Two Hundred Years Together - Luku 4


by Alexander Solzenitsyn -- Suomentanut: Pasi Toivonen



LUKU 4: Reformien aika


Sillä hetkellä kun Aleksanteri II nousi valtaistuimelle, kysymys talonpojista Venäjällä oli kypsynyt vuosisadan ajan ja se vaati välitöntä ratkaisua. Sitten, äkkiä, juutalaiskysymys nousi esiin ja se vaati samoin kiireellistä ratkaisua. Venäjällä, juutalaiskysymys ei ollut yhtä vanha kuin tämä syvälle juurtunut ja barbaarinen instituutio maaorjuudesta, ja siihen mennessä se ei näyttänyt häämöttävän niin suurena tässä maassa. Kuitenkin siitä lähtien, 1800-luvun jäljellä olevan ajan, aina vuoteen 1917 asti, valtion Duumassa, juutalais- ja talonpoikaiskysymys nousi esiin yhä uudestaan; ne kilpailivat toistensa kanssa ja täten ne kietoutuivat kilpailijansa kohtaloon.

Aleksanteri II oli noussut valtaistuimelle Krimin sodan vaikean umpikujan aikana yhdistynyttä Eurooppaa vastaan. Tämä tilanne vaati vaikeaa päätöstä, taistella vai antautua.

Noustessaan valtaistuimelle, "ääniä korotettiin välittömästi juutalaisväestön puolustamiseksi." Useiden viikkojen jälkeen, Hänen Majesteettinsa antoi määräyksen "tehdä juutalaisista tasa-arvoisia muun väestön kanssa liittyen sotilasvelvolliuuteen, sekä lopettaakseen alaikäisten värväämisen." Pian tämän jälkeen, juutalaisten poroporvarien 'skill-kategory' värvääminen peruutettiin; tämä tarkoitti että "kaikki juutalaisväestön luokat olivat tasa-arvoisia liittyen pakolliseen sotilaspalvelukseen." (1) Tämä päätös vahvistettiin vuoden 1856 kruunajais-manifestissa: "Saman ikäisten ja kykyisten juutalaisten värvääminen jotka on määritelty suhteessa muihin väestöryhmiin, tulee hyväksyä, samalla kun alaikäisten juutalaisten värväämisen hyväksyntä tulee lopettaa." (2) Juuri silloin sotilaspiirien instituutio kumottiin täysin; juutalaisten sotilaspiirien miehet (Jewish cantonists) jotka olivat alle 20-vuotiaita palautettiin vanhemmilleen silloinkin kun heistä oli tullut sotilaita. (Sotilaspiiriläiset olivat venäläisten asevelvollisten poikia jotka, vuodesta 1721, koulutettiin erityisissä varuskunta-kouluissa tulevaa sotilaspalvelusta varten.)

Alempiarvoiset jotka olivat palvelleet täyden määrän (sekä heidän jälkeläisensä) saivat oikeuden asua missä tahansa Venäjän imperiumissa. He tavallisesti asettuivat sinne missä heidän armeija-palveluksensa oli päättynyt. He kykenivät asettumaan pysyvästi ja heistä tuli usein juutalaisyhteisöjen perustajia. (3) Kohtalon oikusta sekä historiallisena rangaistuksena, Romanovien dynastia sai Yakov Sverdlovin erään tällaisen kantonisti-uudisasukkaan jälkeläisestä. (4)

Tässä samassa manifestissa juutalaisille "annettiin anteeksi kaikki takautuvat verot (back taxes)" aiemmilta vuosilta. "Kuitenkin, seuraavien viiden vuoden aikana uudet verot kumuloituivat 22 prosenttiin totaalisesta odotetusta verokertymästä." (5)

Vielä rohkeammin Aleksanteri II ilmaisi aikeensa ratkaista tämä juutalaiskysymys -- ja kaikkein suosiollisimpaan tapaan. Tästä syystä, lähestyminen tähän kysymykseen muuttui jyrkästi. Jos Nikolai I:n aikana hallitus näki tärkeimmäksi tehtäväkseen uudistaa juutalaisten sisäinen elämä, parantaa sitä asteittain tuottavan työn ja koulutuksen avulla, poistaen samalla hallinnollisia rajoituksia, Aleksanteri II:n kohdalla politiikka oli vastakkainen: aloittaa "pyrkimyksellä integroida tämä väestö maan syntyperäisten asukkaiden kanssa," kuten vuoden 1856 keisarillisessa säädöksessä sanottiin. (6) Joten hallitus aloitti nopean ulkoisten rajoitusten poistamisen etsimättä mahdollisia sisäisiä syitä juutalaisten eristäytymiselle ja sairaalloisuudelle (morbidity); se täten toivoi että kaikki jäljellä olevat ongelmat ratkeaisivat itsestään.

Tämän lisäksi, vielä toinen Komitea juutalaisten elämäntavan järjestelemiseksi (Committee for Arranging the Jewish Way of Life) perustettiin vuonna 1856. (Tämä oli jo seitsemäs komitea juutalaisten asioiden käsittelemiseksi, mutta ei millään muotoa viimeinen.) Sen puheenjohtaja, yllä mainittu Kreivi Kiselyov, raportoi Hänen Majesteetilleen, että "tavoitetta juutalaisten integroimiseksi muuhun väestöön... häiritsivät monet väliaikaiset rajoitukset, jotka, kun pohditaan suhteessa yleiseen lakiin, sisältävät ristiriitaisuuksia ja suuttumuksen aiheen." Vastauksessaan, Hänen Majestettinsa määräsi "kaikkien olemassa olevien sääntöjen uudelleen arvioinnin juutalaisiin liittyen harmonisoimaan ne yleisen strategian kanssa joka on suunnattu tämän kansan integroimiseen syntyperäisen väestön kanssa siinä määrin kuin juutalaisten moraalinen tilanne sen sallii... tarkoittaen fanaattisuutta ja taloudellista vahinkoa joka liitetään heihin." (7)

Ei, ei sellaista minkä puolesta Herzen taisteli teoksessaan Kolokol, tai Belinsky ja Granovsky, tai Gogol! (Vaikka hänellä ei ollut tällaista päämäärää, tämä jälkimmäinen toimi samaan suuntaan kuin kolme edellistä.) Nikolai I:n ankaran hallinnon kuoren alla, vaatimus suurista reformeista ja tahto toteuttaa niitä, sekä ihmisten määrä jotka voisivat toteuttaa niitä olivat kasvussa, ja hämmästyttävästi, uusia projekteja toteutettiin koulutettujan, hallituksen korkeiden avainhenkilöiden toimesta innokkaammin kuin koulutettujen kansalaisten toimesta yleensä. Ja tämä vaikuttu välittömästi juutalaiskysymykseen. Kerta toisensa jälkeen, sisäisten asioiden ministerit (ensin Lanskoi ja sitten Valuev) selä Läntisen että Lounaisen piirikunnan (Krai) kenraalikuvernöörit jakoivat ehdotuksensa Hänen Majesteettinsa kanssa joka oli niistä hyvin kiinnostunut. "Juutalaisten juridisen tilanteen osittainen parantuminen tapahtui hallituksen omien aloitteiden toimesta, kuitenkin Hänen Majesteettinsa suoran valvonnan alla." (8) Näin muutokset kulkivat samoja latuja yleisten liberaalien uudistusten kanssa jotka vaikuttivat juutalaisiin samoin kuin muuhun väestöön.

Vuonna 1858, Novorossiysk´in kenraalikuvernööri ehdotti välitöntä tasa-arvoa juutalaisille kaikissa asioissa -- mutta komitea, nyt Bludov´in alaisuudessa, ei suostunut tähän, havaiten olevansa valmistautumaton tällaisiin toimenpiteisiin. Vuonna 1859 se huomautti, vertailun vuoksi, että "samalla kun Länsi-Euroopan juutalaiset alkoivat lähettää lapsiaan julkisiin kouluihin hallituksen kutsusta, hankkiutuen hyödyllisiin virkoihin enemmän tai vähemmän, venäjän hallituksen täytyi taistella juutalaisten ennakkoluuloja ja fanaattisuutta vastaan... Täten, juutalaisten saattaminen tasa-arvoiseksi syntyperäisen väestön kanssa ei voi toteutua millään muulla tavalla kuin asteittaisilla muutoksilla, seuraten todellisen valaistumisen leviämistä heidän keskuudessaan, muutoksia heidän sisäisessä elämässään sekä kääntämällä heidän aktiviteettinsa kohti hyödyllisiä ammatteja." (9)

Tämä komitea kaksi myös argumentteja tasa-arvoisia oikeuksia vastaan. Se vihjasi että kysymys jota harkittiin ei ollut niinkään juutalainen kysymys, vaan venäläinen; että olisi liian jyrkkä toimenpide taata tasa-arvoiset oikeudet juutalaisille ennenkuin nostetaan Venäjän väestön koulutus- ja kulttuuritasoa, jonka tietämättömyydessä elävät massat eivät kykenisi puolustamaan itseään juutalaisten solidaarisuuden ja taloudellisen paineen edessä; että juutalaiset tuskin kaipaavat integraatiota maan muiden kansalaisten kanssa, että he pyrkivät saamaan kaikki kansalaisoikeudet säilyttäen samalla eristäytyneisyytensä ja yhtenäisyytensä jota venäläisillä ei ole keskenään.

Kuitenkaan, nämä äänet eivät saaneet vaikutusvaltaa. Yksi toisensa jälkeen, rajoituksia kumottiin. Vuonna 1859, vuoden 1835 kielto kumottiin: siinä juutalaisia oli kielletty vuokraamasta tai isännöimästä paljon väkeä sisältävän maanomistajan maita. (Ja täten, oikeutta hallita talonpoikia; vaikka tätä kieltoa "rikottiin salaa joissakin tapauksissa".) Näiden uusien muutosten oli tarkoitus "tehdä maanomistajille helpommaksi kääntyä juutalaisten puoleen hänen tarvitessaan aoua jos tarpeellista", kartanon taloudellisen tilanteen heikentyessä, mutta myös, "jotta juutalaisilla olisi lupa vuokrata näitä maita sekä asettautua asumaan niille vaikkakaan he eivät voineet ostaa niitä." (10) Sillä välin Lounaisessa piirikunnassa (Krai) "pääoma jota voitaisiin käyttää maan ostoon keskittyi joidenkin juutalaisten käsiin... Kuitenkin, juutalaiset kieltäytyivät antamasta maanomistajille lainaa tilan tarjoamaa turvaa (tai: vakuutta) vastaan koska juutalaiset eivät voineet ostaa näitä maatiloja." Pian tämän jälkeen juutalaiset saivat oikeuden ostaa maata maanomistajilta juutalais-siirtokuntien sisällä (inside the Pale of Settlement). (11)

Rautateiden ja höyrylaivojen kehityksen myötä, juutalaisten yritykset, kuten majatalojen ja postiasemien pitäminen rappeutui. Lisäksi, koska vuosina 1857 - 1868 otettiin käyttöön uudet liberaalit tullimaksut, jotka alensivat Venäjälle tuotavien tuotteiden tulleja salakuljetetun tavaran kaupasta saadut voitot kutistuivat huomattavasti. (12)

Vuonna 1861 määräys jossa juutalaisia kiellettiin hankkimasta yksinoikeutta joihinkin maatiloilta saataviin tulonlähteisiin kumottiin. Tänä samana vuonna vero-maatalouden (tax farming) ja 'viini-maatalouden' (valtion myöntämä lupa yksityisille yrittäjille myydä vodkaa väestölle tietyillä alueilla) kumottiin. Tämä oli suunnaton isku tärkeälle juutalaiselle yritystoiminnan haaralle. "Juutalaisten keskuudessa, 'veronkerääjä' ja 'aliurakoitsija' (contractor) olivat synonyymejä varkaudelle." Nyt, Orshansky kirjoittaa, "he kykenivät vain unelmoimaan "Krimin sodan ajoista, jolloin aliurakoitsijat tienasivat miljoonia, kiitos joustavan omantunnon sekä omalaatuisen näkemyksen koskien valtion kassaa tietyissä piireissä... Tuhannet juutalaiset elivät ja rikastuivat vero-maatalouden hyväntahtoisten siipien alla." Nyt valtion intressit tulivat voimalla mukaan ja sopimuksista oli tullut paljon vähemmän tuottoisia. Ja "alkoholikaupasta... oli tullut paljon vähemmän tuottavaa kuin se oli ollut vero-maanviljelys -järjestelmän alaisuudessa." (13) Kuitenkin, samalla kun valmistevero otettiin käyttöön viiniteollisuudessa 'viini-maatalous' -järjestelmän sijaan, mitään erityisiä rajoituksia ei laitettu juutalaisten harteille joten nyt he kykenivät myymään ja vuokraamaan tislaamoja tavalliseen tapaan (on a common basis) juutalaisten (in the Pale of Settlement) provinsseissa. (14) Ja he olivat niin menestyksekkäästi käyttäneet tätä oikeutta vuokrata ja ostaa että parin seuraavan vuosikymmenen aikana, 1880-luvulle mentäessä, 32 - 76 prosenttia kaikista tislaamoista juutalaisten asuinalueilla kuului juutalaisille, ja ne melkein kaikki kuuluivat kategoriaan 'merkittävä yritys'. (15) Vuoteen 1872 mennessä, 89 prosenttia kaikista tislaamoista Lounaisessa piirikunnassa oli juutalaisten vuokraamia. (16) Vuodesta 1863 lähtien juutalaisten sallittiin johtaa tislaamoja läntisessä ja itäisessä Siperiassa (sillä "kaikkein kuuluisimmat asiantuntijat tislaamo-alalla tulivat miltei yksinomaan juutalaisten keskuudesta"), ja vuodesta 1865 lähtien juutalaisten tislaajien sallittiin asua missä he halusivat. (17)

Liittyen alkoholikauppaan kylissä, noin kolmasosa koko Pale´n juutalaisväestöstä asui kylissä 1880-luvulta lähtien, siten että jokaisessa kylässä asui kaksi tai kolme perhettä "tavernoiden" jäännöksinä -- tarkoittaen valtion säännöstelemää alkoholin vähittäiskauppaa. (18) Eräässä hallituksen virallisessa raportissa vuodelta 1870 sanottiin että "alkoholibisnes Läntisessä piirikunnassa (Western Krai) on lähestulkoon täysin keskittynyt juutalaisten käsiin, ja väärinkäytökset jotka kohtaavat näitä instituutioita ylittävät kaikki suvaitsevaisuuden rajat." (19) Täten juutalaisia vaadittiin suorittamaan alkoholibisnestään ainoastaan omasta kodistaan käsin. G.B. Sliozberg selitti tämän vaatimuksen logiikkaa: Pikku-Venäjän (Ukraina) kylissä, eli puolalaisen autonomian juridisten rajoitusten ulkopuolella, maanomistajille ei ollut oikeutta käydä kauppaa alkoholilla -- ja tämä tarkoitti että juutalaiset eivät voineet ostaa alkoholia maanomistajilta edelleen myytäväksi. Kuitenkin samaan aikaan juutalaisilla ei ollut lupaa ostaa edes pientä palstaa maata; siksi, juutalaiset vuokrasivat talonpoikien kodit ja hoitivat alkoholibisnestä sieltä käsin. Kun tällainen kaupankäynti myös kiellettiin -- kieltoa usein kierrettiin käyttämällä 'julkisivu-bisnestä' -- tyhjä pantentti (dummy patent) alkoholibisnekseen myönnettiin kristitylle jolle juutalainen niinsanotusti palveli ainoastaan 'edunsaajana' (attendant). (20)

Lisäksi, tämä 'rankaiseva varaus' (puvitive clause), kuten Jewish Encyclopedia sen mainitsee, mikä tarkoittaa rangaistusta sitä jos rikotaan kieltoa että juutalainen ei saa vuokrata kristittyä henkilökohtaiseksi palvelijakseen kumottiin vuonna 1865 "koska se ei ollut sopusoinnussa virallisen suvaitsevaisuuden politiikan kanssa." Ja niin, "1860-luvun lopulta lähtien, monet juutalaiset perheet alkoivat palkata kristittyjä palvelijoita." (21)

