Two Hundred Years Together

LUKU 21: Sodan aikaan

Kristalliyön jälkeen (marraskuussa 1938) Saksan juutalaiset menettivät viimeiset harhakuvitelmansa liittyen kuolemanvaaraan joka heitä uhkasi. Hitlerin Puolan sotaretken myötä, tämä tuhoisa myrsky suuntasi itään. Kuitenkaan, kukaan ei odottanut että Neuvostoliitton ja Saksan välisen sodan alku muuttaisi natsien politiikan uudelle tasolle kohti juutalaisten fyysistä tuhoamista.

Vaikka he luonnollisesti odottivat kaikenlaisia vaikeuksia Saksan valloitusten myötä, Neuvostoliiton juutalaiset eivät kyenneet kuvittelemaan mielivaltaisia miesten ja naisten joukkosurmia, kaiken ikäisten -- henkilö ei voi ennustaa tällaisia asioita. Täten tämä hirvittävä ja väistämätön kohtalo lankesi kaikkien niiden ylle jotka pysyivät saksalaisten miehittämillä alueilla, ilman mahdollisuutta tehdä vastarintaa. Elämät päättyivät äkiarvaamatta. Ennen kuolemaansa, joko pakollinen muutto juutalais-ghettoihin tai pakkotyöleireille, tai kaasukammioihin (gas vans), tai joutua kaivamaan oma hautansa ja riisuutumaan alasti ennen teloitusta.

The Russian Jewish Encyclopedia antaa monia Venäjän-juutalaisten nimiä jotka joutuivat uhriksi; se nimeää niitä jotke menehtyivät Rostovissa, Simferopolissa, Odessassa, Minskissä, Belostokissa, Kaunasissa ja Narvassa. Heidän joukossaan oli kuuluisia ihmisiä. Kuuluisa historioitsija S.M. Dubnov vietti koko sodan ajan maanpaossa. Hän muutti Berliinistä Riikaan sen jälkeen kun Hitler nousi valtaan. Hänet pidätettiin Saksan miehityksen aikana ja siirrettiin ghettoon; joulukuussa 1941 hänet valittiin niiden joukkoon jotka teloitettaisiin... Vilnasta, historioitsija Dina Joffe sekä juutalaisen lukion johtaja Joseph Yashunskiy lähetettiin keskitysleirille (heidät molemmat surmattiin Treblinkassa vuonna 1943). Rabbi Shmuel Bespalov, Bobruisk´in hasidi-liikkeen johtaja, ammuttiin vuonna 1941 kun saksalaiset miehittivät tämän kaupungin. Kanttori Gershon Sirota, jonka suoritus oli kerran "kiinnittänyt Nikolai II:n huomion",ja joka esiintyi vuosittain Pietarissa ja Moskovassa, kuoli vuonna 1941 Varsovassa. Oli kaksi veljestä, Paul ja Vladimir Mintz: Paul, vanhempi, oli kuuluisa latvialainen poliitikko, "ainoa juutalainen Latvian hallituksessa". Vladimir oli kirurgi jolle oli uskottu tehtäväksi Leninin hoitaminen salamurha-yrityksen jälkeen. Vuodesta 1920 lähtien hän asui Latviassa. Vuonna 1940 Neuvostoliiton miehitys-viranomaiset pidättivät Paul Mintzin ja veivät hänet leirille Krasnoyarsk Krai´ssa, missö hän kuoli pian. Nuorempi veli jatkoi elämäänsä riiassa eikä häneen koskettu. Hän kuoli vuonna 1945 Büchenwaldissa. Sabina Shpilreyn, lääketieteen tohtori, psykoanalyytikko ja Carl Jung´in läheinen työtoveri, palasi Venäjälle vuonna 1923 työskenneltyään klinikoilla Zürichissa, Münchenissä, Berliinissä ja Genevessä; vuonna 1942 hänet ammuttiin toisten juutalaisten kanssa saksalaisten toimesta kotipaikassaan Rostov-on-Don´illa. (Luvussa 19 me kerroimme kolmen tiedemies-veljeksen kuolemasta Stalinin terrorin aikaan.)

Kuitenkin, monet pelastuivat kuolemalta evakuointien ansiosta vuonna 1941 ja 1942. Useat juutalaiset sodan aikaiset ja sodan jälkeiset lähteet eivät epäile tämän evakuoinnin dynaamisuutta. Esimerkiksi, teoksesta The Jewish World, joka on kirjoitettu vuonna 1944, henkilö voi lukea: "Neuvosto-viranoamiset olivat täysin tietoisia väestön kaikkein uhanalaisimmasta joukosta, ja huolimatta akuutista sotilaiden ja kaluston kuljetustarpeesta, tuhansia junia annettiin käytettäväksi heidän evakuointiinsa. Monissa kaupungeissa, juutalaiset evakuoitiin ensin," vaikkakin kirjailija uskoo että juutalaisen kirjoittajan David Bergelsonin arvio -- "noin 80 % juutalaisista evakuoitiin menestyksellisesti" -- on liioittelua. (1) Bergelson kirjoitti: "Chernigov´issa, sotaa edeltänyt juutalaisväestö oli arviolta 70 000, ja ainoastaan 10 000 oli jäljellä silloin kun saksalaiset saapuivat. Dnepropetrovsk´issa, juutalaisia oli ennen sotaa 100 000, ja heitä oli jäljellä vain 30 000 kun saksalaiset ottivat kaupungin haltuunsa. Zhitomir´issa oli ennen sotaa 50 000 juutalaista ja heitä lähti ennen saksalaisten tuloa 44 000." (2) Kesällä 1946, Hayasa-nimisessä lehdessä, E.M. Kulisher kirjoitti: "Ei ole epäilystäkään etteivätkö Neuvosto-viranomaiset olisi käyttäneet erityisiä keinoja evakuoidakseen juutalaisen väestön tai helpottaakseen sen pakoa. Valtion henkilökunnan ja teollisuustyöläisten mukaan, juutalaisille annettiin prioriteetti evakuoinneissa... Neuvosto-viranomaiset luovuttivat tuhansia junia erityisesti juutalaisten evakuointiin." (3) Lisäksi, turvallisempana varotoimenpiteenä välttääkseen rautateiden pommitukset, juutalaiset evakuoitiin heinävaunuissa jotka oli otettu kolhooseilta ja sovhooseilta. B.T. Goldberg, Sholem Aleichem´in poikapuoli, ja silloisen New Yorkissa ilmestyneen juutalaisen lehden Der Togin kirjeenvaihtaja, tehtyään matkan Neuvostoliittoon talvella 1946 - 1947 kirjoitti artikkelin juutalaisten sodanaikaisista evakuoinneista (Der Tog, February 21, 1947). Hänen lähteensä Ukrainassa, "Juutalaiset ja kristityt, armeija ja evakuoidut, kaikki lausuivat että viranomaisten politiikka oli antaa juutalaisille etusija evakuoinneissa, pelastaa heistä mahdollisimman monta, jotta natsit eivät tuhoaisi heitä." (4) Ja Moshe Kaganovich, entinen Neuvosto-partisaani, ulkomailla kirjoitetuissa muistelmissaan (1948) vahvistaa että Neuvostohallitus luovutti juutalaisten evakuointeihin kaikki saatavilla olevat ajoneuvot junien lisäksi, mukaan lukien heinävaunuja -- ja että ohjeet käskivät evakuoida "Juutalaisen kansallisuuden tärkeimmät kansalaiset alueilla joita vihollinen uhkasi." Huomioi että S. Schwartz ja myöhemmät tutkijat kiistelevät tällaisten käskyjen olemassaolosta, samoin kuin Neuvostoviranomaisten yleisestä politiikasta evakuoida juutalaiset "sellaisinaan". (5)

Kuitenkin, sekä varhaisemmat että myöhäisemmät lähteet tarjoavat melko yhdenmukaisen arvion juutalaisten määrästä jotka evakuoitiin tai jotka pakenivat ilman apua Saksan miehittämiltä alueilta. Virallisia Neuvosto-lukuja ei ole saatavilla; kaikki tutkijat valittavat sitä että sen aikaiset tilastot ovat parhaimmillaankin 'noin-lukuja' (approximate). Salli meidän sitten turvautua viime vuosikymmeninä kirjoitettuihin teoksiin. Eräs väestötieteilijä, M. Kupovetskiy, joka käytti aiemmin salaista arkisto-materiaalia sekä kehittyneempiä tekniikoita ja analyysiä, tarjoaa seuraavanlaisen arvion. Vuoden 1939 väestönlaskennan mukaan, Neuvostoliitossa (ennen Toista maailmansotaa vallinneiden rajojen sisällä) asui 3 028 538 juutalaista. Kuin näihin lukuihin tehdään joitakin korjauksia ja otetaan huomioon juutalaisten luonnollinen väestönkasvu syyskuusta 1939 kesäkuuhun 1941 (hän analysoi jokaisen alueen erikseen), tämä tutkija ehdottaa että sodan syttyessä noin 3 080 000 juutalaista asui Neuvostoliiton rajojen sisäpuolella. Näistä, 900 000 asui alueilla joita Saksa ei tulisi miehittämään ja sodan alussa 2 180 000 juutalaista (itäistä juutalaista) asui alueella jotka saksalaiset myöhemmin miehittäisivät. (6) "Ei ole tarkkoja lukuja koskien niiden juutalaisten lukumäärää jotka pakenivat tai jotka evakuoitiin itään ennen Saksan miehitystä. Kuitenkin, eräiden tutkimusten perusteella, me tiedämme että noin 1 000 000...1 100 000 juutalaista onnistui pakenemaan itäisiltä alueilta jotka Saksa myöhemmin miehitti." (7)

Oli erilainen tilanne alueilla jotka liitettiin Neuvostoliittoon vuosina 1939 - 1940, ja jotka Saksa valloitti nopoeasti 'salamasodan' myötä. Tämä valon nopeudella edennyt Saksan hyökkäys ei suonut juurikaan tilaisuutta paeta; sillä välin juutalaisten määrä näillä 'puskurivyöhykkeillä' oli 1 885 000 (läntistä juutalaista) kesäkuussa 1941. (8) Ja, "ainoastaan vähäinen määrä näistä juutalaisista onnistui paeta tai evakuoitiin. Uskotaan että heidän määränsä oli 10...12 prosenttia." (9) Täten, Neuvostoliiton uusien rajojen sisäpuolella, kaikkien optimistisimpien arvioiden mukaan, noin 2 226 000 juutalaista (2 000 000 itäistä, 226 000 läntistä juutalaista) pakeni Saksan miehitystä ja 2 739 000 juutalaista (1 080 000 itäistä, 1 659 000 läntistä juutalaista) jäi miehitetyille alueille.

Evakot ja pakolaiset miehitetyiltä ja uhanalaisilta alueilta lähetettiin kauemmas taakse, "siten että enemmistä juutalaisista asettui Ural-vuorten taakse, erityisesti Läntiseen Siperiaan ja myös Kazakstaniin, Uzbekistaniin ja Turkmenistaniin." (10) Juutalaisen anti-fasistisen komitean (EAK) materiaali sisältää seuraavanlaisen lausunnon: "Isänmaallisen sodan alussa noin puoli miljoonaa juutalaista evakuoitiin Uzbekistaniin, Kazakstaniin ja muihin Keski-Aasian tasavaltoihin." (11) Näihin lukuihin eivät sisälly Volga, Ural, eivätkä Siperian alueet. Kuitenkin, Jewish Encyclopedia väittää että "luku 1 500 000" on suurta liioittelua. (12) Kuitenkaan, ei ollut organisoitua evakuointia Birobidzhan´iin, eikä yksikään pakolainen asettunut sinne, vaikka juutalaisten kolhoosien romahtamisen vuoksi, tyhjiin asuntoihin olisi voinut muuttaa 11 000 perhettä. (13) Samaan aikaan, "juutalaiset uudisasukkaat Krimillä evakuoitiin niin varhaisessa vaiheessa että he kylenivät ottamaan mukaansa kaiken karjan ja maatalouskoneet... Tiedetään hyvin että keväällä 1942, juutalaiset uudisasukkaat Ukrainasta perustivat kolhooseja Volgan alueelle." Miten? Tuota, tämä kirjailija kutsuu sitä "kohtalon ironiaksi". Heidät sijoitettiin saksalaisten uudisasukkaiden tilalle jotka karkotettiin Volgan saksalaisesta tasavallasta Neuvostoliiton hallituksen määräyksellä alkaen 28.8.1941. (14)

Kuten on jo huomautettu, kaikki lainatut sodanaikaiset ja sodan jälkeiset lähteet ovat yksimielisiä juutalaisten organisoidun evakuoinnin laajuudesta Saksan etenevän armeijan yieltä. Mutta myöhemmät lähteet, 1940-luvun lopulta, alkoivat kiistää tämän. Esimerkiksi, eräs lähde 1960-luvulta sanoo: "Suunniteltu juutalaisten evakuointi kaikkein uhanalaisimpana väestöryhmänä ei toteutunut kaikkialla Venäjällä." (15) Ja kaksimymmentä vuotta myöhemmin me voimme lukea: "Saksalaisten hyökättyä Neuvostoliittoon, vastoin huhuja että hallitus väitteen mukaan evakuoi juutalaiset alueilta jotka olivat välittömässä vaarassa joutua saksalaisten miehittämiksi, tällaista ei koskaan tapahtunut... juutalaiset hylättiin kohtalonsa armoille. Kun tämä sovelletaan juutalaiseen kansaan, tämä juhlittu 'proletariaatin internationalismi' oli kuollut kirjain." (16) Tällainen lausunto on täysin epäreilu.

Kuitenkin, jopa nämä juutalaiset kirjailijat, jotka kiistävät hallituksen 'hyväntahtoisuuden' liittyen juutalaisten evakuoinneissa, tunnustavat sen laajuuden. "Juutalaisen väestön sosiaalisesta rakenteesta johtuen, juutalaisten osuus evakuoiduista olisi pitänyt olla paljon suurempi kuin juutalaisten osuus kaupunkiväestöstä." (17) Ja se todellakin oli. Evakuointi-neuvosto perustettiin 24.6.1941, vain kaksi päivää Saksan hyökkäyksen jälkeen (Shvernik oli puhemies ja Kosygin sekä Pervukhin olivat hänen alaisiaan). Sen tärkein tehtävä oli ilmoituksen mukaan seuraavanlainen: evakuoida ensimmäisenä valtion ja puolueen toimistot henkilökunnan, teollisuuden ja raaka-aineiden kera, sekä evakuoitujen tehtaiden työläiset ja heidän perheensä, sekä nuorukaiset jotka ovat asevelvollisuus-ikäisiä. Sodan alusta marraskuuhin 1941, noin 12 000 000 ihmistä evakuoitiin uhanalaisilta alueilta taakse. (18) Tähän lukuun sisältyi, kuten me olemme nähneet, 1 000 000...1 100 000 itäistä juutalaista ja yli 200 000 läntistä juutalaista alueilta jotka tultaisiin miehittämään pian. Lisäksi, meidän täytyy lisätä tähän lukuun huomattava määrä juutalaisia jotka evakuoitiin Venäjän Federaation kaupungeista ja alueilta, jotka eivät koskaan joutuneet saksalaisten haltuun (erityisesti Moskovasta ja Leningradista). Solomon Schwartz lausuu: "Tämä yleinen valtion virastojen ja teollisuusyritysten evakuoiminen henkilökuntansa kera (usein myös heidän perheensä) oli monin paikoin hyvin laaja. Kiitos Ukrainan juutalaisten sosiaalisen rakenteen, jossa merkittävä osuus juutalaisia toimi yhteiskunnan keskitason ja huipputason palvelijoina, mukaan lukien akateeminen ja tekninen älymystö, sekä se että juutalaisia työläisiä oli paljon Ukrainan raskaassa teollisuudessa, juutalaisten osuus evakuoiduista oli paljon suurempi kuin heidän osuutensa kaupunkiväestöstä, ja (vielä suurempi kuin heidän osuutensa koko väestöstä)." (19)

