Two Hundred Years Together

LUKU 26: Exodus alkaa

Exoduksen aikakausi, kuten juutalaiset itse pian sitä kutsuisivat, alkoi melko hiljaisesti: sen alku voidaan jäljittää Izvestiya-lehden joulukuussa 1966 ilmestyneeseen artikkeliin, jossa neuvosto-viranomaiset jalomielisesti hyväksyivät "perheiden yhdistämisen", ja sen myötä "juutalaisille annettiin oikeus muuttaa pois Neuvostoliitosta." (1) Ja sitten, puoli vuotta myöhemmin, puhkesi historiallinen Kuuden päivän sota. "Kuten mikä tahansa eeppinen kertomus, tämä exodus alkoi ihmeellä. Ja aivan kuten sen pitäisi olla eepos, kolme ihmettä paljastettiin Venäjän juutalaisille -- exodus-sukupolvelle": Israelin perustamisen ihme; vuoden 1953 Purim-juhlan ihme (Stalinin kuolema); Vuoden 1967 sodan voittoisa ihme. (2)

Tämä Kuuden päivän sota antoi voimakkaan ja peruuttamattoman sysäyksen Neuvosto-juutalaisten etnisen tietoisuuden nousulle sekä tyrmäsi monien halun että he sulautuisivat. Se loi juutalaisten keskuuteen voimakkaan motivaation kansalliselle itsensä kouluttamiselle sekä hebrean kielen opiskelulle (sattumanvaraisten keskusten puitteissa) ja antoi sysäyksen maastamuuttolle suotuisiin asenteisiin.

Kuinka Neuvosto-juutalaisten enemmistö näki itsensä 1960-luvun loppuun mennessä, exoduksen aattona? Ei, ne jotka jälkikäteen kirjoittivat jatkuvasta sorron sekä painostuksen tunteesta eivät vääristelleet muistojaan: "Kuullessaan sanan 'juutalainen', ikäänkuin odotettuna iskuna... he itse käyttävät tätä sakramentaalista sanaa niin harvoin kuin mahdollista, ja silloin kun he joutuvat lausumaan sen, he lausuvat tämän sanan niin nopeasti kuin mahdollista sekä alistuneeseen sävyyn, aivan kuin se takertuisi kurkkuun kiinni... Tällaisten ihmisten joukossa on niitä joiden mantaliteettiin on juurtunut ikuinen, parantumaton pelko." (3) Tai otetaanpa esimerkkinä eräs juutalainen kirjailija joka vietti koko ammatillisen elämänsä murehtien että hänen teoksensa hylättäisiin ainoastaan hänen kansallisuudensa tähden. (4) Huolimatta että heillä oli korkeampi elintaso kuin muulla väestöllä, monet juutalaiset vaalivat sisällään tätä sorron tunnetta.

Todellakin, sivistyneet juutalaiset valittivat enemmän kulttuurillisesta kuin taloudellisesta sorrosta. "Neuvosto-juutalaiset yrittävät... säilyttää asemansa venäläisessä kulttuurissa. He taistelevat säilyttääkseen venäläisen kulttuurin sisimmässään." (5) Dora Shturman muistelee: "Kun Venäjän juutalaiset, joiden edut on kahlittuna Venäjään kärsivät puutetta -- vaikkakin ainoastaan paperilla tai sanoin -- oikeudessaan osallistua venäläiseen elämäntapaan, osallistua Venäjän historiaan, ikäänkuin he olisivat tungettelijoita tai muukalaisia, he tuntevat itsensä loukatuiksi ja suuttuvat. Tamizdat´in ilmestymisen myötä (venäläinen uudissana toisinajattelijoiden itse julkaisemalla Samizdat-kirjallisuudelle, paitsi että tässä tapauksessa se julkaistaan ulkomailla -- from the Russian word, 'tam', meaning 'there' or 'out there') kuten myös Samizdat´in ilmestymisen myötä, muukalaisviha jota eräät venäläiset kirjailijat tunsivat juutalaisia kohtaan jotka vilpittömästi tunnistivat itsensä venäläisiksi manifestoitui ensimmäistä kertaa moniin vuosiin, ei ainoastaan katutasolla eikä valtion virastojen tasolla, vaan myös eliitin intellektuaalisella tasolla, jopa toisinajattelijoiden keskuudessa. Luonnollisesti, tämä yllätti juutalaiset jotka tunnistivat itsensä venäläisiksi." (6) Galich: "Monet ihmiset jotka kasvoivat 1920-luvulla, 1930-luvulla ja 1940-luvulla näkivät mielellään itsensä venäläisinä varhaisista vuosista lähtien, itse asiassa syntymästään lähtien, ja todellakin... he jakoivat kaikki heidän arvonsa ja ajatuksensa venmäläisen kulttuurin kanssa." (7)

Eräs toinen kirjailija piirsi kuvan "tavallisesta modernista Venäjän-juutalaisesta joka palvelee tätä maata vilpittömällä uskolla ja puhtaudella. Hän oli huolellisesti tutkinut ja tunnistanut omat virheensä. Hän oli tullut niistä tietoiseksi... Ja nyt hän yrittää päästä niistä eroon... Hän on päässyt eroon kansallisista puheen ominaispiirteistä jotka on muutettu venäläisiksi... Jossain vaiheessa hän kaipaa tulla samanarvoiseksi venäläisten kenssa, tulla sellaiseksi että häntä ei voi erottaa venäläisestä." Ja niin: "Sinä et kenties kuule sanaa 'juutalainen' vuosiin. Kenties, monet ovat jopa unohtaneet että sinä olet juutalainen. Sinä et voi koskaan unohtaa sitä itse. Se on tämä hiljaisuus joka aina muistuttaa sinua sitä kuka olet. Se luo sellaisen räjähtävän jännitteen sisällesi, että kun sinä kuulet sanan 'juutalainen', se kuulostaa kuin kohtalon isku." Tämä on hyvin paljon puhuva selonteko. Tämä sama kirjailija kuvailee hintaa joka täytyy maksaa tästä muodonmuutoksesta venäläiseksi. "Hän on jättänyt jälkeensä liian paljon" sekä köyhtynyt hengellisesti. "Nyt, kun hän tarvitsee näitä kykyjä, rikkaita ja joustavia sanoja, hän ei löydä niitä... Kun hän etsii mutta ei löydä oikeaa sanaa, jokin kuolee hänen sisällään. Hän on menettänyt juutalaisen puheen melodisen sävelkulun, kaiken hilpeyden, leikkisyyden, sitkeyden ja ironian kera." (8)

Tietenkään, tällaiset herkät tunteet eivät vaivanneet kaikkia Neuvosto-juutalaisia; se oli pienen vähemmistön osa, kulttuuri-eliitin, jotka vilpittömästi ja sitkeästi yrittivät identifioitua venäläisten kanssa. Heille G. Pomeranz puhui (vaikka hän yleisti asian koskemaan koko älymystöä): "Kaikkialla, me emme ole aivan omalla paikallamme; meistä on tullut sellaisia kuin ei-israelilaisia juutalaisia (non-Israeli Jews), ilmassa leijuvia ihmisiä jotka ovat menettäneet kaikki juurensa maalliseen olemassaoloonsa." (9)

Oikein hyvin sanottu.

A. Voronel kehittää saman teeman: "Minä selkeästi näen kaiken häpeän heidän (juutalaisten) olemassaolossa Venäjällä tänä päivänä." (10)

Jos ei ole sulautumista, tulee aina olemaan vieraantumisen tunne.

