The Rockefeller File

LUKU 12: Ikuinen valta valtaistuimen takana

"Tyrannian yksittäiset teot voidaan yhdistää kyseisen ajan satunnaiseen mielipiteeseen, mutta sortojen sarja, jotka alkoivat tiettynä ajanjaksona, ja jotka jatkuivat muuttumatomina ministerien jokaisen muutoksen myötä, osoittavat aivan liian selvästi tarkoituksellisen, systemaattisen suunnitelman viedä meidät orjuuteen."

- Thomas Jefferson

Kun John D. Rockefeller oli lähestymässä öljyteollisuuden monipolisoimista, eräs hänen suosituimmista urotöistään oli napata kilpailija sisältä päin. Hän laittoi omia miehiään kilpailijan toimistoon, tai lahjoi muiden firmojen työntekijöitä toimimaan hänen puolestaan. John Davisonin jälkeläiset pelaavat nyt samaa peliä meidän hallituksemme kanssa. Ei ole väliä sillä mikä puolue on vallassa; riippumatta siitä että onko Demokraattinen tai Republikaaninen hallinto, Rockefellerin väellä on avainasema, erityisesti ulkopolitiikan ja rahoituksen alueella. Rockefellerien Huone on ikuinen valta valtaistuimen takana.

Rockefellerin vaikutusvalta Valkoisessa Talossa alkoi vuonna 1894 William McKinleyn valinnan myötä. Mutta vasta Franklin Delano Rooseveltin aikana siitä tuli määräävä tekijä politiikan teossa. Monin tavoin, New Deal oli Rockefellerin diili.

Vaikka yleisesti uskotaan että New Deal suunniteltiin auttamaan bisnes ja pörssi toipumaan nopeasti lamasta, se pitkitti lamaa useita vuosia. Me tiedämme nyt että tämä seuraus oli tahallaan aiheutettu. Muiden tekijöiden ohella, Rockefellerit halusivat pitää osakkeiden hinnan alhaisena jotta he voisivat ostaa niitä halvalla. (On huomauttamisen arvoista että tämä New Deal käsitteli mitä hellävaraisimmin Rockefellerin etuja. Yksityiskohtaista tietoa kirjan None Dare Call It Conspiracy 3. luvussa, sekä Antony Suttonin kirjassa Wall Street and F.D.R..)

Rockefellerin tärkein agentti oli Harry Hopkins, jota Rockefeller-säätiö rahoitti yli kymmenen vuotta kun hän johti Järjestäytynyttä sosiaalipalvelua (Organized Social Service). Hopkinsista tuli Franklin D. Rooseveltin alter ego, jopa siihen pisteeseen että hän asui Valkoisessa Talossa. Hän oli Amerikan toiseksi mahtavin mies sodan aikana.

Kuten Walter Winchell raportoi siihen aikaan, Hopkins myönsi olevansa kiitollisuudenvelassa Rockefellereille kun hänet nimitettiin kauppaministeriksi, tarjoamalla apulaisministerin virkaa Nelsonille. William Rusher kertoo meille Los Angeles Herald Examiner -lehdessä 7.9.1975:

"Nelson Rockefeller värvättiin FDR:n luottomiehen, Harry Hopkinsin toimesta, toteuttamaan New Deal 1930-luvulla... Hän ilmeisesti ei ollut edes Republikaani, vuonna 1940, ja vielä vähemmän konservatiivi. SInä vuonna, kun Toinen maailmansota lähestyi Amerikkaa, FDR teki hänelle palveluksen antamalla hänelle pehmeän siviiliviran Valkoisessa Talossa jossa hän pysyi sodan loppuun saakka."

Se tosiasia että Nelson oli numero 10 paikallisessa värväyslistassa, kun hän sattumalta "laskeutui" työpaikkaansa New Dealissa, saattaa selittää miksi tämä nuori Rockefeller oli niin innokas hylkäämään nukkaisen perheen aseman liittyäkseen Washingtonin virkamieskuntaan.

New York Times 20.5.1960 paljastaa että nimittämisensä jälkeen "Rockefelleristä tuli Rooseveltille läheinen henkilö, joka vietti salaisia lomapäiviä Presidentin kanssa Camp Davidissa..." Kaksikymmentä vuotta myöhemmin, Nelson muistelee Newsweek -lehdelle että "tällä maalla ei ole ollut tunnetta tarkoituksesta tai suunnasta Rooseveltin jälkeen." Vuoden 1962 haastattelussa, tämä tuleva varapresidentti otti etäisyyttä konservatiivisiin Republikaaneihin, sanomalla että he olivat "kuten karja joka ei ollut menossa minnekään."