Näin tapahtui myös Valko-Venäjällä. 1920-luvulla ja 1930-luvun alussa, he olivat melkein pelkästään juutalaisia, nuoria ja vanhoja, jotka opiskelivat "erilaisissa opistoissa, kirjallisuus-luennoilla, päiväkouluissa, iltakouluissa, ja vuorokouluissa (shift schools). Tämä mahdollisti köyhien ihmisten nousun juutalaisista kylistä teollisuustyöläisten joukkoon. Muodostaen ainoastaan 8,9 % Valko-Venäjän väestöstä, juutalaisia teollisuustyöntekijöistä oli 36 % tässä tasavallassa vuonna 1930." (20)

S. Schwartz jatkaa: "Juutalaisten korkeaa osuutta evakuoitujen määrästä auttoi myös se tosiasia että monien työläisten kohdalla, evakuointi ei ollut pakollista. Siksi, monet, etupäässä ei-juutalaiset, pysyivät siellä missä he olivat. Täten, jopa niillä juutalaisilla jotka eivät kuuluneet pakollisten evakuoitavien joukkoon, oli paremmat mahdollisuudet tulla evakuoiduiksi." (21) Kuitenkin, tämä kirjailija huomauttaa myös että "Neuvosto-lehdistössä ei julkaistu ainuttakaan hallituksen määräystä tai ohjetta jossa evakuointi olisi koskenut ensisijaisesti juutalaisia. Se tarkoittaa että ei ollut juutalaisten tarkoituksellista evakuointia." (22)

Pitäen mielessä Neuvosto-todellisuuden, tämä johtopäätös näyttää olevan huonosti perusteltu ja, joka tapauksessa ylimalkainen. Todellakaan, raportteja juutalaisten joukkoevakuoinneista ei esiintynyt Neuvosto-lehdistössä. On helppo ymmärtää miksi. Ensinnäkin, Saksan kanssa tehdyn sopimuksen jälkeen, Neuvostoliitto pysyi hiljaa Hitlerin juutalais-politiikasta, ja kun sota syttyi, suurin osa neuvostoliittolaisista ei tiennyt millainen uhka Saksan hyökköys oli juutalaisille. Toiseksi, ja tämä oli luultavasti tärkeämpi tekijä, Saksan propaganda nuhteli äänekkäästi 'juutalais-boslhevismia' ja Neuvostoliiton johto epäilemättä ymmärsi että he antoivat vankan perustan tälle propagandalle 1920- ja 1930-luvulla, joten kuinka he voisivat nyt julistaa avoimesti ja kovaan ääneen että hallituksen tärkein prioriteetti oli pelastaa juutalaiset? Tämä olisi vain nähty Hitlerin auttamisena.

Siksi, ei ollut julkisia ilmoituksia että evakuoitujen joukossa "juutalaiset olivat yliedustettuina". "Evakuointi-ohjeissa ei mainittu juutalaisia", kuitenkaan, "evakuointien aikana juutalaisia ei syrjitty". (23) Päinvastoin, heitä evakuoitiin kaikin mahdollisin keinoin, mutta hiljaisuudessa, ilman lehdistön läsnäoloa Neuvostoliiton rajojen sisäpuolella. Kuitenkin, ulkomaiden käyttöön tarkoitettu propaganda oli omanlaistaan. Esimerkiksi, joulukuussa 1941, Moskovan Radio -- ei Venäjän kielellä, tietenkään, vaan puolaksi, ja "seuraavana päivänä, saksaksi, useaan kertaan, vertasi Venäjän onnistunutta talvista vastahyökkäystä makkabealaiseksi ihmeeksi" ja kertoi saksaa puhuville kuuntelijoille, useaan kertaan, että "juuri Hamukka-viikon aikana", 134. Nürnbergin divisioona, nimetty tämän kaupungin mukaan "jossa rotulait laadittiin", tuhottiin. (24) Vuosina 1941 - 1942, Neuvostoviranomaiset olivat hyvillään siitä että palvelijat täyttivät synagogat Moskovassa, Leningradissa ja Harkovassa, ja he avoimesti julistivat juutalaista Passover-juhlaa vuonna 1942. (25)

Me emme voi sanoa että Neuvosto-lehdistö olisi ollut hiljaa saksalaisten julmuuksista. Ilya Ehrenburg sekä muut (kuten journalisti Kriger) julistivat suunnatonta vihaa saksalaisia kohtaan koko sodan ajan, ja he myös mainitsivat juutalaisten kärsimykset, mutta eivät kuitenkaan painottaneet sitä erityisesti. Koko sodan ajan, Ehrenburg jyrisi että "saksalainen on luonteensa puolesta peto", ja hän vaati "olemaan säästämättä edes syntymättömät fasistit" (tarkoittaen raskaana olevien saksalaisten naisten murhaamista), ja hänet pysäytettiin (and he was checked) vasta aivan lopussa, kun venäläiset olivat edenneet Saksan rajojen sisäpuolelle ja tuli selväksi että armeija omaksunut liian hyvin puolueen linjan kahlitsemattomasta vihasta kaikkia saksalaisia vastaan.

Kuitenkin, ei ole epäilystäkään että natsien politiikkaa tuhota juutalaiset, sen suunnitelmallisuutta ja laajuutta, ei riittävästi käsitelty Neuvosto-lehdistössä, joten edes Neuvostoliiton juutalais-väestö kykeni tuskin ymmärtämään vaaran todellisen laajuuden. Itse asiassa, koko sodan aikana, oli vain harvoja julkisia lausuntoja joissa käsiteltiin juutalaisten kohtaloa Saksan miehityksen alla. Stalin, puheessaan 6.11.1941 (Lokakuun vallankumouksen 24-vuotisjuhlassa) sanoi: "Natsit ovat... yhtä innokkaita organisoimaan keskiaikaisia juutalais-pogromeja kuin tsaarin hallitus oli. Natsi-puolue on... pogromien ja keskiaikaisen taantumuksen puolue." (26) Eräs israelilainen historioitsija kirjoittaa: "Sen pohjalta mitä me tiedämme, se oli ainoa tapaus koko sodan aikana jolloin Stalin julkisesti mainitsi juutalaiset." (27) 6.1.1942, Ulkomaan asioiden kansankomissariaatin muistiossa, jonka Molotov oli laatinut ja joka oli osoitettu kaikille valtioille joilla oli diplomaattisuhteet Neuvostoliiton kanssa, juutalaiset oli mainittu yhtenä monista Neuvostoliiton kärsivistä kansoista, ja juutalaisten teloituksia Kiovassa, Lvov´issa, Odessassa, Kamenetz-Podolsk´issa, Dnepropetrovskissa, Mariupolissa ja Kerch´issä oli korostettu ja uhrien määrä lueteltu. "Tämä hirvittävä joukkomurha ja pogromit olivat saksalaisten tunkeutujien aiheuttamia Kiovassa, Ukrainan pääkaupungissa... Merkittävä määrä juutalaisia, lukuun ottaen naiset ja lapset, oli pidätetty; ennen teloitusta heidät kaikki oli riisuttu alasti, heitä oli hakattu ja sitten... ammuttu konekivääreillä. Monia joukkomurhia tapahtui... muissa Ukrainan kaupungeissa, ja nämä veriset teloitukset oli kohdistettu erityisesti aseistamattomia ja puolustuskyvyttömiä työväenluokan juutalaisia vastaan." (28) 19.12.1942, Neuvostohallitus antoi julistuksen jossa mainittiin Hitlerin "erityinen suunnitelma juutalaisväestön täydelliseksi tuhoamiseksi Euroopan miehitetyillä alueilla" ja itse Saksassa, "vaikkakin melko vähäinen, Neuvostoliiton väestön juutalais-vähemmistö... kärsi erityisen raskaasti näiden natsi-hirviöiden verenhimosta." Mutta eräät lähteet huomauttavat että tämä julistus oli jossain määrin väärennetty; se tuli kaksi vuorokautta sen jälkeen kun läntiset Liittoutuneet olivat antaneet samanlaisen lausunnon, eikä Neuvosto-lehdistö julkaissut sitä. Vuonna 1943, natsien julmuuksia tutkivan komission (Extraordinary State Commission for investigation of Nazi atrocities) seitsemästä raportista (kuten neuvostoliittolaisten sotavankien tappaminen ja kulttuuri-aarteiden ryöstäminen), vain yhdessä viitattiin juutalaisten murhaamiseen -- Stavropolin alueella, lähellä Mineralnye Vody´a. (29) Ja Kiovassa, kun taas puheessaan joka koski ukrainalaisten kohtaamia kärsimyksiä miehituksen alla, Hrutshev ei maininnut juutalaisia lainkaan. (30)

Luultavasti tämä on totta. Itse asiassa, Neuvosto-massat eivät ymmärtäneet lainkaan juutalaisten kohtaaman tuhon laajuutta. Kaiken kaikkiaan, tämä oli meidän yhteinen kohtalomme -- elää Neuvostoliiton läpäisemättömässä vankisellissä ja olla tietämättömiä siitä mitä ulkopuolisessa maailmassa tapahtui. Kuitenkaan, Neuvostoliiton juutalaiset eivät voineet olla täysin tietämättömiä koskien tapahtumia Saksassa. "1930-luvun puolivälissä, Neuvosto-lehdistö kirjoitti paljon Saksan antisemitismistä... Leon Feichtwanger´in romaani The Oppenheim Family sekä elokuva joka pohjautui tähän kirjaan, kuten myös eräs toinen elokuva, Professor Mamlock, osoittaa selvästi vaarat joita juutalaiset kohtasivat." (31) Kristalliyön pogromien jälkeen, Pravda julkaisi artikkelin nimeltä "The Fascist Butchers and Cannibals", jossa natsit tuomittiin voimakkaasti: "Koko sivistynyt maailma katsoo inholla ja suuttumuksella puolustuskyvyttömien juutalaisten joukkomurhaa saksalaisten fasistien toimesta... Samoilla tunteilla Neuvosto-kansa katsoo näitä likaisia ja verisiä tapahtumia Saksassa. Neuvostoliitossa, kapitalistien ja maanomistajien mukana, kaikki antisemitismin lähteet on pyyhitty pois." (32) Sitten, koko marraskuun ajan, Pravda julkaisi päivittäin etusivullaan raportteja kuten "Juutalais-pogromeita Saksassa", "Petomainen kosto juutalaisiin", "Protestien aalto ympäri maailmaa fasisti-roistojen julmuuksia vastaan". Hitlerin vastaisia mielenosoituksia järjestettiin Moskovassa, Leningradissa, Kiovassa, Tbilisissä, Minskissä, Sverdlovskissa ja Stalingradissa. Pravda julkaisi yksityiskohtaisen selostuksen älymystön kokouksesta Great Hall of the Conservatoryssa, jossa puhuivat A.N. Tolstoy, A. Korneychuk, L. Sobolev (kansantaiteilija), A.B. Goldenweiser ja S.M. Mikhoels, sekä myös päätöslauselman joka hyväksyttiin tässä kokouksessa: "Me Moskovan älymystön edustajat, nostamme äänemme suuttumuksesta ja tuomitsemme natsien julmuudet sekä epähumaanit väkivaltaisuudet Saksan puolustuskyvytöntä juutalaisväestöä vastaan. Nämä fasisti-pedot hakkaavat, silpovat, raiskaavat ja polttavat elävältä kirkkaassa päivänvalossa ihmisiä jotka ovat syyllisiä ainoastaan siihen että he kuuluvat juutalaiseen kansallisuuteen." (33) Seuraavana päivänä, 29. marraskuuta, otsikolla "Neuvostoliiton älymystö on raivoissaan juutalais-pogromeista Saksassa", Pravda antoi täydellisen selonteon mielenosoituksista muissa Neuvostoliiton kaupungeissa.

Kuitenkin siitä hetkestä lähtien kun Ribbentrop-Molotov -sopimus allekirjoitettiin elokuussa 1939, ei ainoastaan kritiikki Natsien politiikkaa kohtaan vaan myös kaikenlainen informaatio juutalaisten vainoista Euroopan maissa katosi Neuvosto-lehdistöstä. "Suuri määrä viestejä... saapui Neuvostoliittoon erilaisia kanavia pitkin -- tiedustelu, suurlähetystöt, Neuvosto-journalistit. Tärkeä informaatiolähde olivat juutalaiset pakolaiset jotka onnistuivat ylittämään Neuvostoliiton rajan. Kuitenkin, Neuvosto-media, mukaan lukien juutalainen lehdistö, pysyi hiljaa." (34)

"Kun Neuvostoliiton ja Saksan välinen sota syttyi ja juutalaisvastaisuudesta alettiin puhua taas, monet juutalaiset uskoivat sen olevan pelkkää propagandaa." Näin väittää eräs moderni tutkija, joka turvautuu eloonjääneiden todistuksiin, jotka on kerätty puolen vuosisadan aikana. "Monet juutalaiset turvautyivat mieluummin omiin elämän kokemuksiinsa kuin radioon, kirjoihin ja sanomalehtiin. Kuva Saksasta ei muuttunut useimpien juutalaisten mielissä Ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Ja silloin juutalaiset pitivät Saksan hallitusta eräänä suvaitsevimmista heitä kohtaan." (35) Monet juutalaiset muistivat, että Saksan miehityksen aikaan vuonna 1918, saksalaiset kohtelivat juutalaisia paremmin kuin he kohtelivat muuta paikallista väestöä, ja niin juutalaiset olivat vakuuttuneita." (36) Seurauksena, "vuonna 1941 suuri määrä juutalaisia jäi miehitetyille alueille vapaaehtoisesti." Ja vielä vuonna 1942, "silminnäkijöiden todistusten mukaan, juutalaiset Voronezhissa, Rostovissa, Krasnodarissa, ja muissa kaupungeissa odottelivat kaupungeissaan (waited for the front to roll through their city) ja toivoivat saavansa jatkaa työtään lääkäreinä ja opettajina, räätäleinä ja suutareina, uskoen palveluksilleen olevan aina kysyntää... Näitä juutalaisia ei voitaisi tai ei tultaisi evakuoimaan myöskään puhtaasti materiaalisista syistä." (37)

Samalla kun Neuvosto-lehdistö ja radio sensuroivat informaatiota juutalaisiin kohdistuneista julmuuksista joihin miehittäjät syyllistyivät, yiddishin kielinen sanomalehti Einigkeit (Unity), Juutalaisen anti-fasistisen komitean (EAK) virallinen julkaisu sai luvan kirjoittaa siitä avoimesti vuoden 1942 kesästä lähtien. Ilmeisesti, ensimmäinen askel EAK:n perustamisessa oli radion välityksellä pidetty kokous (radio-meeting) elokuussa 1941, "jossa oli mukana juutalaisen kansan edustajia" (S. Mikhoels,  P. Marques, J. Ohrenburg, S. Marshak, S. Eisenstein, sekä muita kuuluisia nimiä). Propaganda-tarkoitusta varten, se lähetettiin Yhdysvaltoihin ja muihin Liittoutuneiden valtioihin. "Länsimaiden yleisön reaktio ylitti kaikkein optimistisimmat odotukset Moskovassa... Liittoutuneiden valtioissa juutalais-organisaatiot alkoivat nopeasti keräämään rahaa Puna-armeijalle." Heidän menestyksensä rohkaisi Kremliä perustamaan pysyvän juutalaiskomitean Neuvostoliittoon. "Näin alkoi seitsemän vuotta kestänyt yhteistyö Neuvosto-viranomaisten ja globaalin sionismin kanssa." (38)

Komitean kehittäminen oli vaikea prosessi, joka oli raskaasti riippuvainen hallituksen asenteista. Syyskuussa 1941, eräs vaikutusvaltainen Bundin jäsen, Henryk Ehrlich, vapautettiin vankilasta johtamaan tätä organisaatiota. Vuonna 1917 Ehrlich oli ollut kuluisan ja silloin vaikutusvaltaisen Executive Committee of the Petrosovietin jäsen. Myöhemmin, hän muutti Puolaan missä neuvostojoukot vangitsivat hänet vuonna 1939. Hän ja hänen toverinsa, Alter, joka oli myös Bundin jäsen ja joka oli syntynyt Puolassa, alkoi valmistella projektia jonka tavoitteena oli mobilisoida kansainvälinen juutalainen mielipide, jossa olisi suurempi osuus ulkomaiden kuin Venäjän juutalaisia (with heavier participation of foreign rather than Soviet Jews). "Puolalaiset Bundin jäsenet olivat päihtyneitä heidän vapaudestaan... ja yhä suuremmassa määrin toimivat häpeämättömästi.

