Two Hundred Years Together

LUKU 25: Syyttämässä Venäjää

Juutalaisten luopuminen Neuvosto-kommunismista oli epäilemättä liike jolla oli historiallista merkitystä.

1920- ja 1930-luvulla, Neuvosto-juutalaisten ja bolshevismin fuusio näytti pysyvältä. Sitten, äkkiä, he erosivat. Millainen ilo!

Tietysti, kuten on aina totta sekä yksilöiden että kansakuntien kohdalla, ei ole mielekästä odottaa katumuksen sanoja juutalaisilta liittyen heidän aiempaan mukana oloonsa. Mutta en voi ehdottomasti odottaa että juutalaiset, luopuessaan kommunismista, sen sijaan että ilmaisisivat edes merkkiä katumuksesta tai tuntisivat olevansa edes jonkin verran noloja, kääntyivät vihaisina Venäjän kansaa vastaan: ne olivat venäläisiä jotka tuhosivat demokratian Venäjällä (toisin sanoen, helmikuussa 1917), ne ovat venäläisiä jotka ovat syyllisiä tämän hallituksen tukemiseen vuodesta 1918 eteenpäin.

Varmasti, he väittävät, me (Venäjän kansa) olemme syyllisiä! Itse asiassa, se oli aiemmin kuin vuonna 1918 -- tämän loistavan Helmikuun vallankumouksen likaiset kulissit ovat paljon puhuvia. Kuitenkin, nämä vastakääntyneet antikommunistit olivat niitä jotka eivät suostuneet kompromisseihin -- tästä lähtien jokaisen täytyy hyväksyä että he ovat aina taistelleet tätä hallintoa vastaan, eikä kenenkään pitäisi muistella että se oli heidän suosikkinsa eikä pitäisi mainita kuinka hyvin he olivat aikoinaan palvelleet tätä tyranniaa. Koska ne olivat 'syntyperäisiä' jotka loivat ja hoivasivat sitä:

"Lokakuun vallankumoukset johtajat... olivat seuraajia pikemin kuin johtajia. (Todella? Tämä Uusi rautainen puolue koostui 'seuraajista'?) He yksinkertaisesti julistivat suureen ääneen massojen uinuvia toiveita ja työskentelivät toteuttaakseen ne. He eivät irtautuneet ruohonjuurista... Lokakuun vallankumous oli katastrofi Venäjälle. Tämä maa voisi kehittyä eri lailla... Sitten (Helmikuun vallankumouksen myrskyisässä anarkiassa) Venäjä näki lain, vapauden ja ihmisoikeuksien kunnioittamisen mielentilassa (by the state), mutta kansan viha pyyhki ne pois." (1)

Tässä on uudempi sokaiseva (tai: hämmentävä) kohtelu (treatment) juutalaisten osallistumisesta bolshevismiin: "Leninin ja Venäjän Sosialidemokraattisten työläisten Bolshevikki-puolue oli vain intellektuaali ja sivistynyt muoto 'rahvaanomaisesta' bolshevismista. Mikäli ensimmäinen kaatuu, jälkimmäinen, paljon pelottavampi, pysyy elossa." Siksi, "ottamalla laajamittaisesti osaa Bolshevikkien vallankumoukseen, tarjoten sille intellektuaalien ja organisoijien rungon, juutalaiset pelastivat Venäjän täydelliseltä roskasakin mielivallalta. He nousivat esiin bolshevismin kaikkein humaanimman muodon kera." (2) Voi! "Aivan kuten nämä kapinalliset ihmiset olivat käyttäneet Leninin Puoluetta kukistamaan intellektuaalien demokratian (milloin tällaista on ollut olemassa?), tämä sovitteleva (tai: rauhoitettu) kansa käytti Stalinin byrokratiaa päästäkseen eroon... kaikesta joka edelleen hautoi vapaata intellektuaalista henkeä." (3) Varmasti, varmasti, "älymystön syyllisyyttä Venäjän historian tämän jälkeen koittaneisiin tuhoisiin tapahtumiin on suuresti liioiteltu." Ja ensi sijassa, "älymystö on vastuussa itselleen," eikä millään muotoa kansalle. Toisaalta, "olisi hienoa jos kansa ymmärtäisi syyllisyytensä älymystön edessä." (4) (5)

Totisesti, "tämä totalitaristinen hallinto... pohjimmiltaan ja alkuperältään on lähtöisin näistä ihmisistä." (6) "Tämä on totalitaristinen valtio... koska se oli Venäjän kansan tahto." (7)

Syynä on se että "tataarien kesytön henki vangitsi ortodoksisen Venäjän sielun... aasialaisten sosiaalinen ja hengellinen rakenne jonka venäläiset perivät mongoleilta... on pysähtynyt eikä kykene kehittymään eikä edistymään." (8) (9) Tuota, Lev Gumilev kehitti myös teorian että tataarien ikeen sijaan, oli olemassa hyväntahtoinen liitto venäläisten ja tataarien välillä. Kuitenkin, venäläisessä folkloressa, tataareihin viitataan vihollisina ja sortajina, tarjoten yksiselitteisen vastauksen tähän kysymykseen. Folklore ei valehtele, se ei ole mukautuvainen (tai: taipuisa) kuten tieteellinen teoria. Siksi, "tämä Lokakuun vallankumous oli venäläisten aasialaisen sisimmän ennustamaton läpimurto." (10)

Niille jotka haluavat repiä ja tallata Venäjän historian, Chaadayev on suosikki-teoreetikko (vaikka hän on epäilemättä loistelias ajattelija). Ensiksi, Samizdat (maanalainen lentolehtinen?) ja myöhemmin emigranttien julkaisut valitsivat huolellisesti sekä lainasivat intohimoisesti hänen julkaistuja sekä julkaisemattomia kirjoituksiaan jotka sopivat heidän omiin tarkoituksiinsa. Mitä tulee epäsopiviin lainauksiin sekä siihen tosiasiaan että Chaadayev´in suurimmat vastustajat hänen aikalaistensa joukossa eivät olleet Nikolai I ja Benckendorff, vaan hänen ystävänsä -- Pushkin, Vyazemsky, Karamzin, ja Yazikov -- nämä faktat jätettiin huomioimatta.

