The Rockefeller File

LUKU 13: Tehtiinkö Nixonille Watergate?

"Loppujen lopuksi, kun sinä ajattelet mitä minulla oli, mitä muuta kuin presidenttiys oli jäljellä jota tavoitella?"

- Nelson Rockefeller

Nelson Rockefeller on myöntänyt että hänen päämääränsä elämässä siitä lähtien kun hän oli lapsi on ollut nousta USA:n presidentiksi. "Loppujen lopuksi," hän myönsi, "kun sinä ajattelet mitä minulla oli, mitä muuta kuin presidenttiys oli jäljellä jota tavoitella?" Hänellä on pointti siinä.

Newsweek-lehti 2.10.1974 kertoo meille: "Aina siitä lähtien kun hän lapsena tapasi Teddy Rooseveltin, näyttää siltä, "Nelson Rockefeller on valmistellut itseään kohti Oval Officea. Mikään muu ei täyttäisi hänen kunnianhimoaan..."

Mutta tie Valkoiseen Taloon Nelsonille on ollut, jos annat anteeksi ilmaisun, kivinen (rocky). Hänne on täytynyt ottaa vastaan varapresidentin virka, asema jolle hän on aiemmin kääntänyt nenänsä.

Nelsonin ensimmäinen yritys nousta presidentiksi tapahtui vuonna 1960, pian sen jälkeen kun hänet valittiin New Yorkin kuvernööriksi. Richard Nixon oli ollut varapresidentti kahdeksan vuoden ajan, kuitenkin, ja hän uhrasi paljon aikaa pitäen puheita Republikaaneille. Vuonna 1960, hän keräsi poliittiset velkakirjansa puolue-aktiivien enemmistön joukosta eikä Rockefellerilla ollut tilaisuutta tulla nimetyksi. Tällöin Rockylle paljastui että hän ei voisi voittaa itse nimitystä. Hän siirtyi ohjailemaan politiikkaa kulissien taakse. Täten järjestettiin eräs tapaaminen Rockefellerin ja Nixonin välillä lauantaina ennen kuin Republikaanien puoluekokous avautui Chicagossa.

Tämä Republikaanien puolue-ohjelma komitea oli koko viikon, suunnitellen puolueohjelmaa joka heijastelisi puolueen jäsenten näkemyksiä kaikissa viidessäkymmenessä osavaltiossa.

Tämä Watergate Caper (caper = rikollinen teko), vallankaappaus joka syrjäytti Presidentti Nixonin Valkoisesta Talosta oli huolellisesti suunniteltu kahden Rockefellerin Huoneen agentin toimesta, joiden kuva on yllä. Tiedetään että Henry Kissinger (vasemmalla) oli vastuussa Plumbers-osastosta (plumper = jonkun yhdelle ehdokkaalle antamat äänet, karkea valhe) ensikädessä, kun taas välitön kenraali Alexander Haig (oikealla), varmisti että kaikkein raskauttavimmat todisteet oli annettu etukäteen miehille jotka tutkivat hänen pomoaan!

Yhdessä, nämä kaksi miestä pakottivat katkeran ja alakuloisen Nixonin eroamaan, päällystäen täten tien (lopultakin!) Rockefellerille sisään valkoiseen Taloon ilman vaaraa vaaleista jotka Rocky varmasti häviäisi.

Mutta, kokouksessa Nixonin ja Nelsonin välillä Rockefellerin Viidennen Avenuen asunnossa New York Cityssä, Nixon hyväksyi kaiken minkä Rockefeller määräsi. Tämä puolueohjelma-komitean hien tahrainen dokumentti tuhkattiin ja, presto Chicago, Rockefellerin Liberaali puolueohjelma korvasi sen. Goldwater kutsui masentuneesti Nixonin antautumista Rockefeller "Münchenin Republikaaniseksi puolueeksi".

Republikaanit kaikkialla ymmärsivät mikä merkitys tällä uudella Rockefeller-Nixon -allianssilla oli. Nixon oli myynyt itsenäisyytensä saaden vastineeksi Rockefellerin Huoneen hyväksynnän.

Totuus on että Nixonilla oli nimitys salkussaan; hänen ei tarvinnut ryömiä Rockefellerin edessä voittaakseen sitä. Nixon tiesi tämän, mutta hän myös tiesi kenellä oli lopullinen valta molempien puolueiden takana.

Varmasti, rakkaus Richardin ja Rockyn välillä ei kärsinyt. He olivat halveksineet toisiaan vuosien ajan. Newsweek-lehti 2.9.1974 kertoo meille: "Nixonin presidenttiys oli tuskallista aikaa tälle ylpeälle kuvernöörille. Yksityisesti, ystävät sanovat, Rockefeller halveksi häntä..."

Rockyn, joka syntyi taloudelliseen taloudelliseen kuninkaalliseen perheeseen, on täytynyt olla syvästi loukkaantunut siitä että hänen täytyi toimia Sammy Click -tyyppisen hahmon kanssa joka näytti käytettyjen autojen myyjältä, mutta oli onnistunut raivaamaan tiensä Valkoiseen Taloon. Mutta nämä kaksi miestä tarvitsivat toisiaan. Nelsonin vaikutusvalta Republikaanisen puolueen huipulla on äärettömän suuri, mutta se on miltei olematon ruohonjuuritason äänestäjien keskuudessa.

Pakotettuaan Nixonin nöyryytetysti antautumaan, Rockefeller käytönnössä katsoi sivusta vuoden 1960 kampanjan ja salli New Yorkin mennä Kennedylle. Nixon yllätti useimmat tarkkailijat hyväksymällä hiljaa tämän tappion joka oli järjestetty hänelle, kieltäytyen edes protestoimasta vaalivilppiä vastaan Teksasissa ja Illinoisissa joka vei häneltä voiton.

Tämä tarina kerrotaan seikkaperäisesti kirjassa Richard Nixon: The Man Behind The Mask.

