Two Hundred Years Together

LUKU 24: Irtautuminen bolshevismista

1900-luvun alussa, Eurooppa kuvitteli olevansa maailmanlaajuisen valaistumisen kynnyksellä. Kukaan ei olisi voinut ennustaa voimaa jolla nationalismi räjähtäisi juuri tällä vuosisadalla maailman kansojen keskuudessa. Sata vuotta myöhemmin näyttää siltä että kansallistunteet eivät ole vielä kuolemassa pois (juuri se viesti jota kansainväliset sosialistit ovat yrittäneet iskeä päähämme koko vuosisadan ajan), vaan sen sijaan ne ovat voimistuneet.

Kuitenkin, eikö ihmiskunnan monikansallinen luonne tarjoa moninaisuutta ja vaurautta? Kansakuntien jäytäminen köyhdyttäisi ihmiskuntaa, tuhoaisi hengen (entropy of the spirit). Ja kansallisten kulttuurien vuosisataiset historiat muuttuisivat auttamattoman kuolleiksi ja hyödyttömiksi muinaismuistoiksi. Logiikka että olisi helpompi hallita tällaista ihmiskunnan yhtenäisyyttä epäonnistuu sen mitättömän reduktionismin myötä.

Kuitenkin, propaganda Neuvosto-imperiumissa laukkasi pysähtymättä voittoisasti koskien välitöntä kansakuntien kuihtumista ja sulautumista, julistaen että meidän maassamme ei ole "kansallisuuskysymyksiä", ja että ainakaan ei ole "juutalaiskysymystä".

Kuitenkaan, miksi juutalaiskysymystä ei pitäisi olla -- kysymystä koskien kansakunnan uskomatonta kolmen tuhannen vuoden olemassaoloa, hajautuneena kaikkialle maapallolle, kuitenkin hengellisesti yhteen sulautuneena, huolimatta kaikista mielikuvista koskien valtiota ja territoriaalisuutta, ja samaan aikaan vaikuttaen koko maailman historiaan mitä elävimpään ja voimakkaimpaan tapaan? Miksi ei pitäisi olla "juutalaiskysymystä"; otaen huomioon että kaikki kansallisuuskysymykset nousevat pintaan ennemmin tai myöhemmin, jopa "Gagauz question" (pieni kristitty turkkilainen kansa joka asuu Balkanilla ja Itä-Euroopassa)?

Tietysti, tällaisia typeriä epäilyksiä ei voisi koskaan nousta pintaan jos juutalaiskysymys ei olisi niin keskeinen monissa eri poliittisissa peleissä.

Tämä sama koski myös Venäjää. Ennen vallankumousta vallinneessa venäläisessä yhteiskunnassa, kuten me näimme, se oli tämä juutalaiskysymyksen puute jota pidettiin "antisemitistisenä". Itse asiassa, venäläisten mielenlaatu suhteessa juutalaiskysymykseen -- joka ymmärrettiin kysymyksenä kansalaisoikeuksista tai yhteiskunnallisesta tasa-arvosta -- kehittyi kenties koko Venäjän julkisen elämän keskeiseksi kysymykseksi sinä ajanjaksona, ja varmasti jokaisen yksilön tietoisuuden (tai: omantunnon) keskipisteeksi, sen happotestiksi.

Eurooppalaisen sosialismin kasvun myötä, kaikki kansallisuuskysymykset tunnustettiin yhä suuremmassa määrin pelkästään valitettaviksi esteiksi tälle suurelle opille; varsinkin juutalaiskysymys (jonka Marx yhdisti suoraan kapitalismiin) nähtiin paisuneena esteenä. Mommsen kirjoitti että "Länsi-Venäjän sosialististen juutalaisten piireissä", kuten hän lausui sen, jopa vähäisinkin yritys keskustella juutalaiskysymyksestä nähtiin "taantumuksellisena" ja "antisemitistisenä" (tämä oli ennen Bundia).

Tällainen oli sosialismin rautainen standardi jonka Neuvostoliitto peri. Vuodesta 1918 lähtien kommunistit kielsivät (vankeuden tai kuolemanrangaistuksen uhalla) kaikenlaisen erilliskohtelun tai juutalaiskysymyksen pohtimisen (lukuun ottamatta myötätuntoa heidän kärsimyksiinsä tsaarien aikakaudella sekä positiivista asennetta heidän aktiivisessa roolissaan kommunismissa). Älymystö vapaaehtoisesti ja halukkaasti kannatti tätä uuta oppia samalla kun muilta vaatittiin sen noudattamista.

Tämä ajattelu säilyi jopa Toisessa maailmansodassa, vaikkakaan ei ollut mitään tiettyä juutalaiskysymystä. Ja jopa Neuvostoliiton hajoamiseen asti Gorbatshovin kaudella, viranomaisilla oli tapana toistaa vakaumuksella: ei, ei ole juutalaiskysymystä, ei, ei, ei!

Kuitenkin, Toisen maailmansodan loppuun mennessä, kun juutalaisten tuhon laajuus Hitlerin käsissä oli paljastunut Neuvosto-juutalaisille, ja sitten Stalinin "kosmopoliitikkojen" vastaisen kampanjan myötä 1940-luvun lopulla, Neuvosto-älymystö ymmärsi että juutalaiskysymys Neuvostoliitossa on todellakin olemassa! Ja ennen vallankumousta vallinnut ymmärtämys -- joka on keskeistä venäläiselle yhteiskunnalle sekä jokaisen yksilön tietoisuudelle ja että se on "ihmisyyden todellinen mitta" -- myös palautettiin. (1)

Lännessä ne olivat ainoastaan sionismin johtajia jotka luottavaisesti puhuivat 1800-luvun lopulta lähtien juutalaiskysymyksen historiallisesta ainutlaatuisuudesta sekä ikuisesta relevanssista (ja eräät heistä samaan aikaan pitivät yllä vahvoja yhteyksiä patavanhoilliseen (diehard) eurooppalaiseen sosialismiin.

