Two Hundred Years Together

LUKU 17: Maanpakolaisuus kahden maailmansodan välissä

Lokakuun vallankumouksen ja sen jälkeen koetun sisällissodan seurauksina, sadat tuhannet Venäjän kansalaiset matkustivat ulkomaille, eräät peräytyen taisteluissa, toiset yksinkertaisesti paeten. Näiden emigranttien joukossa oli Valkoisen armeijan koko eloonjäänyt sotilashenkilökunta (combat personnel), sekä monia kasakoita. Heihin liittyi vanha aatelisto jotka pysyttelivät niin hätkähdyttävän passiivisina näiden kohtalokkaide4n vallankumous-vuosien aikana, vaikka heidän omaisuutensa oli kiinni juuri maassa tai kartanoissa. Monet entiset maanomistajat, jotke eivät onnistuneet ottamaan arvoesineitä mukaansa, joutuivat Eurooppaan paettuaan elättämään itsensä taksikuskeina tai tarjoilijoina. He olivat olleet kauppiaita, teollisuusmiehiä, pankkiireita; muutamilla oli rahaa ulkomaisilla pankkitileillä. Heissä oli myös tavallisia kansalaisia, joista kaikki eivät olleet korkeasti koulutettuja, mutta jotka eivät voineet kestää ajatusta jäädä maahan bolshevismin alaisuuteen.

Monet emigrantit olivat Venäjän juutalaisia. "Yli kahdesta miljoonasta emigrantista jotka muuttivat pois Neuvosto-tasavalloista vuosina 1918 - 1922, yli 200 000 oli juutalaisia. Useimmat heistä ylittivät Puolan ja Romanian rajan, ja muuttivat myöhemmin Yhdysvaltoihin, Kanadaan, Etelä-Amerikkaan ja Länsi-Eurooppaan. Monet muuttivat Palestiinaan." (1) Tämä äskettäin perustettu itsenäinen Puola esitti tärkeää roolia. Maassa oli suuri syntyperäinen juutalaisväestö ennen vallankumousta, ja nyt osa niistä jotka lähtivät Puolasta sodan aikana palasivat sinne myös. "Puolalaiset arvioivat että bolshevikkien vallankumouksen jälkeen 200 000 - 300 000 juutalaista saapui Puolaan Venäjältä." (2) Tätä trendiä ei voida selittää ainoastaan lisääntyneestä maahanmuutosta johtuvana, vaan myös seurauksena Venäjän ja Puolan välisen rajan muuttuneesta sijainnista. Kuitenkin, "juutalaisten enemmistö jotka lähtivät Venäjältä ensimmäisinä vuosina vallankumouksen jälkeen asettuivat Länsi-Eurooppaan. Esimerkiksi, noin 100 000 Venäjän juutalaista oli muuttanut Saksaan Ensimmäisen maailmansodan loppuun mennessä." (3)

"Vaikka Pariisi oli, alusta lähtien Venäjältä paenneiden poliittinen keskus, sekä epävirallinen pääkaupunki, Venäjän emigranttien kulttuuri-pääkaupunki Euroopassa vuoden 1920 lopulta vuoden 1924 alkuun saakka oli Berliini (myös Prahan venäläiskortteleissa oli vilkas kulttuurielämä 1920-luvulla, ja siitä tuli emigrantti-venäläisten tärkein yliopisto-kaupunki.)" (4) Oli "helpompi asettautua" Berliinin inflaation vuoksi "Berliinin kaduilla" henkilö kykeni näkemään "entisiä suuria teollisuusmiehiä ja kauppiaita, pankkiireita ja käsityöläisiä," ja monilla emigranteilla oli siellä pääomaa. (5) Vertailtaessa muihin Venäjän emigrantteihin, juutalaisilla emigranteilla oli vähemmän ongelmia sitoutumisessa diaspora-elämään, ja heillä oli suurempi luottamus itseensä. Juutalaiset emigrantit olivat aktiivisempia kuin venäläiset ja he yleisesti välttelivät nöyryyttäviä töitä. Mihail Levitov, Kornilovin rykmentin komentaja jolla oli kokemusta kaikenlaisista hanttihommista (unskilled labour) maastamuuton jälkeen, kertoi minulle: "Kuka maksoi meille säädyllistä palkkaa Pariisissa? Juutalaiset. Venäläiset multimiljonäärit kohtelivat omiaan kaltoin."

Sekä Berliinissä että Pariisissa, "juutalainen älymystö oli kuuluisa -- lakimiehiä, kirjojen kustantajia, yhteiskunnallisia ja poliittisia aktiiveja, tutkijoita (scholars), kirjailijoita ja journalisteja." (6) Monet heistä olivat läpikotaisin sulautuneita (ympäröivään yhteiskuntaan), kun taas venäläisillä emigranteilla Moskovasta ja Pietarista oli enimäkseen liberaaleja mielipiteitä joka edesauttoi molemminpuolista ymmärrystä näiden kahden ryhmän välillä (toisin kuin juutalaisten ja venäläisten monarkisti-emigranttien väliset tunteet). Venäjän juutalaisten vaikutus emigrantti-venäläisten kulttuuri-ilmapiiriin oli enemmän kuin käsin kosketeltava. Tässä kannattaa mainita hyvin mielenkiintoinen kokoelmateos Jews in the Culture of Russia-in-Exile, joka ulkaistiin Israelissa 1990-luvulla. (7) Eräät juutalaiset perheet joilla oli kohtalaiset tulot avasivat venäläisten taiteilijoiden salonkeja, osoittaen selvästi juutalaisten kiintymystä ja uppoutumista venäläiseen kulttuuriin. Pariisissa oli kuuluisan antelias Tsetlins´in perhe. Monet muut, kuten I.V. Gessen (Berliinissä), I.I. Fondaminsky-Bunakov (väsymätön "loputtomassa, epäitsekkäässä huolenpidossaan venäläistä kulttuuria kohtaan ulkomailla"), Sofia Pregel, Sonya Delone, Alexender ja Salomeia Galpern, olivat jatluvasti mukana uuvuttavassa bisneksessä antaakseen apua köyhtyneille kirjailijoille ja taiteilijoille. (8) He auttoivat monia, eivätkä ainoastaan kuuluisia kuten Bunin, Remizov, Balmont, Teffi, vaan myös tuntemattomia runoilijoita ja taidemaalareita. (Kuitenkaan, tämä apu eu ulottunut 'valkoisiin' tai monarkistisiin emigrantteihin, joiden kesken oli molemminpuolista vihamielisyyttä.) Kaiken kaikkiaan, kaikkien emigranttien keskuudessa, Venäjän juutalaiset osoittautuivat kaikkein aktiivisimmiksi kulttuurillisen ja yhteiskunnallisen yritteliäisyyden kaikissa muodoissa. Tämä oli niin hätkähdyttävää että se heijastui Mihail Osorgin´in artikkelissa "Russian Loneliness", joka julkaistiin venäläisessä sionistisessa aikakauslehdessä nimeltä Rassvet (Dawn), ja joka julkaistiin toisen kerran ulkomailla V. Jabotinskyn toimesta.

Osorgin kirjoitti: "Venäjällä, ei ole ollut tätä 'venäläistä yksinäisyyttä' eikä myöskään vallankumous-liikkeessä (minä tarkoitan syvällisesti enkä pelkästään pinnalta katsottuna); kaikkein kuuluisimmat hahmot jotka antoivat erityisen mausteen tälle koko liikkeelle... olivat Venäjän slaavilaisia." Mutta maastamuuton jälkeen "jossa on jalostettua hengellisyyttä, jossa on syvää kiinnostusta ajatukseen ja taiteeseen, missä ihmisten kyvyt (tai: arvo) on korkeampi, siellä venäläinen tuntee kansallista yksinäisyyttä; toisaalta, siellä missä on enemmän hänen laisiaan, hän tuntee kulttuurillista eristyneisyyttä. Minä kutsun tätä tragediaa venäläiseksi yksinäisyydeksi. En ole lainkaan juutalaisvastainen, mutta olen ensisijaisesti Venäjän slaavilainen... Kansani, venäläiset, ovat paljon lähempänä minua hengessä, kielessä ja puheessa, heidän tietyissä kansallisissa vahvuuksissaan ja heikkouksissaan. Minulle, on kallisarvoista omistaa heidät samalla lailla ajattelevina sekä vertaisina, tai kenties se on vain mukavampaa ja miellyttävämpää. Vaikka minä voin kunnioittaa juutalaisia, tataareja, puolalaisia tässä monikansallisessa eikä lainkaan 'venäläisessä' Venäjässä, sekä tunnustaa että heillä kaikilla on samat oikeudet Venäjään, kollektiiviseen äitiimme, kuin minulla on; kuitenkin minä itse kuulun venäläiseen kansanryhmään, tähän hengellisesti vaikutusvaltaiseen ryhmään joka on muovannut venäläistä kulttuuria." Mutta nyt, "venäläiset ulkomailla ovat kuihtuneet, ja he ovat antautuneet, sekä luovuttaneet vallan toisen heimon energialle. Juutalaiset sopeutuvat helpommin -- ja se on hyvä heille! En ole katkera, olen onnellinen heidän puolestaan. Olen yhtä lailla halukas astumaan sivuun ja myöntämään heille kunnian johtajuudesta useissa yhteiskunnallisissa liikkeissä ja yrityksissä ulkomailla... Mutta on eräs alue missä tämä 'juutalainen valta' (Jewish empowernment) iskee minua sydämeen -- hyväntekeväisyys. En tiedä kenellä on enemmän rahaa ja timantteja, rikkailla juutalaisilla vai rikkailla venäläisillä. Mutta tiedän varmasti että kaikki suuret hyväntekeväisyys-organisaatiot Pariisissa ja Berliinissä voivat auttaa köyhiä venäläisiä emigrantteja ainoastaan koska he keräävät tarvitsemansa rahat anteliailta juutalaisilta. Minun kokemukseni illanviettojen, konserttien, kirjailija-tapaamisten järjestelyistä on osoittanut että vetoaminen rikkaisiin venäläisiin on hyödytöntä, nöyryyttävää ajan tuhlausta... Vain pehmentääkseni tällaisen 'juutalaisvastaisen' artikkelin sävyä, minä lisään että, mielestäni, kansallisesti herkkä juutalainen voidaan usein sekoittaa slaavilaiseen kansalliseen herkkyyteen, antisemitismin haamun vuoksi (for a spectre of anti-Semitism." (9)

Osorginin artikkelia seurasi toimituksen kommentti (luultavasti päätoimittaja Jabotinskyn kirjoittama pohjautuen ilmaistuihin ajatuksiin sekä samanlaiseen tyyliin), vihjaten käytännössä että M.A. Osorginilla "ei ole syytä pelätä että Rassvetin lukija löytäisi antisemitistisiä äänenpainoja hänen artikkelistaan. Oli kerran sukupolvi jota puistatti kun sana 'juutalainen' lausuttiin ei-juutalaisen huulilta. Eräs tämän sukupolven ulkomaisista johtajista sanoi: 'Paras teko jonka suuri lehdistö voi antaa meille on olla mainitsematta meitä.' Häntä kuunneltiin, ja pitkän aikaa edistyksellisissä piireissä Venäjällä ja Euroopassa sanaa 'juutalainen' ei mainittu. Luojan kiitos, tämä aika on ohi. Me voimme vakuuttaa Osorginille että meillä on ymmärrystä sekä myötätuntoa... Kuitenkin, me olemme eri mieltä hänen kanssaan yhdessä asiassa. Hän antaa liian paljon painoarvoa juutalaisten roolille pakolaisten auttamisessa. Ensiksi, heidän tärkeä roolinsa on luonnollinen. Toisin kuin venäläiset, me opimme elämisen taidon Diasporassa jo kauan sitten... Mutta on olemassa syvempikin selitys... Me olemme saaneet paljon sellaista mikä on arvokasta venäläisestä kulttuurista; me käytämme sitä jopa omaan tulevaan itsenäiseen kansalliseen taiteeseen... Me, Venäjän juutalaiset, olemme velkaa venäläiselle kulttuurille; me emme ole lähelläkään tilannetta että me voisimme maksaa tämän velan takaisin. Ne meistä jotka tekevät mitä voivat auttaakseen sitä selviytymään kovien aikojen läpi tekevät mikä on oikein ja, me tiedämme, tekevät samoin jatkossa." (10)

Kuitenkin, palatkaamme takaisin vuosiin heti vallankumouksen jälkeen. "Poliittiset intohimot olivat edelleen voimissaan venäläisten emigranttien keskuudessa, ja haluttiin käsittää mitä Venäjällä oli tapahtunut. Sanomalehtiä, aikakauslehtiä, kirjapainoja syntyi." (11) Jotkin rikkaat miehet, tavallisesti juutalaiset, rahoittivat tätä uutta liberaalia ja yleensä keskusta-vasemmistolaista venäläistä emigrantti-lehdistöä. Toimittajien ja kustantajien joukossa oli monia juutalaisia. Yksityiskohtainen selostus heidän avunannostaan voidaan löytää teoksesta The Book of Russian Jewry (nykyään myös teoksesta Jews in the Culture of Russia-in-Exile).

