Two Hundred Years Together

by Alexander Solzenitsyn -- Suomentanut: Pasi Toivonen

LUKU 23: Ennen Kuuden päivän sotaa

Seuraavana päivänä Stalinin kuoleman jälkeen, 6. maaliskuuta, MGB (Ministry of State Security) "lakkasi olemasta", vaikkakin ainoastaan virallisesti, samalla kun Beria liitti sen omaan Sisäisten asioiden ministeriöönsä (MVD). Tämä liike salli hänen "salata MGB:n väärinkäytökset", mukaan lukien ne jotka MGB:n ministeri Ignatiev (joka tuli salaa Abakumov´in tilalle), julkisesti äkkiä ja odottamatta.

Näyttää siltä että vuoden 1952 jälkeen Beria oli menettämässä Stalinin luottamuksen ja että häntä oltiin asteittain työntämässä ulos Ignatiev-Ryumin´in toimesta 'Lääkärien salaliiton' aikana. Täten, olosuhteiden pakosta, Beriasta tuli uuden Stalinin vastaisen opposition magneetti. Ja nyt, 4. huhtikuuta lähtien, vain kuukausi Stalinin kuoleman jälkeen, hänellä oli tarpeeksi valtaa julistaa 'Lääkärien salaliitto' valheeksi sekä syyttää Ryumin´ia sen laatimisesta. Sitten, kolme kuukautta myöhemmin, diplomaattisuhteet Israelin kanssa solmittiin uudelleen.

Kaikki tämä elvytti Neuvosto-juutalaisten toiveet, että Berian nousu olisi heille siunaus. Kuitenkin, Beria syrjäytettiin pian.

Kuitenkin, tavanomaisen Neuvosto-liikevoiman ansiosta, "Stalinin kuoleman myötä monet aiemmin erotetut juutalaiset pääsivät takaisin aiempiin asemiinsa... Monet vanhat sionistit vapautettiin vankileireiltä... Stalinin jälkeisellä aikakaudella, ensimmäiset sionistiset ryhmät nostivat päätään -- aluksi paikallisella tasolla." (1)

Kuitenkin taas kerran, asiat alkoivat muuttua epäsuosiollisiksi juutalaisia kohtaan. Maaliskuussa 1954, Neuvostoliitto käytti veto-oikeutta YK:n turvallisuusneuvostossa kun muut halusivat avata Suezin kanavan israelilaisille laivoille. Vuoden 1955 lopulla, Hrutshev julisti Neuvostoliiton ulkopolitiikan olevan tästedes arabi-myönteistä ja Israel-vastaista. Helmikuussa 1956, kuluisassa puheessaan 20. puoluekokouksessa, puhuen tuhlailevasti vuosien 1937 - 1938 teurastuksista, hän ei missään vaiheessa maininnut sitä tosiasiaa että uhrien joukossa oli niin monia juutalaisia; hän ei maininnut vuonna 1952 teloitettujen juutalais-johtajien nimiä; ja kun hän puhui 'Lääkärien salaliitosta', hän ei maininnut että se oli suunnattu ensisijaisesti juutalaisia vastaan. "On helppoa kuvitella katkerat tunteet jotka tämä herätti juutalaisten keskuudessa... ne valtasivat juutalaiset kommunistiset piirit ulkomailla ja jopa niiden kommunististen puolueiden johdon, jonka jäsenissä juutalaisilla oli merkittävä osuus (kuten Kanadan ja USA:n kommunistisissa puolueissa)." (2) Huhtikuussa 1956, Varsovassa, kommunistisen hallinnon alla (jossa oli merkittävä juutalainen vaikutusvalta), juutalainen sanomalehti Volksstimme julkaisi huomiota herättävän artikkelin, jossa lueteltiin kuuluisia juutalaisia kulttuuri- ja yhteiskunta-piireissä, jotka menehtyivät vuosina 1937 - 1938 ja 1948 - 1952. Kuitenkin samaan aikaan, tässä artikkelissa myös tuomittiin "kapitalistiset viholliset", "Berian aikakausi", ja toivotettiin tervetulleeksi "Leninistisen kansallisuuspolitiikan uusi nousu." Tämä artikkeli aiheutti myrskyn. (3)

Kansainväliset kommunistiset organisaatiot sekä juutalaiset yhteiskunnalliset piirit alkoivat äänekkäästi vaatia selitystä Neuvosto-johtajilta. "Koko vuoden 1956 ajan, ulkomaiset vierailijat kyselivät avoimesti Neuvostoliiton juutalaisten tilanteesta, ja erityisesti miksi Neuvosto-hallitus ei ole vielä hylännyt Stalinismin synkkää perintöä liittyen juutalaiskysymykseen." (4) Siitä tuli yhä uudelleen esiin nostettu teema ulkomaisille kirjeenvaihtajille sekä "kommunististen veljespuolueiden" delegaatioille. (Itse asiassa, tämä voi olla syynä siihen että Neuvosto-lehdistö nuhteli äänekkäästi Howard Fast´ia, amerikkalaista kirjailijaa ja entistä kommunismin innokasta ihailijaa, "kommunismin pettäjäksi".) Sillä välin, sadat Neuvosto-juutalaiset eri kaupungeista muodossa tai toisessa ottivat osaa uudelleen heränneiden sionististen ryhmien ja nurkkakuntien kokouksiin... Vanhat sionistit joilla oli yhteyksiä ystäviin tai sukulaisiin Israelissa olivat aktiivisia näissä ryhmissä." (5)

Toukokuussa 1956, Ranskan sosialistisen puolueen delagaatio saapui Moskovaan. "Erityistä huomiota kiinnitettiin juutalaisten asemaan Neuvostoliitossa." (6) Hrutshev löysi itsensä tukalasta tilanteesta -- nyt hänellä ei olisi varaa ylenkatsoa tätä kysymystä; kuitenkin, hän tiesi, esityisesti kokemustensa perusteella sodan jälkeisestä Ukrainasta, että juutalaiset todennäköisesti eivät palaisi korkeaan sosiaaliseen asemaan joka heillä oli 1920- ja 1930-luvulla. Hän vastasi: "Vallankumouksen alussa, meillä oli monia juutalaisia Puolueen toimeenpanevissa komiteoissa sekä hallituksessa... Tämän jälkeen, me olemme kehittäneet uusia instituutioita. Jos juutalaiset haluavat miehittää asemat tasavaltojemme johdossa tänään, se ilmiselvästi aiheuttaisi tyytymättömyyttä paikallisissa ihmisissä. Jos juutalainen, nimitettynä korkeaan virkaan, ympäröi itsensä juutalaisilla työtovereilla, se luonnollisesti lietsoo kateutta ja vihamielisyyttä kaikkia juutalaisia kohtaan." (Tämä ranskalainen julkaisi Socialist Herald kutsuu "oudoksi" ja "vääräksi" Hrutshevin näkemystä "ympäröidä itsensä juutalaisilla työtovereilla".) Tässä samassa keskustelussa, kun otettiin esille juutalainen kulttuuri ja koulut, Hrutshev selitti että "jos perustettaisiin juutalaisia kouluja, niissä luultavasti ei olisi montaa lahjakasta oppilasta. Juutalaiset ovat hajallaan kaikkialla maassa... Jos juutalaisia vaadittaisiin kirjautumaan sisään näihin kouluihin, se varmasti saisi aikaan suuttumusta. Se ymmärrettäisiin eräänlaisena ghettona." (7)

Kolme kuukautta myöhemmin, elokuussa 1956, Kanadan kommunistisen puolueen delegaatio vieraili Neuvostoliitossa -- ja he sanoivat suoraan että heillä oli "erityistehtävänään ottaa selkoa Neuvostoliiton juutalaisten tilanteesta". Täten, sodan jälkeisinä vuosina, juutalais-kysymyksestä tuli läntisten kommunistien keskeinen huolenaihe. "Hrutshev torjui kaikki syytökset antisemitismistä herjauksena häntä ja Puoluetta vastaan." Hän nimitti useita Neuvosti-juutalaisia tärkeisiin virkoihin, "hän jopa mainitsi juutalaisen tytärpuolensa... mutta sitten hän äkkiä alkoi puhua jokaisen kansan hyvistä ja pahoista piiteistä, ja puhui juutalaisten monista nagatiivisista luonteenpiirteistä, joiden joukossa hän mainitsi heidän poliittisen epäluotettavuutensa." Kuitenkaan, hän ei maininnut yhtään heidän positiivista piirrettään..." (8)