Valitettavasti, on niin typillistä monille oppineille jotka tutkivat juutalaisten historiaa Venäjällä, jättää huomioimatta suurin uhrauksin saavutetut voitot: jos eilen kaikki energia ja huomio keskitettiin taisteluun joiden kin kansalaisoikeuksien puolesta ja tänään tämä oikeus on saavutettu -- silloin hyvin pian tämän jälkeen, tätä voittoa pidetään pikkuseikkana. Juutalaisten 'kaksoisverotuksesta' oli niin paljon sanottavaa vaikka käytäntö oli olemassa vuosisatojen eikä muutaman lyhyen vuoden ajan, eikä sitä silloinkaan todella toteutettu käytännössä. Vuoden 1835 lakia, jota juutalaiset tervehtivät helpotuksen tunteella, S. Dubnov luonnehti 1900-luvun kynnyksellä termillä "mielivaltainen pöytäkirja". Tulevalle vallankumoukselliselle, Leo Deutcch´ille, joka 1860-luvulla oli nuori ja yhä uskollinen alamainen, näytti siltä kuin hellitus "ei tiukasti toteuttanut joitakin tärkeitä rajoituksia juutalaisten oikeuksia kohtaan... He käänsivät sokean silmän rikkomuksille... minun juutalaisten vertaisteni joukossa, en nähnyt kenenkään kärsivän puutteesta, epätoivosta tai vieraantumisesta" kristittyjen kumppaniensa harjoittaman sorron vuoksi. (22) Mutta sitten hän äkkiä muistaa vallankumouksellisen velvollisuutensa ja kutsuu kaikkea mitä juutalaisille annettiin Aleksanteri I:n kaudella "pohjimmiltaan merkityksettömiksi helpotuksiksi", ja samaan hengenvetoon, mainitsee "Aleksanteri II:n rikokset" -- vaikka, hänen mielestään, tätä tsaaria ei olisi pitänyt tappaa. (23) Ja 1900-puolivälistä lähtien näyttää jo siltä ikäänkuin koko 1800-luvun, kun lukuisia komiteoita ja komissioita luotiin tarkkailemaan juutalaisten juridisia rajoituksia, "he tulivat siihen johtopäätökseen että olemassaolevat juridiset rajoitukset eivät saavuttaneet tavoitettaan... ja että ne pitäisi kumota... Kuitenkaan, yhtäkään näistä projekteista joiden parissa komiteat työskentelivät ei toteutettu." (24)

Aleksanteri II:n ensimmäisten reformien jälkeen, juutalaissiirtokuntien (Pale of Settlement) olemassaolosta oli tullut kaikkein tuskallisin asia. "Sitten kun toivo myöhempien valtiollisten uudistusten mahdollisuudesta oli noussut, ja ensimmäiset merkit julkisen elämän odotetuista uudistuksista olivat juuri ilmestyneet, juutalainen älymystö alkoi harkita rohkeaa askelta ottaakseen esille kysymyksen juutalais-siirtokuntien lakkauttamisesta kokonaan." (25) Juutalaisten muistissa oli kuitenkin tuoreena ajatus 'valikoivuudesta' (selectivity): asettaa lisävelvollisuuksia ei-pysyvästi asville sekä tuottamattomille juutalaisille. Ja niin vuonna 1856 ajatus vetoomuksesta ilmaantui "juutalaisten kauppiaiden, Pietarin asukkaiden ja maaseudun asukkaiden" sosiaaliseen piiriin (strata), jotka sosiaalisen asemansa sekä aktiviteettinsa luonteen vuoksi, olivat lähemmin tekemisissä keskusjohdon viranomaisten aknssa." (26) Tässä anomuksessa Hänen Majesteettiaan pyydettiin "olemaan antamatta etuoikeuksia koko juutalaisväestölle, vaan ainoastaan tietyille kategorioille," nuorelle sukupolvelle, "joka kasvoi hengessä sekä hallituksen valvonnassa... ylemmälle kauppiasluokalle... sekä hyville käsityöläisille jotka ansaitsevat leipänsä otsa hiessä..." Jotta hallitus "erottaisi heidät antamalla heille enemmän oikeuksia kuin niille joilla ei ole mitään näyttöä hyvistä aikomuksistaan, hyödyllisyydestään ja tehokkuudestaan... Meidän vetoomuksemme on että Armelias Monarkki, erotaessaan vehnän lusteesta, myöntäisi ystävällisesti useita, kuitenkin maltillisia etuoikeuksia niille jotka ovat joukossamme niiden arvoisia, rohkaisten täten hyviin ja ylistettäviin tekoihin." (27) Edes kaikessa innokkaassa toivossaan he eivät voineet edes kuvitella kuinka nopeasti muutokset juutalaisten asemassa pantiin käytöntöön -- jo vuonna 1862 erään tämän anomuksen laatijat pyysivät "laajentamaan kansalaisoikeuksia jotta ne koskisivat kaikkia jotka valmistuvat toisen asteen (secondary) instituutioista," sillä oppikoulusta valmistuneita, "täytyy tietenkin pitää ihmisinä joilla on eurooppalainen koulutus." (28)

Ja kyllä, "periaatteen vuoksi, tsaari ei välittänyt vaikka rikottiin juutalais-siirtokuntiin liittyviä lakeja juutalaisväestön yksilöllisten ryhmien hyväksi." Vuonna 1859, korkea-arvoisimmille juutalaisille kauppiaille (1. kilta) myönnettiin oikeus asua kaikkialla Venäjällä sekä 2. killalle Kiovassa vuodesta 1861 lähtien; sekä myös kaikille kolmelle killalle Nikolayevsk´issa, Sevastopolissa ja Jaltalla, kuten myös oikeus organisoida käsityö-bisnestä, sopimuksia sekä ostaa kiinteistöjä. (29) Aiemmin, lääkärit ja tiedemiehet olivat jo saaneet nauttia oikeudesta asua missä tahansa (mukaan lukien oikeus hankkia töitä valtion palveluksessa; tässä meidän pitäisi mainita lääketieteen professori G.A. Zakharyin, joka tulevaisuudessa lausuisi lohduttoman arvion Aleksanteri III:n sairaudesta). Vuodesta 1861 lähtien tämä oikeus myönnettiin "kandidaateille yliopistossa", yai yksinkertaisemmin yliopistossa opiskeleville (graduates), sekä myös "henkilöille joilla oli vapaa ammatti". (30) (31) Juutalais-siirtokuntien rajoitukset poistettiin nyt jopa "henkilöiltä joilla oli halu hankkia korkeampi koulutus... tarkoittaen jotka olivat kirjautumassa sisään lääketieteellisiin akatemioihin, yliopistoihin sekä teknillisiin instituutioihin." (32) Sitten, yksilöllisten ministerien, kuvernöörien, sekä vaikutusvaltaisten juutalaisten kauppiaiden (esim. Evzel Ginsburg) vetoomusten seurauksena, vuodesta 1865 lähtien koko Venäjän territorio, mukaan lukien Pietari, avattiin juutalaisille käsityöläisille, kuitenkin vain siksi ajaksi kuin heidän työtään tarvittiin. Termin 'käsityöläinen' merkitystä laajennettiin kattamaan kaikenlaiset teknikot, kuten latojat (typesetters) sekä typografiset työntekijät. (33)

Tässä on asia joka kannattaa pitää mielessä, että kauppiaat asuivat sihteeriensä (clerk), toimistotyöntekijöidensä, erilaisten apulaistensa ja juutalaisen henkilökunnan, käsityöläisten (craftsmen) ja myös kisälliensä ja oppilaidensa kanssa. Laskettuna yhteen tästä koostui jo huomattava virta. Täten, juutalainen, jolla oli oikeus muuttaa siirtokunnan ulkopuolelle, oli vapaa muuttamaan siirtokunnasta, eikä ainoastaan perheensä kanssa. Kuitenkin, uudet vapaudet toivat mukanaan uusia anomuksia. Vuonna 1861, välittömästi sen jälkeen kun 'yliopistojen kandidaateille' oli myönnetty etuoikeuksia, Lounaisen piirikunnan kenraalikuvernööriltä oli pyydetty lupaa sallia poistuminen siirtokunnista (Pale) niille juutalaisille jotka olivat valmistuneet valtion ammattikouluista, eli niille joita ei huolittu korkeakouluihin. Hän oli aloisasti kuvaillut tällaisten valmistuneiden ihmisten tilannetta: "Nuoret ihmiset jotka valmistuvat tällaisista kouluista havaitsevat itsensä täydellisesti irti leikatuiksi juutalaisesta yhteisöstä... Jos he eivät löydä pätevyytensä mukaista ammattia omista ympyröistään, he tottuvat toimettomuuteen ja täten, ollen ammattinsa arvottomia edustajia, he usein halventavat koulutuksen tuomaa etua niiden ihmisten silmissä joiden keskuudessa he asuvat." (34)

Tänä samana vuonna, sisäisten asioiden ministeri sekä opetusministeri julistivat yksimielisesti "että suurin syy juutalaisten surkeille olosuhteille on juutalaisten epätavallisen suuri osuus kaupankäynnissä ja teollisuudessa maanviljelijöihin verrattuna;" ja tämän vuoksi, "juutalaiset väsitämättä vaanivat talonpoikia ikäänkuin hänellä olisi velvollisuus luovuttaa osa tuloistaan heidän ruokkimisekseen (maintenance)." Kuitenkin, sisäinen kilpailu juutalaisten välillä tekee heille "miltei mahdottomaksi elättää itsensä laillisen keinoin." Ja täten, on välttämätöntä "taata kauppiaille oikeus universaaliin asumukseen," sekä myös korkeakouluista valmistuneille." (35)

Vuonna 1862, Novorossiysk´in kenraalikuvernööri pyysi taas "juutalaissiirtokuntien täydellistä lakkauttamista", pyytämällä "kaikille juutalaisille oikeutta universaaliin asumiseen." (36)

Kohdistettuja lupia universaaliin asumiseen tietyille juutalaisryhmille annettiin hitaaseen mutta vakaaseen tahtiin. Vuodesta 1865 lähtien juutalaisten sallittiin toimia sotilaslääkäreinä, ja heti tämän jälkeen (1866 - 1867), juutalaisten lääkärien sallittiin toimia opetus- ja sisäministeriössä. (37) Vuodesta 1879 lähtien heidän sallittiin työskennellä apteekkareina ja eläinlääkäreinä; lupa myönnettiin myös "niille jotka valmistuivat vastaavanlaiseen ammattiin, sekä myös kätilöille ja "niille jotka haluavat opiskella lääkärien apulaisiksi." (38) (39)

Lopulta, sisäisten asioiden ministerin, Makow´in asetus salli kaikkien juutalaisten muuttaa pois siirtokunnista, niiden jotka oli laittomasti määrätty sinne." (40)

Tähän on soveliasta lisätä että 1860-luvulla, "juutalaiset lakimiehet, jotka eivät olleet käyneet virallista koulua (offician Bar College), pääsivät töihin hallituksen palvelukseen ilman minkäänlaisia vaikeuksia.

Helpotukset vaikuttivat myös juutalaisiin jotka asuivat rajaseudulla. Vuonna 1856, kun Pariisin sopimuksen mukaan, Venäjän raja vedettiin lähemmäksi Kishinev´iä ja Akkerman´ia, juutalaisia ei pakotettu poistumaan tältä juuri perustetulta rajavyöhykkeeltä. Ja vuonna 1858, "Nikolai I:n määräykset, joissa juutalaisia märättiin poistumaan viidenkymmenen kilometrin päähän rajalta kumottiin." (42)

Ja vuodesta 1868 lähtien juutalaisten liikkuminen Venäjän läntisten provinssien ja Puolan kuningaskunnan välillä sallittiin (kun se aiemmin oli ollut kiellettyä). (43) Juridisten rajoitusten virallisten kumoamisten lisäksi, säännöistä oli myös poikkeuksia ja porsaanreikiä. Esimerkiksi, Pietarissa "kielloista huolimatta, juutalaiset (Jews all the same) asettuivat sinne asumaan pidennetyksi ajaksi... ja Aleksanteri II:n noustua valtaistuimelle juutalaisten määrä Pietarissa alkoi kasvaa nopeasti. Nousi juutalaisia kapitalisteja jotka alkoivat kiinnittää suurta huomiota juutalaisyhteisön organisoimiseen siellä... Paroni Goratsky Ginsburg, esimerkiksi... L. Rozental, A. Varshavsky, sekä muita." (44) Aleksanteri II:n kauden loppua kohti mentäessä, E.A. Peretz´istä tuli Venäjän ulkoministeri. 1860-luvulla, "Pietari alkoi vetää puoleensa joitakin jäseniä juutalaisten kauppiaiden, teollisuusmiesten ja älymystön piiristä." (45)

Juutalaisen elämäntavan järjestelyn komission (Commission for Arranging Jewish Way of Life) antamien lukujen mukaan, vuosina 1880 - 1881, Pietarissa oli virallisesti rekisteröitynä 6 290 juutalaista, kun taas toisen virallisen luvun mukaan heitä oli 8 993, ja vuoden 1881 paikalisen väestönlaskennan mukaan heitä oli 16 286, eli 2 % Pietarin asukkaista. (46) (47)

Moskovassa, vuoden 1856 määräys jonka mukaan kaupunkiin saapuvien juutalaisten kauppiaiden tuli asua Glebovskyn kaupunginosassa kumottiin; "juutalaiset saivat asua missä hyvänsä osassa tätä kaupunkia. Aleksanteri II:n kaudella, juutalaisten määrä Moskovassa kasvoi nopeasti; vuoteen 1880 mennessä heitä asui siellä 16 000." (48)

Tilanne oli samanlainen Kiovassa. Vuoden 1861 jälkeen, "juutalaisten määrän nopea kasvu Kiovassa oli alkanut." (Vuonna 1862 heitä oli 1 500 ja vuonna 1913 heitä oli 81 000). 1880-luvulta lähtien kaupunkiin saapui juutalaisia tulvimalla. "Huolimatta poliisin toistuvista ratsioista, joista Kiova oli kuuluisa, juutalaisten määrä siellä ylitti huomattavasti viralliset luvut... 1800-luvun loppuun mentäessä, juutalaiset muodostivat 44 % Kiovan kauppiaista." (49)

Y.I. Hessen kutsuu "universaalin asumisoikeuden myöntämistä käsityöläisille" (1865) mitä tärkeimmäksi. Kuitenkaan, juutalaiset eivät ilmeisesti kiirehtineet muuttaakseen pois siirtokunnista. Tuota, ne olivat niin ylikansoitettuja, niin rajoitettuja, ja niin puutteenalaisia liittyen markkinoihin ja tilaisuuteen ansaita rahaa, että "miksi he eivät juurikaan muuttaneet sieltä pois?" Vuoteen 1881 mennessä, 31 sisäisessä provinssissa, juutalaisia käsityöläisiä oli yhteensä 28 000 (ja juutalaisia yhteensä 34 000). Hessen selittää tätä paradoksia seuraavalla tavalla: Menestyneiden käsityöläisten ei tarvinnut etsiä uusia paikkoja kun taas puutteenalaisilla (tai: hätää kärsivillä) ei ollut keinoja muuttaa, ja näiden väliin jäänyt ryhmä "joka jollakin tavoin onnistui selviytymään päivästä toiseen kohtaamatta suurta köyhyyttä," pelkäsi että heidän poistumisensa jälkeen yhteisön vanhimmat kieltäytyisivät myöntämästä vuosittaista passia heille verotussyistä (for tax Considerations), tai jopa "vaatisivat pois lähteneiden palaamista kotiin." (50)

Mutta voidaan epäillä kaikkia näitä tilastoja. Me olemme juuri lukeneet että yksin Pietarissa, asui ainakin kaksi kertaa niin paljon juutalaisia kuin viralliset luvut osoittavat. Oliko jähmeä Venäjän valtionkoneisto todella kyennyt laskemaan elohopean laila liikkuvan (mercury-quick) juutalaisväestön määrän tiettynä hetkenä sekä kaikkialla?

Ja juutalaisväestön määrän kasvu Venäjällä oli nopeaa ja varmaa. Vuonna 1864 heitä oli 1 500 000 jos Puolan juutalaisia ei laskettu mukaan. (51) Ja yhdessä Puolan kanssa vuonna 1850 heitä oli 2 350 000 ja vuonna 1860 heitä oli jo 3 980 000. Koska alussa heitä oli noin 1 000 000 ja vuoden 1897 väestönlaskennan mukaan 5 175 000 -- se tarkoittaa että vuosisadassa heidän lukumääränsä viisinkertaistui. 1800-luvun alussa Venäjän juutalaiset muodostivat 30 % maailman juutalaisten kokonaismäärästä, kun taas vuonna 1880 se oli jo 50 %. (52)

Tämä oli merkittävä historiallinen tapahtuma. Siihen aikaan, venäläinen yhteiskunta ei ymmärtänyt sen merkitystä, eikä myöskään Venäjän hallitus.

Tämä nopea määrällinen kasvu yksin, ilman muita juutalaiskysymyksen ominaispiirteitä, oli jo aikaansaanut suuren valtiollisen ongelman Venäjälle. Ja tässä se on välttämätöntä, kuten minkä hyvänsä kysymyksen yhteydessä, yrittää ymmärtää molempia näkökantoja. Venäjän juutalaisten tällaisen suunnattoman kasvun myötä, kaksi kansallista tarvetta törmäsi toisiaan vasten vieläkin voimakkaammin. Toisaalta juutalaisilla oli tarve (sekä selvästi erottuva piirre heidän dynaamisessa 3 000 vuoden historiassaan) levittäytyä sekä asettua asumaan niin laajalle kuin mahdollista ei-juutalaisten joukkoon, niin että yhä suurempi määrä juutalaisia voisi osallistua tavaroiden valmistukseen, kapuankäyntiin sekä palvellä välikäsinä (sekä osallistua ympäröivän väestön kulttuuriin). Toisaalta oli venäläinen tarve, kuten hallitus ymmärsi sen, pitää itsellään taloudellinen (ja sitten kulttuuri-) elämä, ja kehittää sitä itse, omaan tahtiin.

