Wall Street and the Bolshevik Revolution

Luku 3: LENIN JA SAKSAN APU BOLSHEVIKKIEN VALLANKUMOUKSELLE

Vasta sitten kun Bolshevikit olivat saaneet USA:sta tasaisen rahoituksen eri kanavien kautta ja erilaisilla nimillä, he olivat sellaisessa asemassa että pystyivät perustamaan tärkeimmän äänenkannattajansa, Pravdan, luomaan energistä propagandaa sekä laajentamaan puolueensa alunperin kapeaa kannatuspohjaa.

Huhtikuussa 1917 Lenin ja 32 Venäläisen vallankumouksellisen joukko, enimmäkseen Bolshevikkeja, matkustivat junalla Sveitsistä Saksan halki Ruotsiin ja sieltä Petrogradiin, Venäjälle. He olivat matkalla liittyäkseen Lev Trotskiin "suorittamaan loppuun vallankumouksen". Saksan kenraalikunta hyväksyi ja rahoitti heidän matkansa Saksan läpi. leninin matka Venäjälle oli osa suunnitelmaa jonka Saksan ylin komentokeskus oli hyväksynyt; ilmeisesti Keisari ei tiennyt siitä aivan heti, auttamaan Venäjän armeijan hajottamisessa ja täten eliminoidakseen Venäjän ensimmäisestä maailmansodasta. Mahdollisuus että Bolshevikit saattaisivat kääntyä Saksaa ja Eurooppaa vastaan ei juolahtanut Saksan kenraalien mieleen. Kenraalimajuri Hoffman on kirjoittanut: "Me emme tienneet emmekä nähneet annalta vaaraa ihmiskunnalle seurauksena tästä Bolshevikkien matkasta Venäjälle." [1]

Saksalaisten poliittisten virkamiesten korkeimmalla tasolla joka hyväksyi Leninin matkan Venäjälle oli kansleri Theobald von Bethmann-Hollweg, frankfurtilaisen Bethmannin pankkiiriperheen jälkeläinen, joka kokosi suuren omaisuuden 1800-luvulla. Bethmann-Hollweg nimitettiin kansleriksi vuonna 1909 ja marraskuussa 1913 Valtiopäivät äänesti julkisista moitteista häntä kohtaan. Se oli Bethmann-Hollweg joka kertoi maailmalle että Saksan takuu Belgialle oli pelkästään "roskapaperia". Kuitenkin muissa asioissa — kuten rajoittamattoman sukellusvene-sodankäynnin hyödyntämisessä — Bethmann-Hollweg oli horjuva; tammikuussa 1917 hän kertoi Keisarille: "En voi antaa Teidän Majesteetillenne minun hyväksyntääni rajoittamattomalle sukellusvene-sodankäynnille enkä hylkäämistä." Vuoteen 1917 mennessä Bethmann-Hollweg oli menettänyt Valtiopäivien tuen ja erosi — mutta ei ennen kuin hän oli hyväksynyt Bolshevikki-vallankumouksellisten kuljetuksen Venäjälle. Nämä kuljetusohjeet Bethmann-Hollwegilta menivät ulkoministeri Arthur Zimmermannin kautta — joka oli Bethmann-Hollwegin suorassa alaisuudessa ja joka käsitteli päivittäisiä operaatiollisia yksityiskohtia Saksalaisten ministerien kanssa sekä Bernissä että Kööpenhaminassa. Keisari itse ei ollut tietoinen vallankumous-liikkeestä ennen kuin Lenin oli matkustanut Venäjälle.

Vaikka Lenin ei itse tiennyt avun tarkkaa lähdettä, hän varmasti tiesi että Saksan hallitus antoi jonkin verran rahaa. Oli olemassa, kuitenkin, välittäjä-linkkejä Saksan ulkoministeriön ja Leninin välillä, kuten seuraava osoittaa:

Berliinistä Zimmermann ja Bethmann-Hollweg kommunikoivat Saksan ministerin kanssa Kööpenhaminassa, Brockdorff-Rantzaun. Vuorostaan, Brockdorff-Rantzau oli kosketuksissa Alexander Israel Helphandiin (tunnetaan paremmin hänen salanimellään, "Parvus"), joka asui Kööpenhaminassa. [2] Parvus oli yhteydessä Jacob Furstenbergiin, puolalaista syntyperää olevaan, varakkaasta perheestä, mutta joka tunnettiin paremmin salanimellään, Ganetsky. Ja Jacob Furstenberg oli välitön linkki Leniniin.