Nathan Sharansky mainitsi usein että tietyissä asioissa hän alkoi tuntea olevansa erilainen kuin muut Venäjällä.

Tämän Dymshits-Kuznetsov´in kaappaus-oikeudenkäynnin aikana joulukuussa 1970, L. Hnoh lausui avoimesti sen jota hän oli ilmeisesti vaalinut mielessään jonkin aikaa: "Minulle tuli sietämättömäksi asua maassa jota en pidä omanani."

Millainen mielen lujuus sekä sanojen rohkeus!

Joten se oli tämä tunne joka kasvoi Neuvsoto-juutalaisten keskuudessa, ja nyt yhä suuremmassa määrin juutalaisten suurten massojen joukossa.

Myöhemmin, vuonna 1982, eräs toinen juutalainen journalisti kirjoitti: "Olen muukalainen. Olen muukalainen omassa maassani jota minä rakastan abstraktisti mutta pelkään todellisuudessa." (11)

1970-luvun alussa, keskustellessani L.K. Chukovskaya´n kanssa, hän kertoi minulle (kirjoitin sanat muistiin silloin): "Juutalaiset pakotettiin tähän exodukseen. Neuvosto-juutalaiset ovat jo menettäneet tunteen juutalaisuudestaan, ja minä pidän tätä keinotekoista kansallistunteen heräämistä näennäisenä."

Tämä oli kaukana totuudesta. Tämä juutalaisten kansallinen herääminen ei ollut keinotekoista eikä pakotettua; se oli ehdottoman luonnollinen ja jopa välttämätön virstanpylväs juutalaisten historiassa. Se oli äkkinäinen ymmärrys että "henkilö voi sanoa 'juutalainen' ylpeänä!" (12)

Eräs toinen juutalainen toimittaja heijastaa sukupolvensa nuorison kokemuksia Neuvostoliitossa: "Joten keitä me olemme --- tämän julman kokeen 'lapsenlapsia' ja perillisiä, jotka murtautuivat kuoren läpi ja muuttivat tänne Israeliin -- mitä meidän pitäisi sanoa isistämme ja isovanhemmistamme? Pitäisikö meidän syyttää heitä että nämä eivät kasvattaneet meitä juutalaiseen tapaan? Kuitenkin meidän tunne juutalaisuudesta oli suurelta osin seurausta heidän (samoin kuin meidän) epäonnistumisista, katastrofeista ja epätoivosta. Joten arvostakaamme tätä menneisyyttä... riippuu meistä että viskommeko me kiviä eilispäivän romantikkojen pirstoutuneisiin kalloihin." (13)

Tämä vilpittömästi ja rehellisesti ilmaistu sukupolvien välinen yhteys isiin ja isovanhempiin, jotka olivat niin intoa täynnä Neuvostoliiton varhaisina vuosina, täydentää suuresti koko kuvaa. (Sinä voit lukea rivien välistä kirjailijan hylkäävän 'uuden luokan' edut joka on korvannut nämä 'romantikot').

Eräs Samizdat´in artikkeli huomautti: "Mielipide että tänä nykyinen nousu juutalaisten etnisessä tietoisuudessa sulautuneiden juutalaisten keskuudessa on vain reaktio antisemitismin kasvuun on pahasti virheellinen. Se mikä meillä on tässä on todennäköisemmin sattuma." (14)

Eri henkilöt siihen aikaan kuvailivat oman juutalaisen identifikaationsa kehitystä jossain määrin eri lailla. Eräät kirjoittivat että "melkein jokainen oli samaa mieltä että mitään ei tapahtunut 1960-luvulla," liittyen kansallisen heräämisen tuntemukseen, vaikkakin, "vuoden 1967 sodan jälkeen asiat alkoivat muuttua." Kuitenkin, se oli tämä konekaappaus joka sai aikaan läpimurron. (15) Toiset vihjaavat että "juutalaisia ryhmiä oli jo muotoutumassa 1960-luvun puolivälissä Leningradissa, Moskovassa ja Riiassa," ja että vuosikymmenen loppuun mennessä eräs juutalainen "maanalainen keskus" oli perustettu Leningradiin. Kuitenkin, millainen salaliitto se olisi? "Sattumanvaraisia keskuksia hebrean kielen opiskeluun perustettiin... eikä oikeasti hebrean opiskeluun vaan niiden ihmisten sosialisointiin jotka halusivat opiskella sitä. Itse kieltä opiskeltiin vain 200...300 sanaa. Sääntönä, kaikki osanottajat olivat valtion funktionäärejä, ja, kuten heidän koko ympäristö, se oli kaukana (far removed) juutalaisesta uskonnosta ja kansallisesta traditiosta... Juutalaisilla 1960-luvulla oli ainoastaan hämärä käsitys sionismista. Ja kuitenkin, me tunsimme itsemme riittävän juutalaisiksi, emmekä nähneet tarvetta minkäänlaiselle lisäkoulutukselle." Vastauksena Israel-vastaisen propagandan ampumiselle, "sisäinen sympatia juutalaisuutta ja Israelia kohtaan kasvoi. Vaikka meille olisi kerrottu että Israel oli hylännyt Judaismin, sillä ei olisi ollut meille merkitystä." Ja sitten tämä liike "alkoi muuttua maanalaisesta avoimeksi, massojen liikkeeksi. Kuitenkaan, siihen aikaan kukaan ei uskonut mahdollisuuteen muuttaa maasta pois, ainakaan elinaikanamme. Kuitenkin, jokainen ajatteli että oli suuri mahdollisuus päätyä vankileirille." (16)

Täten, paluu juutalaisen kulttuurin pariin käynnistyi ja jatkui ilman että oltaisiin laskettu maastamuuton varaan, eikä se vaikuttanut osanottajien jokapäiväiseen elämään. "En ole varma että Aliyah (paluu Israeliin) olisi alkanut sionistien vuoksi," sillä nämä ensimmäiset sionistiset ryhmät olivat liian heikkoja siihen. "Tietyssä määrin, se oli Neuvosto-hallitus joka käynnisti tämän prosessin nostamalla hirvittävän metelin Kuuden päivän sodan johdosta. Neuvosto-lehdistö maalasi kuvan sotaisasta voittamattomasta juutalaisesta ja tämä kuva oli menestyksekäs vastapaino Neuvosto-juutalaisten alemmuuskompleksiin." (18)

Mutta "kätke 'judaistinen terrori' työtoveriesi silmiltä, naapuriesi korvilta!" Ensiksi, oli syvä pelko: "Nämä paperilaput, joissa oli yhteistietosi, olivat aivan kuin olisit itse allekirjoittanut tuomion itsellesi, lapsillesi, sukulaisillesi." Kuitenkin, pian, "me lopetimme kuiskailun, me aloimme puhua ääneen, valmistella ja juhlia juutalaisia pyhäpäiviä sekä opiskella historiaa ja hebrean kieltä." Ja jo vuoden 1969 lopulla, "kymmenet ja sadat juutalaiset alkoivat allekirjoittaa avoimia kirjeitä 'yleisölle ulkomailla'. He vaativat jotta heidät 'vapautettaisiin' Israeliin." (19) Neuvosto-juutalaiet, "erotettuina maailman juutalaisista, jumissa despoottisessa stalinistisen imperiumin kiehuvassa kulhossa... oli näennäisesti auttamaton tilanne juutalaiselle -- ja kuitenkin, äkkiä tämä sionistinen liike syntyi uudelleen ja muinainen Mooseksen vetoomus kuuulutettiin taas: 'Antakaa kansani mennä.'" (20)