Ja sitten, Israelin valtion syntyminen sekä sitä seuranneet myrskyt ympärillä lisäsivät hämmennystä eurooppalaisten naivissa sosialistisessa mielenlaadussa.

Tässä minä annan kaksi pientä mutta siihen aikaan melko sävähdyttävää sekä tyypillistä esimerkkiä. Erään niin kutsutun "Idän ja Lännen välisen dialogin" episodin aikana (näppärä kylmän sodan aikainen ohjelma jossa läntiset väittelijät kohtasivat itä-eurooppalaisia virkamiehiä tai noviiseja jotka puolustivat (played off) virallista hölynpölyä oman vilpittömän vakaumuksensa kera) alkaen vuodesta 1967, eräs slovakialainen kirjailija, Ladislav Mnacko, joka edusti sosialistista Itää, huomautti vilpittömästi että hänellä ei ollut koskaan elämänsä aikana ollut minkäänlaista konfliktia kommunisti-viranomaisten kanssa, paitsi yhden kerran kun hänen ajokorttinsa oli otettu jäähylle liikennerikkomuksen vuoksi. Hänen ranskalainen vastaväittelijänsä sanoi vihaisesti että ainakin yhdessä toisessa tapauksessa, Mnacko´n olisi pitänyt olla oppositiossa: kun kansannousu naapurimaassa Unkarissa päättyi verisesti. Mutta ei, Unkarin kansannousun tukahduttaminen ei järkyttänyt Mnacko´n mielenrauhaa, eikä pakottanut häntä sanomaan mitään terävää tai röyhkeää. Sitten, muutama kuukausi kului tämän "dialogian" jälkeen, ja puhkesi Kuuden päivän sota. Siinä vaiheessa Czechoslovakian hallitus, kaikki lojaaleja kommunisteja, syytti Israelia aggressiosta ja katkaisi diplomaattisuhteet maan kanssa. Ja mitä tapahtui seuraavaksi? Mnacko -- slovakki joka oli naimisissa juutalaisen kanssa -- joka oli viileästi jättänyt huomioimatta Unkarin kansannousun tukahduttamisen, oli niin suuttunut että hän jätti kotimaansa protestina ja muutti Israeliin.

Toinen esimerkki on samalta vuodelta. Kuuluisa ranskalainen sosialisti, Daniel Meyer, Kuuden päivän sodan aikana kirjoitti Le Monde -lehteen että tästä hetkestä lähtien hän: (1) Häpeää sitä että on sosialisti -- koska Neuvostoliitto kutsuu itseään sosialistiseksi valtioksi (tuota, silloin kun Neuvostoliitto ei teurastanut ainoastaan omia kansalaisiaan, vaan myös muita sosialisteja -- hän ei ollut häpeissään); (2) Häpeää sitä että on ranskalainen (ilmiselvästi de Gaulle´n väärän poliittisen vakaumuksen vuoksi; (3) Häpeää sitä että on ihminen, ja häpeää kaikkea paitsi sitä että on juutalainen. (2)

Me olemme valmiit hyväksymään sekä Mnacko´n suuttumuksen että Meyer´in vihan; kuitenkin, me haluaisimme huomauttaa heidän tunteidensa äärimmäisestä intensiteetistä -- ottaen huomioon heidän pitkän kommunistisen historiansa. Varmasti, heidän tunteidensa voimakkuus on myös juutalaiskysymyksen eräs aspekti 1900-luvulla.

Joten, millä tavalla "juutalaiskysymystä ei ole olemassa"?

Jos henkilö kuunteli amerikkalaisia radiolähetyksiä joita suunnattiin Neuvostoliittoon vuodesta 1950 eteenpäin 1980-luvulle saakka, hän saattaa päätyä sellaiseen johtopäätökseen että kaikkein tärkein asia Neuvostoliitossa oli juutalaiskysymys. (Samaan aikaan Yhdysvalloissa, missä juutalaiset voidaan kuvailla "kaikkein etupikeutetuimmaksi vähemmistöksi", ja missä he "saivat uskomattoman statuksen, enemmistö USA:n juutalaisista väitti kuitenkin että viha ja syrjintä heidän kristittyjen naapuriensa taholta oli modernin elämän synkkä tosiasia..." kuitenkin, koska se kuulostaa naurettavalta jos sen sanoo ääneen, silloin tätä juutalaiskysymystä ei ole olemassa, ja sen havaitseminen ja siitä puhuminen on tarpeetonta ja epäsoveliasta.)

Meidän täytyy tottua puhumaan juutalaiskysymyksestä -- ei vaimealla äänellä eikä pelokkaasti, vaan selkeästi, artikuloidusti ja horjumattomasti. Meidän ei pitäisi tehdä sitä ylitsevuotavan intohimoisesti vaan myötätuntoisesti tietoisena epätavallisesta ja vaikeasta juutalaisesta maailmanhistoriasta, sekä Venäjän historian vuosisadoista jotka ovat myös täynnä merkittävää kärsimystä. Silloin yhteiset ennakkoluulot, joskus hyvin voimakkaat, katoaisivat ja viileä järki tulisi tilalle hallitsemaan.

Kirjoittaessani tätä kirjaa, en voi muuta kuin huomauttaa että juutalaiskysymys on ollut kaikkialla läsnä maailman historiassa eikä se koskaan ollut kansallisuuskysymys kapeassa merkityksessä kuten kaikki muut kansallisuuskysymykset, vaan aina -- kenties Judaismin luonteen vuoksi -- punoutuneena yhteen jonkin suuremman kanssa.

