21.5.2014

Lusitania, Woodrow Wilson, sekä petokset jotka veivät USA:n Ensimmäiseen maailmansotaan.

Tämä on pitkä artikkeli. Mutta Ensimmäinen maailmansota -- joka oli ensimmäinen globaali sota, ja vaati noin 65 miljoonan ihmisen hengen -- on lähes unohdettu. Tämä artikkeli sisältää monia tukahdutettuja faktoja, ja minä toivon että tämän avulla sinä ymmärrät paremmin kuinka menneisyys yhdistää nykyisyyden.

Kun keskustellaan mahdollisuudesta että Kolmas maailmansota nousee jännityksestä joka vallitsee Lähi-idässä tai Ukrainassa, on soveliasta tutkia Ensimmäistä maailmansotaa, jonka syttymisestä tulee kuluneeksi tänä vuonna 100 vuotta. USA:n liittyminen tähän sotaan, kuten niin moniin muihinkin sotiin, toteutettiin Väärän lipun kautta.

Vuonna 1915, Britannia oli sodassa Saksaa vastaan. USA oli yhä puolueeton. 7. toukokuuta, Lusitania, Englantilainen matkustaja-alus matkalla Amerikasta Englantiin, upposi saksalaisen sukellusveneen toimesta, noin 12 mailia Irlannin etelärannikolta. Turmasta pelastui 764 ihmistä, mutta lähes 1 200 ihmistä, mukaan lukien 128 amerikkalaista, menetti henkensä. Lusitania, joka oli ollut maailman suurin alus kun se valmistui vuonna 1907 -- upposi vain 18 minuutissa sen jälkeen kun yksi ainoa torpedo osui siihen. Eloonjääneet raportoivat että oli ollut kaksi räjähdystä -- ensin pienempi jota seurasi suunnaton räjähdys. Tämä vahvistettiin U-20 veneen lokikirjassa joka upotti laivan.

Tämä tragedia esitettiin yleisölle mielivaltaisena naisten ja lasten teurastamisena. Siitä tuli sinnikkään propaganda-kampanjan aihe, mukaan lukien valheellinen väite että saksalaiset lapset saivat pitää lomaa koulusta juhliakseen upotusta. Lusitania oli kaikkein tärkein sarjassa tekosyitä joita käytettiin saamaan aikaan USA:n sodanjulistus Saksaa vastaan.

Ymmärtämässä Saksan U-vene politiikkaa

Sen jälkeen kun sota alkoi vuonna 1914, Britannia aloitti välittömästi Saksan merisaarron, pysäyttäen kauppalaivat ja kylväen miinoja Pohjanmereen. Koska englantilaiset luokittelivat jopa elintarvikkeet "sota-materiaaliksi", saksalaisten täytyi säännöstellä ruokaa. Kaikkien arvioiden mukaan, useita satoja tuhansia ihmisiä kuoli lopulta nälkään saarron seurauksena.

Saksan päätös saartaa Britannia oli kosto. Koska englantilaisilla oli ylivoimainen laivasto, saksalaisten ainoa keino toteuttaa saarto oli sukellusveneet. Vaikka media USA:ssa luonnehti sukellusvene-sodankäyntiä barbaariseksi, englantilaisten miinat olivat aivan yhtä tuhoisia kuin saksalaisten torpedot. Edelleen, samalla kun saksalaiset tavallisesti ottivat kohteekseen ainoastaan vihollisvaltioiden laivat (säästäen puolueettomat), englantilaisten saarto koski kaikkia, puolueettomien maiden laivoja samoin kuin vihollismaiden laivoja.

Sodan alkuvaiheessa, U-veneet noudattivat "Risteilyalus-sääntöjä" (Cruiser Rules) jotka oli laadittu kansainvälisen lain puitteissa (Haagin neuvotteluissa). Ennen risteilyaluksen upottamista, veneet nousivat pintaan ja sallivat matkustajien nousta pelastusveneisiin.

Tämä muuttui kuitenkin, kiitos uusien sääntöjen jotka Englantilainen amiraliteetti otti käyttöön, jonka johdossa Winston Churchill oli. Englantilaiset alkoivat aseistaa kauppalaivojaan. Kuten Colin Simpson huomauttaa teoksessaan The Lusitania:

Vuodesta 1914 lähtien, annettiin jatkuvana virtana määräyksiä englantilaisten kauppalaivojen kapteeneille. Heidän täytyi taistella sukellusveneitä vastaan, joko asein, jos heillä oli niitä, tai törmäämällä niihin. Jokainen kapteeni joka antautui tuli asettaa syytteeseen, ja monia asetettiin. [1]

Eräälle englantilaiselle kauppiaalle maksettiin palkkioksi 3 300 dollaria siitä että hän törmäsi sukellusveneeseen. Täten käytettiin sekä keppiä että porkkanaa.

Saksalaiset kohtasivat suuren ongelman. Sota-aluksina, sukellusveneet olivat haavoittuvia. Yksi laukaus jopa pienikaliiberisella kanuunalla voisi upottaa U-veneen. Lusitanian tapauksen aikaan, kauppiaat olivat upottaneet useita sukellusveneitä. Walter Schweiger, Lusitanian upottaneen aluksen kapteeni, oli aiemmin juuri päässyt pakoon törmäysyritykseltä. Vaikka U-veneiden kapteenit jatkoivat hienotunteisuutta (discretion), he olivat usein haluttomia nousemaan pintaan ja ottamaan riskin tulla tuhotuksi noudattamalla "Risteilyalus-sääntöjä" jotka Britannia itse oli hylännyt.

Schweiger; Churchill as head of Admiralty.

Miksi Churchill rikkoi säännöt

Ennen Lusitanian upottamista, Winston Churchill kirjoitti Walter Runciman´ille, Kauppa-komission presidentille, että on "mitä tärkeintä houkutella puolueettomien maiden aluksia rannoillemme, toivoen että se saisi Yhdysvallat mukaan sotaan Saksaa vastaan." [2] Sodan jälkeen ilmestyneessä kirjassaan The World Crisis, Churchill kirjoitti: "Manööveri joka tuo liittolaisen kentälle on yhtä tärkeä kuin se joka voittaa suren taistelun." [3]

Ensimmäinen englantilaisten vastatoimenpide joka oli minun vastuullani vuonna 1915 oli aseistaa englantilaiset kauppalaivat mahdolisimman tehokkaasti aseilla joilla on riittävä voima estää U-veneitä hyökkäämästä pinnalta... oska U-veneet pakotettiin näiden aseiden kautta turvautumaan yhä suuremmassa määrin pinnan alta tehtäviin hyökkäyksiin, he kohtasivat uusia vaaroja. Veden alla purjehtiva U-vene, rajoitetun näkyvyyden kera, joutui ottamaan riskin ampua vahingossa puolueetonta laivaa ja hukuttaa miehistö, ja täten viedä Saksa sotaan muiden suurvaltojen kanssa. [4]

Churchillin pettymykseksi, kuitenkin, U-veneiden kapteenit välttivät hyökkäämästä amerikkalaisten laivojen kimppuun. Seuraavaksi paras asia, täten, oli saada englantilainen laiva jossa olisi amerikkalaisia matkustajia. Churchill´illä oli Komentaja Joseph Kenworthy, joka laati raportin millaisia poliittisia seurauksia tällaisella upottamisella olisi. Lusitaniasta tuli Churchill´in toiveiden täyttymys. Tähän Väärään lippuun kuului koordinaatio Atlantin molemmin puolin. Poliittinen tausta vaatii meitä poikkeamaan Lusitaniasta hetkeksi.

Pankkiirien palvelijatar

Woodrow Wilson valittiin presidentiksi vuonna 1912. Ottaen huomioon että tällä entisellä Princetonin professorila oli vain yhden vuoden kokemus politiikasta (New Jerseyn kuvernöörinä), tämä oli ihme jonka vain "American Establishment" (jota kutsutaan myös Illuminatiksi) olisi voinut toteuttaa. Wilsonin tärkeimpien rahoittaja-enkelien joukossa oli ammusten valmistaja Cleveland Dodge (National City Bank/Rockefellers) sekä pankkiiri Jacob Schiff (Kuhn, Loeb Bank/Rothschilds).