Vuonna 1970 koko maailma alkoi puhua Venäjän juutalaisista. He nousivat, heistä tuli päättäväisiä... On ainoastaan yksi este joka erottaa heidät unelmastaan -- hallituksen kielto. Murtautuminen tämän esteen läpi oli heidän ainoa toivonsa... 'paeta pohjoisesta Babylonista!'" Tämä oli vangittujen konekaappareiden teon takana, jota E. Kuznetsov and M. Dymshits johtivat. (21) Joulukuussa 1970, heidän oikeudenkäyntinsä aikana Leningradissa, "he eivät olleet hiljaa, he eivät kierrelleet, he julistivat avoimesti että he halusivat anastaa koneen lentääkseen sillä Israeliin. Muista heille langetettiin kuolemantuomio! Heidän 'tunnustuksensa' oli pohjimmiltaan sionistinen julistus." (22) Muutamaa kuukautta myöhemmin, toukokuussa 1971, oli oikeudenkäynti 'Leningradin sionistisia organisaatioita' vastaan, jota seurasivat pian samanaliset oikeudenkäynnit Riiassa ja Kishinevissä.

Näistä oikeudenkäynneistä, erityisesti kahdesta Leningradin oikeudenkäynnistä, tuli uusi voimakas stimulantti juutalaisten etnisen tietoisuuden kehittymiselle. Uusi Samizdat-lehti, The Jews in the USSR, alkoi kiertää pian tämän jälkeen, lokakuussa 1972. Siinä kerrottiin värikkäästi kamppailusta tavoitteena muuttaa laillisesti Israeliin, ja siinä kerrottiin taistelusta oikeudesta kehittää vapaasti juutalaista kulttuuria Neuvostoliitossa.

Mutta vielä tässä vaiheessa ainoastaan juutalaisten vähemmistö oli mukana tässä muotoutuvassa emigraatio-liikkeessä. "Näyttää siltä että elämä oli helpompaa Neuvosto-juutalaisille kun he tiesivät että heillä ei ollut vaihtoehtoa, kuin että pysyä lujana ja sopeutua; kuin nyt, kun heillä oli mahdollisuus valita missä asua ja mitä tehdä. Ensimmäistä aaltoa joka lähti Venäjältä 1960-luvun lopulla motivoi ainoastaan päämäärä viettää loppu elämä maassa ilman antisemitismiä, Israelissa." (23) Kuten kirjailija huomauttaa, tähän eivät sisälly ne jotka muuttivat paremman toimeentulon vuoksi.

Ja, "osa Neuvosto-juutalaisista hylkäisi onnellisena kansallisen identiteettinsä jos heidän sallittaisiin tehdä niin." (24) Niin pelokkaita he olivat. Tähän ryhmään kuuluivat ne juutalaiset jotka kirosivat 'sen Israelin', väittäen että Israelin tähden lakia noudattavilta juutalaisilta estetään usein eteneminen uralla: "Lähtijöiden tähden, myös me joudumme kärsimään."

Neuvosto-hallitus ei voinut muuta kuin tuntea huolta tämän odottamattoman (heille kuten myös koko maailmalle) Neuvosto-juutalaisten etnisen tietoisuuden heräämisen vuoksi. Se sai aikaan propaganda-yrityksiä Israelia ja sionismia vastaan, hillitäkseen tätä uutta tietoisuutta. Maaliskuussa 1970 käytettiin tätä hyvin kulunutta neuvostoliittolaista temppua, saamaan tuomio "ihmisten itsensä" suusta, tässä tapauksessa "juutalaista kansallisuutta" edustavilta ihmisiltä. Joten viranomaiset järjestivät lehdistötilaisuuden ja siihen velvollisuuden tuntoisesti osallistuivat, eivät ainoastaan kaikista tekopyhimmät "viralliset juutalaiset" kuten Vergelis, Dragunsky, Chakovsky, Bezymensky, Dolmatovsky, elokuvaohjaaja Donsky, propagandistit Mitin ja Mintz, mutta myös kuuluisia henkilöitä jotka olisivat voineet helposti kieltäytyä osallistumasta tähän näytökseen ja allekirjoittaa tämä "Julistus" ilman merkittäviä itselleen kohdistuvia seurauksia. Heidän joukossaan olivat: Byalik, akatemian jäsenet Frumkin ja Kassirsky, kansainvälisesti tunnetut muusikot Fliyer ja Zak, näyttelijät Plisetskaya, Bystritskaya, ja Pluchek. Tässä Julistuksessa "ilmaistiin halveksuntaa Israelin johtavien piirien aggressiota kohtaan... joka herättää Hitlerin barbarismin henkiin... Sionismi oli aina ollut juutalaisen porvariston sekä juutalaisen hourailun ilmiasu," ja allekirjoittajat halusivat "avata sionistisen propagandan hyväuskoisten uhrien silmät... Leninistisen puolueen ohjauksessa, työtä tekevät juutalaiset ovat saaneet täyden vapauden vihatulta tsarismilta." Hämmästyttävää, näetkö kuka oli todellinen sortaja? Se joka oli ollut kuolleena puoli vuosisataa!

Mutta ajat olivat muuttuneet tässä vaiheessa. Näitä 'virallisia juutalaisia' nuhteli julkisesti I. Zilberberg, nuori insinööri joka oli päättänyt katkaista siteet tähän maahan ja lähteä. Vastauksena Julistukseen hän julkaisi avoimen kirjeen Samizdat´issa, kutsuen sen allekirjoittajia "lakeija-sieluiksi", ja hän sanoutui irti entisestä uskostaan kommunismiin: "Me naivisti asetimme toiveemme 'meidän' juutalaisiin -- Kaganovitchiin, Erenburgiin, jne." (Joten, loppujen lopuksi, he olivat todellakin asettaneet toiveensa heihin?) Ja samaan aikaan hän kritisoi venäläisiä: 1950-luvun jälkeen, "Katuivatko venäläiset ja tunsivatko he synnintuntoa... Ja, vuodatettuaan muutaman kyyneleen menneisyyden tähden... vannoivatko ha rakkautta ja sitoumusta heidän uudestaan löydettyjä veljiään kohtaan?" Hänen mielestään ei ollut epäilystäkään että Venäläisten syyllisyys juutalaisia kohtaan oli kokonaisuudessaan yksipuolista.

Tällaiset tapahtumat jatkuivat. Eräs toinen Samizdat´issa julkaistu avoin kirje tuli kuuluisaksi vuotta myöhemmin, tällä kertaa kirjoittajana oli siihen asti kuuluisa elokuvaohjaaja Mikhail Kalik, joka oli nyt erotettu Neuvoston elokuvantekijöiden liitosta koaka hän julisti aikovansa muuttaa Israeliin. Kalik odottamattomasti osoitti kirjeen, joka käsitteli hänen uskollisuuttaan juutalaiselle kulttuurille, "Venäjän älymystölle". Näytti siltä että hän ikäänkuin olisi viettänyt koko elämänsä Neuvostoliitossa, ei menestyneiden joukossa, vaan että hän oli kärsinyt vuosien ajan sorrettujen keskuudessa kaivaten vapautta. ja nyt, lähtiessään pois, hän saarnasi tällaista saamattomalle Venäjän älymystölle uhrautumisensa korkealta moraalisesta tasolta. "Joten te haluatte jäädä... hiljaisuutenne, tottelevaisen innokkuuden kera? Kuka ottaa sitten vastuun kansakunnan moraalisesta terveydestä, maasta, yhteiskunnasta?"

