The Rockefeller File

LUKU 5: Yes, Virginia, on olemassa Vallitseva järjestelmä

"Rockefellerit ovat kansakunnan pysyvän Vallitsevan järjestelmän ruumiillistuma: hallitukset vaihtuvat, talous heilahtelee, ulkomaiset liittolaissuhteet muuttuvat -- Rockefellerit pysyvät."

-Walter Cronkite, CBS Reports

Aiemmissa luvuissa me olemme nähneet että Rockefellereillä on suunnaton valta liike-elämässä, pankeissa ja taloudessa. Edellisessä luvussa me osoitimme kuinka tämä perhe on käyttänyt rahaa nostaakseen itsensä hyväntekeväisyys-bisnekseen, ja sitten käyttänyt vaikutusvaltaansa lahjoitustensa kautta viedäkseen koululaitoksen, uskonnon ja median -- ja täten julkisen mielipiteen -- "oikealle" kurssille.

Täydellinen tilanne, Rockefellerien näkökulmasta, on yhdistää heidän taloudellinen ja poliittinen valtansa niin että toinen käsi pesee toisen. He ovat kehittäneet pelottavan taidon käyttää taloudellista valtaa rakentaakseen poliittisen vallan joka kasvattaa heidän taloudellista valtaansa entisestään, loputtomasti.

Me olemme nähneet että Rockefellerit ovat käyttäneet sukupolvia kehittääkseen taloudellisen yhtymän (konsortio) joka on siloitelluin, pehmein, sekä kaikkein mahtavin yhdistelmä maan päällä. Tämä uskomattoman mahtava poliittinen kompleksi jonka Rockefellerit ovat koonneet yhteen saa heidän taloudellisen aktiviteetin näyttämään maaseudun sekatavarakaupan naivilta yksinkertaisuudelta, ja se koostuu organisaatioista jotka ovat täysin kytköksissä toisiinsa ja joita Rockefellerien Huone rahoittaa.

Nelson Rockefeller, ei vaaleilla valittu USA:n varapresidentti, on johtaja kampanjassa alistaa USA:n suverenitetti maailman supervaltion alaisuuteen. Pitkäaikainen internationalisti Alan Cranston (alla), on myös vakaumuksellinen maailmanhallituksen kannattaja, ja rikkoo täten valaansa USA:n senaattorina.

Sisäpiirin vallan ja suunnittelun keskuksena Yhdysvalloissa on kaikkialle ulottuva Ulkomaansuhteiden neuvosto (Council on Foreign Relations); sillä on päämaja Harold Pratt Housessa, 68. kadulla New York Cityssä. Sen jäsenet ovat hallinneet viimistä seitsemää hallitusta ja heillä on täydellinen valta Gerald Fordin hallinnossa nyt. Rockefellerit ja heidän liittolaisensa loivat CFR:n olemaan polttopisteenä heidän pyrkimykselleen kohti "Uutta maailmanjärjestystä". Vaikka me emme halua käyttää väljähtyneitä kliseitä mustekalan monista lonkeroista joita samat aivot hallitsevat, meidän täytyy pahoitellen liittää se mukaan koska se on yksinkertaisesti kaikkein soveliain analogia.

Jotkin näistä organisaatioista, vaikka he ovat hyvin vaikutusvaltaisia hallituksessa, ovat käytännössä tuntemattomia tavallisille ihmisille. Joistakin sinä olet saattanut kuulla median siteeraamana, tärkeän mielipiteen lähteenä, tai sisäpiirin informaation, koskien jotain kansallista tai kansainvälistä tapahtumaa. Se mitä sinulle ei ehdottomasti kerrota on että sinä kuulet Rockefellerin äänen kymmenien erilaisten kulissien takaa perheen uskollisten vatasatapuhujien armeijan kertomana.

Kollektiivisesti, tämä ryhmä yksilöitä ja organisaatioita tunnetaan Itärannikon liberaalina vallitsevana järjestelmänä (Eastern Liberal Establishment); avainhahmoihin viitataan usein Sisäpiiriläisinä.

Koko Vallitsevan järjestelmän holvikaaren keskikivi on CFR. Sen johtoa voidaan verrata mustekalan aivoihin. David Rockefeller on CFR:n hallintoneuvoston puheenjohtaja. On mahdotonta ymmärtää täysin Rockefellerien vallan sisäisiä kytköksiä jollei ole tietoinen CFR:n kaikkialle ulottuvasta vaikutusvallasta. Tämä organisaatio on niin tärkeä että me omistamme sille loput tästä luvusta.