Vaikka kansleri Bethmann-Hollweg oli lopullinen auktoriteetti Leninin kuljettamisessa. ja vaikka Lenin oli luultavasti tietoinen avun saksalaisesta alkuperästä, Leniniä ei voi pitää Saksan agenttina. Saksan ulkoministeri vakuutteli että Leninin todennäköiset toimet Venäjällä olisivat yhdenmukaiset heidän omien päämääriensä kanssa — hajottaa olemassaolevat valtarakenteet Venäjällä. Kuitenkin molemmilla osapuolilla oli myös salaisia tavoitteita: Saksalaiset halusivat prioriteetin sodanjälksisille markkinoille Venäjällä, ja Leninillä oli aikomuksena luoda Marxilainen diktatuuri.

Ajatus Venäläisten vallankumouksellisten käyttämisestä tähän tapaan voidaan jäljittää vuoteen 1915. Sinä vuonna, 14. elokuuta, Brockdorff-Rantzau kirjoitti Saksan alivaltiosihteerille keskusteluistaan Helphandin (Parvus) kanssa, ja hän suositteli voimakkaasti Helphandin palkkaamista, "poikkeuksellisen tärkeä mies josta tunnen että hänen epätavallisia voimia täytyy hyödyntää sodan keston vuoksi..." [3] Tässä raportissa oli mukana varoitus: "Olisi kenties vaarallista haluta käyttää tahoja Helphandin takana, mutta se olisi ehdottomasti meidän oman heikkoutemme myöntämistä jos me torjuisimme heidän palvelukset pelosta että me emme kenties kykenisi pitämään heitä aisoissa." [4]

Brockdorff-Rantzaun ajatukset näiden vallankumouksellisten ohjaamisesta tai kontrolloimisesta paralloivat, kuten me tulemme näkemään, Wall Streetin rahamiesten ajatuksia. Se oli J.P. Morgan ja American International Corporation joka yritti kontrolloida sekä kotimaisia että ulkomaisia vallankumouksellisia Yhdysvalloissa omiin tarkoituksiinsa.

Eräässä myöhemmässä dokumentissa laadittiin ehdot jotka Lenin vaati, joista kaikkein mielenkiintoisin oli kohta numero seitsemän, jola salli "Venäläisten joukkojen siirtyä Intiaan", tämä vihjasi että Leninin aikomuksena oli jatkaa tsaarin laajentumispolitiikkaa. [5] Zeman myös merkitsee muistiin Max Warburgin roolin venäläisen kustannusyhtiön luomisessa sekä mainostaa sopimusta joka on päivätty 12. elokuuta 1916, jossa Saksalainen teollisuusmies Stinnes suostuu lahjoittamaan kaksi miljoonaa ruplaa painotalon rahoittamiseen Venäjällä. [6]

Täten, 16. huhtikuuta 1917, juna jossa oli 32 matkustajaa, mukaan lukien Lenin, hänen vaimonsa Nadezhda Krupskaya, Grigori Zinoviev, Sokolnikov, ja Karl Radek, lähtivät Bernin keskusasemalta Tukholmaan. Kun joukko saapui Venäjän rajalle ainoastaan Fritz Plattanilta ja Radekilta kiellettiin pääsy Venäjälle. Muiden sallittiin astua maahan. Useita kuukausia myöhemmin heitä seurasi 200 Menshevikkiä, mukaan lukien Martov ja Axelrod.

On maininnan arvoista että Trotskilla, siihen aikaan New Yorkissa, oli myös rahoja jotka voitiin jäljittää Saksalaisiin lähteisiin. Edelleen, Von Kuhlmann viittaa Leninin kyvyttömyyteen laajentaa hänen Bolshevikki-puolueensa kannatuspohjaa kunnes Saksalaiset antoivat rahaa. Trotski oli Menshevikki joka kääntyi Bolshevikiksi vasta vuonna 1917. Tämä vihjaa siihen että Saksalaiset rahat kenties liittyivät jotenkin Trotskin "kääntymykseen".

Sisson-dokumentit

Alkuvuonna 1918 Edgar Sisson, U.S. Committee on Public Informationin Petrogradin edustaja, toi esiin joukon venäläisiä dokumentteja joiden oli tarkoitus todistaa että Trotski, Lenin, sekä muut Bolshevikki-vallankumoukselliset eivät olleet ainoastaan Saksan hallituksen palkkalistoilla, vaan että he olivat Saksan agentteja.

