Two Hundred Years Together

LUKU 19: 1930-luvulla

1930-luku oli kiivaan teollistuneen vauhdin aikaa, joka murskasi talonpojat ja muutti koko maan elämää. Pelkkä eloonjääminen vaati sopeutumista ja uusien taitojen kehittämistä. Mutta lamaannuttavien uhrausten kautta, ja kuolimatta Neuvostoliiton organisaatio-rakenteen monista absurdeista piirteistä, tämä hirvittävä ajanjakso jollakin tavalla johti teollisuusvaltion luomiseen.

Kuitenkin, ensimmäinen ja toinen viisivuotissuunnitelma toteutui, ja se suoritettiin -- ei spontaanin sukupolven ihmeen kautta, ei seurauksena työläisjoukkojen väkivaltaisesta yhteen keräämisestä. Se vaati monia teknisiä sovelluksia, uudenaikaisia välineitä, sekä asiantuntijoiden yhteistyötä jotka olivat erikoistuneet tähän teknologiaan. Kaikkea tätä virtasi runsaasti kapitalistisesta Lännestä ja ennen kaikkea Yhdysvalloista; ei lahjan muodossa, tietenkään eikä anteliaan avun muodossa. Neuvosto-kommunistit maksoivat tästä kaikesta luovuttamalla Venäjän mineraalivaroja, ja puuta, tekemällä myönnytyksiä raaka-aineiden markkinoilla, sekä luovuttamalla tsaarien varastettuja aarteita. Tällaiset sopimukset toivat apua ja hyväksyntää kansainvälisiltä finanssi-magnaateilta, ennen kaikkea niiltä jotka majailivat Wall Streetillä, jatkona ensimmäisille kaupallisille sidoksille joita Neuvosto-kommunistit loivat amerikkalaisten kanssa jo Venäjän sisällissodan aikaan. Tätä uutta kumppanuutta vahvistettiin luovuttamalla laivalasteittain tsaarien kultaa ja aarteita Eremitasista.

Mutta odota hetki, eikö meille ole läpikotaisin opetettu Marxin toimesta että kapitalistit ovat proletariaattisen sosialismin kiivaita vihollisia ja että meidän ei pitäisi odottaa heiltä apua, vaan pikemminkin tuhoisaa, veristä sotaa? Tuota, se ei ole näin yksinkertaista: huolimatta virallisesta diplomaattisesta tunnustamattomuudesta, kauppasuhteet olivat täysin toimivia, ja Izvestiya jopa kirjoitti niistä: "Amerikkalaiset kauppiaat ovat kiinnostuneita laajentamaan taloudellisia sidoksia Neuvostoliiton kanssa." (1) Amerikkalaiset liitot vastustivat tällaista laajentumista (puolustivat markkinoitaan neuvostoliittolaisen halpatyövoiman ja orjatyövoiman tuotteilta). Venäläis-Amerikkalainen kauppakamari joka luotiin näihin aikoihin, ei halunnut kuulla mistään poliittisesta kommunismin vastaisesta oppositiosta, tai "sekoittaa politiikkaa liike-asioihin." (2)

Anthony Sutton, moderni amerikkalainen tutkija, tutki äskettäin avautuneita diplomaattisia ja taloudellisia arkistoja, ja seurasi Wall Streertin yhteyksiä bolshevikkeihin; hän pani merkille tämän pitkän ja läheisen suhteen moraalia vailla olevan logiikan. Sutton päätteli: "Kansainväliset rahoittajat pitävät parempana tehdä bisnestä keskushallitusten kanssa. Pankkiyhteisö kaikkein vähiten haluaa vapaata taloutta ja keskusjohtoisuudesta purettua auktoriteettiä. Vallankumous ja kansainvälinen rahoitus eivät ole tukkanuottasilla toistensa kanssa, jos vallankumouksen tavoitteena on keskitetympi auktoriteetti," ja täten, tehdäkseen näiden maiden markkinat helpommin hallittaviksi. Ja oli toinenkin asia: "Bolshevikit ja pankkiirit jakoivat tärkeän yhteisen perustan -- internationalismin." (3)

Tässä valossa, seurauksena ollut tuli "kollektivistisille yrityksille sekä yksilön oikeuksien joukkotuholle Morgan-Rockefellerin taholta" ei ollut yllättävää. Oikeuttaakseen tämän tuen, he väittivät Senaatin kuulusteluissa: "Miksi pitäisi suuren teollisuusmaan, kuten Amerikka, haluta toisen suuren kilpailevan teollisuusmaan luomista?" (4) Tuota, he aivan oikein uskoivat että tällainen, ilmiselvästi kilpailukyvytön, keskitetty ja totalitaristinen hallitus ei pystyisi kilpailemaan USA:n kanssa. Toinen asia on että Wall Street ei kyennyt ennustamaan miten bolshevistinen järjestelmä kehittyisi tästä eteenpäin, eikä sen epätavallista kykyä hallita ihmisiä, joka lopulta johti mahtavan, joskin väärin suuntautuneen teollisuuden luomiseen.

Mutta miten tämä sopii meidän perusteemaamme? Koska. kuten me olemme nähneet, amerikkalaiset rahoittajat täysin kieltäytyivät myöntämästä lainaa Vallankumousta edeltäneelle Venäjälle koska juutalaisten oikeudet olivat siellä puutteelliset, vaikka Venäjällä oli aina voittoisat taloudelliset tulavaisuuden näköalat. Ja selvästikin, jos he olivat valmiit uhraamaan voittoja siihen aikaan, sitä enemmän nyt, huolimatta kaikesta siitä vedosta jota he löivät Neuvosto-markkinoiden puolesta, Morgan-Rockefellerin imperiumi ei auttaisi bolshevikkeja jos juutalaisten vainoaminen häämötti horisontissa Neuvostoliitossa 1930-luvun alussa.

Tämä on juuri se pointti: länsimaille, aiemmin mainittu asia että Neuvostoliitto sorti perinteistä juutalaista kulttuuria ja sionisteja katosi helposti yleisen vaikutelman alle että Neuvostovaltio ei sortanut juutalaisia, vaan päinvastoin, että monet heistä pysyisivät vallan kahvassa.

Tietyillä menneisyyden kuvilla on kyky mukavasti järjestyä uudelleen mielessämme rauhoittaakseen omaatuntoamme. Ja tänään on muodostunut käsitys että 1930-luvulla juutalaiset oli työnnetty ulos Neuvostoliiton hallitsevasta eliitistä ja että heillä ei ollut mitään tekemistä maan hallitsemisen kanssa. 1980-luvulla me näimme tällaisia väitteitä: Neuvostoliiton aikana juutalaiset oli "käytännössä tuhottu kansana; heidät oli muutettu sosiaaliseksi ryhmäksi joka asutti suuria kaupunkeja sosiaalisen kerrostumana palvellakseen hallitsevaa luokkaa." (5)

Ei. Kaukana "palvelemisesta", juutalaiset olivat suuressa määrin "hallitsevan luokan" jäseniä. Ja nyt, Sisällissodan aiheuttaman shokin jälkeen sotakommunismin jälkeen, NEP-kauden jälkeen sekä ensimmäisen viisivuotissuunnitelman jälkeen, oli rauhan aika jota hallituskoneisto yhä enemmän hallitsi, jossa juutalaisten rooli oli erittäin näkyvä, ainakin vuoteen 1938 asti.

Vuonna 1936, Kahdeksannessa Neuvostojen kokouksessa (at the 8th Congress of Soviets of the Soviet Union), Molotov, Stalinin määräyksestä (kenties siksi että hän erottuisi Hitleristä Lännen silmissä), antoi tämän vuodatuksen: "Meidän veljelliset tuntemuksemme juutalaista kansaa kohtaan pohjautuvat siihen tosiasiaan että he synnyttivät tämän neron sekä ihmiskunnan kommunistisen vapautuksen luojan, Karl Marxin; että juutalainen kansa, kaikkein kehittyneimpien kansakuntien mukana, synnytti lukemattomia kuuluisia tiedemiehiä, insinöörejä ja taiteilojoita, sekä antoi monia loisteliaita sankareita vallankumous-taisteluun... Ja meidän maassamme he antoivat ja antavat yhä uusia, huomattavia ja lahjakkaita johtajia kaikille sosialismin edistyksen ja puolustuksen alueille." (6)

Ei epäilystä, tämä julistus annettiin propaganda-tarkoituksessa. Mutta Molotovin julistus oli sopiva. Ja "sosialismin puolustaminen" kaikkien näiden vuosien aikana oli GPU:n, armeijan, diplomatian ja ideologisen rintaman käsissä. Juutalaisten vapaaehtoinen osallisuus näissä elimissä jatkui vuoteen 1938 asti.

Tässä me toistamme lyhyesti -- sen aikaisten sanomalehtien, myöhempien julkaisujen ja modernien juutalaisten tietosanakirjojen mukaan -- kaikkein tärkeimmät virat ja nimet jotka oli perustettu tai nousseet esiin etupäässä 1930-luvulla. Tietysti, tällainen katsaus, sen tosiasian hämmentämänä että me emme tiedä mitään kuinka meidän henkilömme tunnistivat itsensä liittyen kansallisuuteen saattaa sisältää virheitä yksilöiden suhteen eikä sitä mitenkään voida pitää kattavana.

"Trotskilaisen opposition" tukahduttamisen jälkeen, juutalaisten edustus puoluekoneistossa väheni huomattavasti. Mutta puolueen ylemmän koneiston puhdistaminen ei ehdottomasti ollut juutalaisvastainen toimenpide. Lazar Kaganovich säilytti korkean virkansa Politbyrossa; hän oli pahaenteisen armoton yksilö, ja samaan aikaan, hänellä oli huomattavan alhainen koulutus. Siitä huolimatta, 1930-luvun puolivälistä lähtien hän oli Keskuskomitean sihteeri ja samaan aikaan Keskuskomitean organisaatio-viraston jäsen -- ainoastaan Stalinilla itsellään oli nämä molemmat virat samaan aikaan. Ja hän asetti kolme veljeään erittäin tärkeisiin virkoihin. Mihail Kaganivich oli Kansallisen talousneuvoston apulaisjohtaja (deputy chair of the Supreme Soviet of the National Economy) alkaen vuodesta 1931; vuodesta 1937 lähtien hän oli Puolustusteollisuuden kansankomissaari (narkom, eli narodny komissar); myöhemmin samaan aikaan hän johti ilmailuteollisuutta. Yuli Kaganovich, edeten johtavien puoluevirkojen läpi Nitzhni-Novgorodissa (kuten kaikki hänen veljensä tekivät), nousi Ulkomaankaupan kansankomissaariksi. (7) Kuitenkin, molemmat etniset venäläiset oppositioryhmät (Rykov, Bukharin, Tomsky) sekä (Syrtsov, Ryutin, Ulganov) tuhottiin Stalinin toimesta 1930-luvulla juutalaisten bolshevikkien tuella -- hän otti uudet miehet tilalle heidän joukostaan. Kaganovich oli Stalinin tukijoista kaikkein tärkein ja luotettavin Politbyrossa: hän vaati Ryutinin teloittamista (lokakuu 1932 - tammikuu 1933), mutta edes Stalin ei kyennyt siihen silloin. (8) Vuosien 1930 - 1933 puhdistus koski puolueen venäläisiä aineksia.

Keskuskomitean valvontakomission puhemiehistön (Presidium of the Central Control Commission) 25. jäsenestä 16. puoluekokouksen jälkeen (1930), 10 oli juutalaisia: A. Solts, "Puolueen omatunto" -- verisimpinä vuosina (1934 - 1938) hän oli Neuvostoliiton yleisen syyttäjän, Vyshinskyn avustaja; (9) Z. Belenky (eräs yllä mainituista kolmesta Belenkyn veljeksistä); a. Goltsman (joka tuki Trotskia väittelyssä ammattiliittojen asemasta), kiihkeä Rozaliya Zemlyacha (Zalkind); M. Kaganovich (eräs veljeksistä); Trilisser (chekisti); "militantti ateisti" Yaroslavsky; B. Roizenman; ja A.P. Rozengolta, Trotskin eloon jäänyt avustaja. Jos vertaillaan puolueen Keskuskomitean kokoonpanoa 1920-luvulla ja 1930-luvun alussa, voidaan havaita että se on miltei muuttumaton -- sekä vuonna 1925 että 16. puoluekokouksen jälkeen, juutalaiset muodostivat noin kuudesosan jäsenistä. (10)

Kommunistisen puolueen ylemmällä tasolla 17. puoluekokouksen jälkeen ""voittajien kongressi") vuonna 1934, juutalaisilla oli edelleen hallussaan 1/6 Keskuskomitean paikoista; puolueen Valvontakomissiossa noin 1/3, ja yhtä paljon Keskuskomitean tarkastuskomissiossa (Revision Commission of the Central Committee). Sitä johti hetken aikaa M. Vladimirsky. Vuodesta 1934, Lazar Kaganovich otti ohjat käsiinsä valvontakomissiossa. Juutalaisilla oli sama osuus, kolmasosa, Commission of the Soviet Controlin jäsenistössä. (11) Viiden vuoden ajan jotka olivat täynnä mullistuksia (1934 - 1939), Neuvostoliiton apulaissyyttäjänä toimi Grigory Leplevsky. (12)

Monien tärkeiden virkojen haltijoita ei mainittu edes Pravdassa. Esimerkiksi, syksyllä 1936, Komsomolin (Kommunistien nuorten unioni) Keskuskomitean sihteeri oli E. Fainberg. (13) Keskuskomitean lehdistö- ja julkaisuosaston -- ideologinen avainvirasto -- johtajana oli B. Tal. Aiemmin, tätä osastoa johti Lev Mekhlis, joka oli siihen mennessä siirretty johtamaan Pravdaa täysipäiväisesti; vuodesta 1937 Mekhlis´istä tuli Puolustuksen apulais-kansankomissaari sekä Puna-armeijan poliittisen hallinnon päällikkö.

Me näemme monia juutalaisia provinssien komentajien viroissa: Keski-Aasian virastossa, piirikuntien puoluekomiteoiden (Party Committee of Oblasts) ensimmäisinä sihteereinä Volgan saksalaisessa tasavallassa, Tatarstanissa, Bashkiriassa, Tomskin, Kalininin ja Voronezhin piirikunnissa sekä monissa muissa paikoissa. Esimerkiksi, Mendel Khatayevich (eräs Keskuskomitean jäsen vuodesta 1930) oli Gomelin, Odessan, Tatarstanin ja Dnepropetrovskin piirikuntien sihteeri, sekä Ukrainan kommunistisen puolueen toinen sihteeri. Yakov Chubin oli Chernikov´in ja Akmolinsk´in piirikuntien sihteeri sekä Shakhtinsk´in alueen puoluekomitean sihteeri; myöhemmin hän aplveli useissa Puolueen tarkastuskomiteoissa Moskovassa, Krimillä, Kurskissa ja Turkmeniassa, ja vuodesta 1937 lähtien hän oli Turkmenian keskuskomitean ensimmäinen sihteeri. (14) Ei ole tarvetta luetella kaikkia tällaisia nimiä, mutta älkäämme ylenkatsoko todellista apua jota nämä sihteeristöt tarjosivat bolshevikkien asialle; huomioi myös heidän hätkähdyttävä maantieteellinen liikkuvuutensa, jo 1920-luvulla. Luotettavaa henkilökuntaa tarvittiin paljon ja se oli korvaamatonta. Eikä välitetty siitä että heiltä puuttui tietoa uudesta paikasta jonka johtoon he nousivat.