Dwight D. Eisenhowerin (CFR) hallituksessa, Nelson auttoi luomaan Terveys-, koulutus- ja hyvinvointiministeriön, ja palveli sen apulaisministerinä, joka vie nykyään budjetista suuremman osan kuin puolustus. Mutta hallituksen johtamisessa on niin suuri työ että Rockefellerien täytyy delegoida suurin osa töistä ystäville, työtovereille ja agenteille.

Eisenhowerin ensimmäinen ulkoministeri, John Foster Dulles (CFR), oli Rockefellerin serkku. Dullesin seuraaja oli Christian Herter (CFR), jolla oli järkeä avioitua Standard Oilin perilliseksi. Herbert Brownell (CFR), oli Rockefellerin työntekijä kun Eisenhower teki hänestä oikeusministerin. Täten Brownell valitsi useita Liittovaltion tuomareita, piirikuntien lakimiehiä, sheriffejä, ja Valkoisen Talon työntekijöitä.

Seitsemäntoista muuta avainviran haltijaa Eisenhowerin hallituksessa oli Rockefellerien CFR:n toimittamia.

Pian noustuaan presidentiksi, John F. Kennedy (CFR), noudatti Rockyn neuvoja ja nimesi Dean Ruskin (CFR), ulkoministerikseen. Rusk, jota kennedy ei ollut koskaan tavannut, erosi Rockefeller Foundationin johtajan paikalta hyväksyäkseen viran.

Kennedy nimitti kansliapäälliköksi Chester Bowlesin (CFR), joka oli ollut Rockefeller Brothers Fundin luottamushenkilö ja Rockefeller Foundationin johtaja. Demokraatti Kennedy sitten nimesi Standard Oilin toimitusjohtajan Alexander Trowbridgen (CFR), apulaiskauppaministeriksi, ja Presidentti Johnson ylensi hänet myöhemmin kauppaministeriksi.

Presidentti Kennedy nimesi myös Roswell Gilpatrickin (CFR), Rockefeller Brothers Fundin luottamushenkilön, apulaispuolustusministeriksi. Käytännössä jokainen huippuvirka JFK:n ja LBJ:n hallituksessa on ollut CFR:n jäsenellä.

Richard Nixon nimitti Nelson Rockefellerin lakimiehen, John Mitchellin, oikeusministeriksi, ja Mitchell johti presidentin uudelleenvalinta-kampanjaa ja hänestä tuli hänen pääneuvonantajansa kotimaan politiikassa. Nixonin ensimmäinen varapresidentti oli pahamaineinen Spiro Agnew, joka oli ollut Rockefeller for President Committeen kansallinen puhemies vuonna 1968, sekä Nixonin suorapuheinen vastustaja kunnes Rocky hyväksyi hänen Valkoisen Talon roolinsa.

Nixonin ja Fordin ulkopolitiikan pääneuvonantaja, tietysti, on tämä kaikkialla läsnä oleva ulkoministeri Henry Kissinger, joka "erosi" CFR:stä liittyäkseen Nixonin hallitukseen. Kymmenen vuoden ajan Kissinger oli ollut Nelson Rockefellerin henkilökohtainen ulkopoliittinen neuvonantaja. Yhteensä Nixon nimitti 115 CFR:n jäsentä hallitukseensa. (Täydellinen lista on kirjailijan teoksessa Richard Nixon: The Man Behind The Mask.) Enemmistö heistä toimii yhä Ford-Rockefellerin hallituksessa.

Kymmenen vuotta sitten, Rockefeller raporttien mukaan vaati, ja sai, etuoikeuden nimittää omia miehiään korkeisiin virkoihin kaikissa tärkeissä Republikaanien komiteoissa -- mukaan lukien elintärkeät, Kansalliset, Senaatin, Kongressin ja Politiikan komiteat. Vaikutus Republikaaniseen puolueeseen on kiistämätön. On luotettavasti arvioitu että vuosien aikana Rockefellerit ovat asettaneet ainakin viisi tuhatta henkilöä tärkeisiin asemiin Liittovaltion ylimmillä tasoilla. Rockefellerin vaikutusvalta ja auktoriteetti toimii yhteiskunnallisten virastojen huipulla, ylittäen täten pelkkien Republikaanien tai Demokraattien hallitukset.

Sijoitettuaan suuret panokset internationalistiseen ulkopolitiikkaan, Rockefellerit varmistavat aina että ulkoministeri ja CIA:n johtaja ovat "heidän poikiaan". Marshall, Acheson, Dulles, Herter, Rusk ja Kissinger ovat kaikki työskennelleet muuttaakseen takapajuisen Neuvostoliiton uskottavaksi Suuren Sulautumisen voimatekijäksi, käyden samaan aikaan sotia tehdäkseen maailmasta turvallisemman paikan Standard Oilille. CIA on palvellut Ulkoministeriön ja Standard Oilin armeijana, tuhoten aidot antikommunistiset liikkeet maailmassa. (Chile saattaa olla ainoa poikkeus. Ilmeisesti Rockefellereitä ei haitannut se että he menettivät omistuksensa tässä maassa.)