Council on Foreign Relations, jolla on päämaja New York Cityssä, koostuu noin 1 600 maan Vallitsevan järjestelmän eliitin jäsenestä jotka toimivat pankkisektorilla, yliopistoissa, politiikassa, kaupankäynnissä, säätiöissä ja mediassa. Monet sen jäsenet ovat kaikkien tuntemia; toiset, yhtä tärkeitä, ovat vähemmän tunnettuja. (Esimerkiksi, sinä et kenties tunne nimeä Harold Geneen, mutta kun sinä kuulet että hän on IT&T:n johtokunnan puheenjohtaja, voit olla varma että hän on hyvin tärkeä henkilö.)

Vaikka CFR:n jäsenluetteloa voidaan verrata Who's Who -teokseen suuressa bisneksessä ja mediassa, kenties yksi ihminen tuhannesta tuntee itse organisaation ja vielä harvemmat ovat tietoisia sen todellisista tavoitteista.

Ensimmäisten viidenkymmenen vuoden aikana, median toimittajat eivät maininneet CFR:ää juuri koskaan. Ja kun sinä ymmärrät että CFR:n jäseniä on New York Timesin ,the Washington Postin ,the Los Angeles Timesin, NBC:n, CBS:n, TIME:n, LIFE:n, Fortune, Business Weekin , US News & World Reportin johtajien joukossa, voit olla varma että tällainen salailu ei ole sattumaa; se on tarkoituksellista.

Sillä viidenkymmenen vuoden ajan CFR toimi kuten Invisible Man H.G. Wellsin novellissa. Vuonna 1962, Dan Smootin pioneeri-tutkimus The Invisible Government vaiennettiin menestyksekkäästi Paperi-esiripun (median) toimesta. Vaikka sen tulokset olivat kaikkien nähtävillä, näytti siltä kuin CFR:ää ei olisi olemassa.

Sitten vuonna 1972, kaksi erillistä paljastusta CFR:n Limusiini-liberaaleista julkaistiin: None Dare Call It Conspiracy (tämän kirjailijan kirjoittamana), sekä The Naked Capitalist jonka kirjoitti professori W. Cleon Skousen, J. Edgar Hooverin entinen neuvonantaja. Vaikka Vallitsevan järjestelmä ylenkatsoi nämä molemmat kirjat, niistä molemmista tuli bestsellereitä koska ruohonjuuritasolla niitä kohtaan osoitettiin kiinnostusta.

Se tosiasia että George Wallace suunnitteli lakkauttavansa CFR:n ja sen vallan mikäli hänestä tulisi presidentti, auttoi myös osaltaan nostamaan salaisuuden verhoa joka on ympäröinyt CFR:ää. Vielä enemmän mielenkiintoa CFR:ää kohtaan saivat aikaan kaksi hyvin samanlaista artikkelia jotka ilmestyivät New York Timesissa ja New York Magazinessa. Strategia oli myöntää että CFR on jo kauan toiminut ei vaaleilla valittuna USA:n superhallituksena, mutta väittää että sitä on aina motivoinut altruismi, idealismi, sekä epäitsekäs omistautuminen julkiselle hyvälle. Vielä enemmän, näissä artikkeleissa väitettiin että CFR on, ainakin tilapäisesti, vetäytynyt sivuun. Silti, kuten John Franklin Campbell myöntää artikkelissaan:

"Käytännössä jokainen lakimies, pankkiiri, professori, kenraali, toimittaja ja virkamies jolla on ollut minkäänlaista vaikutusvaltaa ulkopolitiikassa kuuden viimeisimmän presidentin aikana -- Franklin Rooseveltista Richard Nixoniin -- on viettänyt jonkin verran aikaa Harold Pratt Housessa, neljä kerrosta korkeassa kartanossa Park Avenuen ja 68. kadun kulmassa, jonka Hra. Prattin leski lahjoitti 26 vuotta sitten [Standard Oilin perijätär] Ulkomaansuhteiden neuvostolle..."

"Jos kävelet -- tai kuljet autolla -- Pratt Houseen, se tavallisesti tarkoittaa että sinä olet kumppani investointi-pankissa tai lakifirmassa jolla on hallituksen satunnaisia toimeksiantoja. Sinä uskot ulkomaanapuun, NATO:on, kaksijakoiseen (bipartisan) ulkomaanpolitiikkaan. Sinä olet melko lailla ohjannut asioita tässä maassa ainakin 25 vuoden ajan, ja sinä tiedät sen."