1970-luvun alussa, viha kaikkea venäläistä vastaan sai lisää virtaa. Halventavat ilmaisut venäläisestä kulttuurista astuivat sisään Samizdat´iin ja sen aikaiseen kielenkäyttöön. "Ihmis-siat" (Human pigsty) -- niin paljon halveksuntaa Venäjää kohtaan ilmaistiin tässä Samizdat´in artikkelissa jonka allekirjoitti "S. Telegin" (G. Kopylov)! Liittyen vuoden 1972 metsäpaloihin, tämä sama "S. Telegin" kirosi Venäjän eräässä Samizdat´in lehtisessä: "Joten, Venäjän metsät palavat? Se on oikeudenmukainen rangaistus Venäjälle sen kaikista pahoista teoista. Koko kansa yhdistyy taantumuksellisessa messussa." (G. Pomerants) Tai otetaanpa toinen vilpitön tunnustus: "Harmonikan (Venäjän kansallissoitin) ääni saa minut hulluksi; jo pelkkä yhteys näihin massoihin ärsyttää minua." (11) Todellakin, henkilöä ei voida pakottaa rakastamaan. "'Juutalaiset, 'juutalainen kohtalo' on vain tämän maan älymystön kohtalon, sen kulttuurin uudelleen lämmittämistä; tämä juutalaisten orpokoti symboloi yksinäisyyttä 'kansan' traditionaalisen uskon romahduksen vuoksi." (12) Millainen muodonmuutos tapahtui 1800-luvulta 1900-luvun puoliväliin venäläisten ikuisen ongelman -- 'kansa' -- suhteen! Siihen mennessä, he näkivät 'kansan' syntyperäisenä massana, joka apaattisesti tyytyi olemassaoloonsa ja johtajiinsa. Ja Kohtalon selittämättömän sallimuksen myötä, juutalaiset pakotettiin elämään ja kärsimään maansa kaupungeissa. Näiden massojen rakastaminen on mahdotonta; heistä huolehtiminen -- luonnotonta. Tämä sama Khazanov (silloin vielä Neuvostoliitossa), järkeili: "Venäjä jota minä rakastan on platoninen idea jota ei ole olemassa todellisuudessa. Venäjä jonka minä näen ympärilläni on kammottava... se on ainutlaatuinen viheliäinen talli (Augean stables)... sen kurjat asukkaat... koittaa tilinteon päivä kaikelle sille mitä se on tänään." (13)

Todellakin, koittaa tilinteon päivä, vaikkakaan ei onnettomuuksille jotka olivat langenneet venäjän ylle paljon aiemmin.

1960-luvulla, monet älymystön joukossa alkoivat ajatella ja puhua tilanteesta Neuvostoliitossa, sen tulevaisuudesta sekä Venäjästä itsestään. Hallituksen tiukan sensuurin johdosta nämä väitteet ja ajatukset mainittiin ainoastaan yksityisesti sekä enimmäkseen nimettömissä Samizdat´in artikkeleissa. Mutta kun juutalaisten maastamuutto alkoi, Kritiikki Venäjää kohtaan avoimesti sekä myrkyllisesti levisi kaikkialle vapaaseen läntiseen maailmaan, samalla kun se muodosti emigranttien suosikki-aiheen ja siitä puhuttiin niin kovaan ääneen että usein ei kuultu mitään muuta.

Vuonna 1968, Arkadi Belinkov pakeni ulkomaille. Hän oli niin sanotusti Neuvosto-hallituksen -- ei Venäjän kansan -- kiivas vihollinen. Eikö hän ollut? Tuota, pohdi hänen artikkeliaan "The Land of Slaves, the Land of Masters", teoksessa nimeltään The New Bell, kokoelma jonka hän toimitti itse. Ja mihin hän kohdisti vihansa? (On pohdinnan arvoista että tämä artikkeli oli kirjoitettu Neuvostoliitossa eikä hänellä ollut rohkeutta syyttää hallintoa itseään.) Belinkov ei käytä sanaa "Soviet" kertaakaan, sen sijaan hän suosii tuttua teemaa: ikuisesti orjuutettu Venäjä, ja "Venäjällä he joskus hirttävät väärät ihmiset, joskus väärällä tavalla eikä koskaan tarpeeksi montaa... Jopa 1820-luvulla oli selvää että evoluution prosessissa, Venäjän kansa... muuttuisi petturien, ilmiantajien ja kiduttajien laumaksi... Se oli 'venäläistä pelkoa' -- olla valmiina pukeutumaan lämpimiin vaatteisiin ja odottaa oven ulkopuolelta kuluvaa koputusta." Huomioi että edes tässä sen nimi ei ollut 'Neuvosto-pelko'. (Kuitenkin, kuka ennen bolshevikkien vallankumousta oli koskaan odottanut oven koputtamista keskellä yötä?) "Oikeusistuin Venäjällä ei tuomitse (judge), se tietää jo kaiken. Siksi se ainoastaan tuomitsee (condems)." (14)

Todellakin, niin ylitsevuotavaa on kirjailijan viha ja niin katkeraa hänen sappensa että hän parjaa sellaisia suuria venäläisiä kirjailijoita kuten Karamzin, Zhukovsky, Tyutchev ja jopa Pushkin, mainitsemattakaan venäläistä yhteiskuntaa yleensä sen puutteellisesta vallankumouksellisesta hengestä: "Pateettinen orjien yhteiskunta, orjien jälkeläisten sekä orjien esivanhempien... karjaa joka vapisee pelosta ja vihasta... peräsuoli-säkkipillinsoittajia (rectum-pipers), jotka vapisevat ajatellessaan mahdollisia seurauksia... Venäjän älymystö aina halukkaina tukahduttamaan vapauden." (15)

Tuota, jos, Belinkov´in suhteen, se oli kaikki "naamioitua neuvostovastaista sentimenttiä," ovela silmänisku (wink), silloin, miksi hän ei kirjoittanut sitä uudelleen ulkomailla? Jos Belinkov itse asiassa ajatteli erilailla, miksi painaa se tässä muodossa?

Ei, tämä on se tapa jolla hän ajatteli ja mitä hän vihasi.

Näin toisinajattelija-juutalaiset hylkäsivät bolshevismin?

Samoihin aikoihin, 1960-luvun lopussa, eräs juutalainen kokoelma Neuvostoliitosta julkaistiin Lontoossa. Siihen kuului eräs kirje Neuvostoliitosta: "Venäläisen sielun sisäisen labyrintin syvyyksissä, asuu aina pogromisti... Siellä asuu myös orja ja rikollinen." (16) Belotserkovsky toistaa onnellisena erään toisen kirjoittaman vitsin: "Venäläiset ovat vahva kansakunta, lukuunottamatta päätään." (17) "Sallikaa kaikkien näiden venäläisten, ukrainalaisten... möristä juovuksissa vaimojensa kanssa, ahmia vodkaa ja tulla onnellisesti harhaanjohdetuiksi kommunististen valheiden toimesta... ilman meitä. He matelevat maan ääriin (on all fours) palvoen puuta ja kiveä kun me annomme heille Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumalan." (18)

"Jospa te osaisitte visusti vaieta, niin se olisi teille viisaudeksi luettava!" (Job 13:5)

(Huomauttakaamme että mikä tahansa loukkaava arvio "venäläisestä sielusta" yleisesti tai "venäläisestä luonteesta" ei saa aikaan vähäisintäkään protestia tai epäilyä sivistyneiden ihmisten keskuudessa. Kysymystä "uskaltaa tuomita kansakunnat yhtenä kasvottomana kokonaisuutena" ei nouse esiin. Jos joku ei pidä kaikesta venäläisestä tai tuntee ylenkatsetta heitä kohtaan, tai edes ilmaisee edistyksellisissä piireissä uskoaan että "Venäjä on likakaivo", se ei ole synti Venäjällä eikä se vaikuta taantumukselliselta. Eikä kukaan välittömästi vetoa presidentteihin, pääministereihin, senaattoreihin tai Kongressin jäseniin itkien kunnioittavasti: "Mitä sinä ajattelet tällaisesta etnisen vihan purkauksesta?" Me olemme sanoneet itsestämme pahempia asioita 1800-luvulta lähtien. Meillä on rikas traditio tällaisesta käytännöstä.)