CIA:n loi Rockefellerin sukulainen Allen Dulles.

Todellakin, Fordin tärkein varhainen nimitys oli Edward Levi oikeusministeriksi. Levi oli ensimmäinen oikeusministeri modernissa historiassa joka ei ollut koskaan tavannut presidenttiä joka nimitti hänet. Washingtonin poliittisissa piireissä tiedetään hyvin että Levi, Rockefellerin ylläpitämästä Chicagon Yliopistosta, joka ei ollut Republikaani, oli Nelsonin valinta. Tällä uudella oikeusministerillä on maine että hän on yhtä konservatiivinen kuin Maon Punakaarti.

USA:n ulkopolitiikka on tarkoittanut miljardeja dollareita Rockefellereille. Se on maksettu monissa tapauksissa sotilaidemme verellä ja jokaisessa tapauksessa, veronmaksajiemme hiellä. Muistelmissaan John D. Rockefeller kertoo meille: "Eräs meidän suurista auttajistamme on ollut Ulkoministeriö Washingtonissa. Meidän lähettiläämme ja ministerimme ja neuvonantajamme ovat auttaneet meitä tunkeutumaan uusille markkinoille maailman kauimmaisilla reunoilla."

Washingtonilainen toimittaja Jack Anderson kertoo sen näin vuonna 1967:

"uskoministeriö on usein omaksunut politiikkansa suoraan öljy-yhtiöiltä. Kun Suuri Öljy (Big Oil) ei saa sitä mitä se haluaa ulkomailta, Ulkoministeriö yrittää saada sen heille. Monissa maissa, USA:n suurlähetystöt toimivat käytännössä öljy-yhtiöiden haarakonttoreina... Ulkoministeriö voidaan löytää melkein aina 'seitsemän sisaren' puolella, kuten öljyjätit tunnetaan teollisuuden sisällä."

Mitä enemmän asiat muuttuvat, sitä enemmän ne pysyvät samoina.

Aivan kuten Rockefellerit varmistavat että heidän mafiapäällikkönsä johtavat meidän ympärivuotista tuhoisaa ulkopolitiikkaa, sinä voit lyödä vetoa viimeisestä dollaristasi että Rockefellerin Mafia hallitsee kansallista ja kansainvälistä rahapeliä.

Rockefellerit satunnaisesti menettävät omaisuutta kansallistamisten yhteydessä -- ainakin väliaikaisesti -- mielipuolisten vallankaappausten kautta, mutta tällaiset tapaukset ovat huomattavan harvinaisia.

Näin Rockefellerin vaikutusvalta Maailmanpankissa tulee osoittautumaan hyödylliseksi. Teoksessaan Political Economics of International Oil, Michael Tanzer myöntää että, vaikka Maailmanpankki suosittelee hallituksen aktiivista osallistumista käytännössä jokaisella muulla alueella, öljy on merkittävä poikkeus: "Pankin yleinen politiikka on suosia julkisen sektorin roolin minimoimista... Maailmanpankki on kieltäytynyt lainaamasta rahaa yhdellekään hallituksen öljy-operaatiolle alikehittyneissä maissa. Lisäksi, Pankki on esittänyt aktiivista, vaikkakin pinnan alaista roolia, yrittäessään estää alikehittyneitä maita käyttämään omaa pääomaansa öljynporaukseen..."

Rockefellerit ovat tehneet Valtiovarainministeriöstä käytännössä Chase Manhattan Bankin haarakonttorin. Eisenhoverin hallituksen Valtiovarainministeri oli Robert Anderson (CFR). Kennedy vaihtoi hänet Douglas Dilloniin (CFR, ja Rockefeller Brothers Fundin luottamushenkilö). Henry Fowler (CFR) oli Rockefellerin Huoneen edustaja, joka johti Valtiovarainministeriötä LJB:n kaudella. Ja meidän Gerald Fordin aikana, William Simon (CFR), tätä CFR:n rahanvaihtajien temppeliä.

Samalla kun Keskuspankin johtajalla on merkittävä asema, FED:n hallituksen puheenjohtaja on vielä suunnattomasti tärkeämpi. Keskuspankki on arvoitukseen kääritty mysteeri suurimmalle osalle amerikkalaisia. Kuitenkin se on elintärkeä väline jonka avulla Rockefellerit manipuloivat taloutta.

Rockefellerit olivat instrumentteja Keskuspankin luomisessa. Se suunniteltiin salaisessa kokouksessa vuonna 1910 Jekyl Islandilla, Georgian rannikolla. Rockefellerin agentti Frank Vanderlip myönsi useita vuosia myöhemmin muistelmissaan:

"Huolimatta näkemyksistäni koskien suuremman avoimmuuden merkitystä yhteiskunnalle, liittyen korporaatioiden tekemisiin, oli eräs tapaus, vuoden 1910 lopulla, kun oli salaileva -- kuin kuka hyvänsä salaliittolainen... Tunnen että ei ole liioittelua puhua salaisesta tutkimusmatkastamme Jekyl Islandille, aiheena sen hedelmöitys josta lopulta tuli Keskuspankkijärjestelmä."