Kun 1960-lopulla minä mietiskelin kommunistisen hallinnon kohtaloa ja tunsin että kyllä, se on tuomittu, tuntemuksiani tuki voimakkaasti havainto että niin monet juutalaiset olivat jo hylänneet sen.

Oli ajanjakso jolloin he itsepintaisesti ja yksituumaisesti tukivat Neuvosto-hallitusta, ja että siihen aikaan tulevaisuus ehdottomasti kuului sille. Kuitenkin, nyt juutalaiset alkoivat luopua siitä, ensiksi ajattelevat yksilöt ja myöhemmin juutalaiset massat. Eikä tämä ollut varma merkki että Neuvosto-hallinnon vuodet ovat luetut? Kyllä oli.

Joten milloin tarkkaan ottaen tapahtui se, että juutalaiset, aikoinaan hallituksen luotettava tukiranka, muuttui melkein sen pahimmaksi viholliseksi?

Voimmeko me sanoa että juutalaiset aina taistelivat vapauden puolesta? Emme, sillä liian monet heistä olivat mitä kiihkeimpiä kommunisteja. Kuitenkin, nyt he käänsivät sille selkänsä. Ja ilman heitä, tämä ikääntyvä bolshevistinen fanaattisuus ei ainoastaan menettänyt jonkin verran kiihkeyttään; se itse asiassa lakkasi olemasta fanaattista, siitä tuli laiska venäläiseen tapaan.

Toisen maailmansodan jälkeen, juutalaiset pettyivät kommunistiseen valtaan: osoittautui että se oli pahempi kuin koskaan aiemmin. Aluksi, Neuvostoliiton tuki vastasyntyneelle Israelille oli inspiroinut Neuvosto-juutalaisia. Sitten tulivat 'kosmopoliitikkojen vainot', ja etupäässä juutalainen älymystö (ei vielä porvarillinen massa), alkoi huolestua: kommunismi työntää juutalaiset syrjään... sortaa heitä... Stalinin hirvittävän teurastuksen uhka riippui heidän yllään -- mutta tätä kesti vain hetken ajan. Stalinin kuoleman jälkeen ja Hrutshevin aikakaudella, pettymys luvattuun vakaaseen kehitykseen korvasi juutalaisten toiveet.

Ja sitten syttyi Kuuden päivän sota todella raamatullisella voimalla, järisyttäen sekä Neuvostoliiton että maailman juutalaisia, ja juutalaisten kansallinen tietoisuus alkoi kasvaa lumivyöryn tavoin. Kuuden päivän sodan jälkeen, "paljon muuttui... teko vaati liikevoimaa. Kirjeet ja anomukset alkoivat virrata neuvostoliittolaisiin ja kansainvälisiin organisaatioihin. Kansallinen elämä elpyi: juhlapäivinä oli vaikea löytää istuinpaikkaa synagogasta, maanalaisia yhteisöjä syntyi joissa opiskeltiin juutalaista historiaa, kulttuuria ja hebrean kieltä." (4)

Ja sitten käynnistyi 'sionismin' vastainen kampanja, joka oli jo yhdistetty 'imperialismiin', ja niin juutalaisten keskuudessa kasvoi vastustus yhä vieraammaksi, inhottavammaksi ja tylsemmäksi käyvää bolshevismia kohtaan -- mistä tällainen hirviö tuli?

Todellakin, monille koulutetuille juutalaisille lähtö kommunismista oli aivan yhtä tuskallista kuin on aina luopuminen jostakin ihanteesta -- loppujen lopuksi, eikö se ollut "suuri, ja kenties väistämätön, planetaarinen koe joka lähti Venäjältä vuonna 1917; koe, joka pohjautui muinaisiin kiehtoviin ja ilmiselvästi korkeisiin ihanteisiin, jotka kaikki eivät olleet epäonnistuneita ja joista monilla on vieläkin hyödyllinen vaikutuksensa tänä päivänä... Marxismi vaatii koulutettuja aivoja." (5)

Monet juutalaiset poliittiset kirjailijat suosivat vahvasti termiä "stalinismi" -- sovelias muoto jolla oikeuttaa aiempiNeuvosto-hallitus. On vaikea luopua vanhoista tutuista ja ihanista (sweet) asioista, jos se on edes mahdollista.

On ollut yrityksiä lisätä älymystön valtaa johtavassa eliitissä. Tällainen oli kirja 23. puoluekokoukselle jonka G. Pomerants oli kirjoittanut vuonna 1966. Tässä kirjeessä Kommunistista puoluetta pyydettiin luottamaan "tieteelliseen ja luovaan älymystöön... joka ei halua anarkiaa vaan lain valtaa... joka ei halua tuhota olemassaolevaa järjestelmää vaan tehdä siitä joustavamman, rationaalisemman, humaanimman", ja jossa ehdotettiin neuvoa antavan ajatushautomon perustamista, joka yleisesti neuvoisi maan johtoa.

Kirjeeseen ei vastattu millään tavalla.

Ja monet sielut pitkään tuskailivat tällaisen tuhlatun mahdollisuuden vuoksi jolla oli tällainen "loistelias menneisyys".

Mutta ei ollut enää vaihtoehtoa. Ja niin Neuvsoto-juutalaiset katkaisivat välinsä kommunismiin. Ja nyt, kun he luopuivat siitä, he kääntyivät sitä vastaan. Ja tämä oli sellainen täydellinen tilaisuus -- he voisivat itse, puhdistavassa katumuksessaan, tunnustaa aiempi aktiivinen sekä julma rooli kommunismin voittokulussa Venäjällä.