Sitten me luemme "heidän uskontonsa puoliksi oppineista saarnaajista," ja että "venäläinen ortodoksisuus ei ole ansainnut älymystön luottamusta." ("Telegrin") Venäläiset "niin helposti hylkäsivät esivanhempiensa uskon, katsoivat välinpitämättöminä kun heidän temppelinsä tuhottiin heidän silmiensä edessä." Oh, tässä on arvaus: "Kenties, venäläiset ainoastaan väliaikaisesti alistuivat Kristinuskon valtaan?" Eli 950 vuoden ajaksi! "Ja he vain odottovat oikeaa hetkeä päästäkseen siitä eroon." (19) Tarkoittaa vallankumousta? Kuinka paljon kaunaa on täytynyt keräytyä jonkun sydämeen jotta hän huudahtaa jotakin tällaista! (Jopa venäläiset kustantajat usein lankeavat tällaiseen kieroutuneen omantunnon ansaan. Kuuluisa varhainen emigrantti-journalisti S. Rafalsky, mahdollisesti papin lapsi, kirjoitti että "Ortodoksinen Pyhä Venäjä salli pyhien paikkojensa tulla helposti murskatuiksi." (20) Tietysti, heidän surkuttelunsa hukkui chekistien konekiväärien tuleen kirkko-mellakoiden aikaan vuonna 1918 eikä sitä kuultu Pariisissa. Sen jälkeen ei ollut kansannousuja. Olisin halunnut nähdä tämän papin pojan yrittävän pelastaa näitä pyhiä paikkoja 1920-luvulla itse.)

Joskus se sanotaan tylysti: "Venäläinen ortodoksisuus on hottentotti-uskonto." (Grobman) Tai: "Idioottimaisuus jota Rublev, Dionysius ja Berdyaev levittävät..." Ajatus perinteisen venäläisten historiallisen ortodoksisuuden restauraatiosta "pelottaa monia... Tämä on synkin mahdollinen tulevaisuus kansakunnalle sekä Kristinuskolle." (21) Tai, kuten novelisti F. Gorenshtein sanoi: "Jeesus Kristus oli Venäjän kansan unionin (vallankumousta edeltänyt venäläinen kansallismielinen organisaatio), kunniapuheenjohtaja, jonka he näkivät eräänlaisena universaalina atamaanina (kasakka-päällikkö)." (22)

Älä tee siitä liian terävää -- sinä saatat viiltää lehteä!

Kuitenkin, henkilön täytyy sanoutua irti tällaisesta avoimesta karkeudesta joka päihitti (velvet) pehmeän Samizdat´in filosofi-esseisti Grigory Pomerants´in joka työskenteli näinä vuosina. Oletettavasti, hän nousi kaikkien ristiriitaisuuksien yläpuolelle -- hän kirjoitti älymystön kohtalosta yleisesti; hän vihjasi että nykyään ei ole sellaista asiaa kuin kansa, paitsi ehkä bushmannit. Minä luin häntä 1960-luvulla Samizdat-lehdessä kun hän sanoi: "Ihmiset ovat muuttumassa yhä enemmän laimeaksi lihaliemeksi ja ainoastaan me, ällymystö, pysymme maan suolana... Solidaarisuus älymystön kesken yli rajojen on todellisempaa kuin solidaarisuus älymystön ja kansan välillä."

Se kuulosti hyvin modernilta ja viisaalta. Ja kuitenkin, Czechoslovakiassa vuonna 1968 se oli juuri tämä älymystön yhtenäisyys ei-olemassa olevan kansan 'laimean lihaliemen' kanssa joka loi hengellisen tukikohdan jollaisesta ei ollut pitkään aikaan kuultu Euroopassa. 650 000 Neuvosto-sotilaan läsnäolo ei kyennyt murtamaan heidän henkeään; heidän kommunisti-johtajansa lopulta luovuttivat. (Ja 12 vuotta myöhemmin, sama tapahtui Puolassa.)

Tyypilliseen moniselitteiseen tapaansa jossa rakennettiin loputtomia rinnakkaisia argumentteja jotka eivät koskaan yhdisty selkeän loogiseksi rakenteeksi, Pomerants ei koskaan selkeästi ota esiin kansallisuuskysymystä. Hän puhuu laajasti Diaspora-kysymyksestä, hyvin abstraktiin ja yleisluontoiseen tapaan, mainitsematta yhtäkään kansakuntaa, leijuen korkealla relativismissa (suhteellisuus) ja agnostisuudessa. Hän ylisti Diasporaa: "Missään, me emme ole tarkasti ottaen muukalaisia. Missään, me emme ole tarkasti ottaen syntyperäisiä... Vetoaminen yhteen uskoon, traditioon ja kansakuntaan lyö toista korville." Hän valitti: "Sääntöjen mukaan jotka Varsovan opiskelijat loivat, henkilö voi rakastaa ainoastaan yhtä kansakuntaa, mutta entäpä jos olen sukua veren kautta tähän maahan, mutta rakastan myös muita?" (23)

Tämä on teennäinen syötti. Tietysti sinä voit rakastaa kymmentä tai useampaa maata ja kansaa. Kuitenkin, sinä voit kuulua ja olla vain yhden isänmaan lapsi, aivan kuin sinulla voi olla vain yksi äiti.

Jota asiasta tulisi selkeämpi, haluan kuvailla kirjeenvaihtoani Pomerants´in pariskunnan kanssa vuonna 1967. Siihen mennessä, minun kielletty novellini The First Circle (Ensimmäinen piiri) kiersi Samizdat´issa -- ja ensimmäisten joukossa jotka lähettivät minulle vastaväitteitä olivat G.S. Pomerants ja hänen vaimonsa Z.A. Mirkin. He sanoivat että minä loukkasin heitä käsitellessäni sopimattomasti ja virheellisesti juutalaiskysymystä, ja että minä olin auttamattomasti vahingoittanut mielikuvaa juutalaisista tässä novellissa -- ja täten myös omaa kuvaani. Kuinka minä vahingoitin sitä? Ajattelin että olin onnistunut välttämään näiden julmien juutalaisten esittämisen jotka nousivat korkealle varhaisina Neuvosto-vuosina. Mutta Pomerants´in pariskunnan kirjeet olivat täynnä taustamelua (undertones) ja vivahteita, ja he syyttivät minua tunteettomuudesta juutalaisten tuskaa kohtaan.

Minä vastasin heille ja he vastasivat minulle. Näissä kirjeissä me keskustelimme myös oikeudesta tuomita kokonaisia kansakuntia, vaikka ajattelin että en ollut syyllistynyt moiseen novelleissani.

Pomerants kehotti minua silloin -- sekä jokaista kirjailijaa yleisesti kuten myös jokaista joka tarjoaa minkäänlaista henkilökohtaista, psykologista tai sosiaalista arvostelua -- käyttäytyä sekä järkeillä että ikäänkuin maailmassa ei olisi koskaan ollut minkäänlaista kansaa -- ei ainoastaan välttää tuomitsemasta heitä kokonaisuutena vaan unohtaa jokaisen ihmisen kansallisuus. Se mikä on luonnollista ja anteeksi annettavaa Ivan Denisovich´ille (nähdä Cesar Markovich ei-venäläisenä) -- on häpeä älymystölle, ja kristitylle (ei kastettu henkilö mutta kristitty) se on suuri synti: 'Minulle ei ole kreikkalaista eikä juutalaista.'"