Jekyl Islandin tapaamisesta syntyi Rahakomission raportti (Monetary Commission Report) ja siitä, Aldrichin asetus. Warburg oli ehdottanut että tämä ehdotettu asetus määriteltäisiin yksinkertaisesti -- Keskuspankkijärjestelmäksi (Federal Reserve System), mutta Aldrich vaati että hänen nimensä tulisi esiintyä asetuksen päärahoittajana. Tämä osoittautui vakavaksi virheeksi; tämä asetus oli niin ilmiselvästi kansainvälisten pankkiirien projekti että sitä ei voitu ajaa läpi Kongressissa.

Piti keksiä uusi strategia. Republikaaninen puolue yhdistettiin liian läheisesti Wall Streetiin. Nämä salaliittolaiset tunnistivat että ainoa keino perustaa keskuspankki oli naamioida esitys, ja saada Demokraatit kannattamaan sitä keinona riisua valta Wall Streetiltä!

Tilaisuus tähän tuli vuonna 1912 kun Jekyl Islandin salaliittolaiset houkuttelivat Teddy RooseveItin ottamaan kolmannen puolueen lipun jakaakseen Republikaanien äänet. Seurauksena oli että heikompi osapuoli, Woodrow Wilson, voitti. Wilson maksoi (paid off) muten hedelmäpeli joka oli juuri pyöräyttänyt kolme tankoa.

Seikkaperäisempi kuvaus keskuspankin luomisesta on annettu kirjassa None Dare Call It Conspiracy.

Tukeakseen fiktiota että Keskuspankkilaki oli "kansan asetus", Sisäpiirin finanssimiehet olivat vastustavinaan sitä. Sekä Aldrich että Vanderlip tuomitsivat sen mikä oli todellisuudessa heidän oma asetuksensa. Melkein kaksikymmentä viisi vuotta myöhemmin, Frank Vanderlip myönsi: "Vaikka Aldrich Federal Reserve Plan hävittiin koska se sisälsi Aldrichin nimen, siitä huolimatta kaikki sen elintärkeät kohdat sisältyivät suunnitelmaan joka lopulta hyväksyttiin.

Hyötyen Kongressin halusta viettää joululomaa, Keskuspankkilaki hyväksyttiin 22.12.1913, äänin 298 - 60 Edustajainhuoneessa ja 43 - 25 Senaatissa.

Äänestyksen jälkeen, kansanedustaja Charles A. Lindberg Senior, kuuluisan lentäjän isä, kertoi Kongressille:

"Tämä laki luo kaikkein suurimman trustin maan päälle... kun Presidentti allekirjoittaa tämän asetuksen, rahavallan näkymätön hallitus, jonka olemassaolon rahatrustien tutkimukset ovat osoittaneet, laillistetaan..."

Tämä on Aldrich Bill valepuvussa.

Tämä uusi laki luo inflaatiota aina kun trustit haluavat sitä.

Keskuspankkilakia pidettiin, ja sitä pidetään yhä, "demokratian" voittona "raharusteista". Mikään ei voisi olla kauempana totuudesta. Koko keskuspankki-konseptin loi se ryhmä joka niin sanotusti menettäisi valtansa sen myötä.

Kuinka mahtava meidän keskuspankkimme on?

FED kontrolloi rahavarojamme sekä korkoja, ja täten se manipuloi koko taloutta luoden inflaatiota tai deflaatiota, taantuman tai nousukauden, lähettää pörssin ylös tai alas, tahtonsa mukaan. FED on niin mahtava että kansanedustaja Wright Patman, Edustajainhuoneen Pankki-komitean puheenjohtaja, väittää:

"Tänään Yhdysvalloissa meillä on käytännössä kaksi hallitusta... Meillä on asianmukainen perustuslaillinen hallitus... Sitten meillä on itsenäinen, hallitsematon ja koordinoimaton hallitus Keskuspankkijärjestelmässä, pelaten rahalla jonka Perustuslaki on varannut Kongressille."

Presidentit, kansanedustajat tai Valtiovarainministeriön sihteerit eivät ohjaa Keskuspankkia. Kun on kyse rahasta, Keskuspankki ohjaa heitä!