Älkäämme unohtako että samaan aikaan, kaikkien näiden juutalaisiin kohdistuneiden vapautusmenetelmien myötä, Aleksanteri II:n universaalit liberaalit reformit toteutettiin yksi toisensa jälkeen, ja niin ne hyödyttivät juutalaisia samoin kuin Venäjän muitakin kansoja. Esimerkiksi, kaupunkiväestön 'päävero' (capitation) kumottiin, mikä merkitsi verohelpotusta suurimmalle osalle juutalaisia; ainoastaan maavero säilyi, joka maksettiin kerätystä kosher-verosta. (53)

Kuitenkin, kaikkein tärkein näistä Aleksanterin reformeista, historiallisesti kaikkein merkittävin käännekohta Venäjän historiassa -- talonpoikien vapauttaminen ja maaorjuuden lakkauttaminen -- osoittautui erittäin kannattamattomaksi Venäjän juutalaisille, ja todellakin tuhoisaksi monille. "Yleiset sosiaaliset ja taloudelliset muutokset jotka olivat seurausta talonpoikien pakkotyön lakkauttamisesta... olivat merkittävästi heikentäneet laajojen juutalaisten kansanjoukkojen elintasoa siirtymäkauden aikana." (54) Tämä sosiaalinen muutos oli sellainen että monimiljoonainen ja paikallaan pysynyt talonpoikaisluokka jolla ei ollut kansalaisoikeuksia lakkasi olemasta, vähentäen juutalaisten henkilökohtaisen vapauden suhteellisen suurta määrää. Ja tämä taloudellinen muutos oli sellainen että "talonpoika, vapautettuna maaorjuudesta... tarvitsi vähemmän juutalaisten palveluksia," tarkoittaen että talonpoika eli nyt vapaana tiukoista rajoituksista jotka estivät häntä myymästä tuotteitaan sekä hankkimasta tuotteita itse -- tarkoittaen, että jonkun muun kautta kuin ennalta määrätyn välikäden (joka läntisissä provinsseissa oli melkein aina juutalainen). Ja nyt, kun maanomistajilta puuttui ilmainen orjatyövoima, jotta he eivät joutuisi vararikkoon, "heidän oli pakko osallistua itse kartanoidensa hoitamiseen -- asema jossa juutalaisilla oli aiemmin ollut huomattava rooli vuokraajina sekä välikäsinä kaikenlaisissa kaupallisissa sekä tuotantoon liittyvissä sopimuksissa." (55) On mainitsemisen arvoista että 'land credit' (luotto jonka panttina on maata?) joka otettiin käyttöön näinä vuosina karkotti juutalaiset kartano-talouden finanssi-johtajan asemasta." (56) Osuuskuntien (consumer and credit associations) kehitys johti "ihmisten vapautumiseen koronkiskojien tyrannialta." (57)

Eräs älykäs sen aikainen henkilö välittää meille juutalaisten tuntoja siltä ajanjaksolta. Vaikka pääsy valtion palvelukseen sekä vapaisiin ammatteihin oli avoin juutalaisille ja vaikka "oikeutta juutalaisten yritteliäisyyteen laajennettiin... ja oli enemmän tilaisuuksia koulutukseen... ja joka kadunkulmassa... poliittinen lähestyminen juutalaisen ja kristityn väestön välillä oli silminnähtävää," ja vaikka "jäljelle jääneitä rajoituksia noudatettiin kaikkea muuta kuin tiukasti... ja viranomaiset kohtelivat juutalaisia paljon kunnioittavammin kuin aiemmin," kuitenkin juutalaisten tilanne Venäjällä "tällä hetkellä on hyvin synkkä, eikä syyttä... Juutalaiset ilmaisevat kaipaavansa vanhoja hyviä aikoja." kaikialla siirtokunnissa voidaan kuulla kun "juutalaiset valittavat menneiden aikojen katoamista." Sillä maaorjuuden aikaan tapahtui "poikkeuksellista välitystehtävien kehitystä;" laiskat maanomistajat eivät voineet ottaa askeltakaan ilman "juutalaista välittäjää tai agenttia," eikä tyrannian alla elävä talonpoika kyennyt selviytymään ilman häntä; tämä kykeni myymään sadon ainoastaan hänen kauttaan, sekä lainaamaan rahaa ainoastaan häneltä. Aiemmin, juutalainen bisnesluokka "sai suunnatonta hyötyä maanomistajien avuttomuuden, tuhlailun ja epäkäytännöllisyyden ansiosta," mutta nyt maanomistaja joutui tekemään kaiken itse. Myös maanomistajista tuli "vähemmän mukautuvaisia sekä vähemmän pelokkaita"; nyt hän luo usein itse kontaktit tukkumyyjien kanssa ja hän juo vähemmän; ja tällä "on luontaisesti haitallinen vaikutus alkoholikauppaan, joka elättää suunnatoman määrän juutalaisia." Kirjoittaja päättä toivoen että juutalaiset, kuten tapahtui Euroopassa, "tekisivät yhteistyötä tuottavien luokkien kanssa ja että heistä ei tulisi tarpeettomia kansalliselle taloudelle." (58)

Nyt juutalaiset ovat alkaneet vuokrata ja ostaa maata. Novorossiysk´in kenraalikuvernööri (1869) vaati alaisilleen antamassaan raportissa kieltämään juutalaisilta maan ostamisen hänen alueellaan kuten se oli jo kielletty yhdeksässä läntisessä provinssissa. Sitten vuonna 1872 Lounaisen piirikunnan kenraalikuvernöörin muistiossa sanottiin että "juutalaiset eivät vuokraa maata ainoastaan maanviljelykseen, vaan teollisuutta varten; he luovuttavat vuokratun maan talonpojille, ei rahasta vaan tiettyä työmäärää vastaan, joka ylittää tästä maasta yleisesti maksetun vuokran, ja täten he luovat oman versionsa maaorjuudesta." Ja vaikka he epäilemättä elvyttävät maaseutua pääomallaan ja kaupankäynnillään," tämä kenraalikuvernööri piti pienteollisuuden ja maanviljelyksen keskittymistä samoihin käsiin epäkäytännöllisenä, sillä ainoastaan vapaan kilpailun alaisuudessa voivat talonpoikien maatilat ja liikeyritykset välttää "maansa ja työnsä raskaan riippuvuuden (tai: alisteisuuden) juutalaiselle pääomalle, joka on käytännössä sama kuin heidän väistämätön ja lähestyvä aineellinen sekä moraalinen perikato." Kuitenkin, pohtiessaan maan vuokraamisen rajoittamista juutalaisille piirikunnassaan, hän ehdotti että "antaisi juutalaisille mahdollisuuden asettua asumaan kaikissa suur-Venäjän provinsseissa." (59)

Tätä muistiota jaettiin vasta perustetulle Juutalaisen elämäntavan järjestelemisen komitealle (kahdeksas 'juutalainen komissio'), joka oli silloin erittäin myötätuntoinen juutalaisten tilanteelle. Se vastaanotti kielteisen arvion (it received a negative review) jonka hallitus myöhemmin vahvisti: Maanvuokrauksen kieltäminen juutalaisilta olisi maanomistajien "oikeuksien täydellistä kieltämistä". Edelleen, suurten juutalaisten maanomistajien intressit "ovat täydellisesti sopusoinnussa muiden maanomistajien oikeuksien kanssa... Tuota, on totta, että juutalainen köyhälistö ryhmittyy suurten juutalaisten maanvuokraajien ympärille ja elävät maaseutuväestön työn kustannuksella. Mutta samaa tapahtuu myös kartanoilla joita maanomistajat itse johtavat jotka eivät tällä hetkellä selviydy ilman juutalaisten apua." (60)

Kuitenkin, alueilla joita Don´in kasakat asuttivat, juutalaisten tarmokasta taloudellista edistystä rajoitti vuoden 1880 kielto omistaa tai vuokrata kiinteistöjä. Provinssin hallitukselle selvisi että "Donin provinssin poikkeuksellisen tilanteen valossa, kasakka-väestön kohdalla, joka on velvoitettu sotilaspalvelukseen, tämä on ainoa luotettava keino pelastaa kasakoiden talous tuholta, varmistaa kehittyvä teollisuus ja kaupankäynti tällä alueella." Sillä "liian kiireistä alueen vaurauden hyödyntämistä sekä teollisuuden kehittämistä seuraa usein pääoman epätasainen jakautuminen, sekä joidenkin nopea rikastuminen samalla kun toiset köyhtyvät. Sillä välin, kasakoiden täytyy menestyä, sillä he suorittavat sotilaspalvelusta omilla hevosillaan ja omilla varusteillaan." (61) Ja täten ne ovat estäneet kasakoiden riistämisen. Joten mitä tapahtui juutalaisten pakolliselle asevelvollisuudelle kaikkien näiden Aleksanteri II:n vuoden 1856 helpotusten jälkeen? Sillä kuva oli tällainen 1860-luvulla: "Kun juutalaisille selvisi uhkaava keisarillinen manifesti juutalaisten värväämisestä ennenkuin se virallisesti julkistettiin... kaikkien juutalaisten perheet jotka olivat soveliaita sotilaspalvelukseen pakenivat kotoaan kaikkiin ilmansuuntiin..." Heidän uskontonsa erityispiirteiden vuoksi, "ja koska juutalaisella sotilaalla ei ollut ystäviä hänen joutuessaan asumaan kaukana tutusta toveripiiristä... Armeijapalvelus oli juutalaiselle mitä uhkaavin, mitä tuhoisin, ja mitä raskain velvollisuus." (62) Vaikka vuodesta 1860 lähtien juutalaisten palveleminen Kaartissa oli sallittua, ja vuodesta 1861 lähtien yleneminen aliupseereiksi sekä sihteereiksi, heillä ei edelleenkään ollut pääsyä varsinaisten upseerien joukkoon. (63)

I.G. Orshansky, eräs silminnäkijä 1860-luvulta todistaa: "On totta, on paljon dataa joka tukee mielipidettä että viime vuosina juutalaiset itse asiassa eivät olleet täyttäneet asevelvollisuuttaan tunnollisesti (number-wise). He hankkivat vanhoja vapautusmääräyksiä ja ojentavat ne viranomaisille;" talonpojat säilyttävät niitä joskus tietämättä niiden arvoa; jotkut niistä ovat jopa vuodelta 1812; joten nyt juutalainen kekseliäisyys ottaa ne käyttöön. Tai, he "palkkaavat vapaaehtoisia" tilalleen ja "maksavat tietyn summan palveluksesta... Lisäksi, he yrittävät jakaa perheensä pienempiin yksiköihin," ja sen ansiosta jokainen perhe väittää että tämä on heidän ainoa poikansa (jos poikia on vain yksi, hänen ei tarvitse mennä armeijaan)..." Kuitenkin, hän huomauttaa, "kaikkia näitä temppuja armeijan välttämiseksi... hyödyntävät samalla lailla myös 'puhdasveriset' venäläiset," ja tarjoaa tuekseen vertailevia lukuja Ekaterinoslav´in piirikunnasta (Guberniya). I.G. Orshansky oli jopa ilmaissut hämmästystään siitä että venäläiset talonpojat mieluummin "palaavat tuttuun työhönsä," sen sijaan että haluaisivat pysyä hyvin palkatussa armeijan palveluksessa. (64)

Vuonna 1874 yhtenäistetty säännöstö universaalista sotilaspalveluksesta oli korvannut vanhan värväys-velvoitteen antaen juutalaisille "merkittävän helpotuksen... asetusten teksti ei sisältänyt minkäänlaisia kohtia jossa juutalaisia olisi syrjitty." (65) Kuitenkaan, nyt juutalaisten ei sallittu jäädä asumaan sisäisiin provinsseihin sotilaspalveluksen suorittamisen jälkeen.

Lisäksi, erityissäädökset joiden oli tarkoitus "selvittää miespuolisten juutalaisten lukumäärä" otettiin käyttöön, "sillä siihen asti heidän lukumääränsä oli jäänyt suurelta osin arvoitukseksi ja sitä oli aliarvioitu." Informaatiota tapauksista joissa juutalaiset olivat rikkoneet lakia välttääkseen asepalveluksen jaettiin kuvernööreille." (66) Vuonna 1876, ensimmäiset "menetelmät varmistamaan juutalaisten sotilasvelvollisuuden lainmukainen noudattaminen" otettiin käyttöön. (67) Jewish Encyclopedia näki "raskaan sortotoimien verkon" niissä. "Otettiin käyttöön säädöksiä koskien juutalaisten rekisteröitymistä asevelvollisten piirikunnissa (at conscription districts), sekä armeijaan kelpaamattomien juutalaisten korvaamista niillä jotka kelpasivat sinne," sekä koskien niiden tapausten tarkistamista joissa perheen olosuhteet sallivat vapautuksen asepalveluksesta. (68)

Sen aikainen vaikutusvaltainen pietarilainen sanomalehti Golos (The Voice) lainaa melko hämmästyttäviä lukuja hallituksen virallisesta raportista vuodelta 1880: "Koko Venäjän imperiumissa vajausta asevelvollisuuden suorittajissa oli 3 309 miestä, heistä juutalaisia oli 3 054, eli 92 prosenttia." (69)

Shmakov, kuuluisa asianajaja, joka ei suhtautunut kovin myönteisesti juutalaisiin, lainaa tällaisia tilastoja Pravitelstvenniy Vestnik (The Government Bulletin) -julkaisusta: Vuosina 1876 - 1883, "282 466 juutalaisesta jotka oli määrätty suorittamaan asevelvollisuutensa, 19 105 -- eli 31,6 % -- ei ilmaantunut paikalle." (Yleinen välttely koko imperiumissa oli 0,19 %). Hallitus ei voinut muuta kuin panna tämän merkille, ja "toimenpiteiden lukumäärä tällaisten rikkomusten eliminoimiseksi" lisääntyi. Tällä oli vaikutusta, mutta vain lyhytaikaista. Vuonna 1889, 46 190 juutalaista kutsuttiin asepalvelukseen, ja 4 255 ei ilmaantunut paikalle, eli 9,2 %. Mutta vuonna 1891, "51 248 juutalaisesta jotka kutsuttiin asepalvelukseen, 7 658 tai 14,94 % ei ilmaantunut paikalle kun kristittyjen kohdalla luku oli 2,67 %. Vuonna 1892, 16,38 % juutalaisista ei ilmaantunut paikalle kun kristityistä näin teki 3,18 %. Vuonna 1894, 6 289 juutalaista ei ilmaantunut palvelukseen, eli 13,6 %. Venäläisten vastaava luku oli 2,6 %. (70)

Kuitenkin, tässä samassa dokumentissa koskien vuoden 1894 värväystä sanotaan että "yhteensä, 173 143 kristittyä, 45 801 juutalaista, 27 427 muhamettilaista ja 1 311 pakanaa" määrättiin suorittamaan asevelvollisuuttaan. Nämä ovat hätkähdyttäviä lukuja -- Venäjällä, muslimeja oli 8,7 % väestöstä (vuoden 1870 väestönlaskennan mukaan) mutta heidän osuutensa värvätyistä oli vain 2,9 %! Juutalaiset olivat epäsuotuisassa asemassa -- ei ainoastaan verrattuna muhamettilaisiin, vaan myös koko väestöön: heidän osuutensa kutsuntoihin määrätyistä oli 4,8 %, vaikka heitä oli Venäjän väestöstä vain 3,2 % (vuonna 1870). Kristittyjen osuus kutsuntoihin määrätyistä oli 92 %, kun heitä koko väestöstä oli 87 &. (71)

Kaiken sen perusteella mitä tässä on sanottu, henkilön ei pitäisi vetää sellaista johtopäätöstä että Venäläis-Turkkilaisen sodan aikaan (1877 -1878), juutalaiset sotilaat eivät olisi osoittaneet rohkeutta ja neuvokkuutta taisteluiden aikana. Aikakauslehdessä nimeltä Russkiy Evrei (The Russian Jew) me löydämme vakuuttavia esimerkkejä molemmista hyveistä. (72) Kuitenkin, tämän sodan aikana armeijassa esiintyi paljon suuttumusta juutalaisia kohtaan, etupäässä tavarantoimittajien ja huolto-osaston henkilökunnan epärehellisyyden vuoksi -- ja "tällaiset olivat miltei yksinomaan juutalaisia, alkaen tärkeimmistä tavarantoimittajista -- Horovits, Greger ja Kagan Company." (73) Huolto-osasto toimitti (epäilemättä korkeampien piirien suojeluksessa) ylihintaisia ja huonolaatuisia varusteita, mukaan lukien kuuluisia 'pahvisia kengänpohjia' (cardboard soles), joiden seurauksena venäläisten sotilaiden jalat, heidän taistellessaan Shipkan solassa, paleltuivat.

Aleksanteri II:n aikakaudella, puoli vuosisataa vanha viranomaisten pyrkimys totuttaa juutalaiset maanviljelyyn päättyi epäonnistumiseen.