Wall Streetin republikaanit olivat hallinneet Valkoista Taloa 16 vuoden ajan, mutta puolueen sisällä nousi äänekäs uudistusta vaativien liike, senaatorien kuten Robert La Folletten ja kansanedustajien kuten Charles Lindberghin suojeluksessa. Nämä pankkiirit jättivät republikaanit tappelemaan kesknään, ja asettivat luottamuksensa Wilsoniin. J. P. Morganin tuella, entinen republikaani-presidentti Theodore Roosevelt siirrettiin syrjään lyhytaikaisen "Bull Moose" -puolueen ehdokkaaksi. Hänen ehdokkuutensa jakoi republikaanien äänet hänen sekä kyvyttömän presidentin William Howard Taftin välillä. Tämä salli Wilsonin, Demokraattisen puolueen ehdokkaan, voittaa vaalit vain 42 prosentin äänisaaliilla. Koska Roosevelt puhui äänekkäästi (röyhkeästi), "uudistuksesta", hän myös auttoi tekemään tyhjäksi La Folletten yrityksen saada republikaanien ehdokkuus.

Curtis Dall´in mukaan (Presidentti Franklin D. Rooseveltin lapsipuoli), Wilson lupasi pankkiiri Bernard Baruchille tehdä neljä asiaa jos hänet valitaan presidentiksi:

• Kuunnella niitä joilla on tarjota ehdokas hänen kabinettiinsa;
• Tukea keskuspankin luomista (i.e., the Federal Reserve);
• Tukea tuloveron luomista;
• Kuunnella neuvonantajiaan mikäli Euroopassa syttyy sota. [5]

Kuinka erinomaisesti Wilson täytti nämä lupaukset! Nämä olivat yhä päiviä, tietysti, ennen kuin Ulkomaansuhteiden neuvosto -- tärkein värväyspaikka presidentin kabinetteihin viime vuosisadalla -- oli olemassa. Wilsonin kabinettiin valittiin "Eversti" Edward Mandell House, CFR:n perustaja. Hän oli Wall Streetin etuja ajava mies, joka sui Valkoisessa Talossa, omistaen sellaisen vaikutusvallan että Harper's Weekly kutsui häntä nimellä "Assistant President House". (Hänen rooliaan voidaan verrata Harry Hopkinsiin, joka myöhemmin asui Valkoisessa Talossa Franklin D. Rooseveltin kaudella, toimien läheisessä yhteistyössä Bernard Baruchin kanssa.)

Wilson & House; Bernard Baruch.

1913 -- Wilsonin ensimmäinen vuosi virassa -- näki sekä Keskuspankin että tuloveron syntymisen (tämä jälkimmäinen ratifioitiin kuukausi ennen hänen virkaan astumistaan). Keskuspankki antoi pankkiireilla vallan päättää koroista (ja täten manipuloida myös pörssiä tahtonsa mukaan) sekä luoda rahaa tyhjästä, joka virtaisi heidän monikansallisiin pankkeihinsa ja korporaatioihin. Edward Mandell Housen virallinen elämäkerran kirjoittaja, Charles Seymour (Skull & Bones), kutsui Housea Keskuspankki-asetuksen (Federal Reserve Act) "näkymättömäksi suojelusenkeliksi". [6]

Tulovero (jota pankkiireilla ei ollut aikomustakaan maksaa) antoi heille pidätysoikeuden amerikkalaisten ansaitsemiin rahoihin (a lien on Americans' earning power), jotta nämä maksaisivat (muiden asioiden ohella) korkoa jota pankkiirit keräisivät valtiolle myöntämistään lainoista. Sekä alkuperäisen keskuspankki-lainsäädännön, kuten myös tuloveron, otti esille senaattori Nelson Aldrich, jonka tytär avioitui John D. Rockefeller Juniorin kanssa; hän oli CFR:n johtajan David Rockefellerin isoisä äidin puolelta.

Sitten kun Keskuspankki ja tulovero oli asetettu, tarvittiin vielä yksi asia: merkittävä syy jonka varjolla Amerikka voisi lainata rahaa. Kesäkuussa 1914, kuusi kuukautta sen jälkeen kun Keskuspankki-laki hyväksyttiin, arkkiherttua Franz Ferdinand murhattiin, aloittaen Ensimmäisen maailmansodan. Yhdysvallat tuli mukaan sotaan; seurauksena, meidän kansallinen velkamme kasvoi 1 miljardista 25 miljardiin dollariin.

Tämä sota ei tuonut ainoastaan miljardien voittoja Illuminatille, vaan Kansainliiton muodossa se alkuasteella toteutti heidän unelmansa maailmanhallituksesta. Mutta kuinka saada Yhdysvallat mukaan sotaan? Tässä englantilaisten ja amerikkalaisten Laitosten (Establishments) edut kävivät yhteen Lusitanian uppoamisen myötä.

Väärä lippu joka tiedettiin ennalta

Meidän suurlähettiläämme Englannissa oli militanttisesti Britanniaa kannattava Walter Hines Page; opiskeluaikanaan hän sai 25 000 dollarin yksityisen vuosittaisen stipendin (yli puoli miljoonaa tämän päivän rahassa) ammus-magnaatti Cleveland Dodgelta, niin että hän kykeni elämään "kunnolliseen suurlähettilään tyyliin". [7] (Realipolitiikassa, tätä normaalisti kutsutaan "lahjukseksi".)

2.5.1915 -- viisi vuorokautta ennen Lusitanian uppoamista -- Page kirjoitti pojalleen: "Jos englantilainen matkustaja-alus joka on täynnä amerikkalaisia matkustajia räjäytettäisiin, mitä Setä Sam tekisi? Näin tulee tapahtumaan." [8]

Edward Mandell House oli Englannissa sihen aikaan kun Wilson oli lähettiläänä. aamulla 7. toukokuuta, House tapasi Edward Grey´n, Englannin ulkoministerin. House muistelee: "Me puhuimme mahdollisuudesta että matkustaja-alus uppoaisi, ja minä kerroin hänelle että jos näin tapahtuu, suuttumuksen aalto pyyhkäisisi yli Amerikan , joka itsessään luultavasti veisi meidät sotaan." [9] Myöhemmin sinä päivänä, House ja Grey tapasivat Kuningas George V:n Buckinghamin Palatsissa. House kirjoitti: "Me aloimme keskustella, outoa kylläkin, mahdollisuudesta että Saksa upottaisi Atlantin yli purjehtivan matkustaja-aluksen... Hän [kuningas] sanoi: 'Oletetaan että he upottaisivat Lusitanian jossa on amerikkalaisia matkustajia?'" [10] (Nämä lainaukset ovat House´n virallisessa elämäkerrassa.)

Näitä sanoja ei voi pitää sattumana joita ehdotettiin vapaamuotoisessa keskustelussa.

Sinä iltana, pidettiin loisteliaat illalliset House´n kunniaksi; useita englantilaisia arvovieraita osallistui niihin, mukaan lukien Grey, ja -- House´n pyynnöstä -- Lord Mersey, onnettomuustutkija, joka myöhemmin johtaisi myöhemmin tutkimuksia liittyen Lusitaniaan. Näiden illallisten aikaan saapui uutinen tämän suuren laivan uppoamisesta. House ilmoitti kokoontuneille vieraille että Amerikka liittyisi sotaan kuukauden sisällä.

Seuraavana päivänä, Suurlähettiläs Page sähkötti Wilsonille: "Vapaasti ilmaistu universaali mielipide on että USA:n täytyy julistaa sota tai menettää eurooppalaisten kunnioitus. Sen perusteella mitä minä tiedän, tämä mielipide on universaali. Jos USA liittyy sotaan, moraalinen ja fyysinen vaikutus tuo rauhan nopeasti ja antaa Yhdysvalloille suuren vaikutusvallan sodan lopettamisessa ja täten maailman uudelleen järjestelyssä estääkseen sen uusiutumisen..." [11] Tämä merkittävä sähke paljastaa että tämä sodan jälkeinen maailman uudelleen järjestely -- joka todella tapahtui neljä vuotta myöhemmin Pariisin rauhankonferenssissa, jossa Wilson ehdotti Kansainliittoa -- visioitiin jo alusta lähtien. Berliinissä, odottamatta edes ohjeita, USA:n suurlähetystö alkoi valmistella sulkemistaan.

Kuten me näemme, Wilson-House-Page olivat yliarvioineet amerikkalaisten halukkuuden lähteä sotaan Lusitanian vuoksi. Mutta ensin: kuinka tämä Väärä Lippu toteutettiin? Kuinka englantilaiset ja amerikkalaiset viranomaiset tiesivät, etukäteen, että sukellusvene todennäköisesti ottaisi kohteekseen tämän laivan? Ja että hyökkäys johtaisi laivan "räjähtämiseen" ja uppoamiseen? Miksi tämä 32 000 tonnin alus vajosi aaltojen alle vain 18 minuutissa?