Näissä samoissa keskusteluissa, Hrutshev mainitsi sopimuksensa Stalinin kanssa, joka koski päätöstä olla perustamatta Krimin juutalais-tasavaltaa, sanoen että tällainen Krimin juutalais-kolonisaatio olisi strateginen sotilaallinen riski Neuvostoliitolle. Tämä lausunto satutti erityisesti juutalais-yhteisöä. Kanadalaisten delegaatio vaati että Kommunistisen puolueen keskuskomitea julkaisisi erityisen lausunnon koskien juutalaisten kärsimyksiä, "mutta vaatimus torjuttiin tylysti... sillä muut kansallisuudet, jotka myös kärsivät Berian rikoksista heidän kulttuuriaan ja älymystöään kohtaan, kysyisivät tyrmistyneinä, että miksi tämä lausunto koskee vain juutalaisia." (9)

Kuitenkaan, asia ei loppunut tähän. "Salaa, vaikutusvaltaiset ulkomaiset juutalaiset kommunistit yrittivät hankkia selitystä koskien juutalaisen kulttuuri-eliitin kohtaloa", ja saman vuoden lokakuussa, 26 "edistyksellistä juutalaista johtajaa ja kirjailijaa vetosi julkisesti Pääministeri Bulganin´iin ja 'presidentti' Voroshilov´iin, pyytäen heitä antamaan julkisen lausunnon juutalaisia vastaan tehdyistä vääryyksistä sekä keinoista joiden avulla hallitus palauttaisi juutalaiset kulttuuri-instituutiot." (10)

Kuitenkin, vuosien 1953 - 1957 "väliaikaishallituksen" aikaan ja sitten Hrutshevin aikakaudella, Neuvostoliiton juutalaispolitiikka oli epäjohdonmukaista, varovaista ja horjuvaa, lähettäen täten signaaleja kaikkiin ilmansuuntiin.

Eräs Surkov, Kirjailijoiden liiton johtaja, keskustellessaan erään kommunistisen kustantajan kanssa New York Citystä mainitsi suunnitelmat perustaa uusi juutalainen painotalo, teatteri, sanomalehti, sekä neljä kertaa vuodessa ilmestyvä kirjallisuus-aikakauslehti; oli myös suunnitelmia organisoida maanlaajuinen juutalaisten kirjailijoiden ja kulttuuri-henkilöiden kokous. Mainittiin myös että oli jo perustettu komissio yiddishin kielistä elpyvää kirjallisuutta varten. Vuonna 1956, "monet juutalaiset kirjailijat ja journalistit kokoontuivat uudestaan Moskovassa." (11) Nämä juutalaiset aktivistit muistelivat myöhemmin että "tämä optimismi jota vuoden 1956 tapahtumat innoittivat ei kuihtunut nopeasti." (12)

Kuitenkin, Neuvostohallitus jatkoi tarkoituksetonta ja päämäärätöntä politiikkaansa, tyrmäten itsenäisen juutalaisen kulttuurin kaikenlainen kehitys. Oli todennäköistä että Hrutshev itse vastusti sitä voimakkaasti.

Ja sitten nousi pintaan uusia asioita -- Suezin kriisi, jossa Israel, Britannia ja Ranska liittoutuivat hyökätessään Egyptiin, sekä Unkarin kansannousu, juutalaisvastaisen häivähdyksen kera, jonka historia on lähestulkoon salannut kokonaan, johtuen luultavasti juutalaisten yliedustuksesta Unkarin KGB:ssä. (13) Voisiko tämä olla myös eräs syy, edes vähäinen, siihen että Länsi ei juuri tukenut tätä kapinaa? Tietysti, siihen aikaan, maailma oli syventynyt Suezin kriisiin. Ja kuitenkin, eikö se ollut signaali venäläisille joissa vihjattiin että olisi parempi jos juutalais-kysymys pidettäisiin lakaistuna maton alle?

Sitten, vuotta myöhemmin, Hrutshev lopulta päihitti korkealla istuneet vihollisensa Puolueen sisällä ja, muiden ohella, Kaganovitch syrjäytettiin.

Olisiko se todella voinut olla niin suuri asia? Tämä jälkimmäinen ei ollut ainoa joka syrjäytettiin, ja silti, hän ei ollut heistä tärkein; eikä häntä ehdottomasti syrjäytetty siksi että hän oli juutalainen. Kuitenkin, "juutalaisesta näkökulmasta katsottuna, hänen lähtönsä symboloi erään aikakauden loppua." Eräät katselivat ympärilleen ja tekivät laskelmia -- "Juutalaiset eivät kadonneet ainoastaan ainoastaan Puolueen johdosta, vaan myös johtavista hallituksen piireistä." (14)

Oli aika pysähtyä ja pohtia asioita kunnolla -- mitä juutalaiset todella ajattelivat tällaisista uusista vallanpitäjistä?

David Burg, joka muutti Neuvostoliitosta ulkomaille vuonna 1956, löysi kaavan kuinka juutalaisten pitäisi suhtautua Neuvostovaltaan: "Joillekin, antisemitismin vaara 'alhaalta' on suurempi uhka kuin antisemitismi 'ylhäältä'... vaikka hallitus sortaa meitä, se kuitenkin sallii meidän olla olemassa. Jos, kuitenkin, tulee vallankumouksellinen muutos, silloin, vallanvaihdoksen myötä syntyvä väistämätön anarkia tuhoaa meidät. Täten, pitäkäämme kiinni hallituksesta riippumatta siitä kuinka paha se on." (15)

Me kohtasimme toistuvasti samanlaisia huolia 1930-luvulla -- että juutalaisten pitäisi tukea bolshevikki-valtaa Neuvostoliitossa, sillä ilman sitä heidän kohtalonsa olisi vieläkin pahempi. Ja nyt, vaikka neuvostovalta oli mennyt entistä huonompaan suuntaan, juutalaisilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin turvautua siihen kuten aiemminkin.

Läntinen maailma ja erityisesti Yhdysvallat suhtautuivat aina vakavasti tällaisiin suosituksiin, jopa kylmän sodan pahimpina vuosina. Sen lisäksi, sosialistinen Israel oli yhä täynnä niitä jotka tunsivat myötätuntoa kommunisteja kohtaan, ja he voisivat antaa Neuvostoliitolle paljon anteeksi siitä hyvästä että sillä oli merkittävä rooli Hitlerin lyömisessä. Kuitenkin, miten Neuvostoliiton juutalaisvastaisuutta voitaisiin sitten tulkita? Tästä näkökulmasta, David Burg´in suositus piti puolensa akuuttia "sosiaalista tarvetta" vastaan -- siirtää painopistettä Neuvostohallituksen juutalaisvastaisuudesta "Venäjän kansan" juutalaisvastaisuuteen -- tähän aina läsnä olevaan kiroukseen.

Joten nyt eräät juutalaiset muistelivat jopa kaiholla YevSekiä, Keskuskomitean 'juutalaisosastoa' joka hajotettiin 1930-luvulla kun Dimanshtein ja sen muut johtajat ammuttiin. Vaikka 1920-luvulla se vaikutti ääri-kommunistiselta, tämä YevSek oli "tietyssä määrin juutalaisten kansallisten etujen vartija... elin joka sai aikaan myös jotain hyvää." (16)

Sillä välin, Hrutshevin politiikka pysyi kaksiselitteisenä; on järkevää olettaa että vaikka Hrutshev itse ei pitänyt juutalaisista, hän ei halunnut taistella heitä vastaan, ymmärtäen tällaisen teon kansainvälisen haitallisuuden. Vuosina 1957 - 1958, juutalaisille musiikki-esityksille ja julkisille kirjallisuus-kerhoille annettiin virallinen lupa ja niitä syntyi moniin kaupunkeihin kaikkialle maahan. Esimerkiksi, "vuonna 1961, juutalaisiin kirjallisuus-illanviettoihin ja juutalaisiin musiikki-esityksiin osallistui 300 000 ihmistä." (17) Kuitenkin, samaan aikaan, puolalaisen Volksstimme-lehden tilaaminen kiellettiin Neuvostoliitossa, täten Neuvosto-juutalaisilta kiellettiin pääsy ulkomaisen juutalaisen tiedon lähteille. (18) Vuonna 1954, pitkän tauon jälkeen, Sholom Aleichem´in kirja The Adventures of Mottel julkaistiin taas venäjäksi, jota seurasi useita painoksia hänen muita kirjojaan ja niiden kääntäminen muille kielille; vuonna 1959 julkaistiin suuri painos hänen koottuja teoksiaan. Vuonna 1961 Moskovassa, perustettiin yiddishin kielinen aikakauslehti Sovetish Heymland, vaikkakin se noudatti tiukasti Puolueen virallista linjaa. Kirjailijoiden teoksia, jotka teloitettiin Stalinin aikakaudella, julkaistiin uudelleen yiddishin ja venäjän kielellä, ja henkilö saattoi jopa kuulla juutalaisen aksentin Neuvostoliiton radiossa. (19) Vuoteen 1966 mennessä, "noin sata juutalaista kirjailijaa kirjoitti yiddishin kielellä Neuvostoliitossa, ja melkein kaikki kuuluisat kirjailijat työskentelivät samanaikaisesti venäjän kielisinä journalisteina ja kääntäjinä, ja monet heistä työskentelivät opettajina venäläisissä kouluissa." (20) Kuitenkin, Juutalainen teatteri avasi ovensa uudelleen vasta vuonna 1966. Vuonna 1966, S. Schwartz määritteli juutalaisten tilanteen Neuvostoliitossa "kultuurilliseksi kodittomuudeksi". (21) Kuitenkin, eräs toinen kirjaulija huomauttaa katkerasti: "Innokkuuden ja mielenkiinnon yleistä puutetta... joka on vallalla juutalais-väestön keskuudessa laajemmin... kulttuuria kohtaan ei voida selittää yksinomaan virallisella politiikalla. Harvinaisia poikkeuksia lukuun ottamatta, näinä vuosina juutalaiset näyttelijät esiintyivät puolityhjille salaille. Juutalaisten kirjailijoiden kirjoittamat kirjat eivät myyneet hyvin." (22)