Nämä dokumentit, joille annettiin myöhemmin nimi "Sisson Documents", laivattiin Yhdysvaltoihin suurella kiireellä ja suuren salailun kera. Washington D.C:ssä, ne annettiin National Board for Historical Servicelle aitouden tutkimiseksi. Kaksi kuuluisaa historioitsijaa, J. Franklin Jameson ja Samuel N. Harper, todisti niiden aitouden puolesta. Nämä historioitsijat jakoivat Sisson-paperit kolmeen ryhmään. Ensimmäisestä ryhmästä he sanoivat:

Me olemme alistaneet ne suurella huolella kaikkiin soveltaviin testeihin jotka ovat tuttuja historian opiskelijoille ja... näiden tutkimusten pohjalta, me emme epäröi julistaa että me emme näe syytä epäillä näiden viidenkymmenen kolmen dokumentin aitoutta. [7]

Nämä historiantutkijat olivat vähemmän luottavaisia liittyen materiaaliin ryhmässä numero II. Tätä ryhmää ei kuitenkaan tuomittu puhtaaksi väärennökseksi, mutta vihjattiin että ne olivat kopioita alkuperäisistä dokumenteista. Vaikka historioitsijat antoivat sanoivat "no confident declaration" (ei luotettava) ryhmästä numero III, he eivät olleet valmiit hylkäämään näitä dokumentteja puhtaina väärennöksinä.

Committee on Public Information julkaisi nämä Sisson-dokumentit, jonka puheenjohtaja oli George Creel, Bolshevikkeja kannattavien massojen entinen hyväntekijä. Amerikkalainen lehdistö yleisesti hyväksyi nämä dokumentit aitoina. Huomattava poikkeus oli New York Evening Post, jonka siihen aikaan omisti Thomas W. Lamont, liikekumppani Morganin firmassa. Kun vasta muutama osa oli julkaistu, lehti kiisti kaikkien dokumenttien aitouden. [8]

Me nyt tiedämme että Sisson-dokumentit olivat melkein kaikki väärennöksiä: vain yksi tai kaksi vähäpätöistä Saksalaista kiertokirjettä oli aitoja. Jopa saksalaisten kirjainten pintapuolinenkin tutkiminen vihjaa että väärentäjät olivat usein huolimattomia; he kenties työskentelivät hyväuskoisille amerikkalaisille markkinoille. Saksankielistä tekstiä jatkettiin termeillä jotka olivat naurettavuuden rajamailla: esimerkiksi, "Bureau" sen sijaan että olisi käytetty saksankielistä sanaa "Büro"; "Central" saksankielisen "Zentral" sijaan, jne.

Se että dokumentit paljastettiin väärennöksiksi oli George Kennanin laajan tutkimuksen johtopäätös, sekä tutkimusten joita Britannian hallitus teki 1920-luvulla. [9] Jotkin dokumentit pohjautuivat autenttiseen informaatioon ja, kuten Kennan havannoi, niillä jotka väärensivät ne oli varmasti pääsy johonkin tavallisesti hyvään informaatioon. Esimerkiksi, dokumenteissa 1, 54, 61, ja 67 mainitaan että Nya Banken Tukholmassa palveli välittäjänä Bolshevikkien rahoille Saksasta. Tämä välitys on vahvistettu luotettavammissa lähteissä. Dokumenteissa 54, 63, ja 64 mainitaan Furstenberg pankkiirina ja välittäjänä Saksalaisten ja Bolshevikkien välillä; Furstenbergin nimi esiintyy muualla aidoissa dokumenteissa. Sissonin dokumentti 54, mainitsee Olof Aschbergin, ja Olof Aschberg oman lausuntonsa mukaan oli "Bolshevikkien pankkiiri". Aschberg vuonna 1917 oli Nya Bankenin johtaja. Muut dokumentit Sisson-sarjassa luettelevat nimiä ja instituutioita, kuten Saksalainen Naptha-Industrial Bank, Disconto Gesellschaft ja Max Warburg, tämä Hampurilainen pankkiiri, mutta kovat tukevat todisteet ovat vaikeasti tavoitettavia. Yleisesti, Sisson-dokumentit, vaikka ne ovatkin itsessään suoria väärennöksiä, siitä huolimatta pohjautuvat osin aitoon informaatioon.