Richard Nixon palasi Kaliforniaan tekemään lakimiehen töitä, mutta totteli kateellisen ja vihamielisen pomonsa pienintäkin viittausta New Yorkissa. Eräs vihjaus heidän todellisesta suhteestaan oli Joe Shell -tapaus. Shell oli pitkäaikainen Kalifornian lakia säätävän edustajakokouksen jäsen joka suunnitteli vastustavansa Demokraattien ehdokkaan Pat Brownin valintaa kuvernööriksi vuonna 1962. Varhain sinä vuonna, hän sai puhelun Rockefelleriltä, kysyen ketä hän tukisi vuoden 1964 kokouksessa jos hänet valittaisiin. Tämä konservatiivinen edustajakokouksen jäsen kertoi Rockefellerille että missään olosuhteissa hän ei voisi tukea New Yorkin ääriliberaalia. Viikkoa myöhemmin, Shellin virasto sai puhelun Rockefellerin New Yorkin toimistosta uutisen kera että Richard Nixon vastustaisi Shelliä Rebublikaanien piirikunnallisessa äänestyksessä -- vaikka Nixon oli aiemmin vakuuttanut Shellille että häntä ei kiinnostanut lainkaan nousta Kalifornian kuvernööriksi.

Tärkeä seikka tässä on, että Nixon ei ollut kiinnostunut tästä virasta ennen kuin hän määräykset pomoltaan New Yorkissa. Nixonilla oli kaikki menetettävänä eikä käytännössä mitään voitettavaa noustessaan Demokraatti-ehdokasta vastaan osavaltiossa jossa äänestäjien ylivoimainen enemmistö äänesti Demokraatteja.

Tolkuttoman kampanjan seurauksena, jossa hänen pääkohteensa oli Nelsonin vanha mörkö "radikaali oikeisto", Nixon hävisi vaalit. Hänen poliittinen uransa näytti saaneen lopun.

Ilmeisesti, Nixonin ehdokkuus oli yhtä paljon kuuliaisuustesti kuin se oli liike syrjäyttää potentiaalinen Rockefellerin vastustaja. Joka tapauksessa, heitettyään itsensä nauloista kasatulle vuoteelle Rockefellerin puolesta, Nixonille heitettiin pelastusköysi ja hän pääsi New Yorkiin. Hän muutti elegenttiin 125 000 dollaria maksaneeseen asuntoon samassa rakennuksessa kuin Nelson Rockefeller -- juuri siihen missä tähä pahamaineinen "Compact of Fifth Avenue" allekirjoitettiin. Nixonista tehtiin kumppani erääseen lakifirmaan joka teki paljon trusti- ja obligaatiobisnestä Chase Manhattan Bankin ystävällisen porukan kanssa.

Seuraavien viiden vuoden aikana Nixon harjoitti hyvin vähän juristin hommia; kuitenkin hänen arvonsa hyppäsi käytännössä nollasta yli puoleen miljoonaan dollariin. Suurin osa hänen aikaansa kului siihen kun hän kierteli ympäri maata ja maailmaa rakentaakseen itselleen uuden poliittisen maineen. Kun Rockefellerit tarvitsivat häntä vuonna 1968, hän nousi poliittisesta roskaämpäristä ja muuttui legitiimiksi ehdokkaaksi.

Nelson olisi saattanut päästä presidenttiehdokkaaksi vuonna 1964, jos hänen avioeronsa ja uudelleen avioitumisensa ei olisi vieraannuttanut Keskilännen äänestäjäkuntaa. Rockefeller oppi kovan käden kautta että moni nainen ei unohda sitä jos mies jättää vaimonsa jonka kanssa hän on ollut pitkään naimisissa, vaihtaen nuorempaan ja kauniimpaan. Kun tämä uusi morsian hylkää omat lapsensa ja avioituu kyseessä olevan miehen kanssa, se saa aikaan suuttumusta.

Vuonna 1968, Nelson teki innottoman yrityksen riistää nimitys Nixonilta ja saada se itselleen. Mutta kirjoitus itkumuurilla: "Sinut on köykäiseksi havaittu." Taas kerran, hänen täytyi tyytyä joukkuen omistamiseen, sen sijaan että olisi johtanut hyökkäystä (pelata quarterbackina).

Nixonin tekemät nimitykset politiikasta päättäviin virkoihin vahvistivat että Rockefellerin Huone todellakin omisti tämän joukkueen: virat menivät miltei kokonaisuudessaan Rockefellerin miehille. Sisäpiirissään, kuitenkin, Nixon yritti ympäröidä itsensä miehillä kuten H.R. Haldeman ja John Ehrlichman, jotka olivat henkilökohtaisesti uskollisia hänelle, ei Rockefellerille. Kaksi tärkeintä poikkeusta olivat Kissinger and General Alexander Haig. Molempien tiedettiin olevan Rockefellerin agentteja, ja nämä kaksi miestä olivat todennäköisesti Nixonin ennenaikaisen eläkkeelle jäämisen.

Jos Nixon oli kuuliainen Rockefellerin mies -- vaikkakaan ei välttämättä lojaali -- miksi Rockefellerin hallitsema media järjesti kampanjan hänen syrjäyttämisekseen? Useita mahdollisia selityksiä on noussut esiin. Eräs on että Nixon tottui liiaksi vallan suomiin etuoikeuksiin, ja uskoi olevansa tasa-arvoinen kumppani Rockefellerin kanssa. On joitakin vihjeitä että Nixon on itse saattanut aloittaa joitakin riitoja näiden kahden ryhmäkunnan välille. Spiro Agnewin pakottaminen eroamaan on saattanut olla osa tätä.

Toinen vaihtoehto on, että Rockefeller antoi tönäisyn joka syrjäytti Agnewin Valkoisesta Talosta, laskien sen varaan että Nixon nimittäisi hänet varapresidentiksi. Kun Nixon kieltäytyi, ja nimitti Fordin sen sijaan, media kävi hänen kimppuunsa (dropped on him) kuin piano joka putoaa tornitalon kymmenennestä kerroksesta.

Me emme kenties saa koskaa tietää koko tarinaa siitä mikä aloitti tämän kummallekin osapuolelle tuhoisan sodan. Mutta me tiedämme mikä oli taistelun ratkaiseva yhteenotto: Watergate. Ja kun me puramme tämän oudon saagan solmussa olevia lankoja, me saamme selville että jokainen kiista joka lopulta kukisti Nixonin voidaan jäljittää Rockefelleriin.