Kuinka menestyksekäs tämä Keskuspankkijärjestelmä on ollut? Se riippuu näkökulmastasi. Sen jälkeen kun Woodrow Wilson vannoi virkavalansa, kansallinen velka on noussut 1 miljardista yli 500 miljardiin. Korot joita kansainvälisille pankkiireille maksetaan ovat huimia; 27 miljardia dollaria vuodessa. Se on nyt kolmanneksi suurin menoerä Liittovaltion budjetissa. Ja se kasvaa tasaisesti, kun inflaatio nostaa valtion velkakirjojen korkoa, samalla kun hallitus tekee suunnatonta alijäämää joka vuosi.

Rockefeller-CFR -rahapelurien nerokkaan asiantuntemuksen alla, dollari on menettänyt 75 % ostovoimastaan vuoden 1940 jälkeen. Ja vauhti kiihtyy. Pian sinun paperidollarisi, joka on nyt täysin irrotettu kullasta ja hopeasta Rockefellerien agenttien toimesta, ei ole edes kymmenen centin arvoinen. Se on aivan hyvä Rockefellerien kannalta, heidän ei tarvitse tulla toimeen kiinteiden tulojen tai eläkkeen varassa.

Tänään Amerikkaa valmistellaan uuteen vuoden 1929 tapaiseen mullistukseen. Jos ajattelet että vuoden 1929 pörssiromahdus oli sattumaa tai seurausta tyhmyydestä, se uhmaa kaikkea logiikkaa. Kansainväliset pankkiirit jotka kannattivat inflaatio-politiikkaa ja syöttivät propagandaa joka tuki pörssiä edustivat liian montaa kasautuneen asiantunte muksen sukupolvea jotta he olisivat vahingossa voineet aiheuttaa Suuret pulavuodet. Kuten kansanedustaja Louis McFadden, Edustajainhuoneen Pankki- ja rahakomitean puheenjohtaja, kommentoi:

"Se [lama] ei ollut sattumaa. Se oli huolellisesti laadittu tapahtuma... Kansainväliset pankkiirit pyrkivät luomaan epätoivon tilanteen täällä jotta he voisivat nousta esiin maidän kaikkien hallitsijoina."

Se oli nousukauden ja romahduksen peli, jossa käytettiin hyväksi talouskriisiä lujittamaan poliittista valtaa huipulla missä sitä voidaan kaikkein helpoiten kontrolloida.

Tärkein syy talouskriisille oli tarkoituksellisesti luotu luotto-inflaatio FED:in toimesta. Kuudessa vuodessa se oli paisuttanut rahavarantoja 62 %, mukaan lukien markkina-keinottelu ja Keskilännen asukkaiden epäviisaat investoinnit joita valmistelttin kerittäväksi. Kun keritseminen tapahtui, nämä lampaat katsoivat talouteen realistisesti ja joutuivat paniikkiin. Optimismin korvasi taloudellinen epätoivo; tämä epätoivo sai aikaan halun hyväksyä hallituksen valvonnan merkittävä kasvattaminen taloudessa.

Nyt, Rockefellerit ovat terottamassa keritsimiään antaakseen maailman lampaille uuden trimmauksen. Mutta tämä saattaa olla viimeinen kerta. Vuonna 1929, Amerikka oli kaukana totalitaarisesta hallituksesta. Seuraavaa lamaa tullaan käyttämään tekosynä täydellisen sosialismi-fasistisen kontrollin luomiseksi kotona sekä Maailman supervaltion luomiseksi kansainvälisesti.

Aivan kuten Rockefellerit käyttävät tätä Export-Import Bankia työkaluna ryöstääkseen pääoman ja luotto-nälkiintyneen USA:n talouden ja sen yliverotetut kansalaisensa, he myös käyttävät YK:n Maailmanpankkia vielä yhtenä imuputkena jonka pää on amerikkalaisen veronmaksajan lompakossa.

Avain-luutnanttina amerikkalaisten työläisten köyhdyttäjänä on ollut Eugene Black (CFR), Rockefellerien Chase Manhattan Bankin pääjohtaja. Viidentoista vuoden ajan Black oli ensin toimitusjohtaja, sitten presidentti ja sitten Maailmanpankin johtajien puhemies. On hämmästyttävä "sattuma" kuinka Rockefellerien Chase Manhattan Bankin johtajat päätyvät Maailmanpankin johtajiksi.

Nykyinen Maailmanpankin pääjohtaja on tämä pahamaineinen Robert S. McNamara, joka teki enemmän kuin kukaan toinen amerikkalainen Benedict Arnoldin jälkeen pettääkseen amerikkalaisten puolustuksen. Jos et ole arvannut että McNamara on CFR:n jäsen, sinä et ole lukenut tarpeeksi huolellisesti. Ei yllättävää, Hra. McNamara on innokas moninkertaistamaan Maailmanpankin lainat sosialismin rahoittamiseksi. Kuten hän esittää asian: "Rikkaat kansakunnat voisivat helposti auttaa enemmän köyhiä valtioita kuin mitä he ovat tehneet tähän asti." Hän jatkaa:

"Me Yhdysvalloissa voimme tehdä paljon enemmän hoitaaksemme omia kansallisia ongelmiamme. Ja aivan kuten me voimme tehdä enemmän korjataksemme nämä olosuhteet, me voimme tehdä myös enemmän auttaaksemme kehitysmaiden taloudellista kehittymistä. Kyse on yksinkertaisesti oikeasta tärkeysjärjestyksestä."