Loistoristeilijästä sotalaivaksi

Cunard Line rakensi Lusitanian ja sen sisaraluksen Britannian hallitukselta saadulla lainalla, joka myös tuki rahallisesti Cunard Linea sen juoksevissa kuluissa. Vastineeksi, amiraliteetti vaati että nämä laivat suunniteltaisiin sotilaita kuljettaviksi laivoiksi jotka olisivat saatavilla sodan syttyessä.

Helmikuussa 1913, Winston Churchill informoi Cunardin pääjohtajaa Alfred Booth´ia että sota Saksaa vastaan oli odotettavissa, arvellen että se syttyisi syyskuussa 1914. [12] (Hän erehtyi ainoastaan kuukaudella.) Ohjeiden mukaan, Lusitania, kuten muutkin englantilaiset valtamerilaivat, muokattiin kuljettamaan aseita. On epätietoisuutta siitä että oliko laivassa tykki, mutta joidenkin todistusten mukaan siellä oli, piilotettuna alimmalle kannelle, minne matkustajilla ei ollut lupa mennä. Lusitania oli merkitty joukkojenkuljetusalukseksi teoksessa nimeltä Jane's Fighting Ships, josta U-veneiden komentajilla oli kopio kohteiden tunnistamiseksi.

Mikä vielä tärkeämpää, englantilaiset käyttivät Lusitaniaa suurten ammuslastien kuljettamiseen USA:sta Englantiin. Koska USA:n hallitus ei sallinut ammusten kuljettamista matkustajalaivoissa, englantilaiset kiersivät määräyksen väärennetyillä asiakirjoilla. Wilson oli nimittänyt Dudley Field Malonen New Yorkin sataman tullipäälliköksi. Malone leimasi asiakirjat, tietäen hyvin mitä oli meneillään.

Kun sukellusvene-sodankäynti lisääntyi, tilanne kävi liian vaikeaksi Lusitanian kapteenille David Dow´lle, joka informoi Cunardia että hän ei voisi enää kuljettaa matkustajia ja ammuksia samassa laivassa. Seurauksena, viimeisellä matkalla William Turner korvasi hänet.

Tällä kohtalokkaalla matkalla, Lusitania kuljetti kuusi miljoonaa kiväärin ammusta sekä yli 50 tonnia kranaatinkuoria. Mutta oli muita esineitä jotka antavat mahdollisia vihjeitä arvoitukselliselle toiselle räjähdykselle joka upotti laivan sen jälkeen kun yksi torpedo oli osunut siihen. Eräs oli pumpuliruuti, räjähde jota englantilaiset käyttivät miinoissaan. (Siitä käytettiin nimitystä gun "cotton" koska sen valmistuksessa kemikaalit imeytettiin puuvillaan.)

USA:n Oikeusministeriön arkistoissa on valaehtoinen todistus jonka Tri. E.W. Ritter von Rettegh oli allekirjoittanut, kemisti jonka kapteeni Guy Gaunt, Britannian laivasto-attasea oli palkannut Washingtonissa. Ritter von Rettegh sanoi että Gaunt kutsui hänet toimistoonsa 26.4.1915, ja kysyi että millainen vaikutus sillä olisi jos merivesi koskettaisi pumpuliruutia. Tämä kemisti selitti että oli kahdenlaista pumpuliruutia -- trinitro-selluloosaa johon merivesi ei vaikuttaisi, ja pyroxyliinia, jonka merivesi saisi räjähtämään, seurauksena kemikaalien reaktioista jotka hän selitti teknillisen yksityiskohtaisesti. [13]

Seuraavana päivänä, Gaunt vieraili Du Pont´in ammustehtaalla Christfieldissä, New Jerseyllä, ja Du Pont täten lähetti tonneittain pyroxyliiniä, pakattuna juuttikankaaseen, Cunard in varastoon New York Cityssä, jossa se lastattiin Lusitaniaan. On aivan selvää mitä tarkoittaa kun lastiluettelon mukaan laivassa oli 3 813 kahdenkymmenen kilon konttia "juustoa", sekä 696 konttia "voita". Nämä paketit eivät olleet voita eivätkä juustoa: ne eivät olleet jäähdytetyissä osastoissa; niiden päämääräksi lueteltiin Kuninkaallisen laivaston aseiden testauslaitos; eikä kukaan vaatinut vakuutusyhtiöltä korvausta menetetystä "voista" ja "juustosta". [14]

Captain Turner (left); Guy Gaunt.

Tuhansien puuvillaruutia täynnä olevien juuttisäkkien asettaminen Lusitaniaan lisää suuresti mahdollisuutta että torpedo saisi tämän laivan -- kuten Suurlähettiläs Page ennusti -- "räjähtämään". Ottaen huomioon että tämä laiva kuljetti myös tonneittain kranaatinkuoria ja ammuksia, tuhon todennäköisyys kasvoi entisestään. Eräs Lusitanialta eloon jäänyt, Joseph Marichal, lausui kuulleensa kiväärin ammusten räjähtävän, ääni joka oli hänelle tuttu sillä hän oli entinen upseeri Ranskan armeijassa.

On huomionarvoista että annettuaan valaehtoisen todistuksen, tämä kemisti pidätettiin ja häntä syytettiin "lausunnosta joka uhkasi valtion rauhaa". Hänet tuomittiin vankilaan. Gaunt, toisaalta, ylennettiin kontra-amiraaliksi (rear-admiral) ja hän sai aatelisarvon.

Lusitanian rahtikirjoissa oli muitakin arvoituksellisia tavaroita. Eräs oli 323 paalia "turkiksia". Nämä turkikset olivat peräisin Du Pont´in varastoista; ne oli tarkoitettu anglantilaiselle yhtiölle nimeltä B.F. Babcock, joka ei ollut koskaan mukana turkisten maahantuonnissa, vaan sen sijaan toi maahan puuvillaa jota käytettiin pumpuliruudin valmistukseen. [15] Kuten "voin" ja "juuston" tapauksessa, kukaan ei vaatinut vakuutusyhtiöltä korvausta "turkiksista".

Patrick O'Sullivan, teoksessaan The Lusitania: Unravelling the Mysteries, kannatti teoriaa että räjähdyksen aiheutti alumiinijauhe, erittäin herkkä räjähdysaine; sitä oli laivassa 46 tonnia, määränpäänä Woolrich Arsenal. Lastina oli myös 18 laatikkoa iskusytyttimiä jotka sisälsivät elohopea-suoloja, jotka torpedon isku olisi myös voinut räjäyttää.

Riippumatta siitä mikä aine räjähti ensin, massiivinen räjähdys joka upotti laivan oli peräisin edestä jossa ammuksia säilytettiin.

Saksalaisten varoitukset

Saksalaisilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin yrittää estää Lusitanian ammusten saapumista Englantiin. Mutta he eivät myöskään halunneet provosoida Amerikkaa vahingoittamalla sen kansalaisia. 22. huhtikuuta, he julkaisivat näkyvän varoituksen viidessäkymmenessä sanomalehdessä, varoittaen potentiaalisia matkustajia vaarasta. Tämä olisi antanut yleisölle viikon varoitusajan. Kuitenkin, eräs ulkoministeriön viranomainen määräsi että varoituksia ei saanut julkaista. 26. huhtikuuta, George Viereck, joka edusti saksalaisia, sai tavata ulkoministeri William Jennings Bryanin. Bryan kumosi välittömästi kiellon julkaista varoitus, ja kehotti myös Presidentti Wilsonia varoittamaan amerikkalaisia. Wilson, kuitenkin, koska hän oli pankkiirien talutusnuorassa, kieltäytyi tekemästä näin.

Ansan virittäminen

Ei ollut takeita että tämä väärä lippu toteutuisi, sillä se riippui U-veneiden komentajien ennustamattomista toimista. Oli, kuitenkin, mahdollisuus. Englantilaiset olivat murtaneet Saksan laivaston koodit. Vaikka he eivät voineet paikallistaa sukellusveneen tarkkaa sijaintia, havaitut radio-signaalit antoivat runsaasti tietoa U-vemeiden aktiviteeteista, määränpäästä sekä yleisistä toiminta-alueista. He olivat myös hyvin tietoisia U-20 -veneiden läsnäolosta Irlanninmerellä sinä toukokuussa, sukellusveneiden upottamista laivoista saatujen raporttien perusteella.