Yhtä lailla moniselitteistä, mutta vihamielisempää politiikkaa Neuvosto-viranomaiset Hrutshevin aikakaudella toteuttivat juutalaista uskontoa kohtaan. Osana Hrutshevin yleistä uskonnon vastaista hyökkäystä kohtaan; tiedetään hyvin kuinka tuhoisaa se oli Venäjän ortodoksi-kirkolle. 1930-luvulta lähtien, Neuvostoliitossa ei toiminut yhtäkään teologista koulua. Vuonna 1957 eräs Yeshiva -- opisto jossa koulutettiin rabbeja -- avattiin Moskovassa. Se otti vastaan vain 35 oppilasta, ja jopa heitä painostettiin toistuvasti erilaisten tekosyiden nojalla kuten, kuten asumisoikeuden evääminen (withdrawal of residence registration) Moskovassa. Rukouskirjojen painaminen ja uskonnollisten esineiden valmistus estettiin. Vuoteen 1956 saakka juutalaisten happamatonta leipää (Matzah) leivottiin valtion omistamissa leipomoissa ja myytiin kaupoissa. Alkaen vuodesta 1957, kuitenkin, matzah´in leipomista vaikeutettiin ja vuonna 1961 sen valmistus kiellettiin miltei kaikkialla. Yhtenä päivänä, viranomaiset eivät puuttuneet asiaan jos matzah-paketteja otettiin vastaan ulkomailta, toisena päivänä, he pysäyttivät paketit tullissa, ja jopa vaativat vastaanottajia ilmaisemaan lehdissä suuttumuksensa pakettien lähettäjiä kohtaan. (23) Monin paikoin, synagogia suljettiin. "Vuonna 1966, koko Neuvostoliitossa oli toiminnassa ainoastaan 62 synagogaa." (24) Kuitenkaa, viranomaiset eivät uskaltaneet sulkea synagogia Moskovassa, Leningradissa, Kiovassa, eikä tasavaltojen pääkaupungeissa. 1960-luvulla, juhlapäivinä järjestettiin suuria jumalanpalveluksia, siten että 10 000...15 000 harrasta uskovaista oli kaduilla synagogien edessä. (25) C. Schwartz huomauttaa että 1960-luvulla juutalaisten uskonnollinen elämä taantui pahasti, kuitenkin hän laajakatseisesti muistuttaa meitä että tämä oli seurausta maallistumisen pitkästä prosessista joka alkoi Venäjän juutalaisten keskuudessa 1800-luvun lopulla. Tämä prosessi, joka, hän lisää, oli vallalla myös ei-kommunistisessa Puolassa Ensimmäisen ja Toisen maailmansodan välillä. (26) Neuvostoliiton Judaismilta puuttui yhteinen valvontakeskus; kuitenkin, kun Neuvosto-viranomaiset halusivat tehdä poliittista teatteria johtavien rabbien kustannuksella länsimaita varten, oli sitten kyseessä näytös jonka avulla vakuutettiin juutalaisten voivan hyvin Neuvostoliitossa tai suuttumus ydinsodan uhkaa vastaan, hallitus kykeni täydellisesti järjestämään sellaisen. (27) Neuvosto-viranomaiset olivat toistuvasti käyttäneet juutalaisten uskonnollisia johtajia ulkopolitiikan päämäärien edistämiseksi." Esimerkiksi, "marraskuussa 1956 ryhmä rabbeja protestoi Israelin toimia vastaan Suezin sodan aikana." (28)

Eräs toinen tekijä, joka huononsi Judaismin asemaa Neuvostoliitossa Suezin sodan jälkeen, oli kasvava muotivirtaus jolle annettiin nimi "taistelu sionismia vastaan". Sionismin, tiukasti puhuen, eräänlaisena sosialsimin muotona, olisi luonnollisesti pitänyt olla Marxin ja Leninin puolueen todellinen veli. Kuitenkin, 1950-luvun puolivälistä lähtien, päätös turvata arabien ystävyys ajoi Neuvosto-johtajat vainoamaan sionismia. Kuitenkin, Neuvosto-kansalaisille sionismi oli etäinen, tuntematon ja abstrakti ilmiö. Täten, saadakseen enemmän voimaa taisteluun, saadakseen sille selkeän muodon, Neuvosto-hallitus esitti sionismin karikatyyrinä joka muodostui juutalaisten ikuisista piirteistä (composed of the characteristic and eternal Jewish images). Kirjat ja julisteet jotka väitteen mukaan oli suunnattu sionismia vastaan sisälsivät myös selkeitä juutalaisvastaisia viestejä. 1920- ja 1930-luvilla, Judaismia ei vainottu yhtä julmasti kuin Venäjän ortodoksista kirkkoa. Sitten, vuonna 1957 eräs ulkomainen sosialistinen kommentaattori huomautti kuinka tämä vuosi merkitsi "ehdotonta taistelun koventamista Judaismia vastaan... käännekohtaa kamppailussa juutalaista uskontoa vastaan, ja että taistelun luonne salaa sen että se ei ollut suunnattu ainoastaan Judaismia, vaan yleisesti ottaen juutalaisia vastaan." (29) Oli yksi hämmentävä episodi: vuonna 1963 Kiovassa, Ukrainan tiedeakatemia julkaisi 12 000 kopiota esitteestä 'Unadorned Judaism in Ukrainian', kuitenkin esitteessä oli sellaisia räikeitä juutalaisvastaisia karikatyyrejä että se sai aikaan laajaa kansainvälistä suuttumusta, mihin jopa kommunistiset "ystävät" (joita Moskova tuki rahallisesti) yhtyivät, kuten USA:n ja Britannian kommunistiset puolueet, sanomalehdet L'Humanite ja L'Unita, kuten myös eräs Kiinaan myönteisesti suhtautuva kommunistinen sanomalehti Brysselissä, ja monia muita. YK:n ihmisoikeuskomissio vaati selitystä ukrainalaiselta edustajaltaan. World Jewish Cultural Association vaati piirtäjän ja kirjoittajan viemistä oikeuteen. Neuvosto-osapuoli piti pintansa jonkin aikaa, väittäen että lukuunottamatta piirroksia "tämä esite ansaitsee yleisesti myönteisen tuomion." (30) Lopulta, jopa Pravda joutui myöntämään että se oli todellakin "huonosti laadittu... jossa oli virheellisiä väittämiä... sekä kuvia jotka saattavat loukata uskonnollisten ihmisten tunteita tai jotka voidaan tulkita juutalaisvastaisiksi... ilmiötä jota, kuten yleisesti tiedetään, ei esiinny meidän maassamme." (31) Kuitenkin samaan aikaan, Izvestiya kirjoitti että vaikka esitteessä oli tiettyjä heikkouksia, "sen pohjimmainen ajatus... on epäilemättä oikea." (32)

Uskonnollisia juutalaisia pidätettiin useaan otteeseen Moskovassa ja Leningradissa -- syytettynä vakoilusta (keskusteluja ja henkilökohtaisia tapaamisia synagogissa) kapitalistisen valtion (Israel) hyväksi," siten että synagogia väitteen mukaan käytettiin "kulissina moniin rikollisiin toimiin..." jotta voitaisiin pelotella muita tehokkaasti. (33)