Ja linjassa CFR:n politiikan kanssa, McNamara painostaa jo nyt Maailmanpankkia jotta se aloittaisi sinun rahojesi pumppaamisen kommunistiselle blokille. Kuten Puhemies McNamara sanoo: "Me olemme täysin halukkaita vastaanottamaan minkä tahansa itäeurooppalaisen tai muun Kommunistisen blokin valtion jäsenhakemuksen Maailmanpankkiin."

CFR:n kautta, Family Rockefeller on kontrolloinut hallituksen toimeenpanevaa haaraa, erityisesti Ulkoministeriötä ja Valtiovarainministeriötä. Julkista mielipidettä luodaan CFR:n vatsastapuhujien toimesta mediassa. Mutta, Kongressilla on yhä avainrooli USA:n hallitsemisessa. Rockefellerin Huone on perustanut kaksi organisaatiota joiden tarkoituksena on erityisesti vaikuttaa Kongressiin. Ne ovat Common Cause (Yhteinen asia) ja National Committee for an Effective Congress (Tehokkaan Kongressin kansalliskomitea).

Tehokkaan Kongressin kansalliskomitean perusti Eleanor Roosevelt vuonna 1948 jotta valittaisiin "edistyksellisiä" (fasisti-sosialistisia) senaattoreita. Tämä organisaatio ei edes teeskentele olevansa ruohonjuuritason ryhmä. Limusiini-liberaalien keskimääräinen lahjoitus NCEC:lle vuonna 1972 oli 13 000 dollaria.

NCEC:n jäsenet uskovat että kansanedustajien valinta on liian tärkeä jotta se voitaisiin jättää paikallisille äänestäjille.

Vuodesta 1948 lähtien he ovat auttaneet muuttamaan Kongressin koostumusta kerjäämällä Wall Streetilta rahaa (by passing the hat around Wall Street) vakuuttaakseen että "heidän kaltaisiaan kansanedustajia valittaisiin Montanassa, Iowassa, Tennesseessä ja Länsi-Virginiassa." Heidän kaltaisensa tarkoittavat sellaisia ääriliberaaleja senaattoreita kuten Hubert Humphrey, Birch Bayh, Alan Cranston, Frank Church, Clifford Case, Adlai Stevenson, Thomas Eagleton, ja George McCovern joita kaikkia Wall Streetin internationalistit (NCEC) ovat tukeneet; ja joiden kaikkien odotetaan äänestävän fasisti-sosialistisen hallituksen puolesta.

Menneisyydessä, Tehokkaan Kongressin kansalliskomitea keskittyi rahoittamaan säyseitä senaattoreita. Mutta vuonna 1974, nämä sikarikkaat (megabuck) liberaalit alkoivat rahoittaa "omiensa kaltaisia" ehdokkaita Edustajainhuoneeseen. Sen vuoden vaaleissa, NCEC toimi eliminoidakseen Rockefellerien "Uuden maailmanjärjestyksen" vastustajia. Seurauksena oli merkittävä hyppy vasemmalle Edustajainhuoneessa, kun kymmenet veteraani-konservatiivit kärsivät vaalitappion.

Vuoden 1974 vaalikampanjaa varten, NCEC palkkasi ammattimaisia kampanjajohtajia 49 Demokraatti-ehdokkaalle ympäri maata. 35 heistä voitti ja heistä tuli paljon ylistystä saanut "Tuore Demokraattien puoluekoneisto" (Freshman Democratic Caucus).

Eliminoituaan suurimman osan vanhan oppisuunnan Republikaaneista, vuonna 1976, Washington Postin David Broderin mukaan, NCEC keskittyy valitsemaan Liberaaleja Republikaaneja jotka voivat työskennellä Nelson Rockefellerin kanssa. Ehdokkaat jotka pystyvät vakuuttamaan Tehokkaan Kongressin kansalliskomitean monimiljonääri-internationalistit että nämä ovat halukkaita edustamaan heitä äänestäjien sijaan, he voivat saada rajoittamattoman määrän rahaa (unlimited thousands of dollars). Se tulee "palvelusten" muodossa -- ilmainen julkisuus mediassa, ilmainen "tutkimus", ilmainen mielipidemittaus jotta määriteltäisiin millaisen "mielikuvan" ehdokas tarvitsee menestyäkseen, ilmaiset hyökkäykset vastustajia kohtaan, ilmainen mainosten postitus ja kirjallisuus "tärkeissä kysymyksissä". Ennen kaikkea, tämä ehdokas saa ilmaisia työntekijöitä jotka eivät ainoastaan johda hänen kampanjaansa, vaan he jatkavat hänen johtamistaan kun hän pääsee Kongressiin.