Sen jälkeen kun juutalaisten suhteettomista värväyksistä oli luovuttu, maanviljelys oli "välittömästi menettänyt kaiken vetovoimansa" juutalaisten silmissä, tai, erään hallituksen viranomaisen sanoin, "manifestin väärä tulkinta heistä" oli tapahtunut, "jonka mukaan he pitivät itsensä vapaina velvollisuudesta ottaa osaa maanviljelykseen," ja että he saivat nyt muuttaa vapaasti. "Juutalaisten anomukset liittyen muuttoon paikkakunnalta toiselle mikäli heillä oli aikomus harjoittaa maanviljelystä olivat loppuneet miltei täydellisesti." (74)

Olosuhteet olemassa olevissa siirtokunnissa säilyivät samoina elleivät peräti pahentuneet: "Pellot kynnettiin ja kylvettiin säälittävästi, vain vitsin vuoksi (just for laugh), tai pelkästään näön vuoksi." Esimerkiksi, vuonna 1859 "saatu tuotto useissa siirtokunnissa oli pienempi kuin siemeniin mennyt viljamäärä." Näissä uusissa 'paradokmaattisissa' siirtokunnissa, eivät ainoastaan ladot puuttuneet; ei ollut edes ulkonevia (overhangs) tai aitauksia (tai: karsinoita) karjalle. Juutalaiset siirtokuntalaiset vuokrasivat suurimman osan maistaan muille, paikallisille talonpojille tai saksalaisille uudisasukkaille. Monet pyysivät lupaa palkata kristittyjä työntekijöiksi, muuten he uhkasivat vähentää viljelyä entisestään -- ja heille myönnettiin tällainen oikeus, riippumatta maatilan koosta. (75)

Tietysti, uudisasukkaiden joukossa oli varakkaita juutalaisia maanviljelijöitä. Saksalaisten uudisasukkaiden saapuminen oli myös hyvin suureksi avuksi, sillä juutalaiset kykenivät nyt omaksumaan heidän kokemustaan. Ja uusi sukupolvi joka siellä syntyi oli jo entistä vastaanottavaisempaa maanviljelyyn sekä saksalaisten asiantuntemukseen; he olivat enemmän "vakuuttuneita maanviljelyksen eduista verrattuna heidän aiempaan elämäänsä ylikansoitetuissa kylissä ja kaupungeissa jossa vallitsi raivostuttava kilpailu." (76)

Kuitenkin, verrattoman suuri enemmistö yritti päästä eroon maanviljelyksestä. Asteittain tarkastajien raporteista tuli monotonisia eikä niissä ollut vaihtelua: "Mikä hätkähdyttää eniten on juutalaisten yleinen inho maanviljelystä kohtaan sekä heidän kaipuunsa entisiin käsityöammatteihin, kauppaan ja bisnekseen... He osoittavat väsymätöntä intoa mihin tahansa eteen tulevaan tilaisuuteen tehdä bisnestä," esimerkiksi, "keskellä kiireisintä heinäntekoaikaa... he voivat häipyä pellolta jos he huomaavat että he voivat voittoa tehden myydä hevosen, härän tai jotakin muuta lähistöllä... Heillä on erityinen mieltymys tuottoisaan (penny-wise) kaupankäyntiin," vaatien, "vakaumuksensa mukaan vähemmän työtä ja korkeampaa elintasoa... Rahan ansaitseminen oli juutalaisile helpompaa läheisissä saksalaisissa, venäläisissä tai kreikkalaisissa kylissä, joissa juutalaiset uudisasukkaat voivat ryhtyä tavernan pitämiseen sekä pieneen kaupankäyntiin." Kuitenkin, tuhoisampaa viljelyskelpoiselle maalle olivat työntekijöiden pitkät poissaolot jotka jättivät alueen matkustaakseen kauas, jättäen ainoastaan yhden tai kaksi perheenjäsentä kotiin näissä siirtokunnissa, kun muut lähtivät ansaitsemaan rahaa (to earn money in brokerages). 1860-luvun jälkimmäisellä puoliskolla (puoli vuosisataa siirtokuntien perustamisen jälkeen), tällainen poistuminen oli sallittua kokonaisille perheille tai usealle perheenjäsenelle samanaikaisesti; näissä siirtokunnissa oli kirjoissa aika paljon sellaisia jotka eivät olleet koskaan asuneet siellä. Lähdettyään siirtokunnista, he usein välttelivät rekisteröitymistä kauppakiltaansa uudessa paikassa, ja "monet pysyivät siellä useita peräkkäisiä vuosia perheensä kera, rekisteröitymättä mihinkään kiltaan, ja täten ollen verotuksen tai kaikenlaisten velvollisuuksien ulkopuolella." Ja siirtokunnissa, talot jotka heille oli rakennettu pysyivät tyhjinä ja rapistuivat sellaiseen kuntoon että niitä ei voinut korjata. Vuonna 1861, juutalaiset saivat omistaa kapakoita siirtokunnissa. (77)

Lopulta, tilanne liittyen juutalaiseen maatalouteen oli paljastunut Pietarin viranomaisille kaikessa synkkyydessään ja lohduttomuudessaan. Verorästit (jotka oli annettu anteeksi useiden tapausten kunniaksi, kuten keisarillinen avioliitto) kasvoivat, ja jokainen armahdus oli rohkaissut juutalaisia olemaan maksamatta veroja tai lainojaan siitä hetkestä lähtien. (Vuonna 1857, kun kymmenen vuoden ajanjakso joka myönnettiin maksamattomien verojen takaisin perimiseksi oli kulunut umpeen, siihen lisättiin vielä viisi vuotta. Mutta vielä vuonna 1863 maksamattomia veroja ei ollut saatu kerättyä.) Joten mitä tarkoitusta kaikki tämä uudelleenasutus, etuoikeudet ja lainat palvelivat? Toisaalta, tämä koko 60-vuotinen suurisuuntainen projekti oli väliaikaisesti tarjonnut juutalaisille keinot "välttää velvollisuutensa valtiota kohtaan" kun he samaan aikaan epäonnistuivat rakkauden kehittämisessä maanviljelyä kohtaan uudisasukkaiden joukossa... Lopputulos ei ollut siihen uhrattujen ponnistelujen arvoinen." Toisaalta, "yksinkertaisesti lupa asua siirtokuntien (Pale) ulkopuolella, ilman minkäänlaisia etuoikeuksia houkutteli suuren määrän juutalaisia maanviljelijöitä," jotka panivat kaikkensa peliin" (who stopped at nothing) päästäkseen sinne. (78)

Jos vuonna 1858 oli virallisesti 64 000 juutalaista uudisasukasta, eli 8 000 - 10 000 perhettä, sitten, vuoteen 1880 mennessä ministeriö oli löytänyt heitä ainoastaan 14 000 henkilöä, eli vähemmän kuin 2 000 perhettä. (79) Esimerkiksi, koko Lounaisessa piirikunnassa (Southwestern Krai), vuonna 1872 komissio joka oli vastuussa sen varmistamisesta että hyödynnettiinkö maata vai oliko se muuttunut joutomaaksi oli löytänyt alle 800 perhettä juutalaisia siirtokuntalaisia. (80)

Venäläiset viranomaiset olivat selkeästi nähneet nyt että koko pyrkimys tehdä juutalaisista maanviljelijöitä oli epäonnistunut. He eivät enää uskoneet että "heidän vaalimansa toivo siirtokuntien vaurastumisesta voisi toteutua." Se oli erityisen vaikeaa ministeri Kiselyov´ille jolle tämä oli osa unelmaa, ja niin hän erosi vuonna 1856. Virallisissa dokumenteissa myönnettiin epäonnistuminen, yksi toisensa jälkeen: "Juutalaisten uudelleen asuttaminen maanviljelijöiksi 'ei ole tuonut toivottuja tuloksia'." Sillä välin, "suunnattomat alueet rikasta tuottoisaa mustan mullan maata jäivät juutalaisten käsiin tuottamattomina." Kaiken kaikkiaan, paras maa valittiin ja varattiin juutalaisten siirtokunnille. Se osa, joka väliaikaisesti vuokrattiin halukkaille, antoi suuren tuoton (juutalaiset siirtokuntalaiset poistuivat sieltä) samalla kun väestö etelässä kasvoi ja jokainen pyysi maata. Ja nyt jopa huonoin maa reservistä, jota ei ollut varattu juutalaisille, myös nousi arvossaan. Novorossiysk´in piirikunta oli jo imenyt itseensä monia aktiivisia uudisasukkaita, "eikä enää tarvittu minkäänlaista valtion tukemaa kolonisaatiota." (82)

Joten juutalaisten uudisasutuksista oli tullut tarpeettomia valtiolle.

Jo vuonna 1866 Aleksanteri II oli antanut käskyn lopettaa useiden asetusten täytäntöönpano joiden tavoitteena oli ollut tehdä juutalaisista maanviljelijöitä. Nyt tehtävänä oli tasa-arvoistaa juutalaiset maanviljelijät imperiumin muiden maanviljelijöiden kanssa. Kaikkialla, juutalaiset uudisasukkaat osoittautuivat kyvytömiksi itsenäiseen elämään tässä uudessa vapaassa tilanteessa. Joten nyt oli välttämätöntä tarjota juridiset keinot joiden varjolla juutalaiset voisivat hylätä maanviljelyksen, edes yksilöllisesti eikä kokonaisina perheinä (1868), jotta heistä voisi tulla käsityöläisiä ja kauppiaita. Heidän sallittiin pitää itsellään osa maata; joten he pitivät sen itsellään ja sitten myivät sen voitolla. (83)

Kuitenkin, sisäiset kiistat useissa projekteissa Valtion omaisuuden ministeriössä (Ministry of State Property), kysymys juutalaisten uudisasukkaiden reformista laantuivat ja ne jopa loppuivat kokonaan vuoteen 1880 mennessä. Sillä välin, uusien värväys-asetusten myötä vuonna 1874, juutalaisilta vietiin etuoikeudet välttää asepalvelus, ja niin viimeisetkin rippeet heidän kiinnostuksestaan maataloutta kohtaan hävisivät lopullisesti. Vuoteen 1881 mennessä, siirtokunnissa, "suurimmassa osassa maatiloista oli ainoastaan yksi asuinrakennus, jonka ympärillä ei ollut merkkiäkään maatalouden harjoittamisesta; tarkoittaen, ai aitauksia, ei navettoja, ei maatalousrakennuksia, ei vihannesviljelmiä, eikä edes yhtä ainutta puuta tai pensasta; oli vain hyvin harvoja poikkeuksia." (84)

Valtion neuvonantaja Ivashintsev, viranomainen jolla oli yli 40 vuoden kokemus maataloudesta, lähetettiin vuonna 1880 tutkimaan tilannetta siirtokunnissa. Hän raportoi että kaikkialla Venäjällä, "mikään muu talonpoikaisyhteisö ei nauttinut tällaisista anteliaista eduista kuin mitä juutalaisille oli annettu... Eivätkä nämä edut olleet salaisuus muille talonpojille, eivätkä ne voineet muuta kuin nostattaa vihamielisiä tunteita heidän keskuudessaan." Talonpoikien läheisyys siirtokuntien kanssa "oli loukkaavaa koska maan vähäisyyden vuoksi heidän täytyi vuokrata maata juutalaisilta kalliiseen hintaan, maata jota oli annettu halvalla juutalaisille valtion toimesta niin paljon että se ylitti juutalaisten tarpeet." Ne olivat nimenomaan nämä olosuhteet jotka osaltaan selittivät "talonpoikien vihamielisyyden juutalaisia maanviljelijöitä kohtaan, joka manifestoitui useiden juutalais-siirtokuntien tuhoamisessa" vuosina 1881 - 1882. (85)

Näinä vuosina, oli komissioita jotka jakoivat juutalaissiirtokunnilta yli jäänyttä maata talonpojille. Hallitus otti takaisin käyttämättömät tai hylätyt sektorit. "Volynsk´issa, Podovsk´issa ja Kiovan piirikunnissa, 42 614 hehtaarista vain 4 460 säilyi juutalaisten viljelyksessä." (86) Kuitenkin, useita melko laajoja juutalaisia maatalous-siirtokuntia jäi jäljelle: Yakshitsa Minsk´in piirikunnassa (guberniya), joka ei ollut tunnettu rikkaasta maaperästään, oli 809 hehtaaria jaettuna 46 juutalaiselle perheelle, mikä tarkoitti keskimäärin 17,5 hehtaaria perhettä kohtaan, sellainen määrä mitä sinä harvoin löydät talonpoikien keskuudesta Keski-Venäjällä; vuonna 1848 myöskään Annangof Mogilyov´in piirikunnassa (guberniya) ei ollut joutomaata, kaksikymmentä juutalaista perhettä sai 21,9 hehtaaria valtion maata kukin, mutta vuoteen 1872 mennessä oli selvinnyt että jäljellä oli ainoastaan kymmenen perhettä, ja että suurta osaa maata ei ollut viljelty vaan se kasvoi rikkaruohoa. (87) (88) Vishensk´issä, Mogilyov´in piirikunnassa, heillä oli 17,5 hehtaaria perhettä kohden, ja Ordynovschina´ssa Grodno´n piirikunnassa 13,1 hehtaaria juutalaista perhettä kohden. (89) Avarammissa eteläisissä piirikunnissa alkuperäisissä siirtokunnissa sinne jäi: 18,6 hehtaaria per juutalainen perhe Bolshoi Nagartav´issa; 17,5 hehtaaria per juutalainen perhe Seidemenukh´issa; ja 18,6 hehtaaria per perhe Novo-Berislav´issa. Rokoshnaya´n siirtokunnassa Ekaterinislav´in piirikunnassa heillä oli 16,4 hehtaaria per perhe, mutta jos kolonisoitu maa kokonaisuudessaan lasketaan mukaan, silloin 45,9 hehtaaria per perhe. (90) Veselays´ssa (vuoteen 1897 mennessä) oli 30,6 hehtaaria per perhe. Sagaidak´issa, oli 9,8 hehtaaria per perhe mitä pidettiin pienenä lajana. (91) Ja Elyuvka´ssa, Kiovan provinssissa, kuusi juutalaista perhettä sai 437 hehtaaria, tai 73 hehtaaria per perhe! Ja tämä maa vuokrattiin saksalaisille." (92)

Kuitenkin, eräs Neuvosto-kirjailija 1920-luvulla kirjoittaa: "Tsaari oli miltei täysin kieltänyt juutalaisilta osallistumisen maanviljelyyn." (93)

Sivuilla joilla annetaan yhteenveto hänen tunnollisesta työstään, juutalaisen maanviljelyksen tutkija V.N. Nikitin päättelee: "Moitteet juutalaisia kohtaan siitä että heidän ahkeruutensa oli kehnoa maataloudessa, siitä että he lähtivät ilman virallista lupaa kaupunkeihin osallistuakseen kaupallisiin ammatteihin sekä käsityöammatteihin, on täysin oikeutettua... Me emme mitenkään kiistä juutalaisten vastuuta siihen että niin harvat heistä itse asiassa työskentelivät maatalouden parissa viimeisten 80 vuoden aikana." Kuitenkin hän esittää useita tekosyitä heidän puolestaan: "Viranomaisilla ei ollut uskoa juutalaisiin; uudisasutuksen säännöt muuttuivat toistuvasti," joskus "viranomaiset jotka eivät tienneet mitään maataloudesta tai jotka olivat täysin välinpitämättömiä juutalaisia kohtaan lähetettiin säätelemaan heidän elämäänsä... Juutalaisista joilla oli taipumus olla itsenäisiä kaupunkien asukkaita tehtiin kylien asukkaita ilman minkäänlaista valmistautumista elämään maaseudulla." (94)

Samoihin aikoihin, vuonna 1884, N.S. Leskov muistiossaan joka oli tarkoitettu eräälle toiselle juutalaisten asioita hoitavalle komissiolle jota Palen johti, oli vihjannut että juutalaisten "puute maanviljelyksen omaksumiseen oli kehittynyt sukupolvien aikana," ja että se on "niin voimakas että se vastaa kykenemättömyyttä harjoittaa maataloutta," ja että juutalaisesta ei tule enää viljelijää jollei taipumusta elvytetä asteittain. (95)

Ja kuitenkin kokemus Palestiinan kehittämisestä, missä juutalaiset uudisasukkaat tunsivat olevansa kotonaan oli todistanut heidän erinomaista kykyään työskennellä maan parissa; edelleen, he tekivät tämän olosuhteissa jotka olivat paljon epäedullisempia kuin Novorossiya´ssa. Kuitenkin, kaikki yritykset houkutella tai pakottaa juutalaiset tuottoisaan maatalouteen Venäjällä (ja jälkeenpäin Neuvostoliitossa) olivat epäonnistuneet (ja tästä muodostui halventava legenda että juutalaiset yleisesti ovat kykenemättömiä maanviljelykseen).

Ja täten, 80 vuoden ponnistelujen jälkeen Venäjän hallituksen taholta osoittautui että kaikki maanviljelys-kolonisaatio oli mahtaileva mutta tyhjä pyrkimys; kaikki ponnistelut, kaikki massiiviset kustannukset, Novorossiya´n kehittämisen viivästyminen -- kaikki oli tyhjän arvoista. Jälkiviisaus osoittaa että siihen ei olisi pitänyt ryhtyä lainkaan.