Evakuoituina Kuibyshev´iin (Samara), virastojen mukana, he olivat yhteydessä Lännen diplomaattisiin edustajiin, jotka oli siirretty sinne myös... ehdottaen, erityisesti, juutalaisen legioonan perustamista USA:ssa taistellakseen Neuvostoliiton-Saksan rintamalla... Asiat menivät niin pitkälle että Puolan Bundin jäsenet... alkoivat suunnitella matkaa Länteen omilla rahoillaan." Lisäksi, molemmat Bundin aktivistit "ylimielisesti olettivat (eivätkä he salanneet sitä) että he voisivat uudistaa Neuvostoliiton poliittisen järjestelmän." Joulukuussa 1941, molemmat Komitean liian innokkaat johtajat pidätettiin (Ehrlich hirtti itsensä vankilassa; Alter ammuttiin). (39)

Kuitenkin keväällä 1942, tämä Juutalaisen anti-fasistisen komitean projekti elvytettiin, ja "juutalaisen kansan edustajien" kokous kutsuttiin uudelleen kokoon. Valittiin komitea, vaikka tällä kertaa siihen kuului yksinomaan Neuvostoliiton juutalaisia. Solomon Mikhoels´ista tuli sen puhemies, ja Shakhno Epstein ('Stalinin silmä juutalaiskysymyksessä), joka oli entinen fanaattinen bundisti ja myöhemmin fanaattinen chekisti, valittiin sen toimeenpanevaksi sihteeriksi." Muiden muassa, sen jäseniä olivat kirjailijat David Bergelson, Peretz Markish, Leib Kvitko, ja Der Nistor; tiedemiehet Lina Shtern ja Frumkin, Akatemian jäsen. Runoilija Itzik Fefer´istä tuli varapuheenjohtaja. Hän oli entinen trotskilainen joka armehdettiin koska hän sävelsi hymnejä jotka oli omistettu Stalinille; hän oli "tärkeä NKVD:n agentti", ja "luotettavana salaisena agenttina", hän pääsy matkustamaan Länteen. (41)

Tämän Komitean tehtävä oli sama: vaikuttaa kansainväliseen julkiseen mielipiteeseen, sekä "vedota juutalaisiin kaikkialla maailmassa, mutta käytännössä vetoomuksia esitettiin Amerikan juutalaisille," rakentaen myötätuntoa ja keräten rahallista apua Neuvostoliitolle. (42) Ja se oli suurin syy Mikhoels´in and Fefer´in matkalle Yhdysvaltoihin kesällä 1943, joka tapahtui samaan aikaan Kominternin hajoamisen kanssa. Matka oli valtava menestys, lietsoen mielenosoituksia 14 kaupungissa ympäri Yhdysvaltoja, 50 000 ihmistä osallistui mielenosoitukseen yksin New York Cityssä. Entisen sionisti-johtajat Weizmann ja Albert Einstein ottivat Mikhoels´in ja Fefer´in vastaan. (43) Kuitenkin, kulissien takana tätä Komiteaa johti Lozovskiy-Dridzo, Neuvostoliiton tiedotustoimiston (Sovinformbureau) apulaispäällikkö; tällä Komitealla ei ollut toimistoja Neuvostoliitossa eikä se voinut toimia itsenäisesti; itse asiassa, "kyseessä ei ollut niinkään rahan kerääminen Puna-armeijalle, vaan toimia Neuvostoliiton propaganda-välineenä ulkomailla." (44)

Eräät juutalaiset kirjailijat väittävät että 1930-luvun lopulla oli "salainen mutta itsepintainen pyrkimys poistaa juutalaiset hallinnon kaikilta tasoilta." Esimerkiksi D. Shub kirjoittaa että vuoteen 1943 mennessä yhtäkään juutalaista ei ollut jäljellä NKVD:n ylimmässä johdossa, vaikkakin, "useita juutalaisia oli vielä Kaupan, Teollisuuden ja Elintarviketeollisuuden komissariaateissa. Oli myös jonkin verran juutalaisia Julkisen opetuksen Komissariaatissa sekä Ulkomaan toimistossa." (45) Eräs moderni tutkija tekee toisenlaisen johtopäätöksen pohjautuen arkistomateriaaliin jota on ollut saatavilla 1990-luvulla: "1940-luvulla, juutalaisten rooli rangaistus-elimissä (punitive organs) säilyi erittäin näkyvänä, loppuen vasta sodan jälkeisinä vuosina kosmopolisaation vastaisen kampanjan myötä." (46)

Kuitenkaan, ei ole eroa mielipiteissä liittyen juutalaisten melko suureen osuuteen armeijan ylimmässä johdossa. The Jewish World raportoi että "Puna-armeijassa, sodan aikaan, oli yli sata juutalaista kenraalia", ja kyseessä oli vain "pieni satunnaisesti valittu otos kenraalien luettelosta, siihen eivät sisältyneet jalkaväen kenraalit." Siellä oli 17 nimeä; ironisesti, mukana oli myös Insinööripalvelun (Engineering Service) kenraalimajuri Frenkel Naftaliy Aronovich GULAG:ista. (47) 25 vuotta myöhemmin, eräs toinen asiakirja-kokoelma vahvistaa että sodan keskivaiheilla oli ainakin sata juutalaista kenraalia, ja tämä lista toi esiin lisää nimiä. (48) Kuitenkin, tästä kokoelmasta valitettavasti puuttui 'super-kenraali' Lev Mekhlis -- Stalinin läheisin ja luotetuin apulainen vuosina 1937 - 1940; vuodesta 1941 hän oli Puna-armeijan Poliittisen hallinnon päällikkö. Kymmenen päivää sodan alkamisen jälkeen, Mekhlis pidätti kymmenen Länsirintaman korkea-arvoisinta kenraalia. (49) Hän oli myös pahamaineinen rangaistustoimistaan Neuvostoliiton ja Suomen välisen sodan aikana ja myöhemmin Krimillä.

The Short Jewish Encyclopedia antaa vielä viidentoista juutalaisen kenraalin nimet. Äskettäin, eräs israelilainen tutkija on julkaissut listan juutalaisista kenraaleista ja amiraaleista (mukaan lukien ne jotka ylennettiin tähän luokkaan sodan aikana). Yhteensä, oli 270 kenraalia ja amiraalia! Hän mainitsee myös neljä sodan aikaista kansankomissaaria Kaganovichin lisäksi. Heitä olivat Boris Vannikov (ammukset), Semien Ginzburg (rakentaminen), Isaac Zaltzman (panssarivaunut); sekä useita Puna-armeijan tärkeiden virastojen päälliköitä. Tämä lista sisältää myös neljä juutalaista armeijan komentajaa, 23 joukko-osaston komentajaa, 72 divisioonan komentajaa, ja 103 prikaatin komentajaa. (50)

"Missään Liittoutuneiden armeijassa, edes USA:n armeijassa, juutalaisilla ei ollut niin korkeita asemia kuin Neuvsotoliiton armeijassa," Tri. I. Arad kirjoittaa. (51) Ei, "juutalaisten karkottamista korkeista asemista" sodan aikana ei tapahtunut. Vuonna 1944 (Yhdysvalloissa), kuuluisa sosialisti Mark Vishnyak lausui että "edes Neuvostoliiton vannoutuneimmat viholliset eivät voi sanoa että sen hallitus viljelisi antisemitismiä." (52) Tämä oli ehdottoman totta.

Einigkeit-lehden mukaan (24.2.1945), "rohkeuden ja sankarillisuuden ansiosta... 63 374 juutalaista palkittiin arvonimin ja arvomerkein," ja 59 juutalaisesta tuli Neuvostoliiton sankareita. Varsovassa ilmestyneen yiddishinkielisen sanomalehden, Volksstimmen mukaan, (1963) Toisessa maailmansodassa palkittiin 160 772 juutalaista, joista 108 sai Neuvostoliiton sankarin arvonimen. (53) 1990-luvulla, eräs israelilainen kirjailija antaa listan nimistä päivämäärien kera, jossa on lueteltu 125 juutalaista jotka saivat Neuvostoliiton sankarin arvonimen, ja 12 juutalaista joista tuli Loisteliaan veljeskunnan täysivaltaisia ritareita (full chevaliers of the Order of Glory). (54) Me löydämme samanlaista tietoa kolmiosaisesta teoksesta nimeltä Essays on Jewish Heroism. (55) ja lopulta, tuorein arkisto-tutkimus paljastaa seuraavanlaisia lukuja: "Sodan aikana, 123 822 juutalaista palkittiin sotilaallisen kunniamerkein." (56) Täten, juutalaiset olivat viidennellä sijalla kunniamerkkien saajien joukossa, venäläisten, ukrainalaisten, valkovenäläisten ja tataarien jälkeen.

I. Arad sanoo että "antisemitismiä esteenä juutalaisille heidän sotilaallisella urallaan, ylenemisenä korkeammalle sotilaalliselle arvolle ei ollut olemassa Neuvostoliiton armeijassa sodan aikana." (57) Työskentely kotirintamalla armeijan hyväksi oli myös erittäin kunnioitettua. Neuvostoliiton juutalaisten suuri virta tieteen ja teknologian aloille 1930-luvulla kantoi hedelmää sodan aikana. Monet juutalaiset työskentelivät suunnitellen uudenlaisia aseita; hävittäjälentokoneita, tankkeja ja laivoja teollisuusyritysten tutkimus- ja rakentamis-yksiköissä. Heidän työnsä ansiosta vuosina 1941 - 1945, tukien sotilaita rintamalla, 180 000 juutalaista palkittiin. heidän joukossaan oli tiedemiehiä, insinöörejä, erilaisten hallinnon tasojen johtajia, sekä työläisiä. Keistä yli kaksisataa sai Leninin kunniamerkin; melkein kolmesataa juutalaista sai Tieteen ja teknologian Stalin-palkinnon. Sodan aikana kahdestatoista juutalaisesta tuli Sosialistisen työn sankareita, kahdeksasta fysiikan, matematiikan, kemian ja teknologian Tiededeakatemian täysivaltaisia jäseniä, ja kolmestatoista tuli Akatemian ulkojäseniä (Member-Correspondents of the Academy). (58)

Monet kirjailijat, mukaan lukien S. Schwartz, huomauttavat että "juutalaisten rooli sodassa salattiin systemaattisesti", mukaan lukien tarkoituksellinen politiikka "olla hiljaa juutalaisten roolista sodassa." Hän lainaa kuuluisien Neuvosto-kirjailijoiden teoksia, kuten K. Simonov (Days and Nights) ja V. Grossman (The People Is Immortal) joissa, "lukuisien sotilaiden, upseerien, poliittisten virkamiesten ja muiden sukunimien joukossa ei ole yhtä ainutta juutalaista nimeä." (59) Tietysti, tämä oli seurausta sensuurista, erityisesti Grossman´in tapauksessa. (Myöhemmin, sotilaita joilla oli juutalaisia nimiä ilmestyi uudelleen Grossman´in teoksissa.) Eräs toinen kirjailija huomauttaa että postikortteja joissa oli kuuluisan sukellusvene-komentajan, Israel Fisanovich´in kuva, myytiin paljon kaikkialla Neuvostoliitossa. (60) Eräs israelilainen tutkija mainitsee vielä 12 juutalaista, Neuvsotoliiton sankaria, joiden kuvia julkaistiin kirjekuorissa. (61)

Vaikka olen tämän sodan veteraani, en ole tutkinut sitä kirjoissani paljon, enkä ole myöskään karännyt materiaalia. Mutta minä näin juutalaisia rintamalla. Minä tunsin rohkeita miehiä heidän joukossaan. Esimerkiksi, minä erityisesti haluan mainita kaksi pelotonta tankkeja vastaan taistelevaa sotilasta (antitank fighters): toinen heistä oli ystäväni yliopiston ajoilta, luutnantti Emanuel Mazin; toinen oli nuori entinen opiskelija, sotilas Borya Gammerov (molemmat haavoittuivat taistelussa). Yksikössäni, kuudenkymmenen miehen joukossa, oli kaksi juutalaista -- kersantti Ilya Solomin, joka taisteli oikein hyvin koko sodan ajan, ja joka pian siirtyi Poliittiseen osastoon. Divisioonamme kahdenkymmenen upseerin joukossa oli eräs juutalainen, Majuri Arzon, hankintaosaston päällikkö. Runoilija Boris Slutsky oli todellinen sotilas. Hänellä oli tapana sanoa: "Olen täynnä luodinreikiä." Majuri Lev Kopelev, vaikka hän palveli Armeijan poliittisessa osastossa (hän oli vastuussa vihollisen sotilaisiin kohdistetusta vastapropagandasta), hän pelottomasti heitti itsensä kaikkiin taisteluihin. Entinen 'Mifliyetz', Semyon Freylih, rohkea upseeri, muistelee: "Sota alkoi... joten liityin armeijaan ennenkuin valmistuin yliopistosta, sillä me emme häpeilleet jakaa miljoonien kärsimyksiä." (62) Tai otetaanpa Lazar Lazarev, myöhemmin kuuluisa kirjallisuus-kriitikko, joka nuorena miehenä taisteli rintamalla kahden vuoden ajan kunnes hänen kätensä menivät huonoon kuntoon (until both his hands were mauled): "Se oli meidän velvollisuutemme ja olisi ollut häpeällistä välttää sitä... se oli elämää -- ainoa mahdollinen näissä olosuhteissa, ainoa säädyllinen valinta minun ikäiselleni ja koulutuksen saaneelle ihmiselle." (63) Boris Izrailevich Feinerman kirjoitti vuonna 1989 vastineena Book Reviewin artikkeliin, että 17-vuotiaana, heinäkuussa 1914, hän liittyi vapaaehtoisena jalkaväkirykmenttiin; lokakuussa, hänen molemmat jalkansa haavoittuivat ja hän joutui sotavangiksi; hän pakeni ja käveli pois vihollisen saartorenkaan sisältä -- sitten, tietysti, hänet vangittiin 'petoksesta' -- mutta vuonna 1943 hän pääsi pois leiriltä liittymällä rangaistuspataljoonaan; hän taisteli siellä ja myöhemmin hänestä tuli konekiväärimies tankki-rykmentin jalkaväen hyökkäysosastossa, ja hän haavoittui vielä kaksi kertaa.

Me voimme löytää monia esimerkkejä uhrauksista taistelun aikana Russian Jewish Encyclopedian tuoreimmasta painoksesta. Shik Kordonskiy, miina- ja torpedo-rykmentin komentaja, "lensi palavalla koneellaan päin vihollisen laivaa", hänestä tehtiin jälkikäteen Neuvostoliiton sankari. Wolf Korsunsky, "lentorykmentin navigaattori", pääsi myös Neuvostoliiton sankariksi. Victor Hasin, "Neuvostoliiton sankari, laivueen komentaja... otti osaa 257 ilmataisteluun; hän henkilökohtaisesti ampui alas useita vihollisen lentokoneita", tuhosi vielä kymmenen konetta maan päällä; hänet ammuttiin alas "vihollisen miehittämällä alueella, ja hän vietti useita päiviä vaeltaen etulinjojen läpi. Hän kuoli sairaalassa vammoihinsa." Henkilö ei voi ilmaista sitä paremmin! Tämä Encyclopedia sisältää useita kymmeniä juutalaisten nimiä jotka kuolivat taistelussa.