Murtautuminen Demokraattien päämajaan Watergate Hotelissa ei ollut toteutettu aivan James Bond -elokuvan tarkkuudella. Se oli enemmän kuin Karhukopla Akuankassa. Se oli niin kömpelö, itse asiassa, että koko operaatio haiskahtaa järjestetyltä. Ensiksi: eräs murtovarkaista hälytti vartijan laittaessaan uuden teipin oven lukkoon sen jälkeen kun vartija oli huomannut ja poistanut ensimmäisen. Vaikka heidän toimensa oli havaittu, operaation pomo, Cordon Liddy, lähetti murtovarkaat takaisin hotelliin. Siellä he sytyttelivät valoja, mylläsivät paikkoja ja toimivat ikäänkuin heillä olisi koko yö aikaa suorittaa tehtäväänsä. Mies joka vahti ovea näki poliisin astuvan sisään rakennukseen, mutta hän ei joko varoittanut sisällä olevia miehiä -- tai hänen varoituksiaan ei kuunneltu.

Oli aivan kuin murtovarkaiden olisi ollut tarkoituskin jäädä kiinni. Ja kun he jäivät, yhdellä heistä oli sopivasti taskussa E. Howard Huntin puhelinnumero Valkoiseen Taloon.

Watergate alkoi "Putkimiesten" (Plumbers) luomisella. Nämä Putkimiehet luotiin Kissingerin toimesta pysäyttämään vuodot hänen henkilökuntansa keskuudessa. Molemmat Nixonin henkilökuntaan kuuluvat, John Dean ja Charles Colson raportoivat että Kissinger suututti Nixonin niin voimakkaasti vuodoista että presidentti päätti, Kissingerin ehdotuksesta, Valkoisen Talon tutkimusyksikön perustamisesta, joka tuli myöhemmin tunnetuksi Putkimiehinä. Deanin mukaan, se oli Rockefeller joka ehdotti Kissingerille, että hän houkuttelisi Nixonin luomaan Putkimiehet. Nixon ei tiennyt että hän oli hiiri jolle oltiin virittämässä ansaa.

Kissinger asetti erään henkilökuntansa jäsenen, David Youngin, vastuuseen tästä yksiköstä. Et ole koskaan kuullut David Youngista? Liity monien joukkoon. Hän oli eräs Wall Streetin asianajaja joka oli työskennellyt Rockefellerille ennen kuin hänet ylennettiin Kissingerin henkilökuntaan. Waterhaten jälkeen, Youngille annettiin helppo ja hyväpalkkainen työ Lontoossa hyvin etevänä oppilaana, ja media uskollisesti ylenkatsoi hänen roolinsa Watergatessa.

Tämä Watergate-murto, joka hutiloitiin pahasti, päätyi todistettavaan linkkiin Valkoiseen Taloon. Mutta kukaan ei koskaan väittänyt että Nixon olisi antanut lupaa murtautumiselle; se oli hänen roolinsa peittelyssä joka johti hänen syrjäyttämiseensä.

Watergate todellakin alkoi Valkoisesta Talosta, kuitenkin. Mutta ei Nixonin eikä kenenkään hänen miehensä toimesta. Sen käynnisti korkea-arvoinen Rockefellerin mies, Henry Kissinger.

Se oli Putkimiesten aktiviteetti joka aiheutti Richard Nixonin eron. Ja Kissinger, Rockefeller ja CIA olivat ilmiselvästi syvällä mukana. Entinen Valkoisen Talon avustaja Charles Colson on sanonut Nixonin epäilleen että CIA oli juonessa mukana "täysin" (upto their eyeballs). Colson sanoo että Nixon halusi erottaa CIA:n johtajan ja tutkia henkilökohtaisesti sitä minkä hän uskoi olevan CIA:n salaliitto häntä vastaan. Kenraali Alexander Haig, Rockefellerin mies joka korvasi Bob Haldemanin, suostutteli hänet olemaan tekemättä näin. Colson kuvaa Nixonia Kissingerin ja Haigin tosiasiallisena vankina Oval Officessa presidenttikautensa viimeisinä kuukausina.

Mutta Richard Nixon olisi selviytynyt Watergate-skandaalista jos ei olisi ollut näitä kirottuja nauhoja. Watergate-kuulemisten alussa, kukaan ei edes tiennyt että niitä oli olemassa. Sen tosiasian että Nixonin kaikki keskustelut oli nauhoitettu paljasti melkein sattumalta Alexander Butterfield, Valkoisen Talon yhteyshenkilö Salaiseen palveluun. On vaikea uskoa että tämä pommi, joka tulisi syrjäyttämään presidentin, voitaisiin pudottaa vahingossa. Olisiko se voinut olla suunnitelmallista?

Me tiedämme että Butterfield oli ollut CIA:n ilmiantaja. Häntä oli syytetty siitä että hän työskenteli CIA:n kanssa (jollei CIA:n laskuun) kun hän oli vastuussa Valkoisen Talon kaikista nauhoituksista. Jos Blabbermouth Butterfieldilla, joka kutsuttiin todistamaan muista asioista, ei olisi ollut nauhoja, Nixonia ei oltaisi pakotettu eroamaan. Kun hänelle esitettiin suora kysymys nauhoituksista, Butterfield olisi voinut väittää että tällaiset asiat liittyivät kansalliseen turvallisuuteen ja että niiden täytyi pysyä luottamuksellisina.

Nixon on sanonut että tallennusjärjestelmä asennettiin Oval Roomiin LBJ:n ehdotuksesta tallentamaan hänen keskustelunsa jälkeläisille. Pian koko Valkoista Taloa ja jopa Camp Davidia kuunneltiin. Valkoisen Talon valvontajärjestelmä tarkkaili ihmisiä paremmin kuin useimmissa vankiloissa. Presidentti ei voinut siirtyä huoneesta toiseen ilman että se nauhoitettiin ja valot vilkkuivat konsolissa jota Butterfield operoi. Äänet käynnistivät automaattiset nauhoitukset. Pidä mielessä että se ei ollut Hra. Nixon joka käänsi nauhurit päälle ja pois päältä. Aivan kuin presidentti olisi ollut muiden jatkuvan tarkkailun alla, jotka halusivat tietää hänen jokaisen sanansa ja liikkeensä.

Miksi Nixon ei sulkenut nauhureita sinä päivänä kun Watergate-pidätykset tehtiin? Tai, miksi hän ei tuhonnut nauhoja sen jälkeen kun Butterfield paljasti niiden olemassaolon? Useita selityksiä on annettu, joista mikään ei ole totta. Eräs selitys on sellainen että Nixon oli vallan huumaama eikä uskonut että Korkein oikeus voisi kuunnella näitä nauhoja. Nixonin on täytynyt tietää että hänen uransa USA:n presidenttinä oli uhattuna.