Eräs ongelmallinen aspekti tämän tarinan valossa on että nämä dokumentit tulivat Edgar Sissonille Alexander Gumbergilta (alias Berg, todellinen nimi Michael Gruzenberg), Bolsheviki-agentti Skandinaviassa ja myöhemmin Chase National Bankin ja Atlas Corporationin luottamuksellinen avustaja. Bolshevikit, toisaalta, voimakkaasti kieltäytyivät tunnustamasta Sisson-materiaalia. Näin teki John Reed, Kolmannen Internationaalin Amerikkalainen edustaja jonka palkka tuli Metropolitan-lehdeltä, jonka J.P. Morganin intressit omistivat. [10] Näin teki Thomas Lamont, Morganin liikekumppani joka omisti New York Evening Postin. On useita mahdollisia selityksiä. Luultavasti yhteydet Morganin New Yorkin intressien ja tällaisten agenttien kuten John Reedin ja Alexander Gumbergin välillä olivat erittäin joustavia. Tämä olisi voinut olla Gumbergin manööveri saattaa Sisson ja Creel huonoon valoon laatimalla vääriä dokumentteja; tai kenties Gumberg työskenteli omien etujensa pohjalta.

Sisson-dokumentit "todistavat" että Saksa oli voimakkaasti Bolshevikkien takana. Niitä on myös käytetty "todistamaan" Juutalais-Bolshevikkinen salaliitto-teoria joka olisi Siionin Pöytäkirjojen linjojen mukainen. Vuonna 1918 USA:n hallitus halusi yhdistää Amerikkalaisten mielipiteen epäsuositun Saksaa vastaan käytävän sodan taakse, ja Sisson-dokumentit dramaattisesti "todistivat" että Saksa toimi suuressa mittakaavassa Bolshevikkien kanssa. Nämä dokumentit myös tarjosivat savuverhon julkista tietoa vastaan liittyen tapahtumiin jotka on kerrottu tässä kirjassa.

Sotaponnistelut Washingtonissa

Ulkoministeriön kansioiden dokumenttien tarkastaminen vihjaa että Ulkoministeriö ja suurlähettiläs Francis Petrogradissa olivat erittäin hyvin informoituja Bolshevikkien liikkeen aikeista ja edistymisestä. Kesällä 1917, esimerkiksi, Ulkoministeriö halusi pysäyttää "vahingollisten henkilöiden" poistumisen Yhdysvalloista (tarkoittaen Venäjälle palaavia vallankumouksellisia) mutta ei kyennyt tekemään näin koska he käyttivät uusia Venäläisiä ja Amerikkalaisia passeja. [11] Bolshevikkien Vallankumouksen valmistelut tunnettiin ainakin kuusi viikkoa ennen kuin se toteutui. Eräs raportissa Ulkoministeriön kansioissa sanoo, liittyen Kerenskin joukkoihin, että "on epäilyksen alaista että pystyykö se tukahduttamaan kansannousun". Kerenskin hallituksen hajoamisesta raportoitiin koko syyskuun ja lokakuun ajan samalla kun Bolshevikit valmistelivat vallankaappausta. Britannian hallitus kehotti Britannian kansalaisia Venäjällä poistumaan maasta ainakin kuusi viikkoa ennen vallankumouksen Bolshevistista vaihetta.

Ensimmäinen täysi raportti tapahtumista marraskuun alussa saavutti Washingtonin 9. joulukuuta 1917. Tässä raportissa kuvailtiin vallankumouksen matalaa (low-key) luonnetta, mainittiin että kenraali William V. Judson oli tehnyt epävirallisen vierailun Trotskin luokse, ja siinä huomautettiin Saksalaisten läsnäolosta Smolnassa — Neuvoston päämajassa.

28. marraskuuta 1917, presidentti Woodrow Wilson määräsi että Bolshevikkien vallankumoukseen ei sekaannuttaisi. Tämä ohje oli ilmeisesti vastaus Suurlähettiläs Francisin pyyntöön järjestää Liittoutuneiden konferenssi, mihin Britannia oli jo suostunut. Ulkoministeriö väitti että tällainen konferenssi oli epäkäytännöllinen. Oli keskusteluja Pariisissa Ympärysvaltojen ja eversti Edward M. Housen välillä, joka raportoi niistä Woodrow Wilsonille "pitkinä ja toistuvina kesksuteluina Venäjästä". Liittyen tällaiseen konferenssiin, House sanoi että Englanti oli "passiivisen halukas", Ranska "välinpitämättömästi vastaan", ja Italia "aktiivisesti puolesta". Washingtoniin ulottuivat myös huhut että "monarkistit jotka työskentelivät Bolshevikkien kanssa saivat tukea eri tilaisuuksissa ja olosuhteissa", että Smolnan hallitus oli ehdottomasti Saksan kenraalien hallussa; sekä huhuja muualta että "monet tai useimmat Bolshevikeista ovat Amerikasta".