Vielä paöjon enemmän valtaa oli kansankomissaarien (narkoms) käsissä. Vuonna 1936 me näemme yhdeksän juutalaista kansankomissaaria tässä hallituksessa. Ottakaamme esimerkiksi maailmankuulu Ulkomaan asioiden kansankomissaari Litvinov (hyväntahtoisissa sarjakuvissa Izvestiya-lehdessä hänet kuvailtiin rauhan ritarina keihään ja kilven kera vastustamassa ulkomaista saastaa); ei vähemmän tärkeä, mutta ainoastaan Neuvostoliiton rajojen sisäpuolella oli Sisäisten asioiden kansankomissaari Yagoda; Rautateiden nouseva ja ylväs "rauta-komissaari" Lazar Kaganovich, ulkomaankauppaa johti A. Rozengolts (ennen tätä me näimme hänet Valvontakomissiossa); I.Y. Weitzer oli vastuussa kotimaan kaupasta; M. Kalmanovich oli vastuussa sovhooseista (valtion omistamat maatilat jotka maksoivat palkkaa tuöntekijöilleen); I.E. Lyubimov oli Kevyen teollisuuden komissaari; G. Kaminsky oli Terveydenhuollon komissaari; hänen neuvoa antavia artikkeleitaan julkaistiin usein Izvestiya-lehdessä; sekä yllä mainittu Z. Belenky, joka oli Neuvostoliiton tarkastuskomission johtaja. (15) Tässä samassa hallituksessa me voimme löytää monia juutalaisia nimiä monien Kansankomissariaattien apulaiskomissaarien joukosta: talous, tietoliikenne, rautatie-kuljetukset, vesi, maatalous, puuteollisuus, elintarviketeollisuus, koulutus, oikeuslaitos. Kaikkein tärkeimpien komissaarien joukossa olivat Y. Gamarnik (puolustus), A. Gurevich (hän auttoi suuresti maan metellurgisen teollisuuden luomisessa); (16) Semyon Ginzburg -- hän oli Raskaan teollisuuden kansankomissaari, ja myöhemmin hänestä tuli Rakentamisen kansankomissaari, ja vielä myöhemmin Sotilaallisten yritysten perustamisen ministeri. (17)

Tämä kuuluisa "suuri käännekohta" tapahtui vuoden 1929 lopun ja alkuvuoden 1931 välisenä aikana. Murhaava kollektivisaatio oli edessä, ja tällä käänteentekevällä hetkellä Stalin määräsi Yakovlev-Epsteinin sen tärkeimmäksi toimitusjohtajaksi. Hänestä otettuja valokuvia ja piirroksia julkaistiin sanomalehdissä vuodesta toiseen. (18) Yhdessä jo mainitun M. Kalmanovich´in kanssa, hän oli hyvin salaisen Työn ja puolustuksen (Labour and Defence) neuvoston jäsen (tässä elimessä ei ollut juuri ketään Stalinin, Molotovin, Ordzhonikidzen ja Voroshnilovin lisäksi). (19) Maaliskuussa 1931, Neuvostojen kuudennessa istunnossa, Yakovlev raportoi kollektivisaation etenemisestä -- sovhoosien ja kolhoosien kehityksestä (tarkoittaen ihmisten vanhan elämäntavan tuhoutumista). (20) Tässä 'loisteliaalla' polulla Venäjän tuhoamiseksi, Yakovlevin kollaboraattorien seurassa, me voimme nähdä apulaiskomissaari V.G. Feigin´in, Maatalouden kansankomissariaatin johtokunnan jäsenet M. Wolf´in, G. Roshal´in, sekä muita 'asiantuntijoita'. Tärkeä organisaatio, 'Grain Trust', liitettiin Maatalouden kansankomissariaattiin viljan siirtämiseksi (to pump out) talonpojilta valtiolle; johtokunnan jäsen oli M.G. Gerchikov -- hänen kuviaan julkaistiin Izvestiya-lehdessä ja Stalin itse lähetti hänelle sähkeen rohkaistaakseen häntä. (21) Vuodesta 1932, Sovhoosien ja kolhoosien kansankomissariaatti jonka johdossa M. Kalmanovich oli, erotettiin Maatalouden kansankomissariaatista. (22) Vuodesta 1934 lähtien Kolhoosien kansallisneuvoston puhemies oli tämä sama Yakovlev-Epstein. (23) Muonituksen komission puhemies oli I. Kleinek (joka palkittiin Leninin kunniamerkillä). Kollektivisaation kaikkein hirvittävimpien kuukausien aikana, M. Kalmanovich maatalouden apulaiskomissaari. Mutta vuoden 1930 lopulla hänet siirrettiin Talouden kansankomissariaattiin apulaiskomissaarina; hänestä tuli myös Gosbank johtokunnan puhemies, sillä myös raha-asioissa tarvittiin voimakasta tahtoa. Vuonna 1936, Lev Maryasin´ista tuli Gosbankin johtokunnan puhemies; hänet korvasi Solomon Krutikov vuonna 1936. (24)

Marraskuussa 1930, luotiin Ulkomaankaupan kansankomissariaatti, ja A.P. Rozengolts palveli sen johdossa seitsemän vuoden ajan. Juutalaiset muodostivat kolmasosan sen johtokunnan jäsenistä. Heidän joukossaan oli S.D. Voylatsky, joka samaan aikaan palveli Toimilupien keskuskomissiossa (Central Commissions on Concessions); vuosina 1934 - 1936 hänestä tuli Neuvostoliiton kauppaedustaja Ranskassa. (25) Vuoden 1930 lopulla luotiin Hankintojen kansankomissariaatti (People's Commissariat of Supply); jonka johtajana toimi A. Mikoyan; sen johtokunnassa istui M. Belenky -- tämä on taas uusi, itse asiassa viides mies jolla oli sukunimenä "Belenky"; pian hänestä tuli komissaari, korvaten Mikoyan´in. Yleisesti, Kaupan ja hankintojen kansankomissariaateissa juutalaisten osuus oli suurempi kuin Puolueen ylemmissä viroissa -- 25... 50 %. (26)

Salli minun huomauttaa taas kerran: kaikki nämä esimerkit ovat vain havainnollistamiseksi. Niitä ei pitäisi ottaa luomaan vaikutelmaa että näissä johtokunnissa sekä puhemiehistöissä ei ollut jäseniä muista kansallisuuksista; tietenkin oli. Edelleen, kaikki nämä yllä mainitut henkilöt miehittivät näitä virkoja ainoastaan hetken; heitä rutiininomaisesti siirrettiin virasta toiseen.

Katselkaamme liikennettä ja tietoliikennettä. Ensiksi, rautateitä johti M. Rukhimovich; hänen kuviaan julkaistiin suurissa sanomalehdissä. (27) Myöhemmin hänestä tuli Puolustusteollisuuden kansankomissaari (M. Kaganovich apulaisenaan), kun taas komento rautateistä annettiin L. Kaganovich´ille. (28) Hiili-trustissa tapahtui tärkeitä muutoksia: I. Schwartz siirrettiin pois johtokunnasta ja M. Deych nimitettiin hänen tilalleen. (29) T. Rozenoer johti Grozneftia. Yakov Gugel johti Magnitogorskin metallurgisen jättiläisen rakentamista; Yakov Vesnik oli Krivoy Rog´in metallurgisen teollisuuskompleksin johtaja; sekä helvetillisen Kutnesk´in teollisuuskompleksin johtaja, jossa 200 000 aliravittua ja rääsyistä työntekijää uurasti S. Frankfurt´in alaisuudessa, ja hänen jälkeensä tuli I. Epshtein, joka pidätettiin vuonna 1928 mutta putosi jaloilleen koska nänet lähetettiin johtamaan Norilsk´in teollisuuskompleksin rakentamista. (30)

Kansallisen talouden ylin neuvosto oli yhä olemassa, mutta sen merkitys väheni. Unshlikht´in jälkeen, sitä johti A. Rozengolts, sitten Ordzhonikizde, juutalaisten muodostaessa enemmistön sen johtokunnasta. (31)

Siihen aikaan Gosplan (valtion suunnitteluministeriö) vahvistui. Vuonna 1931, Kuibyshevin johdolla, juutalaiset muodostivat yli puolet sen 18-jäsenisestä johtokunnasta. (32)

Tutkikaamme nyt talouden huippuvirkoja Stalinin aikakauden "viimeisen porvariollisen vuoden" aikana, vuonna 1936. Vuonna 1936 Izvestiya julkaisi Kotimaankaupan kansankomissariaatin johtokunnan jäsenten nimet. (33) Nämä 135 henkilöä pohjimmiltaan hallitsivat Neuvostoliiton koko kotimaan kauppaa. Juutalaiset muodostivat 40 % tästä listasta, mukaan lukien kaksi kansankomissariaatin apulaista, useita kaupan tarkastajia, useita piirikuntien elintarvike- ja teollisuustuotteiden kaupan johtajia, kuluttaja-unionien johtajia, ravintola-trustien johtajia, elintarvikevirastojen johtajia, ravintolavaunujen johtajia, ja tietysti Gastronom No. 1:n johtaja Moskovassa ("Elisevsky") oli myös juutalainen. Luonnollisesti, kaikki tämä helpotti teollisuuden esiinmarssia näinä vuosina jotka olivat kaukana vauraudesta.

Izvestiyan sivuilta henkilö voi lukea otsikoita kuten: "Kalastus-trustin johto syyllistyi useisiin poliittisiin virheisiin." Seurauksena, Moisei Frumkin vapautettiin tehtävästään Kotimaankaupan kansankomissariaatin johtokunnassa (me näimme hänet 1920-luvulla Ulkomaankaupan kansankomissariaatin apulaisena). Toveri Frunkin´ia rangaistiin nuhteilla ja varoituksella; Toveri Kleiman sai samanlaisen rangaistuksen; ja Toveri Nepryakhin erotettiin Puolueesta. (34)

Pian tämän jälkeen, Izvestiya julkaisi Raskaan teollisuuden kansankomissariaatin jäsenten nimilistan, jossa oli 215 nimeä. (35) Eräs nykypäivän kirjailija kirjoittaa näistä ihmisistä: "1930-luvulle saakka, juutalaisten pikkuporvarien lapset menestyivät... kun heistä tuli 'suurten rakennusprojektien' komentajia. Ja siltä se näytti niille jotka, työskennellen 16 tuntia päivässä viikkojen ja kuukausien ajan, lähtemättä pois rakennustyömaalta, suolta, aavikolta, taigalta... että se oli 'heidän maansa'." (36) Kuitenkin, tämä kirjailija on väärässä: he olivat orjatyövoimaa (blackened hard workers) sekä eilispäivän talonpoikia joilla ei ollut hengähdystaukoa raadannassaan rakennustyömailla ja soilla, kun taas johtajat ainoastaam silloin tällöin vierailivat siellä; he etupäässä viettivät aikaansa toimistossaan nauttien etuoikeuksistaan ("the bronze foremen"). Mutta epäilemättä, heidän kovat päätöksensä auttoivat saamaan nämä rakennusprojektit päätökseen, Neuvostoliiton teollisuus-potentiaalin luomisen.

Täten, Neuvosto-juutalaiset saivat itselleen painavan osuuden valtiosta, teollisuudesta ja taloudellisesta vallasta kaikilla hallituksen tasoilla.

Liittyen Puna-armeijaan, israelilainen tutkija Aron Abramovich, kirjoittaa että 1930-luvulla "merkittävä määrä juutalaisia upseereita palveli armeijassa. Heitä oli siellä useita, erityisesti Vallankumouksellisessa sotilasneuvostossa, Puolustuksen kansankomissariaatin keskushallinnossa, kenraalikunnassan sekä alemmilla tasoilla -- sotilaspiireissä, divisioonissa, prikaateissa, kaikissa sotilasyksiköissä. Nämä juutalaiset yhä esittävät tärkeää roolia poliittisissa elimissä." (42) Puna-armeijan koko poliittinen keskushallinto annettiin luotettavan Mekhlis´in alaisuuteen sen jälkeen kun Gamarnik oli tehnyt itsemurhan. Tässä on useita nimiä poliittisen hallinnon johtajista: Mordukh Khoros oli Puna-armeijan poliittisen hallinnon apulaisjohtaja 1930-luvulla, ja myöhemmin, pidätykseensä asti, hän oli vastuussa Kiovan sotilaspiirin poliittisesta hallinnosta. Vuosina 1929 - 1937, Lazar Aronshtam johti Valko-Venäjän sotilaspiirin poliittista hallintoa, sen jälkeen Venäjän Kauko-Idän erityisarmeijaa (Special Far Eastern Army), ja myöhemmin Moskovan sotilaspiiriä. Isaak Grimberg oli Puna-armeijan poliittisen hallinnon vanhempi tarkastaja, ja myöhemmin Leningradin sotilaspiirin poliittisen hallinnon johtaja. Boris Ippo (hän osallistui Keski-Aasian rauhoittamiseen sisällissodan aikana Turkestanin rintaman poliittisen hallinnon päällikkönä) oli Kaukasian Puna-armeijan poliittisen hallinnon johtaja; ja myöhemmin sotilaallis-poliittisen akatemian johtaja. Tämä aiemmin mainittu Mikhail Landa oli Krasnaya Zvesdan päätoimittaja vuosina 1930 - 1937 ('The Red Star' - Neuvostoliiton armeijan virallinen sanomalehti). Naum Rozovsky oli sotilassyyttäjä sisällissodan ajoista lähtien; vuoteen 1936 asti hän oli Puna-armeijan pääsyyttäjä.

Kuitenkaan, palvelus armeijassa ei ole pahe; se voi olla erittäin rakentavaa. Joten entäpä meidän vanha hyvä GPU-NKVD? Eräs moderni tutkija, turvautuen arkistoihin. kirjoittaa: "1930-luvun ensimmäisestä puoliskosta voidaan sanoa että juutalaisten rooli valtion turvallisuuskoneistossa nousi yhä tärkeämmäksi. Ja kaikkein massiivisimpien sortotoimien aattona... NKVD:n ylimmässä johdossa oli 56 juutalaista (13,8 %) ja 7 latvialaista (1,7 %)." (45)

KUN GPU nimettiin NKVD:ksi Yagoda päällikkönä (1934), he julkaisivat NKVD:n ylimpien komissaarien nimet kahdesti -- (1st Rank): Y.S. Agranov (Yagodan ensimmäinen alainen), V.A. Balitsky, T.D. Deribas, G.E. Prokovev, S.F. Redens, L.M. Zakovsky -- (2nd Rank): L.N. Belskiy, K.V. Pauker, M.I. Gay, S.A. Goglidze, L.B. Zalin, Z.B. Katsnelson, K.M. Karlson, I.M. Leplevsky, G.A. Molchanov, L.G. Mironov, A.A. Slutsky, A.M. Shanin, R.A. Pillyar. (46) Tietenkään, he kaikki eivät olleet juutalaisia mutta yli puolet oli. Joten, nämä juutalaiset chekistit olivat siellä yhä; he eivät lähteneet eikä heitä erotettu NKVD:stä; tämä sama NKVD joka söi maata Kirov´in kuoleman jälkeen, ja joka myöhemmin söi itseään.

A.A. Slutsky oli NKVD:n ulkomaan osaston johtaja; tarkoittaen että hän oli vastuussa vakoilusta ulkomailla. Hänen alaisiaan olivat Boris Berman ja Sergei Shpielglas. Pauker oli parturi Budapestistä joka kääntyi kommunistiksi jouduttuaan venäläisten sotavangiksi vuonna 1916. Aluksi hän oli vastuussa Kremlin turvallisuudesta ja myöhemmin hänestä tuli NKVD:n operatiivisen osaston päällikkö. (47) Tietysti, näiden korkea-arvoisten henkilöiden tehtävien salaisesta luonteesta johtuen on vaikea tuomita heitä lopullisesti. Otetaan esimerkiksi Naum (Leonid) Etington, joka järjesti Trotskin murhan sekä organisoi "Cambridge Five" -vakoilurankaan, ja joka valvoi ydinase-vakoilua sodan jälkeen -- todellinen tiedustelu-ässä. (48)

Tai otetaanpa Lev Feldbin (hän käytti salanimeä 'Alexandr Orlov'). Kuuluisana ja pitkään palvelleena chekistinä, hän johti GPU:n ulkomaan osaston talous-osastoa, tarkoittaen että hän valvoi kaikkea Neuvostoliiton ulkomaankauppaa. Hän oli luotettu agentti, niitä varten joille annettiin salaiset ohjeet kuinka "puristaa uhreilta vääriä yunnustuksia... Monet NKVD:N tutkijoista päätyivät hänen alaisikseen." (49) ja kuitenkin hän oli täysin piilossa yleisöltä ja tuli kuuluisaksi vasta myöhemmin loikattuaan Länteen. Ja kuinka monta tällaista virkaa siellä oli?

Tai otetaanpa Mikhail Koltsov-Fridlyand (Espanjan Tasavaltalaishallituksen 'poliittinen neuvonantaja') joka otti osaa joihinkin suuriin GPU:n seikkailuihin.