5. toukokuuta -- kaksi vuorokautta ennen tragediaa -- Winston Churchill tapasi Amiraali Fisherin (First Sea Lord), Amiraali Oliverin (Laivaston henkilöstöpäällikkö), sekä komentaja Joseph Kenworthyn (Laivaston tiedustelu), amiraliteetin karttahuoneessa. Siellä suuri ruudukko osoitti englantilaisten laivojen sekä vihollislaivojen sijainnin, nastoilla merkittyinä. Kartta osoitti että Lusitania ja U-20 olivat törmäyskurssilla. Siitä mitä puhuttiin ei ole kirjallista mainintaa, mutta Kenworthy kirjoitti sodan jälkeen julkaistussa kirjassaan The Freedom of the Seas näin: "Lusitania lähetettiin tarkoituksella huomattavan hiljaisella vauhdilla alueelle jossa U-veneiden tiedettiin odottavan, ja ilman saattuetta." Kuitenkin, julkaisija poisti sanan "tarkoituksella" amiraliteetin vaatimuksesta. [16]

Churchill with Admiral Fisher; Kenworthy.

Amiraliteetti olisi voinut turvata Lusitanian määräämällä sen purjehtimaan Irlannin pohjoispuolelta, missä U-veneet eivät operoineet. Erityisen tuhoisaa oli lähettää laiva ilman saattuetta. Aiemmilla matkoilla, hävittäjät olivat purjehtineet Lusitanian mukana siellä missä epäiltiin olevan sukellusveneitä. 7. toukokuuta, kuitenkaan, yhtäkään hävittäjää ei määrätty suojelemaan häntä, vaikka neljä hävittäjää oli toimettomana läheisessä Milford Haven´in satamassa, ja huolimatta siitä että U-20 -veneiden tiedettiin olevan läsnä eteläisellä Irlanninmerellä, jossa ne olivat upottaneet kaksi höyrylaivaa edeltävänä päivänä. [17] Ainoa sotalaiva joka määrättiin kohtaamaan Lusitania, oli vanha risteilijä, Juno. Kuitenkin, jopa Juno määrättiin takaisin Queenstownin satamaan Irlannin etelärannikolla -- sillä perusteella että se oli altis sukellusvene-hyökkäykselle!

Kuitenkaan, Lusitania ei saanut käskyä rantautua Queenstowniin. 6. päivän iltana, Kapteeni Turner vakuutti yhä hermostuneemmiksi käyville matkustajille että, saapuessaan sota-alueelle seuraavana päivänä, Kuninkaallinen laivasto pitäisi heistä huolen. Mutta kun päivä koitti, Kuninkaallista laivastoa ei näkynyt missään. Turner oli yksin Irlanninmerellä ja U-veneet väijymässä. Lusitanian ja mantereen välillä oli langatonta viestintää (it is a matter of record that there were wireless communications with the Lusitania), mutta nämä viestit ovat olleet aina kateissa Ameriliteetin kansioista. Jotkut epäilevät että Turner olisi pyytänyt lupaa ohjata laiva toiselle kurssille mutta että pyyntöön ei suostuttu. Vara-amiraali Henry Coke, joka komensi puolustusta tällä sektorilla Queenstownin päämajastaan käsin, pyysi saada Amiraliteetilta lupaa ohjata Lusitania toiselle reitille. Hän ei saanut vastausta.

The U-20.

Patrick Beesly´ä pidetään johtavana auktoriteettina Englannin laivaston tiedustelun historiassa, jonka viranomainen hän oli pitkään.  Kirjassaan Room 40, Beesly kirjoitti:

Ei mitään, ehdottomasti ei tehty mitään turvaamaan laivan turvallinen saapuminen... Minut vastahakoisesti ajetaan johtopäätökseen että oli olemassa salaliitto asettaa Lusitania vaaraan toivoen että edes epäonnistunut hyökkäys häntä vastaan toisi Yhdysvallat mukaan sotaan. Tällaista salaliittoa ei olisi voitu toteuttaa ilman Winston Churchillin lupaa ja hyväksyntää. [18]

Peittely

Heti kun Vara-amiraali Coke sai raportin Lusitanian SOS-viestistä, hän määräsi Junon pelastustehtäviin. Eloonjääneet näkivät tämän risteilijän kun se määrättiin takaisin Queenstowniin Amiraliteetin määräyksestä -- sillä tekosyyllä että sukellusvene (joka oli lähtenyt pois) voisi upottaa myös sen. Vaikka tämä huolenaihe oli perusteltu, sen vuoksi menetettiin epäilemättä paljon ihmishenkiä, sillä vasta kauan Junon takaisin kutsumisen jälkeen muita pelastusaluksia -- kalastusaluksia ja partioveneitä -- alkoi saapua paikalle.

Alukset nostivat ylös satoja ruumiita jotka huuhtoutuivat Irlannin rannikolle. Toinen ohje jonka Amiraliteetti lähetti Coke´lle oli "varmistaa että ruumiit jotka valittiin tutkimuksiin eivät olleet kuolleet tai silpoutuneet tavalla jota me emme halua julkistaa." [19] Mihin muuhun tämä voisi viitata kuin silpoutumiseen laivan ammuslastin räjähdyksessä?

Oli annettu myös määräyksiä yrittää pysäyttää paikallisen kuolemansyyntutkijan, John Horganin, tutkimukset, pelosta että irlantilaiset -- joiden suhteet englantilaisiin olivat kireitä -- saattaisivat ryhtyä kostotoimenpiteisiin. (Tämä pelko osoittautui perusteettomaksi.)

Britanniassa, virallinen tutkimus uppoamisesta pidettiin Lord Merseyn edessä, joka johti myös Titanicin tutkimuksia. Kuitenkin, ennenkuin se pääsi alkuun, Amiraliteetti teki laivan kapteenista, William Turnerista, syntipukin:

• Viikon kuluessa uppoamisesta, Richard Webb, Amiraliteetin Kauppa-divisioonan johtaja, antoi raportin jossa sanottiin Turnerista että "henkilö joutuu tekemään johtopäätöksen että hän on joko täysin kyvytön, tai että hän toimi saksalaisten laskuun." [20]

• Amiraali Lord Fisher oli samaa mieltä, sanoen että Turner "ei ole typerä vaan lurjus. Minä pidän ehdottoman varmana että Lusitanian Kapteeni Turner on roisto ja että hänet on lahjottu... Minä toivon että Kapteeni Turner pidätetään välittömästi tutkimusten jälkeen, riippumatta siitä mitä todistukset tai löydöt ovat." [21] Ja, hän lisäsi huomautuksissaan Webb´in raporttiin: "Eikö Lord Merseyn pitäisi saada vihje?" [22]

• Churchill vastasi: "Me jahtaamme Kapteenia ilman tarkastuksia." [23]

• Sitten Webb kirjoitti Lord Merseylle: "Amiraliteetin johtokunta kehottaa informoimaan sinulle että on poliittisesti hyödyllistä että Kapteeni Turneria syytetään tästä katastrofista." [24]

• Täten, rikkoen oikeuslaitoksen perinteitä, Lord Merseytä pyydettiin antamaan tuomio jo ennenkuin tutkimukset edes alkoivat. Vaatimus tuli miehiltä jotka olivat vastuussa siitä että Lusitanialta kiellettiin suoja.

Vertaus Pearl Harboriin on sopiva. Tässä tapauksessa, presidentti Franklin D. Rooseveltilla ja tietyillä viranomaisilla oli täydellinen tieto tulevasta hyökkäyksestä, jota he eivät suostuneet antamaan komantajille Hawaijilla, Amiraali Kimmelille ja Kenraali Shortille. Sitten Roosevelt nimitti tutkimuslautakunnan, Robertsin komission, joka laittoi kaiken syyn Kimmelin ja Shortin niskoille. Roosevelt noudatti täten esimerkkiä jonka hänen kaukainen serkkunsa, Churchill käytti ensimmäistä kertaa, 26 vuotta aiemmin. On mainitsemisen arvoista että kun Lusitania upposi, Franklin D. Roosevelt oli Laivaston apulaissihteeri, sama virka joka hänen toisella serkullaan oli, Theodore Rooseveltilla, kun USS Maine räjähti vuonna 1898, käynnistäen USA:n ja Espanjan välisen sodan.

Tutkimuksissa, jotka pidettiin osin kameran edessä, Lord Mersey (yllä), kiisti kaikki todisteet Lusitanian ammuslastista. Kapteeni Turnerilta ei koskaan edes kysytty mitä laivassa oli lastina. Mersey turvautui Dudley Field Malonen lähettämään kirjeeseen jossa sanottiin että tavarat laivan lastiluettelossa "olicat sallittuja matkustajalaivoissa Yhdysvaltojen lakien mukaan." Malonen kirje esitettiin ilman valaa (hän kieltäytyi antamasta lausuntoa valaehtoisesti) ja viittasi ainoastaan ensimmäiseen sivuun, ei sen 24-sivun mittaiseen liitteeseen.