Toinen selitys on, että Nixonilla on pakkomielteinen ahneus rahaan ja hän halusi säilyttää nämä nauhat muistelmiaan varten, tai lahjoittaa ne kansallisarkistoon ja saada vastineeksi usean miljoonan dollarin verohelpotuksen. Yhtä paljon kuin Nixon on saattanut rakastaa rahaa, hän tuskin olisi vaarantanut virkansa -- ja ottaa riski vankilaan joutumisesta -- säilyttääkseen nauhat.

Ja parhaillaan hän kirjoittaa muistelmiaan miljoonan dollarin palkkiosta, ilman nauhojen apua.

Muista, nauhojen luovuttaminen ei vapauttaisi Nixonia, ne osoittaisivat hänet syylliseksi jokaiseen peittely-syytökseen joka on esitetty häntä vastaan. Miksi tämä biekas poliitikko, tämä armoton vallan väärinkäyttäjä, tämä mies jolta kukaan ei ostaisi käytettyä autoa, ei yksinkertaisesti tuhonnut näitä nauhoja itse?

Nixon olisi voinut mennä televisioon ja sanoa jotakin tämän kaltaista:

"Rakkaat amerikkalaiset. Presidenttinä, on pyhä velvollisuuteni suojella oikeuksianne sekä kansallista turvallisuuttanne. Ja, sallikaa minun tehdä tämä täysin selväksi -- en peräänny tästä velvollisuudesta, riippumatta siitä kuinka epämiellyttäviä seuraukset ovat."

"Nämä nauhat sisältävät yksityistä ja hyvin salaista informaatiota, joiden julkaiseminen nöyryyttäisi monia kunniallisia virkamiehiä ja vaarantaisi suhteemme ulkomaihin. On siksi välttämätöntä tehdä se mikä on parasta tälle maalle eikä sitä mikä on parasta itselleni."

"Nauhojen julkaiseminen vapauttaisi minut syytöksistä, mutta vaarantaisi kansakunnan kohtalon. Olen kohdannut tämän esteen, tietäen hyvin että minua tullaan hirvittävästi kritisoimaan kyynisen ja vihamielisen lehdistön toimesta, siitä että tuhosin nämä nauhat. Minä tiedän että te, amerikkalaiset -- hienoimmat ihmiset maailmassa -- tuette minua tässä kriisissä. Kiitos ja hyvää yötä."

Ollakseni rehellinen, jos Nixon olisi toiminut näin, huuto olisi ollut voimakas ja loukkaava. Senaattori Kennedy, olisi pitänyt puheen vallan väärinkäytöstä rikosten peittelyssä. Mutta, ei olisi ollut todisteita. Eikä maailmassa ole mitään keinoa jolla USA:n presidentti voitaisiin poistaa virasta ilman tällaisia todisteita. Riidat raivoaisivat ja Nixon päättäisi toisen virkakautensa epäilysten verhon alla. Mutta, hän ilman epäilyksiä olisi presidenttinä kautensa loppuun saakka! Parempi rumat epäilykset kuin kirottu totuus. Watergate-syyttäjä Leon Jaworski on myöntänyt että "jos Hra. Nixon olisi tuhonnut nauhat siihen aikaan kun niiden olemassaolo paljastui heinäkuussa 1973, hän olisi yhä presidentti."

Voiko kukaan uskoa, kuten Tri. Susan Huck on sanonut, että Nixon istui siellä kuten hyvä partiolainen, katsellen kun lynkkausjoukko kiinnittää hirttosolmua näiden nauhojen vuoksi, ja kieltäytyy tuhoamasta niitä? Tämä ei ole se Nixon joka on kuvattu nauhoissa, paljon vähemmän julkisessa elämässä.

Miksi sitten Nixon, tämä äärimmäinen poliittinen opportunisti, ei polttanut näitä nauhija? Me uskomme ainoan loogisen vastauksen olevan että joko Nixon ei kontrolloinut näitä nauhija, tai hän tiesi että kopioita oli jossain piilossa. Toisin sanoen, hän ei tuhonnut niitä koska hän ei voinut.

Oletko koskaan ihmetellyt kuinka jokainen näytti tietävän mitä nauhoissa oli, ja missä ennen kuin ne "luovutettiin" komitean henkilökunnalle, erityissyyttäjälle, tai Tuomari Siricalle? Media ei ihmetellyt. Toistaiseksi, kuten me voimme saada selville, ainoa henkilö jolle tämä kysymys esitettiin on Tri. Susan Huck, American Opinion -aikakauslehden helmikuun 1975 numerossa.

Kuten Tri. Huck huomautti, "Kuulostaa siltä kuin joku -- ilmiselvästi ei presidentti -- olisi selannut (curled up) näitä nauhoja monia pitkiä tunteja, eikö niin? Joku tietää aivan tarkkaan missä mehukkaat kohdat ovat, sekunnilleen."

Muista, kaikki Valkoisen Talon keskustelut -- sanalliset ja puhelimella soitetut -- oli "nauhoitettu" vuosien ajan. Oli kirjaimellisesti kilometreittäin nauhoja varastoituna jonnekin. Mutta on ilmiselvää että tutkijoilla oli jo kaipaamansa todisteet kun tietyt nauhoitukset päästettiin julkisuuteen!

Kuka sitten hallitsi näitä nauhoja, tai oli pääsy kopioihin? On (ymmärrettävästi) hyvin vähän informaatiota saatavilla liittyen tähän elintärkeään kysymykseen. On huomionarvoista, kuitenkin, että vaikka kun LBJ:n tallennusjärjestelmä oli asennettu armeijan toimesta (Army Signal Corps), Nixonin järjestelmän oli asentanut Salainen palvelu. Joten, sillä on enemmän kuin ohimenevä merkitys, että Newsweek raportoi 23.9.1974:

"Samalla kun Valkoisen Talon henkilöstöpäällikkö H.R. Haldeman odottaa oikeudenkäyntiä omalta osaltaan Watergatessa, Salaisen palvelun päällikkö jonka hän erotti Valkoisesta Talosta viime vuonna, on saanut mukavan työn. Robert H. Taylor, 49, joka otti yhteen Haldemanin kanssa liittyen Nixonin turvallisuus-asioihin, johtaa nyt kaikkia Rockefellerin perheen yritysten vartijoita."