M. Berman nimitettiin apulaiseksi Sisäisten asioiden kansankomissariaattiin Ezhov´in toimesta 27.9.1936. Kuitenkin, Berman pysyi GULAG:in johtajana. (51) Ja Erzov´in kanssa tulivat hänen apumiehensä. Mikhail Litvin, hänen pitkäaikainen työtoverinsa Puolueen keskuskomiteassa nimitettiin NKVD:n henkilöstö-osaston johtajaksi (director of the Secret Political section of the Main Directorate of State Security of the NKVD). Vuosina 1931 - 1936, Henrikh Lyushkov oli tämän osaston apulaisjohtaja; hän loikkasi Japaniin vuonna 1938 ja japanilainen luoti surmasi hänet vuonna 1945 -- Toisen maailmansodan loputtua japanilaiset eivät halunneet luovuttaa häntä takaisin eikä heillä ollut muuta vaihtoehtoa kuin ampua hänet. Tähän tapaan me voimme kuvailla heidän jokaisen uran. Tässä samassa osastossa, Aleksandr Radzivilovsky oli "erityistehtävien agentti". Eräs toinen Erzov´in pitkäaikainen kollega, Isaak Shapiro, oli Erzov´in henkilökohtainen avustaja vuodesta 1934 lähtien, ja sitten hänestä tuli NKVD:n sihteeristön johtaja, ja myöhemmin NKVD:n pahamaineisen Valtion turvallisuuden erityisosaston johtaja. (52)

Joulukuussa 1936, NKVD:n Valtion turvallisuuden direktoraatin kymmenen osaston johdossa oli seitsemän juutalaista: (1) Turvallisuusosasto - K. Pauker; (3) Vastatiedustelu - L. Mironov; (5) Erityisosasto - I. Leplevsky; (6) Liikenne - A. Shanin; (7) Ulkomaan osasto - A. Slutsky; (8) Äänitteet ja rekisteröinti - V. Tsesarsky; (10) Vangit - Y. Veinshtok. Vuonna jolloin jauhettiin lihaa (meat grinding year), 1937, useat muut juutalaiset miehittivät näiden osastojen virkoja: (2) Operaatio-osasto - A. Zalpeter; (3) Vastatiedustelu - A. Minaev-Tsikanovsly; (4) Salainen poliittinen osasto - Y. Agranov, jota seurasi M. Litvin; (9) Erityisosasto - I. Shapiro. (53)

Nimesin GULAG:in johtajat kirjassani Vankileirien saaristo. Kyllä, sen johdossa oli suuri osuus juutalaisia. Kuva Vienenmeran kanavan rakentamisen johtajista jonka minä nappasin vuoden 1936 vuosikirjasta (Soviet Commemorative Corpus of 1936) aiheuttu suuttumusta: he väittivät että minä valikoin nämä juutalaiset rarkoituksella. Mutta minä en valinnut heitä, minä vain lainasin valokuvaa kanavan leirin johtajista (High Directors of the BelBaltlag White Sea - Baltic Canal camp administration) tästä kuolemattomasta kirjasta. Olenko syyllinen siihen etä he osoittautuivat juutalaisiksi? Kuka oli valinnut heidät näihin virkoihin? Kuka on syyllinen? Minä lisään nyt tähän informaatioon kolme kuuluisaa miestä, joista en tiennyt silloin. Ennen BelBaltlagia, eräs Lazar Kogan toimi GULAG:in johtajana; Zinovy Katsnelson oli GULAG:in apulaisjohtaja vuodesta 1936 lähtien, ja myöhemmin hän valvoi Moskova-Volga -kanavan rakentamista ja valmistumista (1937). (54)

Ei voida kiistää etteikö historia nostanut monta juutalaista kaikkien venäläisten kohtalon tuomareiksi.

Aiemmin salainen informaatio eri aikakausien tapahtumista virtaa eri lähteistä: koskien GPU-NKVD:n alueellisia täysivaltaisia lähettiläitä (Plenipotentiaries) 1930-luvulla (ennen vuotta 1937). Heidän virkojensa nimet ansaitsevat tulla kirjoitetuksi isoilla kirjaimilla, sillä he olivat juuri nämä eivätkä piirikuntien sihteerit jotka olivat näiden piirikuntien ylimpiä isäntiä, jokaisen asukkaan elämän ja kuoleman mestareita, jotka raportoivat suoraan NKVD:n päämajaan Moskovaan. Joidenkin koko nimi tiedetään, kun taas toisten nimistä vain alkukirjaimet ovat jäljellä, ja eräistä me tiedämme vain sukunimen. He siirtyivät virasta toiseen, eri provinssien välillä. (Jos me vain voisimme löytää päivämäärät ja yksityiskohdat heidän palveluksestaan! Voi, kaikki tämä tehtiin salassa.) Ja koko 1930-luvun, monet juutalaiset pysyivät näiden provinssien herroina. Äskettäin julkistetun datan mukaan, Valtion turvallisuuden alueellisissa elimissä oli 1 776 juutalaista (7,4 % kaikista jäsenistä). (55)

Muutama juutalainen täysivaltainen lähettiläs on lueteltuna tässä:

• Valko-Venäjä -- Izrail Leplevsky (yleisen syyttäjän apulaisen Grigory Leplevskyn veli, me näimme hänet jo Chekassa; myöhemmin, hän työskenteli GPU:ssa Valtion turvallisuuden komissaarina; ja nyt me näemme hänet Valko-Venäjän Sisäisten asioiden kansankomissaarina vuosina 1934 - 1936).
  
  
• Läntinen piirikunta -- I.M. Blat; hän työskenteli myöhemmin Chelyabinskissa.
  
  
• Ukraina -- Z. Katsnelson; me näimme hänet Sisällissodassa kaikkialla tässä maassa, Kaspianmereltä Vienanmerelle. Nyt hän oli GULAG:in apulaisjohtaja; myöhemmin me näemme hänet Ukrainan Sisäisten asioiden kansankomissaarin apulaisena; vuonna 1937 Leplevsky korvasi hänet. Me näemme D.M. Sokolinskyn ensiksi Donetskin piirikunnassa ja myöhemmin Vinnitsan piirikunnassa.
  
  
• Pohjois-Kaukasus -- L.Y. Faivilovich ja Fridberg.
  
  
• Azerbaidzhan -- M.G. Raev-Kaminsky ja Purnis.
  
  
• Stalingradin piirikunta -- G. Rappoport.
  
  
• Orlovin piirikunta -- P. Simanovsky.
  
  
• Tambovin piirikunta -- Livshits.
  
  
• Gorkovin piirikunta -- G.Y. Abrampolsky.
  
  
• Arkangelin piirikunta -- A.S. Shiyron; hän valvoi kulakkien vainoamista (supervising the round-up of the dispossessed kulaks).
  
  
• Volgan saksalainen tasavalta -- I.Z. Ressin.
  
  
• Bashkiria -- Zelikman.
  
  
• Orenburgin piirikunta -- N. Rausky.
  
  
• Sverdlovskin piirikunta -- G.I. Shklyar.
  
  
• Kazakhstan -- L.B. Zalin.
  
  
• Keski-Aasia -- Krukovsky.
  
  
• Itäinen Siperia -- Trotski.
  
  
• Pohjoinen Krai -- Rutkovsky.

Myöhemmin, vuonna 1940, kun neuvostoliittolaiset miehittivät Baltian maat, NKVD:n Dvinsk´in johtaja oli eräs Kaplan. Hän kohteli ihmisiä siellä niin ankarasti, että vuonna 1941, kun Puna-armeija oli lähtenyt ja ennen saksalaisten saapumista, ihmisten viha juutalaisia kohtaan räjähti käsiin.

Meidän tuomarimme hallitsivat luottavaisina korkeuksistaan, ja kun he äkkiä saivat iskun sen on täytynyt näyttää heistä maailmankaikkeuden romahtamiselta, maailmanlopulta. Oliko heidän joukossaan ketään ennen teurastusta joka tuli ajatelleeksi vallankumouksellisten tavanomaista kohtaloa?

Toivosen kommentti: Tiedoksi niille jotka pitävät juutalaisia synnittöminä -- juutalaiset tekivät paljon pahaa, ja nyt he saivat maksaa teoistaan... Oikeus tapahtui...

+ + + + +

Niiden merkittävien kommunistien joukossa jotka menehtyivät vuosina 1937 - 1938, juutalaiset muodostivat valtavan osuuden. Esimerkiksi eräs moderni historioitsija kirjoittaa: "Jos 1.1.1935 ja 1.1.1938 välisenä aikana juutalaiset hallitsivat yli puolta Sisäisten asioiden Kansankomissariaatin keskuskoneiston tärkeimmistä yksiköistä, 1.1.1939 mennessä heidän hallussaan oli vain 6 %." (58)

Käyttämällä lukuisia 'teloituslistoja' jotka on julkaistu viime vuosikymmeninä; sekä teosta Russian Jewish Encyclopedia, me kykenemme jossain määrin jäljittämään näiden hämmästyttävien ja mahtavien chekistien, Puna-armeijan komentajien, Neuvostoliiton puolue-virkamiesten, diplomaattien ja muiden kohtaloa, jotka me mainitsimme kirjan aiemmissa luvuissa.

Nykyään kokonaisia hekemistoja, jotka sisältävät listoja NKVD:n valtion turvallisuuden pää-direktoraatin keskushallinnon korkeimmista virkamiehistä, jotka menehtyivät Ezhov´in aikakauden teloituksissa ja sorrossa, on julkaistu. Siellä me näemme paljon enemmän juutalaisia nimiä. (60)

Mutta ainoastaan sattumalta, kiitos yhä suitsimattoman Glasnostin joka alkoi 1990-luvun alussa, me luemme useista arvoituksellisista elämäkerroista jotka olivat aiemmin salaisuuden verhoamia. Esimerkiksi, vuodesta 1937, professori Grigory Mayranoysky, myrkkyjen asiantuntija, johti NKVD:n teknologia-operaatioiden erityisosaston "Laboratorio X":ää, joka toteutti kuolemantuomiot myrkkyruiskeilla "hallituksen suoralla päätöksellä vuosina 1937 - 1947 ja vuonna 1950." Nämä teloitukset suoritettiin erityissellissä "Laboratorio X":ssäkuten myös ulkomailla vielä 1960- ja 1970-luvulla. (61) Mayranovsky pidätettiin vasta vuonna 1951; sellistään hän kirjoitti Berialle: "Kymmenet Neuvostoliiton vannoutuneet viholliset, mukaan lukien kaikenlaiset nationalistit, tuhottiin minun käsieni toimesta." (62) Ja tässä tyrmistyttävässä tunnustuksessa joka paljastettiin vuonna 1990, me luemme että kuuluisa liikuteltava kaasukammio keksittiin, kuten osoittautui, ei Hitlerin toimesta Toisen maailmansodan aikaan, vaan Neuvostoliiton ja NKVD:n toimesta, keksijänä Isai Davidovich Berg, NKVD:n Moskovan piirikunnan Hallinto- ja ylläpito-osaston johtaja. (Olen varma että hän ei ollut yksin tässä projektissa, mutta hän organisoi koko bisneksen.) Tämän vuoksi on myös tärkeää tietää ketkä miehittivät keskitason virkoja. Osoittautui, että I.D. Berg oli luotettu hänen toteuttaessaan NKVD:n Moskovan piirikunnan "troikan" tuomioita; hän suoritti tehtävänsä uskollisesti, mihin liittyy vankien kuljettaminen teloituspaikalle. Mutta kun kolme "troikaa" alkoi toimia samanaiakisesti Moskovan piirikunnassa, Nämä teloittajat eivät kyenneet selviytymään tehtävistään koska teloitettavia oli niin paljon. Sitten he keksivät aikaa sisältävän metodin: uhrit riisuttiin alasti. sidottiin, suu tukittiin ja heidät heitettiin Kuorma-autoon joka oli naamioitu leipä-autoksi. Matkalla pakokaasut ohjattiin vankiosastoon, ja siihen mennessä kun auto saapui hautaamispaikalle, vangit olivat "valmiita". Tuota, Berg itse ammuttiin vuonna 1939, ei näiden pahojen tekojen vuoksi vaan osallistumisesta 'neuvostovastaiseen salaliittoon'. Vuonna 1956 hänet rehabilitoitiin ilman ongelmia, vaikka kertomus hänen murhaavasta keksinnöstään pidettiin salassa ja se paljastui vasta äskettäin journalistien tekemän löydön myötä. (63)

On niin monia yksilöitä hämmästyttävän elämän ja uran kera jotka on lueteltu yllä! Bela Kun, Krimin teurastaja, kuoli näihin aikoihin ja hänen myötään Budapestin kommunistisen hallituksen kaksitoista komissaaria. (64)

Kuitenkin, olisi sopimatonta ajatella juutalaisten erottamista (expulsion) rangaistus-organisaatioista vainona. Näissä tapauksissa ei ollut juutalaisvastaista motiivia. Väite tarkoituksellisesta juutalaisvastaisesta puhdistuksesta ei pidä vettä: "Saatavilla olevan tiedon mukaan, 1930-luvun lopulla juutalaiset olivat yksi harvoista kansallisista vähemmistöistä mihin kuuluminen ei ollut 'rikos' NKVD:n viranomaiselle. Kansallisuus- ja henkilöstöpolitiikassa ei ollut edelleenkään rajoituksia mitä tulee valtion vurvallisuusvirastoihin... 1940-luvun lopulta 1950-luvun alkuun." (65)

Moni puolue-aktiivi kuoli tuhoisan aallon myötä vuosina 1937 - 1938. Vuodesta 1936 lähtien, Neuvostoliiton kansankomissaarien koostumus alkoi muuttua huomattavasti kun puhdistukset sotaa edeltävinä vuosina kulkivat läpi Kansankomissariaattien tärkeiden henkilöiden. Tärkein henkilö kollektivisaation takana, Yakovlev, kohtasi luotinsa; sama tapahtui hänen asevelvilleen Kalmanovich´ille ja Rukhomivich´ille, sekä monille muille. Tämä lihamylly ahmi monet vanhat "kunnioitetut" bolshevikit, kuten pitkään aläkkeellä olleen Ryazanov´in, tai Goloshchekin, joka organisoi tsaarin murhan, mainitsemattakaan Kamenev´ia tai Zinoviev´iä. Lazar Kaganovich säästettiin vaikka hän itse oli "rautaluuta" useissa puhdistuksissa vuosina 1937 - 1938; esimerkiksi, kun hän puhdisti Ivanov´in kaupungin, he kutsuivat sitä nimellä "Musta tornado". (66)

He tarjoavat meille seuraavanlaista selitystä: "Tässä on kyse Neuvostoliiton diktatuurin uhreista; heitä käytettiin ja sitten heidät armottomasti heitettiin pois kun heidän palveluksensa tulivat ylenpalttisiksi." (67) Mikä suurenmoinen argumentti! Joten kahdenkymmenen vuoden ajan näitä mahtavia juutalaisia todella käytettiin? Kuitenkin, eivätkö he itse olleet tämän mekanismin kiihkeitä rattaita, kunnes "heidän palveluksensa tulivat ylenpalttisiksi"? Eivätkä he auttaneet suuresti uskonnon ja kulttuurin, älymystön ja miljoonien talonpoikien tuhoamisessa?

Monet Puna-armeijan komentajista saivat surmansa. "Vuoden 1938 kesään mennessä kaikki sotilaspiirien komentajat ilman poikkeuksia... ne jotka miehittivät näitä virkoja kesäkuuhun 1937 mennessä katosivat jälkiä jättämättä." Puna-armeijan poliittinen hallinto kärsi raskaimmat menetykset vuoden 1937 verilöylyn aikaan, Garmanik´in itsemurhan jälkeen. Puna-armeijan korkeimmista poliittisista virkamiehistä, kuolema vaati kaikki 17 armeijan komissaaria, 25 armeijakunnan komissaaria (corps commissars) 28:sta, ja 34 prikaatin komentajaa 23:sta. (68) Me näemme merkittävän osuuden juutalaisia näissä äskettäin julkaistuissa teloitettujen armeijan päälliköiden listoissa.

Grigory Shtern´illä oli hyvin erikoinen ura armeijassa; hän eteni oitkin poliittisen virkamiehen uraa. Sisällissodan aikaan hän oli armeijan komissaari rykmentissä, prikaatissa ja divisioona-tasolla. Vuosina 1923 - 1925 hän oli Khorezm´in (lyhytikäinen tasavalta bolshevikkien vallankumouksen jälkeen) kaikkien erillisosastojen päällikkö Keski-Aasian kapinallisten tukahduttamisessa- Vuoteen 1926 asti, hän oli Poliittisen hallinnon divisioonan päällikkö. Myöhemmin hän opiskeli sotilasakatemiassa vanhemmaksi sotilasupseeriksi (ja täten hänestä tuli kelpoinen kunnollisiin sotilasvirkoihin); vuosina 1929 - 1934 hän oli "Espanjan tasavaltalaishallituksen sotilaallinen neuvonantaja". Myöhemmin hän toimi henkilöstöpäällikkönä Kaukoidän rintamalla ja kävi verisiä taisteluja Lake Khasan´illa vuonna 1938 Mekhlis´in kanssa, vehkeillen samaan aikaan Marsalkka Blücher´ia vastaan, jonka hän tuhosi ja jonka viran hän otti itselleen, sen jälkeen kun Blücher oli pidätetty. Maaliskuussa 1939, 18. puoluekokouksessa hän piti tämän puheen: "Yhdessä me olemme tuhonneet ryhmän joka ei kelvannut mihinkään -- Tukhachevsky´t, Gamarniks´it Uborevich´it (entiset Neuvosto-marsalkat) sekä monet muut." Tuota, hänet itse ammuttiin myöhemmin, syksyllä 1941. (70) Shtern´in aseveljellä ilmailun puolella, Yakov Smushkevich´illä oli myös nopeatempoinen ura. Hän myös aloitti poliittisena virkamiehenä (1930-luvun puoliväliin saakka); sitten hän opiskeli akatemiassa Korkea-arvoiseksi upseeriksi. Vuosina 1936 - 1937 myös hän taisteli Espanjass, lentäjänä ja hänet tunnettiin nimellä "Kenraali Douglas". Vuonna 1939 hän toimi sotilaslentäjien komentajana Khalkhin Gol´issa (Manchurian ja Mongolian vastaisella rajalla, paikalla missä neuvostoliittolaiset voittivat japanilaiset). Noustuaan Puna-armeijan ilmavoimien komentajaksi -- ilmavoimien ylitarkastajaksi -- hänet pidätettiin toukokuussa 1941 ja teloitettiin samana vuonna. (71)

Alla on eräitä kuuluisia juutalaisia sosialisteja jotke eivät liittyneet bolshevikkeihin tai jotka jopa taistelivat heitä vastaan.