Vallitsevan järjestelmän puolustaja Anthony Lukas, kirjoittaessaan New York Timesissa myönsi että CFR:n Sisäpiiriläiset ovat olleet vastuussa meidän epäonnistuneesta ulkopolitiikastamme viimeisten 25 vuoden aikana:

"Vuodesta 1945 pitkälle 1960-luvulle saakka, CFR:n jäsenet olivat USA:n globalistisen aktivismin eturintamassa: YK:n perustamiskokous San Franciscossa (John Mccloy, Hamilton Fish Armstrong, Joseph Johnson, Thomas Finletter, sekä monet muut); YK:n suurlähettiläinä (Edward Stettinius, Henry Cabot Lodge, James Wadsworth); USA:n miehityshallinnon edustajina Saksassa (Lucius Clay armeijan kuvernöörinä, McCloy taas kerran ja James Conant korkeina komissaareina); NATO (Finletter taas kerran, Harlan Cleveland, Charles Spofford USA:n lähettiläinä)."

"Viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana, USA:n ulkopolitiikka on pysynyt suurelta osin miesten käsissä -- joista ylivoimainen enemmistö kuului CFR:ään -- joiden maailmankuva muodostui Toisen maailmansodan aikana, sekä taloudellisen jälleenrakentamisen ja armeijan turvallisuusohjelmien aikana jotka seurasivat... CFR oli heidän keinonsa pysyä yhteydessä vallan tasoille..."

Eräs "monista muista" CFR:n jäsenistä jotka olivat aktiivisia YK:n perustamisessa, joita Hra. Lukas ei mainitse, oli tämä pahamaineisen kuuluisa petturi, valapatto, ja Neuvostoliiton agentti, Alger Hiss, joka todellisuudessa palveli pääsihteerinä San Franciscon kokouksessa.

Ennen tätä aikaa, uutiset joissa CFR esiintyi mediassa voidaan laskea yhden käden sormin. Eräs näistä varhaisista artikkeleista ilmestyi Harper's-aikakauslehdessä heinäkuussa 1958, ja on paljastavaa tarkastella sitä nyt, sillä se kirjoittaja, "Liberaali" kolumnisti Joseph Kraft oli itse CFR:n jäsen, ja hän ilmiselvästi välitti salaisen viestinsä Vallitsevan järjestelmän sisäpiirin potentiaalisille jäsenille. Kuvaillessaan CFR:n vaikutusvaltaa, Kraft sanoi:

"Se on ollut hallituksen perimmäisten päätösten istuin, se on luonut kontekstin monille muille, ja se on toistuvasti palvellut värväystoimistona johtaville viranomaisille."

On huomauttamisen arvoista että Kraft kutsui artikkeliaan nimellä "Valtiomiesten koulu" (School for Statesmen); hän myönsi että CFR:n jäsenet määräävät strategiasta jota Washingtonissa noudatetaan.

Todellakin, CFR on palvellut Liittovaltion värväystoimistona, sekä Demokraatti- että Republikaani hallitusten aikana. New York Timesin artikkelissaan, Anthony Lukas huomautti: "...jokainen tietää kuinka valjeskunnan jäsenet voivat auttaa muita jäseniä kiipeämään ylöspäin elämän tikapuilla. Jos sinä haluat päättää ulkopolitiikasta, ei ole parempaa veljeskuntaa mihin liittyä kuin Neuvosto." Tämä Sisäpiiriläisten -- veljeskunta -- on ollut niin menestyksekäs että sen jäsenet ovat käytännössä johtaneet jokaista hallitusta Washingtonissa Franklin Delano Rooseveltin ajoista lähtien.

CFR:n jäsenet ovat miehittäneet tärkeät politiikasta määräävät asemat, erityisesti ulkomaan suhteiden kentällä Rooseveltin, Trumanin, Eisenhowerin, Kennedyn, Johnsonin, ja Nixonin hallituksissa; ja he ovat aivan yhtä mahvavia tänään, Gerald Fordin hallituksessa.

Kuten Joseph Kraft sanoi: "Neuvosto esittää erityistä roolia auttaessaan rakentamaan siltää kahden puolueen välille, tarjoten epävirallisen jatkuvuuden silloin kun valta Washingtonissa vaihtuu."

George Wallace laati kuuluisan iskulauseen, että Demokraattisen ja Republikaanisen puolueen välillä ei ole juuri mitään eroa (there is not a dime's worth of difference between the Democrat and Republican parties). Monet tarkkailijat ovat huomanneet että vaikka nämä kaksi puoluetta käyttävät erilaista retoriikkaa ja keinoja vedotessaan väestön eri segmentteihin, sillä ei ole juurikaan väliä kuka voittaa vaalit. Syynä tähän on se, että vaikka ruohonjuuritason Demokraateilla ja Republikaaneilla on yleensä suuresti erilaisia näkemyksiä taloudesta, politiikasta ja Liittovaltion toiminnasta, kun sinä kiipeät ylöspäin poliittisessa pyramidissa, näistä kahdesta puolueesta tulee yhä enemmän toistensa kaltaisia. Syy "25 centin kolikon kokoiseen eroon" on, että sen sen sijaan että meillä olisi kaksi toisistaan selvästi eroavaa ryhmää nimeltään Demokraatit ja Republikaanit, meillä on todellisuudessa Rockedems ja Rockepubs.