Millainen suurenmoinen näkökulma. Auttakoon Jumala meitä kaikkia saavuttamaan se eräänä päivänä. Loppujen lopuksi, ilman sitä, eikö yhdistyneen ihmiskunnan ja Kristinuskon merkiys olisi käyttökelvoton?

Kuitenkin me olemme jo aggressiivisesti vakuuttuneita että ei ole kansakuntia, ja meille annettiin ohjeet tuhota nopeasti oma kansakuntamme, ja me mielipuolisesti teimme sen silloin ennen.

Lisäksi, huolimatta tästä väitteestä, kuinka me voimme kuvailla tietyt ihmiset ilman että viittaisimme heidän kansallisuuteensa? Ja jos ei ole kansakuntia, ei ole kieliä? Mutta yksikään kirjailija ei voi kirjoittaa muulla kielellä kuin äidinkielellään. Jos kansakunnat lakastuvat, kielet kuolevat myös.

Henkilö ei voi syödä tyhjästä kulhosta.

Minä havaitsin että he olivat useammin juutalaisia kuin ketään muita jotka väittivät että me emme kiinnitä huomiota kansallisuuteen! Mitä tekemistä "kansallisuudella" on minkään kanssa? Millaisista "kansallisista luonteenpiirteistä", millaisesta "kansanluonteesta" sinä Puhut?

Ja minä olin valmis puristamaan kättä tämän suhteen: "Olen samaa mieltä! Unohtakaamme se tästä hetkestä alkaen."

Mutta me elämme epäonnisella vuosisadalla, jolloin kenties ensimmäinen luonteenpiirre jonka ihmiset havaitsevat toisissa on juuri heidän kansallisuutensa. Ja, minä vannon, juutalaiset ovat niitä jotka tarkkailevat sitä mitä mustasukkaisemmin ja huolellisesti. Heidän omaa kansallisuuttaan."

Sitten, mitä meidän pitäisi tehdä tämän faktan kanssa -- sinä olet lukenut siitä yläpuolella -- että juutalaiset niin usein tuomitsevat venäläiset juuri yleistäen, ja melkein aina tuomiten? Tämä sama Pomerants kirjoittaa "venäläisen luonteen patologisista piirteistä", mukaan lukien heidän "ikuisen epävakautensa". (Eikä häntä haittaa se että hän tuomitsee koko kansakunnan. Kuvittele että joku puhuu "juutalaisen luonteen patologisista piirteistä"? Mitä silloin tapahtuisi?) Venäläiset "massat sallivat kaikki Oprichnina´n kauhujen tapahtuvan aivan kuin he myöhemmin sallivat Stalinin kuolemanleirit." (24) Vielä terävämmin: "Venäläinen nationalismi johtaa väistämättömästi aggressiiviseen pogromiin," tarkoittaen että jokainen venäläinen joka rakastaa maatansa on jo potentiaalinen pogromisti.

Kaikkein merkittävintä oli se kuinka Pomerants´in toinen kirje jonka hän kirjoitti minulle päättyi. Huolimatta siitä että hän oli aiemmin niin kiivaasti vaatinut että ei ole soveliasta tehdä eroa kansakuntien välillä, tässä pitkässä ja emotionaalisesti varautuneessa kirjeessä (kirjoitettu hyvin vihaisella, raskaalla kädellä), hän antoi uhkavaatimuksen kuinka minä vielä pystyisin pelastamaan inhottavan kirjani Ensimmäinen piiri. Tarjottu lunnas oli tämä: tehdä Gerasimovich´ista (kirjan sankari) juutalainen! Joten juutalainen tekisi novellin hengellisen sankaruuden suurimman teon! "Ei ole ehdottoman välttämätöntä että Gerasimovich oli muokattu venäläisestä prototyypistä," sanoo meidän 'ylenkatsetta kansakuntia kohtaan' (indifferent-to-nations) -kirjailijamme. Oikeasti, hän antoi minulle vaihtoehdon: jos minä jättäisin Gerasimovich´in venäläiseksi, silloin minun täytyy lisätä yhtä voimakas hahmo, kuva jalosta, itsensä uhraavasta juutalaisesta kertomukseeni. Ja jos en noudattaisi hänen neuvojaan, Pomerants uhkasi käynnistää julkisen kampanjan minua vastaan. (Minä en suostunut noudattamaan hänen neuvojaan tässä vaiheessa.)

Hän aloitti tämän yksipuolisen taistelun, kutsuen sitä "meidän kynäkiistaksi" (our polemic), ensin ulkomaisissa aikakauslehdissä ja, kun se tuli mahdolliseksi, neuvostoliittolaisissa aikakauslehdissä. Tällöin hän huudahti erään toisen viisauden helmen: maailmassa oli vain yksi absoluuttinen pahuus ja se oli hitlerismi -- tähän liittyen, meidän filosofimme ei ollut relativisti, ei lainkaan. Mutta mitä tulee kommunismiin, tämä entinen leirien vanki joka ei ollut kuitenkaan itse kommunisti millään lailla, julistaa äkkiä että kommunismi -- ei ole kyseenalaistamaton pahuus (ja että "jonkinlainen demokratian henki ympäröi varhaista Chekaa"), ja hän tekee näin yhä ahkerammin vuosi toisensa perään (reagoiden tinkimättömyyteeni kommunismin suhteen). (26) Toisaalta, voimakas (hard core) on epäilemättä pahuutta, erityisesti jos se rakentuu venäläiselle nationalismille (jota, kuten hän oli muistuttanut meitä aiemmin, ei voida erottaa pogromeista).

Tämä on se mihin Pomerants´in ylevämielisen ja "ei-kansalliset" periaatteet johtivat.

Ottaen huomioon tällaiset ennakkoluulot, voidaanko venäläisten ja juutalaisten välille saada yhteisymmärrys?

"Sinä näet tikun veljesi silmässä, mutta et näe malkaa omassa silmässäsi."

Näinä samoina kuukausina kun kävin kirjeenvaihtoa Pomerants´in kanssa, joku liberaali käsi Leningradin puolueen aluekomiteasta kopioi salaisen muistiom jonka Shcherbakov, Smirnov, ja Utekhin olivat allekirjoittaneet, aiheena väitetty "tuhoisa sionistinen aktiviteetti tässä kaupungissa ideologisen alistamisen hienovaraisten muotojen kera." Juutalaiset ystäväni kysyivät minulta: "Miten meidän pitäisi toimia tämän suhteen?" Vastasin ennenkuin olin lukenut paperin: "Avoimmuus! Julkaise se Samizdat´issa! Meidän vahvuutemme on läpinäkyvyys sekä julkisuus!" Mutta ystäväni epäröivät: "Me emme voi toimia näin sillä se voitaisiin ymmärtää väärin."

Luettuani nämä dokumentit minä ymmärsin heidän epäröintinsä. Näiden raporttien pohjalta, oli selvää että nuorten kirjallisuus-ilta Kirjailijoiden talossa 30.1.1968 oli ollut poliittisesti rehellinen ja rohkea -- hallitusta poliittiikkansa ja ideologiansa kera oli sekä avoimesti että peitellysti pilkattu. Toisaalta, puhujilla oli selkeä kansallinen painotus (kenties, nuoret siellä olivat enimmäkseen juutalaisia); heillä oli tiettyä kaunaa ja vihamielisyyttä, ja jopa, kenties, halveksuntaa venäläisiä kohtaan, sekä kaipuuta juutalaiseen hengellisyyteen. Tämän vuoksi ystäväni eivät halunneet julkaista tätä dokumenttia Samizdat´issa.