Boris Osipovich Bogdanov (syntynyt vuonna 1884) oli odessalainen puutavaran ostajan poika ja pojanpoika. Hän valmistui Odessan parhaasta kauppaopistosta. Opiskellessaan, hän liittyi sosialidemokraattisiin yhteisöihin. Kesäkuussa 1905, hän oli ensimmäinen siviili joka pääsi kapinoivan Potemkinin kannelle, kun se saapui Odessan satamaan; hän piti puheen miehistölle, kehottaen merimiehiä liittymään Odessan lakkolaisiin; hän kirjoitti vetoomuksia Euroopan konsulaateille. Hän vältti rangaistuksen muuttamalla Pietariin, missä hänet tuomittiin neljäksi vuodeksi maanpakoon: kahdeksi vuodeksi Solvychegodsk´iin ja kahdeksi vuodeksi Vologdaan. Ennen sotaa, hän astui sisään menshevikkien eliittiin; hän toimi laillisesti (tai: juridisesti) työläisten kysymysten parissa. Vuonna 1915 hänestä tuli Sotilaallis-teollisen komitean työläisryhmän sihteeri (secretary of the Labor Group at the Military Industrial Committee), hänet pidätettiin tammikuussa 1917 ja vapautettiin Helmikuun vallankumouksen yhteydessä. Hän oli Petrogradin Työläisten ja sotilaiden neuvoston toimeenpanevan komitean jäsen, ja hän toistuvasti johti sen meluisia istuntoja jotka houkuttelivat tuhansia ihmsiiä. Vuoden 1917 kesäkuusta lähtien hän oli Venäjän keskeisen toimeenpanevan komitean jäsen (Bureau of the All-Russian Central Executive Committee), ja hän vastusti sinnikkäästi bolshevikkien yrityksiä kaapata valta. Bolshevikkien epäonnistuneen vallankaappausyrityksen jälkeen heinäkuussa 1917, hän hyväksyi merimiesten antautumisen jotka olivat piiritettyinä Petropavlovskin linnoituksessa. Lokakuun vallankaappauksen jälkeen vuonna 1917, hän oli eräs anti-bolshevistisen työläisten liikkeen organisoijista Petrogradissa. Sisällissodan aikaan hän asui Odessassa. Sisällissodan jälkeen hän yritti käynnistää uudelleen menshevikkien poliittisen aktiviteetin, mutta vuoden 1920 lopulla hänet pidätettiin ykdeksi vuodeksi. Tämä oli alku usean vuoden pidätyksille ja vankeustuomioille, karkotuksille ja leirituomioille, sekä lukuisille siirroille leirien välillä, -- tämä niin kutsuttu "Great Road" jolle niin monet Neuvostoliiton sosialistit päätyivät. Ja kaikki tämä siksi että hän sattui olemaan menshevikki menneisyydessä ja että hänellä oli menshevistinen vakaumus vaikka siihen mennessä hän ei ollut enää politiikassa ja että lyhyiden hengähdystaukojen aikana hän työskenteli taloudellisissa viroissa ja halusi vain rauhallista elämää; kuitenkin, häntä epäiltiin taloudellisesta "sabotaasista". Vuonna 1922 hän pyysi lupaa saada muuttaa pois maasta, mutta hieman ennen muuttopäivää hänet pidätettiin taas. Ensiksi hänet lähetettiin Solovki´n vankileirille ja myöhemmin Pechora´n leirille Uralilla; hänen tuomiotaan pidennettiin kolmella vuodella kerrallaan. Vuonna 1931 he yrittivät antaa hänelle langettavan tuomion (they attempted to incriminate hin) "Menshevikkien Neuvosto-viraston" tapauksessa (in the case of the "All-Soviet Bureau of Mensheviks"), mutta hän oli onnekas ja he jättivät hänet rauhaan. Kuitenkin, hänet pidätettiin uudestaan vuonna 1937, passitettiin Omskin vankilaan (yhdessä jo vangittujen kommunistien kanssa), missä hän kävi läpi keskeytymättömiä kuulusteluja jotka joskus jatkuivat ilman taukoa viikkojen ajan, mihin tahsnsa vuorokauden aikaan (kuulustelijat toimivat kolmessa vuorossa); hän palveli Kargopol´in leirillä (monet muut menshevikit ammuttiin siellä); myöhemmin hänet karkotettiin Syktyvkar´iin; vuonna 1948 hänet tuomittiin taas ja karkotettiin Kazakstaniin. Vuonna 1956 hänet rehabilitoitiin; hän kuoli vuonna 1960 vanhana ja väsyneenä miehenä.

Boris Davidovich Kamkov-Kats oli maalaislääkärin poika. Nuoruudestaan lähtien, hän oli Sosialistisen vallankumouspuolueen jäsen. Karkotettuna Turukhan Krai´hin vuonna 1905, hän pakeni. Ulkomailla, hän valmistui Heidelbergin Yliopiston oikeusopillisesta tiedekunnasta. Hän otti osaa Zimmerwald´in sosialistien konferenssiin Sveitsissä vuonna 1915. Helmikuun vallankumouksen jälkeen, hän palasi venäjälle. Hän oli eräs Sosialistisen vallankumouspuolueen perustajsita; Lokakuun vallankumouksen aikaan hän astui sisään koalitioon bolshevikkien kanssa. Hän otti osaa Venäjän perustuslaillisen kokouksen (Russian Constituent Assembly) hajottamiseen tammikuussa 1918. Huhtikuusta lähtien hän kehotti eroamaan liitosta bolshevikkien kanssa. Kesäkuussa hän kehotti "vallankumoukselliseen kansannousuun heitä vastaan". Sosialististen vallankumouksellisten epäonnistuneen kapinan jälkeen hän painui maan alle. Lyhyen pidätyksen jälkeen vuonna 1920 hänet pidätettiin uudestaan vuonna 1921, ja karkotettiin vuonna 1923. Karkotusten välillä hän vietti kaksi vuotta vankilassa ja koki saman "Suuren tien". Vuonna 1933 hänet karkotettiin Arkangeliin; hänet pidätettiin taas vuonna 1937 ja teloitettiin vuonna 1938.

Abram Rafailovich Gots (syntynyt vuonna 1882) oli rikkaan teekauppiaan, V.Y. Visotskyn lapsenlapsi. 14-vuotiaasta lähtien hän oli mukana Sosialistisessa vallankumousliikkeessä (sen perustamisesta lähtien vuonna 1901). Hänen veljensä Mikhail oli puolueen johtaja. Vuodesta 1906 lähtien, hän oli terroristi, SR:n militantti-siiven jäsen. Vuosina 1907 - 1915 hän oli pakkotyöleirillä; hän vietti jonkin aikaa istumalla pahamaineisessa Alexandrovskin keskusvankilassa. Hän otti osaa Helmikuun vallankumoukseen Irkutskissa ja myöhemmin Petrogradissa. 25.10.1917 lähtien hän johti Bolshevismin vastaista komiteaa Isänmaan ja vallankumouksen pelastamiseksi. Sisällissodan aikaan hän jatkoi taistelua bolshevikkeja vastaan. Vuonna 1920 hänet pidätettiin; Sosialististen vallankumouksellisten oikeudenkäynnissä vuonna 1922 hänet tuomittiin kuolemaan; tuomio muutettiin viiden vuoden vankeusrangaistukseksi. Myöhemmin hän käbi läpi "Suuren tien" -- loputtomasti uusia vankeustuomioita ja karkotuksia. Vuonna 1939 hänet tuomittiin 25 vuodeksi vankeuteen leireille ja hän kuoli vuotta myöhemmin.

Mikhail Isaakovich Liber-Goldman (syntynyt vuonna 1880) oli eräs Bundin perustajista (1897). Hän edusti Bundia Venäjän sosialidemokraattisten puolueiden kongressissa. Hän otti osaa vuoden 1905 - 1906 vallankumoukseen. Vuonna 1910 hänet karkotettiin kolmeksi vuodeksi Vologdan provinssiin, hän pakeni pien tämän jälkeen ja muutti ulkomaille. Hän oli Leninin vakaumuksellinen vastustaja. Hän palasi Venäjälle vuoden 1914 jälkeen ja liittyi Sosialistiseen puolustusliikkeeseen ("Defence of the Motherland in War"). Helmikuun vallankumouksen jälkeen, hän oli Petriogradin Sotilaiden ja työläisten toimeenpanevan komitean jäsen (hän jätti tämän viran Lokakuun vallankumouksen jälkeen). Sitten hän lyhyeksi aikaa otti osaa menshevikkien Sosialidemokraattiseen työväenpuolueedeen. Hän työskenteli taloudellisissa asemissa ja oli eräs Neuvostoliiton maanalaisten menshevikkien jäsen. Pidätysten ja karkotusten "Suuri tie" hänen osaltaan alkoi vuonna 1923. Hänet pidätettiin uudestaan ja teloitettiin Alma-Atassa vuonna 1937.

Monet kokivat samanlaisen vangitsemisten ja karkotusten kohtalon, joka huipentui vuosina 1937 - 1938.

Kuitenkin, näissä puhdistuksissa jotka pyyhkivät yli koko maan, tuhoten lukemattomien tavallisten ihmisten elämän, mukaan lukien juutalaiset, ihmiset joilla ei ollut mitään tekemistä politiikan tai auktoriteetin kanssa. Tässä on joitakin juutalaisia jotka menehtyivät:

• Nathan Bernshtein (syntynyt vuonna 1876) -- Musiikin tutkija ja kriitikko, hän opetti musiikin historiaa ja estetiikkaa, ja kirjoitti useita kirjoja. Hänet pidätettiin vuonna 1937 ja hän kuoli vankilassa.
  
  
• Matvei Bronshtein (syntynyt vuonna 1906) -- Lahjakas teoreettisen fysiikan tutkija, tieteen tohtori joka sai aikaan poikkeuksellisia tuloksia. Hän oli Lyudmila K. Chukovskajan aviomies. Hänet pidätettiin vuonna 1937 ja teloitettiin vuonna 1938.
  
  
• Sergei Ginter (syntynyt vuonna 1870) -- Arkkitehti ja insinööri; pidätettiin vuonna 1934, karkotettiin Siperiaan, pidätettiin taas vuonna 1937 ja teloitettiin.
  
  
• Vanjamin Zilbermints (syntynyt vuonna 1887) -- Mineralogi ja geokemisti, erikoistunut harvinaisiin alkuaineisiin, hän kaivoi perustuksen puolijohteiden tieteelle. Häntä vainottiin vuonna 1938.
  
  
• Mikhail Kokin (syntynyt vuonna 1906) -- Orientalisti, sinologi ja historioitsija, pidätettiin vuonna 1937 ja teloitettiin.
  
  
• Ilja Krichevsky (syntynyt vuonna 1885) -- Mikrobiologi, immunologi (myös fysiikan ja matematiikan oppinut), lääketieteen tohtori, erään tieteellisen koulun perustaja, Mikrobiologien kansallisen yhdistyksen puhemies; pidätettiin vuonna 1938 ja kuoli vuonna 1943.
  
  
• Solomon Levit (syntynyt vuonna 1894) -- Geenitutkija; hän tutki perinnöllisyyden ja ympäristön roolia patologiassa. Hänet pidätettiin vuonna 1938 ja hän kuoli vankilassa.
  
  
• Iokhiel Raubere (syntynyt vuonna 1883) -- Orientalisti, judaisti, eräs uudelleen perustetun Juutalaisen etnografisen seuran perustajista vuonna 1920. Häntä syytettiin sionistisen organisaation luomisesta, hänet pidätettiin vuonna 1937 ja hän kuoli vankilassa.
  
  
• Vladimir Finkelshtein (syntynyt vuonna 1896) -- Kemian fyysikko, professori, Ukrainan tiedeakatemian jäsen; hän kirjoitti useita teoksia sovelletusta sähkökemiasta. Häntä vainottiin vuonna 1937.
  
  
• Ilja Khetsrov (syntynyt vuonna 1887) -- Hygienisti ja epidemiollogi; hän tutki ympäristön hygieniaa, vesivarojen suojaamista, sekä yhteisön hygieniaa. Hänet pidätettiin vuonna 1938 ja teloitettiin.
  
  
• Hakhum Shpilrein (syntynyt vuonna 1887) -- Matemaatikko, hän sovelsi matemaattisia metodeja sähköön ja lämpö-sovelluksiin (heat angineering), hän toimi professorina Moskovan valtion teknillisessä yliopistossa ja myöhemmin hän oli sen sähkö-osaston (Electrical Engineering Department) dekaani. Häntä vainottiin ja hän kuoli vuonna 1937.
  
  
• Isaak Shpilrein (syntynyt vuonna 1891) -- Psykologi, filosofian tohtori. Vuonna 1927 hänestä tuli psykoteknologian ja sovelletin psykologian seuran johtaja; hän suoritti ammatti- ja työympäristön laajan psykologisen analyysin sekä optimoinnin. Hänet pidätettiin vuonna 1935 ja teloitettiin myöhemmin.
  
  
• Emil Shpilrein (syntynyt vuonna 1899) -- Biologi, Rostovin Yliopiston biologian alitoksen dekaani. Hänet ammuttiin vuonna 1937.
  
  
• Leonid Yurovsky (syntynyt vuonna 1884) -- Poliittisen taloustieteen tohtori, eräs vuosien 1922 - 1924 rahauudistuksen toteuttajista. Hän oli A.V. Chayanov´in ja N.D. Kondratev´in (kuuluisia venäläisiä tiedemiehiä) läheinen ystävä. Hänet pidätettiin vuonna 1930, vapautettiin vuonna 1935, pidätettiin uudestaan vuonna 1937 ja teloitettiin.

Huolimatta suuresta korkea-arvoisten 'aristokraattisten' juutalaisten osuudesta jotka joutuivat Stalinin kirveen alle, vapaa läntinen lehdistö ei pitänyt näitä tapahtumia erityisesti juutalaisten vainoamisena: koska heitä oli niin runsaasti Neuvostoliiton hierarkian ylimmillä portailla. Itse asiassa, me saamme lukea seuraavanlaisia välipuheita (stipulation) teos-kokoelmasta nimeltä Evreysky Mir (The Jewish World): "Epäilemättä Neuvostoliiton juutalaisilla oli lukuisia mahdollisuuksia, jollaisia heillä ei ollut ennen vallankumousta, ja jollaisia heillä ei ole edes joissakin demokraattisissa maissa. Heistä voi tulla kenraaleita, ministereitä, diplomaatteja, professoreita, mitä korkea-arvoisimpia aristokraatteja." Mahdollisuuksia, mutta "ei millään muotoa oikeuksia". Tällaisten oikeuksien puutteen vuoksi, "Yakir Garmanik, Yagoda, Zinoviev, Radek, Trotski, ja muut putosivat korkeuksistaan ja menettivät henkensä." (72) Kuitenkaan, yksikään maa ei tarjonnut tällaisia oikeuksia kommunistisen diktatuurin alla; kyse oli mahdollisuudesta takertua valtaan.

