset olisivat halunneet Englantilaisten kuulustelevan Robert Minoria sillä "he pelkäsivät että poliitikot saattaisivat sekaantua Yhdysvaltoihin estääkseen tuomitsemisen jos USA:n sotaoikeus kuulustelisi vankia". Kuitenkin, Britannian hallitus väitti että Minor oli USA:n kansalainen, että todisteet osoittivat että hän valmisteli propagandaa Amerikkalaisia sotilaita vastaan ensisijassa, ja että, täten — näin Britannian sotilasjohto vihjasi — Minoria pitäisi kuulustella Amerikkalaisen oikeusistuimen edessä. Britannian sotilasjohdon mielestä "olisi suunnattoman tärkeää että hänet tuomittaisiin mikäli mahdollista". [52]

Dokumentit Kolmannen armeijakunnan sotilasjohdon toimistosta kertovat Minorin vapauttamisen sisäisistä yksityiskohdista. [53] Eräs sähke, 23. kesäkuuta 1919, Kenraalimajuri Harbordilta, Kolmannen armeijakunnan ylipäälliköltä (myöhemmin General Electricin hallintoneuvoston puheenjohtaja, jonka pääkonttori, sattumoisin, oli myös osoitteessa 120 Broadway), Kolmannen armeijakunnan kenraalimajurille, sanoi että Komentaja (Commander in Chief) John J. Pershing "määrää että sinä keskeytät toimenpiteesi tapauksessa Minoria vastaan siihen asti kunnes saat lisää ohjeita". Oli myös eräs muistio. jonka oli allekirjoittanut Prikaatinkenraali W.A. Bethel tuomarin toimistossa (in the office of the judge advocate), päivättynä 28. kesäkuuta 1919, merkittynä "Salainen ja luottamuksellinen", ja siinä oli otsikko "Robert Minor, odottamassa oikeudenkäyntiä Sotilaskomission toimesta Päämajassa, Kolmas armeijakunta". Tämä muistio antaa yhteenvedon juridisesta syytteestä Minoria vastaan. Yksityiskohtien joukossa jotka Bethel antoi on että Englantilaiset olivat ilmiselvästi haluttomia käsittelemään Minorin tapausta koska "he pelkäävät Amerikkalaisten mielipidettä oikeudenkäynnin alla," vaikka asiat joista Minoria syytetään ovat yhtä vakavia "kuin mihin ihminen suinkin vain voi syyllistyä". Tämä on merkittävä lausunto; Minor, Price, ja Sadoul olivat toteuttamassa ohjelmaa jonka FED:in johtaja Thompson oli suunnitellut, fakta jonka Thompsonin oma muistio vahvistaa (katso Liite 3). Eikö ollut niin, täten, että Thompson (ja Robins), jossain määrin, olivat samojen syytteiden alaisia?

Haastateltuaan Siegfriediä, todistajaa Minoria vastaan, ja katsastettuaan todisteet, Bethel kommentoi:

Minä uskon täysin Minorin olevan syyllinen, mutta jos minä istuisin oikeudessa, minä en asettaisi häntä syytteeseen niiden todisteiden nojalla joita on nyt saatavilla — ainoastaan yhden miehen todistuksen perusteella ja että tämä mies toimii yksityisetsivän ja ilmiantajana.

Bethel jatkaa sanomalla että tiedettäisiin viikon tai kymmenen päivän sisällä että saataisiinko Siegfriedin todistukselle huomattavaa vahvistusta. Jos saataisiin, "Minä luulen että Minor pitäisi asettaa syytteeseen," mutta "jos vahvistusta ei saada, minä luulen että olisi parempi unohtaa tämä tapaus."

Tämä Bethelin lausunto välitettiin erilaisessa muodossa Kenraali Harbordin toimesta sähkeenä kenraali Malin Craig (Päällystö, Kolmas armeijakunta, Coblenz):

Viitaten tapaukseen Minoria vastaan, jollei muita todiatajia kuin Siegfried nouse esiin, syytteistä luovutaan ja Minor vapautetaan.

Vastaus Craigilta Kenraali Harbord (5. heinäkuuta) kertoo että Minor oli vapautettu Pariisissa ja lisää: "Tämä on hänen omien toiveidensa mukainen ja sopii tarkoituksiimme." Craig myös lisää että muita todistajia oli hankittu.