Merkittävää historiallista arvoa näiden joukossa on 22 osaa sisältävällä teoksele Archive of the Russian Revolution; kirjoittanut A.I. Kaminkov, V.D. Nabokov, sekä G.A. Landau Nabikovin kuoleman jälkeen, ja jonka kuuluisa berliiniläinen sanomalehti Rul julkaisi, "eräänlainen Rech-sanolamehden emigrantti-versio," mutta toisin kuin Miljukovin aivojen tuotos (brainchild), Josef Gessenin asenne oli ehdottoman patrioottinen. Rul julkaisi usein G.A. Landaun ja I.O. Levinin artikkeleita, joita minä olen lainannut runsaasti, sekä myös kuuluisan kirjallisuuskriitikon U.I. Aikenvaldin artikkeleita. Berliiniläisten sanomalehtien kirjo ulottui oikeistolaisesta Rulista sosialisteihin vasemmalla. A.F. Kerensky julkaisi Dni-nimistä lehteä, joka antoi alustan sellaisille persoonallisuuksille kuten A.M. Kulisher-Yunius (hän kirjoitti suuren määrän 'sosiologisia teoksia' sekä sionisteille Jabotinskyn ympyröistä), S.M. Soloveichik, tämä kuuluisa sosialistinen vallankumouksellinen, O.C. Minor (hän kirjoitti myös prahalaiseen lehteen Volya Rossii), sekä entinen Duuman (Constituent Assembly) sihteeri M.V. Vishnyak. Vuonna 1921, U.O. Martov ja R.A. Abramovich perustivat lehden nimeltä Socialist Gerald Berliiniin (se muutti myöhemmin Pariisiin ja sitten New Yorkiin). F.I. Dan, D.U. Dalin, P.A. Garvi työskentelivät sen parissa muiden joukossa.

V.E. Jabotinsky, jonka saapuminen Berliiniin (oltuaan sitä ennen kolme vuotta Jerusalemissa) tapahtui samaan aikaan maastamuuton ensimmäisen aalon kanssa, perusti uudelleen Rassvetin, ensin Berliinissä ja sitten Pariisissa, ja hän julkaisi myös omia romaanejaan. Lisäksi, "monet Venäjän juutalaiset journalistit asuivat Berliinissä vuosina 1920 - 1923, työskennellen paikallisessa ja kansainvälisessä emigrantti-lehdistössä." Sieltä me löydämme I.M. Trotskyn, entisestä Russkoe Slovo (Russian Word) -lehdestä, N.M. Volkovysskyn, P.I. Zvezdich´in (joka kuoli natsien käsissä Toisen maailmansodan aikana), Menshevikki S.O. Portugeis´in pietarilaisesta Den (Day) -lehdestä (hän kirjoitti salanimellä "S. Ivanovich"), näytelmäkirjoittaja Osip Dymov-Pergelmanin, sekä novelisti V.Y. Iretskyn. (12)

Berliinistä tuli myös venäläisten kirjojen kustantamisen pääkaupunki: "Vuonna 1922, kaikki nämä venäläiset kustantajat julkaisivat enemmän venäläisiä kirjoja ja julkaisuja kuin julkaistiin saksalaisia kirjoja koko Saksassa. Useimmat näistä julkaisijoista ja kirjakauppiaista olivat juutalaisia." (13) Kuuluisimmat olivat I.P. Ladyzhnikovin painotalot, jotka B.N. Rubinstein omisti sodan jälkeen (klassista, modernia, ja populaaria tieteellistä kirjallisuutta), Z.I. Grzhebinin painotalot (joilla oli yhteydet neuvostoihin, ja täten hän myi joitakin teoksiaan Neuvostoliittoon), painotalo nimeltä Word, joka perustettiin jo vuonna 1919 ja jota johtivat I.V. Gessen ja A.I. Kaminka (venäläisten klassikoiden kokoelmia, emigrantti-kirjailijoita ja filosofeja, arvokkaita historiallisia ja elämäkerrallisia teoksia), sekä taiteellisesti ylivoimaisia teoksia julkaiseva Zhar-Ptitsa jota johti A.E. Kogan. Oli myös A. Tsatskis´in Edges, Y.N. Blokh´in Petropolis, A.S. Koganin Obelisk, A.G. Vishnyakin Helicon, I. Shteinbergin Scythians, kuten myös S. Dubnovin World History of the Jewish People julkaistiin Berliinissä kymmenosaisena saksankielisenä teoksena sekä 1930-luvulla venäjänkielisenä Riiassa.

Riiasta ja muista kaupungeista, jotka olivat taas kerran itsenäisten Baltian maiden kaupunkeja (joissa oli huomattava juutalaisväestö), tuli juutalaisten emigranttien tärkeä määränpää. Edelleen, "ainoa yhteinen kieli jonka latvialaiset, virolaiset ja liettualaiset jakoivat oli venäjä," ja niin riikalaisesta sanomalehdestä nimeltään Segodnya (Today), julkaisijoina Y.I. Brams ja B.Y. Polyak, tuli erittäin vaikutusvaltainen." Suuri joukko Venäjän juutalaisia toimittajia työskenteli tässä lehdessä: päätoimittaja M.I. Ganfman, ja hänen kuolemansa jälkeen M.S. Milrud; Segodnya Vecherom (Today Evening) -lehteä toimitti B.I. Khariton (nämä kaksi jälkimmäistä joutuivat NKVD:n pidättämiksi vuonna 1940 ja he kuolivat Neuvosto-leireillä), V. Ziv, ekonomisti, ja M.K. Aizenshtadt (salanimellä "Zheleznov" ja myöhemmin "Argus") kirjoittivat artikkeleita tähän sanomalehteen. Gershon Svet kirjoitti Berliinistä. Andrei Sedykh (Y.M. Tsvibak) oli sen Pariisin kirjeenvaihtaja, Volkovyssky raportoi Berliinistä, ja L.M. Nemanov Genevestä. (14)

1920-luvun loppupuolelta lähtien, Berliini alkoi menettää asemaansa emigrantti-kulttuurin keskuksena taloudellisen epävakauden sekä natsismin nousun myötä. Rul joutui sulkemaan toimituksensa vuonna 1931. Emigrantit hajaantuivat "enemmistön muuttaessa Ranskaan," erityisesti Pariisiin, joka oli jo ennestään tärkeä maahanmuuttajien keskus.

Pariisiin perustettiin tärkeä emigranttien sanomalehti Poslednie Novosti (Breaking News) 1920-luvulla pietarilaisen asianajajan M.L. Goldsteinin toimesta. Sitä rahoitti M.S. Zalshupin, ja vuoden sisällä tämän lehden osti P.N. Miljukov. Vaikka sen asema oli uhanalainen, se sai merkittävää rahallista tukea M.M. Vinaverilta. Miljukovinoikea käsi oli A.A. Polyakov. Poliittisia artikkeleita kirjoitti Kulisher-Yunius (joka pidätettiin vuonna 1942 Ranskassa ja kuoli keskitysleirillä). Kansainvälisten uutisten osastoa johti M.Y. Berkitin-Benedictov, Jabotinskyn tuttava. Henkilökuntaan kuului pureva kustantaja S.L. Polyakov-Litovtsev (joka oli ainoastaan oppinut "puhumaan ja kirjoittamaan venäjää 15-vuotiaana"), Kuuluisa Kadet (perustuslaillinen demokraatti) -kustantaja Pyotr Ryss sekä muita. Poslednie Novosti julkaisi I.V. Dioneo-Shklovskyn satiirisia artikkeleita sekä Y. Delevskyn (Y.L. Yudelevsky) populaaria tiedettä. Parhaita humoristeja olivat V. Azov (V.A. Ashkenazi), Sasha Cherny (A.M. Gliksberg), "huumorin kuningas" Dan-Aminado (Shpolyansky). Posledne Novostilla oli emigrantti-lehdistön laajin levikki. (15) Shulgin kutsui sitä "poliittisen juutalaisuuden ja filo-seemiläisten venäläisten linnakkeeksi." (16) Sedykh piti tällaista mielipidettä "ilmiselvänä liioitteluna". Poliittinen jännite tämän lehden ympärillä juonsi juurensa myös siitä tosiasiasta että välittömästi sisällissodan jälkeen se oli sitoutunut vapaaehtoisarmeijan (Valkoiset) paljastamiseen ja joskus suoranaiseen tuomitsemiseen. Sedykh pani merkille että Pariisissa "ei ollut ainoastaan poliittista jakoa, vaan myös kansallinen... Miljukovin toimittaja-ryhmään kuului monia Venäjän juutalaisia journalisteja, kun taas juutalaisia nimiä ei juuri koskaan esiintynyt oikeistolaisen lehden, Vozrozhdenien (Rebirth) kirjoittajien joukossa, I.M. Bikermania lukuunottamatta. (17) Vozrozhdenie perustettiin myöhemmin kuin muut sanomalehdet ja se lopetti toimintansa vuonna 1927, jolloin sen rahoittaja Gukasov erotti päätoimittaja P.B. Stuvren. Johtava kirjallisuuteen ja politiikkaan keskittynyt aikakauslehti Sovremennye Zapiski (Contemporary Notes) ilmestyi Pariisissa vuodesta 1920 vuoteen 1940, ja sitä johtivat sosialistiset vallankumoukselliset N.D. Avksentiev, I.I. Fondaminsky-Bunakov, V.V. Rudnev, M.V. Vishnyak ja A.I. Gukovsky. SEdykh huomautti että "lehden viidestä toimittajasta, kolme oli juutalaisia. Sovremennye Zapiskin seitsemässäkymmenessä numerossa me näemme fiktiota, artikkeleita käsitellen useita aihealueita, sekä useiden juutalaisten kirjailijoiden elämäkertoja."

Illyustrirovannaya Rossia (Illustrated Russia) -lehteä julkaisi pietarilainen journalisti M.P. Mironov, ja myöhemmin B.A. Gordon (joka oli aiemmin ollut Priazovsky Krai -lehden omistaja). (18) Sen viikottainen liite "antoi lukijoille 52 numeroa klassista tai nykyaikaista emigrantti-kirjallisuutta joka vuosi." Näihin kirjailija-emigrantteihin kuului myös monia kuuluisia Venäjän juutalaisia, kuten Mark Aldanov, Semyon Yushkevich, jo aiemmin mainittu Jabotinsky sekä Yulu Aikhenvald, M.O. Tsetlin (Amari). Kuitenkaan, venäläistä emigrantti-kirjallisuutta ei voida tutkia yksityiskohtaisesti aiheen suunnattoman laajuuden vuoksi.

Tässä minä haluaisin kertoa Ilja Fondaminskyn elämästä (syntynyt vuonna 1880). Synnyttyään vauraaseen kauppias-sukuun ja avioiduttuaan nuorena rikkaan teekauppiaan V.Y. Vysotskin tyttären kanssa, hän liittyi kaikesta huolimatta Sosialistisiin vallankumouksellisiin (SR) ja "uhrasi suuren osan omasta sekä vaimonsa perinnöstä vallankumoukselle" ostaen aseita. (19) Hän työskenteli koko Venäjän kattavan poliittisen yleislakon puolesta vuonna 1905 ja kansannousun aikana hän palveli SR:n päämajassa. Hän muutti Venäjältä Pariisiin vuonna 1906, missä hänestä tuli D. Merezhkovskyn ja Z. Gippius´in läheinen ystävä ja hän kiinnostui Kristinuskosta. Hän palasi Pietariin huhtikuussa 1917. Kesällä 1917 hän palveli Mustanmeren laivaston komissaarina ja myöhemmin Duuman (Constituent Assembly) jäsenenä, paeten sen jälkeen kun se hajotettiin. Vuodesta 1919 lähtien hän asui Pariisissa. Hän uhrasi paljon aikaa sekä voimavaroja Sovrenemmye Zapiski -lehdelle, julkaisten useita sarjoja artikkeleita otsikolla "The Ways of Russia". Hän esitti aktiivista roolia emigranttien kulttuurielämässä ja antoi kaikkea mahdolista tukea venäläisille kirjailijoille ja runoilijoille. Hetken aikaa hän jopa ylläpiti venäläistä teatteria Pariisissa. "Hänen intohimonsa, monipuolisuutensa, energiansa ja epäitsekkyytensä... olivat vertaansa vailla emigranttien joukossa." (20) Hän luopui SR:stä ja liittyi Kristillisdemokraatteihin. Samanmielisten ystäviensä, G.P. Fedorovin ja F.A. Stepun´in kanssa, hän alkoi julkaista kristillisdemokraattista Novy Grad (New City) -lehteä. "Hän kasvoi jopa lähemmäksi ortodoksisuutta näinä vuosina... kesäkuussa 1940 hän pakeni Pariisista saksalaisten joukkojen edellä," mutta tuli takaisin ja hänet pidätettiin heinäkuussa 1941 ja lähetettiin väliaikaiseen leiriin lähelle Pariisia. "Joiden kin kertomusten mukaan, hän kääntyi siellä Kristinuskoon. Vuonna 1942 hänet kuljetettiin Auschwitziin ja surmattiin." (21) (22)

Vuosien 1920 ja 1924 välillä, tärkein foorumi puhtaasti juutalaisten asioille oli Pariisissa viikottain ilmestyvä lehti Jewish Tribune, jota julkaistiin sekä ranskaksi että venäjäksi M.M. Vinaverin sekä S.B. Poznerin avustuksella. Se julkaisi monien edellä mainittujen journalistien artikkeleita muista sanomalehdistä.