Tämä pitkäaikainen vakaumuksellinen sosialisti, emigrantti S. Ivanovich myönsi: "Tsaarien aikaan, juutalaisten oikeudet oli rajoitettu 'oikeuteen elää'; kuitenkin, heidän 'oikeutensa elää' oli suunnattomasti suurempi kuin bolshevismin aikana." Itse asiassa, samaan aikaan, huolimatta siitä että he olivat täysin tietoisia kollektivisaatioista, hän kirjoittaa että "kömpelöt yritykset luoda 'sosialismi' Venäjälle vaati suurimman hinnan juutalaisilta; että bolshevismin skorpionit eivät hyökänneet mitään toista kansanryhmää vastaan sellaisella brutaalilla voimalla kuin he hyökkäsivät juutalaisia vastaan." (73)

Kuitenkin, de-kulakisaation suuren vitsauksen aikana, ei ollut tuhansia vaan miljoonia talonpoikia jotke menettivät sekä 'oikeutensa elämämtapaan' (right of living) että 'oikeutensa elää' (right to live). Ja kuitenkin, kaikki Neuvosto-kynät (Soviet pens), joiden joukossa oli useita juutalaisia, pysyivät täysin hiljaa tästä venäläisten talonpoikien kylmäverisestä tuhoamisesta. Yhdessä heidän kanssaan, koko Länsi pysyi hiljaa. Olisiko todella voinut olla kyse tiedon puutteesta? Vai oliko kyse Neuvostohallituksen suojelemisesta? Vai oliko kyse vain välinpitämättömyydestä? Miksi, tämä on lähestulkoon käsittämätöntä: 15 miljoonalta talonpojalta ei viety ainoastaan oikeuksia korkeampaan oppimiseen tai päästä mukaviin virkoihin -- ei! Heidät ajettiin kuin karja kotoaan ja lähetettiin varmaan kuolemaan taigalle ja tundralle. Ja nämä juutalaiset, muiden intohimoisten kaupunkien aktivistien mukana, ottivat kollektivisaation ohjakset käsiinsä, jättäen taakseen sinnikkään pahuuden muiston. Ja kuka nosti silloin äänensä talonpoikien puolustamiseksi? Ja nyt, vuosina 1932 - 1933, Venäjällä ja Ukrainassa, Euroopan ulkolaidalla, viidestä kuuteen miljoonaa ihmistä kuoli nälkään! Ja maailman vapaa lehdistö oli täysin hiljaa... Ja vaikka me ottaisimme huomioon sen ajan läntisen lehdistön äärimmäisen voimakkaan vasemmisto-sympatian (the extreme Leftist bias) sekä sen omistautumisen sosialistiselle 'kokeilulle' Neuvostoliitossa, on edelleen mahdotonta olla hämmästymättä tasoa jolle he menivät ollakseen sokeita ja tunteettomia kymmenien miljoonien ihmisten kärsimyksille.

Jos et näe, sydämesi ei itke.

1920-luvulla, Ukrainan juutalaiset luopuivat vuosien 1917 - 1920 Venäjän valtiota kannattavasta asenteestaan (pro-Russian statehood mood), ja 1920-luvun loppuun mentäessä, "nämä juutalaiset olivat ukrainalaisten chauvinistien ja separatistien joukossa, joilla oli suunnaton vaikutusvalta -- mutta vain kaupungeissa." (74) Me voimme vetää tällaisen johtopäätöksen: ukrainankielisen kulttuurin tuho vuonna 1937 oli osittain suunnattu juutalaisia vastaan, jotka muodostivat "aidon liiton" ukrainalaisten kanssa "paikallisen kulttuurin kehittämiseksi ukrainan kielellä." (75) Kuitenkaan, tällainen liitto kulttuuripiireissä ei kyennyt pehmentämään tavallisten ukrainalaisten asenteita juutalaisia kohtaan. Me olemme jo nähneet aiemmissa luvuissa kuinka kollektivisaation aikana, "huomattava määrä juutalaisia kommunisteja toimi maaseudun kylissä elämän ja kuoleman herroina ja komentajina." (76) Tämä viilsi uuden haavan ukrainalais-juutalaisille suhteille, jotka olivat olleet kireitä jo vuosisatojen ajan. Ja vaikka tämä nälänhätä oli suoraa seurausta Stalinin politiikasta, eikä ainoastaan Ukrainassa (se pyyhki brutaalisti läpi Volgan alueen ja Uralilla), ukrainalaisten keskuudessa oli vallalla laaja uskomus että Ukrainan nälänhätä oli juutalaisten työtä. Tällainen tulkinta on ollut pitkään voimassa (ja Ukrainan emigrantti-lehdistö kannatti sitä 1980-luvulle saakka). "Eräät ukrainalaiset ovat vakuuttuneita että vuoden 1933 tapahtumat olivat juutalaisten kosto Khmelnitsky´n ajoista." (77) Hän oli 1600-luvulla elänyt kasakka joka suoritti verisiä juutalaisvastaisia pogromeja Ukrainassa.

Älä odota korjaavasi satoa sieltä minne rikkaruohoa on kylvetty. Niin monen juutalaisen ylivalta yhdistettynä siihen että vääryydet jotka kohtasivat muuta väestöä osuivat vain pieneen osaan juutalaisia -- voisi johtaa kaikenlaisiin tulkintoihin.

Juutalaiset kirjailijat jotka tarkkailivat huolestuneina antisemitismiä Neuvostoliitossa eivät havainneet tätä tallattua tuhkaa, kuitenkaan, ja tekivät melko optimistisia johtopäätöksiä. Esimerkiksi, Solomon Schwartz kirjoittaa: "1930-luvun alusta lähtien, antisemitismi Neuvostoliitossa väheni nopeasti, ja 1930-luvun puolivälissä se menetti joukkoilmiön luonteensa... Antisemitismi saavutti kaikkien aikojen alimman tason." Hän selittää tämän, osin, NEP-kauden päättymisellä, ja täten juutalaisten liikemiesten ja juutalaisten pienkauppiaiden katoamisella. Myöhemmin, "pakkoteollistuminen ja valon nopeudella etenevä kollektivisaatio", jota hän vertaa "shokkiterapiaksi", oli suureksi avuksi. Tämän lisäksi hän pohtii että niinä vuosina hallitsevat kommunistiset piirit alkoivat taistella suurvenäläistä 'chauvinismia' vastaan. (Tuota, he eivät alkaneet; he vain jatkoivat Leninin suvaitsemattomuuden politiikkaa.) Schwartz huomauttaa äänekkäästi että viranomaiset olivat "itsepintaisen hiljaa antisemitismistä välttääkseen vaikutelmaa että taistelu suurvenäläistä chauvinismia vastaan olisi taistelua juutalaisuuden puolesta." (78)

Tammikuussa 1931, New York Times ja myöhemmin koko maailman lehdistö julkaisivat äkkinäisiä sekä mahtailevia lausuntoja jotka Stalin oli antanut Jewish Telegraph Agencylle: "Kommunistit, yhtä lailla yhdenmukaisina kuin internationalistit, eivät voi muuta kuin olla antisemitismin heltymättömiä ja vannoutuneita vihollisia. Neuvostoliitossa, antisemitismi on täysin kielletty laissa ilmiönä joka on syvästi vihamielinen Neuvosto-järjestelmää kohtaan. Aktiivisia antisemiittejä rangaistaan, Neuvostoliiton lain mukaan, kuolemalla." (80) Huomaa, hän suuntasi tämän puheen demokraattisiin länsimaihin eikä hän välittänyt kertoa yksityiskohtaisesti tästä rangaistuksesta. Ja se oli ainoa kansallisuus Neuvostoliitossa joka sai nauttia tällaisesta suojelusta. Ja maailman mielipide oli yksimielisen tyytyväinen.

Mutta luonteenomaisesti, Johtajan lausuntoa ei julkaistu Neuvosto-lehdistössä (hänen viekakiden varaustensa vuoksi); se tehtiin ulkomaita varten ja hän kätki tämän asenteen omilta kansalaisiltaan; Neuvostoliitossa se painettiin vasta vuoden 1936 lopulla. (81) Sitten Stalin lähetti Molotovin antamaan samanlaisen lausunnon Neuvostojen kongressille.

Eräs sen aikainen juutalainen kirjailija, tulkitsi väärin Molotovin puheen, vihjaten että puhuen hallituksen puolesta hän uhkasi rangaista "juutalaisvastaisista tunteista" kuolemalla. (82) Tunteista! Ei, Molotov ei maininnut mitään tällaista; hän ei poikennut Stalinin politiikasta vainota "aktiivisia antisemiittejä". Me emme tiedä että aktiivisesta juutalaisvastaisuudesta yhtäkään kuolemantuomiota 1930-luvulla, mutta ihmisiä tuomittiin siitä muunlaisiin rangaistuksiin (but people were sentenced for it according to the Penal Code). Ihmiset kuiskailivat että ennen Vallankumousta viranomaiset eivät rankaisseet yhtä ankarasti edes tsaariin kohdistuneista herjauksista.

Mutta nyt S. Schwartz havaitsee muutoksen: "1930-luvun toisella puoliskolla, nämä sentimentit (ihmisten vihamielisyys juutalaisia kohtaan) tulivat paljon yleisemmiksi... erityisesti suurissa keskuksissa, minne juutalainen älymystö ja puoli-älymystö olivat keskittyneet. Täällä taas kerran legenda 'juutalaisesta ylivallasta' heräsi asteittain eloon, ja he alkoivat levittää liioiteltuja väitteitä juutalaisten roolista hallituksen keskiportaan ja huipun viroissa." Tuota, riippumatta siitä oliko se todella tarua, hän välittömästi yritti selittää sitä, vaikkakin hyvin naiviin tapaan, ehdottaen tätä samaa vanhaa tekosyytä että "juutalaisella älymystöllä ja puoli-älymystöllä ei yksinkertaisesti ollut muuta mahdollisuutta Neuvostoliitossa kuin olla hallituksen palveluksessa." (83)

Tätä on niin häpeällistä lukea. Millaista sortoa ja epätoivoa! Heillä ei ollut juuri muita mahdollisuuksia elää, paitsi elää etuoikeutettuna! Ja muu väestö oli ehdottoman vapaa raatamaan kolhoosien pelloilla, kaivamaan kuoppia, sekä kantamaan kiviä viisivuotissuunnitelmien suurissa rakennusprojekteissa...

Virallisessa politiikassa, mikään ei muuttunut 1930-luvun juutalaiskysymyksessä Vallankumouksen ajoista; juutalaisia kohtaan ei esiintynyt virallista vihamielisyyttä. Itse asiassa, heitä käytettiin unelmoimaan ja julistamaan kansallisten konfliktien pikaista loppumista.

Ja ulkomaiset juutalaiset piirit eivät aistineet eivätkä voineet aistia minkäänlaista juutalaisten sortoa Neuvostoliitossa. Artikkelissa nimeltään The Jews and the Soviet Dictatorship, S. Ivanovich kirjoittaa: "Ulkomailla, monet uskovat että Venäjällä ei ole antisemitismiä, ja tällä perusteella he suhtautuvat myönteisesti Neuvosto-viranomaisiin. Mutta Venäjällä he tietävät että tämä ei ole totta. Kuitenkin, juutalaiset rukoilevat pitkää elämää Neuvostohallitukselle... ja pelkäävät suuresti sen tuhoutumista, sillä Stalin suojelee heitä pogromeilta ja toivottavasti suojelee heitä tulevaisuudessa." Tämä kirjailija sympatisoi tällaista mielipidettä, vaikka hän pitää sitä puutteellisena: "Jos bolshevistinen diktatuuri kaatuu, tulee epäilemättä olemaan juutalaisvastaista raivoa ja väkivaltaa... Neuvostohallituksen kaatuminen olisi katastrofi juutalaisille, ja jokaisen joka on juutalaisten ystävä pitäisi torjua tällainen mahdollisuus kauhulla." Kuitenkin, samaan aikaan hän huomauttaa että "Neuvosto-diktatuuri tuntee jo häpeää juutalais-rakkautensa vuoksi (is already embarrashed by the Judeophilia) sekä juutalaisesta vallasta joka yhdistetään siihen." (84)

Stalinin raportin hyväksyminen 16. puoluekokouksessa määräsi 1930-luvun yleisen suunnan, jossa vaadittiin innokasta taistelua chauvinismia, ja erityisesti isovenäläistä chauvinismia vastaan. Kaikki ymmärsivät helposti Puolueen kielen. Ja useiden vuosien ajan tätä taistelua toteutettiin innokkaasti. Kuitenkin, millaista stalinistista hulluutta se oli? Siihen mennessä isovenäläisestä chauvinismista ei ollut enää mitään jäljellä. Stalin ei kyennyt näkemään välitöntä tulevaisuutta (Toinen maailmansota), jolloin ainoastaan venäläinen patriotismi voisi pelastaa hänet välittömältä tuholta.

Sitten, he ovat jo alkaneet soittaa hälytyskelloja minkä hyvänsä venäläisen patriotismin nousun varalta. Vuonna 1939, S. Ivanovich väitti havaitsevansa trendin "tämän diktatuurin paluusta keisarillisen Venäjän joihinkin kansallisiin traditioihin." Hän pisteliäästi siteerasi useita postimerkkejä jotka olivat tulleet julkiseen jakeluun siihen aikaan, joissa oli teksti "Love for the Motherland", "National Pride", jne. (85)

Katso, tämä on se missä Venäjän olemassaolon kuolemanvaara väijyi silloin, juuri ennen Hitlerin hyökkäystä -- tässä rumassa venäläisessä patriotismissa!

Tärkeä tapahtuma juutalaisten elämässä oli YevSekin sulkeminen Kommunistisen puolueen sisällä vuonna 1930. Neuvostoliittolaisten suunnitelmien mukaan, tämä toimenpide esti juutalaisen yhteisön "jolla oli ksnsallinen, kulttuurillinen ja yksilöllinen juutalainen autonomia" kaikenlaisen riippumattoman kehittymisen. Tästä lähtien juutalaisen kulttuurin kehittyminen tapahtuisi sidoksissa Neuvostoliiton valtavirran kulttuuriin. Vuosina 1937 - 1938, johtavat yevsek´it -- Dimanshtein, Litvakov, Frumkina-Ester ja heidän työtoverinsa Motl Kiper, Itskhok Sudarsky ja Aleksandr Chemerissky -- jotka, Y. Margolina´n sanojen mukaan "viranomaisten palveluksessa, toteuttivat suurimman pogromin juutalaista kulttuuria vastaan", pidätettiin ja teloitettiin pian tämän jälkeen. (87) Monet yevsek´it jotka "miehittivät tärkeitä asemia OZET:in (Society for Settling Toiling Jews on the Land) päämajassa sekä paikallisissa osastoissa, sekä juutalaisessa yhteisössä, juutalaisten kulttuuri- ja koulutus-rakenteissa" kaatuivat myös tämän tuhoisen voiman edessä. Vuosina 1936 - 1939 suurinta osaa heistä vainottiin. (88) 1930-luvun myrkyllinen ilmapiiri saavutti myös nämä tasot. Avoimissa julkisissa kokouksissa he alkoivat syyttää ja paljastaa kuuluisia juutalaisia kommunisteja, jotka hieman aiemmin olivat olleet joko Bundin, Sionistisen sosialistisen puolueen tai jopa Poale-Zionin jäseniä jotka kaikki olivat rampautuneet Neuvostohallituksen alla. Oliko ketään, jonka menneisyyttä bolshevikit eivät yrittäneet kriminalisoida? "Kuka sinä olet ollut aiemmin...?" Vuonna 1938 Der Emes suljettiin myös.

Entäpä koulutus? "Vuoteen 1933 saakka juutalaisten koulujen ja juutalaisten opiskelijoiden määrä niissä lisääntyi huolimatta 1920-luvun kritiikistä joka kohdistui 'liialliseen kansalliskiihkoon' YevSekin toimissa koskien 'juutalaisen koulutuksen pakollista siirtymistä yiddishin kieleen'." (89) Vuosina 1936 - 1939 oli "kiihtyvän taantuman ja jopa vielä nopeamman sisäisen köyhtymisen jakso" yiddishin kielisissä kouluissa. (90) Vuosien 1936 - 1937 jälkeen, "juutalaisten koulujen määrä alkoi vähentyä nopeasti jopa Ukrainassa ja Valko-Venäjällä." Vanhempien halu lähettää lapset tällaisiin kouluihin oli vähentynyt. "Koulutusta yiddishin kielellä nähtiin vähemmän ja se oli vähemmän maineikasta; lapsille pyrittiin antamaan opetusta venäjän kielellä." Myös, 1930-luvun jälkimmäisellä puoliskolla korkeamman opetuksen instituutioiden määrä jotka antoivat koulutusta yiddishin kielellä alkoi vähentyä nopeasti, melkein kaikki juutalaiset korkeamman koulutuksen instituutiot sekä teknilliset koulut suljettiin vuoteen 1937 - 1938 mennessä." (91)

"1930-luvun alussa juutalaiset tiede-instituutit Ukrainan ja Valko-Venäjän tiedeakatemiassa suljettiin; Kiovassa, 'Juutalaisen proletariaatin kulttuurin instituutti' vaipui myös autiuteen." Ja pian tämän jälkeen seurasivat pidätykset; Mikhail Kokin Leningradin filosofian, kirjallisuuden ja historian instituutista teloitettiin; Iokhiel Rabrebe, aiemmin Petrogradin Korkeaman juutalaisen tutkimuksen instituutista (Petrograd Institute of higher Jewish Studies), joka 1930-luvulla johti Julkisen kirjaston juutalaista osastoa, sai kahdeksan vuoden tuomion ja hän kuoli siirtoleirillä. (92)

Vainot levisivät yiddishin kieltä käyttäviin kirjailijoihin: Moyshe Kilbak´ia vainottiin vuonna 1927; Zelik Akselrod´ia vuonna 1940; Abram Abchuk´ia, yiddishin kielen opettajaa ja kriitikkoa vuonna 1937; kirjailija Gertsl Basov´ia vainottiin vuonna 1938. Kirjailija I. Kharik´ia ja kriitikko K. Dunets´ia vainottiin myös.