Sähkeiden vaihto vihjaa jonkinasteideen kiireeseen syytteistä luopumiseksi Robert Minoria vastaan, ja kiire vihjaa painostukseen. Ei ollut merkittävää yritystä todisteiden kehittämiseksi. Väliintuko Eversti Housen ja Kenraali Pershingin taholta korkeimmilla tahoilla Pariisissa, sekä sähke Eversti Houselta senaattori Morris Sheppardille antoi painoarvoa Amerikkalaisten sanomalehtien raporteille että sekä House että Presidentti Wilson olivat vastuussa Minorin pikaisesta vapauttamisesta ilman oikeudenkäyntiä. [54]

Minor palasi Yhdysvaltoihin ja, kuten Thompson ja Robins ennen häntä, kierteli ympäri Yhdysvaltoja mainostamassa Bolshevistisen Venäjän ihmeitä.

Yhteenvetona, me saamme selville että FED:in johtaja William Thompson oli aktiivinen mainostaessaan Bolshevikkien etuja monin tavoin — tuottamalla lehtisiä venäjäksi, rahoittamalla Bolshevikkien operaatioita, puheita, organisoimalla (Robinsin kanssa) Bolshevikkien vallankumous-missiota Saksaan (ja kenties Ranskaan), ja Morganin kumppanin Lamontin kanssa vaikuttaen Lloyd Georgeen ja Britannian Sotaministeriöön (British War Cabinet) saadakseen aikaan muutoksen Britannian politiikassa. Edelleen, Ranskan hallitus siteerasi Raymond Robinsia siitä että hän organisoi Venäläisiä Bolshevikkeja Saksan vallankumoukseen. Me tiedämme että Robins avoimesti työskenteli Neuvostoliiton intressien puolesta Venäjällä ja Yhdysvalloissa. Lopuksi, me saamme selville että Robert Minor, eräs vallankumous-propagandisteista jota käytettiin Thompsonin ohjelmassa, vapautettiin olosuhteissa jotka vihjaavat väliintuloon USA:n hallituksen korkeimmilla tahoilla.

Ilmiselvästi, tämä ei ole muuta kuin sirpale paljon suuremmasta kokonaiskuvasta. Nämä tapahtumat ovat tuskin sattumaa. Ne muodostavat koherentin, jatkuvan kaavan useiden vuosien ajan. Ne vihjaavat suunnattomaan vaikutusvaltaan useiden eri hallitusten ylimmillä tasoilla.

Lähteet:

1. For a biography see Hermann Hagedorn, The Magnate: William Boyce Thompson and His Time (1869-1930) (New York: Reynal & Hitchcock, 1935).

2. Polkovnik' Villiam' Boic' Thompson', "Pravda o Rossii i Bol'shevikakh" (New York: Russian-American Publication Society, 1918).

3. John Bradley, Allied Intervention in Russia (London: Weidenfeld and Nicolson, 1968.)

4. Thomas W. Lamont, Across World Frontiers (New York: Harcourt, Brace, 1959), p. 85. See also pp. 94-97 for massive breastbeating over the failure of President Wilson to act promptly to befriend the Soviet regime. Corliss Lamont, his son, became a font-line domestic leftist in the U.S.

5. Donald McCormick, The Mask of Merlin (London: MacDonald, 1963; New York: Holt, Rinehart and Winston, 1964), p. 208. Lloyd George's personal life would certainly leave him open to blackmail.

6. Ibid. McCormick's italics.

7. British War Cabinet papers, no. 302, sec. 2 (Public Records Office, London).

8. The written memorandum that Thompson submitted to Lloyd George and that became the basis for the War Cabinet statement is available from U.S. archival sources and is printed in full in Appendix 3.

9. War Cabinet papers, 24/49/7197 (G.T. 4322) Secret, April 24, 1918.

10. Kirje on kokonaisuudessaan Liitteessä 3. Pitäisi huomauttaa että me olemme tunnistaneet Thomas Lamontin, Dwight Morrowin, ja H.P. Davisonin sellaisiksi että he olivat sekaantuneet läheisesti kehittyvään politiikkaan Bolshevikkeja kohtaan. Kaikki olivat kumppaneita J.P. Morganin formassa. Thacher oli lakifirmassa nimeltä Simpson, Thacher & Bartlett ja hän oli Felix Frankfurterin läheinen ystävä.