Novoe Russkoe Slovo (New Russian Word) perustettiin vuonna 1910 Yhdysvalloissa ja se antoi oman panoksensa valtameren taakse. Sen julkaisija vuodesta 1920 oli V.I. Shimkin ja päätoimittaja (vuodesta 1922) oli M.E. Veinbaum. Veinbaum muisteli: "Tätä sanomalehteä kritisoitiin usein, eikä ilman syytä. Mutta asteittain se sai lukijoiden luottamuksen." (23) Sen otsikko (masthead) julisti nyt ylpeänä: "Vanhin venäläinen sanomalehti maailmassa." Se on jopa kaksi vuotta vanhempi kuin Pravda. Kaikki muut ovat lopettaneet toimintansa, eri aikoina, eri syistä.

Oikeistolaisia tai nationalistisia venäläisiä sanomalehtiä ilmestyi Sofiassa, Prahassa, ja jopa Suvorin´in Novoe Vremya (New Times) jatkoi jatkoi Belgradissa nimellä Vechernee Vremya (Evening Times), mutta ne kaikki kuihtuivat pois jättämättä pysyvää jälkeä. (Rusin julkaisija Sofiassa surmattiin.) Y. Semenov´in Pariisissa ilmestynyt Vozrozhdenie "ei vältellyt antisemitistisiä purkauksia," mutta näin ei ollut Struve´n lyhyen johtajuuden aikana. (24)

Ne jotka lähtivät pian bolshevikkien voiton jälkeen eivät osanneet edes kuvitella infernon laajuutta joka puhkesi Venäjällä. Oli mahdotonta uskoa huhuihin. Valkoisten antamat todistukset useimmiten ylenkatsottiin, tämä muuttui kun useat venäläiset demokraattiset journalistit (Kadet-puolueesta), A.V. Tyrkova-Williams, sosialisti E.D. Kuskova (karkotettiin Venäjältä vuonna 1922), sekä paennut sosialistinen vallankumouksellinen S.S. Maskov alkoivat informoida tyrmistyneelle emigrantti-yleisölle ruohonjuuritason antisemitismin nopeasta kasvusta Neuvosto-Venäjällä: "Judeofobia on kaikkein kitkerin modernin Venäjän piirteistä. Judeofobiaa on kaikkialla: pohjoisessa, etelässä, idässä ja lännessä. Sitä levitetään riippumatta siitä kuuluuko henkilö älymystöön, onko hän puolueen jäsen, riippumatat heimosta, iästä... jopa eräät juutalaiset levittävät sitä." (25)

Nämä väitteet kohtasivat aluksi epäuskoa juutalaisten taholta jotka olivat muuttaneet pois aiemmin -- mistä syystä tällainen antisemitismi? The Jewish Tribune aluksi torjui nämä väitteet: "Yleisesti, Venäjän juutalaiset kärsivät bolshevismin vuoksi kenties enemmän kuin mikään toinen etninen ryhmä Venäjällä." Mitä tulee "tunnettuun juutalaisten ja komissaarien identifikaatioon -- me kaikki tiedämme että se on juutalaisvastaisten panettelijoiden (Black Hundreds) työtä. Vanha näkemys, että antisemitismi ei ole lähtöisin kansasta vaan tsarismista, alkoi muuntua toisenlaiseksi, että Venäjän kansa itse on sen kantajia. Siksi, bolshevikeille pitäisi antaa kunnia 'Black Hundreds' -asenteen tukahduttamisesta." (Eräät alkoivat etsiä tekosyitä heidän anatautumiselleen Brestissä, jolloin Venäjä luovutti suuria maa-alueita Saksan keisarilliselle armeijalle.) The Jewish Tribune esitti jopa tällaisen väitteen: "Venäjän vuoden 1917 vallankumous, kun se saavutti Brest-Litovskin, esti paljon suuremman ja kohtalokkaamman petoksen jollaista Tsaarin Venäjä suunnitteli." (26)

Kuitenkin tämä informaatio vahvistettiin asteittain; edelleen, juutalaisvastaiset tunteet levisivät suureen osaan venäläisiä emigrantteja. Venäjän pelastuksen liitto (The Union for Russian Salvation), joka oli sitoutunut kruunaamaan prinssi Nikolai Nikolaevich´in, painoi lehtisiä joita oli tarkoitus jakaa Neuvostoliitossa. Niissä luki: "Puna-armeijalle. Juutalaiset ovat hallinneet Venäjää seitsemän vuotta... Venäläisille työläisille. Teille vakuutettiin että te olisitte isäntiä maassanne; tämä tulee olemaan se 'prolatariaatin diktatuuri'. Missä se on? Kuka pitää valtaa kaikissa tasavallan kaupungeissa?" Tietenkään, nämä lehtiset eivät saavuttaneet Neuvostoliittoa, mutta ne pelästyttivät sekä loukkasivat juutalaisia emigrantteja.

S. Litovtsev kirjoitti: "1920-luvun alussa, antisemitismistä emigranttien joukossa tuli miltei sairaus, eräänlainen mielenhäiriö." (27) Mutta se oli laajempi asenne kuin monilla Euroopassa ensimmäisten vuosien aikana sen jälkeen kun juutalaiset hylkäsivät ja tuomitsivat bolshevikkien voiton, niin että "bolshevismin yhdistämisestä juutalaisuuteen tuli laajalle levinnyt osa eurooppalaista ajattelua. On naurettavaa väittää että vain antisemiitit saarnaavat tällaista yhteiskunnallis-poliittista harhaoppia." (28) Mutta voisiko olla niin että Tri. Pasmanikin johtopäätökset olivat jossain määrin hätiköityjä? Kuitenkin, tämä on se mitä hän kirjoitti vuonna 1922: "Koko sivistyneessä maailmassa, kaikkien kansakuntien ja sosiaaliluokkien ja poliittisten puolueiden keskuudessa, on nyt luja mielipide että juutalaiset esittivät ratkaisevaa roolia bolshevikkien ilmaantumisessa ja kaikissa sen ilmiasuissa. Henkilökohtainen kokemus kertoo että tämä ei ole ainoastaan vannoutuneiden antisemiittien mielipide, vaan myös... demokraattisen yleisön edustajat... vahvistavat nämä väitteet, liittyen juutalaisten rooliin, ei ainoastaan venäläisessä bolshevismissa, haan myös Unkarissa, Saksassa sekä kaikkialla muualla missä sitä on esiintynyt. Samaan aikaan, vallankumoukselliset antisemiitit eivät juurikaan piittaa totuudesta. Heille kaikki bolshevikit ovat juutalaisia, ja kaikki juutalaiset ovat bolshevikkeja." (29)

Bikerman kirjoitti vuotta myöhemmin: "Judeofobian aallot pyyhkivät kansakuntien ja ihmisten yli, ilman että olisi loppua näkyvillä, ei ainoastaan Baijerissa ja Unkarissa... ei ainoastaan kansakunnissa jotka muodostuivat kerran suuren Venäjän raunioille... vaan myös valtioissa joita mantereet ja valtameret erottavat Venäjästä, joita tämä mullistus ei koskettanut... Japanilaisia akateemikkoja saapui Saksaan tutustuakseen juutalaisvastaiseen kirjallisuuteen: esiintyy mielenkiintoa meitä kohtaan jopa kaukaisilla saarilla joilla ei elä juuri lainkaan juutalaisia... Se on aivan tarkasti judeofobiaa -- pelkoa juutalais-hävittäjästä. Venäjän surkea kohtalo palvelee todistusaineistona pelottamaan ja suututtamaan." (30)

Kollektiivisessa julistuksessa To the Jews of the World! kirjoittajat varoittavat: "Koskaan aiemmin ei ole niin monia pilviä kerääntynyt juutalaisen kansan ylle." (31)

Pitäisikö meidän päätellä että nämä kirjoittajat liioittelivat, että he olivat liian herkkiä? Että he kuvittelivat olemattoman uhan? Kuitenkin, eikö yllä mainittu varoitus "juutalaisvastaisesta kirjallisuudesta Saksassa" kuulosta hyvin pelottavalta -- jälkikäteen arveltuna, meidän omasta historiallisesta perspektiivistä?

"Mielipide että juutalaiset loivat bolshevismin" oli jo niin laajalle levinnyt Euroopassa (tämä oli "yleinen mielipide ranskalaisten ja englantilaisten poroporvarien keskuudessa," Pasmanik huomauttaa) että sitä tuki jopa Plekhavov´in poikapuoli, George Bato, joka väittää kirjassaan että juutalaiset ovat luonteensa omaisesti vallankumouksellisia: "Sillä Judaismi saarnaa ihannetta sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta maan päällä... Sen täytyy tukea vallankumousta." Pasmanik lainaa Batoa: "Vuosisatojen ajan, juutalaiset ovat aina olleet vallitsevaa järjestelmää vastaan... Tämä ei tarkoita että juutalaiset toteuttivat kaikki vallankumoukset, tai että he olivat aina ainoita tai edes tärkeimpiä lietsojia; he auttoivat vallankumouksia ja osallistuivat niihin... Voidaan luottavaisesti väittää, kuten monet venäläiset patriootit, usein hyvin edistyksellisistä piireissä tekivät, että Venäjä kärsii nyt juutalaisen diktatuurin ja juutalaisen terrorin vallasta... Puolueeton analyysi maailmanlaajuisesta tilanteesta osoittaa antisemitismin uudelleen syntymää, ei niinkään juutalaisia vastaan yksilöinä, vaan juutalaisen hengen manifestoitumaa vastaan." (32) (33) Englantilainen Hilaire Belloc kirjoitti samalla lailla "bolshevikkisen vallankumouksen juutalaisesta luonteesta," tai yksinkertaisemmin: "Juutalaisesta vallankumouksesta Venäjällä." (34) Pasmanik lisää että "jokainen joka on asunut Englannissa äskettäin tietää että Belloc´in mielipide ei ole marginaalinen." Molempien kirjailijoiden kirjat (Bato ja Belloc) "ovat äärimmäisen suosittuja yleisön keskuudessa... journalistit kaikkialla maailmassa ovat yhtä mieltä että kaikki tuhoisat ajatukset sadan viime vuoden ajalta ovat juutalaisten, tarkkaan ottaen, Judaismin levittämiä." (35)

"Meidän täytyy puolustaa itseämme," Pasmanik kirjoittaa, "sillä me emme voi kiistää ilmiselviä faktoja... Me emme voi vain julistaa että juutalaista kansaa ei voida syyllistää tämän tai tuon yksilö-juutalaisen teosta... Meidän päämäärämme... ei ole ainoastaan keskustelu antisemiittien kanssa, vaan myös taistelu bolshevismia vastaan... ei ainoastaan väistellä iskuja vaan myös antaa niitä heitä vastaan jotka julistavat Haamin valtakuntaa... Taistelu Haamia vastaan on Jaafetin ja Shemin velvollisuus, sekä helleenien ja hebrealaisten." Mistä meidän pitäisi etsiä bolshevismin todellisia juuria? "Bolshevismi on ensisijassa kulttuuria vastustava voima... se on sekä venäläinen että globaali ongelma, eikä pahamaineisen 'Siionin vanhinten' juoni." (36)

Juutalaiset ymmärsivät akuutin tarpeen "puolustaa itseään" osin koska Siionin viisasten pöytäkirjoja tulvi sodan jälkeiseen Eurooppaan ja Amerikkaan äkkiä ja käytännössä silmänräpäyksessä. Vuonna 1920 teoksesta oli otettu Englannissa viisi painosta, useita painoksia sekä Saksassa että Ranskassa; puoli miljoonaa kopiota Amerikassa painettiin Henry Fordin toimesta. Pöytäkirjojen ennen näkemätön menestys, joka käännettiin useille kielille, osoitti kuinka paljon bolshevikkien vallankumouksen uskottiin olevan juutalainen." (37) Englantilainen tutkija Norman Cohn kirjoitti: "Vuosina välittömästi Ensimmäisen maailmansodan jälkeen, jolloin Pöytäkirjat astuivat sisään valtavirtaan ukkostivat ympäri maailman, monet muuten järkevät ihmiset ottivat ne täysin vakavasti." (38) London Times ja Morning Post siihen aikaan vakuuttelivat niiden aitoutta, vaikka elokuuhun 1921 mennessä London Times julkaisi sarjan artikkeleita Istanbulin kirjeenvaihtajaltaan, Philipp Greaves´ilta, joka sensaation omaisesti esitteli laajaa Pöytäkirjat teksti-lainausta Maurice Jolie´n Napoleon III:n vastaisissa lentolehtisissä (Dialogi helvetissä Machiavellin ja Montesquieu´n välillä, 1864). Samaan aikaan, Ranskan poliisi onnistui takavarikoimaan kokonaisen kopion tästä pamfletista.