Kuitenkin, huolimatta näistä rohkeuden kyseenalaistamattomista esimerkeistä, eräs juutalainen tutkija huomauttaa katkerasti "laajalle levinneestä uskomuksesta armeijassa ja kotirintamalla että juutalaiset välttelivät taisteluyksiköitä". (64) Tämä on vahingollinen ja kivulias tahra...

"Viimeisen sodan aikana, antisemitismi Venäjällä lisääntyi merkittävästi. Juutalaisia syytettiin epäoikeudenmukaisesti armeijan palveluksen välttelemisestä, ja erityisesti etulinjan välttelemisestä." (65) Juutalaisista sanottiin usein, että "taistelemisen sijaan he ryntäsivät Alma-Ataan ja Tashkentiin." (66) Tässä on erään Puolan juutalaisen todistus joka taisteli Puna-armeijassa: "Tässä armeijassa, nuoret ja vanhat yrittivät vakuutella minulle että rintamalla ei ollut yhtäkään juutalaista. Minulle sanottiin 'ystävälliseen' tapaan: 'Meidän täytyy taistella heidän puolestaan... Olet hullu, kaikki sinun kansasi istuvat turvallisesti kotona. Kuinka sinä tulit tänne rintamalle.'" (67) I. Arad kirjoittaa: "Ilmaisuja kuten 'me olemme rintamalla ja juutalaiset ovat Tashkentissa', 'henkilö ei koskaan näe juutalaista etulinjassa' saatiin kuulla yhtälailla sotilaiden ja siviilien keskuudessa." (68) Minä todistan: Kyllä, henkilö saattoi kuulla tällaista sotilaiden keskuudessa rintamalla. Ja heti sodan jälkeen -- kuka ei ole kokenut tällaista? -- kivulias tunne säilyi meidän slaavien keskuudessa että meidän juutalaisemme olisivat voineet toimia tässä sodassa uhrautuvampaan tapaan, että alempien arvoasteiden joukossa rintamalla juutalaiset olisivat voineet olla enemmän läsnä.

Näistä tunteista on helppo syytää (ja niistä syytettiin) kahlitsematonta venäläistä antisemitismiä. (Kuitenkin, monet lähteet syyttävät tästä 'saksalaista propagandaa' jota syötettiin keskuuteemme. Millaisia uhmisiä! He ovat hyviä omaksumaan ainoastaan propagandaa -- on se sitten Stalinin tai Hitlerin propagandaa -- eivätkä he kelpaa mihinkään muuhun!) Nyt kun puoli vuosisataa on kulunut, eikö ole aika selvittää tämä asia?

Ei ole saatavilla virallista dataa Neuvostoliiton armeijan etnisestä koostumuksesta koostumuksesta Toisen maailmansodan aikaan. Siten, useimmat tutkimukset juutalaisten osallisuudesta ovat vain arvioita, usein ilman lähdeluetteloa tai selitystä miten arvioon on päästy. Kuitenkin, me voimme sanoa että 1990-luvulle mentäessä luku 500 000 oli yleisesti hyväksytty: "Juutalainen kansa varusti Puna-armeijaa melkein 500 000 sotilaalla." (69) "Toisen maailmansodan aikaan, 550 000 juutalaista palveli Puna-armeijassa." (70) The Short Jewish Encyclopedia huomauttaa että "yksin Neuvostoliiton armeijan kenttäjoukoissa palveli yli 500 000 juutalaista, eivätkä näihin lukuihin sisälly juutalaiset partisaanit jotka taistelivat Natsi-Saksaa vastaan." (71) Näitä samoja lukuja käytetään teoksessa Essays on Jewish Heroism, Abramovich´in kirjassa In the Deciding War sekä muissa lähteissä.

Me löydämme ainoastaan yhden kirjailijan joka yrittää perustella arvionsa antamalla lukijoille yksityiskohtaista tietoa järkeilystään. Se oli eräs israelilainen tutkija, I. Arad, aiemmin siteeratussa kirjassaan Catastrophe.

Arad päättelee että "juutalaisten kokonaismäärä jotka taistelivat Neuvostoliiton armeijassa saksalaisia natseja vastaan ei ollut vähempää kuin 420 000...430 000." (72) Hän lisää tähän lukuun "tuhannet juutalaiset partisaanit jotka taistelivat saksalaisia miehittäjiä vastaan metsissä." (Myöhemmin heidät liitettiin tavalliseen armeijaan vuonna 1944 Valko-Venäjän ja läntisen Ukrainan vapauttamisen jälkeen.) Samaan aikaan, Arad uskoo että sodan aikaan "noin 25 000...30 000 juutalaista partisaania operoi Neuvostoliiton miehitetyillä alueilla." (73) The Israeli Encyclopedia artikkelissaan "Anti-Nazi Resistance" antaa alemman arvion: "Neuvostoliitossa, yli 15 000 juutalaista taisteli natseja vastaan maanalaisissa organisaatioissa sekä partisaani-yksiköissä." (74) Omissa laskelmissaan, Arad arvelee että mobilisoitujen juutalaisten määrä suhteessa väestöön oli sama kuin mobilisoitujen venäläisten määrä suhteessa väestöön, eli 13,0 %...13,5 %. Tämä tarkoittaisi 390 000...405 000 itäistä juutalaista (yhteensä heitä oli hieman yli 3 000 000). Kuitenkin, "eräillä Ukrainan ja Valko-Venäjän alueilla, juutalaisten osuus oli hyvin suuri; näitä ihmisiä ei mobilisoitu koska saksalaiset miehittivät nämä alueet hyvin nopeasti." Silti, tämä kirjailija arvioi että itäisten juutalaisten 'vaje' yleisessä mobilisaatiossa oli pieni, ja että ennenkuin saksalaiset tulivat, suurin osa oikean ikäisistä miehistä mobilisoitiin silti -- ja täten hän arvioi että armeijassa palveli 370 000...380 000 itäistä juutalaista. Mitä tulee läntisiin juutalaisiin, Arad muistuttaa meille että vuonna 1940 läntisellä Valko-Venäjällä ja läntisessä Ukrainassa, niistä jotka olivat syntyneet vuosina 1919 - 1922, noin 30 000 juutalaista nuorta oli listalla, mutta Neuvostohallitus piti hiljattain imperiumiin liitettyjen läntisten alueiden sotilaita "epäluotettavina"; siksi, melkein kaikki heidät siirrettiin työläisprikaatiin (Labor Army) sen jälkeen kun sota alkoi. "Vuoden 1943 loppuun mennessä, työläisprikaatiin siirrettyjen uudelleen mobilisointi alkoi... ja heidän joukossaan oli juutalaisia." Tämä kirjailija mainitsee että 6 000...7 000 läntistä juutalais-pakolaista taisteli kansallisissa balttilais-divisioonissa. Kun lisätään juutalaiset partisaanit jotka liitettiin armeijaan vuonna 1944, tämä kirjailija tekee johtopäätöksen: "Me voimme arvioida että ainakin 50 000 juutalaista Neuvostoliittoon liitetyiltä alueilta, mukaan lukien ne jotka mobilisoitiin ennen sotaa, palveli Puna-armeijassa." Täten, I. Arad päättelee että yhteensä 420 000...430 000 juutalaista palveli armeijassa vuosina 1941 - 1944. (75)

Arad´in mukaan, yleisesti käytetty 500 000 sotilaan lukumäärä viittaa yleiseen pohjaan (500 000 asevelvolista otettu koko juutalais-väestöstä), joka käsitti 3 700 000...3 850 000 henkilöä. Yllä mainittujen lähteiden mukaan, suurin arvio itäisten ja läntisten juutalaisten määrästä jotka pakenivat Saksan miehitystä oli 2 226 000 henkilöä, ja jos me lisäämme tähän pohjaan kaikki 1 080 000 itäistä juutalaista jotka jäivät miehitetyille alueille, aivan kuin heillä olisi ollut aikaa varustaa armeija kaikilla oikean ikäisillä miehillä juuri ennen saksalaisten tuloa -- mikä ei ollut totta -- tästä pohjasta puuttuu edelleen puoli miljoonaa ihmistä. Se tarkoittaisi myös että evakuoinnin onnistumista, josta keskusteltiin aiemmin, oli vahvasti aliarvioitu. (76)

Arad´in arvioissa ei ole ristiriitaa. Ja vaikka sen yksittäiset osat saattavat vaatia tarkistusta, loppujen lopuksi, se on yllättävän hyvin sopusoinnussa Sotilashistorian instituutin tähän asti julkaisemattomien lukujen kanssa, jotka on saatu Puolustusministeriön Keskusarkistosta. Datan mukaan, mobilisoitujen miesten määrä Suuren isänmaallisen sodan aikana olivat seuraavanlaiset:

• Venäläisiä - 19 650 000;
  
  
• Ukrainalaisia - 5 320 000;
  
  
• Valkovenäläisiä - 964 000;
  
  
• Tataareja - 511 000;
  
  
• Juutalaisia - 434 000;
  
  
• Kazakkeja - 341 000;
  
  
• Uzbekkeja - 330 000;
  
  
• Muita - 2 500 000. (77)

Joten, sitten, vaikuttivatko juutalaisvastaiset näkemykset ihmisten mielikuviin? Tietenkin. Sodan alussa, tietyllä osalla vanhuksia ja keski-ikäisiä oli edelleen arpia 1920- ja 1930-luvulta. Mutta suurin osa sotilaista oli nuoria miehiä jotka olivat syntyneet Vallankumouksen aikaan tai sen jälkeen; heidän käsityksensä maailmasta oli huomattavasti erilainen kuin heidän vanhemmillaan. Vertaa: ensimmäisen maailmansodan aikaan, huolimatta sotilasviranomaisten vainoharhaisesta asenteesta (spy mania) juutalaisia kohtaan jotka asuivat lähellä etulinjaa, Venäjän armeijassa ei ollut viitteitä juutalaisvastaisuudesta. Vuonna 1914, Venäjän viidestä miljoonasta juutalaisesta, 400 000 taisteli Venäjän keisarillisessa armeijassa, ja vuoteen 1917 mennessä heitä oli siellä jo 500 000. (78) (79) Tämä tarjoittaa sitä että sodan alussa joka kahdestoista Venäjän juutalainen taisteli tässä sodassa, ja sodan lopulla joka kymmenes. Ja Toisessa maailmansodassa joka seitsemäs tai kahdeksas juutalainen taisteli Neuvostoliiton armeijassa.

Vuonna 1874 juutalaisille annettiin yhtäläiset oikeudet muiden Venäjän alamaisten kanssa koskien yleistä asevelvollisuutta; kuitenkin, Ensimmäisen maailmansodan aikaan Helmikuun vallankumoukseen asti, Tsaari Aleksanteri II:n lakia jossa määrättiin että juutalaiset eivät voisi yletä aliupseeria korkeammalle (vaikka sitä ei sovellettu sotilaslääkäreihin), yhä noudatettiin. Bolshevikkien aikana, tilanne muuttui radikaalisti, ja Toisen maailmansodan aikana, kuten The Israeli Encyclopedia tekee yhteenvedon, "verrattuna muihin Neuvostoliiton kansallisuuksiin, juutalaiset olivat yliedustettuina vanhempien upseerien joukossa, etipäässä siksi heissä oli enemmän korkeakoulun suorittaneita." (80) I. Arad´in arvion mukaan, "juutalaisten komissaarien ja poliittisten virkamiesten (tai: upseerien) lukumäärä eri yksiköissä sodan aikaan oli suhteellisesti suurempi kuin juutalaisten lukumäärä kuin armeijan muissa viroissa... Vähintäänkin, juutalaisten osuus armeijan poliittisessa johdossa oli kolme kertaa suurempi kuin juutalaisten osuus koko väestössä siihen aikaan." (81) Lisäksi, tietenkin, juutalaiset olivat "sotilaslääketieteen ammattikunnan johtajia useilla rintamilla... 26 juutalaista Lääkärijoukkueen kenraalia (generals of the Medical Corps) sekä yhdeksän Eläinääkärijoukkueen kenraalia (generals of the Veterinary Corps) oli lueteltuna Puna-armeijassa." 33 juutalaista kenraalia palveli Insinööri-joukoissa. (82) Tietenkään, juutalaiset lääkärit ja insinöörit eivät miehittäneet ainoastaan korkeita virkoja: "Sotilaslääkäreinä... oli monia juutalaisia (lääkäreitä, sairaanhoitajia, lääkintämiehinä)." (83) Muistelkaamme että vuonna 1926, juutalaisia oli sotilaskääkäreistä 18,6 %, kun taas heidän osuutensa väestöstä oli 1,7 %. (84) Ja heidän osuutensa ainoastaan kasvoi sodan aikana koska suuri määrä naispuolisia juutalaisia sotilaslääkäreitä, "perinteisesti, suuri juutalaisten osuus Neuvostoliiton lääketieteessä ja teknillisissä ammateissa (engineering professions) luonnollisesti edesauttoi heidän suurta lukumääräänsä sotilasyksiköissä." (85)

Kuitenkin, huolimatta siitä että ei voida kiistää, etteivätkö heidän ponnistelunsa olisi olleet tarpeellisia lopullisen voiton kannalta, merkittävämpää on se, että kaikki eivät jääneet eloon nähdäkseen tätä omin silmin. Sillä välin, tavallinen sotilas, katsoessaan taakse etulinjalta, näki kaiken liian selkeästi että jopa toisia ja kolmansia porrastuksia pidettiin myös sotaan osallistujina: kaikki nämä syvällä takana olevat päämajat, tavaran toimittajat, koko lääketieteellinen osasto lääkäri-pataljoonista ylemmille tasoille, lukuisat linjojen takaiset teknilliset yksiköt, ja, tietysti, kaikenlainen palvelushenkilökunta siellä, ja, lisäksi, koko armeijan propaganda-koneisto, mukaan lukien kiertävä soittokunta, viihde-kiertueet -- niitä kaikkia pidettiin sodan veteraaneina, ja, totisesti, oli selvää jokaiselle että juutalaisten osuus oli siellä paljon suurempi kuin etulinjalla. Joku kirjoittaa että "Leningradin veteraani-kirjailijoiden joukossa, juutalaisten osuus kaikkien varovaisimpien ja kenties aliarvioiduimpien laskelmien mukaan oli 31 %." (86) Täten, heitä oli luultavasti enemmän. Kuitenkin, kuinka moni heistä oli toimitus-henkilökuntaa (editorial staff)? Sääntönä, toimitus-upseerit olivat 10...15 kilometriä etulinjan takana, ja jos kirjeenvaihtaja sattui olemaan rintamalla vihollisuuksien aikana, kukaan ei olisi käskenyt häntä "pysymään asemissa", hänellä oli lupa lähteä välittömästi. Monet ylpeilivät statuksellaan "etulinjan miehenä", mutta kirjailijat ja journalistit ovat syyllisiä siihen enimmäkseen (but writers and journalists are guilty of it the most). Kertomukset tällaisista kuuluisista henkilöistä ansaitsevat yksityiskohtaista huolellista analyysiä. Kuitenkin, kuinka moni muu -- ei kuuluisa eikä huomattava -- etulinjan mies asettui asumaan lukuisiin sanomalehteä julkaiseviin toimistoihin kaikilla tasoilla -- rintamilla, armeijoissa, joukko-osastoissa ja divisioonissa? Tässä on eräs episodi. Valmistuttuaan konevivääri-koulusta, aliluutnantti Alexander Gershkowitz lähetettiin rintamelle. Mutta, oltuaan vuoron sairaalassa, "päästäkseen yksikkänsä rinnalle, pienellä rautatieasemalla, hän aisti painomusteen tutun hajun, seurasi sitä -- ja saapui toimistoon jossa painettiin divisioona-tason sanomalehteä, jossa kaivattiin etulinjan kirjeenvaihtajaa". Ja hänen kohtalonsa muuttui. "Tässä uudessa asemassa, hän matkusti tuhansia kilometrejä sotateitä." (87) Tietysti, myös sotakirjeenvaihtajia menehtyi tässä sodassa.