Hmmm. Sitten kun Nixon on syrjäytetty, Salaisen palvelun päällikkö -- mies joka oli vastuussa virastosta joka oli vastuussa nauhoista -- saa mukavan työn Rockefellerin imperiumin sisällä. Ja entäpä Rockefellerin tärkein mies Valkoisessa Talossa?

Me tiedämme että Henry Kissinger oli syvästi mukana oman henkilökuntansa ja useiden toimittajien vakoilussa. Mutta se henkilö Valkoisessa Talossa jonka huomautuksia ei ilmeisesti koskaan nauhoitettu Oval Officessa oli Herr Kissinger -- joka myös, oli kaikkien USA:n tietoa keräävien operaatioiden johtaja. Ja joka myös, me tiedämme nyt, oli vastuussa Putkimiesten luomisesta ensikädessä!

Mutta, Kissinger ei ollut lojaali presidentille, hän oli lojaali Rockefellereille! Kissinger oli ollut mukana kolmessa vaalikampanjassa Nelson Rockefellerin kanssa ja hän puhui Nixonista avoimen halveksivaan sävyyn. Elämäkerran kirjoittaja David Hanna lainaa Kissingerin sanoneen Nixonin nimityksen jälkeen vuonna 1968: "Tämä mies ei sovi presidentiksi. En koskaan työskentelisi tämän miehen kanssa. Hän on katastrofi." Kuitenkin, Kissinger oli ensimmäinen mies jonka Nixon nimitti.

Nixon ei tuntenut Kissingeriä hyvin; itse asiassa, hän oli ainoastaan tavannut tämän miehen kerran aiemmin elämässään eräillä Cocktail-kutsuilla. Ja Kissingerin tiedettiin seisovan 180 astetta vasemmalla Nixonin kampanja mielipiteistä (utterances). Selvästikin, Rockefeller (joka lähetti suojattinsa Washingtoniin vähäisen, 50 000 lahjan kera), asetti Kissingerin Nixonin hallitukseen. Varapresidentiksi nousun yhteydessä järjestetyssä kuulemistilaisuudessa, Nelson Rockefeller jopa myönsi että Kissinger otti vastaan tämän työn koska Rocky pyysi häntä tekemään niin. *

Vaikka se oli Henry Kissinger joka asetti Nixonin pään pölkylle, se oli toinen Rockefellerin agentti, General Alexander Haig, joka käytti kirvestä. Haig nimitettiin -- Kissingerin ehdotuksesta -- väliaikaiseksi korvaajaksi pikaisesti erotetun Bob Haldemanin tilalle.

Kuten Dwight Eisenhower ja George Marshall, kaksi kenraalia joiden urassa ei ollut kehumista kunnes Rockefellerin Huone voiteli heidät, Haigin ura lähti voimakkaaseen nousuun kun hän liittyi Rockefellerin joukkueeseen CFR:n kautta. Vuonna 1969, hän oli eversti. Neljä vuotta myöhemmin hänestä oli ihmeen kautta tullut neljän tähden kenraali; hän ohitti kokonaan kolmen tähden vaiheen. Mikä aiheutti tämän huomattavan nousun? Vuonna 1969, Haigista tuli Kissingerin avustaja; sen seurauksena, hän ohitti yli 240 kenraalia kun Nixon nosti hänet neljän tähden asemaan. Tällainen ylennys olisi tarkoittanut että Haig oli eräs historiamme suurimmista sotilasjohtajista. Mutta, hänen ylennyksensä ei ollut seurausta sotilaallisista ansioista -- sellaisia ei ollut. Ne olivat poliittisia. Haig oli nyt kenraali Rockefellerin armeijassa, armeijassa joka kertoo muille armeijoille milloin marssia.

Kissingerin nimitys oli niin elintärkeää että Nixon luopui tavanomaisista FBI:n tarkistuksista nimittäessään hänet ulkoministeriksi. Syistä miksi Kissinger ei olisi voinut koskaan läpäistä kunnolla suoritettua turvallisuus-menettelyä puhutaan kirjassa The Kissinger File.

Kolumnisti Jerald TerHorst, joka toimi lyhyen aikaa Fordin lehdistö-sihteerinä, kertoo meille:

"Suurimman osan Nixonin viimeistä vuotta, kuten Haig itse myöntäisi, hän [Haig] oli USA:n todellinen presidentti. Kun vaikeuksissa oleva presidentti vetäytyi yhä enemmän kuoreensa, jokainen hallituksessa, mahdollisena poikkeuksena [Haigin sponsori] Kissinger, työskenteli Al Haigille."

William Safire, Nixonin puheiden kirjoittaja, sanoo New York Timesissa 11.11.1973: "Haig on mahtavampi kuin Haldeman on koskaan ollut; mutta hän käyttää valtaansa hienovaraisemmin... Haig oppi tämän tekniikan aiemmalta isännältään, Henry Kissingeriltä..." Uudessa kirjassaan, Before The Fall, Safire kutsuu Haigia "Kissingerin alter-egoksi". Merkittävää, Washington Postin Barry Sussman viittaa Haigiin termillä "Butterfieldin entinen työtoveri".

Sinä ymmärrät, se oli Alexander Haig jolla oli hallussaan holvi jossa Watergate-nauhija säilytettiin. Kaksi kuukautta sen jälkeen kun Haigista tuli avaintenhaltija, hänen entinen työtoverinsa Butterfield vihjasi Watergate.komitealle niiden olemassaolosta. Koska on täysin selvää että haasteet nauhojen vuoksi oli kirjoitettu henkilöiden toimesta joilla oli jo yksityiskohtainen tieto niiden sisällöstä, on tuskallisen selvää että Haig oli jo hankkinut ne, sekä kopiot tietyistä kohdista.

Kirveen oli nyt aika laskeutua. 8.6.1975, Parade Magazinessa, Lloyd Shearer kertoo meille: "Toukokuusta 1973 Elokuuhun 1974, Haig oli Nixonin henkilöstöpäällikkö. Se oli hän joka näppärästi suunnitteli, johti ja laati Nixonin eron presidentin virasta."