Merseyn raportti antoi johtopäätöksen että: "Laivan sekä matkustajien hengen menetys oli seurauksena torpedoista jotka saksalainen sukellusvene ampui." Kuitenkaan, Mersey ei halunnut ristiinnaulita Kapteeni Turneria. Tässä näyttää olleen kaksi tekijää: (1) Ei saatu kouriintuntuvaa näyttöä joka olisi kiistänyt Turnerin, kykenevänä ja kokeneena merimiehenä; (2) Oikeudenkäynnin aikaan, Churchill oli erotettu Amiraliteetista tuhoisan Dardanelles´in (Gallipoli) sotaretken seurauksena, joten ei ollut enää tarvetta lepyttää häntä.

Kuulemisen jälkeen, Mersey kertoi lapsilleen: "Lusitanian tapaus oli kirotun likaista bisnestä." [25]

Yhdysvalloissa, erillinen kuulemistilaisuus Lusitanian tapauksesta pidettiin paljon myöhemmin tuomari Julius Mayerin alaisuudessa. Laivan lasti oli tullut tunnetuksi yhä laajemmin. Senaattori Robert La Follette lausui julkisesti:

Neljä päivää ennen Lusitanian lähtöä, Ulkoministeri Bryan varoitti henkilökohtaisesti Presidentti Wilsonia että Lusitanian ruumassa oli 6 000 000 ammusta, räjähteiden lisäksi; ja että matkustajat jotka purjehtivat laivalla toimivat maan lakien vastaisesti, koska lain mukaan yhdenkään matkustajan ei tule matkustaa junassa tai purjehtia aluksella jossa on mukana vaarallisia räjähteitä. [26]

Amerikkalaiset perheet jotka olivat menettäneet omaisiaan haastoivat Cunard Line oikeuteen siitä että se salli matkustajien purjehtia aluksella jossa oli lastina ammuksia. Dudley Field Malone nimitettiin apulaispuolustajaksi ja, jos hänet tuomittaisiin syylliseksi, syyte olisi tahaton tappo (involuntary manslaughter). Kuitenkaan, oikeudenkäynnissä ei kuultu puheenvuoroja liittyen siihen että lastina olisi ollut mitään lainvastaista. Tuomari Mayer, turvautuen osaltaan Merseyn löydöksiin, julisti Cunard Linen syyttömäksi.

Mayerin kuulemistilaisuudesta puuttui tärkeä todiste: Lusitanian alkuperäinen lastiluettelo. Presidentti Wilson henkilökohtaisesti sinetöi sen kirjeeseen, merkinnällä: "Ainoastaan Yhdysvaltain presidentillä on lupa avata se," ja piilotti sen Valtiovarainministeriön arkistoihin (joka valvoo tullia). Me tiedämme tämän koska presidentti Franklin D. Roosevelt hankki sen myöhemmin itselleen, ja se löytyi hänen papereidensa joukosta.

Väärä lippu horjuu

Vaikka Eversti House ja Suurlähettiläs Page näyttivät vakuuttuneilta siitä että Yhdysvallat julistaisi sodan Lusitanian vuoksi, amerikkalaiset eivät jakaneet heidän kiihkoaan. He olivat järkyttyneitä uppoamisesta, mutta eivät riittävästi jotta olisivat lähettäneet poikansa Euroopan taistelukentille.

Ei ollut perusteita sotaan:

• Englantilaiset olivat ensimmäisiä jotka rikkoivat "Risteilyalus-sääntöjä", eikä se ollut menetys kaikille, erityisesti Saksasta muuttaneille amerikkalaisille;

• Yritys kätkeä totuus Lusitanian ammuslastista oli ainoastaan osittainen menestys; monet ymmärsivät että englantilaiset käyttivät naisia ja lapsia suojellakseen asekuljetuksia -- kuten ulkoministeriön lainopillinen neuvonantaja ilmaisi asian, sekoittaen "vauvat ja luodit" (babies and bullets).

• Amerikkalaiset jotka haluaisivat matkustaa Englantiin turvallisesti voisivat tehdä sen helposti käyttämällä amerikalaisia laivoja tai puolueettomien maiden aluksia. Amerikkalaiset jotka astuivat englantilaiseen alukseen matkustivat omalla riskillään; he eivät voisi vaatia immuniteettia saksalaisten hyökkäykseltä yhtään enempää kuin amerikkalainen joka matkustaisi englantilaisten aselastin mukana taistelukentällä Ranskassa.

Koska kansalaisten tunteet eivät olleet sodan kannalta suotuisia, Wilson ja House aloittivat sellaisen joka olisi pitkä sarjassa diplomaattisia turnailuja (jousts) joiden laskettiin provosoivan Saksa tulehtuneisiin suhteisiin. Lusitanian jälkeen, Wilson vaati että Saksa lopettaisi sukellusvene-sodankäynnin. Saksalaiset vastasivat että Lusitania oli vihollisvaltion risteilijä jolla oli ammuksia lastinaan, ja että Britannian amiraliteetti oli määrännyt kaikki kauppalaivat tulittamaan sukellusveneitä tai törmäämään niihin (he antoivat Wilsonille kopiot englantilaisten määräyksistä, jotka U-veneen miehistö oli löytänyt kaappaamastaan aluksesta). Wilson kiisti syytökset, väittäen että Saksan hallitus oli saanut väärää tietoa.

Ulkoministeri William Jennings Bryan kieltäytyi allekirjoittamasta tätä vastausta. Hän oli ollut jo pitkään taistellut tämän jälkimmäisen kaksois-standardi -politiikkaa vastaan: suvaita Englannin toteuttamaa Saksan merisaartoa sekä "Risteilyalus-sääntöjen" väärinkäyttöä, samalla kun esitti armotonta kritiikkiä Saksaa vastaan siitä että Saksa maksoi samalla mitalla takaisin. Nyt Bryania pyydettiin allekirjoittamaan huomautus joka oli räikeän valheellinen -- sillä Dudley Field Malone oli jo kertonut Wilsonille että "käytänössä kaikki hänen [Lusitanian] lasti oli jossain määrin laitonta." [27] Bryan erosi virastaa, mistä syystä lehdistö arvosteli häntä. New York World syytti häntä "sanoin kuvaamattomasta petoksesta".

Oikealta vasemmalle: Bryan; sarjakuva jossa Kaiser ylistää Bryania; Dudley Field Malone.
Mielenkiintoista, Malone vastustaisi Bryania toisen kerran lakimiehenä joka avusti Clarence
Darrow´ia vuoden 1925 Scopesin apinaoikeudenkäynnissä; ja vuonna 1944 hän esitti Winston
Churchilliä elokuvassa "Mission to Moscow" joka on kenties kaikkein voimakkaimmin kommunismia
suosiva elokuva jonka Hollywood on koskaan tehnyt. On luultavasti järkevää sanoa että Malone
oli "connected".

Bryanin ero oli voitto Illuminatille, sillä hänellä oli sellaista mitä he eivät voineet sietää: suoraselkäisyyttä. Hänestä oli tehty ulkoministeri vastalahjana siitä että hän auttoi turvaamaan Wilsonin nimityksen vuoden 1912 Demokraattien puoluekokouksessa. Hänen paikalleen nimitettiin Robert Lansing, sotaa kannattava Ulkoministeriön lainopillinen neuvonantaja joka oli jo osoittautunut käyttökelpoiseksi Bryanin käskyjen kiertämisessä (circumnavigating Bryan). Lansingin veljenpojista, Allen Dulles´ista ja John Foster Dulles´ista, tulisi kaksi mahtavinta sisäpiirin toimijaa 1900-luvun politiikassa.

Sanomalehdet ja kirjat alkoivat kietsoa hysteriaa tulossa olevasta Saksan hyökkäyksestä. Elokuva The Battle Cry of Peace kuvasi hunnien kaltaista armeijaa joka tuhoaa New Yorkin ja Washingtonin. Hyvin rahoitettu kansallisen "valmistautumisen" liike syntyi. J.P. Morganin tytär palveli Movement for National Preparednessin naisjaoston rahastonhoitajana.

Ulkomaiset hyökkääjät pahoinpitelevät New York Cityn hyveellisiä neitoja
elokuvassa "The Battle Cry of Peace" (1915).