Muusikko Michael Goldstein, joka sai "valkoisen lipun" (ei taistelukelpoinen) huonon näkökykynsä vuoksi, kirjoittaa itsestään: "Halusin aina päästä rintamalle, missä minä pidin tuhansia konsertteja, missä minä kirjoitin useita sotilaslauluja, ja missä minä usein kaivoin jouksuhautoja." (88) Usein? Todella? Vieraileva muusikko -- ja lapio kädessään? Sotaveteraanina, minä sanon -- täysin mahdoton kuva. Tai tässä on eräs toinen hämmästyttävä elämäkerta. Eugeniy Gershuni "Ksällä 1941... liittyi vapaaehtoisesti erääseen miliisi-yksikköön, missä hän pian organisoi pienen soittokunnan." Ne jotka tietävät näistä aseistautumattomista ja jopa ilman univormua olevista kolonnista marssimassa varmaan kuolemaan, järkyttyisivät. Soittokunta, Totisesti! Syyskuussa 1941, "Gershumi artisti-ryhmänsä kanssa miliisistä sijoitettiin Leningradin Puna-armeijan palatsiin, missä hän organisoi ja johti sotilaita viihdyttävää sirkusta." Tarina päättyy 9.5.1945, jolloin Gershuni´n sirkus esitti näytelmän Berliinin valtiopäivätalon portailla. (89)

Tietysti, juutalaiset taistelivat jalkaväessä ja etulinjalla. 1970-luvun puolivälissä, eräs neuvostoliittolainen lähde antaa lukuja kahdensadan jalkaväki-divisioonan etnisestä koostumuksesta 1.1.1943 ja 1.1.1944 välisenä aikana, ja vertaa sitä jokaisen kansallisuuden osuuteen Neuvostoliiton rajojen sisäpuolella ennen vuotta 1939... Tänä ajanjaksona, juutalaisten osuus oli 1,5 % (1.1.1943) ja 1,28 % (1.1.1944) näiden divisioonien sotilaista, kun taas heidän osuutensa väestöstä vuonna 1939 oli 1,78 %. Vasta vuoden 1944 puolivälissä, kun mobilisaatio alkoi vapautetuilla alueila, juutalaisten osuus lasku 1,14 prosenttiin, koska melkein kaikki juutalaiset näillä alueilla oli tuhottu.

Pitäisi huomioida tässä että eräillä rohkeilla juutalaisilla oli jopa vielä hedelmällisempi ja voimakkaampi osa tässä sodassa rintaman ulkopuolella. Esimerkiksi, tämä kuuluisa Trepper´in Gurevich´in "Punainen orkesteri" vakoili Hitlerin hallintia sisältä päin vuoden 1942 syksyyn saakka, antaen neuvostoliittolaisille äärimmäisen tärkeää strategista ja taktista informaatiota. (Molemmat vakoojat pidätettiin ja Gestapo säilytti heitä sodan loppuun saakka; sitten, vapautuksen jälkeen heidät vangittiin Neuvostoliitossa -- Trepper 10 sai vuoden ja Gurevic 15 vuoden tuomion. (91) Tässä on eräs toinen esimerkki: eräs Neuvosto-vakooja, Lev Manevich, oli erityisyksikön entinen komentaja Sisällissodan aikaan ja myöhemmin pitkäaikainen vakooja Saksassa, Itävallassa ja Italiassa. Vuonna 1936 hänet pidätettiin Italiassa, mutta hänen onnistui olla yhteydessä Neuvosto-tiedusteluun jopa vankilasta käsin. Vuonna 1943, ollessaan vangittuna natsien leirillä nimellä Eversti Starostin, hän otti osaa anti-fasistiseen maanalaiseen liikkeeseen. Vuonna 1945, amerikkalaiset vapauttivat hänet mutta hän kuoli ennen paluuta Neuvostoliittoon (missä hänet olisi helposti vangittu). Vain 20 vuotta myöhemmin, vuonna 1965, hän sai Neuvostoliiton sankarin arvonimen jälkikäteen. (92) Henkilö voi myös löytää hyvin outoja elämäkertoja, kuten Mikhail Scheinman´in tarinan. 1920-luvun jälkeen hän palveli Komsomolin aluesihteerinä. Militanttien ateistien kaikkein raivokkaimpina vuosina hän työskenteli järjestön päämajassa; sitten hän valmistui Punaisten professorien instituutista (Institute of Red Professors), ja hän työskenteli VKPb:n Keskuskomitean lehdistöosastolla. Vuonna 1941 saksalaiset vangitsivat hänet ja hän vietti koko sodan loppuajan vankeudessa -- juutalainen ja korkea-arvoinen komissaari! Kuinka hän saattoi jäädä eloon jollei hän ollut petturi? Toisia vangittiin pitkäksi ajaksi paljon vähäisemmistä "rikoksista". Kuitenkaan, mitään ei tapahtunut, ja vuonna 1946 hänet oli jo turvallisesti palkattu Uskonnon historian museoon, ja myöhemmin Tiedeakatemian Historian instituuttiin. (93)

Kuitenkaan, tällaisia anekdoottisia todisteita ei voida laatia vakuuttavaksi argumenteiksi jommalle kummalle osapuolelle, eikä ole tarkkoja tilastoja, eikä myöskään todennäköistä että sellaisia ilmaantuu tulevaisuudessa.

Äskettäin, eräs israelilainen aikakauslehti joitakin mielenkiintoisia todistuksia. Kun eräs tietty Jonas Degen päätti liittyä vapaaehtoiseksi erääseen Komsomolin pataljoonaan sodan alussa, eräs toinen juutalainen nuori, Shulim Dain, jota Jonas pyysi mukaansa, vastasi: "Olisi todella onnekasta jos juutalaiset voisivat vain katsella taistelua kaukaa sivusta, sillä tämä ei ole heidän sotansa, vaikkakin nimellisesti tämä sota inspiroi juutalaisia ja auttoi heitä jälleenrakentamaan Israelin. Kun minut määrätään armeijaan, minä menen sotaan. Mutta vapaaehtoisesti? Ei tule kesää." (94) Eikä Dain ollut ainoa joka ajatteli näin; erityisesti, vanhemmilla ja kokeneemmilla juutalaisilla on saattanut olla samanlaisia ajatuksia. Ja tämä asenne, erityisesti juutalaisten keskuudessa jotka ovat omistautuneet Israelin ikuiselle ajatukselle, on täysin ymmärrettävä. Ja kuitenkin se on hämmentävä, sillä etenevä vihollinen oli juutalaisten arkkivihollinen, pyrkien ennen kaikkea tuhoamaan heidät. Kuinka Dain ja hänen kaltaisensa yksilöt saattoivat pysyä puolueettomina? Ajattelivatko he että venäläisillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin taistella maansa puolesta joka tapauksessa?

Eräs moderni kommentaattori (minä tunsin hänet henkilökohtaisesti -- hän on veteraani ja entinen leirin asukas) tekee johtopäätöksen: "Jopa vanhempien veteraanien joukossa niinä päivinä en ole törmännyt ihmisiin joilla on sellainen ajatuksen selkeys ja ymmärryksen syvyys," kuten Shulim Dain´illa (joka kuoli Stalingradissa): "Kaksi fasisti-hirviötä lukittuneet kuoleman syleilyyn." Miksi meidän pitäisi ottaa siihen osaa? (95)

Tietenkään Stalinin hallinto ei ollut yhtään parempoi kuin Hitlerin. Mutta sodan ajan juutalaisille, nämä kaksi hirviötä eivät voineet olla samanarvoisia! Jos tämä toinen hirviö olisi voittanut, mitä olisi sitten tapahtunut Neuvostoliiton juutalaisille? Eikö tämä sota ollut juutalaisten henkilökohtainen sota? Eikö se ollut heidän oma Isänmaallinen sota -- kohdata juutalaisten koko historian pahin vihollinen? Ja nämä juutalaiset jotka näkivät tämän sodan heidän omana sotanaan ja jotka eivät eristäneet kohtaloaan venäläisten kohtalosta, kuten Freylikh, Lazarev ja Fainerman, jotka ajattelivat toisin kuin Shulim Dain, he taistelivat epäitsekkäästi.

God forbid, en selitä Dain´in näkemystä "juutalaisena pelkuruutena". Kyllä, juutalaiset osoittivat survivalistista kaukonäköisyyttä ja harkitsevaisuutta koko Diasporan historian ajan; kuitenkin, se on tämä historia joka selittää nämä luonteenpiirteet. Ja Kuusipäiväisen sodan sekä muiden Israelin sotien aikana, juutalaiset ovat osoittaneet hätkähdyttävää sotilaallista rohkeutta.

Ottaen kaiken tämän huomioon, Dain´in näkemyksen voi selittää ainoastaan kaksoiskansalaisuuden rentoutuneella tunteella -- juuri samalla jota prosessori Solomon Lurie Petrogradista vuonna 1922 piti eräänä juutalaisvastaisuuden päätekijöistä (sekä sen selityksenä) -- juutalainen joka elää jossain tietyssä maassa ei kuulu ainoastaan siihen maahan, ja hänen uskollisuutensa jakaantuu väistämättä kahteen suuntaan. Juutalaiset ovat "aina vaalineet nationalistisia asenteita, mutta heidän nationalisuutensa kohde oli juutalaisuus, ei maa jossa he asuivat." (96) Heidän kiinnostuksensa tätä maata kohtaan on osittainen. Loppujen lopuksi, he -- vaikkakin monet heistä ainoastaan tiedostamattomasti -- näkivät tulevaisuudessa heidän oman maansa, Israelin.

Entäpä rintaman takana? Tutkijat ovat varmoja "juutalaisvastaisuuden kasvusta... sodan aikana." (97) Antisemitismin käyrä noina vuosina nousi voimakkaasti taas kerran, ja juutalaisvastaiset ilmentymät... niiden kiihkeyden ja määrän suhteen ylittivät 1920-luvun jälkimmäisellä puoliskolla esiintyneen antisemitismin... Sodan aikana, juutalaisvastaisuudesta tuli yleinen ilmiö jokapäiväisessä elämässä syvällä Neuvostoliiton takamailla." (98) (99)

Evakuoinnin aikana, "niin kutsuttu kotimainen antisemitismi, joka oli ollut talviunessa stalinistisen diktauuurin perustamisesta lähtien, 1930-luvun alusta, elpyi uudeleen yleisen turvattomuuden ja muiden kärsimysten taustaa vastan, jonka sota sai aikaan." (100) Tämä lausunto viittaa erityisesti Keski-Aasiaan, Uzbekistaniin ja Kazakstaniin, "erityisesti kun suuri määrä haavoittuneita ja vammautuneita veteraaneja saapui sinne rintamalta," (101) ja juuri siellä, suuret joukot evakuoituja juutalaisia eli, mukaan lukien Puolan juutalaiset, jotka oli "revitty pois heidän perinteisestä ympäristöstään ja joilla ei ollut kokemusta Neuvosto-kolhooseista. Tässä on todistuksia Keski-Aasiaan evakuoiduilta juutalaisilta, jotka oli merkitty muistiin pian sodan jälkeen: "Evakuoitujen juutalaisten alhainen tuottavuus oli paikallisten silmissä todiste juutalaisten väitetystä luonteenpiirteestä, eli haluttomuudesta tehdä fyysistä työtä... Juutalaisvastaisia asenteita lietsoi puolalaisten pakolaisten aktivisuus kulutustavara-markkinoilla... He ymmärsivät pian että heidän säännölliset tulonsa jotka tulevat teollisuusyrityksiltä, kolhooseilta ja kooperatiiveilta... eivät pelasta heitä nälkiintymiseltä ja kuolemalta. Jäädäkseen eloon, heillä oli vain yksi keino -- markkinoiden pyörittäminen, tai 'keinottelu'..." (102) (103) Täten, se oli Neuvosto-todellisuus joka ajoi "Puolan juutalaiset turvautumaan markkina-transaktioihin pitivät he siitä tai eivät... Tashkentin ei-juutalainen väestö tunsi inhoa Ukrainasta evakuoituja juutalaisia kohtaan. Eräät sanoivat: 'Katsokaa näitä juutalaisia.Heillä on aina paljon rahaa. Sitten oli tapauksia joissa juutalaisia ahdisteltiin ja loukattiin, uhkailtiin, heitettiin pois leipäjonosta... Eräs toinen ryhmä Venäjän juutalaisia, enimmäkseen virkamiehiä joilla oli huomattava määrä rahaa, inspiroivat paikallisten vihamielisyyttä saaden markkinoiden jo valmiiksi korkeat hinnat nousemaan entisestään." (104) (105) (106) (107)

Tämä kirjailija jatkaa luottavaisena selittäen nämä faktat täten: "Hitlerin propaganda yltää jopa tänne," eikä hän ole ainoa joka tekee tällaisia johtopäätöksiä. (108)

Millainen hätkähdyttävä paljastus! Kuinka Hitlerin propaganda olisi voinut voittoisasti saavuttaa ja tunkeutua kaikkialle Keski-Aasiaan kun sitä tuskin huomattiin rintamalla kaikkien näiden harvinaisten ja vaarallisten kädestä käteen kiertävien lentolehdisten kanssa joita pudotettiin lentokoneista, ja kun kaikki yksityiset radiovastaanottomet takavarikoitiin kaikkialla Neuvostoliitossa?

Ei, tämä kirjailija ymmärtää että "oli olemassa vielä yksi syy juutalaisvastaisten asenteiden kasvulle alueilla jotka ottivat vastaan suuren joukon evakuoituja. Siellä, vastakkain asettelu tavalisten ihmisten ja etuoikeutettujen byrokraattien välillä jotka tulivat maan suurista kaupungeista manifestoitui hiljaisessa muodossa. Organisaatioiden evakuoiminen näistä keskuksista takamaille antoi paikalliselle väestölle arvostaa (appreciate) täysin sosiaalisen kontrastin syvyyttä." (109)

Sitten oli niitä populaatioita jotka kokivat Saksan hyökkäyksen ja miehityksen, esimerkiksi ukrainalaiset. Tässä on todiste joka julkaistiin maaliskuussa 1945 Palestiinan juutalaistoimiston lehdessä: "Ukrainalaiset kohtelivat kotiin palaavia juutalaisia vihamielisesti. Harkovassa, muutama viikko vapautuksen jälkeen juutalaiset eivät uskaltaneet kävellä yksin kadulla yöllä... Oli monia tapauksia jossa juutalaisia hakattiin paikallisella torilla... Palattuaan koteihinsa, juutalaiset löysivät usein ainoastaan osan omaisuudestaan, mutta kun he valittivat oikeudessa, ukrainalaiset usein vannoivat väärin heitä vastaan." (110) Tätä samaa tapahtuu kaikkialla; sitäpaitsi, oli hyödytöntä valittaa siitä oikeuteen joka tapauksessa: myös monet kotiin palanneista ei-juutalaisista löysivät kotinsa tyhjennettynä. "On useita todistuksia vihamielisistä asenteista juutalaisia kohtaan Ukrainassa sen vapautuksen jälkeen saksalaisilta. Seurauksena Saksan miehityksestä, juutalaisvastaisuus kaikissa muodoissaan on merkittävästi lisääntynyt kaikissa Ukrainan, Moldovan ja Liettuan sosiaaliluokissa." (111) (112)

Itse asiassa, näillä alueilla, Hitlerin juutalaisvastainen propaganda toimi hyvin miehitysvuosina, ja kuitenkin pääkohdat olivat samoja: Neuvostohallituksen aikana juutalaiset sulautuivat hallitsevaan luokkaan -- ja niin eräs salainen saksalainen raportti miehitetyiltä alueilta lokakuussa 1941 sanoo että "Ukrainan väestön vihamielisyys juutalaisia kohtaan on suunnatonta... He näkevät juutalaiset NKVD:n myyrinä ja agentteina, joka organisoi terrorin Ukrainan väestöä vastaan." (113)