Vaikka juutalaisia ei ollut enää kaikkein korkeimmissa viroissa, monet olivat silti tärkeissä asemissa (important second-tier posts), vaikka oli myös poikkeuksia: esimerkiksi, Veniamin Dymshits johti Gosplania (valtion suunnittelu-komitea) vuodesta 1962, ollen samaan aikaan Neuvostoliiton ministerineuvoston apulaispuheenjohtaja sekä keskuskomitean jäsen vuosina 1961 - 1986. (34) Miksi, yhteen aikaan "juutalaiset liittyivät NKVD:hen ja MVD:hen niin suurin joukoin että jopa nyt, kaikkien puhdistusten jälkeen, heitä oli vielä muutama jäljellä, kuten kuuluisa Captain Joffe eräällä leirillä Mordoviassa?" (35)

Neuvostoliiton vuoden 1959 väestönlaskennan mukaan, 2 268 000 juutalaista asui Neuvostoliitossa. Kuitenkin, näitä lukuja vastaan protestoitiin: "Jokainen tietää... että Neuvostoliitossa on enemmän juutalaisia kuin mitä nämä luvut antavat ymmärtää," sillä väestönlaskennan aikaan, juutalainen ei kerro kansallisuuttaan sen mukaan mitä passissa lukee vaan antaa sellaisen kansallisuuden kuin hän itse haluaa. (36) Heistä, 2 162 000 asui kaupungeissa, eli 95,3 % juutalaisväestöstä -- paljon enemmän kuin vuonna 1926 (82 %) tai vuonna 1939 (87 %). (37) Ja jos me vilkaisemme vuoden 1970 väestönlaskennan tuloksia, "Juutalaisten määrän kasvu Moskovassa ja Leningradissa ei ilmeisesti ollut luontaista kasvua vaan se johtui muuttoliikkeestä muista kaupungeista (kuolimatta kaikista rajoituksista)." Näiden yhdentoista vuoden aikana, "ainakin useita tuhansia juutalaisia asettui asumaan Kiovaan. Juutalaisten keskittyminen suuriin kaupunkeihin oli ollut kasvussa useiden vuosikymmenien ajan." (38)

Nämä luvut paljastavat paljon niille jotka tietävät elintasoeroista kaupunkien ja maaseudun välillä Neuvostoliitossa. G. Rosenblum, maineikkaan israelilaisen sanomalehden, Yedioth Ahronothin päätoimittaja muistelee melkein anekdoottista kertomusta jonka Israelin Neuvostoliiton suurlähettiläs, Tri. Harel, kertoi matkustellessaan pitkin Neuvostoliittoa 1960-luvun puolivälissä. Eräässä suuressa kolhoosissa Kishinev´in lähellä hänelle kerrottiin että "juutalaiset jotka työskentelevät täällä haluavat tavata sinut. Harel oli hyvin onnellinen siitä että tässä kolhoosissa oli juutalaisia." (Rakkaus maanviljelystä kohtaan -- hyvä merkki Israelille.) Hän muistelee: "Kolme juutalaista tuli tapaamaan minua... eräs oli kassanhoitaja, toinen oli kolhoosin sanomalehden toimittaja ja kolmas eräänlainen talousjohtaja. En voinut löytää ketään muuta. Joten mitä nämä juutalaiset oikein tekivät." G. Rosenblum vahvistaa tämän: "Todellakin, Neuvosto-juutalaiset massoina eivät hakeudu fyysisiin töihin." (39) L. Shapiro tekee johtopäätöksen: "Juutalaisten värvääminen maataloustöihin päättyi epäonnistumiseen huolimatta kaikista juutalais-järjestöjen ponnisteluista sekä valtion avustuksesta." (40)

Moskovassa, Leningradissa ja Kiovassa, kaupungeissa jotka nauttivat maan korkeimmasta elintasosta sekä kulttuuri-tasosta, juutalaiset, vuoden 1959 väestönlaskennan mukaan, muodostivat 3,9 %, 5,8 % ja 13,9 % väestöstä, mikä on hyvin paljon, ottaen huomioon että heitä oli neuvostoliittolaisista ainoastaan 1,1 %. (41)

Eräät muistavat häiritsevän huhun joka kiersi juutalaisista siihen aikaan. Väitteen mukaan, Hrutshev sanoi eräässä julkaisemattomassa puheessaan, että "yhtä monta juutalaista tullaan hyväksymään korkeamman koulutuksen instituutioihin kuin heitä työskentelee hiilikaivoksissa." (43) Kenties, hän vain laski leikkiä tavanomaiseen tapaansa koska tällaista 'määräystä' ei koskaan annettu. Kuitenkin, 1960-luvun alkuun mennessä, kun juutalaisten opiskelijoiden kokonaismäärä kasvoi, heidän suhteellinen osuutensa laski huomattavasti verrattuna sotaa edeltävään jaksoon: jos vuonna 1936 juutalaisten osuus opiskelijoista oli 7,5 kertainen koko väestöön nähden, 1960-luvulle mentäessä heidän osuutensa oli enää 2,7 kertainen. (44) Nämä luvut julkaistiin ensimmäistä kertaa (sodan jälkeiseltä ajanjaksolta) vuonna 1963, tilastollisessa vuosikirjassa, nimeltään The National Economy of the USSR, ja samanlainen taulukko julkaistiin vuosittain vuoteen 1972 saakka. (45) Opiskelijoiden kokonaismäärän suhteen, korkeammassa opetuksessa sekä teknillisissä kouluissa vuosina 1962 - 1963, juutalaiset olivat neljäntenä venäläisten, ukrainalaisten ja valkovenäläisten jälkeen, siten että 79 300 juutalaista oli korkeamman opetuksen laitoksissa yhteensä 2 943 700 opiskelijasta (2,69 %). Seuraavana akateemisena vuonna, 1963-1964, juutalaisia opiskelijoita oli 82 600 (2,53 %), kun opiskelijoita yhteensä oli 3 260 700. Tämä osuus pysyi melko lailla samana vuoteen 1969 - 1970 saakka: 101 000 juutalaista opiskelijaa kun opiskelijoita oli yhteensä 4 549 900. Sitten juutalaisten osuus alkoi laskea ja vuonna 1972 - 1973 heitä oli 1,91 %, eli 88 500. Tämä lasku tapahtui samaan aikaan kun juutalaisia alkoi muuttaa Israeliin.

Myös juutalaisten tiedemiesten suhteellinen määrä alkoi pudota 1960-luvulla 9,5 prosentista (1960) 6,1 prosenttiin (1973). (47) Näinä samoina vuosina, "Neuvostoliiton taiteessa ja kirjallisuudessa oli kymmeniä tuhansia juutalaisia nimiä." (48) Kirjailijoista ja toimittajista juutalaisia oli 8,5 %, näyttelijöistä ja taiteilijoista 7,7 %, tuomareista ja lakimiehistä yli 10 %, ja lääkäreistä noin 15 %. Perinteisesti, lääketieteessä oli aina monia juutalaisia, pohdi kuitenkin tätä kirottua 'Neuvosto-psykiatriaa' joka näinä vuosina alkoi sulkea terveitä ihmisiä mielisairaaloihin. Ja keitä olivat nämä psykiatrit? M.I. Heifets kirjoittaa: "'Psykiatria on juutalaisten monopoli.' Näin eräs ystävä, juutalainen psykiatri kertoi minulle, juuri ennen kuin minut pidätettiin. 'Me aloimme saada venäläisiä vasta äskettäin, ja silloinkin ainoastaan määräyksestä.'" Hän antaa esimerkin. Leningradin psykiatrien johtaja, Professori Averbukh tarjoaa asiantuntemustaan KGB:lle; Moskovassa oli kuuluisa Luntz; Kalugan sairaalassa oli Lifshitz ja hänen "juutalainen jenginsä". Kun Heifetz pidätettiin ja hänen vaimonsa alkoi etsiä lakimiestä jolla olisi "luokitus", eli KGB:n antama lupa työskennellä poliittisten tapausten parissa, hän ei löytänyt yhtä ainutta venäläistä heidän joukostaan -- kaikki tällaiset lakimiehet olivat juutalaisia. (50)

Vuonna 1956 Furtseva, silloinen Moskovan Gorkom´in (kaupungin puoluekomitea) ensimmäinen sihteeri valitti että joissakin virastoissa juutalaiset muodostavat yli puolet henkilökunnasta. (51) (Minun täytyy huomauttaa tasapainon vuoksi että näinä vuosina juutalaisten osuus Neuvosto-koneistossa ei ollut haitallinen. Neuvostoliiton juridinen koneisto oli pohjimmiltaan jääräpäinen ja epäinhimillinen. Joten tapahtui usein että venäläiset virkamiehet Neuvosto-virastoissa, valtansa kovettamina, etsivät tekosyitä ajaa vieraat tiehensä; sitävastoin, henkilö voisi löytää paljon enemmän ymmärtämystä juutalaiselta viranomaiselta ja ratkaista pulma inhimillisempään tapaan.) L. Shapiro tarjoaa esimerkkejä valituksista joiden ansiosta tasavalloissa juutalaiset työnnettiin ulos ja byrokraattisesta koneistosta ja korvattiin syntyperäisellä älymystöllä -- kuitenkin oli yleistä sekä viranomaisten valtuuttama suosituimmuus-järjestelmä etnisissä tasavalloissa (vahvistamaan paikallinen runko), ja venäläisiä erotettiin myös. (52)