Joka neljäs vuosi amerikkalaisilla on etuoikeus valita Rockepubs-ehdokkaan ja Rockedems-ehdokkaan välillä. Vuosina 1952 ja 1956, CFR:n Adlai Stevenson haastoi CFR:n Eisenhowerin. Vuonna 1960 oli CFR Nixon vs. CFR Kennedy. Vuonna 1964, Republikaanien konservatiivinen siipi tyrmistytti Vallitsevaa järjestelmää koska ei nimennyt ehdokkaakseen Nelson Rockefelleria. Tällöin Rockefeller ja CFR:n siipi jatkoivat maalaamalla Barry Goldwaterista kuvaa vaarallisena radikaalina joka lakkauttaisi eläkkeet (Social Security), pudottaisi atomipommeja Hanoihin, ja olisi yleisesti Fasisti-diktaattori Mussolinin inkarnaatio. CFR:n Republikaanit lietsoivat suuttumusta, Demokraatit veivät asian oikeuteen, ja Goldwater kärsi häpeällisen tappion -- ymmärtämättä kuinka hänen oman puolueensa johtajat pettivät hänet.

Suoriuduttuaan haasteesta Vallitsevaa järjestelmää kohtaan vuonna 1964, CFR oli taas tiukasti satulassa vuonna 1968. Sinä vuonna CFR:n Nixon kilpaili CFR:n Humphreyta vastaa. Vuoden 1972 "vaalitaistelussa" oli CFR Nixon vs. CFR Mc. Covern. Rockefellerit olivat varmoja voittavansa riippumatta siitä kenestä tulee presidentti.

Viime vuosina, Vallitsevan järjestelmän puolustajat yrittävät saada sinut uskomaan että Richard Nixon karkotti CFR:n sivuraiteelle (eräs tällainen artikkeli oli jopa otsikolla "Itärannikon vallitsevan järjestelmän kuolinkouristus" (The Death Rattle of the Eastern Establishment). Tällaiset väitteet ovat vilpillisiä.

Totuus on että Nixon oli täysin CFR:n talutusnuotassa ja palveli isäntiään uskollisesti -- kunnes he hylkäsivät hänet avatakseen Talkoisen Talon ovet Nelson Rockefellerille ei vaaleilla valittuna varapresidenttinä. Hallintonsa alkuvaiheessa, Nixon asetti ainakin 115 CFR:n jäsentä avainvirkoihin -- enemmän kuin kukaan toinen presidentti. Suuri enemmistö näistä ihmisistä on yhä siellä, johtamassa Fordin hallitusta.

Kenties kaikkein tärkein ja varmasti kaikkein kuuluisin Vallitsevan järjestelmän sisäpiiriläisistä on Henry Kissinger.

Kukaan elossa olevsita ihmisistä ei voisi tehokkaammin Edustaa Ulkomaansuhteiden neuvostoa kuin Kissinger, josta on tullut käytännössä USA:n apulaispresidentti. Kissinger oli Rockefellerin mies, palvellen CFR:n henkilökunnassa, kun hänet nimitettiin Nixonin hallitukseen.

Kissinger on auliisti myöntänyt kuinka paljon hän on velkaa CFR:lle. Kirjansa The Necessity For Choice alkusanoissa, joka julkaistiin vuonna 1961, hän sanoi:

"Viisi vuotta sitten, Ulkomaansuhteiden neuvosto antoi minulle ensimmäisen tilaisuuden toimia systemaattisesti ulkomaan suhteiden ongelmien parissa. Minun suhteeni siihen ovat pysyneet läheisinä ja minun ihailuni sitä kohtaan on, jos jotakin, lisääntynyt."

Huomioi: Vuonna 1956 oli tuntematon Saksasta muuttanut joka oli pelkästään Harvardin Yliopiston professori. Alle kahdessakymmenessä vuodessa, hänestä on tullut niin mahtava että hän ilmeisesti kertoo presidenteille, pääministereille ja muille mahtihenkilöille mitä sanoa ja tehdä. Mikä on tämän suunnattoman vallan lähde?

Professori Kissingerin julkiset kommentit olivat melkein aina täysin vastakkaiset Richard Nixonin kommentteihin nähden vaalitaistossa. Mutta sitten kun kampanja oli ohi, CFR:n pojat valittiin johtamaan showta ja Henry Kissinger oli Numero Uno.