Yleisesti puhuen, sodan alussa, "Saksan suunnitelma oli luoda vaikutelma että he eivät olleet saksalaisia vaan paikallinen väestö joka aloitti juutalaisten teurastamisen." S. Schwartz uskoo että toisin kuin raportit saksalaisissa propananda-lehdissä, "ne Saksan raportit joita ei ollut tarkoitettu julkaistavaksi ovat luotettavia." (114) Hän ylenpalttisesti lainaa SS Standartenführer F. Shtoleker´in raporttia Berliiniin koskien SS-yksiköiden aktiviteettia hänen komennossaan (operoiden Baltiassa, Valko-Venäjällä ja joillakin Venäjän Federaation alueilla) sodan alussa: "Huolimatta siitä että kohtasimme huomattavia vaikeuksia, me kykenimme ohjaamaan paikalliset antisemiittiset voimat juutalaisvastaisten pogromien luomiseksi muutaman tunnin kuluessa saksalaisten joukkojen saapumisesta... Oli tarpeellista osoittaa että se oli luonnollinen reaktio juutalaisten ja kommunistisen terrorin vuosien sorron jälkeen... Oli yhtä lailla tärkeää perustaa tulevaisuus sen kiistämättömän ja helposti todistettavan tosiasian varaan että... paikallinen väestö on varautunut mitä vakavimpiin toimiin bolshevikkeja ja juutalaisia kohtaan omasta aloitteestaan, ilman demonstroivia todisteita tai ilman saksalaisten viranomaisten minkäänlaisia ohjeita." (115)

Paikallisen väestön tahto tällaisiin aloitteisiin vaihteli suuresti eri alueilla. "Baltian maiden jännittyneessä ilmapiirissä, vihamielisyys juutalaisia kohtaan saavutti kiehumispisteen juuri sillä hetkellä kun Hitlerin hyökkäys Neuvostoliittoon käynnistyi 22.6.1941." (116) Juutalaisia syytettiin yhteistyöstä NKVD:n kanssa Baltian kansalaisten pakkosiirroissa. The Israeli Encyclopedia lainaa liettualaisen fyysikon, E. Budvidayte-Kutorgene´n päiväkirjaa: "Kaikki liettualaiset, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, olivat yksimielisiä vihassaan juutalaisia kohtaan." (117) Kuitenkin, tämä Standartenführer raportoi että "meidän yllätykseksemme, se ei ollut helppo tehtävä, lietsoa pogromeja siellä." Tämä saavutettiin liettualaisten partisaanien avulla, jotka teurastivat 1 500 juutalaista Kaunasissa yöllä 26. kesäkuuta ja 2 300 muutaman seuraavan päivän kuluessa; he polttivat myös juutalais-korttelin ja useita synagogia. (118) "Juutalaisten joukkoteloitukset toteutti ss sekä Liettuan Poliisi 29. lokakuuta ja 25. marraskuuta vuonna 1941." Noin 19 000 Kaunasin 36 000 juutalaisesta ammuttiin. (119) "Monissa Liettuan kaupungeissa, koko juutalaisväestö teurastettiin Liettuan paikallispoliisin toimesta joka toimi saksalaisten alaisuudessa syksyllä 1941.... Oli paljon vaikeampaa lietsoa samanlaisia operaatioita ja pogromeja Latviassa," tämä Standartenführer raportoi, koska siellä "koko kansallinen johto, erityisesti Riiassa, tuhottiin tai karkotettiin boslhevikkien toimesta." (120) (121) Kuitenkin, 4.7.1941, latvialaiset aktivistit Riiassa "sytyttivät tuleen useita synagogia sen jälkeen kun juutalaiset oli ajettu sinne... noin 2 000 kuoli." Miehityksen ensimmäisinä päivinä, paikalliset avustivat saksalaisten suorittamissa teloituksissa, joissa tapettiin useita tuhansia juutalaisia Bikernieki´n metsässä lähellä Riikaa, ja myöhemmin lokakuussa ja marraskuun alussa, jolloin tapettiin noin 27 000 juutalaista läheisellä Rumbula´n rautatieasemalla. (122) Virossa, "missä oli vain vähän juutalaisia, ei ollut mahdollista lietsoa pogromeja," tämä upseeri raportoi. (123) Viron juutalaiset tuhottiin ilman pogromeja: "Virossa, jäljelle jäi noin 2 000 juutalaista. melkein kaikki miespuoliset juutalaiset teloitettiin ensimmäisinä miehitys-viikkoina saksalaisten ja heidän virolaisten kollaboraattoriensa toimesta... Loput internoitiin Harku´n keskitysleirille lähelle Tallinnaa," ja vuoden 1941 loppuun mentäessä heidät kaikki oli tapettu. (124)

Mutta saksalainen johto oli pettynyt Valko-Venäjällä. S. Schwartz kirjoittaa: "Saksalaisten epäonnistuminen heidän yrittäessään saada väestön sympatia puolelleen juutalaisten tuhoamiseksi... tämä on täysin selvää salaisten saksalaisten dokumenttien perusteella... Väestö yksimielisesti ja sinnikkäästi kieltäytyi itsenäisistä toimista juutalaisia vastaan." (125) Kuitenkin, silminnäkijä-lausuntojen mukaan Gorodok´in ja Vitebsk´in piirikunnassa, kun ghetto likvidoitiin 14.10.1941, "Poliisi oli pahempi kuin saksalaiset." (126) Ja Borisov´issa, "Venäjän poliisi," (tässä raportissa kerrotaan myöhemmin että heidät todellisuudessa tuotiin Berliinistä), "tuhosi kahden päivän kuluessa (20.10. - 21.10,1941) 6 500 juutalaista." Mikä tärkeää, raportin kirjoittaja huomauttaa että juutalaisten tappaminen ei saanut paikallisen väestön sympatioita: "Kuka määräsi tämän... Kuinka se oli mahdollista? Nyt he tappavat juutalaisia, ja milloin on meidän vuoromme? Mitä nämä onnettomat juutalaiset ovat tehneet? He olivat vain työläisiä. Todelliset syylliset ovat lähteneet jo kauan sitten." (127) Ja tässä on raportti eräältä Saksan 'luottohenkilöltä', Latviassa asuvalta joka oli syntynyt Valko-Venäjällä: "Valko-Venäjällä, ei ole juutalaiskysymystä. Heille, se on puhtaasti saksalaisten bisnes, ei valkovenäläisten... Jokainen tuntee myötätuntoa juutalaisia kohtaan ja säälii heitä, ja he näkevät saksalaiset barbaareina sekä juutalaisten murhaajina. Juutalainen, he sanovat, on ihminen kuten valkovenäläinen." (128) Joka tapauksessa, S. Schwartz kirjoittaa, että "ei ollut kansallisia velkovenäläisiä joukko-osastoja jotka olisivat tehneet yhteistyötä saksalaisten rangaistusyksiköiden kanssa, kuten oli latvialaisia, liettualaisia, ja 'sekayksiköitä' joissa oli mukana myös joitakin valkovenäläisiä." (129)

Tämä projekti oli menestyksekkäämpi Ukrainassa. Sodan alusta, Hitlerin propaganda lietsoi Ukrainan nationalisteja kostamaan Petliura´n murha. (130) Ukrainalaisten nationalistien organisaatio (OUN) ei tarvinnut suostuttelua: jo ennen Saksan hyökkäystä, huhtikuussa 1941, se omaksui päätöslauselman Krakovassa pidetyssä Kongressissa, jossa sanotaan: "Neuvostoliiton juutalaiset ovat hallitsevien bolshevikkien kaikkien uskollisimpia tukijoita, sekä Moskovan imperialismin etujoukko Ukrainassa... Ukrainan nationalistien organisaatio pitää juutalaisia Moskova-bolshevistisen hallinnon tukipylväänä, opettaen massoille samaan aikaan että Moskova on suurin vihollinen." (131) Aluksi nämä 'Bandera-taistelijat' olivat saksalaisten liittolaisia bolshevikkeja vastaan. Koko vuoden 1940 sekä vuoden 1941 ensimmäisen puoliskon ajan, OUN:in johto valmistautui mahdolliseen sotaan Saksan ja Neuvostoliiton välillä. "Sitten, OUN:n päätukikohta oli 'Generalgouvernement', eli Saksan miehittämä Puola... Ukrainan miliisi luotiin siellä, ja laadittiin listoja epäillyistä henkilöistä, joiden joukossa oli juutalaisia. Myöhemmin Ukrainan nationalistit käyttivät näitä listoja teloittaakseen juutalaisia... 'Liikkuvia yksiköitä' itäistä Ukrainaa varten luotiin ja ukrainalaisten nationalistien pataljoonat, 'Roland' ja 'Nakhtigal' luotiin Saksan armeijan sisään." OUN saapui itäiseen Ukrainaan yhdessä Saksan joukkojen etulinjan kanssa. Kesällä 1941, "Juutalais-pogromien aalto kulki yli läntisen Ukrainan... johon osallistui sekä Melnyk´in että Bandera´n joukkoja. Näiden pogromien seurauksena, noin 28 000 juutalaista surmattiin." (132) OUN:n dokumenteissa on J. Stetzko´n julistus (joka vuonna 1941 nimitettiin Ukrainan hallituksen johtajaksi): "Juutalaiset auttavat Moskovaa pitämään Ukrainan orjuudessa, ja siksi, minä tuen juutalaisten tuhoamista sekä tarvetta että Ukraina omaksuisi saksalaiset metodit juutalaisten tuhoamiseksi." Heinäkuussa, pidettiin kokouksessa Lvov´issa, missä käsiteltiin muiden asioiden ohella juutalais-politiikkaa. Siellä tehtiin lukuisia ehdotuksia: luoda politiikkaa "pohjautuen natsien periaatteille ennen vuotta 1939... oli ehdotuksia eristää juutalaiset ghettoihin... mutta kaikkein radikaaleimman ehdotuksen teki Stepan Lenkavskiy, joka sanoi: 'Liittyen juutalaisiin, me omaksumme kaikki menetelmät jotka johtavat heidän hävittämiseensä.'" (133) Ja ennenkuin suhteet OUN:n ja saksalaisten välillä huononivat (koska Saksa ei tunnustanut Ukrainan itselleen julistamaa itsenäisyyttä), oli "monia tapauksia, erityisesti ensimmäisenä vuonna.. jolloin ukrainalaiset suoraan avustivat saksalaisia juutalaisten tuhoamisessa... Ukrainan apulaispoliisi, jonka saksalaiset värväsivät etupäässä Galiciasta ja Volhyniasta," esitti erityistä roolia. (134) "Uman´issa, syyskuussa 1941, Ukrainan kaupungin poliisi, SS:n alaisuudessa, ampui melkein 6 000 juutalaista," ja marraskuun alussa 6 kilometriä Rovno´n ulkopuolella, "SS ja Ukrainan poliisi teurasti 21 000 juutalaista ghetossa." (135) Kuitenkin, S. Schwartz kirjoittaa, "on mahdotonta tietää millainen osa Ukrainan väestöllä oli aktiivisessa juutalaisvastaisuudessa. Luultavasti melko suuri osa; kuitenkin, erityisesti sivistyneistö ei jakanut näitä tuntemuksia." Mitä tulee Neuvostoliiton Ukrainan alkuperäiseen osaan (ennen vuotta 1939 vallinneet rajat), "ei ole todisteita ukrainalaisten 'spontaaneista' pogromeista salaisissa saksalaisissa raporteissa näiltä alueilta." (136) Lisäksi, "tataarien miliisi-joukot Krimillä teurastivat juutalaisia myös." (137)

Liittyen alkuperäisiin Venäjän alueisiin joita saksalaiset miehittivät, saksalaiset "eivät voineet hyödyntää venäläisvastaisia tunteita, ja väitteet Moskovan imperialismista olivat perusteettomia; ja väitteet mistä tahansa juutalais-bolshevismista, menettivät nopeasti vetovoimansa." Paikallisen venäläisväestön keskuudessa, "vain suhteellisen harva ihminen tuki saksalaisia heidän juutalaisten tuhoamiseen pyrkivässä politiikassaan." (138)

Eräs henkilö joka tutki Neuvostoliiton juutalaisten kohtaloa tekee johtopäätöksen: saksalaisilla Liettuassa ja Latviassa oli "taipumus naamioida heidän pogromistiset toimensa, mutta Valko-Venäjällä, sekä huomattavassa määrin jopa Ukrainassa, ja erityisesti Venäjän Federaation miehitetyillä alueilla, saksalaiset eivät menestyneet sillä paikallinen väestö enimmäkseen pettyi toiveisiin joita he olivat asettaneet saksalaisiin, ja siellä -- natsi-teloittajien täytyi toimia avoimesti." (139)

Hitlerin suunnitelmaan sotilasretkestä Neuvostoliittoa vastaan (Operaatio Barbarossa) liittyi "erityistehtäviä maaperän muokkaamiseksi poliittista hallintoa varten, siten että näiden tehtävien luonne johdettaisiin täysimittaisesta kamppailusta kahden vastakkaisen poliittisen järjestelmän välillä." Toukokuussa ja kesäkuussa 1941, Wehrmacht´in ylin komentaja antoi yksityiskohtaisempia ohjeita, määräsi teloitettavaksi ilman oikeudenkäyntiä henkilöitä joita epäiltiin vihamielisistä toimista Saksaa vastaan (sekä niitä joita epäiltiin poliittisiksi komissaareiksi, partisaaneiksi, sabotööreiksi, ja juutalaisiksi joka tapauksessa) Barbarossan näytelmässä." (140)

Toteuttaakseen nämä erityistehtävät Neuvostoliiton alueella, neljä erityisryhmää (Einsatzgruppen) perustettiin SS:n ja Gestapon sisälle, joilla oli operaatio-yksiköt (Einsatzkommando) jotka numeerisesti vastasivat kompanioita. Tämä Einsatzgruppen eteni Saksan armeijan etulinjan joukkojen mukana, mutta se raportoi Kolmannen valtakunnan turvallisuuspäällikölle, Reinhard Heydrich´ille.

'Einsatzgruppe A' -- noin 1 000 sotilasta ja SS-upseeria, komentaja (SS Standartenführer) komentaja F. Shtoleker´in alaisuudessa operoi Liettuassa, Latviassa, Virossa, Leningradissa ja Piskovan piirikunnassa. 'Einsatzgruppe B' -- 655 miestä, prikaatinkenraali (Brigadenführer) A. Neveu´n alaisuudessa liitettiin 'keskiseen' armeijaryhmään joka eteni läpi Valko-Venäjän ja Smolenskin piirikunnan kohti Moskovaa. 'Einsatzgruppe C' -- 600 miestä, komentaja (SS Standartenführer) E. Rush´in alaisuudessa, liitettiin 'eteläiseen' armeijaryhmään ja se toimi läntisessä ja eteläisessä Ukrainassa. 'Einsatzgruppe D' -- 600 miestä, komentaja (SS Standartenführer) O. Ohlendorf´in alaisuudessa liitettiin 11. armeijakuntaan ja se operoi eteläisessä Ukrainassa, Krimillä, sekä Krasnodar´in ja Stavropol´in alueilla.