Tämä muistuttaa minua eräästä esimerkistä nykypäivän amerikkalaisesta elämästä. Vuonna 1965, American Jewish Committeen New Yorkin osasto oli haastatellut epävirallisesti neljän kuukauden ajan New Yorkin pankkien korkeita virkamiehiä. Tuloksien perusteella, tämä Amerikan juutalaiskomitea antoi protestin, sillä alle 3 % näistä virkamiehistä oli juutalaisia, vaikka he muodostivat neljänneksen väestöstä. Täten, Komitea vaati perusteellista uudelleen järjestelyä. Silloin New Yorkin pankkiyhdistyksen puheenjohtaja vastasi että nämä pankit, lain mukaan, eivät saa palkata työntekijöitä "rodun, uskonnon, ihonvärin tai kansallisen alkuperän mukaan", eikä heillä ole lupa säilyttää tietoja tällaisista kategorioista. (Tämä sama Amerikan juutalaiskomitea oli tehnyt samanlaisen tutkimukset viidenkymmenen suurimman yhteiskuntaa ylläpitävien palvelujen (utility services) johdon koostumuksesta kaksi vuotta aiemmin, ja vuonna 1964 se oli tutkinut teollisuusyrityksiä Philadelphian alueella.) (53)

Palatkaamme Neuvosto-juutalaisiin. Monet juutalaiset emigrantit mainostivat äänekkäästi entistä aktiviteettiaan aikakauslehtien julkaisussa ja filmiteollisuudessa Neuvostoliitossa. Erityisesti, me luemme eräältä juutalaiselta kirjailijalta että "se oli hänen (Syrokomskiy) tuen ansiota että Literaturnaya Gazetan kaikki huippuvirat olivat juutalaisten hallussa." (54)

Kuitenkin, kaksikymmentä vuotta myöhemmin me luemme erilaisen arvion tästä aikakaudesta: "Tämä uusi antisemitismi vahvistui... ja 1960-luvun toiselle puoliskolle mentäessä se oli kehittynyt kokonaisen kansan häpäisemiseksi, nöyryyttämiseksi ja eristämiseksi." (55)

Joten kuinka me voimme sovittaa yhteen tällaiset toisistaan poikkeavat näkemykset? Kuinka me voimma saada viileän ja tasapainoisen arvion?

Sitten korkea-arvoisilta ekonomisteilta (from the high spheres inhabited by economic barons) tuli pahaenteisiä signaaleja jotka saivat juutalaiset huolestuneiksi. "Tiettyyn määrään asti, juutalaisten aktiviteetti Neuvostoliitossa keskittyi talouden tiettyihin osa-alueisiin, luonteenomaisen kaavan mukaan jonka juutalaiset sosiologit tunsivat hyvin." (56) Silloin, 1950-luvun lopulla, Nikita Hrutshev äkkiä tajusi että Neuvostoliiton talouden avaintekijät olivat varkauksien ja petosten saastuttamia.

"Vuonna 1961, käynnistettiin tarkoituksellisen juutalaisvastainen kampanja 'sosialistisen omaisuuden varastamista' vastaan." (57) Alkaen vuonna 1961, Korkein neuvosto hyväksyi lukuisia kurinpidollisia määräyksiä. Ensimmäinen koski 'ulkomaan valuutalla keinottelijoita', toinen lahjuksia, ja vielä yksi jossa määrättiin kuolemanrangaistus edellä mainituista rikoksista. Teloitukset alkoivat heti. Ensimmäisten yhdeksän oikeudenkäynnin aikana, yksitoista henkilöä tuomittiin kuolemaan, heidän joukossaan "ehkä kuusi juutalaista". (58) Jewish Encyclopedia sanoo sen yksityiskohtaisemmin: "Vuosina 1961 - 1964, 39 juutalaista teloitettiin talousrikoksista Venäjän Federaatiossa ja 79 Ukrainassa," ja 43 juutalaista muissa tasavalloissa. (59) Näissä oikeudenkäynneissä, "suuri enemmistö puolustajista oli juutalaisia." (60)

Seuraavaksi, eräässä suuressa oikeudenkäynnissä Frunze´ssa vuonna 1962, 19 puolustajaa 46:sta oli ilmiselvästi juutalaisia. "Ei ole syytä ajatella että tämä uusi politiikka laadittiin juutalaisten pään menoksi. Kuitenkin, välittömästi sen jälkeen kun se otettiin käyttöön, näillä uusilla asetuksilla oli selkeän juutalaisvastainen mauste."

Seuraavaksi, tammikuussa 1962, Vilnassa käsiteltiin ulkomaan valuutan keinottelijoiden tapausta. Kaikki kahdeksan puolustajaa olivat juutalaisia. Tällä kertaa syyttäjällä oli selkeän juutalaisvastainen sentimentti: "Sopimukset solmittiin aynagogassa ja kiistat sovittiin viinin avulla." (62)

S. Schwartz on ehdottoman vakuuttunut siitä että tämä juridinen ja taloudellinen ahdistelu ei ollut mitään muuta kuin räikeää antisemitismiä, kuitenkin hän kumoaa täysin "juutalaisten taipumuksen keskittää aktiviteettinsa tälle talouden tietylle osa-alueelle." Samoin, koko Läntinen media tulkitsi tämän brutaalina kampanjana juutalaisia vastaan, kokonaisen kansan nöyryyttämisenä ja eristämisenä. Bertrand Russell kirjoitti protestina Hrutsheville ja sai häneltä henkilökohtaisen vastauksen. (63) Kuiteniin, tämän jälkeen, Neuvosto-viranomaiset ilmeisesti ajattelivat kahteen kertaan ennenkuin he käsittelivät juutalaisia.

Lännessä, Neuvostoliiton viralliseen antisemitismiin alettiin viitata 'kaikkein kiireellisimpänä epäkohtana' (ylenkatsoen kaikki muut akuutit kiistakysymykset). Vaikka oli monia muitakin epäkohtia, kuten pakkokollektivisaatio tai kolmen miljoonan Puna-armeijan sotilaan antautuminen ykisn vuonna 1941, tai tuhoisat 'ydinkokeet' meidän omia sotilaitamme vastaan Totskoye´n koealueella vuonna 1954. Tietysti, Stalinin kuoleman jälkeen, Kommunistinen puolue vältti selkeitä juutalaisvastaisia lausuntoja. Kenties, heillä oli sotaan yllyttäviä (incendiary) "vain kutsusta" -tapaamisia sekä "käskynjakoja" -- jotka olisivat olleet hyvin paljon Neuvosto-tyylisiä. Solomon Schwartz tekee oikeanlaisen johtopäätöksen: "Neuvostoliiton juutalaisvastaisella politiikalla ei ole mitään kunnollista tai rationaalista perustusta... juutalaisen kulttuurielämän tukahduttaminen vaikuttaa oudolta. Miten tällaista järjetöntä politiikkaa voidaa selittää?" (64)

Kuitenkin, kun kaikkia asioita maassa tukahdutettiin, voisiko henkilö todella odottaa etä tällainen elinvoimainen ja eloisa kansa voisi paeta samanlaista kohtaloa? Tähän, Neuvostoliiton ulkopolitiikan agendat 1960-luvulta lisäsivät oman painonsa: Neuvostoliitto oli laatimassa Israelin vastaista kampanjaa. Täten, he keksivät sopivan ja moniselitteisen termin 'anti-sionismi', josta tuli "Damokleen miekka joka riippui koko maan juutalaisväestön yllä." (65) Kampanjoinnista sionismia vastaan lehdistössä tuli eräänlainen läpäisemätön kilpi kun sen ilmiselvästä juutalaisvastaisesta luonteesta tuli mahdoton näyttää toteen. Edelleen, se kuulosti pahaenteiseltä ja vaaralliselta -- "Sionismi on amerikkalaisen imperialismin väline... Joten juutalaisten täytyi osoittaa lojaalisuutensa tavalla tai toisella, vakuuttaa jollakin tavalla ympärillään olevat ihmiset että heillä ei ollut yhteyttä omaan juutalaisuuteensa, erityisesti sionismiin." (66)