Joulukuussa, kenraali Judson taas kerran vieraili Trotskin luona; tämä nähtiin askeleena siiehn suuntaan että Yhdysvallat tunnustaisi heidät, vaikka raportissa, päivätty 5. helmikuuta 1918, Suurlähettiläs Francisilat Washingtoniin, suositeltiin että heitä ei tunnustettaisi. Eräässä muistiossa joka oli lähtöisin Basil Milesiltä Washingtonissa väitettiin että "meidän pitäisi olla kanssakäymisissä kaikkien auktoriteettien kanssa Venäjällä mukaan lukien Bolshevikit". Ja 15. helmikuuta 1918, Ulkoministeriö sähkötti Suurlähettiläs Francisille Petrogradissa, sanoen että "ministeriö haluaa että sinä asteittain olet yhä läheisimmässä ja epämuodollisessa kosketuksissa Bolshevikki-viranomaisiin käyttäen tällaisia kanavia, mutta samalla vältät kaikenlaisen virallisen tunnustamisen".

Seuraavana päivänä Ulkoministeri Lansing välitti seuraavanlaisen viestin Ranskan suurlähettiläälle J.J. Jusserandille Washingtoniin: "Pidetään harkitsemattomana ryhtyä minkäänlaisiin toimenpiteisiin jotka olisivat vihamielisiä tällä hetkellä ketään kohtaan useista elementeistä joilla nyt on valta Venäjällä..." [12]

20. helmikuuta, Suurlähettiläs Francis sähkötti Washingtoniin raportoidakseen Bolshevikien hallituksen lopun lähestymisestä. Kaksi viikkoa myöhemmin, 7. maaliskuuta 1918, Arthur Bullard raportoi Eversti Houselle että Saksalaista rahaa annettiin Bolshevikeille ja että tämä tuki oli suurempi kuin mitä oli aiemmin ajateltu. Arthur Bullard (U.S. Committee on Public Information) väitti: "Meidän pitäisi olla valmiita auttamaan mitä hyvänsä rehellistä kansallista hallitusta. Mutta miehet tai raha tai varusteet joita lähetetään Venäjän nykyisille johtajille käytetään Venäläisiä vastaan ainakin yhtä paljon kuin Saksalaisia vastaan." [13]

Tätä seurasi uusi viesti Bullardilta Eversti Houselle: "Minä voimakkaasti kehotan että emme antaisi materiaalia Venäjän nykyisen hallituksen auttamiseksi. Pahantahtoiset ainekset Neuvostoissa näyttävät saavan valtaa."

Mutta oli vaikutusvaltaisia vastavoimia töissä. Jo 28. marraskuuta 1917, Eversti House sähkötti presidentti Woodrow Wilsonille Pariisista että oli "erityisen tärkeää" että Amerikkalaisten sanomalehtien kommentit joissa kehotettiin että "Venäjää pitäisi kohdella vihollisena" tukahdutettaisiin. Sitten seuraavana kuukautena William Franklin Sands, Morganin hallitseman American International Corporationin toimitussihteeri ja aiemmin mainitun Basil Milesin ystävä, antoi muistion jossa Leninin ja Trotskin kerrottiin vetoavan massoihin ja jossa he kehottivat Yhdysvaltoja tunnustamaan Venäjän. Jopa Amerikkalainen sosialisti Walling valitti Ulkoministeriöön George Creelin Neuvostoliittoa myötäilevästä asenteesta (U.S. Committee on Public Information), kuten myös Herbert Swopen, ja William Boyce Thompsonin Neuvostoliittoa myötäilevästä asenteesta (Federal Reserve Bank of New York).

17. marraskuuta 1917, eräässä moskovalaisessa sanomalehdessä hyökättiin Punaisen Ristin eversti Raymond Robinsia ja Thompsonia vastaan, väitettiin että Venäjän Vallankumouksen ja Amerikkalaisten pankkiirien välillä oli yhteys:

Miksi he ovat niin kiinnostuneita valaistumisesta? Miksi rahat annettiin sosialistisille vallankumouksellisille eikä perustuslaillisille demokraateille? Voitaisiin olettaa että nämä jälkimmäiset ovat rakkaampia ja lähempänä pankkiirien sydäntä.