Kuusi kuukautta myöhemmin oli uusi avoin kirje, tällä kertaa neuvostoliittolaiselta kirjailijalta Grigory Svirsky´ltä. Hänet ajoi tähän tekoon se tosiasia että hän ei ollut julkaissut mitään seitsemään vuoteen, ja jopa hänen nimensä oli poistettu Kirjallisuuden Encyclopaediasta rangaistuksena siitä että hän puhui antisemitismiä vastaan Central Literary House´ssa vuonna 1968. Tätä rangaistusta hän kutsui "murhaksi", vaikka hän unohti katsoa taakseen nähdäkseen kuinka moni muu kärsi samasta asiasta. "En tiedä kuinka jatkaa elämistä tästä eteenpäin," hän kirjoitti Kirjailijoiden kiitolle. (Tänä oli tunne joka oli yhteinen kaikille liiton 6 000 jäsenelle: he kaikki uskoivat että valtiolla oli velvollisuus ruokkia heitä kirjallisten töidensä ansiosta.) Oli "syitä jotka saivat minut, venäläisen kulttuurihenkilön, venäläisen kirjailijan ja kirjallisuuden asiantuntijan, tuntemaan itseni juutalaiseksi sekä tekemään tämän peruuttamattoman päätöksen lähteä perheeni kanssa Israeliin... toivon että minusta tulisi israelilainen kirjailija." (Svirsky, kuten monet aiemmat emigrantit, ei ymmärtänyt kuinka vaikeaa olisi sopeutua Israeliin, ja hän päätti muuttaa pois myös Israelista.)

Nämä vihamieliset venäläisvastaiset tunteet ja väitteet joita me löydämme niin paljon heränneiltä juutalaisilta yllättävät ja raivostuttavat meitä, saaden sydämemme vuotamaan verta. Kuitenkin, näissä "kypsän saaliinhimoisissa" (mature ferocity) tunteissa me emme kuule minkäänlaista anteeksipyyntöä joita meidän juutalaiset veljemme olisivat tarjonneet ainakin 1920-luvun tapahtumien johdosta. Ei ole edes varjoa tunnustamisesta että myös venäläiset ovat kohdanneet vääryyttä. Kuitenkin, me kuulimme myös muita ääniä näiden "saaliinhimoisten" joukossa edellisessä luvussa. Katsoen taaksepäin niihin aikoihin jolloin he olivat jo Israelissa, he joskus antoivat järkevämpiä lausuntoja: "Me vietimme liian paljon aikaa pohtien venäläisten velkaa juutalaisille Neuvostoliitossa, uhraten liian vähän Israelille ja meidän elämällemme siellä... ja ajatellen liian vähän tulevaisuutta." (25)

Tavalliselle ihmiselle, teräskuoren murtaminen joka ympäröi Neuvostoliittoa näytti mahdottomalta ja toivottomalta tehtävältä. Sitten he joutuivat epätoivoon ja heidän täytyi yrittää jotakin muuta. Kamppailua oikeudesta muuttaa Israeliin luonnehdittiin sekä päättäväiseksi että kekseliääksi: laadittiin valituksia Korkeimpaan Neuvostoon, osoitettiin mieltä ja mentiin syömälakkoon; erotetut juutalaiset professorit pitivät seminaareja sillä tekosyyllä että he "halusivat säilyttää ammatillisne pätevyytensä," Moskovassa jörjestettiin tiedemiesten kansainvälinen symposiumi (vuoden 1976 lopulla), ja lopulta, kieltäydyttiin suorittamasta asevelvollisuutta.

Tietysti, tällainen taistelu onnistuisi ainoastaan mikäli saataisiin voimakasta tukea juutalais-yhteisöiltä ulkomailta. "Meille, maailman juutalaisten solidaarisuuden olemassaolo oli hätkähdyttävä löytö, ja ainoastaan toivon pilkahdus näinä synkkinä aikoina." (26) Oli myös huomattavaa materiaalista apua: "refuseniksien joukossa (juutalaiset joilta oli kielletty pääsy Israeliin) syntyi eräänlainen itsenäisyys, joka pohjautui voimakkaaseen taloudelliseen tukeen jota saatiin ulkomailla asuvilta juutalaisilta." (27) Ja niin he kiinnittivät jopa enemmän toivoa Lännestä saatavaan apuun, odottaen samanlaista julkista ja jopa poliittista apua.

Tämä apu joutui ensimmäiseen testiin vuonna 1972. Joku Neuvostohallituksen korkeammalla tasolla järkeili seuraavaa: tässä meillä on juutalainen älymystö, joka on saanut ilmaisen koulutuksen Neuvosto-järjestelmässä ja jolle on sitten annettu tilaisuus harjoittaa akateemista uraansa, ja nyt he vain lähtevät ulkomaille työskennelläkseen siellä kaikkien näiden etujen kera joita Neuvostovaltio antoi. Miksi ei olisi oikeutettua verottaa heitä tästä hyvästä? Miksi valtion pitäisi tuottaa ilmaiseksi koulutettuja asiantuntijoita, jotta nämä hyödyntäisivät taitojaan muissa maissa? Ja niin he alkoivat valmistella lakia tällaisen veron käyttöön ottamiseksi. Tämä suunnitelma ei ollut salainen, ja se paljastui juutalaisille piireille nopeasti ja he keskustelivat siitä laajalti. laki otettiin käyttöön 3.8.1972 Neuvostoliiton Ylimmän neuvoston puhemiehistön määräyksestä. Korvauksen määrä oli 3 600...9 800 ruplaa, riippuen yliopistokoulutuksen tasosta. (3 600 ruplaa oli siihen aikaan tavallisen vanhemman tutkijan vuotuinen palkka jolla ei ollut tohtorin arvoa.)

Puhkesi kansainvälinen suuttumuksen myrsky. 55 vuoden olemassaolonsa aikana, mikään Neuvostoliiton hirvittävistä rikoksista ei ollut saanut aikaan yhdistynyttä kansainvälistä protestia kuten tämä koulutetuille emigranteille määrätty vero. Amerikkalaiset akateemikot, joita olii 5 000, allekirjoittivat protestin (syksyllä 1972); ja kaksi kolmasosaa USA:n senaattoreista teki yhteistyötä pysäyttääkseen odotetun suosiollisen kauppasopimuksen Neuvostoliiton kanssa. Eurooppalaiset parlamentaarikot toimivat samalla lailla. Viisisataa Neuvosto-juutalaista lähetti avoimen kirjeen YK:n pääsihteerille Kurt Waldheim´ille (kukaan ei odottanut että myös hänet kirottaisiin pian) jossa kuvailtiin: "Maaorjina heille korkeamman koulutuksen kera." (Etsiessään sopivaa termiä he eivät ymmärtäneet millaiselta tämä kuulostaisi maassa jossa oli todellinen kolhoosi-maaorjuus.)

Neuvostohallitus perääntyi, ja heitti asetuksen roskakoriin.

Mitä tuli tähän kauppasopimukseen, huhtkuussa 1973 AY-johtaja George Meany väitti että tämä sopimus ei ollut USA:n etujen mukainen eikä se myöskään vähentäisi kansainvälistä jännitystä, mutta senaattorit jotka olivat kiinnostuneita ainoastaan Neuvostoliiton juutalaisista ylenkatsoivat nämä argumentit. He hyväksyivät sopimuksen, mutta lisäsivät "Jacksonin lisäyksen" (Jackson amendment), jossa sanottiin että sopimus hyväksyttäisiin ainoastaan mikäli juutalaisten sallittaisiin muuttaa Neuvostoliitosta vapaasti. Ja niin koko maailma kuuli tämän viestin joka tuli USA:n pääkaupungista: me autamme Neuvostoliiton hallitusta jos he vapauttavat omasta maastaan, ei kaikkia mutta erityisesti juutalaiset.