Kuitenkaan, juuri kukaan ei tehnyt näin (minä kerron muutamista poikkeustapauksista alla). Tämä yllä mainittu essee-kokoelma, Russia and the Jews, niin sydämellisesti, jota niin kovasti tarvittiin ja joka niin oikeaan aikaan julkaistiin vuonna 1924 -- juutalaiset tyrmäsivät niin jyrkästi. Ja jopa tänään, oppineen tutkijan, Shimon Markish´in mielipiteen mukaan, "Näinä päivinä, kukaan ei uskalla puolustaa näitä koukkunenäisiä ja nukkaisia (burry) komissaareja pelosta että heidät leimattaisiin Neuvostomyönteisiksi, chekisteiksi, Luoja tietää miksikä muuksi... Kuitenkin, salli minun sanoa ilman epävarmuutta: näiden juutalaisten nuorten käyttäytyminen jotka liittyivät Punaisiin on tuhat kertaa ymmärrettävämpää kuin tämän essee-kokoelman kirjoittajien antamat syyt." (7)

Kuitenkin, eräät juutalaiset kirjailijat alkoivat tunnustaa tiettyjä menneisyyden asioita sellaisiksi kuin mitä ne todella olivat, vaikkakin mitä varovaisimmin termein: "Se oli Venäjän-juutalaisen älymystön roolin loppu, joka kehittyi ennen sotaa ja sodan jälkeisinä vuosina ja tämä oli -- jossain määrin vilpittömästi -- marxilaisen ideologian kantaja ja tämä tunnusti, kuitenkin pelokkaasti ja epäsuorasti sekä vastoin todellista käytäntöä, liberalismin, internationalismin ja humanismin ihanteita." Marxilaisen ideologian kantaja? Kyllä, tietenkin. Internationalismin ihanteita? Varmasti. Vielä liberalismia ja humanismia? Totta, mutta vasta Stalinin kuoleman jälkeen jolloin tulivat järkiinsä (while coming to senses).

Kuitenkin, hyvin erilaisia asioita voidaan päätellä juutalaisten enemmistön kirjoituksista myöhäisessä Neuvostoliitossa. Katsoen taaksepäin vuoteen 1917, he löytävät että kommunismin alaisuudessa ei ollut muuta kuin juutalaisten kärsimystä! "Neuvostoliiton monien kansojen joukossa, juutalaiset on aina leimattu 'vähiten luotettavaksi' elementiksi." (9)

Millainen uskomattoman lyhyt muisti henkilöllä on voinut olla lausuessaan tuollaista vuonna 1983? Aina! Ja entäpä 1920-luku ja 1930-luku? Onko todella mahdollista unohtaa kaikki niin täydellisesti?

"Jos... henkilö katsoo lintu-perspektiivistä koko Neuvosto-ajan historiaa, silloin, tämä jälkimmäinen näyttää juutalaisten tuhon yhtenä asteittain etenevänä prosessina." Huomioi -- koko historia! Me tutkimme tätä aiemmissa luvuissa ja näimme että vaikka emme ottaisi huomioon juutalaisten yliedustusta Neuvostoliiton korkeimmissa piireissä, oli ollut juutalaisten hyvinvoinnin ajanjakso heidän muuttaessaan suurin joukoin kaupunkeihin, päästessään korkeamman opetuksen piireihin sekä juutalaisen kulttuurin kukoistus. Kirjailija jatkaa varauksella: "Vaikka oli... tiettyä 'vaihtelua', kokonaisvaltainen trendi jatkui... Neuvostovalta, tuhoten kaikki kansallisuudet, yleisesti ottaen kohteli juutalaisia mitä julmimpaan tapaan." (10)

Eräs toinen kirjailija pohtii tuhoa jo varhaisessa vaiheessa jolloin Lenin ja Kommunistinen puolue pyysivät juutalaisia auttamaan valtion hallinnossa, ja tämä kutsu kuultiin, ja suuret massat juutalaisia kylistä (shtetls of the hated Pale) muuttivat pääkaupunkiin ja suuriin kaupunkeihin, lähemmäksi Vallankumouksen avantgardea. Hän sanoo: "Bolshevistinen hallinto joka muutti suuret osat juutalaisia 'luokattomaksi' (into déclassé), köyhdytti heidät ja karkotti heitä ja tuhosi heidän perheensä... oli katastrofi juutalaisten enemmistölle." (Tuota, tämä riippuu mistä kulmasta henkilö katsoo asiaa. Ja tämä kirjailija itse huomauttaa: 1920- ja 1930-luvulla "juutalaisen pikkuporvariston lapset kykenivät valmistumaan... teknillisistä instituuteista sekä kaupunkien yliopistoista sekä tulemaan suurten edistysaskeleiden 'komentajiksi'.) Sitten hänen järkeilystään tulee heikkoa: "Vuosisadan alussa juutalaisen aktiviteetin tärkein piirre oli... kiintymys... ajatukseen rakentaa uusi yhteiskunta... kuitenkin vallankumouksen armeija koostui pelkästä roskaväestä -- kaikista niistä 'jotka eivät olleet mitään' (lainaus Internationalesta)... Sitten, hallinnon lujittumisen jälkeen tämä roskaväki päätti toteuttaa iskulausettaan ja 'tulla kaikeksi' (taas lainaus Internationalesta), ja se teloitti omat johtajansa... Ja niin tämä roskaväen valtakunta -- rajoittamaton totalitarismi -- perustettiin." (Ja, tässä kontekstissa, juutalaisilla ei ollut mitään tekemistä asian kanssa, paitsie ttä heitä oli teloitettujen johtajien joukossa.) Ja tämä puhdistus jatkui "neljä vuosikymmentä 1950-luvun puoliväliin asti... silloin viimeinen katkera lääke... pettymysten skenaarion alla määrättiin jäljelle jääneille 'ihastuneille' juutalaisille." (11) Taas kerran, me näemme tämän saman kulman: koko Neuvosto-historia oli yhtä juutalaisten loppumatonta sortoa ja strjimistä.

Kuitenkin, nyt he vaikeroivat protestoidessaan yksimielisesti: "Me emme valinneet tätä hallitusta!"