Pöytäkirjat tulivat länteen Venäjältä sisällissodan myötä (overtaken by the Civil War). Journalistisena petoksena joka tuotettiin 1900-luvun alussa (vuonna 1900 tai 1901), Pöytäkirjat julkaistiin ensin vuonna 1903 Pietarissa, Uskotaan että henkilö (mastermind) niiden takana oli P.I. Rachkovsky, joka toimi Ohranan ulkomaan tiedusteluyksikön päällikkönä vuosina 1884 - 1902; niiden laatiminen yhdistetään Matvei Golovinsky´yn, salaiseen agenttiin vuonna 1892, sekä V.A. Golovinskyn poikaan, joka oli Petrashevskyn piirin jäsen. (Tämä oli edistyksellisten intellektuaalien venäläisen kirjallisuuden keskusteluryhmä Pietarissa jonka organisoi Mikhail Petrashevsky, ranskalaisen utopisti-sosialisti Charles Fourierin opetuslapsi. Jäseninä oli kirjailijoita, opettajia, opiskelijoita, hallituksen vähäisempiä virkamiehiä, armeijan upseereita. Vaikka heillä oli erilaiset poliittiset näkemykset, useimmat heistä olivat tsaarin autokratian ja venäläisen maaorjuuden vastustajia. Niiden joukossa joilla oli yhteydet tähän piiriin oli Dostojevski.) Kuitenkin, uusia teorioita Pöytäkirjojen alkuperästä ilmaantuu kaiken aikaa. Vaikka Pöytäkirjat julkaistiin ja uudelleen julkaistiin vuosina 1905, 1906 ja 1911, ne menestyivät huonosti vallankumousta edeltäneellä Venäjällä: "Ne eivät saaneet laajaa tukea Venäjän yhteiskunnassa... Hovi ei myöskään antanut tukea niiden levittämiselle." (39) Monien epäonnistuneiden yritysten jälkeen Pöytäkirjat lopulta esiteltiin Nikolai II:lle vuonna 1906 ja ne tekivät häneen suuren vaikutuksen. Hän kirjoitti kirjansa reunukseen: "Millainen ennustus!" "Millainen tarkka toteutus!" "He ovat ehdottomasti niitä jotka järjestivät vuoden 1905 vallankumoukselliset tapahtumat!" "Ei ole epäilystäkään niiden autenttisuudesta." Mutta kun oikean siiven aktivistit ehdottivat Pöytäkirjojen käyttöä monarkian puolustamiseen, pääministeri P.A. Stolypin määräsi salaisen tutkimuksen niiden alkuperästä. Osoittautui että ne olivat ehdottomasti väärennös. Monarkia oli järkyttynyt Stolypinin raportista, mutta antoi määräyksen: "Poistakaa Pöytäkirjat kierrosta. Sinä et voi puolustaa jaloa aatetta likaisin keinoin." (40) Ja siitä lähtien "Venäjän hallitsijoiden tyrmäys Siionin pöytäkirjoja kohtaan tuli voimaan: minkäänlaista viittausta 'Pöytäkirjoihin' ei sallittu, edes Bailis´in oikeudennkäynnin aikana." (41)

Kuitenkin, "vuosi 1918 muutti kaiken Pöytäkirjojen osalta." (42) Bolshevikkien kaapattua vallan, kuninkaallisen perheen murhan sekä sisällissodan alkamisen jälkeen, Pöytäkirjojen suosio kasvoi. Niitä painettiin ja painettiin uudestaan OsvAgn toimesta (Valkoisen armeijan vastatiedusteluvirasto Etelä-Venäjällä) Novocherkassk´issa, Harkovassa, Rostov-on-Don´issa, Omskissa, Habarovskissa, Vladivostokissa, ja niitä levitettiin laajalti sekä Vapaaehtoisarmeijan että väestön keskuudessa (sekä myöhemmin emigranttien keskuudessa, erityisesti Sofoassa ja Belgradissa).

"Bolshevikkien voiton jälkeen Pöytäkirjojen myynti kiellettiin Venäjällä" ja siitä tuli rikollinen teko, mutta "Euroopassa Pöytäkirjat joita Valkoiset emigrantit olivat tuoneet, näyttelivät pahaenteistä roolia oikeistolaisen ideologian kehityksessä, erityisesti Kansallissosialismin kehityksessä Saksassa." (43)

Pöytäkirjojen paljastaminen väärennökseksi, sekä bolshevikkien ja juutalaisten yhteisen identiteetin kieltäminen muodosti merkittävän osan 1920- ja 1930-luvun liberaalista emigrantti-journalismista. Me näemme siellä useita huomattavia venäläisiä: Miljukov, Rodichev, Burtsev ja Kartashev.

A.V. Kartashev, uskonto-historioitsija, ortodoksi-teologi ja samaan aikaan julkinen hahmo, kirjoitti siitä miten tuomittavaa antisemitismi oli kristitylle, ennen vallankumousta ilmestyneessä kokoelmassa nimeltä Shchit (Shield), jota olen usein lainannut. (44) Vuonna 1922, ollessaan maanpaossa, hän kirjoitti esipuheen Y. Delevskyn kirjaan joka käsitteli Siionin pöytäkirjoja. Vuonna 1937 myös Burtsev pyysi häntä kirjoittamaan esipuheen omaan kirjaansa. Kartashev kirjoitti siinä: "Henkilö jolla on terve järki, hyvää tahtoa ja hieman tieteellistä kurinalaisuutta ei voi edes keskustella tämän Ohranan ja journalistisen väärennöksen autenttisuudesta, vaikka se on ehdottomasti taitava väärennös, kykenevä vaikuttamaan tietämättömiin... On epäreilua jatkaa tämän ilmiselvän petoksen tukemista sen jälkeen kun se on niin vastaan sanomattomasti paljastettu. Kuitenkin, on yhtä lailla epäreilua tehdä päinvastoin, hyödyntää helppoa voittoa Pöytäkirjojen autenttisuudesta hyläten oikeutetut huolet... Puolitotuus on valhe. Koko totuus on että juutalaiskysymys esitetään maailmalle yhtenä historian traagisista kysymyksistä. Eikä sitä voida ratkaista julmilla pogromeilla, tai syytöksillä ja valheilla, vaan ainoastaan ihmiskunnan rehellisillä ja avoimilla ponnisteluilla. Pogromit ja panettelu tekee kysymyksen järkevästä ja rehellisestä asettelusta vaikeampaa, halventaa sen suoranaiseksi typeryydeksi ja absurdisuudeksi. Ne hämmentävät juutalaisia itseään, jotka jatluvasti painottavat 'sorron alla olevaa viattomuuttaan' eivätkä odota muilta kuin sympatiaa sekä jonkinlaista pakollista judeophiliaa." Kartashev piti ehdottomasti tämän "mielikuvituksellisen apokryfan" kumoamista "moraalisena velvollisuutenaan", mutta ajatteli myös että Pöytäkirjojen tomun pesemisessä tietämättömien silmiltä, ei ole hyväksyttävää heikentää heidän visiotaan toista kertaa teeskentelemällä että tämä pyyhkii pois itse juutalaiskysymyksen." (46)

Suomentajan kommentti: Siionin viisasten pöytäkirjat on väärennös siinä mielessä että mitään sellaista juutalaisten kokousta ei ole koskaan pidetty jonka tuloksena olisi päätetty Pöytäkirjoissa mainituista asioista. Ja Ohrana varmasti laati tämän kirjan. Kuitenkin, näillä asioilla voi olla todellisuuspohjaa. On mahdollista että Pöytäkirjat on koottu useista lähteistä, ja että nämä tiedon muruset pohjautuvat todellisiin asioihin. Täten salaliitto olisi todella olemassa, mutta se on enemmän kuin vain juutalainen salaliitto ja Pöytäkirjat olisi Ohranan laatima yhteenveto tiedon murusista jotka on kerätty useista eri lähteistä vuosisatojen aikana.

Todellakin, "juutalaiskysymystä" ei voida poistaa kirjojen tai artikkelien avulla. Pohdi tätä uutta todellisuutta jonka juutalaiset kohtasivat 1920-luvulla Baltian maissa ja Puolassa. Baltiassa, vaikka "juutalaiset onnistuivat säilyttämään hetken ajan vaikutusvaltaisen aseman kaupassa ja teollisuudessa," he tunsivat sosiaalista painetta. (47) "Yli puolet Venäjän juutalaisista asui näissä äskettäin itsenäistyneissä valtioissa... Uudet valtiot julistivat nationalismiaan sitä kovemmin mitä turvattomammiksi he tunsivat olonsa." (48) Siellä "juutalaiset tunsivat itsensä vihamielisen, voimakkaan ja väsymättömän populaarisen ympäristön piirittämiksi. Yhtenä päivänä, vaadittiin että ei saisi olla enempää juutalais-enemmistöä korkeamman oppimisen instituutioissa kuin armeijassa... Seuraavaksi, jokapäiväisen elämän ilmapiiri tuli niin jännittyneeksi ja kireäksi että juutalaiset eivät voineet enää hengittää... Näissä itsenäisiksi julistautuneissa valtioissa, itse yhteiskunta kävi sotaa juutalaisia vastaan: opiskelijat, armeija, poliittiset puolueet sekä tavalliset ihmiset." I. Bikerman päätteli että "kantaessaan itsenäistymisen kuormaa, juutalaiset valmistelivat maaperää omalle sorrolleen olemalla enemmän riippuvaisia vieraasta yhteiskunnasta... Juutalaisten tilanne Latviassa Virossa ja Liettuassa on kirjaimellisesti traaginen. Eilisen sorretut ovat tämän päivän sortajia; mikä enemmän -- äärimmäisen moukkamaisia sortajia, täysin häpeämättömiä oman kulttuurinsa puutteesta." (49) (50)

Joten tapahtui, "että Venäjän hajoaminen merkitsi myös Venäjän juutalaisten hajoamista," kuten historia paradoksaalisesti osoitti, että juutalaisilla oli paremmat oltavat Yhdistyneessä Venäjän imperiumissa kaikesta sorrosta huolimatta. Joten nyt näissä hajanaisissa rajavaltioissa "juutalaisista tuli venäjän kielen, venäläisen kulttuurin uskollisia vartijoita, jotka kärsivällisesti odottivat suuren Venäjän ennalleen asettamista. Kouluihin joissa edelleen opetettiin venäjäksi virtasi runsaasti juutalaisia lapsia" toisin kuin niihin kouluihin joissa opetettiin uusien valtioiden kielillä. "Näissä pienissä maissa, Venäjän juutalainen, tottuneena elämään suuren imperiumin avoimissa maisemissa, tuntee olonsa epämukavaksi, ahtaaksi, sosiaalisen statuksensa alentuneeksi huolimatta kaikista yhteiskunnallisista oikeuksista ja autonomiasta... Todellakin, kansamme kohtalo on sidoksissa suuren Venäjän ohtaloon."

Kuitenkin, juutalaisten asema kansainvälisen sodan jälkeisen politiikan piireissä oli vahva, erityisesti Pariisissa, ja erityisesti liittyen sionismiin. "Heinäkuussa 1922, Kansainliitto tunnusti Maailman sionistisen organisaation 'juutalaiseksi virastoksi'," joka ensisijaisesti edusti sionisteja ja toissijaisesti ei-sionisteja, ja antoi tukea eurooppalaisille juutalaisille. (52)

Bikerman syytti sionisteja siitä että he näkivät "sirpaloituneen Venäjän... ihanteena. Tämän vuoksi Venäläisten sionistien organisaatio ei kutsu itseään venäläiseksi, vaan venäläis-ukrainalaiseksi. Tämän vuoksi sionistit ja siihen sidoksissa olevat juutalaiset ryhmät niin sitkeästi veljeilivät Ukrainalaisten separatistien kanssa." (53)

Sisällissodan jälkeen, Neuvosto-Venäjä vajosi syvään hiljaisuuteen. Tästä hetkestä alkaen sekä tulevina vuosikymmeninä, kaikki itsenäiset äänet murskattiin ja voitiin kuulla ainoastaan virallista linjaa. Kaikki he, anarkisteista monarkisteihin, katselivat taaksepäin tuntien tuskaa ja väittelivät kiivaasti: ketä ja missä määrin tuli syyttää siitä mistä oli tapahtunut? Keskustelua käytiin myös emigrantti-juutalaisten keskuudessa.