Kuitenkin, "yiddishin kielistä kirjallisuutta julkaistiin aktiivisesti 1930-luvun loppuun saakka. Juutalaiset julkaisijat työskentelivät Moskovassa, Kiovassa ja Minskissä." Kuitenkin, millaista kirjallisuutta se oli? 1930-luvulla, "ylivoimainen enemmistö teoksista kirjoitettiin stereotyyppisesti 'sosialistisen realismin' järkähtämättömien periaatteiden mukaan." (93) Yiddishin kielistä kirjallisuutta "1930-luvulta vuoteen 1941 saakka hallitsi stalinistinen kultti; kahlitsematon Stalinin ihailu kukoisti juutalaisen runouden sydämessä..." (94) Itsik Feder onnistui jopa tuomaan valoon (managed to light up) virallista propagandaa lyyrisin huomautuksian. Nämä hirmuiset sanonnat ovat lähtöisin hänen kynästään: "Sinä petit isäsi - tämä on suurenmoista!" (You betrayed your father - This is great!) Toinen esimerkki: "Minä sanon 'Stalin' mutta kuvittelen mielessäni auringon." (I say "Stalin" nut envision the sun.) Useimmat näistä kirjailijoista, jotka kiihkeästi yrittivät miellyttää Stalinia, vangittiin kymmenen vuotta myöhemmin. Mutta useimmat heistä, kuten aiemmin on mainittu, ovat jo vetäneet tämän arpalipun (had already drawn this lot).

Samoin, "virallisen kommunistisen opin ideologinen paine merkitsi monien juutalaisten taiteilijoiden ja kuvanveistäjien kohdalla täydellistä eroa, usein traagista, kansallisiin juutalaisiin traditioihin." Joten, on pieni yllätys että "juutalaisten opettajien ylivoimainen enemmistö kiinnitti paljon huomiota propaganda-esityksiin." Tähän joukkoon kuuluivat kaikki yhdeksäntoista ammattimaista yiddishin kielen opettajaa, sekä "suuri määrä itsenäisiä kollektiiveja, studioita ja piirejä." (96)

Liittyen hebrealaiseen kulttuuriin joka säilytti kansalliset traditiot: se oli nyt täysin kielletty ja painui maan alle.

On jo mainittu että maanalaiset sionistit murskattiin 1930-luvun alkuun mennessä. Monet sionistit oli jo 'puhdistettu' (rounded up), mutta vielä monia syytettiin "sionistisesta salaliitosta". Otetaan esimerkiksi Pinkhas Dashevsky -- vuonna 1933 hänet pidätettiin sionistina. Pikhas Krasny ei ollut sionisti, mutta hänet laskettiin sellaiseksi kuolemantuomiossaan. Hän oli Petliura´n direktoraatin entinen ministeri, hän muutti maasta pois mutta palasi myöhemmin Neuvostoliittoon. Hänet teloitettiin vuonna 1939. Volf Averbukh, joka oli nuoruudessaan Poale-Zionin jäsen, muutti Israeliin vuonna 1922, missä hän "teki yhteistyötä kommunisti-lehdistön kanssa." Vuonna 1930 hänet lähetettiin takaisin Neuvostoliittoon missä hänet pidätettiin. (97)

"Useimmat puolilaillisista cheder-kouluista ja yeshivoista lakkautettiin" näihin aikoihin. Pidätyksiä tehtiin 1920-luvun lopulta lähtien hasidien maanalaisessa liikkeessä. Yakov-Zakharia pidätettiin vuonna 1937, Abrom-Levik Slavin pidätettiin vuonna 1939. Vuoden 1933 loppuun mennessä, "237 synagogaa suljettiin, eli 57 % kaikista synagogista jotka olivat olemassa Neuvostovaltion ensimmäisinä vuosina... 1930-luvun puolivälissä synagogien sulkeminen kiihtyi." Vuodesta 1929, "alkoivat verottaa ankarasti matzo´n leipomista." Vuonna 1937, "Uskonnollisten asioiden komissio kielsi matzo´n leipomisen juutalaisissa uskonnollisissa yhteisöissä." Vuosina 1937 - 1938, "suurinta osaa juutalaisten papistosta vainottiin. Suurimmassa osassa vielä toimivia synagogia ei ollut rabbeja. Vuonna 1938, Moskovan keskus-synagogasta löydettiin 'vihamielinen rabbiininen pesäpaikka'; nämä rabbit sekä suuri määrä seurakuntalaisia pidätettiin." (98) (99) Moskovan rabbi Shmuel-Leib Medalia pidätettiin ja teloitettiin vuonna 1938. Hänen poikansa, Moishe Medalia, pidätettiin samaan aikaan. Vuonna 1937, Saratovin rabbi Iosif Bogatin pidätettiin. (100)

1930-luvun alussa, jolloin juutalaisten uskonto oli rajoitettua Neuvostoliitossa, suljettiin myös tuhansia ortodoksi-kirkkoja ja tuhottiin niistä monia ympäri maata. He olivat erityisen innokkaita 'vapauttamaan' Moskovan kirkoista; Boris Iofan oli vastuussa tästä 'rekonstruktiosta'. Tänä tuhon katkerana ja nälkäisenä vuonna, he kannattivat projektia rakentaa Neuvostojen palatsi Kristus Vapahtajan katedraalin paikalle. Izvestiya raportoi: "Toistaiseksi, yksitoista projektia on esitelty tässä näyttelyssä. Erityisen kiinnostavia niiden joukossa ovat arkkitehti B. Iofanin, Bronshteinin ja Ladovskyn teokset." (101) Myöhemmin, myös nämä arkkitehdit pidätettiin.

Liike kohti "ahertavien juutalaisten asuttamista" (settling the toiling Jews on the land) alki tulla asteittain epärelevantiksi Neuvostoliiton juutalaisille. "Niiden juutalaisten uudisasukkaiden osuus jotka hylkäsivät heille annetun maan pysyi korkeana." Vuosina 1930 - 1932, juutalaisten hyväntekeväisyys-organisaatioiden aktiviteetti Neuvostoliitossa, kuten Agro-Joint, OKG ja EKO aleni huomattavasti. Ja vaikka vuosina 1933 - 1938 ne vielä jatkoivat uusien rajoittavien myönnytysten kehyksissä, "Vuonna 1938 aktiviteetti lakkasi lopullisesti... Vuoden 1938 ensimmäisellä puoliskolla, ensin OZET ja sitten Committee for Settling the Toiling Jews on the Land (KomZET) hajotettiin. Suurta enemmistöä näiden jäljelle jääneiden työtovereista, jotka olivat yhä vapaita, vainottiin. Vuoteen 1939 mennessä Ukrainan kommunistisen puolueen keskuskomitea päätti liktitoida... 'keinotekoisesti' luodut juutalaisten kansalliset alueet." (102)

Siitä huolimatta, ajatusta juutalaisesta siirtokunnasta Birobidzhan´issa ei hylätty 1930-luvulla, ja hallitus jopa aktiivisesti edisti sitä. Nostattaakseen massojen henkeä, viranomaiset järjestivät (tai: lavastivat) OZET:in toisen kongressin Moskovassa (the Second All-Union Congress of the OZET) joulukuussa 1930. (103) Vuoden 1931 loppuun mennessä, tämän piirikunnan yleinen väkiluku oli 45 000, joista juutalaisia oli vain 5 000, vaikka kokonaisia kyliä oli rakennettu heidän asuttamisekseen ja teitä rakennettu (joskus läheisten työleirien vankityövoiman alulla; esimerkiksi, Birobidzhan´in rautatieasema rakennettiin tähän tapaan). Kuitenkin, tämän alueen ei-juutalainen asuttaminen eteni nopeammin kuin juutalais-asutus. (104)

Järjestääkseen asiat oikein, syksyllä 1931 Venäjän Federaation keskeisen toimeenpanokomitean puhemiehistö määräsi että vielä 25 000 juutalaisen tulisi muuttaa Birobidzhan´iin seuraavien kahden vuoden aikana, minkä jälkeen se olisi mahdollista julistaa Juutalaisten autonomiseksi tasavallaksi. Kuitenkin, seuraavina vuosina pois muuttaneiden juutalaisten määrä ylitti sinna saapuneiden juutalaisten määrän, ja vuoden 1933 loppuun mennessä, kuuden vuoden kolonisaation jälkeen, siellä asui ainoastaan 8 000 juutalaista, joista ainoastaan 1 500 asui maaseudulla; toisin sanoen, työskenteli kolhooseissa. Tämä tarkoittaa että juutalaiset muodostivat alle viidesosan kaikista kolhoosi-työläisistä siellä (on myös informaatiota että kasakat ja korealaiset vuokrasivat usein juutalaisten kolhoosien maata). Tämä piirikunta ei kyennyt tuottamaan tarpeeksi ruokaa edes omille asukkailleen. (105)

Siitä huolimatta, toukokuussa 1934, jolliin ei-juutalaisten väestön määrä oli noussut 50 000, Birobidzhan julistettiin äänekkäästi Juutalaisten autonomiseksi piirikunnaksi (Jewish Autonomous Oblast). Se ei kuitenkaan saanut 'tasavallan' asemaa.

Täten, juutalaisten massojen keskuudessa ei ollut "kansallista innokkuutta, joka helpottaisi suunnattomien vaikeuksien voittamista tällaisessa siirtokunnassa." Birobidzhan´issa ei ollut teollisuutta, ja uudisasukkaiden "taloudellinen ja sosiaalinen rakenne muistutti Ukrainan ja Valko-Venäjän sen aikaisten juutalais-kaupunkien ja kylien rakennetta." Näin oli erityisesti Birobidzhan´in kaupungissa, kun ottaa erityisesti huomioon "juutalaisten kasvaneen roolin paikallisessa hallitus-koneistossa." (106)

Yiddishinkielinen kulttuuri kehittyi tässä autonomisessa piirikunnassa -- siellä oli juutalaisia sanomalehtiä, radio, kouluja, teatteri joka oli nimetty Kaganovich´in mukaan (sen johtajana oli tuleva kirjailija E. Kazakevich), kirjasto joka oli nimetty Sholem Aleichem´in mukaan, sekä juutalaisen kulttuurin museo. Perets Markish oli julkaissut ylistävän artikkelin, nimeltään "A People Reborn", suurimmissa lehdissä. (107)

Liittyen Birobidzhan´iin, mainittakoon väestötieteilijä Ilya Veitsblit´in kohtalo. Hänen näkemyksensä oli "urbaanien juutalaisten asuttaminen maaseudulle pitäisi lopettaa... juutalaisten joukossa ei ole yksilöitä jotka olisivat sopivia Birobidzhan´iin." Hänet pidätettiin vuonna 1933 ja kuoli todennäköisesti vankilassa. (108)

Kuitenkin viranomaiset Moskovassa uskoivat että kolonisaatiota pitäisi edelleen stimuloida, ja vuonna 1934 he aloittivat pakollisen värväämisen juutalaisten käsityöläisten ja työläisten joukossa läntisillä alueilla, tarkoittaen kaupunkiväestön keskuudessa joilla ei ollut vähäisintäkään tietoa maanviljelyksestä. Iskulause oli: "Koko Neuvostoliitto rakentaa Juutalaisten autonomista tavavaltaa!" Tämä tarkoitti että ei-juutalaisten värväämistä tarvittiin nopeamman kehityksen aikaansaamiseksi. Kiihkeä Yevsek Dimanshtein kirjoitti että "me emme pyri luomaan juutalaista enemmistöä Juutalaisten autonomiseen piirikuntaan -- tämä olisi vastoin internationalismin periaatteita." (109)

Mutta huolimatta kaikista näistä toimenpiteistä, seuraavien kolmen vuoden aikana, ainoastaan 11 000 juutalaista muutti piirikuntaan niiden 8 000...9 000 juutalaisen lisäksi jotka asuivat siellä ennestään. Kuitenkin, useimmat vasta tulleista jäivät mieluummin asumaan piirikunnan pääkaupunkiin lähemmäksi rautatieasemaa, ja he etsivät tilaisuutta paeta. Kuitenkin, kuten me toedämme, bolshevikkeja ei voida lannistaa. Joten KomZET:in epäonnistumisen vuoksi, vuonna 1936 "Neuvostoliiton keskeinen toimeenpanokomitea päätti osin siirtää tämän Juutalaisen autonomisen piirikunnan asuttamisen valvonnan NKVD:n uudelleenasutus-virastolle (resettlement department of the NKVD)." (110) Elokuussa 1936, Neuvostoliiton keskeisen toimeenpanokomitean puhemiehistö julisti että "ensimmäistä kertaa juutalaisen kansan historiassa, heidän kiihkeä halunsa saada kotimaa on toteutunut ja heidän oma valtionsa (statehood) on perustettu." (111) Ja nyt he alkoivat suunnitella 150 000 juutalaisen muuttoa Birobidzhan´iin.

Neuvostoliiton ponnistelut käännyttää juutalaiset maatalouteen kärsivät saman tappion kuin tsaarien pyrkimykset sata vuotta aiemmin.

Sillä välin, vuosi 1938 lähestyi. KomZET suljettiin, OZET hajotettiin, ja tärkeimmät YevSek´it Moskovassa sekä Juutalaisen autonomisen piirikunnan hallitusmiehet pidätettiin. Ne Birobidzhan´in juutalaiset jotka kykenivät lähtemään Moskovaan tai Kauko-Idän kaupunkeihin tekivät niin. Vuoden 1939 väestönlaskennen mukaan, yleinen tässä juutalaisten autonomisessa oblastissa oli 108 000. Kuitenkin, "juutalaisten lukumäärä oli salaisuus -- juutalaisten määrä Birobidzhan´issa oli yhä alhainen." Oletettavasti, oli yhä olemassa kahdeksantoista juutalaista kolhoosia -- ne olivat kanssakäymisissä Venäjän viranomaisten kanssa.

Kuitenkin, mitä iloa Birobidzhan´ista olisi voinut olla juutalaisille? Vain 45 vuotta myöhemmin, israelilainen kenraali Beni Peled painokkaasti selitti miksi Birobidzhan tai Uganda ei voinut antaa juutalaiselle kansalle tuntemusta yhteydestä maahan: "Minä yksinkertaisesti tunnen että en ole valmis kuolemaan maatilkun vuoksi Venäjällä, Ugandassa, tai New Jerseyssä!" (113)

Tämä tunne yhteydestä, tuhansien vuosien vieraantumisen jälkeen, palautui Israelissa.

Juutalaisten muutto suuriin kaupunkeihin ei hidastunut 1930-luvulla. The Jewish Encyclopedia kertoo että vuoden 1926 väestönlaskennan mukaan, Moskovassa asui silloin 131 000 juutalaista. Vuonna 1933 heitä asui 226 500 ja vuonna 1939 heitä oli 250 000. "Seurauksena Ukrainan juutalaisten massiivisesta uudelleen asuttamisesta, heidän osuutensa Moskovan juutalaisten keskuudessa nousi 80 prosenttiin." (114) Kirjassa Russian Jewry (1968), me saamme selville että 1930-luvulla jopa puoli miljoonaa juutalaista laskettiin hellituksen työntekijöiksi, heillä oli joskus tärkeitä virkoja, ensisijaisesti taloudessa." (115) Tämä kirjailija raportoi myös että 1930-luvulla "jopa puoli miljoonaa juutalaista oli teollisuudessa, etupäässä manuaalisessa työssä." Toisaalta, Larin antaa toisenlaisen luvun, että teollisuustyöläisten joukossa juutalaisia oli ainoastaan 2,7 %, eli 200 000 henkilöä; 2,5 kertaa vähemmän kuin ensimmäisen arvion mukaan. (116) "Juutalaisten virta toimistotyöläisiksi kasvoi jatkuvasti. Syynä tähän oli joukkomuutto kaupunkeihin, sekä myös koulutustason nopea nousu, erityisesti juutalaisen nuorison keskuudessa. (117) Juutalaiset etupäässä asuivat suurissa kaupungeissa, heillä ei ollut keinotekoisia sisiaalisia rajoituksia jotka olivat niin tavallisia venäläiselle ylhäisölle, ja täytyy sanoa, he opiskelivat antaumuksella, valmistelen täten teknisen rungon (tai: kantahenkilökunnan) Neuvostoliiton tulevaisuutta varten.