Juutalaisten ja komissaarien ('juutalais-bolshevistisen ideologien kantajia') saksalaiset alkoivat teurastaa kesäkuun 1941 hyökkäyksen ensimmäisenä päivänä, vaikkakin he tekivät sitä "jossain määrin kaoottisesti ja äärimmäisen isoreikäisellä seulalla (with an extremely broad scope)." (141) Muissa Saksan miehittämissä maissa, juutalaisten eliminointi tapahtui asteittain ja huolellisesti. Se alkoi usein juridisilla rajoituksilla, jatkui ghettojen luomisella sekä pakkotyövoiman käyttöönotolla, ja huipentui karkotuksiin ja joukkoteurastukseen. Neuvosto-Venäjällä, kaikki nämä elementit olivat oudolla tavalla sekoittuneet yhteen ajan ja paikan suhteen. Jokaisella alueella, joskus jopa yhden kaupungin sisällä, käytettiin erilaisia ahdistelun metodeja... ei ollut yhtenäistä tai standardisoitunutta järjestelmää. (142) Juutalaisten sotavankien ampuminen saattoi tapahtua joskus heti pidätyksen jälkeen ja joskus myöhemmin keskitysleirissä; siviili-juutalaiset ajettiin joskus ghettoihin, joskus pakkotyöleireille, ja joissakin paikoissa heidät ammuttiin suoraan paikan päällä, ja joissakin paikoissa käytettiin 'kaasuvaunuja'. "Sääntönä, teloituspaikkana oli tankkeja vastaan käytetty juoksuhauta, tai vain kuoppa." (143)

Niiden määrä jotka teloitettiin läntisen Neuvostoliiton kaupungeissa talvella 1941 (teloitusten ensimmäinen vaihe) on hätkähdyttävä: asiakirjojan mukaan, Vilnan 57 000 juutalaisesta 40 000 surmattiin; Riian 33 000 juutalaisesta 27 000 surmattiin; Minskin 100 000 juutalaisesta 24 000 surmattiin (siellä teurastus jatkui miehityksen loppuun saakka); Rovno´n 27 000 juutalaisesta 21 000 surmattiin; Mogilev´issa ammuttiin noin 10 000 juutalaisya; Vitebsk´issä jopa 20 000; ja lähellä Kiselevich´in kylää melkein 20 000 juutalaista Bobruisk´ista surmattiin; Berdichev´issa 15 000 juutalaista. (144)

Syyskuun jälkimmäiselle puoliskolle mentäessä, natsit järjestivät joukkoteurastuksen Kiovassa. 26. syyskuuta he jakoivat kaupungissa ilmoituksia jossa vaadittiin kaikkia juutalaisia, kuolemanrangaistuksen uhalla, ilmoittautumaan eri kokoontumispisteissä. Ja juutalaiset, koska heillä ei ollut muuta vaihtoehtia kuin alistua, kokoontuivat kuuliaisesti, vaikkakaan eivät luottavaisina; heitä tuli yhteensä 34 000 -- ja 29. - 30. syyskuuta, heidät ammuttiin Babi Yar´issa, siten että ruumiita kasattiin toistensa päälle useita kerroksia suureen rotkoon. Täten siellä ei ollut tarvetta kaivaa hautoja -- suuri hekatombi! Virallisen saksalaisen ilmoituksen mukaan jota ei kyseenalaistettu myöhemmin, 33 771 juutalaista ammuttiin kahden päivän sisällä. Kahdern seuraavan vuoden aikana, jolloin Kiovaa miehitettiin, saksalaiset jatkoivat juutalaisten teurastamista. Uskotaan että teloitettujen määrä -- ei ainoastaan juutalaisia -- nousi sataantuhanteen. (45)

Näistä teloituksista Babi Yar´issa on tullut maailman historian symboli. Ihmiset hätkähtävät näitä kylmäverisiä laskutoimituksia, bisneksen kaltaista organisaatiota, joka on niin tyypillistä 1900-luvulla joka kruunaa inhimillisen sivilisaation. Keskiajalla. ihmiset tappoivat toisiaan joukoittain raivonpuuskassa tai taistelun keskellä.

Pitäisi muistaa että muutaman kilometrin päässä Babi Yar´ista, suurella Darnitskiy´n vankileirillä, kymmenet tuhannet neuvostoliittolaiset sotavangit sotilaat ja upseerit, kuolivat saman kuukauden aikana: kuitenkaan me emme muistele sitä tarpeeksi, eivätkä monet ole siitä edes tietoisia. Tämä sama on totta myös yli kahden miljoonan neuvostoliittolaisen sotavangin kohdalla jotka menehtyivät sodan ensimmäisten vuosien aikana.

Tämä tuho itsepintaisesti vaati uhreja kaikkialla miehitetyillä Neuvostoliiton alueilla.

Odessassa 17.10.1941, saksalaisten ja romanialaisten miehityksen toisena päivänä, surmattiin useita tuhansia juutalaisia miehiä, ja myöhemmin, sen jälkeen kun Romanian sotilastoimistoon oli tehty pommi-isku, totaalinen terrori riistäytyi käsistä: noin 5 000 ihmistä, useimmat heistä juutalaisia, ja tuhansia muita, koottiin läheiseen kylään ja ammuttiin siellä. Marraskuussa, suuri joukko ihmisiä karkotettiin Domanevskiy´n piirikuntaan, ja 55 000 juutalaista ammuttiin siellä vuoden 1941 joulukuussa ja 1942 tammikuussa. (146) Miehityksen alusta vuoden 1941 loppuun, 22 464 juutalaista tapettiin Kherson´issa ja Nikolayev´issa; 11 000 Dnepropetrovsk´issa; 8 000 Mariupol´issa ja melkein yhtä paljon Kremenchug´issa; noin 15 000 Harkovan Drobytsky Yar´issa; ja yli 20 000 Simferopol´issa ja Krimin länsiosassa. (147)

Vuoden 1941 loppuun mennessä, Saksan ylin komento oli ymmärtänyt että 'blitz' oli epäonnistunut ja edessä häämötti pitkä sota. Sotatalouden tarpeet vaativat erilaista organisaatiota kotirintamalla. Joissakin paikoin, Saksan hallitus hidasti juutalaisten teurastusta käyttääkseen heitä työvoimana. "Seurauksena, ghetot säästyivät suurissa kaupungeissa kuten Riiassa, Vilnassa, Kaunasissa, minskissä ja muissa, pienemmissä kaupungeissa, joissa juutalaiset työskentelivät Saksan sotatalouden tarpeiden eteen." (148) Kuitenkin, työvoiman tarve joka piti näitä suuria ghettoja elossa ei estänyt joukkoteurastuksia muissa paikoissa keväällä 1942: läntisellä Valko-Venäjällä, läntisessä Ukrainassa, Etelä-Venäjällä ja Krimillä, 30 000 juutalaista karkotettiin Grodno´n alueelta Treblinkaan ja Auschwitziin; Polesia´n, Pinsk´in, Brest-Litovsk´in, ja Smolensk´in juutalaiset teurastettiin. Vuoden 1942 kesähyökkäyksen aikana, saksalaiset surmasivat paikallisia juutalaisia välittömästi saavuttuaan paikkakunnalle: Kislovodsk´in, Pyatigorsk´in ja Essentuki´n juutalaiset ammuttiin juoksuhautoihin Mineralniye Vody´n lähellä; räten saivat surmansa ne juutalaiset jotka oli evakuoitu Essentuki´in Leningrad´ista ja Kishinev´istä. Kerch´in ja Stavropol´in juutalaiset teurastettiin myös. Rostov-on-Don´issa, jonka saksalaiset saivat uudelleen haltuunsa heinäkuussa 1942, kaikki jäljelle jääneet juutalaiset teurastettiin 11 elokuuta mennessä.

Vuonna 1943, Stalingrad´in ja Kursk´in taisteluiden jälkeen, sodan lopputulos oli selvä. Vetäytyessään, saksalaiset päättivät teurastaa kaikki jäljelle jääneet juutalaiset. 21.6.1943, Himmler päätti likvitoida kaikki jäljelle jääneet ghetot. Kesäkuussa 1943, Lvov´in, Ternopol´in, ja Drohobych´in ghetot likvidoitiin. Itäisen Galician vapautuksen jälkeen vuonna 1944, "ainoastaan 10 000...12 000 juutalaista oli enää elossa, eli noin 2 % kaikista juutalaisista jotka olivat jääneet miehityksen alle." Työkykyiset juutalaiset ghetoista Minskissä, Lidassa ja Vilnassa siirrettiin keskitysleireille Puolaan, Viroon ja Latviaan, kun taas loput ammuttiin. Myöhemmin, kesällä 1944, vetäytyessään Baltiasta, eräät juutalaiset näillä leireillä ammuttiin, ja jotkut vietiin Saksan keskitysleireihin (Stutthof, jne.). (149)

Määrättyinä teloitettaviksi, juutalaiset taistelivat jäädäkseen eloon: maanalaisia ryhmiä nousi esiin monissa ghetoissa organisoimaan pakenemista. Kuitenkin, onnistuneen taistelun jälkeen, moni turvautui paikallisiin asukkaisiin -- että nämä eivät pettäisi juutalaisia, että nämä hankkisivat heille ei-juutalaiset paperit, suojan ja ruokaa. Miehitetyillä alueilla, saksalaiset määräsivät ne jotka auttavat juutalaisia kuolemaan. (150) "Mutta kaikkialla, kaikilla miehitetyillä alueilla, oli ihmisiä jotka auttoivat juutalaisia... Kuitenkin, heitä oli vain vähän. He vaaransivat henkensä sekä perheidensä hengen... Oli satoja, kenties tuhansia tälläisia ihmisiä. Mutta enemmistö paikallisista ihmisistä katseli vain sivusta." (151) Valko-Venäjällä ja Venäjän Federaation miehitetyillä alueilla, missä paikallinen väestö ei ollut vihamielistä jäljelle jääneitä juutalaisia kohtaan, ja missä pogromeita ei ikinä tapahtunut, paikallinen väestö kuitenkin auttoi vähemmän juutalaisia kuin Euroopassa, tai jopa "Puolassa, maassa jossa oli laajalle levittäytynyttä perinteistä tavallisen kansan antisemitismiä." (Yhteenvetoja monista samanlaisista todistuksista voi löytää S. Schwartz´in ja I. Arad´in kirjoista.) He mahdollisesti eivät liittäneet tätä ainoastaan pelkoon tulla teloitetuksi, vaan myös tottumukseen noudattaa viranomaista ohjeita (joka kehittyi Neuvostoliiton hallinnon alaisuduessa), sekä olla sekaantumatta muiden asioihin. (152)

Toivosen kommentti: Valko-Venäjä, Lukashenkon ansiosta, on tällä hetkellä ainakin Uuden maailmanjärjestyksen ulkopuolella. Ja Lukashenko julistaa olevansa Venäjän suuri ystävä. Länsimaat ovat yrittäneet kukistaa hänet kansannousun avulla ja alentamalla valuutan arvoa. Kansa ei kuitenkaan ole ryhtynyt kapinaan, ja se on Toisen maailmansodan ansiota. Samaan aikaan kun Ukrainassa oli nälänhätä 1930-luvun alussa jolloin arviolta kymmenen miljoonaa ihmistä kuoli, naapurimassa Valko-Venäjällä Stalin ei ryhtynyt mittaviin puhdistuksiin eikä teurastamaan kansaa. Seurauksena, valkovenäläiset eivät suhtautuneet saksalaisiin miehittäjiin suopeasti, ja taistelivat yhdessä venäläisten kanssa heitä vastaan. En tiedä onko Putin täysin NWO:n orja, mutta hän ei uskalla ryhtyä avoimeen sotaan Lukashenkoa vastaan. Joten myös Putinin täytyy sietää Lukashenkoa ja jopa teeskennellä olevansa hänen ystävänsä (on myös mahdollista että Putin on Lukashenkon ystävä ihan oikeasti .

+ + + + +

Kyllä, me olemme olleet niin poljettuja (tai: sorrettuja), niin monet miljoonat on revitty juurineen irti keskeltämme aiempina vuosikymmeninä, että mikä tahansa yritys vastustaa hallituksen valtaa oli edeltä käsin tuomittu, joten nyt myöskään juutalaiset eivät voineet saada väestön tukea.

Mutta edes hyvin organisoitu Neuvostoliiton maanalainen liike sekä sissit joita johdettiin moskovasta tekivät vain vähän pelastaakseen tuomitut juutalaiset. Suhteet Neuvosto-sisseihin olivat erityisen akuutti ongelma juutalaisille miehitetyillä alueilla. Pakeneminen metsään; toisin sanoen, liittyminen partisaani-yksikköön, oli paljon parempi osa juutalaisille miehille kuin odottaa että saksalaiset teurastaisivat hänet. Kuitenkin, vihamielisyys juutalaisia kohtaan oli laajalle levinnyttä ja usein akuuttia partisaanien joukossa, ja "siellä oli joitakin venäläisiä osastoja jotka eivät hyväksyneet juutalaisia periaatteen vuoksi. He väittivät että juutalaiset eivät osaa eivätkä halua taistella," kirjoitti entinen juutalainen partisaani Moshe Kaganovich. Ei-juutalaiselle sissille annettiin aseita, mutta juutalaista vaadittiin tuomaan omat aseensa, ja joskus se vaihdettiin huonompaan. "Partisaanien joukossa oli itsepintaista vihamielisyyttä juutalaisia kohtaan... Joissakin osastoissa antisemitismi oli niin voimakasta että juutalaiset tunsivat olevansa pakotettuja pakenemaan tällaisista yksiköistä." (153)

Esimerkiksi, vuonna 1942 juutalaista poikaa ja tyttöä pakeni metsään Mir´in kaupungin ghetosta Grodno´n piirikunnassa, ja "siellä he kohtasivat juutalaisvastaisuutta Neuvosto-sissien joukossa, joka johti monien pakenijoiden kuolemaan; ainoastaan muutamat kykenivät liittymään sissi-joukkoihin." (154) Tai toinen tapaus: eräs sissijoukko operoi lähellä Minskiä. Sitä täydennettiin "etupäässä Minskin ghetosta paenneilla, mutta juutalaisten kasvava määrä tässä yksikössä lietsoi juutalaisvastaisia yhteenottoja," ja sitten osaston juutalainen osapuoli irtautui siitä. (155) Tällaiset toimet sissien osalta olivat ilmeisesti spontaaneja, eivät keskuksesta käsin johdettuja. Moshe Kaganovich´in mukaan, vuoden 1943 lopusta, "kurinalaisempien ihmisten vaikutusvalta joka saapui Neuvostoliitosta lisääntyi, ja juutalaisten yleinen tilanne parani jossain määrin." (156) Kuitenkin, hän valittaa että kun alue vapautettiin etenevien Neuvosto-sotilaiden toimesta ja partisaanit lähetettiin rintamalle, ne olivat etupäässä juutalaisia jotka lähetettiin sinne -- ja tämä on käsittämätöntä. (157)

Kuitenkin Kaganovich kirjoittaa että partisaanit joskus auttoivat juutalaisia. Oli jopa tapauksia jolloin "partisaanit hyökkäsivät pieniin kaupunkeihin pelastaakseen juutalaisia" joutumasta keskitysleireille, ja että "Venäjän partisaani-liike auttoi pakenevia juutalaisia ylittämään etulinjat... tähän tapaan he salakuljettivat useita tuhansia juutalaisia jotka piileskelivät läntisen Valko-Venäjän metsissä." Eräs partisaani-joukko Chernigov´in alueella otti vastaan "yli viisisataa lasta juutalaisten perheiden leiriltä joka sijaitsi metsässä, suojeli heitä ja piti heistä huolta... Sen jälkeen kun Puna-armeija vapautti Sarny´n, Neuvosto-sotilaat lähettivät nämä juutalaiset lapset Moskovaan." S. Schwartz uskoo että "nämä raportit ovat suuresti liioiteltuja. Mutta ne pohjautuvat tosiasioihin ja ansaitsevat huomiota." (158)

Juutalaisten perheidem leirejä perustettiin niiden juutalaisten massojen keskuuteen jotka pakenivat metsiin, "ja tällaisia pakolaisia oli tuhansia." Puhtaasti juutalaisia aseistettuja joukkoja muodostettiin erityisesti näiden leirien suojelemiseksi. (Aseita hankittiin kolmannen osapuolen kautta saksalaisilta sotilailta tai poliiseilta.) Kuitenkin, mistä he saivat ruokaa? Ainoa keino oli ottaa ruokaa samoin kuin kenkiä ja vaatteita, väkivalloin talonpojilta. "Nämä talonpojat joutuivat vasaran ja alasimen väliin. Jos hänen tuottavuutensa ei yltänyt hänelle määrättiin minimiin, saksalaiset polttivat hänen kotinsa ja tappoivat hänet 'partisaanina'. Toisaalta, sissit ottivat häneltä väkivalloin kaiken mitä he tarvitsivat." (159) Ja tämä luonnollisesti aiheutti katkeruutta talonpoikien keskuudessa: heitä ryöstivät sekä saksalaiset että sissit -- ja nyt jopa juutalaiset liittyivät heidän ryöstelijöihinsä. Ja juutalaiset veivät jopa vaatteet heidän naisiltaan.