Tavallisten juutalaisten tuntemuksista Neuvostoliitossa tuli sorrettujen tuntemuksia, kuten eräs heistä ilmaisee sen värikkäästi: "Vuosien vainon ja parjauksen jälkeen, juutalaiset kehittivät eräänlaisen epäluulon psykologisen kompleksin kaikkia kontakteja kohtaan jotka tulivat ei-juutalaisilta. Kaikessa he olivat valmiit näkemään hienovaraisia tai selkeitä vihjauksia heidän kansallisuuteensa... Juutalaiset eivät voi koskaan julkisesti julistaa olevansa juutalaisia, ja on muodollisesti hyväksyttyä että siitä pitäisi pysyä hiljaa, ikäänkuin se olisi pahe tai menneisyydessä tehty rikos." (67)

Eräs tapaus Malakhovka´ssa lokakuussa 1959 antoi oman mausteensa tähän ilmapiiriin. Yöllä 4. lokakuuta, Malakhovka´ssa, mikä on eräs lähiö "noin puolen tunnin päässä Moskovasta... jossa asuu 30 000 ihmistä, joista noin 10 % on juutalaisia... synagogan katto sytytettiin palamaan, kuten myös juutalaisen hautausmaan hoitajan asunto... ja miehen vaimo kuoli tässä tulipalossa. Samana yönä, lehtisiä jaettiin ympäri Malakhovka´a joissa sanottiin: "Juutalaiset pois bisneksestä... me pelastimme heidät saksalaisilta... kuitenkin heistä tuli ylimielisiä niin nopeasti että venäläiset eivät ymmärrä heitä enää. Kuka elää ja kenen maalla?" (68)

Kasvava masennut ajoi eräät juutalaiset sellaiseen äärimmäiseen mielentilaan josta D. Shturman kertoo: "Eräät juutalaiset porvarit kehittivät vihan Israelia kohtaan, uskoen sen olevan antisemitismin lähde Neuvosto-politiikassa. Minä muistan erään menestyksekkään juutalaisen opettajan sanoneen: "Yksi hyvä pommi joka pudotettaisiin Israeliin tekisi elämästämme paljon helpompaa." (69)

Kuitenkin, tämä oli ruma poikkeus. Yleisesti, tämä raivokas sionismin vastainen kampanja "lujitti juutalaisuuden tuntoa ihmisten keskuudessa sekä lisäsi sympatiaa Israelia kohtaan juutalaisen kansan etuvartioasemana." (70)

On olemassa toinenkin selitys sosiaaliseen tilanteeseen näinä vuosina: kyllä, Hrutshevin aikakaudella, "kuolemanpelosta oli tullut menneisyyttä Neuvostoliiton juutalaisille, mutta perusta uudelle antisemitismille oli asennettu," kun nuori sukupolvi poliittisessa koneistossa taisteli etuoikeuksiensa puolesta, "pyrkien miehittämään johtavat asemat taiteessa, tieteessä, kaupankäynnissä, rahoituksessa, jne. Siellä tämä uusi Neuvosto-aristokratia kohtasi juutalaisia, joiden osuus näillä aloilla oli perinteisesti ollut korkea... Juutalaisväestön sosiaalinen rakenne, jotka olivat etupäässä keskittyneet suuriin keskuksiin, muistutti johtavaa eliittiä heidän omasta luokka-rakenteestaan." (71)

Epäilemättä, tällainen kohtaaminen tapahtui; se oli eeppinen 'miehistönvaihdos' Neuvostoliiton johdon koneistossa, jossa juutalainen eliitti vaihdettiin venäläiseen. Se johti selkeästi vastakkain asetteluun ja minä muistan nämä keskustelut juutalaisten keskuudessa Hrutshevin aikakaudella -- ne olivat täynnä, ei ainoastaan naurettavia mutta myös törkeitä loukkauksia entisiä maaseudun asukkaita (ex-villagers) kohtaan, "muzhik", jotka olivat soluttautuneet koneistoon.

Kuitenkin, kaikenkaikkiaan, kaikki tämä erilainen yhteiskunnallainen vaikutusvalta yhdistyi Neuvosto-viranomaisten suureen kaukonäköisyyteen (tai: järkevyyteen) joka johti "modernin neuvostoliittolaisen antisemitismin dramaattiseen lievenemiseen" vuoteen 1965 mennessä, josta tuli paljon vähäisempää kuin mitä oli havaittu "sodan jälkeen sekä ensimmäisinä sodan jälkeisinä vuosina." (72) Kaiken kaikkiaan, 1960-luvulla juutalaisten näkemys maailmasta oli melko myönteinen. Tämä on se mitä me jatkuvasti kuulemme eri kirjailijoilta. (Päinvastoin kuin se mitä me olemme juuri lukeneet, että "tämä uusi antisemitismi voimistui 1960-luvulla.") Tämä sama mielipide ilmaistiin uudestaan kaksikymmentä vuotta myöhemmin -- "Hrutshevin aikakausi oli eräs Neuvostoliiton historian rauhallisimmista jaksoista juutalaisille." (73)

"Vuosina 1956 - 1957, monia uusia sionistisia yhteisöjä nousi esiin Neuvostoliitossa, tuoden yhteen nuoret juutalaiset jotka aiemmin eivät olleet osoittaneet paljon mielenkiintoa juutalaisten kansallisia ongelmia tai sionismia kohtaan. Eräs tärkeä tekijä kansallisen tietoisuuden heräämiselle Neuvosto-juutalaisten keskuudessa sekä solidaarisuuden tunteen kehittymiselle Israelin valtiota kohtaan oli Suezin kriisi (1956)." Myöhemmin, "Kansainvälisestä nuorisofestivaalista (Moskova, 1957), tuli sionistisen liikkeen elpymisen katalyytti Neuvostoliitossa Neuvosto-juutalaisten tietyn ryhmän joukossa... Festivaalin ja Kuden päivän sodan (1967) välisenä aikana, sionistinen aktiviteetti Neuvostoliitossa laajeni asteittain. Yhteyksistä Neuvosto-juutalaisten ja Israelin suurlähetystön välillä tuli yleisempiä ja vähemmän vaarallisia... Juutalaisen Samizdatin merkitys kasvoi dramaattisesti." (74)

Hrutshevin niin kutsutulla 'suojasään' -aikakaudella (1950-luvun lopulta 1960-luvun alkuun), Neuvosto-juutalaiset energisoituivat hengellisesti; he ravistivat yltään aiemman 'Lääkärien salaliiton' ja 'kosmopoliitikkojen vainon' aikakauden pelot ja ahdistuksen. Tuli jopa muotiin 'olla juutalainen' kaupunki-yhteisössä. Tämä juutalainen aihelma (motif) astui sisään Samizdatiin sekä runo-illanviettoihin joista tuli niin suosittuja nuorten keskuudessa. Rimma Kazakova uskalsi jopa julistaa juutalaista identiteettiään näyttämöltä käsin. Jevtushenko sai nopeasti kiinni ilmapiiristä ja julisti sitä teoksessaan Babi Yar, ilmaisten itseään juutalaisessa hengessä. (75) Hänen runonsa (sekä Literaturnaya Gazetan rohkeus) oli kirjallinen pasunan soitto kaikille Neuvostoliiton ja maailman juutalaisille. Jevtushenko lausui runojaan useissa runo-illanvietoissa, saaden aina raivoisat suosionosoitukset. Hetken päästä, Shostakovich, joka usein uskalsi ilmaista juutalaisia teemoja, liitti Jevtushenkon runon 13. sinfoniaansa. Kuitenkin, viranomaiset rajoittivat sen julkista esittämistä. Babi Yar levisi Neuvostoliiton ja maailman juutalaisten keskuudessa virkistävänä ja puhdistavana tuulahduksena, todella "vallankumouksellisena tekona... Neuvostoliiton sosiaalisen tietoisuuden kehittymisessä... siitä tuli kaikkein merkittävin tapahtuma 'Lääkärien salaliiton' unohtamisen jälkeen." (76)

Vuosina 1964 - 1965, juutalaiset teemat palasivat populaariin kirjallisuuteen, esimerkiksi Anatoli Rybakov´in teos Summer in Sosnyaki tai Masha Rolnik´in päiväkirjat, joka sai luultavasti paljon vaikutteita Anne Frank´in päiväkirjoista. (77) (78)

"Sen jälkeen kun Hrutshev oli erotettu kaikista viroistaan, virallinen politiikka juutalaisia kohtaan pehmeni jonkin verran. Taisteli Judaismia vastaan lopetettiin ja melkein kaikki rajoitukset koskien matzah´in leipomista kumottiin... Asteittain, myös kampanja taloudellisia rikoksia vastaan hiipui pois... Kuitenkin, Neuvosto-lehdistö aloitti propaganda-kampanjan sionistista aktiviteettia vastaan Neuvosto-juutalaisten keskuudessa ja tuomitsi heidän yhteytensä Israelin suurlähetystöön." (79)

Kaikki poliittinen aaltoilu ja muutokset Neuvostoliiton juutalais-politiikassa ei jäänyt huomioimatta vaan se palveli juutalaisten herättämisessä.