Vuonna 1923 Bikerman huomautti: "Juutalaiset vastaavat kaikkeen tutulla eleellä sekä tutuin sanoin: Me tiedämme, meitä tulee syyttää; aina kun jokin menee pieleen, sinä etsit juutalaista ja löydät sellaisen. Yhdeksänkymmentä prosenttia siitä mitä on kirjoitettu nykyaikaisessa juutalaisessa lehdistössä sekä juutalaisista Venäjällä on vain mukaelma tästä stereotypiasta. Ja koska on mahdotonta että me olemme aina syyllisiä kaikkeen, juutalaiset ottivat tämän imarteluna ja tekevät päältäpäin katsoen melko mukavan johtopäätöksen että me olemme aina ja kaikkialla oikeassa." (54)

Kuitenkin, pohdi: "Ennen vallankumousta, juutalainen yhteisö väitteli intohimoisesti että vallankumous pelastaisi juutalaiset, ja me yhä kiihkeästi kannatamme tätä asennetta." Kun juutalaiset organisaatiot kokoavat varoja Lännessä auttaakseen uskonveljiään (co-ethnics), jotka kärsivät Neuvostoliitossa, he "tuomitsevat, vähättelevät ja panettelevat kaikkea vallankumousta edeltäneellä Venäjällä, mukaan lukien kaikkein myönteisimmät ja rakentavimmat asiat." Ymmärrä, "bolshevistisesta Venäjästä on tullut Luvattu maa", tasa-arvoisuutta vaaliva ja sosialistinen. Monet juutalaiset jotka muuttivat pois Venäjältä asettuivat Yhdysvaltoihin, ja "bolshevismi-myönteinen asenne levisi nopeasti heidän keskuudessaan." (55) Yleinen juutalainen mieliala oli että bolshevismi oli parempi kuin monarkian palauttaminen. Uskottiin laajalti "että bolshevismin kukistuminen johtaisi väistämättä uuteen veriseen juutalaisvastaisten pogromien aaltoon sekä joukkoteurastukseen... ja tähän pohjautuen bolshevismia pidettiin pienempänä pahana." (56)

Sitten, ikäänkuin vahvistaakseen että bolshevikit muuttavat asioita paremmiksi, he saivat lukea että NEP tuli! He ovat höllentäneet tulahduttavaa otettaan taloudesta, ja tehneet itsestään hyväksyttävämpiä. "Ensin NEP, sitten joitakin myönnytyksiä -- toivottavasti, se kaikki on meidän parhaaksemme." (57)

Me emme voi kutsua kaikkia juutalaisia emigrantteja bolshevikki-myönteisiksi. Kuitenkaan he eivät nähneet tätä bolshevikkivaltiota päävihollisenaan, ja monet kuitenkin tunsivat myötätuntoa sitä kohtaan.

Kuitenkin, eräs mielaanpainuva tapahtuma jota Izvestiya kuvaili pilkaten, tapahtui Goryansky´lle, juutalaiselle emigrantti-kirjailijalle. (58) Vuonna 1928, jo silloin kuuluisa Babel (jolla oli jo silloin thteydet Chekaan), "asui väliaikaisesti" Pariisissa etsiessään luovaa inspiraatiota. Istuessaan Cafe Rotondassa hän näki "vanhan tuttavan", luultavasti Odessasta, joka mahtipontisesti tarjosi hänelle kättään: "Tervehdys, Goryansky." Mutta Goryansky nousi seisomaan ja ylenkatseellisesti torjui tarjotun käden.

Hitlerismin nousu Saksassa luontaisesti ja pitkän aikaa vahvisti bolshevismin nousua Euroopan juutalaisten sosiaalisessa mielessä.

Ensimmäinen kansainvälinen juutalaiskongressi pidettiin Wienissä elokuussa 1936. M. Vishnyak vihjasi paheksuen että kollektiivista asennetta bolshevikki-hallintoa kohtaan havainnollisti täydellisesti N. Goldmanin mielipide: "Jos kaikenlaiset vapautta rakastavat hallitukset ja organisaatiot "imartelevat ja jopa liehakoivat bolshevikkien edessä... miksi juutalaisten etnisen ja kulttuurillisen itsenäisyyden tukijoiden ei pitäisi seurata samaa polkua? Ainoastaan Moskovan avoin tuli juutalaisvastaiselle väkivallalle Palestiinassa hiukan viilensi juutalaiskongressin johtajien sennetta Neuvostovaltiota kohtaan. Jopa silloin, he ainoastaan protestoivat hebrean kielen kieltoa vastaan... sekä sitä että Neuvostoliitto kielsi alueeltaan muuton Palestiinaan, ja, lopulta, he vastustivat sionistien jatkuvaa kärsimystä poliittisissa vankiloissa ja keskitysleireillä. Tässä N. Goldman löysi sekä tarpeelliset sanat että inspiraation." (59)

Vuonna 1939, Toisen maailmansodan aattona, S. Ivanovich huomautti: "Ei voida kiistää etteikö venäläisten emigrantti-juutalaisten joukossa, mieliala olisi ollut myönteinen Neuvosto-diktatuurin säilymistä kohtaan," jos se vain estäisi pogromit. (60)

Entäpä juutalaiset bolshevikit? I. Bikerman: "Varovaisuus ei ole häpeä -- tämä on asenteemme bolshevikkeja kohtaan jotka kasvoivat keskuudessamme sekä heidän saatanalliselle pahuudelleen. Tai moderni versio: Juutalaisilla on oikeus omiin bolshevikkeihinsa... olen kuullut tämän julistuksen tuhat kertaa," eräässä juutalaisten emigranttien kokouksessa Berliinissä, "yksi toisensa jälkeen, arvostettu Kadet, demokraatti, sionisti, nousi puhujakorokkeelle ja julisti että juutalaisilla on oikeus omiin bolshevikkeihinsa... heidän oikeutensa hirmutekoihin." (61)

"Tässä on näiden sanojen seurauksen: juutalaisten mielipide kaikkialla maailmassa kääntyi pois Venäjästä ja hyväksyi bolshevikit... kun kuuluisa, vanha ja arvostettu julkinen hahmo -- valkoinen korppi -- ehdotti korkea-arvoiselle juutalaiselle arvohenkilölle (tai: virkamiehelle) eräässä eurooppalaisessa pääkaupungissa mielenosoitusten organisoimista ortodoksi-pappien teloituksia vastaan Venäjällä (Neuvostoliitossa), tämä jälkimmäinen, saatettuaan ajatuksen epäedulliseen valoon (after reflecting on the idea), sanoi että se tarkoittaisi taistelua bolshevismia vastaan, mitä hän piti mahdottomana ajatuksena tehdä, sillä bolshevikki-hallinnon romahdus johtaisi juutalaisvastaisiin pogromeihin." (62)

Mutta jos he voivat elää bolshevikkien kanssa, mitä he ajattelevat Valkoisten liikkeestä? Kun Josef Bikerman puhui Berliinissä marraskuussa 1922, Valkoisen armeijan perustamisen viisivuotis-juhlallisuuksissa, juutalaisyhteisö yleisesti loukkaantui ja otti tämän halveksuntana heitä kohtaan. Sillä välin, Tri. D.S. Pasmanik (joka taisteli Saksan rintamalla helmikuuhun 1917 saakka, jonka jälkeen hän liittyi Valkoisten armeijaan ja taisteli heidän joukoissaan toukokuuhun 1919 saakka, jolloin hän lähti venäjältä), oli jo saanut valmiiksi kirjansa ja julkaisi sen Pariisissa vuonna 1923 nimeltä Russian Revolution and Jewry: Bolshevism and Judaism (minä lainasin sitä tässä, missä hän intohimoisesti taisteli yleistä käsitystä vastaan että bolshevismi on lähtöisin juutalaisesta uskonosta. "Judaismin yhdistäminen bolshevismiin on hirvittävä globaali vaara." Vuonna 1923, yhdessä I.M. Bikermanin, G.A. Landaun, I.O. Levinin, D.O. Linskyn (myös Valkoisen armeijan entinen jäsen) ja V.C. Mandelin kanssa, Pasmanik perusti yhdistyksen nimeltä National Union of Russian Jews Abroad. Tämä ryhmä julkaisi vetoomuksen To the Jews of the World! samana vuonna, ja julkaisi pian tämän jälkeen kokoelman Russia and the Jews Berliinissä. Näin he kuvailevat tehtävää jonka he ottivat harteilleen sekä tunteitaan. Pasmanik sanoi: "Juutalaisen sanoin kuvaamaton tuska sekä Venäjän kansalaisen loppumaton murhe" antoivat motivaation tähän teokseen. "Viime vuosien synkkien tapahtumien vuoksi, oli vaikea löytää tasapainoista näkemystä sekä venäläis- että juutalaiskysymykseen. Me... yritimme uudistuneen Venäjän ja murheellisten (tai: kiusattujen) Venäjän juutalaisten edut." (63) Linsky: "Pohjaton suru" asuu niiden sieluissa jotka "ymmärtävät juutalaisuutensa kun he samalla tunnustautuvat venäläisiksi." On hiukan helpompaa kun "toinen kansallisen tietoisuutesi kahdesta virrasta kuivuu, jättäen jäljelle ainoastaan juutalaisen tai ainoastaan venäläisen, täten yksinkertaistaen asemasi kohti Venäjän traagista kokemusta... Nämä vallankumouksen viheliäiset vuodet tappoivat... toivon laukaukset" poliittisesta lähentymisestä juutalaisten ja venäläisten välillä joka alkoi juuri ennen sotaa; nyt "me todistamme aktiivista venäläis-juutalaista hajaannusta." (64) Levin: "On meidän velvollisuutemme rehellisesti ja objektiivisesti tutkia syitä ja laajuutta liittyen juutalaisten osallistumiselle tähän vallankumoukseen. Tällä... saattaa olla tietty vaikutus venäläisten ja juutalaisten tuleville suhteille." (65) Kokoelman muut kirjailijat aivan oikein varoittivat venäläisiä olemaan sekoittamatta Helmikuun vallankumouksen merkitystä sekä juutalaisten osuutta siihen. Bikerman jos kuka vähätteli tätä osuutta (vallan tasapaino Sotilaiden ja työläisten neuvoston toimeenpanokomitean ja Väliaikaishallituksen edustajien välillä oli suurimmaksi osaksi epäselvä aikalaisille). Kuitenkin hän ajatteli että lokakuun bolshevikki.kaappauksen jälkeen "juutalaisten oikeus omiin bolshevikkeihin vihjaa velvollisuuteen että heillä olisi oikeus omiin oikeistolaisiin sekä äärioikeistolaisiin, bolshevikkien täydellisiin vastakohtiin." (66) Pasmanik: "Kaikissa vaihteluissaan ja muodoissaan, bolshevistinen kommunismi... on paha sekä juutalaisten todellinen vihollinen, sillä se on ennenkaikkea henkilökohtaisen identiteetin vihollinen yleisesti ja erityisesti kulttuurillisen identiteetin vihollinen... Sidottuina ylenpalttisen läheisiin sidoksiin isänmaahamme, sen poliittiseen järjestelmään, talouteen ja kulttuuriin me emme voi kukoistaa samalla kun maa hajoaa ympäriltämme." (67) (68)

Ilmiselvästi, nämä kirjailijat olivat täysin tietoisia Venäläisen katastrofin merkityksestä. Kuvaillessani näitä vuosia, minä voimakkaasti nojauduin näiden ihmisten teoksiin, toivoen että heidän katkera, mutta ei lainkaan "itseään vihaavat" heijastukset voitaisiin lopulta ymmärtää sekä käsittää kokonaisuudessaan.

Heidän vuoden 1923 julistuksessaan sanottiin: "Ulkomailla asuvien Venäjän juutalaisten kansallinen unioni uskoo että bolshevikit edustavat mitä suurinta pahuutta juutalaisille samoin kuin kaikille muillekin Venäjän kansoille... Juutalaisten on aika lopettaa pelkääminen ajatuksissaan käydä vallankumousta vastaan... pikemminkin, juutalaisten pitäisi pelätä ajatusta käydä isänmaataan (Venäjää) ja sen kansaa (juutalaisia) vastaan." (69)

Kuitenkin, teoksen Russia and the Jews kirjoittajat näkivät 1920-luvun alun juutalaisten kansallisen tietoisuuden hyvin erilaisena kuin millainen se heidän mielestään olisi pitänyt olla. "Venäläisen yhteiskunnan melkein kaikki piirit ja luokat ovat nyt mukana murheellisessa itsetutkiskelussa, yritäen käsittää mitä on tapahtunut... riippumatta siitä ovatko nämä itsesyytökset ja syyllisyyden myöntäminen reilua tai ei, ne ainakin paljastavat ajatustyön, omantunnon, sekä sydämen tuskan... mutta ei olisi liioittelua väittää että tällainen hengellinen työ on vähiten huomattavaa juutalaisen älymystön keskuudessa jotka epäilemättä osoittavat tietynlaista sairaalloisuutta... sillä ulkopuolisen silmin näyttää siltä että tyypillisellä juutalaisella intellektuaalilla ei ole huolia." (70) Tämän intellektuaalin mielestä "kaikkia muita saa syyttää -- hallitusta, kenraaleja, talonpoikia, jne. Hänellä ei ole mitään tekemistä tämän kaiken kanssa... Hän ei millään tavalla muokannut omaa kohtaloaan tai niiden kohtaloa jotka ovat hänen ympärillään; hän on vain ohikulkija, jonka päähän katolta pudonnut tiili osui... Joten he osallistuivat rikokseen tuhotessaan maailman ympäriltään, mutta sen jälkeen kun työ oli tehty, he tulivat täysin tietämättömiksi omasta roolistaan siinä." (71)