Kukaan ei julistanut ääneen ja selkeästi: herrasmiehet, 55 vuoden ajan oli ollut vain unelma paeta vihatun Neuvosto-hallinnon alta -- ei satojen tuhansien vaan miljoonien kansalaistenne unelma; mutta kellään ei ollut oikeutta lähteä. Ja kuitenkaan, Lännen poliittiset ja yhteiskunnalliset johtajat eivät koskaan protestoineet eivät koskaan rankaisseet Neuvostohallitusta kaupparahoituksilla. (Vuonna 1931 oli eräs epäonnistunut yritys organisoida kampanja Neuvostoliiton polkuhintaista puutavaraa vastaan, joka oli mahdollista ainoastaan halvan vankityövoiman avulla, mutta jopa tämän kampanjan motivaationa oli taloudellinen kilpailu.) 15 000 000 talonpoikaa tuhottiin "dekulakisaation" aikana, 6 000 000 talonpoikaa nääntyi kuoliaaksi vuonna 1932, mainitsematta miljoonien joukkoteloituksia jotka kuolivat leireillä; ja samaan aikaan oli hienoa allekirjoittaa sopimuksia Neuvostojohtajien kanssa lainata heille rahaa, puristaa heidän "rehellisiä käsiään", etsiä heidän tukeaan, ja kerskua tästä kaikesta parlamenttien edessä. Mutta sitten kun kyseessä olivat juutalaiset joista tuli kohde, silloin sympatian kipinä kulki kaikkialla Lännessäja tuli selväksi millainen hallitus tämä oli. (Vuonna 1972, minä kirjoitin erään huomautuksen paperilapulle: "Te olette ymmärtäneet mitä on meneillään, Jumalan kiitos. Mutta kuinka pitkään teidän ymmärryksenne kestää? Kaikki mitä vaaditaan on, että ongelmat juutalaisten maastamuuton suhteen ratkaistaan, ja teistä tulee kuuroja, sokeita sille kokonaisuudelle mitä on meneillään, venäjän ja kommunismin ongelmille.")

Sinä et voi kuvitella intoa jolla Jacksonin lisäpöytäkirja otettiin vastaan Venäjän juutalaisten keskuudessa... Lopulta löydettiin riittävän suuri voima muuttaakseen valtasuhteita Neuvostoliitossa." (28) Kuitenkin, äkkiä, vuonna 1975 tästä Jacksonin lisäpöytäkirjasta tuli tarpeeton, sillä Neuvpstohallitus odottamatta tyrmäsi tarjouksen kauppasopimuksesta Yhdysvaltain kanssa. (Tai, pikemminkin he laskivat että he saisivat enemmän etua muilta kilpailevilta mailta.)

Neuvostoliiton kieltäytyminen teki vaikutuksen juutalaisiin aktivisteihin Neuvostoliitossa ja ulkomailla, mutta ei pitkäksi aikaa. Sekä USA:ssa että Euroopassa tuki juutalaisten maastamuutolle pois Neuvostoliitosta tuli äänekkäämmäksi. Neuvosto-juutalaisten kansainvälisen solidaarisuuden päivänä yli 100 000 ihmistä osoitti mieltääm Manhattanilla; heidän joukossaan olivat senaattorit Jackson ja Humphrey (molemmat halusivat tulla Demokraattisen puolueen presidenttiehdokkaaksi). Oli satoja erilaisia mielenosoituksia... Suurin niistä oli vuosittainen 'Solidaarisuus-sunnuntai' -- mielenosoituksia ja marsseja New Yorkissa joihin osallistui jopa 250 000 ihmistä (niitä järjestettiin vuosina 1974 - 1987)." (29) Eräs kolmipäiväinen kokous johon osallistui Nobel-palkittua tukemaan Levich´iä (Akatemian jäsentä) järjestettiin Oxfordissa. Vielä 650 akateemikkoa ympäri maailmaa antoi tukensa ja Levich´in sallittiin muuttaa pois maasta. Tammikuussa 1978 yli sata amerikkalaista akateemikkoa lähetti sähkeen Brezhneville vaatien että hän sallisi professori Meiman´in muuttavan ulkomaille. Toinenkin maailmanlaajuinen kampanja päättyi menestykseen: matemaatikko Chudnovsky sai luvan lähteä Neuvostoliitosta saamaan lääketieteellistä hoitoa jollaista hänelle ei voitu antaa Neuvostoliitossa. Eivätkä kyseessä olleet ainoastaan kuuluisat: usein henkilöä josta ei ollut ennen kuultu toitotettiin ympäri maailmaa ja sitten hän palasi unohdukseen. Esimerkiksi, me kuulimme erityisen äänekkäästi toukokuussa 1978, jolloin maailman lehdistö kertoi sydäntä liikuttavan tarinan: seitsemän vuotiaalla moskovalaisella tytöllä, Jessica Katz´illa, oli parantumaton sairaus, eikä hänen vanhemmillaan ollut matkustaa Yhdysvaltoihin! Senaattori Edward Kennedy puuttui asiaan henkilökohtaisesti, ja ihme! Menestys! Lehdistö iloitsi. Pääuutislähetykset jokaisella TV-kanavalla lähettivät kohtaamisen lentokentällä, onnen kyyneleitä, tyttöä pidettiin korkealla. Voice of America omisti kokonaisen lähetyksen sille kuinka Jessica Katz pelastettiin (unohtaen mainita että venäläiset perheet joilla oli sairaita lapsia kohtasiavt saman läpäisemättömän seinän). Lääketieteellinen tutkimus osoitti myöhemmin että Jessica ei ollut sairas lainkaan, että hänen viekkaat vanhempansa olivat huijanneet koko maailmaa varmistaakseen että hän pääisisi lähtemään. (Tämä tosiasia myönnettiin kirskuvin hampain radiossa, ja sitten se haudattiin.) Samoin, V. Borisov´in nälkälakko (joulukuu 1976) joka oli jo viettänyt yhdeksän vuotta mielisairaalassa mainittiin Voice of Americassa, samoin kuin Ilya Levin´in viidentoista vuorokauden vankeus, ja jos mitään, tälle jälkimmäiselle tapaukselle annettiin enemmän huomiota. Kaikki mitä refuseniks´ien täytyi tehdä oli allekirjoittaa julistus heidän kyvyttömyyydestään lähteä Neuvostoliitosta, ja Freedom, Voice of America, BBC sekä muut tiedotusvälineet raportoivat siitä välittömästi, niin paljon että nykyään on vaikea uskoa kuinka äänekkäästi niistä toitotettiin.