Vuoden 1959 väestönlaskennan mukaan, ainoastaan 21 % juutalaisista nimesi yiddishin äidinkielekseen (vuonna 1926 niin teki 72 %). (80) Jopa 1970-luvulla heillä oli tapana sanoa että "Venäjän juutalaisista, jotka ennen olivat kaikkein juutalaisimpia maailmassa oli tullut vähiten juutalaisia... Nykyinen tilanne Neuvosto-yhteiskunnassa tarkoittaa juutalaisten hengellisen ja älyllisen potentiaalin tuhoa... Juutalaisten Neuvostoliitossa ei sallittu sulautua eivätjä he saaneet olla juutalaisia." (81) (82) (83)

Kuitenkaan, juutalaiste identiteettiä ei koskaan saatu alistettua koko Neuvostoliiton olemassaolon aikana.

Vuonna 1966, Sovetish Heymland väitti että "jopa sulautuneilla venäjää puhuvilla juutalaisilla on yhä jäljellä ainutlaatuinen luonteenpiirteensä, joka erottuu kaikista muista väestöryhmistä." (84) Mainitsemattakaan Odessan, Kiovan ja Harkovan juutalaisia jotka "joskus olivat nokkavia juutalaisuudestaan -- siinä määrin että he eivät halunneet ystävystyä goy´n kanssa." (85)

Tiedemies Leo Tumerman (joka asui jo Israelissa vuonna 1977) muistelee varhaista Neuvosto-ajanjaksoa, kun hänellä oli tapana "hylätä kaikenlainen nationalismi." Kuitenkin, nyt, katsoen taaksepäin näihin vuosiin, "Olen yllättynyt havaitessani mitä minä en huomannut silloin: huolimatta siitä mikä näytti päältäpäin katsottuna täydelliseltä sulautumiselta venäläiseen elämäntapaan, kaikki lähimmät ystäväni siihen aikaan olivat juutalaisia." (86)

Tänen lausuntonsa vilpittömyys on ehdotonta -- kuva on selkeä. Tällaiset asiat olivat yleisiä ja minä sain itse nähdä samanlaisen tilanteen joitakin kertoja, eivätkä venäläiset ymmärrä tällaista käytöstä lainkaan.

Eräs toinen juutalainen kirjailija huomauttaa: Neuvostoliitossa "ei-uskonnolliset juutalaiset kaikilla elämänalueilla käsi kädessä puolustivat 'rodullista puhtautta'. Hän lisää: "Mikään ei voisi olla sen luonnollisempaa. Ihmiset joille juutalaisuus on vain tyhjä sana ovat harvinaisia, erityisesti ei-sulautuneiden juutalaisten keskuudessa." (8/)

Natan Sharansky´n todistus, jonka hän antoi pian sen jälkeen kun hän oli muuttanut Israeliin, on myös tyypillinen: "Suurin osa juutalaisuuttani oli perheen iskostama. Vaikka perheeni oli sulautunut, se oli siitä huolimatta juutalainen perhe... Isäni, tavallinen Neuvosto-journalisti, oli niin ihastunut vallankumouksellisten ajatuksiin 'onnellisuutta kaikille' eikä vain juutalaisille, että hänestä tuli ehdottoman lojaali Neuvosto-kansalainen." Kuitenkin, vuonna 1967, Kuuden päivän sodan jälkeen ja vuonna 1968, Czechoslovakian tapahtumien jälkeen, "minä äkkiä ymmärsin silminnähtävän eron itseni ja ympärilläni olevien ei-juutalaisten välillä... aistimuksen perustavaa laatua olevasta erilaisuudesta juutalaisen tietoisuuteni ja venäläisten kansallisen tietoisuuden välillä." (88)

Tästä ongelmasta syytetään pelkästään antisemitismiä: "Sulkien meiltä kaiken mikä on aidosti venäläistä, heidän antisemitisminsä samaan aikaan sulki meidät kaikelta juutalaiselta... Antisemitismi ei ole hirvittävää sen tähden mitä se tekee juutalaisille (määräämällä rajoituksia), vaan sen tähden että se muuttaa juutalaiset neuroottisiksi, masentuneiksi, ahdistuneiksi ja heikoiksi ihmisiksi." (90)

Kuitenkin, ne juutalaiset jotka olivat täysin heränneet identiteettiinsä, paranivat nopeasti ja täysin tällaisesta sairaalloisesta tilasta.

Juutalaisten identiteetti Neuvostoliitossa kasvoi voimakkaammaksi kun he kävivät läpi historiallisia koettelemuksia jotka 1900-luku oli määrännyt heille. Ensin, oli tämä 'Jewish Catastrophe' Toisen maailmansodan aikaan. (Neuvosto-viranomaisten salailun vuoksi, Neuvosto-juutalaiset käsittivät sen todellisen laajuuden vasta myöhemmin.)

Toinen koettelemus oli kampanja 'kosmopoliitikkoja' vastaan vuosina 1949 - 1950.

Sitten oli hyvin kouriintuntuva kansanmurhan uhka Stalinin toimesta, joka poistui hänen kuolemansa ansiosta.

Sekä Hrutshevin 'suojasää' ja sen jälkeen, myöhemmin 1960-luvulla, Neuvosto-juutalaiset heräsivät hengellisesti, ymmärtäen ainutlaatuisen identiteettinsä.

1950-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, "kasvava katkeruuden tunne levisi Neuvosto-juutalaisten suuriin segmentteihin, johtaen kansallisen solidarisuuden tunteen lujittumiseen." (91)

Mutta "vasta 1960-luvun lopulla pieni mutta sitoutunut tiedemiesten ryhmä alkoi rakentaa uudelleen juutalaisten kansallista tietoisuutta Venäjällä." (92)

Ja sitten Neuvosto-juutalaisten nupuillaan olevaa kansallista tietoisuutta vastaan, syttyi äkkiä Kuuden päivän sota ja se päättyi äkkiä sellaiseen joka on voitu nähdä ihmeellisenä voittona. Israel nousi heidän mielessään ja Neuvosto-juutalaisten keskuudessa heräsi hengellinen yhteenkuuluvuus Israelin kanssa.

Mutta Neuvosto-viranomaiset, raivoissaan Nasserin häpeällisestä tappiosta, hyökkäsivät välittömästi Neuvosto-juutalaisia vastaan raivoisalla kampanjalla 'juutalais-sionistisia fasisteja' vastaan, "väittäen että kaikki juutalaiset olivat 'sionisteja', ja väittäen että "sionismin globaali salaliitto on odotettu ja väistämätön seuraus juutalaisten historiasta, juutalaisesta uskonnosta ja juutalaisten luonteenlaadusta... ja seurauksena jatkuvasta rodullisen ylemmyyden ja apartheidin tavoittelusta, Judaismi muuttui hyvin sopivaksi uskonnoksi turvata maailmanvalta." (93)

Tätä kampanjaa televisiossa ja lehdistössä diplomaattisten suhteiden dramaattinen katkeaminen Israelin kanssa. Neuvosto-juutalaisilla oli monia syitä pelkoon: "Näytti siltä kuin tulisi kutsu pogromeihin." (94)

Mutta tämän pelon alla juutalaisten kansallinen tietoisuus kasvoi ja kehittyi.

"Karkeruus, mielipaha, viha sekä sosiaalisen epävarmuuden tunne karttui lopulliseen murtumispisteeseen, mikä jontaisi täydelliseen suhteiden katkeamiseen tämän maan ja tämän yhteiskunnan kanssa -- maastamuuttoon." (95)

"Israelin armeijan voitto edesauttoi kansallisen tietoisuuden heräämistä tuhansissa melkein täysin sulautuneissa Neuvosto-juutalaisissa... kansallisen heräämisen prosessi oli alkanut. Sionististen ryhmien aktiviteetti kaupungeissa ympäri maata kasvoi. Vuonna 1969, oli yrityksiä luoda yhdistynyt sionistinen organisaatio Neuvostoliittoon... Yhä useampi juutalainen haki lupaa muuttaa Israeliin." (96)

Ja lukuisat kieltäytymiset maastapoistumis-viisumeissa johti epäonnistuneeseen yritykseen kaapata lentokone 15.6.1970. Tämä "Dymshits-Kuznetsov´in kaappausdraama" voidaan nähdä maamerkkinä Neuvosto-juutalaisten kohtalossa.