Juutalaiset bolshevikit olivat erityinen tuskan aihe näille kirjailijoille. "Synti joka kantaa oman tuhonsa siementä... Mikä voi olla ihmiselle suurempi tuska kuin nähdä sen lasten joutuvan turmeltuneiksi?" (72) "Ei ole vain niin että tämä venäläinen mullistus tarvitsi tietynlaisia ihmisiä ikuistamisekseen, tai että juutalainen yhteisö tarjosi tällaisia ihmisiä; kaikkein tärkeintä on että heitä ei torjuttu kylmästi (that they were not rebuffed), he eivät kohdanneet riittävästi vastustusta oman yhteisönsä sisällä." (73) "On meidän velvollisuutemme ottaa harteillemme taistelu erityisesti juutalaisia bolshevikkeja vastaan, kaikkea YevSek-porukkaa vastaan (Neuvostoliiton politbyron 'juutalaisosasto', sekä juutalaisia komissaareja vastaan yleisesti." (74) Pitäisi huomauttaa että nämä kirjailijat eivät olleet yksin väittäessään että Venäjän- (ja nyt emigrantti-) juutalaisten pitäisi taistella bolshevikkeja vastaan. Jewish Tribune -lehden sivuilta: "Jos bolshevismi pyyhkäistäisiin vallasta Venäjällä väestön raivon toimesta, juutalaisia saatettaisiin pitää, massojen silmissä, vastuullisina bolshevismin pitkittyneestä elämänkaaresta... Ainoastaan aktiivinen osallistuminen taisteluun bolshevismin tuhoamiseksi voi varmistaa juutalaisille turvallisen aseman yhteisessä asiassa pelastaa Venäjä." (75)

Bikerman varoitti: "Jos me tuemme bolshevikkeja sillä periaatteella että sinun oma paitasi on lähempänä kehoa, silloin meidän ei pitäisi unohtaa että näin me sallimme sen että venäläiset pitävät huolen omasta paidastaan joka on lähempänä hänen omaa kehoaan; että se oikeuttaa huudon: 'Slaughter Yids, Save Russia!' (Teurasta juutalaiset, pelasta Venäjä!)." (76)

Entäpä juutalaisten asenne Valkoista armeijaa kohtaan? "Tämä arvoton asenne joka juutalaisilla on ihmisiä kohtaan jotka ovat ottaneet harteilleen loputtoman vaikean tehtävän taistella Venäjän puolesta, miljoonien 'lampaiden' (sheepish) sekä heikkotahtoisten puolesta, viittaa täydelliseen moraaliseen rappioon, eräänlaiseen mielen kieroutuneisuuteen (a sort of perversion of mind)..." Samalla kun "kaikki me, juutalaiset ja ei-juutalaiset yhtä lailla, asetame itsemme tottelevaisiksi kommunismin ikeen alla ja selkämme piiskan alle, oli joitakin venäläisiä, rohkeita ja ylpeitä, jotka voittivat kaikki esteet, kokoontuivat sen keskeltä mitä oli jäänyt jäljelle, Ensimmäisen maailmansodan hajonneiden ja repeytyneiden rintamien keskeltä, yhdistyivät kokonaisuudeksi (consolidated) ja nostivat vastarinnan lipun... Juuri se että he olivat halukkaita taistelemaan näiden olosuhteiden alla yksin tekee heistä kuolemattomia historian silmissä. Ja näistä ihmisistä tuli halveksunnan kohteita" niin monen juutalaisen taholta "joita on solvattu niin monen lavertelevan mielen taholta... Joten, sen sijaan että ymmärtäisimme tätä tragediaa, me näemme epidemian omaista mielettömyyttä, loputonta puheen löyhyyttä, sekä pinnallisuuden voittokulkua." Ja kuitenkin, "Venäjä jonka puolesta Valkoiset taistelivat ei ole meille vieras; se on myös 'meidän paitamme'." (77) Juutalaisten olisi pitänyt taistella Valkoisten asian puolesta, ikäänkuin juutalaisten pelastumisen puolesta, sillä... ainoastaan Venäjän valtion palauttamisessa sekä äkkinäisessä pelastumisessa voivat juutalaiset löytää pelastumisen kuolemalta joka ei ole ollut koskaan niin lähellä kuin näinä päivinä." (78)

(Kuolema todellakin lähestyi, vaikkakin eri suunnasta.)

Miksi kukaan kiistäisi näitä johtopäätöksiä tänään, vuosikymmenien Neuvostohallituksen jälkeen? Mutta siihen aikaan, ainoastaan muutama kirjailija, juutalainen tai venäläinen, kykeni näkemään niin kauas tulevaisuuteen? Juutalainen emigrantti-yhteisö kokonaisuutena torjui nämä ajatukset. Ja täten he epäonnistuivat historiankokeessa. Voitaisiin olla eri mieltä ja sanoa että se ei aiheuttanut juutalaisille huomattavaa, silmin havaittavaa harmia, ja varmasti se ei ollut holokausti jonka hitlerismi toi. Kyllä, se ei tuonut vastaavanlaista fyysistä harmia, mutta, historiallisesti, sen hengellinen harmi oli huomattavaa; esimerkiksi, bolshevismin menestys karkotti juutalaisen uskonnon maasta missä se oli kerran syvälle levittänyt pyhiä juuriaan. ja oli enemmänkin -- nämä juutalaiset, "lyödessään vetoa bolshevismin puolesta," vaikuttivat Euroopan tapahtumien yleiseen kulkuun.

Teoksen Russia and the Jews kirjoittajat vetosivat turhaan: "Juutalaisten maanpakolaisuuden monien vuosisatojen aikana... ei ole ollut niin syvää poliittista katastrofia että se olisi uhannut kansallista olemassaoloamme kuin Venäjän vallan hajoaminen, sillä koskaan juutalainen kansa ei ole ollut niin yhdistynyt kuin kadonneessa, elävässä Venäjässä. Edes Kalifaatin (ottomaanit) hajoamista voidaan tuskin verrata tähän nykyiseen katastrofiin... Sillä yhdistyneelle Venäjän juutalaisuudelle Venäjän hajoaminen erillisiksi itsenäisiksi tasavalloiksi on kansallinen onnettomuus... Jos Venäjän tilavassa maassa ei ole tilaa juutalaisille, venäläisen sielun rajattomuudessa, silloin juutalaisille ei ole paikkaa missään päin maailmaa... Voi meitä jos me emme järkiinny." (79) (80) (81)

Tietysti, 1900-luvun aivan lopulla me voimme helposti hylätä näiden profetioiden synkkyyden, jos vain itse asiassa -- vain koska maapallolta on löytynyt riittävästi tilaa entisille Venäjän juutalaisille, joten juutalaisvaltio on perustettu ja vakauttanut itsensä, kun taas Venäjä on yhä raunioina, niin voimattomana ja nöyryytettynä. Näiden kirjailijoiden kirjoitukset siitä kuinka Venäjää pitäisi kohdella näyttävät jo nyt suuresti liioitellulta, pieleen menneeltä profetialta. Ja nyt me voimme pohtia näitä sanoja ainoastaan hengelliseen jänteeseen liittyen joka niin odottamattomasti sitoo kaksi kansaamme yhteen historiassa.

"Jos Venäjä ei ole isänmaamme, silloin me olemme muukalaisia eikä meillä ole oikeutta puuttua sen kansalliseen elämään... Venäjä jää eloon ja sen elpymisestä täytyy tulla meidän kansallinen kysymyksemme... kaikkien Venäjän juutalaisten asia." (82) (83) Ja johtopäätöksenä: "Venäjän juutalaisten kohtalo on sotkuisesti yhdistetty Venäjän kohtaloon; meidän täytyy pelastaa Venäjä, jos me haluamme pelastaa juutalaiset... Juutalaisten täytyy taistella tämän suuren maan piinaajaa vastaan olkapää olkapäätä vasten kaikkien muiden bolshevismin vastaisten voimien kanssa; päättäväinen taistelu yhteistä vihollista vastaan parantaa repeämät ja vähentää huomattavasti nykyistä dramaattista ja kaikkialla läsnä olevaa antisemitismin kasvua; ainoastaan pelastamalla Venäjä me voimme estää Juutalaisen katastrofin." (84)

Katastrofin! Tämä sanottiin kymmenen vuotta ennen Hitlerin valtaannousua, kahdeksantoista vuotta ennen hänen tyrmistyttävää pyyhkäisyään (sweep) yli Neuvostoliiton, ja ennen hänen juutalaisten tuhoamiseen pyrkivän ohjelmansa käynnistymistä. Olisiko Hitler saarnata vihaa "juutalaisia ja kommunisteja" vastaan Saksassa niin helposti ja menestyksekkäästi, väittäen että juutalaiset ja kommunistit ovat sama asia, jos juutalaiset olisivat olleet Neuvostohallituksen huomattavimpia ja sinnikkäimpiä vastustajia? Kirjan Russia and the Jews kirjoittajien hengellinen etsintä sai heidät profeetallisesti aistimaan lähestyvän Juutalaisen katastrofin varjon, vaikka he erehtyivät sen maantieteellisen alkuperän suhteen eivätkä onnistuneet ennustamaan muita kohtalokkaita kehityslinjoja. Kuitenkaan, heidän pelottavaa varoitustaan ei kuultu.

En ole tietoinen mistään muusta joka olisi ollut niin oikeassa liittyen venäläisten ja juutalaisten välisiin suhteisiin kuin teos Russia and the Jews. Se värisytti juutalaisia emigrantteja. Kuvittele kuinka kipeää oli kuulla tällaisista asioista juutalaisen huulilta, juutalaiselta itseltään.

Venäläisten osalta, myös meidän täytyy oppia tämän tarinan antama läksy. Meidän täytyy ottaa teos Russia and the Jews esimerkkinä kuinka rakastaa omaa kansaamme ja kyetä samaan aikaan puhumaan virheistämme, ja tehdä se armottomasti jos tarpeen. Ja tekemällä näin, meidän ei pitäisi koskaan vieraannuttaa tai erottaa itseämme kansastamme. Varmin polku yhteiskunnalliseen totuuteen meille kullekin on myöntää omat virheet, jokaisen virheet, kaikkien virheet.

Uhrattuani paljon aikaa ja ajatusta näille kirjailijoille (ja raahaten lukijaa kanssani), haluaisin antaa lyhyen selonteon heidän elämästään.

Josef Menassievich Bikerman (1867 - 1942) syntyi köyhään pikkuporvarilliseen perheeseen. Hän osallistui cheder´iin, sitten yeshivaan, elätti itsensä 15-vuotiaasta lähtien; kouluttautui vaikeiden olosuhteiden alla. Vuonna 1903 hän valmistui Keisarillisen Nobvorossiyan yliopiston historiallis-filologiselta laitokselta (kahden vuoden tauon jälkeen osallistuttuaan opiskelijoiden järjestämiin levottomuuksiin). Hän vastusti sionismia, sillä se oli hänen mielestään harhakuvallinen ja taantumuksellinen ajatus. Hän kehotti juutalaisia yhdistymään, ilman että luopuisivat hengellisestä identiteetistään, Venäjän edistyksellisten voimien kanssa taistellakseen yhteisen isänmaan (motherland) hyväksi. Hänen ensimmäinen artikkelinsa oli suuri lentolehtinen (tract) sionismista jonka Russkoe Bogatstvo (Russian Treasure, 1902, issue 7) julkaisi, joka huomioitiin ja josta keskusteltiin jopa ilkomailla. Vuonna 1905 hän oli voimakkaasti mukana Vapaus-liikkeessä (Liberation movement). Hän työskenteli monissa aikakauslehdissä: Syn Otechestva (Son of the fatherland), Russkoe Bogatstvo (Russian Treasure), Nash Den (Our Day), Bodroe Slovo (Buoyant Word). Emigranttina hänen kirjoituksiaan julkaistiin Pariisissa Vozrozhdenie-lehdessä, silloin kun P.B. Struve johti sitä.