Vilkaistaanpa tilastoja: vuonna 1929 juutalaiset muodostivat 13,5 % kaikista opiskelijoista Neuvostoliiton korkeammissa instituuteissa; vuonna 1933 heitä oli 12,2 %; vuonna 1936 heitä oli 13,3 % kaikista opiskelijoista ja 18 % korkeakoulu-opiskelijoista -- heidän osuutensa koko väestöstä oli vain 1,8 %. (118) Vuoteen 1935 mennessä, juutalaisten opiskelijoiden osuus ylitti kaikkien juutalaisten osuuden melkein seitsenkertaisesti. (119) G.V. Kostirchenko, joka tutki Stalinin juutalais-politiikkaa, kommentoi vuoden 1939 väestönlaskennan tuloksia: "Loppujen lopuksi, Stalin ei jättänyt huomioimatta sitä tosiasiaa että vuoden 1939 alussa, juutalaisista 26,8 prosentilla oli lukio-tutkinto ja 5,7 prosentilla korkeampi koulutus (venäläisten joukossa luvut olivat 8,1 ja 0,6 prosenttia. (120) Ei ole salaisuus että "menestyksekäs opiskelu korkeakoulussa tai tohtorin tutkinto sallii yksilön miehittää sosiaalisesti arvokkaita asemia väkevästi kehittyvässä Neuvosto-taloudessa 1930-luvulla." (121)

Kuitenkin kirjassa Russian Jewry sanotaan että "liioittelematta, Ezhov´in puhdistusten jälkeen, yksikään merkittävä juutalainen ei säilynyt vapaana Neuvostoliiton juutalais-yhteisössä, journalismin, kulttuurin tai edes tieteen parissa." (122) Tuota, se ei ehdottomasti ollut näin, ja se on totisesti suurta liioittelua. Kuitenkin, tämä sama kirjailija, Grigory Aronson, samassa kirjassa, vain kaksi sivua myöhemmin puhuu ylimalkaisesti 1930-luvusta, sanoen: "Juutalaisilta ei viety yleisiä kansalaisoikeuksia... he jatkoivat virkojen miehittämistä valtion ja puolueen koneistossa, ja diplomaattikunnassa oli jonkin verran juutalaisia, armeijan kenraalikunnassa, sekä korkekoulujen professorien joukossa. Täten me astumme vuoteen 1939." (123)

Moskovan ääni oli Kansantaiteilija Yury Levitan -- 'the voice of the USSR' tämä korruptiosta vapaa (incorruptible) Totuuden profeetta Kominternin radio-aseman pääjuontaja sekä Stalinin suosikki. Kokonaisia sukupolvia kasvoi, kuunnellen hänen ääntään: hän luki Stalinin puheita sekä Sovinformburon (Soviet Information Bureau) yhteenvetoja, sekä kuuluisia lausuntoja sodan alusta ja lopusta. (124)

Vuonna Samuil Samosud´ista tuli Boshoi-teatterin kapellimestari (main conductor) ja hän palveli tässä virassa useita vuosia. Mikhail Gnesin jatkoi musiikin tuottamista "modernin eurooppalaisen musiikin tyylillä, sekä niin kutsutun 'uuden juutalaisen musiikin tyylillä'." Gnesin´in sisaret johtivat menestyksellisesti musiikki-koulua, josta kehittyi hätkähdyttävä Musical Institute. Aleksandr Krein´in balettia esitettiin Mariinsky- ja Bolshoi-teatereissa. Tuota, Krein tuli kuuluisaksi sinfoniallaan, nimeltä Rhapsody, jossa Stalinin puheeseen sävellettiin musiikki. Kreinin veljekset ja veljenpoika kukoistivat myös. (125) Suuri määrä nerokkaita muusikkoja nousi kansalliseen ja sitten kansainväliseen kuuluisuuteen: Grigory Ginzburg, Emil Gilels, Yakov Zak, Lev Oborin, David Oistrakh, Yakov Flier ja monet muut. Monet teatteri-ohjaajat, teatteri- ja kirjallisuus-kriitikot, sekä musiikki-tutkijat saivat jatkaa työtään kohtaamatta minkäänlaisia vaikeuksia.

Tutkiessamme 1930-luvun kulttuuria, on mahdotonta olla huomioimatta laulun kirjoittajien ja säveltäjien uskomattomia saavutuksia. Isaak Dunaevsky, "operetti-genren sekä joukkolaulun luoja Neuvostoliiton musiikissa, sävelsi helposti sulateltavia lauluja... joissa rutiinin omaisesti ylistettiin Neuvosto-elämäntyyliä: The March of Merry Lads (1933); The Song of Kakhovka (1935); The Song about Homeland (1936); The Song of Stalin (1936); jne. Virallinen taide-propaganda julisti nämä laulut "miljoonien Neuvosto-ihmisten ajatusten ja tunteiden ruumiillistumaksi." (126) Dunaevsky´n nuotteja käytettiin Moskovan Radion tunnus-melodina. Häntä ylistettiin suuresti palveluksistaan: hän oli ensimmäinen säveltäjä joka sai 'Työläisten punaisen lipun kunniamerkin' (Order of the Red Banner of Labour) ja hänet valittiin Neuvostoliiton Ylimpään neuvostoon vuonna 1937. Myöhemmin hän sai myös Leninin kunniamerkin. Hänellä oli tapana saarnata säveltäjille että Neuvosto-ihmiset eivät tarvitse sinfonioita. (127)

Matvey Blanter sekä veljekset Daniil ja Dmitry Pokrass olivat kuuluisia sävelmästään If War Strikes Tomorrow sekä aiemmasta sävelmästään Budyonny March. Oli monia muitakin kuuluisia juutalaisia laulun kirjoittajia ja säveltäjiä 1930-luvulla ja myöhemmin: Oskar Feltsman, Solovyev-Sedoy, Ilya Frenkel, Mikhail Tanich, Igor Shaferan, Yan Frenkel and Vladimir Shainsky, jne. (Kuka kehtaa nimetä näitä kuuluisuuksia sorrettujen joukossa?) Loppujen lopuksi, näiden taitavasti kirjoitettujen laulujen mukana, kuinka paljon pauhaavaa propagandaa he syytivät ulos (churn out), hämmentäen, aivopesten, sekä pettäen yleisöä ja rampauttaen hyvää makua ja tuntemuksia?

Entäpä elokuvateollisuus? Jewish Encyclopedia sanoo että 1930-luvulla, "elokuvien tärkein rooli oli ylistää sosialismin menestystä; elokuvan viihteellinen arvo oli minimaalinen. Useat juutalaiset elokuvan tekijät ottivat osaa yhdistyneen ja avoimen ideologisen filmiteollisuuden standardien kehittämiseen, formaatiltaan konservatiivisia sekä pakkomielteenomaisen didaktiivisia (opetuksellisia). Monet heistä on jo lueteltu aiemmissa luvuissa, esimerkiksi D. Vertov´in Symphony of the Donbass (1931) Tässä on muutama kuuluisista nimistä: F. Ermler (The Coming, The Great Citizen, Virgin Soil Upturned); S. Yutkevich (The Coming, The Miners); Mikhail Romm (Lenin in October, Lenin in 1918); L. Arnshtam (Girlfriends; Friends); I. Trauberg (The Son of Mongolia, The Year 1919); A. Zarkhi & I. Kheifits (Hot Days, Ambassador of the Baltic). (128) ILmiselvästi, elokuvan tekijöitä ei vainottu 1930-luvulla, vaikka monia muita johtajia cinematografiassa, tuotannossa ja jakelussa pidätettiin; kaksi korkea-arvoista johtajaa elokuvateollisuuden keskushallinnossa, B. Shumyatsky ja S. Dukelsky, jopa ammuttiin. (129)

1930-luvulla, juutalaiset selvästi muodostivat enemmistön elokuvan tekijöistä. Joten, oikeasti kuka oli uhri -- petetyt katsojat, joiden sielut jyrättiin (steamrolled) valheiden sekä räikeän didaktiikan (opetuksen) avulla, vai elokuvan tekijät, joiden "vääristeltyjä dokumentteja, elämäkertoja sekä tuotettuja pseudo-historiallisia ja pohjimmiltaan turhia propaganda-filmejä" voidaan luonnehtia "teeskennellyksi monimentalismiksi ja sisäiseksi tyhjyydeksi"? The Jewish Encyclopedia lisää: "Suuri määrä juutalaisia toimijoita ja ohjaajia oli mukana tekemässä populaareja tiede-, koulutus- ja dokumentti-elokuvia Neuvostoliiton elokuvateollisuuden virallisessa ilmapiirissä, missä näppärä editointi auttoi luomaan 'aitoja dokumentteja' väärennöksestä. Esimerkiksi, R. Karmen, teki sitä säännöllisesti ilman ryppyjä." (130) Hän oli ylistetty Neuvosto-ohjaaja, hän tuotti monia dokumentteja Espanjan sisällissodasta sekä Nürnbergin oikeudenkäynneistä; hän teki "loisteliaita filmejä Suuresta isänmaallisesta sodasta", Vietnamista sekä filmejä Kuubasta; hän sai Stalinin palkinnon, Leninin palkinnon; hän sai Neuvostoliiton kansantaiteilijan arvonimen, sekä Sosialistisen työn sankarin arvon. (131) Älkäämme unohtako filmintekijä Konrad Wolf´ia, joka oli kuuluisan Neuvosto-vakooja Marcus Wolf´in veli. (132)

Ei, virallinen Neuvosto-ilmapiiri 1930-luvulla oli ehdottomasti vapaa kaikesta pahantahtoisuudesta juutalaisia kohtaan. Ja sotaan asti, ylivoimainen enemmistö Neuvostoliiton juutalaisista tunsi myötätuntoa Neuvosto-ideologiaa kohtaan ja oli Neuvostohallituksen puolella. "Neuvostoliitossa ei ollut todellakaan juutalais-kysymystä ennen sotaa... tai juuri lainkaan; silloin avoimet antisemiitit eivät olleet vastuussa sanomalahdistä tai aikakauslehdistä... he eivät hallinneet henkilöstö-osastoja." (133)

Päinvastoin, monet tällaiset virat olivat juutalaisten hallussa.

Varmasti, silloinen Neuvosto-kulttuuri koostui Neuvosto-patriotismista, eli taiteen tuottamisesta yllä mainittujen direktiivien mukaan. Valitettavasti, monet juutalaiset olivat mukana tässä pseudo-kulttuurillisessa ilmapiirissä ja eräät heistä jopa nousivat valvomaan venäjänkielistä kulttuuria. 1930-luvun alussa, me näemme B.M. Volin-Fradkin´in GlavLitin johdossa, (Main Administration for Literary and Publishing Affairs), joka oli virallisen sensuurin elin, ohjaten kulttuurin kehitystä. Monet GlavLitin henkilökunnasta olivat juutalaisia. Esimerkiksi, vuosina 1932 - 1941 ne mäemme siellä A.I. Bendik, josta tuli Book Palacen johtaja sodan aikana. (134) Emma Kaganova, chekisti Pavel Sudoplatov´in puoliso, oli "luotettu ohjaamaan myyriä jotka olivat soluttautuneet Ukrainan älymystöön". (135) Sen jälkeen kun yksityiset kustantajat oli lakkautettu, "Neuvostoliiton valtion kustantajien organisaatiota ja hallintoa auttoivat merkittävästi S. Alyansky, M. Volfson, I. Ionov (Bernshtein), A. Kantorovich, B. Malkin, I. Berite, B. Feldman, ja monet muut." (136) Pian kaikki kirjojen julkaiseminen oli keskitetty Valtion kustannustaloon (State Publishing House) eikä ollut mitään muuta paikkaa missä kirjailija voisi saada teoksensa julki.

Juutalaisten läsnäolo oli ilmeistä myös kaikissa painetun propagandan haaroissa. Kömpelön pilapiirtäjän, Boris Efimov´in töitä saattoi löytää lehdistä joka päivä (hän tuotti äärimmäisen törkeitä kuvia Läntisistä johtajista; esiemrkiksi, hän kuvasi Tsaari Nikolai II:n kruunu päässään, kantaen kivääriä, talloen ruumiita). Kahden tai kolmen päivän välein, muiden likaisten satiirikkojen piirroksia, kuten G. Riklin´in, D. Zaslavsky´n, Radek´in, Sheinin´in ja Tur´in veljesten ilmestyi lehdissä.Tuleva kirjailija L. Kassil, kirjoitti artikkeleita Izvestiya-lehdessä. Oli monia muitakin: R. Karmen, T. Tess, K. Rappoport, D. Chernomordikov, B. Levin, A. Kantorovich, and Y. Perelman. Nämä nimet löytyivät ainoastaan Izvestiyasta, ja oli kaksikymmentä muutakin suurta sanomalehteä jotka ruokkivat yleisöä törkeillä valheilla. Lisäksi, oli olemassa kokonainen meri epäjaloja propaganda-lehtisiä jotka olivat valheilla kyllästettyjä. Diplomaatti E. Gnedin, Parvus´in poika, kirjoitti valheellisia artikkeleita "Euroopan parantumattomista haavoista" sekä Lännen välittömästä kuolemasta. Hän kirjoitti myös erään vastatodistelu-artikkelin (rebuttal article), Sosialistisesta työnteosta Neuvostoliiton pohjoisissa metsissä vastauksena Lännen 'panettelijoille' koskien väitettyä pakkotyöleiriä jossa vangit kaatoivat puita. Kun 1950-luvulla Gnedin palasi leiriltä oltuaan siellä pitkän aikaa (vaikka, näyttää siltä, hänen ei itse tarvinnut kaataa puita), hänet hyväksyttiin kunnioitettuna kärsijänä eikä kukaan muistuttanut häntä hänen menneistä valheistaan.

Vuosina 1929 - 1931, Venäjän historiallinen tiede tuhottiin: Arkeologinen komissio, Pohjoinen komissio, Pushkin House, Tiedeakatemian kirjasto -- ne kaikki lakkautettiin, traditiot murskattiin, ja kuuluisat venäläiset historioitsijat lähetettiin mätänemään leireille. Kolmannen ja neljännen luokan venäläisiä historioitsijoita nousi sitten esiin miehittämään tyhjiä virkoja sekä aivopesemään meitä seuraavan puolen vuosisadan ajaksi. Varmasti, muutama venäläinen veltostelija teki silloin uraa, mutta juutalaiset eivät ylenkatsoneet mahdollisuuksiaan.

Jo 1930-luvulla, juutalaisilla oli tärkeä rooli Neuvosto-tieteessä, erityisesti kaikkein tärkeimmillä ja teknologisesti vaativimmilla rajaseuduilla, ja heidän roolistaan tuli vielä tärkeämpi tulevaisuudessa. "1920-luvun loppuun mentäessä, juutalaiset muodostivat 13,6 % kaikista tiedemiehistä tässä maassa; vuoteen 1937 mennessä heidän osuutensa nousi 17,6 prosenttiin." Vuonna 1939 oli yli 15 000 juutalaiste tiedemiestä ja luennoitsijaa korkeamman opetuksen instituutioissa (15,7 %)." (137)

Fysiikassa Tiedeakatemian jäsen, A.F. Ioffe, johti erästä hyvin menestyksekästä koulua. Jo vuonna 1918 hän perusti Petrogradin Fysikaalis-teknillisen instituutin. Myöhemmin, "perustettiin viisitoista tiedekeskusta", Ioffe´n opetuslapset johtivat niitä. "Hänen entiset oppilaansa työskentelivät monissa muissa instituuteissa, määrittäen monin tavoin Neuvostoliiton tieteellisen ja teknologisen potentiaalin." (138) Kuitenkaan, sorto ei ohittanut heitä. Vuonna 1938, Harkovan Fysikaalis-teknillisessä instituutissa, kuusi kahdeksasta laitosten johtajasta pidätettiin: Vaisberg, Gorsky, Landau, Leipunsky, Obreimov, Shubnikov; seitsemäs, 'Rueman', karkotettiin, ainostaan Slutskin jäi jäljelle. (139) Semyon Aisikovich, Lavochkin-hävittäjälentokoneen rakentaja, oli pitkään tuntematon yleisölle. (140) Myös monien muiden henkilöiden nimet sotilasteollisuudessa pidettiin salassa. Vieläkään me emme tunne heitä kaikkia. Esimerkiksi, M. Shkud "valvoi voimakkaiden radioasemien kehittämistä". (141) Kuitenkin, oli varmasti muitakin, joista me emme tiedä, työskennellen ei vähemmän voimakkaiden häirintälaitteiden parissa.

Monet juutalaiset nimet teknologiassa, tieteessä ja sen sovelluksissa osoittavat että useiden juutalaisten sukupolvien parhaimmisto meni näille kentille. Jos me käymme läpi Russian Jewish Encyclopedian biografisia osia, missä luetellaan ne juutalaiset jotka syntyivät ja elivät Venäjällä, me näemme runsaasti menestyksekkäitä ja lahjakkaita ihmisiä joilla on ollut todellisia saavutuksia (mikä myös tarkoittaa että heillä ei ole ollut esteitä nousta uralle ja saada jotakin aikaan yleisesti).