Minuun iski äkkiä se kuinka todellisia nämä juutalaiset tunteet olivat. "Venäjä heijastuu kapakan (beer stand) ikkunalasista," kirjoitti runoilija Ufland. Kuinka hirvittävällä tavalla totta! Näytti siltä että puhujat syyttivät venäläisiä, ei suoraan, mutta vertauskuvin, että he ikäänkuin konttaavat kapakan tiskin alla ja että vaimot raahaavat heitä mudassa; että he juovat vodkaa kunnes taju lähtee, että he riitelevät ja varastavat.

Meidän täytyy nähdä itsemme objektiivisesti, nähdä omat kohtalokkaat puutteemme. Äkkiä, minä tartuin tähän juutalaiseen näkökulmaan; katsoin ympärilleni ja myös minä kauhistuin: rakas Jumala, missä me, juutalaiset? Pelaten korttia, dominoa, tuijottaen televisiota. Millaista karjaa, millaiset eläimet ympäröivät meitä! Heillä ei ole Jumalaa eikä hengellisiä intressejä. Ja niin paljon loukattuja tunteita menneisyydestä nousee esiin sielussasi.

Ainoastaan ne on unohdettu, että todelliset venäläiset on tapettu, teurastettu ja alistettu, ja muut olivat horroksessa, katkeroituneita, ja ajettu äärimmäisyyteen bolshevikkisen roskaväen toimesta, eikä ilman tämän päivän nuorten juutalaisten vanhempien kiihkeää osanottoa. Tämän päivän juutalaisia ärsyttävät nämä tomppelit (tai: roistot) joista oli tullut Neuvostoliiton johtajia 1940-luvulta lähtien -- mutta he ärsyttävät meitä yhtä lailla. Kuitenkin, parhaat meistä surmattiin, ei säästetty.

"Älä katso taaksepäin!" -- Pomerants opasti meitä myöhemmin Samizdat´in kirjoituksissaan; älä katso taaksepäin kuten Orfeus joka menetti Eurydius´in tähän tapaan.

Kuitenkin me olemme jo menettäneet enemmän kuin Eurydius.

Meille on opetettu 1920-luvulta lähtien heittämään pois menneisyys sekä hyppäämään nykyajan kannelle.

Mutta vanha venäläinen sananlasku neuvoo -- Mene eteenpäin mutta katso aina taaksesi.

Meidän täytyy katsoa taaksepäin. Muuten, me emme tule koskaan ymmärtämään mitään.

Vaikka me emme olisi yrittäneet katsoa taaksepäin, meitä muistutetaan aina että "Venäjän kysymyksen ydin on itse asiassa kansan hengettömien johtajien alemmuuskompleksi joka on pysynyt vallassa koko pitkän historiansa ajan, ja juuri tämä kompleksi yllytti tsaareja sotilaallisiin valloituksiin... Alemmuuskompleksi on keskinkertaisuuden tauti." (27) Haluatko tietää miksi vuoden 1917 vallankumous tapahtui Venäjällä? Voitko arvata? Kyllä, "tämä sama alemmuuskompleksi sai aikaan vallankumouksen Venäjällä." (28)

(Oh, kuolematon Freud, onko mitään mitä hän ei ole selittänyt?)

He jopa sanoivat että "Venäläinen sosialismi oli venäläisen itsevaltiuden suora perillinen." (29) Ja, miltei yksimielisesti, "on suora jatkumo tsaarin hallituksen ja kommunismin välillä... on olemassa laadullinen samankaltaisuus." (30) Mitä muuta sinä voisit odottaa "venäjän historialta, joka on perustettu veren ja provokaatioiden päälle?" (31) Agursky´n mielenkiintoisessa kirjassa, Ideology of National Bolshevism, kerrotaan että "todellisuudessa, Venäjän kansallisen tietoisuuden fundamentalistiset ajatukset alkoivat tunkeutua hallitsevan puolueen käytäntöön ja ideologiaan hyvin varhain... puolueen ideologia muodostui jo 1920-luvun puolivälissä." Todellako? Jo 1920-luvun puolivälissä? Miten me emme huomanneet sitä siihen aikaan? Eikö se ollut tämä sama 1920-luvun puoliväli kun sanat "venäläinen", "olen venäläinen" nähtiin vastavallankumouksellisina? Muistan sen hyvin. Mutta, sinä näet, jo silloin, keskellä vainoja kaikkea kohtaan mikä oli venäläistä ja ortodoksista, puolueen ideologia "alkoi käytännössä olla sinnikkäästi kansallisen ajatuksen ohjaama... säilyttäen ulospäin internationalistisen valepuvun, Neuvosto-viranomaiset todellisuudessa olivat sitoutuneet Venäjän valtion lujittamiseen." (32) Tietysti! "Vastoin internationalistisia julistuksiaan, Venäjän vallankumous on säilynyt kansallisena asiana." (33) Tämä "Venäjä, vallankumouksen mullistamana, jatkoi kansalaisvaltion rakentamista." (34)

Kansalaisvaltio? Kuinka he kehtaavat sanoa näin, tuntien Punaisen terrorin, miljoonat talonpojat jotka surmattiin kollektivisaation sekä kyltymättömän Gulagin aikana?

Ei, Venäjä on peruuttamattomasti tuomittu kaiken historiansa vuoksi ja kaikissa muodoissaan. Venäjä on aina epäilyksen alainen, "venäläinen idea", ilman antisemitismiä, "ei näytä enää olevan idea eikä edes venäläinen." Todellakin, "vihamielisyys kulttuuria kohtaan on erityisesti venäläinen ilmiö... kuinka monta kertaa me olemme kuulleet että he ovat oletettavasti ainoita koko maailmassa jotka ovat säilyttäneet puhtautensa ja siveytensä (tai: yksinkertaisuutensa), kunnioittaen Jumalaa keskellä heidän luontaista erämaataan (wilderness)... suurin sielun vilpittömyys on oletettavasti löytänyt suojan tässä rampautuneessa maassa. Tämä sielun vilpittömyys esitellään meille eräänlaisena kansallisena aarteena, ainutlaatuisena tuotteena kuten kaviaari." (35) (36)

Kyllä, venäläisten pilkkaaminen; se on meidän omaksi parhaaksemme. Valitettavasti, näissä sanoissa on jonkin verran totuutta. Mutta, samalla kun sinä ilmaiset ne, älä sorru tällaiseen vihaan. Samala kun olen ollut pitkään tietoinen kansakuntamme hirvittävästä taantumisesta kommunistien alla, juuri 1970-luvulla me rohkaistuneina kirjoitimme toivosta elvyttää meidän moraali ja kulttuuri. Mutta, oudolla tavalla, sen aikaiset juutalaiset kirjailijat hyökkäsivät venäläisen elpymisen ajatusta vastaan väsymättömällä kiihkolla, ikäänkuin he pelkäisivät (tai juuri sen tähden) että venäläinen kulttuuri korvaisi Neuvosto-kulttuurin. "Pelkään että tämän tuomitun maan uusi 'aamunkoitto' olisi jopa vielä vastenmielisempi kuin sen nykyinen (1970- ja 1980-luku) taantuminen." (37)

Katsoen taaksepäin tältä "demokraattiselta" 1990-luvulta, voimme olla yksimielisiä että se oli profeetallinen julistus. Kuitenkin, sanottiinko se myötätunnolla vai pahantahtoisesti?