Tai vaikka "ei ole mahdollista viljellä lojaalia Neuvosto-eliittiä juutalaisten keskuudessa." (12) Oh my God, eikö tämä ollut juuri se metodi joka toimi virheettömästi kolmenkymmenen vuoden ajan, ja joka vasta myöhemmin kuivui kokoon? Joten mistä kaikki nämä loisteliaat ja kuuluisat nimet -- joita me olemme nähneet niin paljon -- tulivat?

Ja miksi he pitivät silmiään niin tiukasti suljettuina että he eivät voineet nähdä millainen Neuvostihallitus pohjimmiltaan oli 30 tai 40 vuodessa? Kuinka on mahdollista että heidän silmänsä avautuivat vasta nyt? Ja mikä avasi heidän silmänsä?

Tuota, suurin syy oli se fakta että nyt kun valta oli äkkiä kääntynyt ympäri ja alkoi työntää juutalaisia ulos, ei ainoastaan hallitsevista piireistä vaan myös kulttuurin ja tieteen laitoksista. "Tämä pettymys oli niin tuoretta ja piinallista, että meillä ei ollut voimia, eikä rohkeutta kertoa siitä edes lapsillemme. Ja entäpä nämä lapset? Suurelle enemmistölle heistä tärkein motivaatio oli sama -- valmistua koulusta, ura ja niin edelleen." (13)

Pian he kuitenkin joutuisivat tutkimaan tilannettaan lähemmin.

1970-luvulla me näemme esimerkkejä hämmästyttävän samankaltaisista mielipiteistä, jollaisia ei olisi voinut kuvitellakaan puoli vuosisataa aiemmin.

Esimerkiksi, Shulgin kirjoitti vuonna 1929: "Meidän täytyy tunnustaa menneisyytemme. Asian tyly kiistäminen, väite että juutalaiset eivät ole syyllistyneet mihinkään -- ei Venäjän vallankumoukseen, ei bolshevismin lujittumiseen, ei kommunismin kauhuihin -- on pahin mahdollinen tie... Olisi suuri askel eteenpäin jos tämä pohjaa vailla oleva taipumus syyttää kaikista juutalaisiin kohdistuneista vaikeuksista venäläisiä voitaisiin jossain määrin eriyttää (differentiate). Olisi jo suurenmoinen asia jos voitaisiin löytää edes jonkinlaista 'kontrastia'." (14)

Onneksi, eräät juutalaiset toivat esille tällaista kontrastia, ja vielä enemmän -- myötätuntoa, ja jopa katumusta. Ja, yhdessä rehellisen mielenlaadun ja rikkaan elämänkokemuksen kera, ne olivat hyvin selkeitä. Ja tämä antaa toivoa.

Tässä on Dan Levin, amerikkalainen intellektuaali joka muutti Israeliin: "Se ei ole sattumaa, että yksikään amerikkalainen kirjailija joka yritti kuvailla ja selittää mitä tapahtui Neuvosto-juutalaisille, on koskettanut tätä tärkeää aihetta -- juutalaisten vastuuta kommunismissa... Venäjällä, ihmisten antisemitismi on suurelta osin seurausta siitä tosiasiasta että venäkäiset näkevät juutalaiset vallankumouksen kaiken pahuden lähteenä. Kuitenkin amerikkalaiset kirjailijat -- juutalaiset ja entiset kommunistit -- eivät halua herättää menneisyyden haamuja eloon. Kuitenkin, unohtaminen on hirvittävä asia." (15)

Samaan aikaan, eräs toinen juutalainen kirjailija, Neuvostoliitosta muuttanut, julkaisi kirjan Neuvosto-juutalaisen kokemuksista kontrastina eurooppalaisen juutalaisen kokemuksiin, jonka historiallinen tausta "on kokemus törmäyksestä ulkoisen pahuuden voimiin... vaatien sisäistä tutkimusta... Tässä todellisuudessa me näimme ainoastaan yhden juutalaisen spiritualiteetin -- komissaarin -- ja sen nimi oli marxismi." Tai hän kirjoittaa "meidän nuorista sionisteista jotka halveksivat niin paljon Venäjää, sen raakuutta, toisin kuin (contrasting all with) muinaisen juutalaisen kansakunnan arvokkuus... Minä näin melko selvästi, että ne jotka tänä päivänä laulavat 'Hoosiannaa' juutalaisille, ylistäen sen jakamattomuutta (entiriety), ilman vähäisintäkään syyllisyyden tuntoa tai pienintäkään potentiaalia katsoa omaan sisimpäänsä, sanoivat eilen: 'En olisi Neuvostohallitusta vastaan, jos se ei olisi antisemitistinen,' ja kakais päivää sitten he löivät rintaansa hurmiossa: 'Eläköön suuri kansakuntien veljeys! Ikuinen kunnia Isälle ja Ystävälle, nerokkaalle Toveri Stalinille!'" (16)

Mutta tänään, kun on selvää kuinka monta juutalaista rautaisessa bolshevikki-johdossa oli, ja kuinka moni otti osaa suuren maan ideologiseen ohjaamiseen väärälle uralle -- eikö modernien juutalaisten keskuudessa pitäisi nousta esiin kysymys vastuun tunteesta näiden juutalaisten toimia kohtaan? Pitäisi kysyä yleisesti: eikö pitäisi olla eräänlaista moraalista vastuuta -- ei kollektiivista syyllisyyttä, kuitenkin vastuuta muistaa ja tunnustaa? Esimerkiksi, modernit saksalaiset hyväksyvät syyllisyyden teoistaan juutalaisia kohtaan suoraan, sekä moraalisesti että materiaalisesti, samoin kuin syylliset ovat vastuussa uhreille: sillä useiden vuosien ajan he maksoivat korvauksia Israelin valtiolle sekä henkilökohtaisia korvauksia elossa oleville uhreille.