11. Complete memorandum is in U.S. State Dept. Decimal File, 316-13-698.

12. See Appendix 3.

13. U.S., Senate, Bolshevik Propaganda, Hearings before a Subcommittee of the Committee on the Judiciary, 65th Cong., t919, p. 802.

14. U.S. State Dept. Decimal File, 861.51/184.

15. See Appendix 3.

16. Inserted by Senator Calder into the Congressional Record, January 31, 1918, p. 1409.

17. Hagedorn, op. tit., p. 263.

18. U.S. State Dept. Decimal File, 861.00/3005.

19. Louis Ware, George Foster Peabody (Athens: University of Georgia Press, 1951).

20. See p. 16.

21. Jos tämä argumentti vaikuttaa liian kaukaa haetulta, henkilön pitäisi lukea Gabriel Kolkon teos Railroads and Regulation 1877-1916 (New York: W.W. Norton, 1965), jossa kuvataan kuinka paine jossa hallitukselta vaadittiin kontrollia ja sitä vaadittiin perustamaan Interstate Commerce Commission tuli rautateiden omistajien taholta, ei maanviljelijöiltä tai rautateiden käyttäjiltä.

22. C. K. Cumming and Waller W. Pettit, Russian-American Relations, Documents and Papers (New York: Harcourt, Brace & Howe, 1920), doc. 44.

23. Ibid., doc. 54.

24Ibid., doc. 92.

25. U.S. State Dept. Decimal File, 861.00/3449. But see Kennan, Russia Leaves the War, pp. 401-5.

26. Ibid., 861.00 3333.

27. See chapter seven.

28. Richard H. Ullman, Intervention and the War (Princeton, N.J.: Princeton University Press, 1961).

29. Edward Crankshaw, The Forsaken Idea: A Study of Viscount Milner (London: Longmans Green, 1952), p. 269.

30. Robert Hamilton Bruce Lockhart, British Agent (New York: Putnam's, 1933), p. 119.

31. Ibid., p. 204.

32. See Jacques Sadoul, Notes sur la revolution bolchevique (Paris: Editions de la sirene, 1919).

34. U.S. State Dept. Decimal File, 861.00/1305, March 15, 1918.

35. Ibid., 861.00/3804.

36. Ibid.

37. U.S., House, Committee on Foreign Affairs, Conditions in Russia, 66th Cong., 3rd sess., 1921.

38. Jacob H. Rubin, I Live to Tell: The Russian Adventures of an American Socialist (Indianapolis: Bobbs-Merrill, 1934).

39. U.S., House, Committee on Foreign Affairs, op. cit.

40. See George G. Bruntz, Allied Propaganda and the Collapse of the German Empire in 1918 (Stanford, Calif.: Stanford University Press, 1938), pp. 144-55; see also herein p. 82.

41. John W. Wheeler-Bennett, The Forgotten Peace (New York: William Morrow, 1939).

42. There is a copy of this Scotland Yard report in U.S. Start' Dept. Decimal File, 316-23-1184-9.

43. Joseph North, Robert Minor: Artist and Crusader (New York: International Publishers, 1956).

44. Samples of Minor's propaganda tracts are still in the U.S. State Dept. files. See p. 197-200 on Thompson.

45. See Appendix 3.

46. U.S. State Dept. Decimal File, 316-23-1184.

47. Ibid., 861.00/4680 (316-22-0774).

48. Ibid., 861.00/4685 (7783).

49. U.S. State Dept. Decimal File, 861.00/4688 (7788).

50. Ibid.

51. Ibid., 316-33-0824.

52. U.S. State Dept. Decimal File, 861.00/4874.

53. Office of Chief of Staff, U.S. Army, National Archives, Washington, D.C.

54. U.S., Senate, Congressional Record, October 1919, pp. 6430, 6664-66, 7353-54; and New York Times, October 11, 1919. See also Sacramento Bee, July 17, 1919.