Keväällä 1943, partisaani Baruch Levin saapui tällaiseen perheleiriin, toivoen saavansa lääkkeitä sairaille tovereilleen. Hän muistelee: "Tuvia Belsky oli minulle aivan kuin legandaarinen sankari... hän onnistui organisoimaan 1 200 miehen vahvuisen yksikön tässä metsässä... Ensimmäisinä päivinä jolloin juutalainen ei kyennyt edes ruokkimaan itseään, hän huolehti sairaista, vanhuksista ja lapsista jotka syntyivät tässä metsässä." Levin kertoi Tuvia´lle juutalaisista partisaaneista: "Me muutamat eloonjääneet, emme enää arvosta elämää. Nyt meidän ainoa elämän tarkoituksemme on kosto. Se on meidän valvollisuutemme -- taistella saksalaisia vastaan, pyyhkiä heidät kaikki viimeiseen mieheen asti." Minä puhuin pitkään näille ihmisille... Minä tarjouduin opettamaan Belsky´n väelle kuinka rakentaa räjähteitä, sekä kaikki muita asioita joita oli oppinut. Mutta minun sanani, tietenkään, eivät voineet muuttaa Tuvia´n mieltä... 'Baruch, haluaisin sinun ymmärtävän yhden asian. Juuri sen tähden että täällä meitä on niin vähän jäljellä, on niin tärkeää minulle että juutalaiset jäävät eloon. Ja minä näen sen tavoitteenani; se on kaikkein tärkein asia minulle.'" (160)

Ja tämä sama Moshe Kaganovich, niin myöhään kuin vuonna 1956, kirjoitti erään kirjan joka julkaistiin Buenos Airesissa, "rauhan aikaan, vuosia natsismin tuhon jälkeen..." osoittaa, S. Schwartz´in mukaan, "todella verenhimoista asennetta saksalaisia kohtaan, asennetta johon Hitlerin vitsaus näyttää vaikuttaneen... hän ylistää saksalaisten sotavankien tappamista juutalaisten partisaanien toimesta hirvittävien natsien esimerkkien mukaan, tai hän innokkaasti muistelee puhetta jonka juutalaisen sissi-yksikön komentaja piti erään liettualaisen kylän asukkaiden edessä jotka nämä partisaanit olivat keränneet yhteen ja pakottaneet polvilleen aukiolle kostoiskun jälkeen tätä kylää vastaan jonka asukkaat olivat aktiivisesti avustaneet saksalaisia juutalaisten tuhoamisessa (useita kymmeniä kylän asukkaita oli teloitettu tässä iskussa)." (161) S. Schwartz kirjoittaa tästä hillitysti mutta tuomiten kuitenkin verityön selkeästi.

Kyllä, paljon asioita tapahtui. Petomaiset teurastukset vaativat kostoa, mutta jokainen kostotoimenpide, traagisesti, kylvää siemenet uudelle kostolle tulavaisuudessa.

Eri juutalaislähteet vaihtelevasti arvioivat Neuvostoliiton juutalaisten totaaliset menetykset Toisessa maailmansodassa (ennen sotaa valinneiden rajojen sisällä).

"Kuinka monta juutalaista jäi eloon tässä sodassa," kysyy S. Schwartz ja tarjoaa laskelmansa: 1 810 000...1 910 000 (pois lukien entiset pakolaiset Länsi-Puolasta ja Romaniasta, jotka oli lähetetty takaisin kotimaahansa). "Nämä laskelmat vihjaavat että juutalaisten lukumäärä sodan loppuun mennessä oli huomattavasti alle kaksi miljoonaa ja paljon alempi kuin universaalisti hyväksytty luku kolme miljoonaa." (162) Joten, totaalinen luku menetyksistä Schwarz´in mukaan oli 2 800 000...2 900 000.

Vuonna 1990, I. Arad antoi oman arvionsa: "Saksalaisten miehittämien alueiden vapautuksen aikana, Neuvostoliiton armeija ei kohdannut juuri lainkaan juutalaisia. 2 750 000...2 900 000 juutalaisesta jotka jäivät natsien miehittämille Neuvostoliiton alueille melkein kaikki kuolivat." Tähän lukuun Arad lisää "noin 120 000 juutalaista -- Neuvostoliiton armeijan sotilasta jotka kuolivat rintamalla, ja noin 80 000 jotka ammuttiin vankileireillä, sekä kymmenet tuhannet juutalaiset jotka kuolivat Leningradin, Odessan ja muiden kaupunkien piirityksen aikana, sekä kaukana idässä... ankarien elinolosuhteiden seurauksena evakossa." (163)

Väestötieteilijä M. Kupovetskiy julkaisi useita tutkimuksia 1990-luvulla, jossa hän käytti uusia arkistolöytöjä, teki joitakin korjauksia vanhempaan dataan sekä paranteli etno-kansantieteellisen (ethnodemographic) analyysin tekniikkaa. Hänen laskelmiensa mukaan juutalaisväestön menetykset yhteensä olivat sodan jälkeisten Neuvostoliiton rajojen sisäpuolella vuosina 1941 - 1945 oli 2 733 000 (1 112 000 itäistä juutalaista ja 1 621 000 läntistä juutalaista), tai 55 % juutalaisten kokonaismäärästä Neuvostoliitossa vuonna 1941 (4 965 000). Tähän lukuun sisältyvät menetykset armeijassa ja sissijoukoissa, siviilien keskuudessa lähellä etulinjaa, evakuointien ja karkotusten aikana, samoin kuin uhrit Stalinin leireillä sodan aikana. (164) Ilmeisesti, Short Jewish Encyclopedia on samaa mieltä tämän arvion kanssa sillä se antaa saman luvun. (165)

Tämä yleisesti hyväksytty luku neuvostoväestön totaalisista menetyksistä Suuren isänmaallisen sodan aikana (27 000 000) saattaa olla liian pieni. (166)

Me emme saa ylenkatsoa sitä mitä tämä sote teki venäläisille. Tämä sota ei pelastanut ainoastaan heidän maataan, ei ainoastaan Neuvostoliiton juutalaisia, vaan koko länsimaiden sosiaalisen järjestelmän Hitleriltä. Tämä sota vaati sellaisia uhrauksia Venäjän kansalta että sen voima ja terveys ei ole koskaan täysin palautunut. Tämä sota uuvutti (overstrained) Venäjän kansan. Se oli uusi katastrofi Sisällissodan ja de-kulakisaation päälle joka valutti Venäjän kansan lähes kuiviin.

Tämä armoton ja hellittämätön Katastrofi, joka asteittain ahmi sisäänsä Neuvostoliiton juutalaisia monien tuhoisien tapahtumien aikana kaikilla miehitetyillä alueilla oli osa suurempaa Katastrofia jonka tarkoitus oli pyyhyi pois Euroopan juutalaiset.

Koska me tutkimme ainoastaan Venäjän tapahtumia, tätä Katastrofia koko laajuudessaan ei käsitellä tässä kirjassa. Kuitenkin, lukemattomat kärsimykset ovat kohdanneet meitä molempia, juutalaisia ja venäläisiä, 1900-luvulla, ja tämä sietämätön historian oppitunnin paino, sekä jäytävä tuska tulevaisuudesta, tekee mahdottomaksi olla sitä jakamatta, joskin vain lyhyesti, tarjoten joitakin heijastumia siitä, minun sekä muiden heijastumia, ja tekee mahdottomaksi olla tutkimatta kuinka korkeat juutalaiset mielet katsovat tätä Katastrofia historiallisesta perspektiivistä ja kuinka he yrittävät sulkea sen sisäänsä ja ymmärtää sitä.

Tämä on syynä siihen miksi "Katastrofi" on kirjoitettu isolla alkukirjaimella. Se oli eeppinen tapahtuma tällaiselle muinaiselle ja historialliselle kansalle. Se ei voi olla herättämättä vahvoja tunteita sekä laajaa valikoimaa heijastuksia ja johtopäätöksiä juutalaisten keskuudessa.

Monissa juutalaisissa, jotka ovat jo kauan sitten sulautuneet ja erottautuneet omasta kansastaan, tämä Katastrofi sytytti uudelleen aistimuksen heidän juutalaisuudestaan. Kuitenkin, "monille tämä Katastrofi oli todiste että Jumala on kuollut. Jos Häntä on koskaan ollut olemassakaan, hän ei varmasti olisi sallinut Auschwitz´ia." (167) Sitten, on olemassa vastakkainen heijastuma: "Äskettäin, eräs entinen Auschwitz´in vanki sanoi: "Leireillä, meille annettiin uusi Toora, vaikka em emme ole pystyneet vielä lukemaan sitä." (168)

Eräs israelilainen kirjailija lausuu vakaumuksella: "Tämä Katastrofi tapahtui koska me emme noudattaneet Liittoa emmekä palanneet omaan maahamme. Meidän täytyi palata maahamme rakentaaksemme Temppelin." (169)

Kuitenkin, vain harvat saavuttavat tällaisen ymmärryksen, vaikka se on tunkeutunut kaikkialle Vanhaan Testamenttiin.

Jotkut ovat kehittäneet itselleen ja vaalivat edelleen kitkeriä tunteita: "Aikoinaan, ihmiskunta kääntyi meistä pois. Me emme olleet osa länsimaita Katastrofin aikana. Länsi hylkäsi meidät, heitti meidät ulos... Me olimme järkyttyneitä maailman lähes täydellisestä välinpitämättömyydestä... Millainen suuri syyllisyys painaa maailman demokraattisia valtioita yleisesti, ja erityisesti juutalaisia näissä demokraattisissa valtioissa! Tämä pogromi Kishinev´issä oli mitätön verrattuna saksalaisten julmuuksiin, ja kuitenkin Kishinev´in pogromi sai aikaan suuremman protestin... Jopa Beilis´in oikeudenkäynti Kiovassa herätti maailmalla enemmän mielenkiintoa." (170) (171)

Mutta tämä on epäreilua. Sen jälkeen kun maailma ymmärsi tuhon peruspiirteet ja sen laajuuden, juutalaiset kokivat jatkuvaa ja voimakasta tukea sekä myötätuntoa useiden maiden taholta.

Jotkut tämän päivän israelilaiset tunnustavat tämän ja jopa varoittavat heidän uskonveljiään liioittelemasta asiaa: "Asteittain, muisto Katastrofista lakkasi olemasta vain muisto. Siitä on tullut juutalaisvaltion ideologia... muisto tästä Katastrofista muuttui uskonnolliseksi kiintymykseksi valtion kulttiin... Israelin valtio on omaksunut Katastrofin kultin apostolin roolin, papin roolin joka rutiininomaisesti kerää kymmenyksiä muilta kansakunnilta. Ja voi niitä jotka kieltäytyvät maksamasta kymmenyksiä!" Ja johtopäätöksenä: "Natsismin pahin perintö on siinä että juutalaisista on tehty super-uhreja." (172)

Tässä on samanlainen katkelma eräältä toiselta kirjailijalta: Katastrofin kultti on täyttänyt "tyhjyyden maallisten juutalaisten sielussa... Siitä että se oli reaktio menneisyyden tapahtumalle, tämä Katastrofi on kehittynyt uudeksi kansalliseksi symboliksi, korvaten kaikki muut symbolit... ja tämä 'Katastrofin mentaliteetti' kasvaa joka vuosi entistä suuremmaksi; jos me emme toivu Auschwitz´in traumasta, meistä ei tule koskaan todellista kansakuntaa." (173)

Juutalaisten keskuudessa, joskus kivulias työ tutkia uudelleen tätä Katastrofia ei lakkaa ikinä. Tässä on erään israelilaisen historioitsijan mielipide, joka oli vankina beuivostoliittolaisella leirillä: "En kuulu niiden juutalaisten joukkoon joilla on taipumus syyttää pahoja Goyim´ejä meidän kansallisesta epäonnestamme samalla kun he heittävät meidät... uhrilampaina tai leluina toisten käsiin. Sitävastoin, olen täysin samaa mieltä Hannah Arendt´in kanssa siitä että meidän vuosisatamme juutalaiset olivat yhtä lailla osallisia kansakuntien historiallisiin peleihin ja tämä hirvittävä Katastrofi joka lankesi heidän päälleen ei ollut seurausta ainoastaan ihmiskunnan vihollisten pahantahtoisista juonista, vaan myös suunnattomista virheellisistä laskutoimituksista juutalaisten itsensä osalta, heidän johtajiensa ja aktivistiensa osalta." (174)

Itse asiassa, Hannah Arendt "etsi syytä tälle Katastrofille myös juutalaisista itsestään... Hänen tärkein argumenttinsa on että moderni antisemitismi on seurausta juutalaisten tietyistä asenteista valtiota ja yhteiskuntaa kohtaan Euroopassa... juutalaiset osoittautuivat kyvyttömiksi arvioimaan vallanvaihdoksia kansallisvaltiossa sekä kasvavia sosiaalisia ristiriitoja." (175)

1970-luvun lopulla, me luemme Dan Levin´in kirjasta: "Tässä asiassa, olen samaa mieltä Professori Branover´in kanssa, joka uskoo että tämä Katastrofi oli suurelta osin rangaistus synneistämme, mukaan lukien synti olla kommunistisen liikkeen johtaja. Siinä on jotakin." (176) Monille nykyajan juutalaisille tällainen johtopäätös näyttäytyy loukkaavana ja rienaavana.

Päinvastoin: "Tosiasia on että tämä Katastrofi palveli moraalisena oikeutuksena juutalaiselle chauvinismille. Toisen maailman opetukset on omaksuttu täysin päinvastaisina... Juutalaisen nationalismin ideologia on kasvanut ja vahvistunut tällä maaperällä. Tämä on hirvittävän surullista. Syyllisyyden ja myötätunnon tunteesta uhria kohtaan on tullut ylimielisyyttä, siten että se liottaa pois synnut jotka olisivat anteeksiantamattomia muille..." (177)

1980-luvulla, eräs juutalainen julkaisija Saksasta kirjoitti: "Tänään, Auschwitz´in 'moraalinen pääoma' (moral capital) on jo loppuun kulutettu." (178) Vuotta myöhemmin hän kirjoitti: "Kiinteä moraalinen pääoma jonka juutalaiset saivat Auschwitz´in myötä näyttää köyhdytetyltä... juutalaiset eivät voi enää jatkaa vanhaa tietä kasvattamalla vaatimuksia (pretensions) suhteessa maailmaan. Tänään, maailmalla on jo oikeus keskustella juutalaisten kanssa niinkuin se tekee kaikkien muidenkin kanssa... Kamppailu juutalaisten oikeuksien puolesta ei ole edistyksellisempää kuin kamppailu kaikkien muiden kansakuntien oikeuksien puolesta. On korkea aika rikkoa peili ja katsoa ympärilleen -- me emme ole yksin tässä maailmassa." (179)

Olisi yhtä lailla suurenmoista mikäli venäläiset nousisivat samanaliseen säädyllisyyteen sekä hyväntahtoiseen itsekritiikkiin, erityisesti tehdessään arvioita (tai: tuomioita) Venäjän historiasta 1900-luvulla -- julmasta Vallankumouksen aikakaudesta, Neuvosto-ajan pelkurimaisesta välinpitämättömyydestä sekä Neuvostoliiton jälkeisen ajan hävyttömästä ryöstämisestä. Ja tehdä näin huolimatta suunnattomasta ymmärtämyksen taakasta että me venäläiset itse tuhosimme historiamme -- meidän kyvyttömien hallitsijoidemme kautta mutta myös meidän oman arvottomuutemma kautta -- ja huolimatta kalvavasta tuskasta että tämä saattaa olla mahdotonta -- nähdä Venäjän kokemukset mahdollisena rangaistuksena Jumalalta (to perceive the Russian experience as possibly a punishment from the Supreme Power).