Shearerin mukaan, Nixon oli päättänyt olla eroamatta. "Kuitenkin Haig tiesi että hänen täytyy erota." Syy Haigin vaatimukselle, Paraden mukaan, oli että jos presidentti vaatisi oikeudenkäyntiä ja häviäisi sen, hän menettäisi eläkkeensä ja muut valtion edut. Antanet minulle anteeksi jos uskon että Haigilla oli pakottavampiakin syitä erottaa Nixon.

Kuinka hän teki sen? Haig "toimi kapellimestarina eroamismarssissa," sanoo Shearer, luovuttamalla todisteet Nixonia vastaan Republikaani-kansanedustajille, presidentin puheen kirjoittajille ja muille Nixonin lähipiiriin kuuluville. "Haig varmisti että senaattori Barry Goldwaterille, joka kuului Republikaanien konservatiiviseen siipeen, annettiin puhtaaksi kirjoitettu teksti näistä kirotuista nauhoista 23. kesäkuuta," Shearer raportoi. Ymmärsitkö? Presidentin pääneuvonantaja saa selville että pomo ei suostu muuttamaan mieltään, joten hän antaa kopiot kaikkein kirotuimmista nauhoista niille muutamalle tukijalle jotka Nixonilla vielä oli! Miksi Nixon ei erottanut Haigia ja polttanut näitä nauhoja? Taas kerran, kaikkein ilmeisin, kaikkein loogisin vastaus on että hän ei tehnyt koska hän ei voinut.

Shearer jatkaa:

"Ja seuraavassa Kabinetin kokouksessa, joka oli myös viimeinen, jossa ainakin puolet jäsenistä odotti hänen eroavan, Nixon paasasi inflaatiosta, julisti aikomuksenaan olevan jatkaa virassa, ja käski heitä levittämään sanaa."

"Haig ja Kissinger vaihtoivat katseita. Kun kokous oli ohi, Kissinger jäi jälkeen. Pehmeästi hän ehdotti että Presidentin tulisi erota."

Myöhemmin samana iltapäivänä, "Haig otti esiin viimeisen korttinsa." Senaatin Republikaani-johtajat Hugh Scott ja Barry Goldwater, Demokraatti-johtaja John Rhodesin kanssa, vierailivat Nixonin luona ja kertoivat että tuki hänelle Senaatissa oli haihtunut. "Sinä iltana," Shearer raportoi, "keskusteltuaan Kissingerin ja Haigin kanssa, Richard Nixon päätti erota."

Ja näin Rockefellerin Huoneen kolme muskettisoturia järjestivät vallankaappauksen joka poisti Nixonin Valkoisesta Talosta, ja toi Nelsonin sisään. Pocantico Hillsissä on täytynyt olla melkoiset juhlat.

Ole ystävällinen äläkä ymmärrä meitä väärin. Me emme väitä että Richard Nixon olisi ollut viaton lammas jonka kimppuun iso paha susi hyökkäsi. Kyse oli enemmänkin siitä että AI Capone nitistää Bugs Moranin ja lähettää sitten kukkia hautajaisiin. Pointti on siinä että koko skenaario -- Putkimiesten luomisesta, uskomattomalla tavalla möhlityn Watergate-murron kautta -- nauhojen olemassaolon paljastamiseen, nauhojen säilyttämiseen ja niiden käyttöön pakottaa Nixon eroamaan -- oli Rockefellerin julkisivu-miehen kirjoittama ja ohjaama.

Se ei ollut vailla merkitystä, että ainoastaan ne joilla oli yhteydet Rockefellerin imperiumiin jäivät eloon Watergatesta, kun taas melkein kaikki muut häväistiin -- jotkut jauhettiin isoista kivistä pieniksi kiviksi.

Alexander Haig -- välitön kenraali (instant General) -- kuten Tri. Huck kutsui häntä, sai nopeasti palkkion. Haig on nyt Liittoutuneiden ylin komentaja Euroopassa, kenraali joka on vastuussa NATO:n sotilasjohdosta. Korvatakseen Haldemanin, Haigin täytyi jäädä eläkkeelle armeijasta. On vain vähän epäilystä etteikö Haigille olisi luvattu välitön arvonnousu sekä hyväpalkkainen elinikäinen työ kun tämä hyvä laiva Nixonia vajosi aaltojen ale. Hän sai molemmat.

Henry Kissinger on toinen Watergaten voittaja. Huolimatta siitä tosiasiasta että hän ei ainoastaan salakuunnellut omaa henkilökuntaansa, vaan myös sanomalehtien toimittajia, tuskin yhtäkään kriittistä sanaa esiintyi lehdissä. Sitten tuli paljastus että Kissinger oli vastuussa Putkimiesten perustamisesta. Ho hum. Watergate-skandaalien aikana Kissinger nousi korkeaan ulkoministerin virkaan ja säilytti samalla asemansa kansallisen turvallisuuden neuvonantajana. Hänellä oli suunnaton valta ulkopolitiikassa ja tiedustelussa. Hänen valtansa lähde oli hänen rahoittajansa, Nelson Rockefeller.

Kissinger osoitti, taas kerran, että yksikään ihminen ei voi palvella kahta isäntää. Aivan kuten Haig oli sanonut että hän "ei koskaan olisi Nixonin mies," Kissinger oli sanonut Nixonista: "En työskentelisi koskaan tälle miehelle." Hän piti sanansa. Hän työskenteli Rockefellereille.

Toinen Watergate-fiaskosta hyötynyt oli tämä "luotettava keskilännen konservatiivi", Gerald Ford. Kuten tavallista, kuva jonka media-mogulit loivat on valovuosien päässä totuudesta. Huolimatta siitä mitä jotkut irvileuat ovat sanoneet, Ford osoitti, palvellessaan Warrenin komissiossa joka tutki John F. Kennedyn salamurhaa, että hän ei ollut pelannut jalkapalloa ilman kypärää liian usein: hän osoitti voivansa pitää suunsa kiinni koskien suurta peittelyä. Siihen aikana kun hän oli varapresidentti, Ford osallistui Bilderberg-kokouksiin ja Rockefeller oli nimittänyt hänet Elintärkeiden vaihtoehtojen kansalliskomiteaan (National Commission on Critical Choices).

Bilderbergerit ovat eräänlainen kansainvälinen CFR. He tapaavat kerran vuodessa jossakin ylellisessä syrjäisessä piilopaikassa pilkatakseen demokratiaa. Nämä tapaamiset, joissa on mukana maailman eliittiä politiikan, liike-elämän, rahoituksen ja ay-liikkeen taholta, eivät saa käytännössä lainkaan huomiota mediassa. Katso luku 5, kirjasta None Dare Call It Conspiracy ( https://gazeta.neocities.org/~patato/gary5.html).