Wilson, sillä välin, odotti seuraavaa tekosyytä sodalle, mutta saksalaiset olivat huolellisia jotta eivät antaisi hänelle sellaista, sillä heillä ei ollut halua nähdä amerikkalaisia joukkoja Ympärysvaltojen sotilaiden joukossa. He antoivat U-veneiden kapteeneille ohjeet jotta nämä eivät torpedoisi yhtäkään matkustaja-alusta ilman varoitusta. Kuitenkin, ennemmin tai myöhemmin tapahtuisi virhe. 24.3.1916, Englannin kanaalissa, eräs U-veneen komentaja, katsoen periskooppinsa läpi, luuli erikoisen näköistä alusta miinanraivaajaksi, ja ampui torpedon. Laiva osoittautui ranskalaiseksi matkustaja-alukseksi, nimeltään Sussex. Vaurioitunut alus pääsi satamaan; matkustajina oli amerikkalaisia; kukaan ei kuollut mutta neljä haavoittui.

Wilson ja hänen kontrolloijansa toivoivate ttä nyt heillä olisi tekosyy sotaan. Presidentti lähetti vihamielisen uhkavaatimuksen saksalaisille, vaatien että he pysäyttäisivät "nykyiset sukellusvene-sodankäynnin metodit" (palaten takaisin "Risteilijä-sääntöihin") tai kohdata diplomaattisten suhteiden katkeaminen. Saksalaiset vastasivat viisaasti että he suostuisivat, mikäli Yhdysvallat vaatisi Britanniaa samoin noudattamaan kansainvälistä lakia.

Taas kerran, Saksa oli välttänyt sodan -- ja Wilson joutui keskittymään vaaleihin.

Vuoden 1916 vaalit

Huolimatta median saksalaisvastaisesta kampanjasta, amerikkalaiset ylivoimaisesti vastustivat liittymistä eurooppalaiseen sotaan. Wilsonin sotaisuus ei vedonnut useimpiin. Seurauksena, Republikaanien ehdokas, Charles Evan Hughes, oli selvässä johdossa mielipidemittauksissa.

USA:n näkymätön eliitti (The American Establishment) oli hyvin tyytyväinen palveluksiin joita kuuliainen Wilson oli heille tehnyt, ja piti häntä parempana kuin tuntematonta (untried) Hughesia (samanlainen tilanne kuin Obama-Romney -paradigma vuonna 2012). Hughesin julkisten suhteiden johtajasta, Myron Fagan´ista, tuli pioneeri CFR:n ja Illuminatin paljastamisessa.

Varmistaakseen Wilsonin uudelleenvalinnan, Teddy Roosevelt lahjottiin (was brought out) tekemään juuri sama mitä hän teki vuonna 1912: pettämään oma puolueensa. [28] Roosevelt matkusti ympäri maata pitäen sotaisia puheita, hyökäten Saksaa vastaan ja solvaten pasifisteja nimellä "mollycoddles" (mammanpoika). Nämä puheet närkästyttivät suuresti Hughesia, sillä yleisö alkoi uskoa, Rooseveltin ansiosta, että Hughes kannatti sotaa. Ottaen vihjeestä vaarin, Demokraatit laativat Wilsonille kampanja-iskulauseen "Hän piti meidät erossa sodasta", vaikka Wilson oli tehnyt kaiken voitavansa saadakseen meidät mukaan sotaan. Juoni toimi. Hughesin johto hupeni. Wilson voitti historian yhdet täpärimmät vaalit, ja teki niin, i´ronisesti, koska äänestäjät halusivat välttää sodan.

Zimmermanin muistio

Tultuaan uudelleen valituksi, Wilson luopui "rauhanomaisuudestaan", ja pyrki taas löytämään oikeutuksen sodalle. Wilson katkaisi suhteet Saksaan, väittäen että Saksa oli rikkonut lupauksensa. (Hän ylenkatsoi sen tosiasian että lupauksen ehtona oli ollut, että Britannia vastavuoroisesti noudattaisi kansainvälistä lakia, mitä Britannian hallitus ei koskaan tehnyt.)

Mutta Wilson tarvitsi yhä uuden provokaation aloittaakseen sodan. Aina luotettava Britannian tiedustelu loi juuri sen mitä tarvittiin: "Zimmermanin sähkeen" avaaminen.

Arthur Zimmerman oli Saksan ulkoministeri. Tammikuussa 1917 hän sähkötti Saksan suurlähettiläälle Meksikossa, kertoen hänelle että, jos Yhdysvallat liittyisi sotaan, Saksa joutuisi ehdottamaan sotilasliittoa Meksikon kanssa, Saksalaiset järkeilivät ett' Meksiko liittolaisena saattaisi pitää amerikkalaiset joukot kotimaassaan. Zimmermanin sähkeessä naiivisti vihjattiin että, voiton tullessa, Meksiko voisi saada itselleen alueet jotka se menetti aiemmin Yhdysvalloille: Teksasin, Uuden Meksikon ja Arizonan. Wilson julkisti Zimmermanin sähkeen, sitä käytettiin esimerkkinä "Saksan sotahysteriasta".

2. huhtikuuta Wilson kutsui KOngressin koolle ja vaato sodanjulistusta, joka toteutui neljä päivää myöhemmin. Huolimatta järjestetystä median kiihkosta, useimmat amerikkalaiset silti vastustivat sotaa, mutta rahavalta hallitsi molempia puolueita; ainoastaan muutama rohkea senaattori ja kansanedustaja vastusti sodanjulistusta.

Ensimmäisen maailmansodan agenda

Amerikkalaisille kerrottiin että tämä olisi "sota joka lopettaa kaikki sodat". Vaikka se epäonnistui täysin tässä tavoitteessaan jota syötettiin yleisölle, se onnistui tavoitteissa jotka olivat salaisia:

1. Eurooppa rakennettiin uudelleen Illuminatin toiveiden mukaan, valmistellessa heidän "uutta maailmanjärjestystä". Ulkomaan suhteiden analyytikkona Hilaire du Berrier huomautti Ensimmäisestä maailmansodasta: "Kolme imperiumia, kuusi monarkkia ja 23 herttuakuntaa katosi koska johtajat jotka vannoivat kansallisvaltion nimeen (who had a stake in nationhood) oli pyyhitty pois vuoroveden mukana." [29] Illuminati on aina vastustanut jokaista monarkiaa joka ei suostunut tekemään myönnytyksiä heidän kanssaan koska kuninkaat symboloivat kansallisvaltiota, ja he olivat hahmoja joiden taakse kansalaiset yhdistyvät. Illuminati halusi "demokratian" korvaavan monarkiat, sillä demokratia hajottaa kansakunnan puolueiksi; jakautunut maa on heikompi, ja helpompi absorboida sisään maailmanhallitukseen. Tämä on "hajoita ja hallitse" -periaate, sekä todellinen syy miksi Wilson sanoi että tämä sota "tekisi maailman turvallisemmaksi paikaksi demokratialle". Tämä iskulause tarkoitti todellisuudessa "tehdä maailma turvallisemmaksi paikaksi Illuminatille," sillä tämä jälkimmäinen tiesi että demokratiassa, varallisuus yhdistettynä median kontrolliin varmistaisi että heidän poimimansa ehdokkaat saisivat yli puolet äänistä. Siionin viisaiden miesten pöytäkirjat (10:5) kutsuu äänestystä "instrumentiksi joka istuttaa meidät maailman valtaistuimelle."
   
   
2. Ensimmäinen virallinen maailmanhallitus -- Kansainliitto -- perustettiin. Se oli viimeinen kuuluisasta "Neljästätoista kohdasta" jotka Wilson toi vuoden 1919 Pariisin rauhankonferenssiin, jossa sodan jälkeisistä asioista päätettiin Versaillesin sopimuksen kautta.

   Konferenssin amerikkalaisten delegaation johtoon, Wilson nimitti Paul Warburgin -- jonka hän myös nimitti Keskuspankin varapääjohtajaksi. Tärkeimmäksi taloudelliseksi neuvonantajakseen, hän toi pankkiiri Bernard Baruchin. Kuten aina, Wilson oli pankkiirien julkisivu-miehen, Edward Mandell Housen silmien alla. Wilson ei kutsunut Demokraattisen puolueen thtä ainutta kongressi-edustajaa tai senaattoria tähän konferenssiin -- ainoastaan pankkiireita ja heidän seurueensa.