Tämä artikkeli jatkuu väittämällä että syynä oli se, että Amerikkalainen pääoma näki Venäjän tulevaisuuden markkina-alueena ja täten halusi tiiviin jalansijan. Tämä raha annettiin vallankumouksellisille koska takapajuiset työläiset ja talonpojat luottavat sosialistisiin vallankumouksellisiin. Siihen aikaan kun rahaa annettiin, sosialistiset vallankumoukselliset ( social revolutionaries) olivat vallassa ja oletettiin että he pysyisivät vallassa Venäjällä jonkin aikaa.

Eräässä toisessa raportissa, joka oli päivätty 12. joulukuuta 1917, ja joka koski Raymond Robinsia, kerrottiin "neuvotteluista USA:n Punaisen Ristin Mission Amerikkalaisten pankkiirien kanssa"; nämä "neuvottelut" koskivat kahden miljoonan dollarin maksua. 22. tammikuuta 1918, Robert L. Owen, U.S. Senate Committee on Banking and Currencyn puheenjohtaja, jolla oli yhteyksiä Wall Streetin intresseihin, lähetti kirjeen Woodrow Wilsonille jossa suositeltiin Neuvostoliiton tunnustamista, luvan antamista lähettää kiireellisesti kaivattuja tavaroita Venäjälle, edustajien nimittämistä Venäjälle vähentämään Saksan vaikutusvaltaa, sekä career-service -ryhmän perustamista Venäjällä.

Tätä lähestymistapaa auttoi johdonmukaisesti Raymond Robins Venäjällä. Esimerkiksi, 15. helmikuuta 1918, eräs sähke Robinsilta Petrogradista Davisonille Punaiselle Ristille Washingtonissa (ja joka tuli lähettää eteenpäin William Boyce Thompsonille) väitti että tukea annettaisiin Bolshevikki-viranomaisille niin pitkään kuin mahdollista, ja että tämä uusi vallankumous Venäjällä kääntyy Yhdysvaltojen puoleen sitten kun se on "rikkonut välinsä Saksalaisen imperialismin kanssa". Robinsin mukaan, Bolshevikit halusivat USA:n apua ja yhteistyötä rautateiden uudelleen organisoinnissa, sillä "antelias apu ja tekniset neuvot kaupankäynnin ja teollisuuden uudelleen organisoinnissa Amerikan taholta saattaa kokonaisuudessaan siirtää syrjään Saksan kaupankäynnin sodan tasapainon aikana".

Lyhyesti, sotaponnistelut Washingtonissa heijastivat kamppailua, toisaalta vanhan linjan diplomaattien (Suurlähettiläs Francis), sekä alemman tason virkailijoiden välillä, ja toisaalta, rahamiesten (Robins, Thompson, ja Sands), sekä Ulkoministeriön ja Kongressin liittolaisten (Lansing ja Miles, ja Senaattori Owen) välillä.

Lähteet:

1. Max Hoffman, War Diaries and Other Papers (London: M. Secker, 1929).

2. A. B. Zeman and W. B. Scharlau, The Merchant of Revolution - The Life of Alexander Israel Helphand (Parvus), 1867-1924 (New York: Oxford University Press, 1965).

3. A. B. Zeman, Germany and the Revolution in Russia, 1915-1918. Documents from the Archives of the German Foreign Ministry (London: Oxford University Press, 1958).

4. Ibid.

5. Ibid., p. 6, doc. 6, reporting a conversation with the Estonian intermediary Keskula.

6. Ibid., p. 92, n. 3.

7. U.S., Committee on Public Information, The German-Bolshevik Conspiracy, War Information Series, no. 20, October 1918.

8. New York Evening Post, September 16-18, 21; October 4, 1918. It is also interesting, but not conclusive of anything, that the Bolsheviks also stoutly questioned the authenticity of the documents.

9. George F. Kennan, "The Sisson Documents," Journal of Modern History 27-28 (1955-56): 130-154.

10. John Reed, The Sisson Documents (New York: Liberator Publishing, n.d.).

11. This part is based on section 861.00 of the U.S. State Dept. Decimal File, also available as National Archives rolls 10 and 11 of microcopy 316.

12. U.S. State Dept. Decimal File, 861.00/1117a. The same message was conveyed to the Italian ambassador.

13. See Arthur Bullard papers at Princeton University.