Titkien yleisesti juutalaisten kaupallista ja teollista yritteliäisyyttä, I.G. Orshansky kirjoittaa oikeutetusti 1870-luvun alussa että kysymys bisnes-aktiviteetista on "olennainen osa juutalaiskysymystä... mistä juutalaisen kansan kohtalo missä tahansa maassa riippuu... Juutalaisen heimon neuvokkuus tekee ruplasta viisinkertaisen, kun venäläinen muuttaa sen kaksinkertaiseksi." Venäläisten kauppiaiden keskuudessa esiintyy taantumaa, uneliaisuutta sekä monopolia. (Esimerkiksi, sen jälkeen kun juutalaiset oli karkotettu Kiovasta, elämä siellä oli muuttunut kalliimmaksi.) Juutalaisten vahva osallistuminen kaupalliseen elämään lepää pääoman kerääntymisen nopeutumisessa, jopa kaikkein merkityksettömän työpääoman. Vastoin yleistä mielipidettä, että niin kutsuttu korporaatio-henki antaa heille elintärkeän edun, että "juutalaiset kauppiaat aina tukevat toisiaan, että heillä on omat pankkitilit, tavarantoimittajat ja kuljettajat," Orshansky yhdisti tämän juutalaisen korporaatio-hengen ainoastaan sosiaalisiin ja uskonnollisiin asioihin, eikä kaupankäyntiin, missä, hän väitti, juutalaiset kiivasti kilpailevat toisiaan vastaan." (97) Hän myös kiisti mielipiteen että yksikään juutalainen kauppias ei rikastuta valtiota, että "se kokonaisuudessaan koostuu tuottavan luokan ja työväenluokan riistämisestä." Hän oli eri mieltä, vihjaten että juutalaiset jatkuvasti etsivät ja löytävät uusia alennus-markkinoita (sales markets) ja täten "avaavat uusia ansaitsemislähteitä myös köyhälle kristitylle väestölle." (98)

Juutalaisten kaupallinen ja teollinen yritteliäisyys Venäjällä oli nopeasti toipunut kahdesta huomattavasta iskusta vuodelta 1861; maaorjuuden lakkauttamisesta sekä 'viiniteollisuuden' lakkauttamisesta." Juutalaisten taloudellisesta roolista oli tullut erityisen merkittävää 1860-luvulle mentäessä, kun aiemmat aktiviteetit toivat pääomaa heidän käsiinsä, samalla kun talonpoikien vapauttaminen ja sitä seurannut maanomistajien köyhtyminen loi suuren kysynnän rahalle maanomistajien taholta maanlaajuisesti. Juutalaiset kapitalistit esittivät huomattavaa roolia maaseudun pannkien (land banks) organisoinnissa." (99) Maan koko taloudellinen elämä muuttui nopeasti moniin suuntiin ja muuttumaton juutalaisten päättäväisyys, kekseliäisyys ja pääoma kulkivat samaa tahtia muutosten kanssa ja olivat jopa niitä edellä. Juutalaista pääomaa virtasi, esimerkiksi, lounaisosan sokeriteollisuuteen (niin että vuonna 1872 neljäsosalla kaikista sokeritehtaista oli juutalainen omistaja, kuten kolmasosassa yhteisomistuksessa olevista sokeritehtaista), sekä myllyissä ja muussa tehdasteollisuudessa juutalaissiirtokunnissa sekä niiden ulkopuolella. (100) Krimin sodan jälkeen "laaja rautateiden rakentaminen" oli käynnissä, "kaikenlaisia teollisuusyrityksiä sekä kaupallisia yrityksiä, osakeyhtiöitä ja pankkeja nousi... ja monet juutalaiset... löysivät laajoja käyttömahdollisuuksia vahvuuksilleen ja kyvyilleen näissä projekteissa... siten että muutama heistä tuli hyvin rikkaaksi uskomattoman nopeasti." (101)

"Juutalaiset olivat mukana viljakaupassa pitkän aikaa, mutta heidän roolistaan oli tullut erityisen merkittävä talonpoikien vapautumisen jälkeen sekä suurimittaisen rautateiden rakentamisohjelman myötä... Jo vuonna 1878, 60 % viljan viennistä oli juutalaisten käsissä ja tämän jälkeen se oli miltei täysin juutalaisten hallitsema." Ja, "kiitos juutalaisten teollisuusmiesten, puutavarasta oli tullut Venäjän viennin toiseksi tärkein artikkeli (viljan jälkeen)." Metsänhakkuu-sopimukset sekä metsäpalstojen hankkiminen juutalaisten toimesta ei ollut kiellettyä vuodesta 1835 lähtien. "Puutavara-teollisuus ja puukauppa olivat juutalaisten kehittämiä. Lisäksi, juutalaiset loivat puutavaran vientimarkkinat... Puutavarakauppa on juutalaisen kaupankäynnin merkittävä aspekti, ja, samaan aikaan, merkittävä pääoman keskittämisen alue... Juutalaisen puutavarakaupan merkittävä kasvu alkoi 1860 - 1870 -luvulla, kun maaorjuuden lakkauttamisen seurauksena, maanomistajat toivat suuren määrän maatiloja ja metsäpalstoja markkinoille... 1870-luku oli vuosikymmen jolloin juutalaiset ensimmäistä kertaa tulvivat suurin joukoin teollisuuteen," kuten pellavan valmistus, elintarviketeollisuus, nahka, taidepuusepän työ sekä huonekalu-teollisuus, kun taas "tupakka-teollisuus oli ollut pitkään keskittyneenä juutalaisten käsiin." (102)

Juutalaisten kirjailijoiden sanoin: "Aleksanteri II:n hallituskauden huipulla, varakas juutalainen porvaristo oli... täysin lojaali... monarkialle. Ginsburg´ien, Polyakov´ien, Brodsky´jen, Zaitsev´in, Balakhovsky´jen ja Ashkenazi´n perheiden suuri carallisuus luotiin samaan aikaan." Kuten jo aiemmin mainittiin, "Verofarmari (tax-farmer) Evzel Gintsburg oli perustanut oman pankin Pietariin." Samuil Polyakov oli rakentanut kuusi rautatielinjaa," kolmelle Polyakov´in veljelle myönnettiin periytyvä aatelisarvo." (103) Rautateiden rakentamisen ansiosta, joka tapahtui suurelta osin valtion avustusten turvin, luotiin Polyakov´ien, I. Bliokh´in, A. Varshavskyn ja muiden huomattava varallisuus." Tarpeetonta sanoakaan, pienempiä omaisuuksia luotiin myös, kuten A.I. Zaks´in, joka oli E. Gintsburgin entinen avustaja vero-maanviljelyksessä, joka oli muuttanut Pietariin ja perustanut Savings and Loan Bankin sinne; "hän järjestu töitä vaimonsa monille sukulaisille yrityksissä joista hän oli vastuussa." (104)

Eikä vain talous, koko julkinen elämä oli muuttunut Aleksanterin uudistusten myötä, avaten uusia tilaisuuksia nopea-älyisille juutalaisille. "Hallituksen päätökset salliva tiettyjen juutalaisryhmien, joilla oli korkeampi koulutus, astua sisään hallituksen palvelukseen, ei ollut rajoituksia jotka olisivat estäneet nousun ylemmälle portaalle. Juutalainen pystyi nousemaan perinnöllisen aateliston joukkoon tavalliselta pohjalta." (105)

Vuonna 1864 käynnistyi maareformi. Se "vaikutti kaikkiin sosiaaliluokkiin. Se ei millään tavalla rajoittanut juutalaisten oikeutta äänestää paikallisvaaleissa tai tulla valituksi paikalliseen virkaan. Juutalaisia voitiin nähdä monin paikoin kaupunginvaltuutettuina sekä piirikunnan toimeenpanevissa neuvostoissa." (106)

Samoin vuoden 1864 juridisissa säädöksissä ei määrätty rajoituksia juutalaisille. Oikeuslaitoksen reformin seurauksena, luotiin itsenäinen tuomarinvirka, ja yksityisten sovittelijoiden tilalle luotiin juridinen lautamiesten kilta (legal bar guild) itsenäisenä luokkana jolla oli erityinen korporaatio-rakenne (ja huomattavaa, myös ehdoton oikeus kieltäytyä antamasta juridista apua hakijalle "pohjautuen arvioon hänen henkilökohtaisesta moraalistaan," mukaan lukien hänen poliittiset näkemyksensä). Eikä juutalaisille ollut rajoituksia nousta tähän luokkaan. Gessen kirjoitti: "Juridisen ammattikunnan lisäksi, jossa juutalaiset olivat nousseet korkeaan asemaan, me aloimme nähdä heitä oikeusistuimien rekistereissä tutkivien viranomaisten joukossa sekä julkisina syyttäjinä; joissakin paikoin me jo näemme juutalaisia maistraateissa ja piirikuntien oikeusistuimissa... He palvelevat myös valamiehinä" ilman minkäänlaisia virallisia rajoituksia (ensimmäisinä vuosikymmeninä reformin jälkeen). (107) Huomattavaa, siviilien riita-asioissa juutalaiset vannoivat valan ilman mainintaa juutalaisesta uskonnosta (tai: ilman juutalaisen uskonnon asettamia poikkeusmääräyksiä).

Samaan aikaan toteutettiin kunnallisia reformeja. Aluksi ehdotettiin että juutalaisten edustus kaupungin neuvostoissa sekä kunnallisissa toimeenpanevissa elimissä rajoitettaisiin viiteenkymmeneen prosenttiin, mutta sisäisten asioiden ministeriön vastustuksen johdosta, vuoden 1870 asetukset vähensivät maksimaalisen osuuden yhteen kolmasosaan; edelleen, juutalaisilta kiellettiin nousu kaupungin pormestariksi. (108) Pelättiin "että muuten juutalaisten sisäinen yhtenäisyys ja eristäytyminen sallisi heidän hankkia itselleen johtavan roolin kaupungin instituutioissa ja antaisi heille edun änestettäessä julkisista asioista." (109) Toisaalta, juutalaisille annettiin tasa-arvoinen äänioikeus (aiemmin he saattoivat äänestää ainoastaan ryhmäkuntana), mikä johti "juutalaisten kasvaneeseen vaikutusvaltaan kaikissa kaupungin hallintoon liittyvissä asioissa (kuitenkin Odessan vapaakaupungissa nämä säännöt otettiin käyttöön aivan alussa; myöhemmin, ne otettiin käyttöön myös Kishinevissä)... Yleisesti puhuen, Etelä-Venäjän sosiaalista ilmapiiriä ei leimannut ylenkatse juutalaisia kohtaan, toisin kuin Puolassa, missä sitä ahkerasti viljeltiin." (110)

Täten, "...kenties paras ajanjakso Venäjän historiassa suhteessa juutalaisiin" jatkui. "Pääsy yhteiskunnalliseen virkaan avautui juutalaisille... Juridisten rajoitusten helpottaminen sekä 'Suurten reformien aikakauden' yleinen ilmapiiri oli vaikuttanut juutalaisen kansan henkeen myönteisesti." (111) Näytti siltä että Suurten reformien aikakauden vaikutuksen alla, "juutalaisen kansan perinteinen jokapäiväinen elämä oli suuntautunut ympäröivää maailmaa kohti," ja että juutalaiset "olivat alkaneet osallistua, siinä määrin kuin se oli mahdollista, taisteluun oikeuksien ja vapauksien puolesta... ei ollut yhtä yksittäistä aluetta taloudessa, julkisessa ja hengellisessä elämässä Venäjällä mihin Venäjän juutalaisten luova energia ei olisi vaikuttanut." (112)

Ja muista että vuosisadan alusta lähtien ovet yleiseen koulutukseen Venäjällä avautuivat juutalaisille, vaikkakin kesti kauan että haluttomat juutalaiset olisivat astuneet sisään. Myöhemmin, tunnettu juristi ja julkinen hahmo Y.L. Teytelmuisteli Mozyr´in peruskoulua 1860-luvulla: "Koulun rehtori... usein... vetosi Mozyr´in juutalaisiin, kertoen heille koulutuksen suomista eduista sekä hallituksen kaipuusta nähdä enemmän juutalaisia peruskouluissa. Valitettavasti, tällaiset vetoomukset kaikuivat kuuroille korville." (113) Joten he eivät olleet innokkaita istumaan koulun penkille ensimmäisinä vuosina reformien jälkeen, edes silloin kun heille tarjottiin valtion kustantamaa ilmaista koulutusta ja jolloin koulun sännöt (1864) julistivat että koulut olivat avoimia kaikille vakaumuksesta riippumatta. (114) "Kansallisen opetuksen ministeriö yritti tehdä juutalaisille helpommaksi päästä yleisen koulutuksen instituutioihin -- se osoitti hyväntahtoisuutta nuoria juutalaisia opiskelijoita kohtaan." (115) Tässä L. Deutsch erityisesti mainitsee kuuluisan kirurgin, N.I. Pirovov´in, silloisen Novorossiysk´in koulupiirin luottamushenkilön, vihjaten että hän oli "voimakkaasti edesauttanut vihamielisyyden vähentämistä uskonveljien joukossa 'goyimien' kouluja ja tiedettä kohtaan." (116) Pian Aleksanteri II:n kruunaamisen jälkeen, opetusministeriö täten laati sanamuotoon hallituksen suunnitelman: "On välttämätöntä laajentaa, millä hyvänsä keinoin, yleisen koulutuksen piiriin kuuluvien opetusta, ja välttää samalla puuttumista lasten uskonnolliseen opetukseen, sallien vanhempien huolehtia siitä ilman minkäänlaisia rajoituksia tai esteitä hallituksen taholta." (117) Opetus valtion peruskouluissa oli pakollista juutalaisten kauppiaiden ja kunniakansalaisten lapsille. (118)

Kuitenkaan, kaikki nämä keinot, etuoikeudet ja vetoomukset eivät johtaneet voimakkaaseen kasvuun juutalaisten halussa astua kouluun. Vuoteen 1863 mennessä, juutalaisten oppilaiden osuus venäläisissä kouluissa oli noussut 3,2 prosenttiin, mikä vastaa heidän osuuttaan koko imperiumin väestöstä. (119) Sen lisäksi että juutalaiset hylkivät venäläistä koulutusta, juutalaisilla kansanjohtajilla oli tiettyä vaikutusvaltaa, jotka näkivät nyt tehtävänsä eri lailla: "Suurten reformien aikakauden tulon myötä," sivistyksen ystävät "olivat yhdistäneet kysymyksen joukko-opetuksesta kysymykseen juutalaisten juridisesta tilanteesta," tarkoittaen että he alkoivat taistella kaikkien jäljellä olevien rajoitusten välittömän purkamisen puolesta. (120) Krimin sodan tuoman järkytyksen jälkeen, tällainen liberaali mahdollisuus näytti hyvin realistiselta.

Mutta vuoden 1874 jälkeen, uusien sotilaallisten säädösten voimaan saattamisen myötä, jotka "takasivat armeijan etuoikeudet koulutetuille kansalaisille," juutalaisten kouluttautumisessa tapahtui miltei maaginen muutos. Juutalaisia alkoi astua sisään julkisiin kouluihin massoittain. (121) "Vuoden 1874 armeija-uudistuksen jälkeen, jopa ortodoksi-juutalaiset perheet alkoivat lähettää lapsiaan lukioihin sekä korkeamman opetuksen instituutioihin pienentääkseen heidän velvollisuuttaan (to reduce their term) asepalveluksessa." (122) Näihin etuoikeuksiin ei sisältynyt ainoastaan lykkäys asepalvelukseen määräämisessä, sekä helpotuksen aseellisessa palveluksessa, vaan myös, Mark Aldanov´in muistelmien mukaan, mahdollisuus suorittaa upseerin tutkinto "sekä nousta upseerin asemaan... Joskus he saivat aatelisarvon." (123)

1870-luvulla "tapahtui suunnaton lisäys juutalaisten opiskelijoiden määrässä julkisen opetuksen instituutioissa, joka johti juutalaisen älymystön muodostumiseen." Vuonna 1881, juutalaiset muodostivat noin 9 % kaikista yliopisto-opiskelijoista; vuoteen 1887 mennessä heidän osuutensa kasvoi 13,5 prosenttiin. Joissakin yliopistoissa juutalaisten edustus oli paljon suurempi: Harkovan Yliopiston lääketieteen laitoksella juutalaiset muodostivat 42 % opiskelijoista; Odessan Yliopiston lääketieteen laitoksella heitä oli 31 % ja oikeustieteen laitoksella 41 %. (124) Kaikissa valtakunnan kouluissa, juutalaisten määrä kaksinkertaistui 12 prosenttiin vuosina 1870 - 1880 (ja verrattuna vuoteen 1865 se oli nelinkertaistunut). Odessan koulupiirissä heitä oli 32 % vuoteen 1886 mennessä ja joissakin kouluissa 75 % ja enemmänkin. (125) Kun D.A. Tolstoy, opetusministeri vuodesta 1866, oli aloittanut koulu-uudistukset vuonna 1871 ottamalla käyttöön klassisen koulutuksen standardin jossa painotettiin muinaisaikaa (antiquity), etninen venäläinen älymystö raivostui, kun taas juutalaiset eivät välittäneet.