Rockefellerin julkisivu jolle on uskottu tehtäväksi tavallisten ihmisten tuen saaminen Sisäpiirin vallankaappaukselle on organisaatio nimeltään Yhteinen asia (Common Cause). Yhteinen asia naamioituu "kansan lobbausjärjestöksi", mutta mikään ei voisi olla kauempana totuudesta.

Yhteinen asia käynnistettiin 1970-luvun alussa miljoonan dollarin mainoskampanjan kera jonka P.T. Barnum suunnitteli. Koko sivun sanomalehtimainokset ja lipevä suoramainonta julistivat että sellainen kuten Common Cause ei olisi Republikaanien eikä Demokraattien, vaan "kansan lobby", joka edustaisi kaikkia amerikkalaisia "rikkaita ja vaikutusvaltaisia" vastaan. Se pitäisi vetää oikeuteen väärästä mainonnasta.

Common Causen puheenjohtaja on Vallitsevan Järjestelmän mies, jolla on uskomattomat ansiot, John Gardner. Terveys-, Koulutus- ja Sosiaaliministeriön (HEW) johtajana 1960-luvun puolivälissä, Gardner ajoi Liittovaltion rahaa ja ohjelmia kaikkeen mikä liikkui. Yksin terveydenhoidon federalisoinnin alueella, HEW-ohjelmiin joita käynnistettiin Gardnerin alaisuudessa kuuluivat Medicare, Medic Aid, mielenterveyskesksuten henkilökunnan korvaaminen Liittovaltion työntekijöillä, julkisten terveydenhoitopalvelujen suunnittelu Liittovaltion tasolla (federal planning of public health services), sekä lukuisia muita sosialisti-fasistisia ohjelmia jotka maksoivat miljardeja. Mutta Gardner johtaa nyt Vallitsevan Järjestelmän rahoittamaa "kansan lobbya" jonka tavoitteena on tuhota "erityis-intressit" jotka hallitsevat politiikkaa.

Tietenkään, yksikään suolansa arvoinen nappikauppias ei halua ihmisten tietävän tästä myrkkypistimestä. Joten John Gardner on poistanut joitakin paljastavimpia ansioitaan elämäkerrastaan jota hän valmistelee Who's Who In America -teokseen. Niiden asemien joukossa jotka hän on poistanut merkinnöistä on hänen paikkansa Rockefeller Brothers Fundin luottamushenkilönä. Loppujen lopuksi, saattaisi olla noloa vaatia julkisesti suurten pankkien ja niiden lihavien trustien vallan riisumista, jos paljastuu että palvelet samaan aikaan Chase Manhattan Bankin hallitsijoita. Jotkin epäluuluiset sielut saattaisivat epäillä vilpittömyyttäsi. Suuret öljyntuottajat ovat toinen Common Causen kohde. Luonnollisesti, hän ei ole enää Shell Oilin johtokunnan jäsenten luettelossa (se on maailman toiseksi suurin öljy-yhtiö).

Haudattuna syvälle Senaatin asiakirjoihin on erään lobbarin raportti jonka Gardner oli täyttänyt, jossa oli merkittynä vuoden 1970 viimeisen neljänneksen lahjoitusten antajat. Suurin lahjoittaja oli John D. Rockefeller III, joka antoi 25 000 dollaria; David Rockefeller antoi 10 000 dollaria; Martha Rockefeller antoi 10 000 dollaria; Chase Manhattan Bank antoi 5 000 dollaria; Amory Houghton Junior Rockefeller Foundationista lahjoitti 10 000 dollaria; Nelson Rockefeller antoi vaatimattomat 500 dollaria; J. Richardson Dilworth, perheen taloudellinen neuvonantaja, antoi 500 dollaria; A. Meyer, vanhempi liikekumppani Lazard Freres and Companyssä, Rothschildin amerikkalaisessa pankissa, antoi 10 000 dollaria; A.E. Friedman, liikekumppani Rockefellerien kanssa liitossa olevassa Kuhn, Loeb and Companyssa antoi 10 000 dollaria; ja, lista Vallitsevan Järjestelmän super-rikkaista jatkuu ja jatkuu.