Katalyytti joka järjesti Fordin nimityksen oli Wisconsinin entinen kansanedustaja Mel Laird. Laird oli ollut puolustusministeri Nixonin hallituksessa ja myöhemmin presidentin neuvonantaja. CFR:n jäsenenä, Laird tietää missä valta on. Jos annat anteeksi sanaleikin, hän pitää periaatteensa hyvin öljyttyinä.

Toimien sellaisessa ominaisuudessa jota Paul Scott kutsuu nimellä "Mr. Inside" -- Rockefellerille, Laird suostutteli Nixonin että hän ei nimittäisi valtiovarainministeri John Connallya Agnewin tilalle. Hän vakuutti Presidentille että Kongressi ei tulisi koskaan vahvistamaan Connallyn nimitystä ja ehdotti kompromissinä Gerald Fordin nimitystä varapresidentiksi.

Mutta tietysti, suurin voittaja Watergate-ruletissa oli Nelson Rockefeller. Hän on nyt vertauskuvallisen sydämenlyönnin päässä elinikäisestä kunnianhimostaan -- USA:n presidentin virasta.

Kun Bobo Sears Rockefeller haki avioeroa edesmenneestä Winthrop Rockefelleristä, nainen räjäytti kaksi pommia oikeuskäsittelyssä. Ensimmäinen oli että Winthropilla oli eräs maailman suurimmista ja arvokkaimmista pornografisista kokoelmista.

Ilmestys numero kaksi tässä oudossa avioerokäsittelyssä oli sen paljastuminen että Rockefellerin veljekset kerääntyvät aika ajoin yhteen pohtimaan kuinka saisivat tehtyä Nelsonista presidentin, ilman vaaleja. (He ymmärsivät että hän ei pääsisi koskaan Oval Officeen vaalien kautta.)

Joten Rockefeller nimitettiin varapresidentiksi. Ja, hänet nimitti mies jota ei ollut vaaleilla valittu, jonka nimitti mies joka erosi koska hän oli joutumassa syytteeseen. Me epäilemme että voisivatko Rockefellerin veljekset unelmoida mistään mikä olisi edes lähelläkään näin villiä, edes viidennen martinin jälkeen. Vai voisivatko he?

Ford pyysi Republikaanien Kongressijohtajilta ehdotuksia varapresidentiksi. Valinta muistutti Venäjän vaaleja. Jokaisen joka oli yllättynyt Rockefellerin valinnasta, on täytynyt saapua kaupunkiin naurisvankkureiden päällä.

Vihjaammeko me, että Nixon oli tehnyt sopimuksen Fordin nimittämiseksi uudeksi presidentiksi (vastineeksi hän sai vapautuksen syytteistä), ja sitten Ford nimitti Nelson Rockefellerin varapresidentiksi? Tämä on juuri se mitä me sanomme. Jokainen joka epäilee tällaisen sopimuksen olemassaoloa luultavasti ajattelee että ammatilliset nyrkkeilyottelut ovat todellisia. Tämä saattaa olla vain sattumaa, mutta, 7.12.1973, New York Timesin etusivulla sanottiin: "Fordista varapresidentti Edustajainhuoneen hyväksynnän jälkeen."

Otsikon alla sanotaan: "Kuvernööri eroaa ja pyrkii presidentiksi, hänen avustajansa sanovat."

Samalla kun kansakunta keskittyi Watergaten kuulustelu-sirkukseen, todellinen show käytiin eri teltan sisällä. Kolumnisti Paul Scott kirjoitti siihen aikaan: "Draama joka oli paketoitu Senaatin Watergaten kuulusteluihin ovat ainoastaan värikäs täytenumero USA:n historian eräälle röyhkeimmistä ja ovelimmista muutoksista." Ja hän jatkoi tämän paljastuksen kera:

"Samalla kun kaikkien huomio keskittyi "mitättömien" (small time) näyttelijöiden esiin tuomiseen jotka mahtailivat TV-kameroiden edessä jotka nauhoittivat Senaatin erityisistuntoa, vain muutama etuoikeutettu sisäpiiriläinen tiesi että todellinen suuri näytelmä tapahtui Pennsylvania Avenuen toisessa päässä."

"Osana suunnitelmaa luoda uusi maailmanjärjestys [maailmanhallitus], päänäytelmään liittyy huolellisesti suunniteltu vallanvaihto Presidentti Nixonilta New Yorkin kuvernööri Rockefellerille, joka on nyt strategisesti asettumassa presidentiksi vuoden 1976 tienoilla."

"Se että riittääkö Rockefellerin suunnaton taloudellinen vauraus, yhteiskunnallinen ja poliittinen valta toteuttamaan tämä huolellisesti suunniteltu 'vallan anastaminen', on eräs aikamme hyytävimpiä ja jännittävimpiä poliittisia kertomuksia."

Puolet Rockefellerin vallankaappauksesta on jo toteutettu. Tämän vuosikymmenen [1970-luku] kysymys on: Minne Rocky suuntaa seuraavaksi? Vuonna 1968, epäonnistuttuaan kolmannen kerran pyrkimyksessään nousta presidentiksi, Rocky ilmoitti: "Vanha ahneus on mennyttä." Onko tämä "vanha ahneus" palannut? Rakastaako King Kong banaaneja?

Ilmeisesti Rockefellerit eivät nähneet kaikkea vaivaa työntää Watergate-pyörät liikkeelle jos heillä ei olisi jotakin suurta mielessään. Poliittisena ennustajana toimiminen on vain hieman vähemmän vaarallinen ammatti kuin ajaa moottoripyörällä Evel Knievelin kanssa. Faktojen kerääminen on yksi asia, niiden haijastaminen tarkasti tulevaisuuteen on aivan toista luokkaa. Olosuhteet muuttuvat, emmekä me usko että on olemassa yhtä yksittäistä suunnitelmaa kiveen hakattuna. Rockefellerit eivät koskaan pane kaikkia taloudellisia tai poliittisia munia yhteen koriin. Epäilemättä, tällä perheellä on kokonainen laivasto vaihtoehtoja.