Tietysti, täytyy huomauttaa että kaikki tämä loisteliaisuus joka ympäröi Neuvostoliiton juutalais-liikkeen ulkoasua palveli maailman juutalaisten herättämisessä, mukaan lukien ne jotka asuivat Amerikassa, jännittävää käsitystä että he ovat kansakunta. "Neuvostoliiton ensimmäisten sionistien profeetalliseen pakkomielteeseen kuului voitonriemuinen sympatia Lännen juutalaisten taholta... Lännen juutalaiset näkivät omat ihanteensa toiminnassa. He alkoivat uskoa Venäjän juutalaisiin... joka tarkoitti heille uskoa omiin parhaisiin ominaispiirteisiin... Kaikkeen mitä Lännen juutalaiset halusivat nähdä ympärillään mutta eivät nähneet." (30) Toiset sanoivat, läpäisevän ironian kera: "Tämä tarjottu tuote (kapinallinen juutalainen henki) löysi ihastuneen ostajan (USA:n juutalaiset). Ei Amerikka, eivätkä USA:n juutalaiset olleet lainkaan kiinnostuneita Neuvostoliiton juutalaisista itsestään. Tuote joka omaksuttiin oli nimenomaan juutalaisen kapinallisuuden henki. Amerikan juutalaiset (ja heidän kanssaan Lontoon, Amsterdamin, Pariisin, jne. juutalaiset) joiden tunnetta omasta juutalaisuudestaan innoitti voitto Kuden päivän sodassa, näki tilaisuuden ottaa osaa... Se oli miellyttävä 'taistelu' johon ei edelleenkään liittynyt mitään suurta vaivannäköä." (31)

Kuitenkaan, ei voida kiistää etteivätkö nämä inspiraatiot sekä täällä että siellä yhdistyneet, sekä toimineet yhteistyössä heikentääkseen teräskuorta joka ympäröi vanhaa Neuvostoliittoa.

On yleinen mielipide että juutalaisten joukkomuutto Neuvostoliitosta alkoi vuonna 1971, jolloin 13 000 ihmistä lähti (98 % heistä Isaeliin). Vuonna 1972 lähtijöitä oli 32 000; ja vuonna 1973 heitä oli 35 000 (Israeliin heistä muutti 85...100 prosenttia). (32) Kuitenkaan, suurin osa näistä ei ollut etnisesti venäläisiltä alueilta vaan Georgiasta ja Balttiasta. (Eräs kansainvälisen kongressin juutalainen delegaatti julisti että "Georgia on maa jossa ei ole antisemitismiä"; monet Georgian juutalaiset myöhemmin pettyivät päätökseensä muuttaa Israeliin ja halusivat palata takaisin). Ei ollut joukkomuuttoa Venäjän keskeisiltä alueilta. Myöhemmin, kun lähtemisestä tehtiin vaikeampaa, eräät ilmaisivat suurta katumusta. Eräät olivat toista mieltä: "Mutta ihmiset tarvitsevat aikaa ollakseen kypsiä... Näe kuinka akuan tarvittiin ennenkuin me ymmärsimme että me emme voi jäädä, että se on yksinkertaisesti rikos omia lapsiasi kohtaan." (33)

"Voi, voi, paetkaa pohjoisesta maasta, sanoo Herra! Sillä minä olen hajottanut teidät neljään taivaan tuuleen, sanoo Herra." (Sakarja 2:6)

Siitä huolimatta, juutalaisten into muuttaa maasta levisi myös venäläisiin ja ukrainalaisiin kaupunkeihin. Maaliskuuhun 1973 mennessä, oli rekisteröity 700 000 anomusta saada muuttaa pois maasta. Kuitenkin, syksyllä 1973 käytiin Yom Kippur sota ja monien halu muuttaa pois maasta väheni äkkiä. "Israelin imago muuttui voimakkaasti Yom Kippur sodan jälkeen. Sen sijaan että se olisi turvallinen ja urhean rikas maa, joka luottaisi huomiseen ja yhdistyneeseen johtoon, Israel, yllättävästi, näyttäytyi maailman edessä hämmentyneenä, velttona, sisäisten ristiriitojen repimänä maana. Väestön elintaso laski huomattavasti." (34)

Seurauksena, vain 20 000 juutalaista lähti Neuvostoliitosta vuonna 1974. Vuosina 1975 - 1976, "jopa 50 % lähteneistä Neuvosto-juutalaisista," sitten kun he olivat pysähtyneet Wienissä, "muuttivat Israelia kauemmaksi. Tämä ajanjakso näki synnyn termille 'directists'," tarkoittaen niitä jotka muuttivat suoraan Yhdysvaltoihin. (35) Vuoden 1977 jälkeen, "heitä oli 70...98 prosenttia." (36) "Rehellisesti, tämä on ymmärrettävää. Juutalaisvaltio nähtiin kansallisena turvapaikkana juutalais-pakolaisille ympäri maailmaa, turvapaikkana joka, aluksi, tarjoaa heille turvallisen olemassaolon. Mutta näin ei tapahtunut. Tämä maa oli tulilinjalla useiden vuosien ajan." (37) Lisäksi, "tuli pian selväksi että Israel ei tarvinnut Neuvosto-juutalaisten älymystöä... vaan kansallisen juutalaisen älymystön." Tässä vaiheessa, "ajattelevat juutalaiset... ymmärsivät kauhulla että siinä tavassa jolla he olivat määritelleet koko elämänsä heillä ei ollut paikkaa Israelissa," sillä, kutyen osoittautui, Israelia varten sinun täytyi uppoutua juutalaiseen kansalliseen kulttuuriin -- ja vasta sitten "saapuneet ymmärsivät traagisen virheensä: ei ollut järkeä lähteä Venäjältä..." (vaikka tämä oli myös seurausta sosiaalisen aseman menetyksestä) -- ja entiseen kotimaahan lähetetyt kirjeet varoittivat niitä jotka eivät olleet vielä lähteneet. (38) "Niiden sävy ja sisältö siihen aikaan oli miltei yksinomaan negatiivinen. Israel esiteltiin maana missä hallitus sekaantuu tavallisen kansalaisen jokapäiväisiin asioihin." (39) "Ennakkoluulot Israeliin suuntautuvaa muuttoa vastaan alkoivat muotoutua monien mielissä jo 1970-luvun puolivälissä." (40) "Jyrkkä mielipide Israelista joka muodostui Moskovan ja Leningradin älymystön keskuudessa oli suljettu, hengellisesti köyhä yhteiskunta, joka oli hautautuneena omiin kapeisiin kansallisiin ongelmiinsa, ja joka salli tämän päivän ideologisten vaatimusten hallita kulttuuria. Parhaimmillaankin, se on kulttuurillinen laskuvesi, pahimmillaan, uusi totalitaarinen hallitus jolta puuttui ainoastaan väkivaltakoneisto... Monet Neuvosto-juutalaiset omaksuivat tämän vaikutelman, ei ilman syytä, että muutto Neuvostoliitosta Israeliin oli samaa kuin vaihtaisi yhden autoritaarisen hallinnon toiseen." (41) (42)

Kun vuosina 1972 - 1973, yli 30 000 Neuvosto-juutalaista muutti Israeliin vuosittain, Golda Meir´illä oli tapasi tavata heitä lentokentällä henkilökohtaisesti ja vuodattaa kyyneleitä, ja Israelin lehdistö kutsui heidän joukko-saapumistaan "1900-luvun ihmeeksi." Silloin, "jokainen muutti lähteäkseen Israeliin. Niitä jotka valitsivat Rooman tien," tarkoittaen että eivät muuttaneet Israeliin, oli vähän (were pointed out). "Mutta sitten, saapujien määrä alkoi vähentyä vuodesta toiseen. Se väheni kymmenistä tuhansista tuhansiin, tuhansista satoihin, sadoista muutamaan yksilöön... Siihen aikaan, Israel oli 'normi', ja sinun täytyi selittää jos olit muuttamassa muualle, mutta nyt oli toisinpäin: ne jotka suunnittelivat muuttavansa Israeliin joutuivat usein selittämään päätöstään." (43) (44)