Kuitenkin, hetken, nämä koulutukseen liittyvät edistysaskeleet vaikuttivat ainoastaan "juutalaiseen porvaristoon ja älymystöön. Laajat massat pysyivät uskollisina... omille uskonnollisille kouluilleen, ikäänkuin venäläinen peruskoulu ei olisi tarjonnut mitään matkalla kohti etuoikeuksia." (126) "Juutalaiset massat pysyivät eristäytyneinä kuten aiemminkin heidän sisäisen ja ulkoisen elämänsä erityisolosuhteiden seurauksena." (127) "Modernin universaalin kulttuurin leviäminen oli äärimmäisen hidasta ja uudet asiat juurtuivat kohdaten äärimmäisen suuria vaikauksia juutalaissiirtokuntien kylissä ja kaupungeissa hyvin tiukkojen uskonnollisten traditioiden ja kurin ilmapiirissä." (128) "Keskittyneenä juutalaissiirtokuntien sisälle, juutalaiset massat eivät tunteneet tarvetta käyttää venäjän kieltä päivittäisessä elämässään.. Kuten aiemmin, massat olivat edelleen tutun primitiivisen cheder-koulutuksen armoilla." (129) "Ja jokainen joka oli juuri oppinut lukemaan joutui jatkamaan lukemalla Raamattua hebrean kielellä." (130)

Hallituksen näkökulmasta, yleisen koulutuksen avaaminen juutalaisille teki valtion juutalaisista kouluista tarpeettomia. Vuodesta 1862 lähtien juutalaisten sallittiin ottaa vanhempien tarkastajien (tai: ylitarkastajien) virka tällaisissa kouluissa ja niin "henkilökuntaa tällaisissa kouluissa asteittain täydennettiin sitoutuneilla juutalaisilla kasvattajille, jotka, toimien ajan hengen mukaan, työskentelivät parantaakseen venäjän kielen taitoa ja vähensivät erityisten juutalaisten aiheiden opetusta." (131) Vuonna 1873 tällaiset erityiskoulut hylättiin osin ja muutettiin osin, jotkin yleisen standardin juutalaiskouluksi, joissa opiskeltiin 3 - 6 vuotta, ja kaksi rabbiinista koulua Vilnassa ja Zhitomir´issa muutettiin opettajia kouluttaviksi opistoiksi. (132) Hallitus pyrki voittamaan juutalaisten eristäytymisen yhdenmukaistetun opetuksen avulla; kuitenkin, Juutalaisen elämäntavan järjestelemisen komissio sai raportteja sekä reformin juutalaisilta kannattajilta (usein korkea-arvoisilta) että vastustajilta jotka väittivät että "juutalaisia ei saa koskaan kohdella... samaan tapaan kuin muita imperiumin etnisiä ryhmiä, että heille ei tule sallia rajoittamatonta oikeutta asua kaikkialla maassa; se voitaisiin sallia vasta sen jälkeen kun kaikkia mahdollisia keinoja on kokeiltu jotta heistä tulisi hyödyllisiä tuottavia kansalaisia paikoissa missä he elävät nyt ja kun nämä keinot osoittautuvat menestyksekkäiksi ilman minkäänlaisia epäilyjä." (133)

Sillä välin, meneillään olevien reformien tuottamien järkytysten kautta, erityisesti raskaan asevelvollisuuden lakkauttamisen myötä vuonna 1856 (ja sen kautta juutalaisten johtajien vallan vähenemisen omissa yhteisöissään), ja sitten erityisveron kumoamisen myötä vuonna 1863, "yhteisöjen johtajien hallinnollinen valta heikkeni merkittävästi verrattuna heidän miltei rajoittamattomaan valtaan aiemmin," joka periytyi Qahal´ilta (kumottiin vuonna 1844), joka oli tämä juutalaisten elämän kaikkivaltias tuomari. (134)

Se oli silloin, 1850-luvun lopulla ja 1860-luvulla, kun kastettu juutalainen, Yakov Brafman, ilmestyi hallituksen eteen, ja nousi myöhemmin esiin sinnikkäässä yrityksessään saada aikaan radikaali uudistus juutalaisten elämäntavassa. Hän oli vedonnut tsaariin muistion kera ja hänet kutsuttiin Pietariin neuvottelemaan synodiin. Hän kävi asiaan käsiksi (set about) paljastaen ja selittäen Qahal-järjestelmää (vähän liian myöhään sillä Qahal oli jo kumottu). Tätä tarkoitusta varten hän oli kääntänyt venäjäksi Minskin Qahal´in päätökset jotka oli annettu 1700-luvun lopulta 1800-luvun alkuun. Aluksi hän julkaisi nämä dokumentit osina ja myöhemmin (vuonna 1869 ja 1875) kokoelmana, nimeltään The Book of Qahal, joka paljasti tämän yhteisön jäsenen kaiken kattavan itsevaltiuden. Tämä kirja "oli saanut poikkeuksellista painoarvoa viranomaisten silmissäja se hyväksyttiin virallisena opaskirjana; se sai arvostusta (usein kuulopuheiden perusteella) venäläisen yhteisön laajoissa piireissä." Siihen viitattiin nimellä "Brafmanin voittokulku" (Brafman´s triumph) ja sitä ylistettiin "erinomaisena menestysteoksena". (135) Myöhemmin tämä kirja käännettiin ranskaksi, saksaksi ja puolaksi. (136) The Book of Qahal onnistui juurruttamaan moniin ihmisiin fanaattista vihaa juutalaisia kohtaan "kristittyjen maailmanlaajuisena vihollisena"; se oli onnistunut levittämään vääriä käsityksiä juutalaisten elintavoista." (137)

Brafmanin "missio", määräysten kokoaminen ja kääntäminen jotka Qahal oli antanut, oli "huolestuttanut juutalaisyhteisöä"; heidän vaatimuksestaan, luotiin hallituksen komissio johon kuului juutalais-yhteisön edustajia tarkistamaan Brafmanin teoksen aitous. Eräät "juutalaiset kirjailijat tulivat nopeasti esiin todisteiden kera että Brafman vääristeli joitakin Qahal´in dokumentteja ja tulkitsi toisia väärin. Eräällä väheksyjällä oli jopa epäilyksensä niiden aitoudesta." (138) Sata vuotta myöhemmin, vuonna 1976, The Short Jewish Encyclopedia vahvisti Brafmanin dokumenttien aitouden ja että ne oli moitteettomasti käännettyjä, mutta syytti häntä vääristä tulkinnoista. (139) The Russian Jewish Encyclopedia (1994) huomautti että "Brafmanin julkaisemat dokumentit ovat arvokas lähde tutkittaessa juutalaisten historiaa Venäjällä 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa." (140)

Brafman väitti että "hallituksen lait eivät voi tuhota pahantahtoista voimaa joka väijyy juutalaisten itsehallinnossa... Hänen mukaansa, juutalaisten itsehallinto ei ole rajoitettu Qahal´eihin... vaan väitteen mukaan se kattaa koko juutalaisen kansan kaikkialla maailmassa... Ja tämän vuoksi kristityt eivät voi päästä eroon juutalaisten riistolta ennenkuin kaikki se mikä mahdollistaa juutalaisten eristäytymisen on eliminoitu." Edelleen, Brafman "ei nähnyt Talmudia ainoastaan kansallisena ja uskonnollisena lakikirjana, vaan 'yhteiskunnallisena ja poliittisena lakikirjana' joka kulki 'kristillisten kansakuntien poliittista ja moraalista kehittymistä vastaan'," sekä luoden 'talmudilaisen tasavallan'." (141) Hän väitti että "juutalaiset muodostavat valtion valtion sisälle," että he "eivät pidä itseään kansallisten lakien alamaisina," että "yksi juutalaisyhteisön tärkeimmistä päämääristä on hämmentää kristittyjä ja muuttaa heidät sellaisiksi että he eivät ole muuta kuin omaisuutensa fiktiivisiä hallitsijoita." (142) (143) Suuremmassa mittakaavassa, hän "syytti Edistyksellisen sivistyksen yhdistystä (Society for the Advancement of Enlightenment) Venäjän juutalaisten keskuudessa sekä Alliance Israélite Universellea (Juutalaisten maailmanliitto) roolistaan 'maailmanlaajuisessa juutalaisessa salaliitossa'." (144) Y. Gessen´in mielipiteen mukaan, "The Book of Qahalin ainoa tavoite oli juutalaisten itsehallinnon radikaali tuhoaminen" sen kaikesta yhteiskunnallisesta tehokkuudesta huolimatta. (145)

Valtion neuvosto, "lievennettyään The Book of Qahalin ehdotonta tyyliä," julisti että vaikka hallinnolliset keinot onnistuisivat poistamaan ulkoisia eroja juutalaisten ja muun väestön välillä, "se ei kykene eliminoimaan eristäytymisen asenteita sekä lähestulkoon suoranaista vihamielisyyttä kristittyjä kohtaan jotka kukoistavat juutalaisyhteisöissä. Tämä juutalaisten eristäytyminen, joka on haitallista koko maalle, voidaan tuhota, toisaalta levittämällä koulutusta juutalaisten keskuudessa, joka on itse asiassa tärkeämpää." (146)

Ja juuri tämä jälkimmäinen prosessi -- koulutus -- oli jo työn alla juutalaisyhteisössä. Aiempi, juutalaisten sivistymiseen tähtäävä liike, Haskalah 1840-luvulla pohjautui ensisijaisesti saksalaiseen kulttuuriin; he olivat täysin tietämättömiä venäläisestä kulttuurista (Goethe ja Schiller olivat heille tuttuja mutta he eivät tunteneet Pushkinia eivätkä Lermontovia). (147) "Ennen 1800-luvun puoliväliä, ainoastaan koulutetut juutalaiset, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, olivat suorittaneet tutkinnon saksan kielessä, eivätkä samaan aikaan tunteneet venäjän kieltä eivätkä sen kirjallisuutta." (148) Kuitenkin, he pyrkivät vain itsensä eivätkä massojen kouluttamiseen ja tämä liike kuoli 1860-luvulle mentäessä. (149) "1860-luvulla, venäläinen vaikutusvalta tunkeutui juutalaiseen yhteisöön. Siihen saakka juutalaiset eivät asuneet vaan pikemminkin asustelivat Venäjällä, nähden ongelmansa sellaisina että ympäröivät venäläiset eivät edes havainneet niitä. Ennen Krimin sotaa juutalainen älymystö Venäjällä tunnusti ainoastaan saksalaisen kulttuurin, mutta reformien jälkeen se alkoi suunnata kohti venäläistä kulttuuria." Venäjän kielen tutkinto "lisää... itsetuntoa." (151) Tästä lähtien Juutalainen sivistys (Jewish Enlightenment) kehittyi venäjän kulttuurin voimakkaan vaikutusvallan alla. "Parhaimmat... Venäjän juutalaiset intellektuaalit eivät enää hylänneet kansaansa," he eivät enää lähteneet "pelkästään henkilökohtaisten intressien alueella," vaan huolehtivat "kansansa elämänlaadun nostamisesta." Tuota, kaiken kaikkiaan, venäläinen kirjallisuus opetti että vahvojen pitäisi omistautua heikoille. (152)

Kuitenkin, tätä uutta juutalaisten massojen valaistumista vaikeutti suuresti samaisten massojen voimakas uskonnollisuus, joka edistyksellisten silmissä oli epäilemättä taantumuksellinen tekijä, kun taas nouseva juutalaisen valaistumisen liike oli hyvin sekulaarin siihen aikaan. Juutalaisen yleisen tietoisuuden maallistuminen "oli erityisen vaikeaa uskonnon poikkeuksellisen vahvan aseman vuoksi Diasporassa, joka oli juutalaisten kansallisen tietoisuuden perustana monien vuosisatojen aikana." Ja niin, "maallistuneen juutalaisen kansallisen tietoisuuden kehitys" alkoi, pohjimmiltaan, vasta vuosisadan lopussa. (154) "Syynä ei ollut liikevoima (inertia) vaan se oli seurausta tarkoituksellisesta asenteesta sillä juutalainen ei halunnut ottaa riskiä joutua eroon Jumalastaan." (155)

Joten venäjän-juutalainen älymystö kohtasi venäläisen kulttuurin syntyhetkellä. Edelleen, se tapahtui aikana jolloin venäläinen älymystö kehittyi voimakkaasti sekä hetkellä jolloin läntinen kulttuuri virtasi venäläiseen elämään (Buckle, Hegel, Heine, Hugo, Comte ja Spencer). Huomautettiin että monet tärkeät henkilöt venäjän-juutalaisen älymystön ensimmäisestä sukupolvesta (S. Dubnov, M. Krol, G. Sliozberg, O. Gruzenberg ja Saul Ginzburg) syntyivät sinä ajanjaksona, 1860 - 1866 (vaikka heidän yhtä lailla näkyvät juutalaiset vallankumoukselliset vertaisensa -- M. Gots, G. Gershuni, F. Dan, Azef ja L. Akselrod -- syntyivät myös näinä vuosina ja monet muut juutalaiset vallankumoukselliset, kuten P. Akselrod ja L. Deych, syntyivät aiemmin, 1850-luvulla). (156)

Pietarissa vuonna 1863 viranomaiset antoivat luvan Venäjän juutalaisten sivistymisen levittämis-yhdistykselle (SSE) jota varakkaat Evzel Gintsburg ja A.M. Brodsky tukivat. Aluksi, olemassaolonsa ensimmäisen vuosikymmenen aikana, sen jäsenyys ja aktiviteetti olivat rajallisia; yhdistys oli keskittynyt julkaisutoimintaan eikä opetukseen; silti sen aktiviteetti sai aikaan väkivaltaisen reaktion juutalaisten konservatiivien taholta (jotka protestoivat myös Pentateukin julkaisua venäkäksi häväistyksenä Tooran pyhyyttä kohtaan). (157) 1870-luvulta lähtien, SSE antoi taloudellista tukea juutalaisille kouluille. Heidän kulttuuri-työnsä suoritettiin venäjäksi, myönnytyksenä hebrean kielelle, mutta ei yiddishin kielellä, joka siihen aikaan tunnustettiin universaalisti 'jargoniksi'. (158) Osip Rabinovich´in mielipiteen mukaan, joka oli kirjailija, "'Pilattu jargoni' jota juutalaiset käyttävät Venäjällä, ei voi edesauttaa sivistystä, koska ei ole ainoastaan mahdotonta ilmaista abstrakteja huomioita sen avulla, vaan henkilö ei voi ilmaista edes kunnollista ajatusta sen avulla." (159) "Sen sijaan että opiskelisimme ihmeellistä venäjän kieltä, me juutalaiset venäjällä takerrumme pilattuun, kakofoniseen, virheelliseen ja huonoon jargoniin." (160) Niihin aikoihin saksalainen Maskilim pilkkasi tätä jargonia vieläkin terävämmin.