Joten entäpä juutalaiset? Kun Mikhail Kheifets, jota minä toistuvasti siteeraan tässä kirjassa, oltuaan vankileireillä, ilmaisi luonteensa jaloutta katuen kansansa vuoksi rikoksista joihin juutalaiset syyllistyivät Neuvostoliitossa kommunismin nimissä -- hänet saatettiin katkerasti naurunalaiseksi.

Koko koulutettu yhteiskunta, sivistyneistö, oli vilpittömästi epäonnistunut havaitsemaan minkäänlaista valituksen aihetta venäläisillä 1920- ja 1930-luvulla; he eivät edes olettaneet että sellaista olisi voinut olla olemassa -- kuitenkin he välittömästi tunnustivat juutalaisten valituksen aiheet heti kun niitä ilmaantui. Esimerkiksi, Victor Perelman, joka, muutettuaan pois Neuvostoliitosta julkaisi neuvostovastaista juutalaista aikakauslehteä Epoch and We ja joka palveli hallitusta likaisimmassa paikassa Literaturnaja Gazeta -lehdessä -- kunnes juutalaiskysymys astui sisään hänen elämäänsä. Silloin hän päätti muuttaa pois.

Korkeammalla tasolla, he yleistivät sen termillä "illuusioiden romahtaminen koskien juutalaisten integraatiota venäläisiin yhteiskunnallisiin liikkeisiin, koskien muutosten tekemistä venäjällä." (17)

Täten, heti kun juutalaiset tunnustivat täsmällisen vihamielisyyden Neuvostihallitusta kohtaan, he kääntyivät intellektuaaliseksi oppositioksi -- heidän sosiaalisen roolinsa mukaan. Tietenkään, he eivät olleet niitä jotka mellakoivat Novocherkassk´issa, tai loivat levottomuuksia Krasnodar´issa, Alexandrov´issa, Murom´issa tai Kostroma´ssa. Kuitenkin, filmintekijä Mikhail Romm avasi sydämensä ja, puheensa aikana, tuomitsi yksiselitteisesti 'kosmopoliitikkojen vastaisen kampanjan', ja Romm itse, joka aivan oikeaan aikaan teki pesäeron omiin ideologisiin pidäkkeisiinsä, nousi Neuvosto-juutalaisten hengelliseksi johtajaksi, huolimatta elokuvistaan Lenin in October (1937), Lenin in 1918 (1939), ja huolimatta siitä että hän voitti Stalin -palkinnon viidesti. Ja tämän jälkeen juutalaisista oli tullut "demokraattisten" ja "toisinajattelijoiden" liikkeiden luotettavia ja urheita jäseniä.

Katsoen taaksepäin Israelista Moskovan jylinään, eräs toinen silminnäkijä muisteli: "Suurin osa Venäjän demokraateista, jollei enemmistö, oli juutalaista alkuperää... Kuitenkaan he eivät tunnista itseään juutalaisiksi eivätkä ymmärrä että heidän yleisönsä koostuu enimmäkseen juutalaisista." (18)

Ja niin juutalaisista oli taas kerran tullut venäläisiä vallankumouksellisia, kantaen harteillaan Venäjän älymystön yhteiskunnallista velvollisuutta, joita juutalaiset bolshevikit niin kiihkeästi auttoivat teloittamaan ensimmäisellä vuosikymmenellä vallankumouksen jälkeen; heistä oli tullut uuden julkisen opposition aito ydin. Ja kuitenkaan, yksikään edistyksellinen liike ei ollut mahdollinen ilman juutalaisia.

Kuitenkin, vain hyvin harva toisinajattelija koskaan katui juutalaisten isiensä menneisyyttä. Pavel Litvinov ei koskaan maininnut isoisänsä roolia Neuvosto-propagandassa. Myöskään me emme kuule V. Belotserkovsky´lta kuinka monta viatonta uhria hänen isänsä teurasti Mauserillaan. Kommunisti Raisa Lert, josta tuli toisinajattelija myöhemmässä elämässään, oli ylpeä jäsenyydestään Kommunistisessa puolueessa jopa vankileirien saariston jälkeen; tämä puolue, "johon hän liittyi hyvässä uskossa ja innolla" nuoruudessaan, puolue "jolle hän uhrasi itsensä kokonaan" ja jonka tähden hän itse oli joutunut kärsimään, kuitenkaan, nyt "se ei ole enää sama puolue". (19) Ilmeisesti, hän ei ymmärtänyt kuinka vetovoimaista varhainen Neuvosto-terrori oli hänelle.

Vuoden 1968 tapahtumien jälkeen, Saharov liittyi toisinajattelijoiden liikkeeseen vilkaisemattakaan taaksepäin. Hänen uusien toisinajattelijalle tärkeiden asioiden joukossa oli monia yksilö-seikkoja; erityisesti juutalaisten feruseniks´ien asiat (ne, äänekkäät juutalaiset toisinajattelijat jotka olivat anoneet, mutta joille ei ollut annettu lupaa muuttaa pois Neuvostoliitosta). Kuitenkin, kun hän yritti laajentaa bisnestään (kuten hän oli viattomasti uskoutunut minulle, ymmärtämättä sen kaikkea silmiinpistävää merkitystä mitä hän sanoi), Gelfand, eräs Tiedeakatemian jäsen, kertoi hänelle että "Me olemme väsyneet auttamaan näitä ihmisiä ratkaisemaan ongelmiaan", kun taas eräs toinen jäsen, Zeldovich, sanoi: "En aio kirjoittaa mitään anomusta kenenkään vääryyden uhriksi outuneen puolesta -- minä haluan säilyttää mahdollisuuden auttaa niitä jotka kärsivät kansallisuutensa vuoksi." Mikä tarjoittaa -- suojella ainoastaan juutalaisia.