Kuka olisi arvannut kiihkeällä 1920-luvulla että tämän "kauniin" (kommunistisen) hallinnon heikentymisen ja kaatumisen jälkeen Venäjällä, ne juutalaiset, jotka itse olivat kärsineet paljon kommunismin takia, jotka näennäisesti kirosivat sen ja luopuivat siitä, eivät kiroaisi ja potkisi kommunismia, vaan itse Venäjää -- kiroaisivat (tai: tuhoaisivat) sitä Israelista ja Euroopasta ja valtamerten taka?! On niin monia, tällaisia itsevarmoja ääniä valmiina tuomitsemaan Venäjän monet rikokset ja epäonnistumiset, sen ehtymättömän syyllisyyden juutalaisia kohtaan -- ja he niin vilpittömästi uskovat tämän syyllisyyden olevan ehtymätöntä -- heistä melkein kaikki uskovat siihen! Sillä välin, heidän oma kansansa vapautetaan kaikesta vastuusta heidän osallisuudestaan Chekan ampumisissa, proomujen ja niiden tuomitun ihmislastin upottamiseen Vienanmereen ja Kaspianmereen, heidän roolistaan kollektivisaatiossa, Ukrainan nälänhädässä sekä kaikista Neuvosto-hallituksen sisällä tapahtuneista kauheuksista, heidän lahjakkaasta kiihkostaan aivopestä "syntyperäisiä". Tämä ei ole katumusta.

Meidän, veljien tai muukalaisten, täytyy jakaa tämä vastuu.

Olisi puhdistavaa ja terveellistä vaihtaa synnintuntoja kaikista rikoksista.

Me emme lakkaa pyytämästä venäläisiä tekemään näin.

Minä kutsun juutalaisia tekemään samoin. Ei katua Trotskin, Kamenevin ja Zinovievin vuoksi; heidät tunnetaan ja voidaan joka tapauksessa lakaista syrjään, "he eivät olleet todellisia juutalaisia!" Sen sijaan, minä kutsun juutalaisia katsomaan rehellisesti varhaisen Neuvosto-järjestelmän sorron syövereihin, kaikkiin näihin "näkymättömiin" hahmoihin kuten Isai Davidovich Berg, joka loi tämän pahamaineisen "kaasuvaunun" (39) joka myöhemmin toi niin paljon tuskaa itse juutalaisten päälle, ja minä kutsun heitä katsomaan rehellisesti niihin moniin epämääräisiin (tai: tuntemattomiin) byrokraatteihin jotka siirtelivät papereita Neuvosto-koneistossa, ja jotka eivät koskaan nousseet valoon.

Kuitenkaan, juutalaiset eivät olisi juutalaisia jos he kaikki toimisivat samoin.

Joten muitakin ääniä kuultiin.

Heti kun juutalaisten suuri exodus Neuvostoliitosta alkoi oli juutalaisia jotka -- onneksi meille kaikille, sekä heidän omaksi kunniakseen -- samalla kun he pysyivät uskollisina Judaismille, he pääsivät tunteidensa herraksi ja katsoivat historiaa tästä perspektiivistä. Oli ilo kuulla heitä, ja me kuulemme heistä vieläkin. Millaisen tulevaisuuden toivon se antaa! Heidän ymmärryksensä ja tukensa ovat erityisen arvokkaita Venäjän älymystön kutistuneen ja köyhtyneen älymystön edessä.

Eräs melankolinen näkemys, jota ilmaistiin 1800-luvun lopulla, tulee mieleen: "Jokainen maa ansaitsee juutalaiset jotka sillä on." (40)

Riippuu siitä mistä sinä katsot.

Jos ne eivät olisi olleet ääniä kolmannen polven maastamuuttajilta sekä ääniä Israelista, henkilö menettäisi toivonsa dialogiaan sekä mahdollisuuteen saavuttaa yhteisymmärrys venäläisten ja juutalaisten välille.

Roman Rutman, eräs kybernetiikka-työläinen, kirjoitti ensimmäisen artikkelinsa emigranttien Samizdat´iin vuonna 1973. Se oli kirkas, lämmin kertomus siitä kuinka hän ensin päätti muuttaa pois maasta ja miten asiat kehittyivät -- ja vasta sitten hän osoitti lämpimiä tunteita Venäjää kohtaan. Otsikko oli valaiseva: "Kumarrus niille jotka ovat menneet sekä veljeyteni niille jotka jäävät". (41) Hänen ensimmäisiä ajatuksia heräämisensä aikana oli: "Olemmeko me juutalaisia vai venäläisiä?" Ja hän ajatteli lähtiessään: "Venäjä, ristiinnaulittu ihmiskunnan vuoksi."

Seuraavana vuonna, 1974, artikkelissaan nimeltä "The Ring of Grievances", hän ehdotti tarkastettavaksi (tai: korjailtavaksi) "joitakin vallalla olevia ajatuksia 'juutalaiskysymyksestä', sekä tunnistaa riski joka liittyy näiden ajatusten liialliseen painotukseen." Niitä oli kolme: (1) Juutalaisen kansan epätavallinen kohtalo joka on tehnyt heistä kärsimyksen symbolin; (2) Juutalainen Venäjällä on ollut aina yksipuolisen vainon kohde; (3) Venäjän yhteiskunta on velkaa juutalaiselle kansalle. Hän otti lainauksen teoksesta Vankileirien saaristo: "Tämän sodan aikana hänelle selvisi että pahin asia maan päällä on olla venäläinen," ja tunnisti että tämä lause ei ole keinotekoinen tai tyhjä, että se pohjautuu sodassa koettuihin tappioihin, vallankumous-terroriin ennen sitä, nälkään, "molempien kansakuntien johtajien mielivaltaiseen tuhoamiseen -- sen eliitin ja jalkojen, talonpoikien." Vaikka moderni venäläinen kirjallisuus ja demokraattiset liikkeet saarnaavat venäläisen yhteiskunnan syyllisyydestä juutalaisia kohtaan, tämä kirjailija itse haluaa nähdä tämän "valituksen piirin" (circle of grievances), sen sijaan että näkisi "imelän tunteellisuuden liittyen juutalaisen kansan ongelmiin ja lahjoihin... Rikkoakseen tämän 'valituksen piirin' henkilön täytyy vetää sitä molemmilta puolin." (42)

Tässä se on -- harkitsevainen, ystävällinen ja rauhallinen ääni.