Ja niin "uusi sosiaalinen voima nousi Venäjän juutalaisten keskuudessa, jotka eivät epäröineet ryhtyä taisteluun pääoman ja synagogan liittoa vastaan," kuten Y.I. Gessen ilmaisi sen. Tämä voima, nuori ja siihen aikaan heikko, oli venäjänkielinen juutalainen aikakauslehdistö. (161)

Sen esikoinen oli Odessassa ilmestynyt aikakauslehti Rassvet (Dawn), jota julkaistiin kahden vuoden ajan, vuosina 1859 - 1861, edellä mainitun O. Rabinovich´in toimesta. Tämän aikakauslehden tarkoituksena oli palvella "'hyödyllisen tiedon, aidon uskonnollisuuden, yhtesön elämän ja moraalisten sääntöjen levittämisen välikappaleena;' sen oli tarkoitus saada juutalaiset vastaanottavaiseksi venäjän kielelle ja 'tulla kansallisen opetuksen ystäviksi'." (162) Rassvet raportoi myös politiikasta, ilmaisi "rakkautta isänmaata kohtaan" sekä tavoitetta edistää "hallituksen näkökantoja" tavoitteenaan "yhteisöllinen asuminen toisten ihmisten kanssa, osallistuminen heidän koulutukseensa sekä heidän menestyksensä jakaminen, ja samalla säilyttää, kehittää ja tehdä täydelliseksi oma kansallinen perintömme." (164) Johtava Rassvetin toimittaja, L. Levadam määritteli aikakauslehden päämäärän kaksijakoiseksi: "Toimia puolustuksellisesti sekä hyökkäävästi: puolustuksellisesti ulkoa tulevia hyökkäyksiä vastaan, kun meidäm ihmisoikeuksiamme ja tunnustuksellisia (uskonnollisia) intressejä täytyy puolustaa, ja hyökkäävästi meidän sisäistä vihollistamme vastaan: ajatuksen vapauden tukahduttaminen, jokapäiväisyys (everydayness), sosiaalisen elämän ongelmat, ja meidän heimon sisäiset paheet ja heikkoudet." (165)

Tämä viimeinen suuntaus, "juutalaisten sisäisen elämän paheet," herätti pelkoa juutalaisissa piireissä että se "saattaisi johtaa uusiin lainsäädännöllisiin tukahduttamistoimiin." Joten olemassa olevat juutalaiset sanomalehdet (yiddishinkieliset) "näkivät Rassvetin suunnan äärimmäisen radikaalina." Kuitenkaan, nämä samat maltilliset sanomalehdet pelkällä ilmestymisellään olivat jo ravistelleet "juutalaisyhteisön patriarkaalista rakennetta jota ihmisten vaikeneminen piti yllä." (166) tarpeetonta sanoakaan, rabbiinisen ja hasidi-juutalaisuuden välinen kamppailu jatkui keskeytyksettä tämän ajanjakson aikana ja uusi 1860-luvulla käyty johtavien kustantajien taistelu päivittäisen elämän jähmeitä perustuksia vastaan oli lisätty siihen. Gessen huomautti että "1860-luvulla, tukahduttavien menetelmien järjestelmä ideologisia vastustajia kohtaan ei näyttänyt häiritsevän älykkäiden ihmisten omaatuntoa." Esimerkiksi, kustantaja A. Kovner, 'Juutalainen Pisarev' (Pisarev oli radikaali venäläinen kirjailija ja yhteiskunta-kriitikko) ei voinut olla varoittamasta Novorissiysk´in kenraalikuvernööriä eräästa juutalaisesta sanomalehdestä (could not refrain from tipping off a Jewish nwespaper). (167) 1870-luvulla Pisarev "oli hyvin suosittu juutalaisen älymystön keskuudessa." (168)

M. Aldanov ajattelee että juutalaisten osallistuminen Venäjän kulttuuri- ja poliittiseen elämään oli alkanut toden teolla 1870-luvun lopulla (ja mahdollisesti vuosikymmen aiemmin vallankumous-liikkeessä). (169)

1870-luvulla juutalaiset toimittajat (L. Levanda, kriitikko S. Vengerov, runoilija N. Minsky) alkoivat työskennellä Venäjän yleisen lehdistön kanssa. (G. ARonsonin mukaan, Minsky ilmaisi haluaan taistella Venäläis-turkkilaisessa sodassa slaavi-veljiensä puolesta). Opetusministeri, Kreivi Ignatiev ilmaisi sitten uskoaan juutalaisten lojaalisuudelle Venäjällä. Venäläis-turkkilaisen sodan jälkeen (1877 - 1878), huhut suurista, myönteisistä uudistuksista alkoivat kiertää juutalaisten keskuudessa. Sillä välin, juutalaisten intellektuaalien elämän keskus siirtyi Odessasta Pietariin, missä uudet kirjailijat ja asianajajat saivat kuuluisuutta julkisen mielipiteen ohjaajina. Tässä toiveikkaassa ilmapiirissä, Rassvet aloitti ilmestymisensä uudelleen Pietarissa vuonna 1879. Ensimmäisessä pääkirjoituksessaan, M.I. Kulisher kirjoitti: "Meidän tehtävämme on olla Venäjän juutalaisten tarpeiden ilmaisukanava... Edistää Venäjän juutalaisten suurten massojen heräämistä henkisestä horroksesta... Kyseessä on myös venäläisten etu... Tähän päämäärään pyrittäessä Venäjän juutalainen älymystö ei eroa muista Venäjän kansalaisista." (170)

Juutalaisen lehdistön kehittymisen myötä, juutalainen kirjallisuus ei voinut muuta kuin mennä eteenpäin -- ensin hebreaksi, sitten yiddishin kielellä ja sitten venäjäksi, venäläisen kirjallisuuden innoittamana. (171) Aleksanteri II:n aikana, "oli hyvin harvoja juutalaisia kirjailijoita jotka suostuttelivat uskonveljiään opiskelemaan venäjän kieltä sekä näkemään Venäjän kotimaanaan." (172)

Luonnollisesti, 1860- ja 1870-lukujen oloissa, juutalaiset sivistäjät, joita oli edelleen vähän ja jotka olivat uppoutuneet venäläiseen kulttuuriin, eivät voineet välttyä liikkumasta kohti sulautumista, samaan suuntaan "jotka vastaavanlaisissa olosuhteissa johtivat Länsi-Euroopan juutalaista älymystöä yksipuoliseen sulautumiseen hallitsevan väestönosan kanssa." (173) Kuitenkin, oli eroavaisuus: Euroopassa syntyperäisten kansalaisten kulttuurillinen taso oli huomattavasti korkeampi ja täten Venäjällä nämä juutalaiset eivät voineet sulautua Venäjän kansaan, jota kulttuuri kosketti vain heikosti, eikä Venäjän hallitsevaan luokkaan (joka hylki heitä); he kykenivät sulautumaan ainoastaan Venäjän älymystöön, joka oli silloin määrältään hyvin pieni mutta täysin sekulaari, hyläten, muiden asioiden ohella, Jumalansa. Nyt juutalaiset sivistäjät repivät myös itsensä irti juutalaisesta uskonnollisuudesta ja, "kykenemättöminä löytämään vaihtoehtoista sidosta kansaansa, he vieraantuivat näistä täydellisesti ja pitivät itseään hengellisesti pelkästään Venäjän kansalaisina." (174)

"Sekulaari poliittinen lähestyminen venäläisen ja juutalaisen älymystön välillä" oli kehittymässä. (175) Sitä auttoi juutalaisten elämän yleinen elpyminen, myt kun monilla juutalaisilla oli oikeus asua juutalaisiirtokuntien ulkopuolella. Rautatieyhteyksien kehittymisen myötä, ja koska oli helpompaa matkustaa ulkomaille -- "kaikki tämä auttoi juutalaista ghettoa pääsemään läheisempiin yhteyksiin ympäröivän maailman kanssa." (176) Edelleen, 1860-luvulle mentäessä "jopa kolmasosa Odessan juutalaisista osasi puhua venäjää." (177) Väestö kasvoi nopeasti, "koska venäläisiä ja ulkomaisia juutalaisia muutti Odessaan suuria määriä, etupäässä Saksasta ja Galitsiasta." (178) Odessan kukoistus 1800-luvun puolivälissä oli enteenä kaikkien Venäjän juutalaisten vaurastumiselle vuosisadan vaihteessa. Vapaa Odessa kehittyi omien erityisten lakiensa pohjalta, jotka erosivat Venäjän yleisistä määräyksistä 1800-luvun alusta lähtien. Se oli vapaasatama ja se oli avoin jopa turkkilaisille laivoille Venäläis-Turkkilaisen sodan aikana. "Odessan juutalaisten tärkein tulonlähde sinä ajanjaksona oli viljakauppa. Monet juutalaiset olivat pienkauppiaita ja välittäjiä (etupäässä maanomistajien ja viljan viejien välillä), samoin kuin huomattavien ulkomaisten ja paikallisten (etupäässä kreikkalaisten) viljakauppaa käyvien yhtiöiden agentteja. Viljakaupassa, juutalaiset toimivat meklareina, arvioijina, kassanhoitajina, punnitsijoina ja lastaajina... Juutalaisilla oli määräävä asema viljakaupassa: vuoteen 1870 mennessä suurin osa viljan viennistä oli heidän käsissään. "Vuonna 1910... 89,2 % viljan viennistä oli heidän hallussaan." (179) Verrattuna muihin juutalaissiirtokuntien kaupunkeihin, enemmän itsenäisissä ammateissa toimivia juutalaisia asui Odessassa ja heillä oli paremmat suhteet venäläisiin piireihin, ja kaupungin johto suhtautui heihin suosiollisesti ja suojeli heitä. N. Pirogov (kuuluisa venäläinen tiedemies ja kirurgi), Odessan koulupiirin luottamushenkilö vuosina 1856 - 1858, suojeli erityisesti juutalaisia. (180) Eräs sen aikainen silminnäkijä oli värikkäästi kuvaillut Odessan hyörinää kiivaan kilpailun kera jota käytiin juutalaisten ja kreikkalaisten kauppiaiden välillä, jossa "joinakin vuosina puolet kaupungista, suurista leipäherroista (braed bigwigs), pienen kaupan omistajiin (thrift store ownres), sai elantonsa viljatuotteiden markkinoista." Odessassa, pysähtymättömän bisnes-hyörinän myötä, jota venäjän kieli sitoi, "oli mahdotonta vetää rajaa erottaakseen 'vehnä' -merkantin' tai pankkiirin miehestä jolla oli älymystöön liittyvä ammatti." (181)

Täten, yleisesti, "koulutettujen juutalaisten joukossa... prosessi omaksua kaikki asiat venäjäksi oli nopeutunut." (182) "Eurooppalaisesta koulutuksesta sekä venäjän kielen taidosta oli tullut välttämättömyyksiä... Jokainen kiirehti opiskelemaan venäjän kieltä ja venäläistä kirjallisuutta; he ajattelivat ainoastaan integraation nopeuttamista sekä täydellistä sulautumista sosiaaliseen ympäristöön." He eivät kaivanneet ainoastaan venäjän kielen tutkintoa vaan "täydellistä russifikaatiota sekä 'venäläisen hengen' omaksumista niin että juutalainen ei eroaisi muista kansalaisista muuten kuin uskonnon osalta. Sen aikainen tarkkailija, M.G. Morgulis kirjoitti: "Jokainen oli alkanut ajatella olevansa oman kotimaansa kansalainen; jokaisella oli nyt uusi isänmaa." (183) "Juutalaisen älymystön jäsenet uskoivat että 'valtion ja yhteisen edun vuoksi heidän piti päästä eroon etnisistä piirteistään... ja sulautua hallitsevaan kansallisuuteen.' Eräs sen aikainen juutalainen edistysmielinen kirjoitti, että 'juutalaiset, kansakuntana, eivät ole olemassa,' että he 'pitävät itseään venäläisinä joilla on Mooseksen usko... Juutalaiset tunnustavat että heidän pelastumisensa riippuu sulautumisesta Venäjän kansaan.'" (184)

On kenties aiheellista mainita tässä Vaniamin Portugalov, lääkäri ja julkaisija. Nuoruudessaan hän vaali vallankumouksellisia tuntoja ja tämän vuoksi hän vietti jonkin aikaa vankilassa Pietarin ja Paavalin linnoituksessa. Vuodesta 1871 lähtien hän asui Samarassa. Hän "esitti huomattavaa roolia maaseudun terveyspalvelujen sekä julkisen terveystiedon kehittämisessä. Hän oli eräs alkoholisteille suunnatun terapian pioneereista ja hän taisteli alkoholin väärinkäyttöä vastaan Venäjällä." Hän myös järjesti julkisia luentoja "nuorudestaan lähtien, hän levitti Narodniksien ajatuksia -- Venäjän älymystön eräs segmentti joka lähti kaupungeista ja meni kansan ('narod') pariin kyliin, saarnaten moraalisesta oikeudesta kapinoida vallitsevaa järjestystä vastaan -- koskien juutalaisten turmiollista roolia venäläisten talonpoikien taloudellisessa elämässä. Nämä ajatukset laskivat perustuksen juutalais-kristillisen liikkeen dogmeille 1880-luvulla (hengellinen raamatullinen veljeys)." Portugalovin mielestä oli välttämätöntä vapauttaa juutalaisten elämä rituaaleista (ritualism) ja hän uskoi että "juutalaisuus voisi olla olemassa sekä kehittää kulttuurin ja sivilisaation vasta sen jälkeen kun se olisi sulautunut eurooppalaisten kansojen sekaan." (185)

Huomattava väheneminen juutalaisten kääntymisessä Kristinuskoon havaittiin Aleksanteri II:n aikana kun se tuli tarpeettomaksi juutalaisten oikeuksien laajentumisen myötä. (186) Ja siitä lähtien juutalainen Skhariya-lahko alkoi julistaa oppiaan avoimesti. (187)

Tällainen asenne varakkaiden juutalaisten osalta, erityisesti niiden jotka asuivat juutalaissiirtokuntien ulkopuolella ja niillä joilla oli venäläinen koulutus, Venäjää kohtaan kiistämättömänä on huomionarvoista. Ja sellaisena se täytyi huomioida ja se huomioitiin. "Suurten reformien näkökulmasta, kaikki vastuulliset Venäjän juutalaiset olivat, liioittelematta, patriootteja ja monarkisteja ja he ihailivat Aleksanteri II:a. M.N. Muravyov, silloinen Luoteisen piirikunnan (Krai) kenraalikuvernööri joka oli kuuluisa armottomista otteistaan puolalaisia vastaan (jotka kapinoivat vuonna 1863), suojeli juutalaisia tavoitteenaan voittaa heidän lojaalisuutensa Venäjän valtiolle." (188) Kuitenkin, puolalaisten kansannousun aikana vuonna 1863 Puolan juutalaiset olivat etupäässä puolalaisten puolella. (189) "Terve kansallinen vaisto" sai Vilnan, Kaunasin ja Grodnon piirikuntien (guberniya) juutalaiset "Venäjän puolelle sillä he odottivat oikeudenmukaisempaa ja humaanimpaa kohtelua venäläisiltä kuin puolalaisilta, jotka, vaikka he ovatkin historiallisesti suvainneet juutalaisia, pitivät heitä alempana rotuna." (190) Näin Y. Teitel kuvaili sitä: "Puolan juutalaiset olivat aina erillään Venäjän juutalaisista;" he katsoivat Venäjän juutalaisiin puolalaisesta perspektiivistä. Toisaalta, puolalaiset jakoivat yksityisesti heidän mielipiteensä Venäjän juutalaisista Puolassa: "Parhaimmat näistä juutalaisista ovat meidän todellinen vihollinen. Venäjän juutalaiset, jotka ovat saastuttaneet Varsovan, Lodzin, ja muut suuret keskukset Puolassa, toivat mukanaan venäläisen kulttuurin mistä me emme pidä.'" (191)

Näinä vuosina, juutalaisten venäläistäminen omalla alueellaan oli "äärimmäisen suositeltavaa" tsaarin hallitukselle. (192) Venäläiset viranomaiset tunnustivat "sosialisaation venäläisen nuorison kanssa varmaksi metodiksi uudelleen kouluttaa juutalainen nuoriso kitkeäkseen pois heidän 'vihamielisyytensä kristittyjä kohtaan'." (193)

Kuitenkin, tällä uudelleen syntyneellä venäläisellä patrioottisuudella juutalaisten keskuudessa oli selkeät rajat. Lakimies ja julkaisija I.G. Orshansky täsmensi että nopeuttaakseen prosessia "oli tarpeellista luoda olosuhteet juutalaisille niin että he pitivät itseään vapaan, sivistyneen maan avpaina kansalaisina." (184) Tämä yllä mainittu Lev Levanda, 'juutalainen oppinut', joka asui Vilnan kuvernöörin hallintoalueella, kirjoitti: "Minusta tulee venäläinen patriootti vasta sitten kun juutalaiskysymys on ratkaistu lopullisesti ja tyydyttävästi." Eräs moderni juutalainen kirjailija joka koki pitkän ja katkeran 1900-luvun ja joka sai lopulta muuttaa Israeliin, vastasi hänelle katsoen taaksepäin yli tämän vuosisadan mittaisen kuilun: "Levanda ei huomioi että henkilö ei voi asettaa ehtoja isänmaalle. Häntä täytyy rakastaa ehdoitta, ilman ehtoja tai ennakkovaatimuksia; häntä rakastetaan siksi että hän on äiti." Tätä vaatimusta -- ehdollinen rakkaus -- Venäjän juutalainen älymystö piti yllä äärimmäisen sinnikkäästi sadan vuoden ajan, vaikka kaikissa muissa asioissa he olivat ihanteellisia venäläisiä. (195)

Ja kuitenkin tänä kyseisenä ajanjaksona "ainoastaan pieni ja eristäytynyt ryhmä juutalaisia integroitui venäläiseen yhteiskuntaan; edelleen, se tapahtui suurissa kaupungeissa ja teollisuuskeskuksissa... johtaen liioiteltuun mainintaan venäjän kielen voittoisasta etenemisestä syvälle juutalaiseen elämään," kaikki samalla kun "laajat juutalaiset massat olivat näiden uusien trendien ulottumattomissa... eristäytyneitä, ei ainoastaan venäläisestä yhteiskunnasta vaan myös juutalaisesta älymytöstä." (196) 1860- ja 1870-luvulla juutalaiset massoittain, olivat yhä sulautumisen ulkopuolella ja vaara että juutalainen älymystö irtautuisi lopullisesti juutalaisista massoista oli todellinen. Saksassa juutalaisten sulautuminen tapahtui pehmeämmin, koska siellä ei ollut 'juutalaista rahvasta' (Jewish popular masses) -- juutalaiset olivat paremmassa asemassa sosiaalisesti eivätkä historiallisesti asuneet tällaisilla ylikansoitetuilla erillisalueilla. (197)

Kuitenkin, jo 1860-luvun loppupuolella, eräät juutalaisen älymystön jäsenet alkoivat nostaa ääntään vastustaen juutalaisen älymystön muuttamista yksinkertaisesti venäläisiksi patriooteiksi. Perets Smolensky oli ensimmäinen joka puhui tästä vuonna 1868: että sulautuminen venäläisiin piirteisiin oli täynnä 'kansallista vaaraa' juutalaisille; että vaikka koulutusta ei pitäisi pelätä, on välttämätöntä pitää kiinni juutalaisesta menneisyydestä; että ympäröivän kansallisen kulttuurin hyväksyminen vaatii yhä juutalaisten kansallisten piirteiden säilyttämistä, ja että juutalaiset eivät ole uskonnollinen lahko vaan kansa." (198) (199) Joten jos juutalainen älymystö vetäytyy kansastaan, tämä jälkimmäinen ei voisi koskaan vapautua hallinnollisesta sorrosta ja hengellisestä horroksesta. (Runoilija I. Gordon ilmaisi sen tähän tapaan: "Ole mies kadulla ja juutalainen kotona.")