   Monet ihmiset ajattelevat että Wilson keksi Kansainliiton, mutta se oli lähtöisin House´lta ja pankkiireilta. Ray Stannard Baker, Wilsonin virallinen elämäkerran kirjoittaja, sanoi että "käytännössä mikään -- ei ainoakaan idea Kansainliiton peruskirjassa -- ollut lähtöisin presidentiltä." [30] Charles Seymour, House´n virallinen elämäkerran kirjoittaja, sanoi että Wilson "hyväksyi House´n laatiman luonnoksen lähes sellaisenaan, ja hänen oma versionsa jonka hän kirjoitti uudelleen, rajoittui käytännössä sanamuotoihin." [31]

   Ironisesti, vaikka USA:n presidentti ehdotti Kansainliiton perustamista Yhdysvallat itse ei liittynyt siihen. USA:n perustuslaissa sanottiin että yksikään presidentti ei voisi yksinään solmia supimusta; Senaatin täytyi vahvistaa se. Senaatti hylkäsi Versaillesin sopimuksen. Amerikkalaiset olivat auttaneet voittamaan sodan, mutta eivät nähneet syytä liittyä organisaatioon joka vaarantaisi heidän itsenäisyytensä. Kun uutiset Senaatin äänestyksestä saavuttivat Pariisin, pankkiirit reagoivat nopeasti. He pitivät joukon kokouksia, jotka huipentuivat päivällisiin Majestic-hotellissa, missä he päättivät perustaa uuden organisaation Yhdysvaltoihin. Sen tavoite olisi muuttaa amerikkalaisten mielipide niin että tämä kansakunta hyväksyisi maailmanhallituksen. Vuonna 1921, tämä organisaatio esiteltiin New York Cityssä Ulkomaansuhteiden neuvostona (CFR).
   
   

3. Ensimmäinen kommunistinen valtio, Neuvostoliitto, syntyi sodan kaaoksesta. Realipolitiikan opiskelijat tietävät että Illuminati perusti Neuvostoliiton. Jacob Schiff, eräs Wilsonin finanssi-enkeleistä, johti Kuhn & Loebia, Rothschildien New Yorkin pankki-satelliittia -- yhdessä Keskuspankin perustajan Paul Warburgin kanssa. Vuonna 1917, Schiff antoi 20 miljoonan dollarin arvosta kultaa Lev Trotskille, joka purjehti New Yorkista 275 muun terroristin kanssa. Kanadalaiset pidättivät Trotskin Halifaxissa, Nova Scotialla, koska he tiesivät että hänellä oli aikomus lietsoa vallankumousta Tsaarin Venäjällä, joka oli ollut meidän liittolaisemme Maailmansodassa. Bolshevikit (kommunistit) olivat luvanneet vetää Venäjän pois sodasta mikäli vallankumous onnistuisi. Kanadalaiset ymmärsivät mitä se tarkoitti: Saksa voisi siirtää sotilaansa Itärintamalta Länsirintamalle, jossa he voisivat tappaa lisää englantilaisia, kanadalaisia ja amerikkalaisia. Mutta pankkiirien käskystä, Wilson puuttui asioihin henkilökohtaisesti, ja vaati Kanadaa vapauttamaan Trotskin. Täten presidentti asetti kommunismin menestymisen amerikkalaisten sotilaiden hengen edelle.

   Kun Wilson meni Pariisin rauhankonferenssiin, bolshevikit olivat vallanneet Venäjän, ja eräs hänelle määrätyistä tehtävistä oli varmistaa että he pysyisivät vallassa.
   
   

4. Tämä sota edisti voimakkaasti Sionismia, jonka salainen agenda on perustaa, Jerusalemiin, antikristuksen valtaistuin. Vuonna 1916, johtavat sionistit vakuuttivat Britannian hallitukselle että he toisivat Wilsonin ja Maerikan sotaan edellyttäen että Britannia turvaisi juutalaisille kansallisen kotimaan Palestiinassa. Englantilaiset suostuivat, mikä johti Balfourin julistukseen, joka oli nimetty sen oletetun luojan, ulkoministeri Arthur Balfourin mukaan.

   Tämä julistus ojennettiin Walter Rothschildille, yksityiselle pankkiirille jolla ei ollut hallituksen asemaa. Siinä luvattiin että englantilaiset "käyttäisivät parhaita ponnistelujaan perustaakseen juutalaisille kotimaan Palestiinaan, vaikka Britannialla ei ollut siellä minkäänlaista asemaa tai valtaa. Palestiina oli ollut ottomaanien (turkkilaisten) vallassa 400 vuoden ajan. Ensimmäisen maailmansodan aikaan, Ottomaanien imperiumi oli ollut Saksan liittolainen. Tällä perusteella, englantilaiset hyökkäsivät Palestiinaan, vaikka sillä oli ollut vain vähän strategista merkitystä. Tämä kuuluisa elokuva Arabian Lawrence kuvaa T.E. Lawrencea, englantilaista upseeria joka johti arabit turkkilaisia vastaan. Arabeille luvattiin Palestiina vastineeksi siitä että he auttoivat Britanniaa lyömään Ottomaanien imperiumin. He -- ja Lawrence itse -- eivät tienneet että heidän selkänsä takana, Balfourin julistus lupasi salaa tämän maan sionisteille.
   
   

5. Tämä sota antoi pankkiireille uskomattoman mahdollisuuden ryöstää Amerikka. Ennen sodan julistusta, J. P. Morgan & Company toimi kaikkien brittiläisten aseostojen virallisena agenttina. Morgan lainasi myös yli 2 miljardia dollaria Ympärysvalloille tänä ajanjaksona. Tarpeetonta sanoakaan Ympärysvaltojen voitto oli tärkeä Morganille. Sodan julistuksen jälkeen, amerikkalaisia kehotettiin rahoittamaan tätä sotaa ostamalla valtion velkakirjoja, nimeltään "Liberty Loan". Ensimmäiset 400 miljoonaa dollaria maksettiin suoraan J. P. Morgan & Companylle niiden velkojen vastineeksi jotka pankki oli lainannut Britannialle. [32]

   Wilson nimitti Bernard Baruchin Sotateollisuus-lautakunnan johtoon, jonka tehtävänä oli hankkia aseita USA:n armeijalle. Sodan jälkeen, Kongressin Graham Committee suoritti tutkimuksen jossa paljastui että kansalaiset olivat maksaneet miljardeja sotaan liittyvistä tavaroista jotka olivat tarpeettomia, joita ei ollut toimitettu, tai joita ei ollut koskaan edes tuotettu. Tässä on lainaus Komitean raportista:

   Meillä oli 53 tilausta 37-millimetrin ammuksista, joihin me käytimme 9 134 592 dollaria. Yksikään näistä ammuksista ei koskaan saapunut taistelukentälle. Meillä oli 689 tilausta 75-millimetrin ammuksista, joihin me käytimme 301 941 459 dollaria. Näistä ammuksista, me ammuimme 6 000. Meillä oli 142 tilausta 3 tuuman ammuksista, joihin me käytimme 44 841 844 dollaria. Yksikään näistä ammuksista ei koskaan saapunut taistelukentälle. Meillä oli 439 tilausta 4,7 tuuman ammuksista, joihin me käytimme 41,716,051 dollaria. Näistä ammuksista, me ammuimme 14 000. Meillä oli 305 tilausta 6 tuuman ammuksista, joihin me käytimme 24,189,085 dollaria. Yksikään näistä ammuksista ei koskaan saapunut taistelukentälle. [33]

   Minä säästän lukijan täysimittaiselta luettelolta, mutta se jatkui saman kaltaisena. Komitea luetteloi samankaltaisia petoksia haupitsien tuotannossa, kaiken kokoisten tykin ammusten tuotannossa, sekä laveteissa (gun carriages). Miljardi dollaria käytettiin lentokoneisiin joita ei koskaan valmistettu. Samanlaisia raportteja annettiin myös muista sotatavaroista.

   Satoja miljoonia investoitiin yhtiöihin jotka käyttivät rahaa rakentaakseen tehtaita jotka eivät hyödyttäneet sodassa mitenkään. Kongressin raportissa no. 998 sanotaan:

   Komitea sai selville että valtion nitraatti-ohjelmaan on käytetty 116 194 974 dollaria, eikä nitraattia ollut tuotettu lainkaan ennen tulitaukoa, eikä se edesauttanut mitenkään sodan voittamisessa. Tämän nitraatti-ohjelman käynnisti Sotateollisuus-lautakunta, ja se on suoraan jäljitettävissä Hra. Bernard M. Baruchiin, lautakunnan puheenjohtajaan. [34]

   Monet teollisuudenalat, kuten kupari ja teräs, veloittivat valtiolta tavanomaista korkeampia hintoja. Tarpeetonta sanoakaan, Rockefellerien Standard Oil teki suunnattomia voittoja.