Huomioi että nämä olivat "silmiinpistäviä" lahjoituksia -- suuri raha joka teki Common Causesta mahdollisen. Ne olvati Rockefellereitä ja heidän liittolaisiaan jotka lahjoittivat siemenen, rahan jota käytettiin mainosten ostamiseen kaikissa näissä aikakauslehdissä ja sanomalehdissä, sekä suoramainontaan 2,5 miljoonalle amerikkalaiselle joita houkuteltiin maksamaan viidentoista dollarin jäsenmaksu. Ilman Rockefellereitä ei olisi alkupotkua, ei 250 000 jäsentä joiden maksut sallivat organisaation puhemiehen väittää että Rockefellerit ovat maksaneet vain pienen osuuden koko summasta. Mutta kuinka moni ihminen lankeaisi ansaan jos he tietäisivät että Gardner on Daddy Rockabucksin julkisivu? Yhtä moni kuin osallistuu sukellusvene-kisoihin Boisessa.

Common Cause väittää että sillä on 350 000 jäsentä ja 6,3 miljoonan dollarin vuotuinen budjetti. Ironisesti, vuosittaisen raportin mukaan jonka laki vaatii lobbaajilta, se käyttää rahaa lobaamiseen enemmän kiin mikään muu järjestö Capitol-kukkulalla. Tämä Rockefellerin anti-lobby on nyt suurin ryhmä.

Massiivista julkisuutta jota Common Cause saa Vallitsevan Järjestelmän lehdissä osoittaa se fakta että vuonna 1974 New York Times News Service yksin, julkaisi yli sata artikkelia Common Causesta. Se tarkoittaa suurta artikkelia kaksi kertaa viikossa. Kun sinä ajattelet satoja tärkeitä sanomalehtiä ympäri maata jotka ovat liitossa New York Times News Servicen kanssa, ja muistat että toinenkin merkittävä uutispalvelu on julkaissut samalla lailla suuren määrän tarinoita joissa ylistetään Common Causea, sinä heti näet miksi sen jokaisen liikahduksen vaikutus on suunnaton.

Toinen suuri Rockefellerien Common Causen suuri voitto on "kampanja-uudistus" -laki vuodelta 1974. Värväyslehtisessään, Common Cause julistaa että järjestön 11 jäsentä ovat johtaneet kansalaisten ponnisteluja muuttaakseen tapaa jolla kansakuntamme rahoittaa poliittisia kampanjoita.

Tällä asetuksella on monia vaarallisia johdannaisvaikutuksia. Howard Phillips raportoi Human Events -lehdessä 2.11.1974, että tämän lainsäädännön alla, "ehdokasta, jonka näkemykset eroavat hallitsevan poliittisen Vallitsevan Järjestelmän näkemyksistä, rajoitetaan siinä kuinka paljon hän saa käyttää rahaa oman asiansa ajamiseen." Samalla, Phillips sanoo, niiden ihmisten vaikeuksia jotka haastavat Liberaalin Vallitsevan Järjestelmän, voidaan suunnattomasti lisätä "aiheen perusteella suuntautuneiden Liberaalien organisaatioiden ei-poliittisten kampanjoiden toimesta" [kuten NCEC tai Common Cause] joka laittaa suuria summia edistääkseen omia näkemyksiään, ilman että heidän tarvitsisi välittää asetuksesta joka rajoittaa poliittisiin kampanjoihin käytettäviä rahoja (koska, teknisesti, rahaa ei käytetä ehdokasta 'vastaan' jonka kanssa he ovat eri mieltä).

Tämä on se mitä Common Cause vaatii -- "järjestelmän avaamista". Se on juoni joka sallii Rockefellerien ja heidän ystäviensä jotka hallitsevat Common Causea kerätä ja kuluttaa suunnattomia summia vastustajiensa lyömiseen samalla kun he rajoittavat vastustajiensa kykyä kerätä rahaa.

Nyt kun Rockefellereilla on sellainen Kongressi kuin he haluavat, heillä on aikomus pitää se sellaisena. He tietävät että Liberaali Vallitseva Järjestelmä joka hallitsee mediaa voi antaa suosikki-ehdokkaalleen suunnattoman määrän ilmaista julkisuutta jonka, menneisyydessä, Vallitsevan Järjestelmän vastaiset ehdokkaat saivat ainoastaan suunnattomilla rahasummilla. He uskovat että he ovat nyt sulkeneet tämän potentiaalisen lähteen oppositiolta. Common Cause mainostaa että se on "uusi voima amerikkalaisella poliittisella kartalla." Mikä se on... se on Rockefellerin poliittinen julkisivu. Ja se on vaarallisen voimakas. Kuten kansanedustaja F. Edward Hebert julisti NBC:n haastattelussa 5.2.1975:

"Amerikkalaisten olisi parempi herätä siihen mitä tämä ryhmä on tekemässä koska he voivat tuhota tämän maan. Nämä uudet kansanedustajat eivät johda Kongressia, Common Cause johtaa Kongressia."

Kuka valitsi heidät?

Tämä on hyvä kysymys, Kansanedustaja Hebert. Ja vastaus kuuluu: Samat Sisäpiiriläiset jotka "valitsivat" Nelson Rockefellerin USA:n varapresidentiksi.