Toivosen kommentti: Näyttää ilmeiseltä että Neuvostoliiton romahti koska niin monet juutalaiset muuttivat pois maasta eikä jäljelle jääneitä Neuvostoliiton kehittäminen enää kiinnostanut. Jopa Neuvostoliiton tehoton talousjärjestelmä olisi pysynyt pystyssä mikäli juutalaiset olisivat antaneet sille oman panoksensa. Ja samoin käy USA:ssa -- jos juutalaiset hylkäävät USA:n, maa luhistuu. USA:n nykyiset vaikeudet saattavat johtua siitä että juutalaiset ovat kääntäneet sille selkänsä. Koko maailma luhistuu jos juutalaiset päättävät että he eivät halua enää pitää sitä pystyssä.

En tiedä että oliko Neuvostoliiton romahdus suunniteltu vai olisiko globaali eliitti halunnut pitää valtiota elossa vielä vuosikymmeniä.

Eräs toinen tekijä, joka huononsi Judaismin asemaa Neuvostoliitossa Suezin sodan jälkeen, oli kasvava muotivirtaus jolle annettiin nimi "taistelu sionismia vastaan". Sionismin, tiukasti puhuen, eräänlaisena sosialismin muotona, olisi luonnollisesti pitänyt olla Marxin ja Leninin puolueen todellinen veli. Kuitenkin, 1950-luvun puolivälistä lähtien, päätös turvata arabien ystävyys ajoi Neuvosto-johtajat vainoamaan sionismia. Kuitenkin, Neuvosto-kansalaisille sionismi oli etäinen, tuntematon ja abstrakti ilmiö. Täten, saadakseen enemmän voimaa taisteluun, saadakseen sille selkeän muodon, Neuvosto-hallitus esitti sionismin karikatyyrinä joka muodostui juutalaisten ikuisista piirteistä (composed of the characteristic and eternal Jewish images). Kirjat ja julisteet jotka väitteen mukaan oli suunnattu sionismia vastaan sisälsivät myös selkeitä juutalaisvastaisia viestejä. 1920- ja 1930-luvilla, Judaismia ei vainottu yhtä julmasti kuin Venäjän ortodoksista kirkkoa. Sitten, vuonna 1957 eräs ulkomainen sosialistinen kommentaattori huomautti kuinka tämä vuosi merkitsi "ehdotonta taistelun koventamista Judaismia vastaan... käännekohtaa kamppailussa juutalaista uskontoa vastaan, ja että taistelun luonne salaa sen että se ei ollut suunnattu ainoastaan Judaismia, vaan yleisesti ottaen juutalaisia vastaan." (29) Oli yksi hämmentävä episodi: vuonna 1963 Kiovassa, Ukrainan tiedeakatemia julkaisi 12 000 kopiota esitteestä 'Unadorned Judaism in Ukrainian', kuitenkin esitteessä oli sellaisia räikeitä juutalaisvastaisia karikatyyrejä että se sai aikaan laajaa kansainvälistä suuttumusta, mihin jopa kommunistiset "ystävät" (joita Moskova tuki rahallisesti) yhtyivät, kuten USA:n ja Britannian kommunistiset puolueet, sanomalehdet L'Humanite ja L'Unita, kuten myös eräs Kiinaan myönteisesti suhtautuva kommunistinen sanomalehti Brysselissä, ja monia muita. YK:n ihmisoikeuskomissio vaati selitystä ukrainalaiselta edustajaltaan. World Jewish Cultural Association vaati piirtäjän ja kirjoittajan viemistä oikeuteen. Neuvosto-osapuoli piti pintansa jonkin aikaa, väittäen että lukuunottamatta piirroksia "tämä esite ansaitsee yleisesti myönteisen tuomion." (30) Lopulta, jopa Pravda joutui myöntämään että se oli todellakin "huonosti laadittu... jossa oli virheellisiä väittämiä... sekä kuvia jotka saattavat loukata uskonnollisten ihmisten tunteita tai jotka voidaan tulkita juutalaisvastaisiksi... ilmiötä jota, kuten yleisesti tiedetään, ei esiinny meidän maassamme." (31) Kuitenkin samaan aikaan, Izvestiya kirjoitti että vaikka esitteessä oli tiettyjä heikkouksia, "sen pohjimmainen ajatus... on epäilemättä oikea." (32)

Joten kuinka me voimme sovittaa yhteen tällaiset toisistaan poikkeavat näkemykset? Kuinka me voimma saada viileän ja tasapainoisen arvion?

Lännessä, Neuvostoliiton viralliseen antisemitismiin alettiin viitata 'kaikkein kiireellisimpänä epäkohtana' (ylenkatsoen kaikki muut akuutit kiistakysymykset). Vaikka oli monia muitakin epäkohtia, kuten pakkokollektivisaatio tai kolmen miljoonan Puna-armeijan sotilaan antautuminen yksin vuonna 1941, tai tuhoisat 'ydinkokeet' meidän omia sotilaitamme vastaan Totskoye´n koealueella vuonna 1954. Tietysti, Stalinin kuoleman jälkeen, Kommunistinen puolue vältti selkeitä juutalaisvastaisia lausuntoja. Kenties, heillä oli sotaan yllyttäviä (incendiary) "vain kutsusta" -tapaamisia sekä "käskynjakoja" -- jotka olisivat olleet hyvin paljon Neuvosto-tyylisiä. Solomon Schwartz tekee oikeanlaisen johtopäätöksen: "Neuvostoliiton juutalaisvastaisella politiikalla ei ole mitään kunnollista tai rationaalista perustusta... juutalaisen kulttuurielämän tukahduttaminen vaikuttaa oudolta. Miten tällaista järjetöntä politiikkaa voidaa selittää?" (64)

Kasvava masennus ajoi eräät juutalaiset sellaiseen äärimmäiseen mielentilaan josta D. Shturman kertoo: "Eräät juutalaiset porvarit kehittivät vihan Israelia kohtaan, uskoen sen olevan antisemitismin lähde Neuvosto-politiikassa. Minä muistan erään menestyksekkään juutalaisen opettajan sanoneen: "Yksi hyvä pommi joka pudotettaisiin Israeliin tekisi elämästämme paljon helpompaa." (69)

Kuitenkin, kaiken kaikkiaan, kaikki tämä erilainen yhteiskunnallainen vaikutusvalta yhdistyi Neuvosto-viranomaisten suureen kaukonäköisyyteen (tai: järkevyyteen) joka johti "modernin neuvostoliittolaisen antisemitismin dramaattiseen lievenemiseen" vuoteen 1965 mennessä, josta tuli paljon vähäisempää kuin mitä oli havaittu "sodan jälkeen sekä ensimmäisinä sodan jälkeisinä vuosina." (72) Kaiken kaikkiaan, 1960-luvulla juutalaisten näkemys maailmasta oli melko myönteinen. Tämä on se mitä me jatkuvasti kuulemme eri kirjailijoilta. (Päinvastoin kuin se mitä me olemme juuri lukeneet, että "tämä uusi antisemitismi voimistui 1960-luvulla.") Tämä sama mielipide ilmaistiin uudestaan kaksikymmentä vuotta myöhemmin -- "Hrutshevin aikakausi oli eräs Neuvostoliiton historian rauhallisimmista jaksoista juutalaisille." (73)

Kaikki poliittinen aaltoilu ja muutokset Neuvostoliiton juutalais-politiikassa ei jäänyt huomioimatta vaan se palveli juutalaisten herättämisessä.

Kuitenkaan, juutalaisten identiteettiä ei koskaan saatu alistettua koko Neuvostoliiton olemassaolon aikana.

Kuitenkin, ne juutalaiset jotka olivat täysin heränneet identiteettiinsä, paranivat nopeasti ja täysin tällaisesta sairaalloisesta tilasta.

Toinen koettelemus oli kampanja 'kosmopoliitikkoja' vastaan vuosina 1949 - 1950.

Sitten oli hyvin kouriintuntuva kansanmurhan uhka Stalinin toimesta, joka poistui hänen kuolemansa ansiosta.

Sekä Hrutshevin 'suojasää' ja sen jälkeen, myöhemmin 1960-luvulla, Neuvosto-juutalaiset heräsivät hengellisesti, ymmärtäen ainutlaatuisen identiteettinsä.

1950-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, "kasvava katkeruuden tunne levisi Neuvosto-juutalaisten suuriin segmentteihin, johtaen kansallisen solidarisuuden tunteen lujittumiseen." (91)

Mutta "vasta 1960-luvun lopulla pieni mutta sitoutunut tiedemiesten ryhmä alkoi rakentaa uudelleen juutalaisten kansallista tietoisuutta Venäjällä." (92)

Mutta tämän pelon alla juutalaisten kansallinen tietoisuus kasvoi ja kehittyi.

Takaisin