Ja näiden vuosien kuluessa, me monta kertaa kuulimme Michael Kheifetz´in, entisen GULAG-vangin järkevän äänen. "Kansani soturina, en voi muuta kuin tuntea myötätuntoa muiden kansojen nationalisteja kohtaan." (43) Hänellä oli rohkeutta pyytää juutalaisia osoittamaan katumusta: "Saksalaisten kokemus, jotka eivät ole kääntäneet katsettaan pois heidän hirvittävästä ja rikollisesta menneisyydestään, ja jotka eivät ole yrittäneet langettaa syyllisyyttä natsismista muiden syyllisten tai muukalaisten niskoille, vaan, sen sijaan, puhdistavat itseään jatkuvasti kansallisen katumuksen tulessa, ja täten loivat Saksan valtion jota kohtaan maailmalla tunnetaan ihailua ja arvostusta ensimmäistä kertaa; tästä kokemuksesta pitäisi, mielestäni, tulla esikuva kansoille jotka ottivat osaa bolshevismin rikoksiin, mukaan lukien juutalaiset... meidän, juutalaisten, pitäisi rehellisesti analysoida rooli jota me esitimme sekaantuessamme toisten kansakuntien asioihin, rooli jonka Z. Jabotinsky niin erinomaisesti ennusti." (44)

M. Kheifetz osoitti todella jaloa sielua kun hän puhui "sulautuneiden juutalaisten aidosta syyllisyydestä niiden maiden syntyperäisten asukkaiden edessä joiden keskuudessa he elävät -- syyllisyys, joka ei salli heidän elävän miellyttävää elämää Diasporassa." 1920- ja 1930-luvun Neuvosto-juutalaisista hän sanoi: "Kenellä jos ei meillä, heidän katkeran katuvilla jälkeläisillä, on oikeus tuomita heidät tästä historiallisesta virheestä (kiihkeästä osallistumisesta kommunismin rakentamiseen)..." (45) Kheifetz mainitsi myös että B. Penson ja M. Korenblit, jotka myös vituivat työleireillä hänen kanssaan, jakoivat hänen näkemyksensä.

Melkein samanaikaisesti Kheifetz´in sanojen kanssa, jo silloin emigranttina asuva Feliks Svetov kehotti eloisasti juutalaisia osoittamaan katumusta Neuvostoliiton sisällä Samizdat´in novellissa nimeltä Open the Doors to Me. (46) Ei ollut sattumaa että F. Svetov, juutalaisen tarkanäköisyytensä ja älynsä ansiosta, oli eräs ensimmäisiä jotka tunnustivat Venäjän uskonnollisen elpymisen alun.

Myöhemmin, kiihkeän esitelmän (tai: puheen) aikana joka ympäröi kiistaa Astafiev´in ja Edelman´in välillä, Yuri Shtein kuvaili "meidän ashkenazi-piirteitämme (our Ashkenazi-specific personality traits), jotka muodostuivat uskomuksemme perusteella että me kuuluimme valittuun kansaan sekä ahdasmieliseen, pikkukaupunki-mentaliteettiin. Täten, on olemassa uskomus kansamme virheettömyydestä sekä vaateemme kärsimyksen monopolisoinnista (our claim to a monopoly on suffering)... On aika nähdä itsemme normaalina kansana, arvokkaana mutta ei virheettömänä, kuten kaikki muut kansat maailmassa. Erityisesti nyt, kun meillä on oma itsenäinen valtiomme ja kun me olemme jo osoittaneet maailmalle että juutalaiset osaavat taistella ja kyntää maata paremmin kuiin eräät muut suuremmat etniset ryhmät." (47)

Vasemmistolaisen liberaalin kampanjansa aikana V. Astafiev´ia, V. Belov´ia, and V. Rasputin´ia vastaan, kirjallisuuden historian tutkija Maria Shneyerson, joka, muutettuaan pois maasta, rakasti edelleen Venäjää syvästi ja ymmärsi Venäjän ongelmia, tarjosi näille kirjailijoille innokasta tukea." (48)

1970-luvulla, Lännessä julkaistiin vakava, erinomainen ja tulevaisuutta ennustanut kirja ympäristön tuhoutumisesta Neuvostoliitossa. Neuvostoliittolaisen kirjailijan, B. Komarov´in kirjoittamana, se julkaistiin luonnollisesti salanimellä. Jonkin ajan päästä, tämä kirjailija muutti pois maasta ja me saimme selville hänen oikean nimensä -- Zeev Wolfson. Me saimme selville enemmänkin: että hän oli eräs albumin tekijöistä joissa kerrottiin tuhotuista ja häväistyistä kirkoista Keski-Venäjällä. (49)

Vain harva aktiivinen intellektuaali jäi lyötyyn Venäjään (in the defeated Russia), mutta ystävälliset, myötätuntoiset juutalaiset voimat tukivat heitä. Koska tällaisia ihmisiä oli niin vähän ja viranomaiset vainosivat heitä mitä ankarimmin, perustettiin meidän oma Russian Public Foundation auttamaan vainon uhreja; minä lahjoitin kaikki rojaltini kirjasta Vankileirien saaristo tähän rahastoon; ja, aloittaen sen ansimmäisestä lahjakkaasta ja asialleen omistautuneesta johtajasta, Alexander Ginzburg´ista, rahaston vapaaehtoisten joukossa oli monia juutalaisia ja puoli-juutalaisia. (Tämä antoi tietyille älyllisesti sokeille Venäjän ääri-nationalisteille syyn leimata meidän rahastomme "juutalaiseksi".)

Samoin, M. Bernshtam, silloin Y. Felshtinsky ja D. Shturman olivat mukana tutkiessamme Venäjän modernia historiaa.

Taistelussa kommunistien valheita vastaan, M. Agursky, D.Shturman, A. Nekrich, M. Geller, ja A. Serebrennikov erottautuivat joukosta nerokkaan, tuoteen ja tasapuolisen journalistisen taitonsa ansiosta.

Me voimme myös muistella amerikkalaisen professorin Julius Epstein´in sankaruutta ja hänen palveluksiaan Venäjälle. Hän paljasti Operation Keelhaulin mysteerin, kuinka sodan jälkeen ja heidän omalta mantereeltaan, amerikkalaiset luovuttivat Stalinin agenteille ja täten varmaan kuolemaan, satoja ja tuhansia venäläisiä kasakoita, jotka naivisti uskoivat että koska he olivat päässeet 'vapauden maahan', he olivat pelastuneet. (50)

Kaikkien näiden esimerkkien pitäisi rohkaista vilpittömään ja kaksipuoliseen ymmärrykseen venäläisten ja juutalaisten välillä, jos me vain emme sulje tätä tilaisuutta suvaitsemattomuudella ja vihalla.