Richard Nixonin omasta jäsenyydesta CFR:ssä tuli kiistakysymys vuonna 1962, hänen kilpaillessaan Joe Shelliä vastaan Kalifornian kuvernöörin paikasta. Tämän jälkeen, Nixon sopi Neuvoston kanssa että hänen nimeään ei olisi julkisissa luetteloissa jäsenenä. CFR myöntää että joskus on välttämätöntä esittää että joku jäsen olisi lähtenyt pois Neuvostosta. CFR:n vuoden 1952 raportissa, esimerkiksi, lukee:

"Neuvoston jäsenet ovat joskus pakotettuja, koska heille on myönnetty virka Washingtonissa ja muualla, jättämään työnsä väliaikaisesti CFR:ssä."

Oliko Richard Nixon salaisesti CFR:n jäsen koko presidenttikautensa ajan? Reecen komitea sai selville tutkimustensa aikana että Neuvostossa on salaisia jäseniä, mukaan lukien teollisuusmies Cyrus Eaton ja senaattori William Fulbright. Meidän arvoimme on että Richard Nixon oli heidän joukossaan.

Pohdi, ennen kaikkea, Hra. Nixonin CFR:n ulkopolitiikkaa -- aihe jossa hän on ehdottomasti ansainnut tulipunaisen asunsa (his scarlet). Aseistariisunta ilman tarkastuksia, lisääntynyt kauppa kommunistien kanssa, antikommunististen liittolaistemme hylkääminen, poliittisen jännityksen lieventäminen Neuvostoliiton ja Punaisen Kiinan kanssa, ovat kaikki CFR:n ohjelmia. Kaikki tämä politiikka on jyrkässä ristiriidassa Republikaanisen puolueen vuoden 1968 puolueohjelman kanssa. Mutta sitten kun hän oli Valkoisessa Talossa, Hra. Nixon ylenkatsoi RepublikaaniRepublikaanien puolueohjelman jonka pohjalta hänet valittiin ja jatkoi Ulkomaansuhteiden neuvoston politiikan noudattamista.

Mitä Rockefellerit yrittävät saavuttaa CFR:nsä kanssa?

Ensimmäistä kertaa meillä on nyt aito CFR:n jäsen joka on halukas todistamaan tätä organisaatiota vastaan. Hän on amiraali Chester Ward, US Navy (eläkkeellä), josta nousevana nuorena amiraalina oli tullut Laivaston asianajaja (Judge Advocate General of the Navy). "Nousussa olevana miehenä", hänet kutsuttiin CFR:n jäseneksi. Vallitseva Järjestelmä ilmiselvästi oletti että Amiraali Ward, kuten niin monet sadat ennen häntä, alistuisi imartelulle siitä että hänet oli kutsuttu sisään Vallitsevan Järjestelmän sisäpiirin pyhäkköön, ja että hiljaisten vetoomusten kautta henkilökohtainen kunnianhimo häviäisi nopeasti. Sisäpiiriläiset aliarvioivat pahoin Amiraali Wardin luonteenlujuuden. Amiraali sanoo:

"CFR:n jäsenten enemmistön tavoite ei ole muuttunut sen jälkeen kun se perustettiin vuonna 1922, yli 50 vuotta sitten. Foreign Affairs-lehden 50-vuotis juhlanumerossa [CFR:n virallinen neljännesvuosittain ilmestyvä julkaisu], ensimmäisen ja tärkeimmän artikkelin kirjoitti CFR:n jäsen Kingman Brewster Junior, otsikolla "Kansallisen tavoitteemme heijastuksia" (Reflections on Our National Purpose). Hän määritteli sen: ' Meidän kansallisen tavoitteemme pitäisi olla kansallisuutemme lakkauttaminen.' Todellakin, hän kumosi kaikki emotionaaliset eseet vaatiessaan globaalia hallitusta. Hän kutsui meidän 'Vietnamin kuihduttamaa sukupolvea' sellaiseksi että se oli kaukana 'Amerikka ensin' -porukasta; ilmaisu joka oli tarkoitettu suojelevaksi pullamössöksi (as a patronizing sop) meidän nuorelle sukupolvellemme. In the entire CFR lexicon, there is no term of revulsion carrying a meaning so deep as 'America First'." [En osaa suomentaa loppua.]

Vaikka CFR:n jäsenet eivät ole robotteja ja he saattavat olla eri mieltä vähäisissä asioissa, Amiraalin mukaan, tämä "himo luopumiselle" itsenäisyydestämme on yhteinen useimmille heistä:

"Kuitenkaan, sisältä käsin, CFR ei ehdottomasti ole monoliitti jollaiseksi eräät jäsenet ja ei-jäsenet ajattelevat sen, tämä himo USA:n suvereniteetin ja itsenäisyyden luovuttamiseen on iskostunut useimpien jäsenten mieliin, ja erityisesti toisistaan eroavien klikkien mieliin..."