Rocky sanoo nyt että hän ei pyri vaaleihin (he will not run) Fordin kanssa vuonna 1976. Hän ei sanonut että hän ei pyrkisi vaaleihin ilman häntä. Meidän Washingtonin lähteemme kertovat meille että se oli Nelsonin idea ilmoittaa että hän ei pyrkisi vaaleihin Fordin talutusnuorassa (that he would not be on a Ford ticket), ja että Jerry rukoili häntä että hän ei antaisi tällaista ilmoitusta. Syy miksi Nelson pyrkii jättämään S/S Jerry Fordin, on että se on uppoava laiva. Rockyn yksityinen gallup raporttien mukaan osoittaa että Ford häviäisi selkeästi vuoden 1976 esivaalit ja täten heittäisi nimityksen apposen auki.

Siinä vaiheessa Rockefellerin soittokunta kulkisi historian suurimman mediakampanjan mukana, teemana että ainoastaan Rocky voi pelastaa meidät. Todellakin, Washingtonin parhaiten informoidun kolumnistin, Paul Scottin mukaan, Rockefeller alkoi järjestellä itsenäistä kampanja-organisaatiota kaksi viikkoa ennen kuin ilmoitti että hän ei lähtisi vaaleihin Fordin kanssa. [Fordin varapresidenttiehdokkaana?] Mutta odota, juoni tihenee.

Moni kieltäytyy uskomasta että seuraava ennustus toteutuisi, mutta me löisimme vetoa sen puolesta. Jos Nelson saa top spotin [hänestä tulee presidentti?], mies numero kaksi lipussa [varapresidentti?] tulee olemaan Ronald Reagan. Se tullaan menestyksekkäästi myymään uskollisille Republlikaaneille kaikkialla maassa "lippuna joka pelastaa puolueen". Alentuisiko Reagan (prostitute) siihen että hän suostuisi olemaan numero kaksi Rockyn lipussa? Valitettavasti, vastaus on kyllä. Reagan tulee tekemään kaiken mitä hänen -- rahamiesten keittiö-kabinettinsa -- pyytää häntä tekemään. Kun Republikaanit hyväksyivät hänet Kalifornian kuvernööri-ehdokkaaksi vuonna 1966, hän nopeasti katkaisi siteen kovan linjan konservatiiveihin ja asetti Rockefellerin miehiä avain-neuvonantajikseen.

Se että onko Rocky huipulla vai asemassa numero kaksi lipussa saattaa riippua siitä että lupaavatko hänen yksityiset gallupinsa että hän voisi nousta presidentiksi. Äskettäiset julkiset mielipidemittaukset osoittavat että hän ei ole aivan niin suosittu amerikkalaisten keskuudessa kuin jäätelö on eväsretkellä. Vaikka Rockefellerin perhe on valmis laittamaan 100 miljoonaa dollaria saadakseen Nelsonin Valkoiseen Taloon, se ei kenties auta. Amerikkalaiset näyttävät suhtautuvan vaistomaisen epäluuloisesti häneen.

Se kuinka ahkerasti tätä kirjaa luetaan voisi vaikuttaa Rockyn päätökseen.

Sen lisäksi että he tuhlaisivat rahaa Rockefeller-Reagan -lipun suoraan ja epäsuoraan kampanjaan, Rockefellerin Huoneen voidaan olettaa pumppaavan rahaa tuhansin erilaisin ja petollisin tavoin jakaakseen Demokraattien äänet. Hubert Humphrey on suosittu Demokraattien keskuudessa. Yhdysvallat on siirtynyt niin kauas kohti fasismi-sosialismia että Hubert Humphreytä, joka loi ADA:n (Americans for Democratic Action), pidetään keskitien kulkijana. Kuten Nixon vuonna 1968, Humphrey on mies jonka aika on tullut. Kukaan ei ole hirvittävän innoissaan hänen vuokseen, mutta useimmat hyväksyvät hänet.

Äärivasemmiston lippu jota johtaa Eugene McCarthy ja Idahon senaattori Frank Church, voisi karkottaa riittävän suuren määrän perinteisiä Demokraatteja jotta Republikaanit saisivat 40 % äänistä. Hajoita ja hallitse on vaalipelin nimi.

Wallacen voidaan odottaa menevän mukaan patrioottisena kolmannen puolueen ehdokkaana ja viedä joitakin työmies-tyyppisiä ääniä Humphreyltä. Wallace ei ole Rockefellerin mies ja perhe toivoo että hän ei aloittaisi tällaistä metsäpalon kaltaista kampanjaa Vallitsevaa Järjestelmää vastaan.

Sillä välin Nelson voi jatkaa tosiasiallisena presidenttinä, jättäen Fordin kävelemään ympäriinsä selässään maalattu ympyrä. Koska Ford on tehnyt Rockystä Domestic Councilin johtajan (joka hallitsee kotimaan politiikkaa), ja koska Kissinger johtaa ulkopolitiikkaa, Rockefellerin Huone johtaa hallitusta kaikin muin tavoin paitsi 'virallisesti'. Nelsonin pitäminen varapresidenttinä on ase joka on ikuisesti suunnattu Fordin temppeliä päin. Jos Jerry jostakin syystä ei suostu kulkemaan mukana, Salaisen palvelun mies voi kääntää katseensa kun salamurhaaja tekee tehtävänsä.

Olettakaamme että julkinen vastareaktio Rockya kohtaan on niin voimakas että hänet heitetään pois Republikaanien lipusta. Ja olettakaamme myös että Humphrey tai joku toinen Demokraatti voittaa presidentinvaalit. Tarkoittaako tämä että kuninkaalliset Rockefellerit riisuttaisiin vallasta? Ei, jollei koko CFR-sosialisti-fasistinen maailmanhallituksen strategia hylätä. Jos Rocky syrjäytetään, se olisi suuri isku hänen paisuneelle egolleen ja saattaisi viedä Rockefellerin Suuren Sulautumisen [USA + SNTL] aikataulun kauaksi tulevaisuuteen. Rockefellerin Huone jatkaisi toimintaansa CFR:n kautta. Mutta heidän suunnitelmansa maailman valloittamiseksi jatkuisi silti.

Sinä ymmärrät, meillä on Rockefeller-Republikaanit ja Rockefeller-Demokraatit (Rockepubs and the Rockedems), mutta niillä ei ole minkäänlaista eroa. Molemmat puolueet kuuluvat Rockefellerin Huoneeseen.