Oli myös puhtaasti juutalaisten toisinajattelijoiden liike, joka keskittyi ainoastaan juutalaisiin ja heidän muuttoonsa pois Neuvostoliitosta (enemmän tästä myöhemmin).

Muutos julkisessa tietoisuudessa (tai: omassatunnossa) työntää esiin suurenmoisia yksilöitä aikakautensa edustajina, symboleina ja puhemiehinä. Joten 1960-luvulla Alexander Galich´ista tuli tällainen tyypillinen ja tarka edustaja Neuvostoliiton älymystö-piirien prosesseissa ja asenteissa. Galich nautti Neuvostoliiton älymystön yleistä tukea; hänen kitaransoitostaa tehtyjä äänitteitä levitettiin laajalti; ja niistä on tullut melkein 1960-luvun yhteiskunnallisen uudistuksen symboli, ilmaisten sitä voimakkaasti ja kiihkeästi. Kulttuuri-piirien mielipide oli yksimielinen: "Suosituin kansanrunoilija", "Modernin Venäjän bardi."

Galich oli 22-vuotias kun Neuvostoliiton ja Saksan välille syttyi sota. Hän sanoo että hänet vapautettiin sotilaspalveluksesta huonon terveytensä vuoksi; sitten hän muutti Grozny´yn, missä hänestä "epätavallisen helposti tuli paikallisen Draama-teatterin kirjallisuusosaston päällikkö... siellä hän myös organisoi poliittisen satiirin teatterin." Sitten hänet evakuoitiin Chirchik´iin, lähelle Tashkentia; vuonna 1942 hän muutti sieltä Moskovaa etulinjan teatteri-yhtyeen kanssa ja kulki sodan loppuun tämän yhtyeen mukana.

Hän muisteli kuinka hän työskenteli sairaala-junissa, säveltäen ja esittäen kupletteja haavoittuneille sotilaille; kuinka he joivat spriitä junamestarin kanssa... "Me kaikki, jokainen omalla tavallamme, työskentelimme yhden suuren asian puolesta: me puolustimme isänmaatamme." (21) Sodan jälkeen hänestä tuli tunnettu käsikirjoittaja (hän työskenteli useiden elokuvien parissa) sekä näytelmäkirjoittaja (kymmenen hänen näytelmäänsä esitettiin monissa teattereissa Neuvostoliitossa ja ulkomailla). (21) Kaikki tämä tapahtui 1940- ja 1950-luvulla, yleisen henkisen taantumuksen aikana. (Tuota, hän ei voinut poiketa linjasta, eikö niin? Hän teki jopa elokuvan chekisteistä ja palkittiin tästä teoksesta.)

Kuitenkin, 1960-luvun alussa, Galich vaihtoi äkkiä elämänsä suuntaa. Hän löysi rohkeutta luopua menestyksekkäästä elämästään ja "kävellä aukiolle" (and walk into the square). Tämän jälkeen hän alkoi esittää kitaran säestämiä lauluja ihmisille jotka kokoontuivat yksityisasuntoihin Moskovassa. Hän luopui avoimesta julkaisemisesta, vaikkakaan se ei ollut helppoa: "Oli suurenmoista nähdä oma nimensä kirjan kannessa!"

Varmasti, hänen hallituksen vastaiset laulunsa, terävät, syövyttävät ja moraalisesti vaativat, hyödyttivät yhteiskuntaa.

Lauluissaan hän etupäässä käsitteli Stalinin viimeisiä vuosia ja sen jälkeistä aikaa; hän ei tavalisesti surkutellut Leinin aikakauden loistavaa menneisyyttä, paitsi yhdessä tapauksessa: The Carts with Bloody Cargo (Veristä lastia kuljettavat kärryt). Parhaimmillaankin, hän kutsuu yhteiskuntaa moraaliseen puhdistukseen (Gold-digger's Walz, I Choose Liberty, Ballad of the Clean Hands, Our Fingers Blotted from the Questionnaires, Every Day Silent Trumpets Glorify Thoughful Vacuity). Joskus hän lauloi menneisyyden raskaasta totuudesta -- "In Vail had our Infantry Perished in 1943... to no Avail...", joskus onnettomista vainotuista kommunisteista -- Red Myths, "There was a Time - Almost a Third of the Inmates Came from the Central Committee... There was a Time for the Red Color... They added Ten Years to the Sentence..." Kerran hän käsitteli de-kulakisaatiota -- "Disenfranchised Ones were Summoned in First..." Kuitenkin, hänen pahin iskunsa oli nykyistä järjestelmää vastaan -- "There are Fences in the Country; behind Fences live the Leaders..." Hän oli oikeutetun ankara siellä; kuitenkin, hän yksinkertaisti liikaa vastuuta hyökkäämällä ainoastaan heidän etuoikeutettua elämäntapaansa vastaan; siellä he söivät, joivat, iloitsivat. Nämä laulut olivat katkeroittavia, mutta kapea-alaiseen tapaan, melkein kuin primitiivisiä 'Punaisen proletariaatin' propagandaa menneisyydessä. Kuitenkin, kun hän siirsi polttopistettään johtajista "kansaan", hänen hahmonsa olivat miltei kokonaan paksupäitä, nirsoja ihmisiä, roskaväkeä ja lurjuksia -- hyvin rajoitettu kokoelma.