Jos Rockefellerin perheen CFR:llä on intohimo luovuttaa USA:n suvereniteetti, kenelle me sen luovutamme? Amiraali Ward vastaa että tavoite on "luovuttaa USA:n suvereniteetti ja kansallinen itsenäisyys kaikkivaltiaalle maailmanhallitukselle." Ja Amiraalin mukaan, 95 % CFR:n 1 600 jäsenestä tietää että tämä on Neuvoston todellinen tavoite -- ja he tukevat tätä päämäärää!

Vuosisatojen ajan, naivit idealistit ovat uneksineet "ihmisen parlamentista" joka lopettaisi köyhyyden, tietämättömyyden ja sairaudet. Modernit maailmanhallitusta kaipaavat ovat lisänneet saasteet ja liikakansoituksen pahojen asioiden listaan jotka Maailmanhallitus parantaisi. Maailman supervaltion viehätysvoima tällaisille sinisilmäisille haaveilijoille on ilmiselvä.

Mutta mikä maailmanhallituksessa vetoaisi sellaisille ovelille (tai: säästäväisille) rationalisteille kuin Rockefellereille tai muille kansainvälisille super-rikkaille? Sinä saattaisit ajatella että tällainen maailmanhallitus uhkaisi heidän taloudellista valtaansa ja täten se olisi viimeinen asia jota he kannattaisivat. vastaus on ilmiselvä -- he odottavat että tuleva maailmanhallitus olisi heidän kontrollissaan!

Sinä muistat että John D. Rockefeller Senior, joka julisti että "kilpailu on syntiä", käytti jokaista petollista temppua jonka hän kykeni keksimään luodakseen kansallisen öljymonopolin. Hänen strategiansa oli yhtä armoton kuin se oli tehokas: Ota kilpailijat valtaasi, ja sitten pidä heidät vallassasi.

Vanha John D. oppi nopeasti että poliittinen valta oli elintärkeä suojelemaan ja kasvattamaan hänen taloudellista vaikutusvaltaansa, joten hän meni poliittiseen bisnekseen. Sitten kun hän hallitsi riittävän monen kansanedustajan kukkaron nyörejä, hän sai heidät kiristämään nyörejä hyödyttääkseen Standard Oilia sekä muita perheen bisnes-intressejä. Toisin sanoen, hän pyrki hallitsemaan maata suojellakseen kansallista monopoliaan.

Tänään, kuitenkin, Rockefellerin intressit eivät ole ainoastaan maanlaajuisia; ne ovat maailmanlaajuisia. Sekä Exxon että Chase Manhattan Bank tekevät bisnestä yli sadassa maassa. Enemmistö näistä maista on sellaisia että niitä kutsutaan kaunistelevasti "kolmannen maailman valtioiksi". Monet niistä ovat entisiä Lännen siirtomaita jotka ovat kiitollisuudenvelassa niin kutsutusta itsenäisyydestään Rockefellereille ja CFR:lle. Nyt niitä hallitsevat, enimmäkseen tinapurkki-diktaattorit [pot = purkki, mennä hunningolle] joilla ei ole enempää tietämystä talouden realiteeteista kuin Elizabeth Taylorilla on kuostarin pyhyydestä. Ja on aina mahdollista että joku näistä uusista "kansantasavalloista" unohtaa kuka omistaa heidät.

Vieläkin suurempi vaara CFR:n internationalisteille, kuitenkin, on pelko että riittävän moni amerikkalainen lopulta ymmärtää mitä he tekevät ja, vihaisen äänestäjäkunnan vanhan tradition mukaan, "heittävät nämä roistot ulos". Sen mahdollisuuden edessä että joku näistä sadoista minikansakunnista äkkiä näyttää sinulle pitkää nenää; tai pahempaa, oman maasi kansalaiset äkkiä tulevat sen verran järkiinsä että kallistavat laivasi kyljelleen (give you the heave-ho), mitä sinä teet?

Vastaus on ollut ilmiselvä Rockefellereille yli viidenkymmenen vuoden ajan: Sinä luot maailmanhallituksen jota sinä hallitset.

Tämä on ollut sotasuunnitelma ainakin 54 vuoden ajan, siitä lähtien kun Daddy Oilbucks itse lahjoitti rahaa perustaakseen Kansainliiton päämajan Geneveen. valitettavaa hänen oman kunnianhimonsa kannalta, oli vielä riittävä määrä lahjomattomia senaattoreita ja kontrollin ulkopuolella olevia sanomalehtiä Yhdysvalloissa niin että he estivät hänen suunnitelmansa. Hänen oman maansa kansalaiset pakenivat hirttosilmukkaa jota hän ja hänen toverinsa (comrades) olivat valmistelleet heille; nämä eivät suostuneet liittymään nupulla olevaan maailmanhallitukseen.