Pietarissa ilmestyneet aikakauslehdet Rassvet ja Russkiy Evrei (Russian Jew) olivat jo noudattaneet tätä ohjetta. (200) Ne menestyksekkäästi edistivät juutalaisten historian ja nykyaikaisen elämän opiskelua juutalaisen nuorison keskuudessa. 1870-luvun lopulla ja 1880-luvun alussa, kosmopoliittisesta ja kansallisesta suuntauksesta Venäjän juutalaisten keskuudessa tuli erillään olevia asioita. (201) "Pohjimmiltaan, Rassvetin omistajat olivat jo hylänneet uskon sulautumiseen... Rassvet kulki alitajuisesti kansallisen identiteetin heräämisen polkua... Se ilmaisi selvästi juutalaisia kansallisia ennakkoluuloja... Venäläistämisen illuusiot olivat katoamassa." (202)

Euroopan yleinen tilanne 1800-luvun jälkipuoliskolla auttoi kansallisen identiteetin kehittämistä. Oli väkivaltainen puolalaisten kansannousu, Italian yhdistyminen, ja sitten Saksan yhdistyminen, ja myöhemmin Balkanin slaavien yhdistyminen. Kansallisuusajatus kukoisti kaikkialla. Ilmiselvästi, tämä kehitys olisi jatkunut juutalaisten keskuudessa ilman vuosien 1881 - 1882 tapahtumiakin.

Sillä välin, 1870-luvulla, venäläisten yleinen suosiollinen asenne juutalaisia kohtaan, joka oli kehittynyt Aleksanteri II:n uudistusten myötä, alkoi muuttua. Venäläinen yhteiskunta oli huolissaan Brafmanin julkaisuista joihin suhtauduttiin hyvin vakavasti.

Kaikki tämä sattui samaan aikaan äänekkään Alliance Israèlite Universellen (Juutalainen maailmanliitto) perustamisen myötä Pariisissa vuonna 1860; sen päämääränä oli "puolustaa juutalaisten intressejä" kaikkialla maailmassa; sen keskuskomiteaa johti Adolphe Cremieux. (203) "Huonosti informoituna... liittyen juutalaisten tilanteeseen Venäjällä... Liitto kiinnostui Venäjän juutalaisista... ja alkoi pian johdonmukaisesti työskennellä Venäjän juutalaisten puolesta." Liitolla ei ollut venäläistä haaraosastoa eikä se toiminut Venäjän sisällä. Hyväntekeväisyystyön ja koulutuksen lisäksi, Liitto, puolustaessaan Venäjän juutalaisia, otti suoraan yhteyttä Venäjän hallitukseen useita kertoja, usein sopimattomasti. Esimerkiksi, vuonna 1866 Liitto vetosi estääkseen Itska Borodai´n teloituksen, joka oli tuomittu poliittisin motiivein tehdystä murhapoltosta. Kuitenkaan, häntä ei tuomittu lainkaan kuolemaan, ja muut juutalaiset jotka olivat sotkeutuneet asiaan vapautettiin ilman anomusta. Toisessa tapauksessa, Cremieux protestoi juutalaisten uudelleen asuttamista vastaan Kaukasuksella ja Amurin alueella -- vaikka Venäjän hallituksella ei ollut tällaisia suunnitelmia. Vuonna 1869 hän protestoi taas, tällä kertaa olematonta juutalaisten vainoa vastaan Pietarissa. (204) Cremieux oli myös valittanut USA:n presidentille samanlaisesta olemattomasta vainosta juutalaisten uskontoa vastaan. Siitä huolimatta, Venäjän Pariisin suurlähettilään antaman raportin mukaan, tämä äskettäin perustettu Liitto (tunnuksessa Mooseksen lakitaulut maapallon yllä) oli jo nauttinut poikkeuksellisesta vaikutusvallasta juutalaisyhteisöissä kaikkialla." Kaikki tämä huolestutti Venäjän hallitusta samoin kuin venäläistä yleisöä. Yakov Brafman kampanjoi aktiivisesti Juutalaista maailmanliittoa vastaan. Hän väitti että tämä Liitto, "kuten kaikki juutalaiset yhteisöt, omaa kahdet kasvot (sen viralliset dokumentit julistavat yhtä kun taas salaiset dokumentit sanovat jotakin aivan muuta)," ja että Liiton tehtävä on "suojella juutalaisia kristillisen sivilisaation tuhoisalta vaikutukselta." (205) Seurauksena, Sivistyksen levittämisen yhteisöä (Society for Spreading Enlightenment) Venäjän juutalaisten keskuudessa syytettiin myös siitä että se pyrki "saavuttamaan ja vaalimaan universaalia juutalaisten solidaarisuutta sekä kastijärjestelmän kaltaista eristäytymistä." (206)

Pelkoa Liittoa kohtaan lietsoi myös hyvin emotionaalinen avaus-julistus perustajiensa taholta: Kaikkien kansakuntien juutalaisille," sekä väärien dokumenttien levittäminen. Liittyen juutalaisten yhtenäisyyteen tämä julkilausuma sisälsi seuraavat sanat: "Juutalaiset! Jos te uskotte että Liitto on hyväksi teille, että samalla kun te olette osa eri kansakuntia teillä on siitä huolimatta yhteiset tunteet, kaipuut, sekä toivo... Jos te ajattelette että teidän hiipuneet pyrkimyksenne, hyvät tarkoitukset ja yksilöllinen kunnianhimo voisivat nousta merkittäväksi voimaksi kun se on yhdistynyt ja liikkuu yhteen suuntaan ja kohti yhtä päämäärää... silloin, olkaa hyvä ja tukekaa meitä sympatiallanne ja rahoillanne." (207)

Myöhemmin Ranskassa eräs dokumentti nousi esiin jossa oli väitetty julistus "Maailmankaikkeuden juutalaisille" (To the Jews of the Universe) itsensä Adolphe Cremieuxin toimesta. se oli hyvin todennäköisesti väärennös. Kenties se oli yksi ehdotuksista avajaispuheeksi jota Liiton perustajat eivät hyväksyneet. Kuitenkin se sopi hyvin Brafmanin syytöksiin Liiton salaisista päämääristä: "Me elämme vieraassa maassa emmekä me voi osallistua näiden kansakuntien yhteisiin ponnisteluihin jolleivät meidän omat moraaliset ja aineelliset etumme ole vaarassa... Juutalaisen opin täytyy kattaa koko maailma..." Kiivasta sananvaihtoa käytiin tähän liittyen venäläisessä lehdistössä. I.S. Aksakov teki johtopäätöksen sanomalehdessään Rus, että "kyse siitä onko dokumentti väärennös on pohjimmiltaan epärelevantti..." (208)

Vallankumousta edeltänyt Jewish Encyclopedia kirjoittaa että 1870-luvulta lähtien "kuultiin vähemmän ääniä juutalaisten puolustamiseksi" venäläisessä lehdistössä. "Käsitys että juutalaiset olivat yhdistyneet Juutalaisen maailmanliiton alaisuudessa oli ottamassa juurta venäläisessä yhteiskunnassa." (209) Täten Liiton perustaminen sai reaktion aikaan Venäjällä (ja mahdollisesti muualla) joka oli vastakkainen siihen nähden mitä Liitto oli tarkoittanut.

Jos Liiton perustajat olisivat nähneet ennakolta millaisen tuomion ajatus juutalaisten maailmanlaajuisesta solidaarisuudesta sai aikaan, sekä syytökset salaliitosta jotka olivat nousseet esiin organisaation perustamisen jälkeen, he olisivat saattaneet pidättäytyä seuraamasta tätä polkua, ottaen erityisesti huomioon että Liitto ei muuttanut juutalaisten historian suuntaa.

Vuoden 1874 jälkeen, kun uudet määräykset universaalista asevelvollisuudesta Venäjällä tulivat voimaan, "useat uutisartikkelit siitä että juutalaiset välttelivät kutsuntoja alkoivat kylvää suuttumusta juutalaisia kohtaan venäläisessä yhteiskunnassa." (210) Juutalaista maailmanliittoa syytettiin aikomuksesta "auttaa nuoria juutalaisia pakenemaan Venäjältä jotta nämä voisivat välttää kutsunnat," niin että "käyttäen hyväkseen ulkomailta saamaansa tukea, juutalaisilla olisi enemmän mahdollisuuksia muuttaa pois maasta." (Tämä kysymys nousisi uudestaan pintaan sata vuotta myöhemmin, 1970-luvulla.) Cremieux vastasi että Liiton tehtävä oli "taistella uskonnollista vainoa vastaan" ja että Liitto oli päättänyt "täten olla avustamatta juutalaisia jotka yrittivät välttää sotilasvelvollisuuden Venäjällä." Pikemminkin se voisi julkaista "vetoomuksen uskonveljillemme Venäjällä motivoidakseen heidät suostumaan kaikkiin uuden lain tuomiin vaatimuksiin." (211)

Rajan ylittämisen lisäksi, toinen tapa asepalveluksen välttämiseen oli itsensä silpominen. Kenraali Denikin (joka oli melko liberaali ennen sekä vallankumouksen aikana) kuvaili satoja katkeria tapauksia itsensä silpomisesta joita hän henkilökohtaisesti näki palveltuaan useita vuosia sotilas-lääketieteellisessä tutkimuslautakunnassa (examination board) Volyn´in piirikunnassa (guberniya). Tällaiset lukuisat epätoivoiset tapaukset itsensä vahingoittamisesta ovat vieläkin hätkähdyttävämpiä kun otetaan huomioon että oli jo 1900-luvun alku. (212)

Kuten aiemmin mainittiin, juutalaisten virta julkisiin kouluihin, ammattikouluihin ja korkeamman opetuksen instituutioihin oli voimakkaasti nopeutunut vuoden 1874 jälkeen kun uusi sotilaslainsäädäntö opiskelijoiden etuoikeuksista tuli voimaan. Nousu oli dramaattista. Kun kuultiin vaatimuksista rajoittaa juutalaisten kirjautumista julkisen koulutuksen instituutioihin Luoteisessa piirikunnassa (Krai) jo aiemmin, vuonna 1875, Julkisen opetuksen ministeriö informoi hallitusta että oli mahdotonta myöntää kaikille juutalaisille lupaa astua sisään julkkisen koulutuksen instituutioihin ilman että rajoitettiin kristittyä väestöä. (213)

Tässä kannattaa mainita G. ARonsonin pahoitteleva huomautus että jopa D. Mendeleev Pietarin Yliopistosta "osoitti antisemitismiä". (214) Jewish Encyclopedia tekee yhteenvedon koko 1870-luvusta, kuvaillen sitä "asenteiden vaihtumiseksi venäläisen älymystön taholta... joka hylkösi aiemman vuosikymmenen ihanteet erityisesti liittyen... juutalaiskysymykseen." (215)

Sen ajan mielenkiintoinen piirre oli että se oli lehdistö (oikeistolainen, tietysti) eivätkä hallituksen piirit joka oli hyvin skeptinen (eikä millään tavalla vihamielinen) projektiin antaa juutalaisille täydet kansalaisoikeudet. Seuraavanlaiset lainaukset ovat tyypillisiä. "Kuinka voidaan myöntää kaikki ksnsalaisoikeudet tälle... jääräpäisten fanaatikkojen heimolle, sallien heidän miehittää korkeimmat hallinnon virat? Ainoastaan koulutus... ja sosiaalinen edistyminen voi aidosti tuoda juutalaiset ja kristityt yhteen... tuoda heidät sisään sivilisaation universaaliin perheeseen, ja me tulemme olemaan ensimmäiset jotka lausumme rakkauden ja sovinnon sanat heille." Sivilisaatio yleisesti hyötyy tällaisesta poliittisesta lähentymisestä samalla kun älykäs ja tarmokas heimo auttaa sitä (contribute much to it). Juutalaiset... ymmmärtävät että aika on kypsä riisua pois suvaitsemattomuuden ies joka on lähtöisin Talmudin liian tiukoista tulkinnoista." "Vasta sitten kun koulutus saa juutalaiset ajattelemaan että on välttämätöntä, että ei elettäisi ainoastaan yhteiskunnan kustannuksella vaan myös tehden työtä yhteiskunnan hyväksi, ei voida käydä keskusteluja uusien oikeuksien myöntämisestä heille kuin mitä heillä on nyt." "Vaikka olisi mahdollista myöntää juutalaisille kaikki kansalaisoikeudet, silloin, missään tapauksessa heille ei voida myöntää pääsyä mihinkään viranomaisen asemaan 'missä kristityt olisivat heidän valtansa alla ja missä heillä voisi olla vaikutusvaltaa kristillisen maan hallintoon ja lainsäädäntöön.'" (216)

Sen ajan venäläisen lehdistön asenne heijastuu hyvin kuuluisan pietarilaisen sanomalehden, Golosin sanoista: "Venäjän juutalaisilla ei ole oikeutta valittaa että venäläisellä lehdistöllä olisi taipumus toimia heidän etujaan vastaan. Useimmat venäläiset aikakauslehdet kannattavat yhtäläisiä kansalaisoikeuksia juutalaisille... on ymmärrettävää että juutalaiset pyrkivät laajentamaan oikeuksiaan kohti tasa-arvoa muiden venäläisten kanssa... kuitenkin... jotkut pimeät voimat ajavat juutalaisen nuorison poliittisen agitaation hulluuteen. Tämä sekä yleinen juutalainen käytöntö välttää sotilaspalvelus toimii juutalaisten kansalaisoikeuksien laajentamista vastaan... henkilön joka haluaa saavuttaa oikeudet täytyy osoittaa etukäteen kykynsä täyttää velvollisuudet jotka tulevat näiden oikeuksien myötä sekä välttää asettamasta itseään äärimmäisen epäsuosiolliseen ja lohduttomaan asemaan suhteessa valtion ja yhteiskunnan etuihin." (217)

Kuitenkin, Jewish Encyclopedia huomauttaa: "Tästä kaikesta propagandasta huolimatta, byrokraattisia piirejä hallitsi ajatus että juutalaiskysymys voitaisiin ratkaista ainoastaan vapautuksen kautta. Esimerkiksi, maaliskuussa 1881 enemmistöllä Juutalaisen elämäntavan järjestelemisen komission jäsenistä oli taipumus ajatella että oli tarpeen antaa juutalaisille samat oikeudet muun väestön kanssa." (218) Tämän aikakauden virkamiehet olivat suurelta osin vaikuttuneita reformien voittoisasta etenemisestä. Ja niin ehdotukset jotka olivat hyvin radikaaleja sekä suosiollisia juutalaisia kohtaan pantiin eteenpäin useita kertoja niiden alueiden kenraalikuvernöörien toimesta joista juutalaisalueet (Pale of Settlement) muodostuivat.

Älkäämme ylenkatsoko vaikutusvaltaisen Sir Moses Montefioren uusia aloitteita, joka vieraili Venäjällä toisen kerran vuonna 1872; sekä Benjamin Disraelin ja Bismarck´in painostusta Venäjän valtionkansleria Gorchakovia kohtaan Berliinin kongressissa vuonna 1878. Gorchakov joutui epämieluisasti selittämään että Venäjä ei ollut viimeisenä uskonnollista vapautta vastaan eikä suonut sitä täysimääräisesti, mutta "uskonnonvapautta ei pitäisi sekoittaa kysymykseen juutalaisten poliittisista ja kansalaisoikeuksista." (219)

Kuitenkin tilenne Venäjällä kehittyi kohti vapauttamista, ja kun vuonna 1880 kreivi Loris-Melikov´ista tehtiin sisäministeri poikkeusvaltuuksin, toiveet juutalaisten vapautamisesta olivat kasvaneet todella suuriksi ja perustelluiksi. Vapauttaminen näytti väistämättömältä.

Juuri sillä hetkellä, Narodnaya Volya´n jäsenet salamurhasivat Aleksanteri II:n, tuhoten täten monet liberaalit hankkeet Venäjällä jotka olivat nupuillaan, niiden joukossa toiveet juutalaisten täydestä tasa-arvosta.

Sliozberg huomautti että tsaari surmattiin Purim-juhlan aattona. Useiden murhayritysten jälkeen, juutalaiset eivät olleet yllättyneitä tästä sattumasta, vaan he tulivat levottomiksi tulevaisuutensa suhteen.

Takaisin