Hän löysi itselleen perspektiivin, täydellisesti sopusoinnussa ajan hengen kanssa: hän samaisti itsensä kaikkiin näihin ihmisiin jotka kärsivät, joita vainottiin ja joita surmattiin ("Olin sotilas ja sotilaana minä tulen kuolemaan... Me sotilaat kuolemme taistelussa...") Monissa hänen lauluissaan kertojana oli vankileirin asukas, hän antoi vahvan vaikutelman että hän oli itse vanki ("And that other inmate was me myself...", "I froze like a Horseshoe in a Sleigh Trail... Into Ice that I picked with a Hammer Pick...", "After all, wasn't it me who spent twenty years... In those camps...", "As the numbers we died, we died...", "From the Camp we were sent right to the Front..." Monet uskoivat että hän oli entinen leirin vanki ja "he yrittivät saada selville milloin ja missä hän oli ollut leirillä." (22)

Joten kuinka hän käsitteli menneisyyttä, hänen pitkään kestänyttä osallisuuttaan turruttavissa virallisissa Neuvosto-valheissa? Tämä on se mikä iski minuun kaikkein voimakkaimmin: laulaen tällaista syyttävää paatosta, hän ei ollut koskaan ilmaissut yhdelläkään sanalla henkilökohtaista katumusta, ei missään! Miksi ihmeessä hän ei sanoutunut irti järjestelmää ylistävistä näytelmistä ja elokuvista? Ei! "Me emme laula ylistystä teloittajille!" Kuitenkin, itse asiassa, he lauluivat. Kenties hän ymmärsi tai asia valkeni hänelle asteittain, sillä myöhemmin, kun hän ei ollut enää Venäjällä, hän sanoi: "Olin kuuluisa käsikirjoittaja ja näytelmien kirjoittaja, sekä kuuluisa nöyristelijä. Ja olen ymmärtänyt että en voi enää jatkaa samaan malliin. Lopulta, minun täytyy puhua ääneen, kertoa totuus..."

Mutta sitten, 1960-luvulla, hän pelottomasti käänsi paatoksen yhteiskunnalliseen vihaan, ylenkatsoen Evankeliumin käskyt ("Älä tuomitse ettei sinua tuomittaisi.") "No, I have contempt for the very Essence... Of This Formula of Existence..." Ja sitten, nojautuen laulettuihin kurjuuksiin (sung miseries), hän luottavaisesti kokeili syyttäjän viittaa: "I was not elected, but I am the Judge..." Ja niin hänestä tuli niin luottavainen että pitkässä runossaan Stalinille (Poem about Stalin, missä hän huonoa makua osoittaen kuvaili Stalinin Kristukseksi, ja esitti agnostistisen mielenlaatunsa avainkaavan -- hänen todella kuuluisat ja niin haitalliset sanansa: "Älä pelkää tulta ja helvettiä... pelkää ainoastaan häntä joka sanoo: 'Minä tunnen oikean tien!'"

Mutta Kristus opetti meille oikean tien... Mitä me näemme Galich´in sanoissa on vain loputonta intellektuaalista anarkismia joka hämärtää kaikki selkeät ajatukset, kaikki järkevät ratkaisut. Tuota, me voimme aina juosta ajatuskyvyttömän lauman mukana, ja luultavasti me päädymme jonnekin.

Kuitenkin, kaikkein sydäntä lähellä ja kaikkialla läsnäoleva teema hänen lyriikassaan oli juutalaisen identiteetin ja juutalaisen tuskan tunne (Our Train leaves for Auschwitz Today and Daily). Muita hyviä esimerkkejä ovat By the Rivers of Babylon and Kadish, tai esimerkiksi tämä: "Minun kuusisakarainen tähteni, polta se hihaani ja rintaani..." Samanlaisia lyyrisiä ja intohimoisia säkeitä voidaan löytää teoksesta The Memory of Odessa: "I wanted to Unite Mandelstam and Chagall", "Your kinsman and your cast-off... Your last singer of the Exodus..." -- kun hän puhutteli pois lähteviä juutalaisia.

Tämä juutalainen muisti oli iskostunut hänen sisälleen niin syvälti että jopa hänen ei-juutalaiseen lyriikkaansa hän silloin tällöin lisäsi ilmaisuja kuten: "Ei koukkunenäinen..." "Not a Tatar, not a Yid...", "Sinä et ole edelleenkään Israelissa, vanhuudenheikko..." Hän ei kuitenkaan mainitse yhtä ainutta hyvibvoivaa tai ei-vainottua juutalaista, kuuluisaa juutalaista joka olisi hyvässä asemassa, esimerkiksi, tutkimus-instituutissa, toimittajana tai tukkukaupassa. Juutalainen on aina joko nöyryytetty, tai kärsii, tai on vangittuna ja kuolemaisillaan leirillä. Ota esimerkiksi hänen kuuluisat sanansa: "Te ette tule olemaan kamariherroja, juutalaiset... Myöskään synodi tai senaatti ei ole teille... Te kuulutte Solovki´in tai Buturki´in..." (Nämä olivat poliittisille toisinajattelijoille tarkoitettuja vankiloita.)

Millainen lyhyt muisti heillä on -- ei ainoastaan Galich´illa, vaan hänen koko yleisöllään jotka olivat vilpittömiä, jotka ottivat sydämellisesti vastaan nämä tunteelliset säkeet! Entäpä nämä kaksikymmentä vuotta, jolloin Neuvosto-juutalaiset eivät olleet lähelläkään Solovkia, kun niin monet heistä juhlivat kamariherroina ja Senaatissa!?

He ovat unohtaneet sen. He ovat vilpittömästi ja täydellisesti unohtaneet sen. Todellakin, on niin vaikea muistaa pahoja asioita itsestäsi.

Kuitenkin, eräät juutalaiset näkivät hänen lauluissaan halveksunnan ja inhon venäläisiä kohtaan, tai ainakin, vakuuttelua että on oikein katkaista välit tähän maahan: "Me sanoimme näkemiin Venäjälle... Ei ilman tuskaa, mutta lopullisesti... Venäjä pitää yhä kiinni meistä itsepintaisesti... Mutta vuodessa, kymmenessä vuodessa, sadassa vuodessa -- me pakenemme häneltä ja löydämme kotimme." (23)