Mutta salaliittolaiset oppivat läksynsä eivätkä tehneet samaa virhettä toista kertaa. He ryhtyivät töihin saman tien, ensiksi, luomalla Ulkomaansuhteiden Neuvoston, ja sitten, käyttivät sitä pehmentääkseen Yhdysvaltoja seuraavalle Maailmanhallitukselle jota he ehdottaisivat.

* Lisää tietoa saat kun luet tämän kirjailijan teoksen None Dare Call It Conspiracy ( https://gazeta.neocities.org/gary.html).

Nämä Sisäpiiriläiset naamioivat otteensa maailman poliittisesta vallasta moniin idealistisiin lasikupuihin, ja piilottavat todelliset aikeensa lukuisten koodilauseiden alle.

Nykyinen suosikki näyttää olevan "New World Order".

Tämä ilmaisu on yhtä vanha kuin 18. vuosisadan salaseuran, Illuminatin diabolinen (pirullinen) suunnitelma Uudeksi sekulaariksi järjestelmäksi (novus ordo seclorum) -- itse asiassa "Uusi maailmanjärjestys". Se on pelkästään käännös Illuminatin julkisesta päämäärästä. (Katso ONE US DOLLAR BILL.)

Vuoteen 1945 mennessä Rockefellerit olivat valmiita. Lapsenlapsi Nelson oli eräs 74 CFR:n jäsenestä YK:n perustamiskokouksessa San Franciscossa. Myöhemmin, Nelson ja hänen veljensä lahjoittivat maata YK:n kompleksille East Riverin varrella New Yorkissa -- mahdollisesti koska he eivät halunneet uuden Maailmanhallituksen päämajan olevan lyhyttä taksimatkaa kauempana heidän kattohuoneistostaan.

Tällainen "Uusi maailmanjärjestys", mitä painokkaimmin, ei tarkoita CFR:lle jotakin mitätöntä keskustelukerhoa. Se tarkoittaa kansainvälistä hallitusta joka hallitsee maailman armeijoita, maailman aseita, se oikeuslaitoksia, verotusta, kouluja, hallituksia ja kaikkea muutakin. Seuraavissa luvuissa me näemme tarkkaan kuinka Rockefellereillä on tarkoitus hoivata heidän sikiöasteella olevaa rakennelmaansa kunnes sillä on kaikki tämä valta ja enemmänkin. Usko meitä, että tämä "Uusi maailmanjärjestys" joka näillä kansainvälisillä juonittelijoilla on mielessään ei ole tasavalta, jota Perustuslaki sitoo (kuten Jefferson lausui sen), joka toimisi lisätäkseen meidän kaikkien vapautta, missä jokaisen kansalaisen oikeudet olisivat suojeltuja tyrannimaiselta Isoveljeltä.

Tämä "Uusi maailmanjärjestys" jota Rockefellerit suunnittelevat tulee olemaan maailmanlaajuinen diktatuuri. Konservatiivit kutsuvat sitä sosialismiksi tai kommunismiksi; Liberaalit kutsuvat sitä fasismiksi. Nimillä ei ole juurikaan eroa; se tulee olemaan Vankileirien saaristo maailmanlaajuisessa mittakaavassa.

Tietysti, tällaisen Maailmanhallituksen kannattajat naamioivat aikeensa kaikenlaisen kaksoispuheen (double talk) alle. Esimerkiksi, Kalifornian senaattori Alan Cranston, joka oli useiden vuosien ajan Rockefellereihin sidoksissa olevan Maailman yhdistyneiden federalistien (United World Federalists) presidentti, puolusti ehdotustaan luoda maailman supervaltio näiden sanojen kera:

"(World Government) Proposition 64 ei vaadi että me luopuisimme suvereniteetin riekaleista. Siinä ehdotetaan pelkästään keinoja joilla me voimme saada kyvyn harjoittaa meidän tällä hetkellä surkeassa tilassa olevaa suvereniteettia sodan estämisen elintärkeällä alueella. Siinä ehdotetaan että me luomme rajoitetun maailmanhallituksen ja talletamme suvereniteettimme sinne..."

Lewis Carroll ei olisi voinut sanoa paremmin. George Orwell ei edes yrittänyt; hän kutsui sitä nimellä "newspeak" (poliittinen kapulakieli).