Voi, jopa lievinkin muistelu, katumus ja puhe oikeudenmukaisuudesta tuo esiin äänekkäitä vastalauseita äärimmäisen nationalismin itse itsensä nimittämiltä vartijoilta, sekä venäläisiltä että juutalaisilta. "Heti kun Solzhenitsyn oli kehottanut maan laajuiseen katumukseen" -- tarkoittaen venäläisten keskuudessa, ja tämä kirjailija ei tarkoittanut sitä -- "tässä me olemme! Meidän oma kansamme on juuri tässä etulinjassa." Hän ei maininnut ketään nimeltä mutta hän luultavasti viittasi M. Kheifetz´iin. "Katso, osoittautuu että me olemme enemmän syyllisiä, me autoimme... luomaan... ei, emme auttaneet, vaan yksinkertaisesti loimme Neuvosto-hallinnon itse... olimme suhteettoman suuressa mittakaavassa läsnä useissa elimissä." (51)

Ne jotka alkoivat puhua suureen ääneen katumuksesta joutuivat välittömästi kiivaan hyökkäyksen kohteeksi. "He pitävät parempana erittää heidän hurraa-patrioottisesta mahastaan suullisen sylkeä" -- millainen ilmaisun tyyli ja jalous -- "Ja sylkien läpikotaisin kaikkien 'esivanhempiemme' päälle, kiroten Trotskin ja Bagritskyn, Koganin, ja Dunaevskyn... M. Kheifetz kutsuu meitä 'puhdistamaan itsemme kansallisen katumuksen tulessa.'" (52)

ja millaisen selkäsaunan F. Svetov vastaanotti novellinsa omaelämänkerralliselta sankarilta (for the autobiographical hero of his novel): "Kirja joka käsittelee kääntymistä Kristinuskoon... ei edesauta abstraktiin katumuksen etsintään, vaan hyvin yksityiskohtaiseen antisemitismiin... Tämä kirja on juutalaisvastainen." Kyllä, ja mitä katumista siinä on? Näin väsymätön David Markish huudahtaa vihaisesti. Svetov´in sankari näkee "petturuutena" sen tosiasian että "me hylkäämme tämän maan, jätämme taaksemme surkeat olosuhteet jotka ovat täysin omaa työtämme: me olemme niitä, kuten osoittautuu, jotka järjestimme verisen vallankumouksen, ammuimme tsaarin, tahrasimme ja raiskasimme Ortodoksisen Kirkon ja lisäksi, perustimme Vankileirien saariston (GULag Archipelago)." Eikö olekin näin? Ensiksi, nämä "toverit" Trotski, Sverdlov, Berman, ja Frenkel eivät kaikki ole sukua juutalaisille. Toiseksi, kysymys henkilön kollektiivisesta syyllisyydestä on väärä. (53) Mitä tulee venäläisten syyttämiseen, sinä näet, se on täysin eri asia: oli aina hyväksyttävää syyttää heitä massana, Philotheus´in ajoista lähtien.

Davidin veli, S. Markish järkeilee seuraavalla tavalla: "Mitä tulee viimeisimpään muuttoaaltoon Venäjältä... suuntautuu se sitten Israeliin tai Yhdysvaltoihin, he eivät osoita todellista russofobiaa... vaan itsensä vihaaminen joka kasvaa suoraksi juutalaisvastaisuudeksi tulee heitä vastaan turhan usein." (54)

Katso, jos juutalaiset katuvat -- se on antisemitismiä. (Se on vielä yksi uusi tämän ennakkoluulon manifestaatio.)

Venäläisten pitäisi ymmärtää kansallinen syyllisyytensä, "ajatusta kansallisesta katumuksesta ei voida toteuttaa ilman selkeää ymmärrystä kansallisesta syyllisyydestä... Tämä syyllisyys on valtava, eikä ole mitään keinoa siirtää sitä muille. Tämä syyllisyys ei koske ainoastaan menneisyyden asioita, se koskee myös pahoja asioita joihin venäläiset syyllistyvät nyt, ja joihin he luultavasti syyllistyvät tulevaisuudessa," kuten Shragin kirjoitti 1970-luvun alussa. (55)

Tuota, me niin väsymättömästi kutsumme venäläisiä katumaan; ilman sovitusta, meillä ei ole tulevaisuutta. Loppujen lopuksi, ainoastaan ne joihin kommunismi suoraan vaikutti tunnistavat sen pahuuden. Ne joihin kommunismi ei vaikuttanut eivät yrittäneet panna merkille sen julmuuksia, ja myöhemmin he unohtavat ja antavat anteeksi, siinä määrin että nyt he eivät edes ymmärrä mitä pitäisi katua. (Vielä enemmän ne jotka itse syyllistyivät näihin rikoksiin.)

Joka päivä me palamme häpeästä epävakaiden ihmistemme tähden.

Ja me rakastamme sitä myös. Emmekä me voi kuvitella elämäämme ilman sitä.

Ja kuitenkin, jostakin syystä, me emme ole menettäneet kaikkea uskoamme siihen.

Kuitenkin, on ehdottoman varmaa että sinulla ei ollut osaa meidän suuressa syyllisyydessämme, meidän epäonnistuneessa historiassamme?

Tässä, Shimon Markish viittasi Jabotinsky´n 1920-luvun artikkeliin. "Jabotinsky useita kertoja (eri tilaisuuksissa) havannoi että Venäjä on vieras maa meille, meidän sidoksemme siihen pitäisi irrottaa, viileästi, kuitenkin myötätuntoisesti; hänen levottomuutensa, murheensa ja ilonsa eivät ole meidän, ja meidän tunteemme häntä kohtaan ovat myös vieraita." Markish lisäsi: "Tämä on myös asenteeni venäläisiä murheita kohtaan." Ja hän kehottaa meitä "kutsumaan lapiota lapioksi. Kuitenkin, liittyen tähän hauraaseen näkemykseen edes vapaat Lännessä asuvat venäläiset eivät ole pelottavan rohkeita... Minusta on parempi olla tekemisissä vihollisen kanssa." (56)

Kuitenkin tämä lause pitäisi jakaa kahtia: onko niin että pitäisi "kutsua lapiota lapioksi" sekä kutsua rehellisesti pahantahtoista ihmistä viholliseksi? Tuota, on olemassa eräs venäläinen sananlasku: älä rakasta niitä jotka ovat samaa mieltä; rakasta niitä jotka ovat eri mieltä.

Minä kutsun kaikkia, juutalaiset mukaan lukien, hylkäämään tämän tylsyttämisen pelon (fear of bluntness), lopettamaan rehellisyyden näkemisen vihamielisyytenä. Meidän täytyy hylätä se historiallisesti! Hylätä se ikuisiksi ajoiksi!

Tässä kirjassa, minä "kutsun lapiota lapioksi". Enkä missään vaiheessa tunne että näin toimimalla olisin vihamielinen juutalaisia kohtaan. Olen kirjoittanut myötätuntoisemmin kuin mitä monet juutalaiset ovat kirjoittaneet venäläisistä.

Tämän kirjan tarkoitus, joka heijastuu jopa sen otsikossa, on tämä: meidän pitäisi ymmärtää toinen toisiamme, meidän pitäisi tunnustaa toistemme näkökulma sekä tunteet. Tämän kirjan myötä, minä haluan laajentaa ymmärryksen kädenpuristusta -- meidän kaikkien tulevaisuuden vuoksi.

Mutta meidän täytyy tehdä se yhteisesti!

Tämä kutoo yhteen juutalaisten ja venäläisten kohtalot 1700-luvulta lähtien, joka niin räjähdyksen omaisesti manifestoituu 1900-luvulla; sillä on syvällistä historiallista merkitystä, eikä meidän pitäisi menettää sitä tulevaisuudessa. Tässä, kenties, on jumalallinen tarkoitus jonka ymmärtämiseksi meidän pitäisi ponnistella -- nähdäksemme sen mysteerin sekä tehdä se mikä täytyy tehdä.

Ja näyttää ilmiselvältä että totuuden tunteminen yhteisestä menneisyydestämme on moraalinen välttämättömyys sekä juutalaisille että venäläisille.