Tietenkin, tiedemiesten täytyi ilmaista myös poliittista kiitollisuutta. Otetaan esimerkiksi, "Ensimmäinen tieteen suunnittelun kansallinen konferenssi" (the First National Conference for the Planning of Science) vuonna 1931. Akateemikko Ioffe lausui että "moderni kapitalismi ei enää kykene teknologiseen vallankumoukseen," se on mahdollista ainoastaan sosialistisen vallankumouksen seurauksena, joka on "muuttanut aikoinaan barbaarisen ja takapajuisen Venäjän Tasavaltojen sosialistiseksi unioniksi." Hän ylisti proletariaatin johtoa tieteessä ja sanoi että tiede voi olla vapaa ainoastaan Neuvosto-huolenpidon alla. "Militantti filosofi" E.Y. Kolman (eräs Neuvostoliiton tieteen pää-ideologeista 1930-luvulla) vakuutti että "meidän pitäisi ottaa käyttöön työntekijöiden kuri (labor discipline) tieteissä, omaksua kollektiiviset metodit, sosialistinen kilpailu;" hän sanoi että tieteen edistysaskeleet ovat "proletariaatin diktatuurin ansiota", ja että jokaisen tiedemiehen pitäisi opiskella Leninin materialismia ja empiirisen tieteen kritiikkiä (Empirico-criticism). Akateemikko A.G. Goldman Ukrainasta lausui painokkaasti: "Tästä akatemiasta tuli nyt tieteen johtava voima taistelussa marxilaisen dialektiikan puolesta." (142)

The Jewish Encyclopedia tekee yhteenvedon: "1930-luvun lopulla, juutalaisten rooli Neuvosto-elämän eri sfääreissä saavutti huipentumansa." Vuoden 1939 väestönlaskennan mukaan, 40 % kaikista taloudellisesti aktiivisista juutalaisista oli valtion työntekijöitä. 364 000 heistä luokiteltiin älymystöksi. 106 000 heistä oli insinöörejä tai teknikkoja, muodostaen 14 prosenttia tästä ihmisryhmästä maanlaajuisesti; 139 000 oli johtajia eri tasoilla, 7 % kaikista johtajista (administrators) Neuvostoliitossa; 39 000 heistä oli lääkäreitä, hieman alle 27 % kaikista lääkäreistä; 38 000 opettajaa, yli 3 % kaikista opettajista; yli 6 500 kirjailijaa, journalistia ja päätoimittajaa; yli 5 000 näyttelijää ja elokuvantekijää; yli 6 000 muusikkoa; hieman alle 3 000 taiteilijaa ja kuvanveistäjää; yli 5 000 juristia. (143)

Tietosanakirjassa olleen kommentin mukaan, tällainen vaikuttava edustus kansallisen vähemmistön osalta, vaikkakin Neuvosto-kansojen virallisen internationalismin ja veljeyden kontekstissa, loi edellytykset valtion taholta tulleelle vastavedolle (backlash). (144)

Poliittisen uransa aikana, Stalin usein liittoutui Kommunistisen puolueen juutalaisten johtajien kanssa ja turvautui moniin juutalaisiin takapenkkiläisiin (back-benchers). 1930-luvun puoliväliin mennessä hän näki Hitlerin esimerkissä kaikki haitat mitä syntyy jos julistaa itsensä juutalaisten viholliseksi. Kuitenkin hän vaali vihaa heitä vastaan (hänen tyttärensä muistelmat tukevat tätä), vaikka hänen lähin piirinsä oli luultavasti tietämätön tästä. Kuitenkin, taistellessaan trotskilaisia vastaan, hän, tietysti, ymmärsi myös tämän näkökohdan -- hänen tarpeensa päästä eroon juutalaisten vaikutusvallasta Puolueessa. Ja, aistien sodan tulevan, hän luultavasti myös tajusi että 'proletariaatin internationalismi' ei yksin riittäisi ja että mielikuvaa 'isänmaasta' ja jopa 'Isanmaasta' tarvittaisiin paljon.

S. Schwartz surkutteli puolueen muuttumista vallankumouksen vastaiseksi (lamented about anti-revolutionary transformation of the party) "hallitsevan puolueen kokiessa ennalta aavistamattomia 'puhdistuksia', vanhan puolueen käytännössä tapahtuneen tuhon kera ja uuden Kommunistisen puolueen perustamisen kera jolla oli sama nimi, uusi sosiaalinen koostumus ja ideologia." Vuodesta 1937 lähtien hän pani myös merkille "juutalaisten asteittaisen syrjäyttämisen vallasta kaikissa julkisen elämän sfääreissä... vanhojen bolshevikkien joukossa jotka olivat mukana tässä aktiviteetissa ennenkuin puolue nousi valtaan ja varsinkin niiden keskuudessa jotka olivat mukana ennen vallankumousta, juutalaisten osuus oli huomattavasti suurempi kuin puolueessa keskimäärin; nuoremmissa sukupolvissa, juutalaisten edustus muuttui vieläkin pienemmäksi... Puhdistusten seurauksena, kaikki tärkeät juutalaiset kommunistit poistuivat näyttämöltä." (145)

Lazar Kaganovich oli poikkeus. Kuitenkin, vuonna 1939, kaikkien näiden teurastusten jälkeen, uskollisesta kommunistista Zemlyachka´sta tehtiin Kansankomissaarien neuvoston apulaispäällikkö, ja S. Dridzo-Lozovsky nimitettiin Ulkomaan asioiden kansankomissariaatin apulaispäälliköksi. (146) Ja kuitenkin, laajemmassa mittakaavassa, Schwartz´in havainnot olivat oikeita kuten yllä osoitettiin.

S. Schwartz lisää että 1930-luvun toisella puoliskolla juutalaisilta kiellettiin asteittain pääsy astumasta sisään "korkeamman opetuksen instituutioihin, jotka valmistelivat asiantuntijoita ulkomaan suhteisiin sekä ulkomaankauppaan, ja heiltä estettiin pääsy sotilas-koulutuksellisiin instituutioihin." (147) Tämä kuuluisa loikkari, I.S. Guzenko, jakoi huhuja salaisista määräyksistä joiden mukaan juutalaisten määrä joiden sallittiin päästä korkeamman opetuksen instituutioihin oli rajoitettu tiettyyn prosentti-osuuteen vuodesta 1939 lähtien.

1990-luvulla he jopa kirjoittivat että Molotov, ottaen haltuunsa Ulkomaan asioiden kansankomissariaatin keväällä 1939, ilmoitti julkisesti henkilökunnan yleiskokouksessa että hän "tulee olemaan tekemisissä synagogan kanssa siellä," ja hän alkoi erottaa juutalaisia samana päivänä. Kuitenkin, Litvinov oli hyvin käyttökelpoinen sodan aikana roolissaan Neuvostoliiton USA:n suurlähettiläänä. He sanovat että lähtiessään USA:sta takaisin Neuvostoliittoon hän jopa uskalsi antaa henkilökohtaisen kirjeen Rooseveltille jossa vihjattiin että Stalin oli aloittanut juutalaisvastaisen kampanjan Neuvostoliitossa. (148)

1930-luvun puoliväliin mennessä Euroopan juutalaisten sympatiat Neuvostoliittoa kohtaan olivat yhä kasvaneet. Trotski selitti sitä vuonna 1937 matkallaan Meksikoon: "Juutalainen älymystö kääntyy... Kominternin puoleen -- ei siksi että he olisivat kiinnostuneita marxilaisuudesta tai kommunismista vaan etsiessään tukea aggressiivista saksalaista antisemitismiä vastaan." (149) Kuitenkin se oli tämä sama Komintern joka hyväksyi Molotov-Robbentrop -sopimuksen, sopimus joka käsitteli kohtalokasta iskua Itä-Euroopan juutalaisia vastaan!

"Syyskuussa 1939, sadat tuhannet Puolan juutalaiset pakenivat Saksan etenevää armeijaa vastaan, paeten yhä kauemmaksi itää ja yrittäen suunnata kohti Puna-armeijan miehittämiä alueita. Ensimmäisten kahden kuukauden ajan he onnistuivat Neuvostoliiton viranomaisten suosiollisen asenteen vuoksi. Saksalaiset usein rohkaisivat tätä pakoa. Mutta, marraskuun lopulla Neuvostoliiton hallitus sulki rajan." (150)

Eri alueilla asioihin suhtauduttiin eri tavalla. Joillakin alueilla, neuvostoliittolaiset eivät ottaneet vastaan juutalaisia pakolaisia lainkaan; toisin paikoin heidät otettiin vastaan mutta luovutettiin myöhemmin takaisin saksalaisille. Kaiken kaikkiaan, uskotaan että noin 300 000 juutalaisen onnistui paeta Puolan länsiosasta Puolan itäosaan sodan ensimmäisten kuukausien aikana, ja myöhemmin neuvostoliittolaiset evakuoivat heidät syvemmälle Neuvostoliittoon. He vaativat että Puolan juutalaiset rekisteröitäisiin Neuvosto-kansalaisiksi, mutta monet eivät kiirehtineet hakemaan tätä kansalaisuutta; loppujen lopuksi, he ajattelivat, sota olisi pian ohi, ja he palaisivat kotiin, tai menisivät Amerikkaan, tai Palestiinaan. Kuitenkin, Neuvostohallituksen silmissä heidät asetettiin 'vakoilusta epäiltyjen' kategoriaan, erityisesti jos he yrittivät olla yhteydessä Puolassa oleviin sukulaisiinsa. (151) Kuitenkin, me luemme Chicago Sentinel -lehdestä että Neuvostoliitto antoi turvapaikan 90 prosentille kaikista Euroopan juutalaisista pakolaisista jotka pakenivat Hitleriä. (152) Tammikuun 1939 väestönlaskennan mukaan, Neuvostoliitossa asui 3 020 000 juutalaista. Nyt Baltian miehityksen jälkeen, saatuaan Puolan itäosan itselleen, ja otettuaan vastaan juutalaisia pakolaisia, tähän lukuun lisättiin noin kaksi miljoonaa juutalaista; heidän lukumääränsä nousi täten viiteen miljoonaan. Ennen vuotta 1939, juutalaiset olivat seitsemänneksi suurin kansanryhmä Neuvostoliitossa; nyt heistä tuli neljänneksi suurin kansanryhmä venäläisten, ukrainalaisten ja valkovenäläisten jälkeen. "Rauhansopimus (mutual non-Aggression Pact) jonka Neuvostoliitto ja Saksa allekirjoittivat 23.8.1939 herätti vakavaa pelkoa Neuvostoliiton juutalaisten keskuudessa, vaikka Neuvostoliiton politiikka juutalaisia kansalaisiaan kohtaan ei muuttunut." Ja vaikka oli joitakin karkotuksia, kaiken kaikkiaan, "juutalaisväestön juridinen asema säilyi muuttumattomana niiden kahdenkymmenen kuukauden ajan jolloin Neuvostoliitto ja Saksa tekivät yhteistyötä." (154)

Kun sota alkoi Puolassa, juutalaisten sympatiat lopulta kiteytyivät (crystallized) ja Puolan juutalaiset, ja juutalainen nuoriso ylipäänsä, kohtasi etenevän Puna-armeijan täynnä suurta intoa. Täten, monien todistusten mukaan (mukaan lukien M. Agursky´n todiste, Puolan juutalaisista, kuten heidän uskonveljistään Bessarabiassa, Bukovinassa ja Liettuassa, tuli Neuvosto-hallituksen tärkein tukipylväs, tukien sitä kynsin ja hampain.

Kuinka paljion nämä Itä-Euroopan juutalaiset tiesivät mitä Neuvostoliitossa tapahtui?

He täysin oikein vaistosivat että tuho kohtaisi heitä Saksassa, vaikkakaan he täysin tai selvästi tunnistaneet sitä, mutta epäilemättä katastrofi. Ja niin Neuvostoliitto näyttäytyi heille varman pelastuksen ruumiillistumana.

Tärkein Neuvosto-projekti juutalaisten kolonisoimiseksi oli Birobidzhan´issa, alueella joka "oli lähes Sveitsin kokoinen", Amur-joen kahden haaran välillä lähellä Kiinan rajaa. Sitä on kuvailtu eri lailla. Vuonna 1956, Hrutshev ylpeili keskustellessaan kanadalaisten kommunistien kanssa että maaperä oli rikas, ilmasti eteläinen, että siellä oli "paljon aurinkoa ja vettä" ja "joet täynnä kaloja" ja "että siellä oli laajat metsät". Socialist Vestnik kuvaili sitä että se oli "villiä taigaa, josta suot muodostivat merkittävän osan". (156) Encyclopedia Britannica kertoo: "tasanko jolla oli paikoin soita", mutta "hedelmällistä maata Amur-joen varrella." (157)

Tämä projekti aloittetiin vuonna 1927 KomZET:in (CIA:n komitea) toimesta, ja sen tavoitteena oli "muuttaa merkittävä osa juutalaisväestöstä paikalleen asettuneksi maanviljelijöiksi yhdelle alueelle." Lisäksi, tämän juutalaisen autonomisen tasavallan oli tarkoituksena olla vastapaino sionismille, luoden kansallinen kotimaa ainakin puolelle miljoonalle ihmiselle. (158) Erästä mahdollista motiivia joka oli tämän suunnitelman takana ei voida suljea pois: asuttaa uskollinen Neuvosto-väestö vihamieliselle Kasakka-alueelle.

OZET lähetti tieteellisen tutkimusryhmän Birobidzhan´iin vuonna 1927 ja, ennenkuin suuret juutalaisten joukot alkaisivat saapua, vuonna 1928, aloitettiin valmistelut sekä asuntojen rakentaminen käyttäen työntekijöitä paikallisesta väestöstä sekä kiinalaisia ja korealaisia siirtotyöläisiä.

Alueen vanhemmat asukkaat, Trans-Baikalin kasakat karkoitettiin sinne vuosien 1860 ja 1880 välillä. Kasakat tarvitsivat paljon maata ,aanviljelys-metodeilleenja pelkäsivät että tämä maa ei riittäisi heille (they would be crowded out of lands) jota he käyttivät metsästykseen ja heinänkorjuuseen. KomZET:in komission raportti oli "esisuunnitelma mahdolliselle 35 000 perheen asteittaiselle asuttamiselle". Mutta todellisuus oli erilainen. Keskuskomitea (The CIK of VKPb) määräsi Birobidzhan´in juutalaisten asuttamiselle ja valmistelut ensimmäisen siirtolaisten junan vastaanottamista varten alkoivat välittömästi. "Ensimmäistä kertaa, kaupunkilaiset (Ukrainasta ja Valko-Venäjältä) ilman minkäänlaista kokemusta maanviljelystä, lähetettiin viljelemään maata." Heitä houkuteltiin mahdollisuudella että heidän statuksensa ihmisistä joilla ei ollut kansalaisoikeuksia (lishenets) poistettaisiin. (159)

Komsomol julkaisi lehteä nimeltä Monthly OZET ja Pioneeri-delegaatiot matkustivat ympäri maata keräten ihmisiä Birobidzhan´in asuttamiseksi.

Nämä kiiresti paikalle lähetetyt juutalais-perheet olivat kauhuissaan olosuhteista joiden keskelle he saapuivat. He siirtyivät parakkeihin Tikhonkaya´n ratuatieasemalla, joka olisi tuleva kaupunki Birobidzhan´issa. "Asukkaiden joukossa oli niitä jotka eivät koskaan lähteneet parakeista, eläen lainojen ja luottojen varassa joita he olivta saaneet hankituksi muuttoa varten. Muut, vähemmän, nopeaälyiset, elivät suoranaisessa köyhyydessä." (160)

Ensimmäisenä vuonna Birobidzhan´iin rakennettiin ainoastaan 25 mökkiä, vain 125 hehtaaria maata kynnettiin eikä mitään istutettu. Monet eivät jääneet Birobidzhan´iin; 1 000 työläistä saapui keväällä 1928, ja heinäkuuhun mennessä, 25 % niistä jotka olivat saapuneet vuonna 1928 olivat lähteneet. "Helmikuuhun 1929 mennessä, yli puolet väestöstä oli hylännyt Birobidzhan´in." (161) Vuosina 1928 - 1933, yli 18 000 ihmistä saapui; kuitenkin, juutalaisten määrä kasvoi vain 6 000 ihmisellä. Joidenkin laskelmien mukaan, "ainoastaan 14 % niistä jotka olivat saapuneet asuivat siellä vielä vuonna 1929." (169) He palasivat joko kotiinsa tai muuttivat Habarovskiin ja Vladivostokiin.

Larin, joka uhraa paljon sivuja puolustaakseen juutalaisen maatalouden luomista nyyhkyttää: "Epäterve hälinä on noussut Birobidzhan´in ympärille... utopialainen siirtokunta miljoonalle juutalaiselle... Uudelleenasutus esitettiin käytännössä Neuvosto-juutalaisten kansallisena velvollisuutena, päälaelleen käännettynä sionismina (Zionism turned inside out)... eräänlaisena 'takaisin provinssiin' -liikkeenä." Samalla kansainväliset juutalaiset organisaatiot eivät antaneet rahallista apua Birobidzhan´in rakentamiseksi "pitäen sitä liian kalliina ja riskialttiina heille." (163) Vielä todennäköisemmin, läntiset juutalaiset organisaatiot, Agro-Joint, ORT ja EKO eivät voisi tukea tätä kaukaista projektia Uralin takana. (164) Se ei ollut "juutalaisten suunnitelma", vaan Neuvosto-viranomaisten suunnitelma repiä alas ja rakentaa elämä uudelleen maaseudulla.