Daniil Samoilovich Pasmanik (1869 - 1930) oli Melamid´in (opettaja chederissä) poika. Vuonna 1923 hän valmistui Zürichin Yliopiston lääketieteen laitokselta ja harjoitti lääkärin ammattia Bulgariassa seitsemän vuotta. Vuosina 1899 - 1905 hän oli vapaa luennoitsija Geneven Yliopiston lääketieteen laitoksella. Hän liittyi sionistiseen liikkeeseen vuonna 1900 ja hänestä tuli eräs sen johtavia teoreetikkoja ja julkaisijoita. Hän palasi Venäjälle vuonna 1905 ja läpäisi lääkärin kokeen (medical licence exam). Hän osallistui taisteluun juutalaisten kansalaisoikeuksien puolesta ; hän vastusti Bundia ja työskenteli Poale-Zionin päämäärien eteen; vuosina 1906 - 1917 hän oli Venäjän sionistisen organisaation keskuskomitean jäsen. Hän istui Evereiskaya Zhizn (Jewish Life) -lehden johtokunnassa ja myöhemmin Rassvetissa. Hän kirjoitti useita artikkeleita Evereisky Mir (Jewish World) -lehteen sekä Jewish Encyclopediaan. Hän julkaisi lääketieteellisiä kokeitaan (medical works) lääketieteellisissä aikakauslehdissä Saksassa ja Ranskassa. Pasmanik oli Wienissä kun Ensimmäinen maailmansota syttyi vuonna 1914, mistä hän suurin vaikeuksien onnistui palaamaan Venäjälle; hän liittyi armeijaan ja palveli kenttäsairaaloissa helmikuuhun 1917. Hän liittyi Kadet-puolueeseen Helmikuun vallankumouksen jälkeen; hän tuki Kenraali Kornilovia ja Valkoisten liikettä; vuosina 1918 - 1919 hän osallistui Valkoisten hallitukseen Krimillä; hänet valittiin Krimin juutalaisyhteisön liiton johtokuntaan. Vuonna 1919 hän muutti Venäjältä Ranskaan. Vuosina 1920 - 1922, Pariisissa, hän yhdessä V.L. Burtsevin kanssa toimitti Valkoisten maanpakolaisten lehteä nimeltä Obshchee Delo (The Common Cause). Kaiken kaikkiaan, hän kirjoitti satoja artikkeleita sekä kymmeniä kirjoja; huomattavimpia niistä ovat Wandering Israel: The Psychology of Jewry in Dispersion (1910), Fates of the Jewish People: The Problems of Jewish Society (1917), The Russian Revolution and Jewry: Bolshevism and Judaism (1923), The Revolutionary Years in Crimea (1926), What is Judaism (French edition, 1930)

Isaak Osipovich Levin (1876 - 1944) oli historioitsija ja kustantaja. Ennen vallankumousta, hän toimi Russkie Vedomosti (Russian Journal) -lehden sekä P.B. Struven aikakauslehden Russkaya Mysl (Russian Thought) ulkomaan asioiden kommentaattorina. Hän muutti ensin Berliiniin. Hän oli Venäjän tiede-instituutin jäsen, työskenteli Rulissa, Russkie Zapiskissa sekä historiallisessa/kirjallisessa vuosikirjassa (historical-literary almanac) nimeltä Na Chuzhoi Strone (In the Foreign Land); hän piti toistuvasti esitelmiä (erityisesti Saksan nousevasta antisemitismistä). Hän muutti Pariisiin vuonna 1931 tai 1932. Hänestä tuli leski ja hän eli köyhyydessä. Hänen teoksiaan ovat Emigration During the French Revolution sekä eräs ranskankielinen kirja joka kertoi Mongoliasta. Ranskan miehityksen jälkeen hän rekisteröityi "rodulisen alkuperänsä" mukaan kuten viranomaiset vaativat; hänet pidätettiin vuoden 1943 alussa, hän vietti lyhyen aikaa eräässä keskitysleirissä Pariisin lähellä, sitten hänet kuljetettiin sieltä pois; hän kuoli natsien keskitysleirillä vuonna 1944.

Grigoty (Gavriel) Adolfovich Landau (1877 - 1941) oli tunnetun kustantajan ja julkaisijan A.E. Landaun poika. Hän valmistui Pietarin Yliopiston oikeustieteen laitokselta vuonna 1902. Hän kirjoitti aikakauslehtiin vuodesta 1903; sanomalehtiin Voskhod (Sunrise), Nash Den, Evereiskoe Obozrenie (Jewish Observer), aikakauslehtiin Bodroe Slovo, Evereisky Mir, Vestnik Evropy (European Herald), Sovremennik, Severnyt Zapiski (Northern Notes), vuosittain ilmestyvään kalenteriin Logos. Hän oli eräs Juutalaisten demokraattien ryhmän perustajista vuonna 1904 sekä Juutalaisten tasa-arvoisen kohtelun unionin (Union for Equal Rights for Jews in Russia) vuonna 1905. Hän oli erinomainen Kadetti, Kadet-puolueen keskuskomitean jäsen. Elokuussa 1917 hän osallistui hallituksen konferenssiin Moskovassa; joulukuusta 1917 lähtien hän oli Petrogradin juutalaisyhteisön toimeenpanokomitean jäsen. Hän muutti Saksaan vuonna 1919; vuodesta 1922 vuoteen 1931 hän oli V.I. Gessen´in apulainen Rul-lehdessä. Rulin lisäksi, hän kirjoitti myös aikakauslehteen nimeltä Russkaya Mysl, viikottain ilmestyvään lehteen Russia and the Slavs, kokoelmaan nimeltä Chisla (Dates), jne. Hän luennoitsi usein emigranttien illanvietoissa (vuonna 1927, puheessaan jonka otsikko oli The Eurasian Delusion hän kritisoi 'euraasialaisuutta' liikkeenä joka oli vastoin venäläisen historian arvoja ja johti ideologiseen bolshevismiin). Natsi-Saksasta hän pakeni Latviaan, missä hän työskenteli riikalaiselle nimeltään Segodnya (Today). NKVD pidätti hänet kesäkuussa 1941 ja hän kuoli Usollag´in leirillä (lähellä Solikamsk´ia) marraskuussa. (85) Hänen tärkeimpiä teoksiaan olivat Clownish Culture (lehdessä nimeltä Nash Den vuonna 1908), artikkeli "Twilight of Europe" (Severnye Zapiski, 1914, Nro. 12), Polish-Jewish Relations (1915), On Overcoming Evil (kirjakokoelmassa The Works of Russian Scholars Abroad, Berliini 1923), The Byzantine and the Hebrew (Ruaakaya Mysl, 1923, Nro. 1 ja 2), Theses Against Dostoevsky (Chisla, 1932), Epigraphs (Berliini, 1927). (86) Paljon siitä mitä hän kirjoitti oli hänen aikalaistensa ylenkatsomaa. Hän oli liian konservatiivinen hengessään ollakseen edistyksellisen yhteisön suosiossa. Hän oli tarkkaavainen (tai: älykäs) ajattelija.

Me emme voi löytää minkäänlaista kunnollista tietoa D.O. Linskystä (hän palveli Valkoisten armeijassa sisällissodan aikana) tai V.C. mandelista (hän osallistui aktiivisesti Venäjän poliittiseen elämään vuosina 1907 - 1918, hän muutti Berliiniin ja kuoli vuonna 1931).

Teoksessa Russia and the Jews juutalaisten emigranttien käytöstä nuhdeltiin kärkevästi. Nämä kirjailijat kehottivat uskonveljiään (co-ethnics) "myöntämään omat virheensä sekä olemaan tuomitsematta Suurta Venäjää jossa he olivat asuneet ja josta he olivat tehneet kodin itselleen sadoiksi vuosiksi... Muistele kuinka he vaativat oikeutta itselleen ja kuinka järkyttyneitä he ovat kun heitä kollektiivisesti syytetään joidenkin yksilöiden teoista." (87) Juutalaisten ei pitäisi pelätä "myöntää olevansa jonkin verran vastuussa kaikesta siitä mitä on tapahtunut." (88) "ennen kaikkea meidän täytyy määritellä tarkkaan oma osuutemme vastuusta ja täten vastata antisemiittien panetteluun... Tässä ei ehdottomasti ole kyse siitä että oltaisiin tottumassa antisemitismiin, kuten eräät juutalaiset kansankiihottajat väittävät... Tämän myöntäminen on meille elintärkeää, se on meidän moraalinen velvollisuutemme." (89) "Juutalaisten täytyy valita vanhurskas polku joka on meidän uskonnollisten opetusteme suuren viisauden arvoinen, joka johtaa meidät veljelliseen sovintoon venäläisten kanssa... rakentaaksemme venäläistä huonetta ja juutalaista kotia jotta he voisivat kestää tulevat vuosisadat." (90)

"Mutta "me levitämme myrskyjä ja ukkosta ja odotamme että hellät tuulenhenkäykset tuudittavat meitä... Minä tiedän että te ulvotte että minä puolustan pogromeita! ... Minä tiedän minkä arvoisia nämä ihmiset ovat, jotka ajattelevat olevansa maan suola sekä kohtalon välitysmiehiä, ja vähintäänkin Israelin merkkitulia... He joiden jokainen kuiskaus käsittelee Mustia Satoja (Black Hundreds), sekä Mustien Satojen miehiä (Black Hundreders), he itse ovat synkkiä ihmisiä, heidän sisin on musta, viri obscure totisesti, he eivät koskaan käsittäneet... luovuuden voimaa ihmiskunnan historiassa..." Meille on välttämätöntä "korostaa vähemmän omaa tuskaamme, huutaa vähemmän omista menetyksistämme. Meidän on aika ymmärtää että huutaminen ja murehtiminen... on enimmäkseen todiste emotionaalisesta heikkoudesta, tai sielun sivistyksen puutteesta... sinä et ole yksin tässä maailmassa, eikä sinun surusi voi täyttää koko universumia... Kun sinä panet esille oman murheesi, se näyttää ainoastaan sinun oman kipusi... se on epäkunnioittavaa toisen murheita, toisten kärsimyksiä kohtaan." (91)

Se olisi voitu sanoa tänään, ja meille kaikille.

Näitä sanoja ei voida raivata pois niiden miljoonien toimesta jotka kuolivat GULAG-leireillä, eikä niiden miljoonien toimesta jotka tuhottiin natsien kuolemanleireillä.

Kirjan Russia and the Jews luennot sen vuoden Juutalaisten kansallisessa unionissa "kohtasivat suurta närkästystä" emigrantti-juutalaisten taholta. "Jopa silloin kun he suorasukaisesti tai hiljaa tunnustivat että kerrotut asiat sekä analyysi oli totta, monet ilmaisivat suuttumusta tai yllätystä sen suhteen että joku kehtasi esittää nämä asiat avoimesti. Ymmärrä, ei ollut oikea hetki puhua juutalaisista, kritisoida heitä, määritellä heidän vallankumoukselliset erehdyksensä sekä vastuunsa, kun juutalaiset olivat kärsineet niin paljon ja saattavat joutua kärsimään vielä enemmän tulevaisuudessa." (92) Kokoelman kirjoittajat "julistettiin lähestulkoon juutalaisen kansan vihollisiksi, taantumuksellisuuden rohkaisijoiksi sekä pogromistien liittolaisiksi." (93)

Jewish Tribune vastasi heille Pariisista muutama kuukausi myöhemmin: "Kysymystä 'juutalaisten vastuusta Venäjän vallankumoukseen' ainoastaan antisemitistit ovat pitäneet yllä tähän saakka." Mutta nyt, "on kokonainen katuva ja syytöksiä esittävä liike... Ilmeisesti, meidän ei pidä syyttää ainoastaan muita, vaan myöntää omat virheemme." Kuitenkaan, ei ole mitään uutta tässä "samassa vanhassa tylsässä 'nimien laskemisessa' (ketkä bolshevikeista olivat juutalaisia)... 'Katuvat' juutalaiset muuttuivat taantumuksellisiksi... heidän sanansa ovat ristiriidassa juutalaisen kansan arvokkuuden kanssa sekä täysin vastuuttomia." (94)

Erityisen loukkaavaa oli tämä yritys "erottaa 'populaari' antisemitismi 'virallisesta' antisemitismistä," yrittää osoittaa että "kansa, yhteiskunta, maa -- koko väestö vihaa juutalaisia ja pitää heitä todellisina rikollisina jotka ovat vastuussa kaikista kansallisista murheista;" aivan kuten ne jotka ummistivat silmänsä pogromeilta, he toistavat "tätä vanhaa perätöntä uutista 'kansan vihasta'." (95) Joskus se vajoisi suoranaiseksi vääryydeksi: "Tämä ryhmä berliiniläisiä journalisteja ja aktivisteja, jotka ovat lähes kadonneet juutalaisesta julkisesta elämästä tähän mennessä... pyrkivät nostamaan itsensä uudestaan parrasvaloihin... ja tavoitteeseen pääsemiseksi he eivät voisi kuvitella parempaa tapaa kuin hyökätä heidän omia maanmiehiään, Venäjän juutalaisia vastaan... Tämä pieni lojalistien juutalaisten ryhmä... on halunsa sokaisema kääntää historian pyörää taaksepäin... He kirjoittavat säädyttömyyksiä, antavat koomisia neuvoja, ottavat itselleen naurettavan lääkärin roolin parantaakseen kansalliset haavamme." Heidän pitäisi muistaa että "joskus on parempi pysyä hiljaa." (96)

Joku sivistynyt (tai: maailmaa nähnyt) moderni kriitikko voisi löytää paremman tuomion tälle kokoelmalle kuin "vakava hysteria". Sekä tämä yritys "että heidän myöhemmät traagiset teoksensa (journey) ovat aitoja tragedioita," hänen mielestään, ja hän selittää tätä tragediaa "itsensä vihaamisen kompleksina." (97)

Kuitenkin, oliko Bikerman täynnä vihaa kun hän kirjoitti "myöhemmässä traagisessa teoksessaan (journey)," että: "Juutalainen kansa... ei ole lahko, ei kilta, vaan kokonainen kansa, jotka ovat hajaantuneita ympäri maailmaa mutta yhdistyneitä itsessään; se on nostanut rauhanomaisen työläisten viirin (the banner of peaceful labour) ja on kokoontunut tämän viirin ympärille, aivan kuin jumalallisen järjestyksen ympärille."? (98)