Mutta samalla kun Senaattori Cranston soittavat jousisoittimia maailmanhallituksen orkesterissa, toiset CFR:n jäsenet soittavat muita soittimia tässä huolellisesti harjoitellussa sinfoniassa. Nelson Rockefeller, esimerkiksi, "altruistisena miljonäärinä", soittaa kansainvälisen verotuksen melodiaa. Kirjassaan The Future of Federalism, joka julkaistiin ensimmäistä kertaa vuonna 1962 ja josta otettiin uusintapainos kun hänet nimitettiin varapresidentiksi, Nelson sanoi: "Minä luulen että vastaus on jonkinlainen vapaan maailman ylikansallinen poliittinen elin jolla on oikeus kerätä veroa..." Esitä itsellesi tämä kysymys: Haluaako Nelson Rockefeller luovuttaa verottajalle omaisuuttaan maailman köyhien auttamiseksi? Jos näin, miksi hän ei eliminoi näitä kalliita byrokraattisia välikäsiä, ja yksinkertaisesti lahjoita rahojaan alistetuille massoille nyt? Onko mahdollista että hän yrittää tulla rikkaammaksi -- suunnattomasti rikkaammaksi, kuten perheen edustaja sanoi sen -- jakamalla sinun varallisuutesi itsensä kanssa?

Kongressin kuulustelujen aikana koskien hänen nimitystään maan toiseksi ei vaaleilla valituksi varapresidentiksi, muutama rohkea kansanedustaja, kuten John Ashbrook ja Jesse Helms, kysyivät että kuinka Nelsonin olisi mahdollista, pitää valaansa ja suojella sekä puolustaa USA:n Perustuslakia kun hänen tiedettiin kannattavan maailmanhallitusta joka repisi riekaleiksi meidän kansallisen perustamiskirjamme. Rockefeller sekä kansallinen media kuitenkin ylenkatsoivat tällaiset tutkimukset. Sinä ajattelisit että USA:n eloonjääminen saisi aikaan muutaman rivin sanomalehdessä, mutta sen sijaan, kaikki tila annettiin suunnitelulle farssille koskien sitä että rahoittiko Rocky halventavaa kirjaa poliittisesta vastustajastaan. Tämä vastaisi sitä että sanomalehti käynnistäisi ristiretken syyttäen Viiltäjä Jackia katujen roskaamisesta purukumin käärepapereilla ja ylenkatsoisi kurkkujen viiltämisen!

Kirjassaan The Future of Federalism, Noble Nels julisti:

"Yksikään valtio tänään ei voi puolustaa vapauttaan, tai täyttää omien kansalaistensa tarpeita ja kaipauksia, omien rajojensa sisällä tai omien resurssiensa turvin... Ja niin, kansallisvaltio, seisoen yksin, vaikuttaa, monin tavoin, olevan yhtä vanhentunut kuin millaisia kreikkalaisista kaupunkivaltioista lopulta tuli muinaisina aikoina."

Ymmärsitkö? Mies jota ei voitu valita Valkoiseen Taloon, mutta joka onnistui pääsemään sinne joka tapauksessa, sanoo että vapaa ja itsenäinen Yhdysvallat on nyt vanhentunut (anakronistinen).

Webster's määrittelee sanan "anachronism" sellaiseksi menneeltä aikakaudelta joka on nykyään tilanteeseen sopimaton.

Jokainen tehokas Maailmanhallituksen puolustaja oppii jo varhaisessa vaiheessa joitakin retorisia temppuja, kuten mustan kutsuminen valkoiseksi. Nelson Rockefeller ei ole poikkeus. Tässä samassa kirjassa, hän ehdottaa:

"Liittovaltio-ajatusta, jota meidän perustaja-isämme sovelsivat historiallisessa teossaan 1700-luvulla, voidaan soveltaa 1900-luvulla vapaiden kansakuntien maailman laajemmassa asiayhteydessä -- jos me hyödynnämme esivanhempiemme rohkeutta ja visiota."

Jopa Nelson Rockefeller tietää että Amerikan vallankumous oli protesti juuri sellaista keskitettyä valtaa vastaan jota hän nyt kannattaa. Brittiläinen imperiumi oli sen aikakauden maailmanhallitus. Esivanhempamme eivät halunneet olla riippuvaisia (inter-dependent); he halusivat olla itsenäisiä. Ja he olivat halukkaita maksamaan hinnan itsenäisyydestään samoin kuten vapaiden ihmisten täytyy aina olla halukkaita maksamaan -- verellä ja kullalla.

1950-luvun alkupuolella, Nelson Rockefeller rohkaisi jakamaan kuvia itsestään. Näissä kuvissa hänellä oli maapallo käsissään ja hän tuijotti syvämietteisesti tulevaisuuteen. [Chaplinin "Diktaattori". Suom. huom.] Monet ihmiset ovat vakuuttuneita että tämä symbolismi ei ollut sattumaa.