"Ainoastaan ensimmäinen aalto oli idealistinen... alkaen vuonna 1974, tai niin puhuakseni, toinen aalto juutalaisia alkoi lähteä Neuvostoliitosta, ja niille Israel on saattanut olla houkutteleva, mutta etupäässä kaukaa." (45) Eräs toinen johtopäätös: "Kenties Neshira-ilmiö (hajaantuminen matkalla Israeliin) on jollakin tavalla yhteydessä siihen tosiasiaan että ensimmäinen aalti lähti Neuvostoliiton takamailta missä juutalaiset traditiot olivat vahvoja, ja nyt enimmäkseen maan keskiosista missä juutalaiset ovat luopuneet traditioistaan." (46)

Joka tapauksessa, mitä enemmän ovat olivat auki Israeliin, sitä vähemmän juutalaisia sinne muutti," enemmistö aktivisteista tuskin tunsi hebrealaisia aakkosia... ei löytääkseen juutalaisuuttaan, vaan päästäkseen siitä eroon... oli tärkein syy maastamuutolle." (47) (48) He vitsailivat Israelissa että "maailma ei ollut täyttynyt juutalaisten jalkojen töminällä jotka juoksivat asuttamaan kotiaan... Seuraavat aallot panivat merkille etujoukon virheet, ja sen sijaan he innokkaasti paikkoihin joissa toisten kädet olivat jo rakentaneet oman elämänsä. Joukoittain, pitäisi huomauttaa, sillä täällä lopulta oli tämä paljon puhuttu 'juutalaisten yhtenäisyys'." (49) Mutta tietysti nämä ihmiset "lähtivät Neuvostoliitosta etsiäkseen 'intellektuaalista vapautta', ja niin heidän täytyi muuttaa Saksaan tai Englantiin," tai yksinkertaisemmin, Yhdysvaltoihin. (50) Ja suosittu tekosyy oli että Diasporaa tarvittiin sillä "jonkun täytyi antaa rahaa luonnonvaroista köyhälle Israelille, ja pitää kovaa ääntä kun jotakuta kiusattiin! Mutta toisaalta, tämä Diaspora pitää yllä antisemitismiä." (51)

Joten se on kaikki aivan yksinkertaista -- se oli ainoastaan joukkopakoa ankarasta Neuvosto-elämästä helpompaan länsimaiseen elämään, täysin ymmärrettävää inhimillisellä tasolla. Mutta entäpä 'lähteminen takaisin kotimaahan'? Ja mikä on niiden 'hengellinen ylivertaisuus' jotka uskalsivat lähteä verrattuna niihin jotka jäivät 'orjien maahan'? Taistellessaan niinä päivinä oikeudesta muuttaa maasta pois Neuvosto-juutalaiset vaativat äänekkäästi: "Sallikaa kansani mennä." Mutta tämä oli epätarkka lainaus. Raamattu sanoo: "Päästä minun kansani viettämään minulle juhlaa erämaassa." (Exodus 5:1) Kuitenkin, jollain tavalla, liian monet niistä jotka vapautuivat eivät menneet erämäähan vaan Amerikan runsauteen.

Voimmeko me siitä huolimatta sanoa että äkkinäisen ja menestyksekkään Israeliin suuntautuneen muuton varhaisina vuosina, se oli sionistinen uskomus ja kunnianhimo joka toimi ensisijaisena innoituksena juutalaisten halulle lähteä? Useiden juutalaisten kirjailijoiden todistus ei vihjaa tällaiseen.

"Tilanne Neuvostoliitossa 1960-luvulla oli Aliyah, ei sionistinen liike (was one of Aliyah, not of a Zionist movement). Oli monia ihmisiä jotka olivat psykologisesti valmiit lähtemään Neuvostoliitosta. Se mitä voidaan kutsua sionistiseksi liikkeeksi oli hyvin vähäinen alaryhmä." (53) Niitä jotka liittyivät sattumanvaraisiin (tai: naamioituihin) keskuksiin jotka olivat omistautuneet juutalaisen historian ja kulttuurin tutkimiselle "voidaan luonnehtia sellaisiksi että heiltä puuttui täysin uran tavoittelu (careerism) joka oli niin yleistä Neuvosto-juutalaisen älymystön joukossa. Tämä oli syynä siihen miksi he omistivat koko vapaa-aikansa juutalaisten asialle." (54) Heille tämä "hebrean kielen opettajien aikakausi" oli alkanut jo 1970-luvulla, ja 1980-luvun alkuun mennessä nämä "Tooran opettajat olivat ainoita joilla oli vielä vaikutusta ihmisten mieliin." (55)

Monien muiden maastamuuttajien motiiveja selitetään seuraavasti: "Neuvostovaltio oli asettanut esteitä saavuttaa kaikkein tärkeimpiä asioita -- eteneminen ammatissa, ja niin juutalaiset olivat vaarassa taantua... Heidät ajettiin juutalaisuuteen, ja sitten sionismiin kasvottomien byrokraattien toimesta... Monet eivät olleet koskaan kohdanneet antisemitismiä tai poliittista vainoa. Heidän taakkanaan oli umpikuja jollaiseksi heidän elämänsä Neuvosto-juutalaisina oli tullut -- ristiriitaisuuden kantajina josta he eivät voineet vapautua 'sulautumalla' eivätkä myös 'tunnustamalla juutalaisuuttaan'... Oli kasvava surun ja kyvyttömyyden tunne... tuhannet ja tuhannet pölkkypäät työntävät sinua pohjalle." (56) (57) (58) (59) Joten tuli kaipaus paeta Neuvostoliitosta. "Tämä kirkas toivo, kun ihmisestä joka on täysin Neuvosto-hallituksen kontrollissa voisi tulla vapaa kolmessa kuukaudessa... oli aidosti tiemastuttava." (60)

Tämä kasvava halu muuttaa Neuvosto-juutalaisten keskuudessa sattui samaan aikaan Neuvostoliiton 'toisinajattelija' -liikkeen syntymisen kanssa. Näiden asioiden kehittyminen ei ollut kokonaan toisistaan riippumaton: "Eräille heistä (juutalaisille intellektuaaleille) 'juutalainen etninen tietoisuus Neuvostoliitossa' oli intellektuaalisen kehityksen uusi vektori... uusi harhaoppisuuden muoto," ja he pitivät omaa kärsimättömyyttään paeta maasta myös epätoivoisen tärkeänä poliittisena asiana. Pohjimmiltaan, ongelma joka kohtasi sionisteja 1900-luvun alussa toistui: jos tavoitteenasi on lähteä Venäjältä, kannattaisiko sinun samaan aikaan ylläpitää poliittista taistelua maan sisällä? Silloin, useimmat vastasivat "kyllä" tälle taistelulle; nyt useimmat vastasivat "ei". Mutta kasvava huimapäinen asenne maastamuuttoa kohtaan ei kyennyt ruokkimaan samaa huimapäistä asennetta politiikkaa kohtaan, ja joskus nämä huimapäisyydet olivat yksi ja sama. Joten, esimerkiksi, vuonna 1976 useat aktivistit tässä juutalais-liikkeessä -- V. Rubin, A. Sharansky, V. Slepak -- tekivät yhdessä itsenäisen päätöksen tukea toisinajattelijoiden 'Helsinki-ryhmää', "mutta tätä pidettiin juutalais-piireissä epäoikeutettuna ja järjenvastaisena riskinä," sillä se johtaisi "hallituksen taholta juutalaisen aktivismin tukahduttamisen välittömään ja täydelliseen eskalaatioon," ja se edelleen muuttaisi tämän juutalaissen liikkeen "toisinajattelijoiden omaisuudeksi." (63) (64)