Kuitenkaan, ei ole totta että eurooppalaiset tai emigrantti-juutalaiset eivät olisi kuunnelleet lainkaan tällaisia selityksiä tai varoituksia. Samanlainen keskustelu oli tapahtunut hieman aiemmin, vuonna 1922. Uudelleen perustetussa sionistisessa julkaisussa nimeltä Rassvet, nationalisti G.I. Shekhtman ilmaisi kyvyttömyyttään käsittää kuinka muiden kansakuntien älymystö voisi olla mitään muuta kuin nationalisteja. Älymystö on poikkeuksetta sitoutunut omaan kansallisuuteensa ja tuntee sen tuskat. Juutalainen ei voi olla "venäläinen demokraatti", vaan luonnollisesti "juutalainen demokraatti... En tunnusta kaksoiskansalaisuutta tai demokraattisia lojaliteetteja." Ja jos venäläinen älymystö "ei identifioidu kansallisuuteensa," syynä on yksinkertaisesti se että tähän asti "sillä ei ole ollut tilaisuutta tai tarvetta tuntea viiltävää tuskaa kansallisesta identiteetistään, murehtiakseen sitä. Mutta tämä on nyt muuttunut." Nyt venäläisen älymystön "täytyy heittää pois kaipauksensa olla universaali koko Venäjän kattava älymystö, ja sen sijaan pitää itseään isovenäläisinä demokraatteina." (99)

Oli vaikea olla eri mieltä. P.N. Miljukov poimi taisteluhansikkaan, vaikkakaan ei kovin itsevarmasti. Me muistamme (luku 11) että vuonna 1909 hän oli myös ilmaissut kauhunsa tämän kirvelevän, epämieluisan kansallisen kysymyksen noususta, "Kuka hyötyy?" Mutta nyt tämä uusi kiusallinen tilanne (eikä suinkaan muutos Miljukovin näkemyksissä), kun niin monet Venäjän älymystön edustajat äkkiä ymmärsivät että he menettivät Venäjänsä, pakottivat Miljukovin korjaamaan aiempaa näkemystään. Hän vastasi Shekhtman´ille, vaikka melko moniselitteiseen tapaan eikä hänen omassa (hyvin suositussa) lehdessään Poslednie Novosti, vaan Jewish Tribunessa jolla oli paljon pienempi painos, käytännössä niin että Venäjän juutalainen voisi olla ja että hänen täytyisi olla "venäläinen demokraatti". Miljukov askelsi varovasti: "Mutta kun tämä vaatimus... toteutetaan, ja ilmaantuu venäläisen demokratian 'uusi kansallinen kasvo' (isovenäläinen)," tuota, eikö Shekhtmanin pitäisi ensiksi pelästyä "etnisesti tietoisten isovenäläisten vahvistumista imperialistisen kunnianhimon kera." Tarvitsemmeko me näitä aaveita? Näinkö me haluamme pilata suhteemme? (100)

Emigrantit eivät eläneet ainoastaan verbaalisen jännitteen ilmapiirissä. Oli sensaatiomainen murhaoikeudenkäynti Pariisissa vuonna 1927, syytettynä kelloseppä Samuel Shvartsbard, joka menetti koko perheensä Ukrainan pogromeissa ja joka tappoi Petriura´n videllä luodilla. (101) Izvestiya myötätuntoisesti raportoi tästä tapauksesta ja julkaisi Shvartsbardin kuvan. (102) Puolustus nostatti panoksia väittäen että tämä murha oli oikeutettu kosto Petliura´n pogromeista: "Puolustusasianajaja toivoi ja tunsi velvollisuudekseen nostaa antisemitismi maailman tietoisuuteen." (103) Puolustus kutsui esiin monia silminnäkijöitä todistamaan että sisällissodan aikaan Petliura oli ollut vastuussa monista pogromeista Ukrainassa. Syyttäjä vihjasi että Cheka oli tilannut tämän murhan." Shvartsbard, suuttuneena, huusi paikaltaan: 'Todistaja ei halua myöntää että minä toimin kuten juutalainen, ja väittää täten että minä olen bolshevikki.'" (104) Shvartsbard´ia syytettiin ranskalaisessa oikeusistuimessa. Denikin (johtava Valkoisten kenraali sisällissodassa) mainittiin tässä oikeudenkäynnissä, ja Shvartsbard´in lakimies julisti: "Jos te haluatte tuoda Denikin´in oikeuteen, olen puolellanne... Minä puolustaisin sitä joka kostaa Denikinin rikosten vuoksi samalla intohimolla kuin minä puolustan miestä joka kosti Petliura´n tekojen vuoksi." (105) Ja koska Denikin asui Pariisissa ilman henkivartijoita, jokaisella joka halusi kostaa hänelle oli avoin tie. Kuitenkaan, Denikiniä ei koskaan asetettu oikeuteen. Samanlainen murha tapahtui myöhemmin Moskovassa vuonna 1929, jolloin Lazar Kolenberg ampui entisen Valkoisen kenraalin Slashchev´in (joka sisällissodan jälkeen palasi Venäjälle palvellakseen Neuvostoliiton armeijassa), kostoksi siitä että tämä ei tehnyt mitään pysäyttääkseen pogromeja Nikolayev´issa.

"Kuulustelujen aikana, syytetty havaittiin henkisesti kykenemättömäksi käymään läpi oikeudenkäyntiä ja hänet vapautettiin." (106) Shvartsbardin oikeudenkäynnin aikana syyttäjä teki vertauksen erääseen toiseen pahamaineiseen tapaukseen (Boris Koverda): Sillä Petliura oli asunut aiemmin Puolassa, mutta "sinä (puhuen Shvartsbardille) et yrittänyt surmata häntä siellä; sillä sinä tiedät että Puolassa olisit joutunut sotilastuomioistuimen eteen." (107) Vuonna 1929, eräs nuori mies, Boris Koverda, myös "toivoen tuovansa erään ongelman maailman tietoisuuteen," oli surmannut tämän bolshevikki-sadisti Voikov´in; hänet tuomittiin kymmeneksi vuodeksi vankeuteen ja hän istui koko kakun.

Eräs Valkoinen emigrantti sosialististen vallankumouksellisten terroristin Boris Savinkov´in ryhmästä, kapteeni V.F. Klementiev, kertoi minulle että Varsovassa siihen aikaan entisiä venäläisiä upseereita kohdeltiin "Valkokaartin konnina" ja että heitä ei palveltu juutalaisten omistamissa kaupoissa. Sellaista oli vihamielisyys, eikä vain Varsovassa.

Venäläiset emigrantit kaikkialla Euroopassa olivat niukkuuden, köyhyyden, vaikeiden olosuhteiden maahan painamia, ja he väsyivät nopeasti osoittamaan sormella "ketä syyttää?" Juutalaisvastaiset tunteet heidän keskuudessaan kuihtuivat pois 1920-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Näinä vuosina Vasili Shulgin kirjoitti: "Eivätkö meidän koettelemuksemme ole huomattavan samankaltaisia sorrolle jota juutalaiset kokivat asuinalueillaan (Pale of Settlement)? Eivätkö meidän Nansenin passimme (kansainvälisesti tunnustetut henkilöllisyystodistukset joita Kansainliitto jakoi pakolaisille joilla ei ollut isänmaata), joka ole eräänlainen 'wolf ticket' sortotoimi (obstructing movement), jäänne 'juutalaisen uskonnon' tunnusmerkistä jonka me lyömme juutalaisten passeihin Venäjällä, sulkien heiltä täten monia ovia? Emmekö me turvaudu kaikenlaisiin välittäjiin, kun me emme kykene hankkimaan, erityislaatuisen asemamma vuoksi, virkamiehen työtä tai tiettyä ammattia? Olemmeko me asteittain oppimassa 'työskentelemään lakien ulkopuolella' (to work around laws) jotka ovat meille epämukavia, juuri niin kuin juutalaiset tekivät meidän lakiemme kanssa, ja josta me kritisoimme heitä?" (108)

Kuitenkin näinä samoina vuosina juutalaisvastaiset tunteet olivat nousussa Neuvostoliitossa ja niistä jopa raportoitiin Neuvosto-lehdistössä, aiheuttaen huolta juutalaisten emigranttien keskuudessa. Joten toukokuussa 1928 he järjestivät "julkisen keskustelun antisemitismistä" Pariisissa. Miljukovin sanomalehdessä kerrottiin tästä paneelikeskustelusta. (109) Bikermanin ja Pasmanikin ryhmä, jotka eivät olleet enää aktiivisia, eivät osallistuneet tähän keskusteluun.

Muodollinen syy keskustelulle oli "voimakas judeofobian nousu Venäjällä, ilmiö joka säännöllisin väliajoin nousee siellä." Sosialistinen vallankumouksellinen N.D. Avksentiev johti tätä keskustelua, ja yleisön joukossa oli "enemmän venäläisiä kuin juutalaisia". Mark Slonim selitti että "pitkään sorretut Venäjän juutalaiset, saatuaan lopulta vapauden, ovat syöksähtäneet (dashed) turvatakseen ennen kielletyt asemat," ja tämä suututtaa venäläisiä. "Pohjimmiltaan, aiemmin turmiollinen hallitsee nykyaikaa... menneisyyden (tsaarin ajan) pahat asiat johtivat pahoihin seurauksiin." S. Ivanovich sanoi että juutalaisia piinattiin nyt Neuvostoliitossa, koska on tullut mahdottomaksi piinata 'porvaristoa' -- kiitos NEP-kauden. Mutta huolestuttavaa on se että venäläinen älymystö Neuvostoliitossa, vaikka se on puolueeton juutalaiskysymyksessä, ottaa nyt vapauden ajatella: 'Hyvä, se alkaa antisemitismillä, ja johtaa Venäjän vapautumiseen.' Millainen vaarallinen illuusio."

Tällaiset puolustelevat ajatukset suututtivat seuraavaa puhujaa, V. Grosmania: "Aivan kuin juutalaiset olisivat syytettynä!" Tätä kysymystä täytyy pohtia syvemmältä: "Ei ole syytä erottaa Neuvostoliiton antisemitismiä ja vanhan Venäjän antisemitismiä toisistaan," tarkoittaen että on yhä olemassa tämä sama 'Black Hundredism' joka on niin rakas venäläisille sydämille. "Tämä ei ole juutalaiskysymys, vaan venäläinen, kysymys venäläisestä kulttuurista."

(Mutta jos se on niin venäläisyyden ruumiillistuma, täysin venäläinen, sisäisesti venäläinen ongelma; sitten, mitä voidaan tehdä? Mitä sitten tarvitaan yhteiseen dialogiin.)

Raportin kirjoittaja, S. Litovtsev, pahoitteli jälkikäteen että on välttämätöntä löytää keskustelua varten "useita rehellisiä ihmisiä, riittävän rohkeita tunnustamaan juutalaisvastaisuutensa sekä selittämään rehellisesti miksi he ovat juutalaisvastaisia... Kuka sanoisi yksinkertaisesti, ilman verukkeita: 'En pidä tästä ja tuosta liittyen juutalaisiin...' Mukana olisi pitänyt olla useita yhtä lailla vilpittömiä juutalaisia jotka sanoisivat: 'Ja me emme pidä tästä ja tuosta koskien teitä...' Aivan varmasti, tällainen rehellinen ja avoin mielipiteiden vaihto, hyvän tahdon ja yhteisymmärryksen kera, olisi todella hyödyllistä sekä juutalaisille että venäläisille -- sekä Venäjälle..." (110)

Shulgin vastasi tähän: "Nyt, venäläisten emigranttien keskuudessa, henkilö tarvitsee varmasti enemmän rohkeutta julistaakseen itsensä juutalaisten ystäväksi." Hän laajensi vastauksensa kokonaiseksi kirjaksi, tehden Litovtsev´in kysymyksestä nimen: What We don't Like about Them? (111)

Shulginin kirjaa pidettiin juutalaisvastaisena, eikä ehdotettu "mielipiteiden vaihto" koskaan toteutunut. Joka tapauksessa, tämä lähestyvä Katastrofi, joka tuli Saksasta, teki kaikista tällaisista keskustelunaiheista tarpeettomia.

Venäläis-juutalaisen älymystön liitto luotiin Pariisissa ikäänkuin pyrkimyksenä säilyttää yhteys näiden kahden kulttuurin välillä. Tapahtui kuitenkin pian että "elämä maanpaossa oli luonut kuilun isien ja poikien välille, eikä tämä jälkimmäinen enää ymmärtänyt mitä 'venäläis-juutalainen' älymystö on." (112) Joten isät surumielisesti myönsivät että "Venäjän juutalaiset, joilla oli tapana johtaa globaalia juutalaisuutta hengellisessä taidossa sekä rakentuvassa kansakunnassa, nyt käytännössä poistuivat näyttämöltä." (113) Ennen sotaa, Liitto oli onnistunut julkaisemaan ainoastaan ensimmäisen numeron kokoelmasta Jewish World. Sodan aikana, ne jotka kykenivät, pakenivat valtameren taakse ja väsymättömästi perustivat Venäjän-juutalaisten liiton New Yorkiin ja julkaisivat toisen osan teoksesta Jewish World. 1960-luvulla, he julkaisivat teoksen Book of Russian Jewry kaksiosaisena kirjana, koskien juutalaisten elämää Venäjällä ennen vallankumousta ja sen jälkeen. Mennyt elämä Venäjällä kiehtoi yhä heidän mieltään.

Tässä teoksessa minä siteeraan näitä kirjoja tuntien kiitollisuutta ja arvostusta.