Toisaalta, monet toisinajattelijat hyötyivät näiden kahden liikkeen yhteensopivuudesta, ja käyttivät maastamuuttoa keinona paeta poliittista taistelukenttäänsä oman turvallisuutensa vuoksi. He löysivät teoreettisen oikeutuksen tälle: "Jokainen rehellinen mies Neuvostoliitossa on ikuisesti velkaa Israelille, ja tässä on syy miksi... Mahdollisuus maastamuuttoon oli Israelin ansiota... se suojelee näiden muutamien ihmisten takakenttää jotka ovat halukkaita taistelemaan Neuvostoliiton Kommunistisen puolueen (CPSU) tyranniaa vastaan, sekä taistelemaan ihmisoikeuksien puolesta Neuvostoliitossa. Tällaisen 'hätäuloskäynnin' poissaolo olisi kohtalokasta tälle nykyiselle demokraattiselle liikkeelle." (65)

Täytyy myöntää että tämä on hyvin kyyninen peruste, ja että se sanoo hyvin vähän myönteistä tästä toisinajattelijoiden liikkeestä kokonaisuudessaan. Eräs vihamielinen kriitikko sitten huomautti: "Nämä CPSU:n 'vastustajat' pelaavat kummallista peliä: he olivat mukana tässä demokraattisessa liikkeessä joka oli jo itsessään 'hätäuloskäynti'. Mutta tällä he osoittavat aktiviteettinsa väliaikaista ja merkityksetöntä luonnetta. Eikö potentiaalisilla emigranteilla ole oikeutta puhua Venäjän muutoksen puolesta, tai erityisesti Venäjän puolesta?" (66)

Eräs toisinajattelija (kirjailija) ja myöhemmin ortodoksi-pappi vihjasi että juutalaisten maastamuutto luo "vallankumouksen Neuvosto-ihmisen mieleen... juutalaiset, taistellessaan oikeudesta lähteä, muuttuvat vapaustaistelijoiksi yleisesti... Tämä juutalainen liike palvelee sosiaalisena rauhasena joka alkaa erittää ihmisoikeus-tietoisuuden hormoneja... siitä on tullut eräänlainen kiihoke joka pitää yllä toisinajattelua... Tämä juutalaisten exodus muuttaa asteittain totalitaarisen Neuvosto-Moskovan vapauden tasangoiksi." (67)

Tämä näkemys hyväksyttiin halukkaasti ja tulevina vuosina sitä äänekkäästi toitotettiin: "Oikeus muuttaa on tärkein ihmisoikeus." Sitä toistettiin usein ja yksimielisesti, että tämä oli "pakollista muuttoa", ja "puheet juutalaisten etuoikeutetusta asemasta ovat parjausta." (68)

Kyllä, pelastusveneen ottaminen uppoavassa laivassa on välttämättömyys. Mutta pelastusveneen omistaminen on suuri etuoikeus, ja puolen vuosisadan julman tulikokeen jälkeen Neuvostoliitossa, juutalaiset omistivat sellaisen, kun taas muu kansa ei omistanut. Ne joilla oli tarkempi näkökyky ilmaisivat enemmän omantunnontarkkaa tunnetta: "On hienoa taistella juutalaisten maastamuuton puolesta, se on ymmärrettävää, ja on hienoa taistella jokaisen maastamuutto-oikeuden puolesta -- tämä on myös ymmärrettävää; mutta sinä et voi taistella ainoastaan juutalaisten maastamuutto-oikeuden puolesta." (69) Toisin kuin itsetyytyväiset maastamuutto-teoreetikot, ja heidän uskomuksensa että se toi kaikki Neuvosto-ihmiset lähemmäksi muuttoa ulkomaille ja täten osittaista vapauttamista, todellisuudessa niistä jotka eivät voineet muuttaa tuli yhä epätoivoisempia, ja jopa suuremmassa määrin petettyjä ja orjuutettuja. Oli emigrantteja jotka ymmärsivät tämän: "Julminta tässä tilanteessa on se että ne ovat juutalaisia jotka lähtevät. Siitä on oudolla tavalla tullut kysymys onko joku kykenevä varmistamaan aitoutensa." (70)

Juuri näin. Mutta he halusivat olla sokeita tälle.

Mitä jäljelle jääneet "totalitaarisen Moskovan" asukkaat saattoivat ajatella? Reaktioissa oli suuri vaihtelu, murehtimisesta ("te juutalaiset saatte lähteä mutta me emme) älymystön epätoivoon. L.K Chukovksaya ilmaisi sen keskustellessaan kanssani: "Kymmenet arvokkaat ihmiset lähtevät, ja seurauksena inhimilliset siteet jotka ovat elintärkeitä tälle maalle revitään. Solmut jotka pitävät kasassa kulttuurin säikeitä avataan."

Toistaakseni opetuksen: "Venäjästä ollaan tekemässä autiota."

Me voimme lukea erään emigrantti-juutalaisen järkeviä kommentteja tästä muutosta: "Venäjän juutalaiset olivat tienraivaajia kokeessaan yhdistyä Venäjän kansan ja venäläisen kulttuurin kanssa, he sekaantuivat Venäjän kohtaloon ja historiaan, ja, heidät torjuttiin ikäänkuin kaksi samanmerkkisesti varautunutta kappaletta." (Millainen erinomainen vertaus!) "Kaikkein tyrmistyttävintä tässä Lähdössä on se kuinka, suurimman sulautumisen hetkellä, kuinka vapaaehtoista se oli... Venäläisen Aliyah´in pateettinen luonne 1970-luvulla... oli se että meitä ei karkotettu valtion tai kuninkaan tai puolueen määräyksestä, emmekä me paenneet pelastaaksemme itsemme raivostuneen väestön pogromilta... tämä fakta ei ole täysin ilmiselvä tämän historiallisen tapahtuman osanottajille." (71)

Epäilemättä, juutalaisten maastamuutto Neuvostoliitosta käynnisti suuren historiallisen muutoksen. Exoduksen alku päätti kahden vuosisadan ajanjakson venäläisten ja juutalaisten oli pakko elää yhdessä. Siitä hetkestä lähtien jokainen Neuvosto-juutalainen oli vapaa valitsemaan itse -- asua Venäjällä tai sen ulkopuolella. 1980-luvun puoliväliin mennessä, jokainen oli täysin vapaa lähtemään Israeliin ilman taistelua.

Tapahtumat jotka käsittivät kaksi vuosisataa juutalaisten elämää Venäjällä -- juutalaiskylät (Pale of Settlement), pako niiden mitättömiltä reunamilta, kukoistus, nousu Venäjän johtaviin piireihin, sitten uudet rajoitukset, ja lopulta Exodus -- mitkään näistä eivät ole historian laitaman satunnaisia virtoja. Juutalaiset olivat saaneet päätökseen levittäytymisensä Välimereltä Itä-Eurooppaan, ja nyt he olivat palaamassa takaisin lähtöpisteeseen.

Me voimme nähdä sekä tämän leviämisen että suunnanmuutoksen yli-inhimillisenä suunnitelmana (a supra-human design). Kenties niillä jotka tulevat meidän jälkeemme on tilaisuus nähdä se selkeämmin sekä ratkaista sen mysteeri.