   Samalla kun pankkiirit tienasivat miljardeja, amerikkalainen sotilas ansaitsi 30 dollaria kuussa henkensä vaarantamisesta. Vaikka Grahamin komitea suoritti tutkimuksia kolmen vuoden ajan ja julkaisi 21-osaisen raportin, yhtäkään pankkiiria tai teollisuusmiestä ei tuomittu vankeuteen. Kuten Ferdinand Lundberg huomautti: "Joillekin vähäisille henkilöille asetettiin syytteitä. Marraskuuhun 1925 mennessä, viimeisetkin syytteet oli kumottu." [35] Sinä et edes löydä Wikipediasta termiä 'Graham Committee'. Se on jo kauan sitten huuhdottu yhteen Orwellin muistiaukoista.
   
   

6. Sota sai aikaan myös poliittisia samoin kuin sotilaallisia uhreja. Eräs USA:n ja Espanjan välisen sodan tavoitteista oli ollut Populist Partyn halventaminen, tyytymättömien äänestäjien ruohonjuuritason liike joka vastusti Wall Streetin hallitsemaa politiikkaa, ja joka näki yhä vähemmän eroa Demokraattisen ja Republikaanisen puolueen välillä, joiden johtajista monet olivat pankkiirien talutusnuorassa. Kun sodan jälkeen amerikkalaisilla oli uusi vihollinen (Espanja), Populist Party ei koskaan tuonut uutta presidentti-ehdokasta.

Ensimmäinen maailmansota sai aikaan samanalisen vaikutuksen. Reformi-liike, jota Senaattori La Follette johti (jota voitaisiin jossain määrin kuvailla oman aikansa Ron Pauliksi), oli yrittänyt kaapata Republikaanisen puolueen Rockefeller-Morgan -edunsaajilta jotka hallitsivat sitä. Mutta kun Amerikka joutui uuteen sotaan ja sai uuden vihollisen (Saksa), reformi-liike kuoli. Monopolistit nousivat sodasta puolue tiukemmassa otteessaan kuin koskaan aiemmin.

Espanja kuvattiin murhaavana apinana joka talloi USA:n lipun vuonna 1898.
Ensimmäisessä maailmansodassa, tästä apinasta tuli Saksa. On helpompi
tappaa vihollinen jos häntä pidetään ali-ihmisenä.

Kansalaisoikeudet murskattiin sen jälkeen kun Kongressi hyväksyi Vakoilu-asetuksen (Espionage Act) vuonna 1917, jota seurasi Kansankiihotus-asetus (Sedition Act) vuodelta 1918. Vaikka näissä asetuksissa määrättiin rangaistuksia oikeista rikoksista kuten sotasalaisuuksien luovuttaminen ulkomaisille hallituksille, kohta 3 kriminalisoi pankkiirien vastustamisen:

Kuka hyvänsä, kun Yhdysvallat on sodassa... sanoo tai tekee, paitsi vilpittömästi, eikä ole uskollinen sijoittajan tai sijoittajien neuvoille, aikomuksena häiritä USA:n velkakirjojen myyntiä... tai tahallisesti huudahtamalla, kirjoittamalla, painamalla tai julkaisemalla tai kannattamalla tämän maan tuotteiden valmistusta jotka ovat välttämättömiä sodan kannalta... saakoon rangaistuksena enintään 10 000 dollaria sakkoa tai enintään 20 vuotta vankeutta, tai molempia.

Siinä määrättiin samanlaisia rangaistuksia jokaiselle joka "tahallisesti huudahtaa, paikaa, kirjoittaa tai julkaisee mitä hyvänsä epälojaalia, halventavaa tai rivoa kieltä Yhdysvaltain hallituksesta." Tämä lavea kieli antoi suuret vapaudet sortaa Perustuslakia (First Amendment).

Vuonna 1917, Robert Goldstein tuotti elokuvan nimeltään Vallankumous-sodasta nimeltään Spirit of '76. Koska se kuvasi Britannian negatiivisessa sävyssä, elokuvaa ei saanut esittää. Goldstein asetettiin syytteeseen Vakoilu-säädökseen (Espionage Act) vedoten ja hänet tuomittiin kymmeneksi vuodeksi vankilaan. Louis Nagler, Wisconsinin osavaltion apulaissihteeri kieltäytyi YMCA:ta ja Punaista Ristiä (joiden sotaneuvostoa johti J. P. Morganin kumppani Henry Davison). Nagler huomautti kirjeessä että "vain kymmenen tai viisitoista prosenttia lahjoituksista menee sotilaille." Nagler tuomittiin Vakoilu-säädökseen (Espionage Act) vedoten kahdeksikymmeneksi vuodeksi vankilaan (hänet armahdettiin vuonna 1920). [36] Historioitsija Walter Karp huomauttaa: "New Hampshiren pääsyyttäjän poika tuomittiin vankilaan ketjukirjeestä jossa sanottiin että Sussex Pledge [saksalaisten tekemä] ei ollut ehdoton." [37] Kansanedustaja Charles Lindbergh Senior, eräs Keskuspankin kitkerimpiä arvostelijoita, kirjoitti kirjan otsikolla Why Is Your Country at War? Painolevyt takavarikoitiin julkaisemisen estämiseksi. Sodan vastustamisesta, sadat vähemmän tunnetut kansalaiset tuomittiin vankeuteen, ja lukemattomia julkaisuja sensuroitiin tai ne menettivät postitus-etuoikeudet.

Vasemmalla: kansanedustaja Charles Lindbergh poikansa Charles Juniorin
kanssa, josta tuli rohkea lentäjä. Oikealla: "Fighting Bob" La Follette, joka pyrki
presidentiksi kolmannen puolueen ehdokkaana vuonna 1924, vähän ennen
kuolemaansa.

Ironisesti, yhtäkään vihollisen vakoojaa ei tuomittu Vakoilu-säädökseen vedoten -- ainoastaan toisinajattelevia amerikkalaisia. Suuressa vallankaappauksessa, pankkiirit olivat tehneet heidän agandansa vastustamisesta laitonta. Sillä on täten joitakin yhtäläisyyksiä tämän päivän Patriot Act´iin. Vaikka monet amerikkalaiset kaipaavat "vanhoja hyviä aikoja," nämä ajat olivat usein rumempia kuin mitä yleensä käsitetään.

Jatko on prologiaa. Woodrow Wilson palveli isäntiään hyvin. Näin teki myös Franklin D. Roosevelt kolme vuosikymmentä myöhemmin. Siinä kun Wilson uhrasi 1 000 henkeä Lusitanialla, Roosevelt uhrasi yli 2 000 Pearl Harborissa. Siinä kun Wilson ja Ensimmäinen maailmansota loivat Keskuspankin, Kansainliiton, Bolshevistisen vallankumouksen ja Balfourin julistuksen, Roosevelt ja Toinen maailmansota loivat Maailmanpankin, Yhdistyneet kansakunnat, levittivät kommunismia puoleen maailmaa, ja antoivat synnyn sionistiselle Israelille. Molemmat sodat antoivat miljardeja ryöstösaalista, ja sortivat ihmisoikeuksia. Ei ole vaikea kuvitella mihin Kolmas maailmansota johtaisi.

Especially recommended for further reading: The Lusitania by Colin Simpson and The Politics of War by Walter Karp. A 1981 documentary, In Search of the Lusitania, is viewable on YouTube. Though it incorrectly states that over 1,000 Americans died when the Lusitania sank ("passengers" would have been correct), it contains much relevant footage.

NOTES:

1. Colin Simpson, The Lusitania (Boston: Little, Brown, 1972), 36.
2. Donald E. Schmidt, The Folly of War: American Foreign Policy, 1898-2005 (New York: Algora Publishing, 2005), 72.
3. Winston S. Churchill, The World Crisis, 1911-1918 (1931; reprint, New York: Free Press, 1959), 294.
4. Ibid., 738-39.
5. Curtis B. Dall, FDR: My Exploited Father-in-Law (Washington: Action Associates, 1970), 137.
6. Charles Seymour, ed., The Intimate Papers of Colonel House, Vol. 1 (Boston: Houghton Mifflin, 1926), 160.
7. Ferdinand Lundberg, America's Sixty Families (New York: Citadel Press, 1937), 142.
8. Burton J. Hendrick, The Life and Letters of Walter H. Page, Vol. 1 (New York: Doubleday, Page & Co., 1923), 436.
9. Seymour, 432.
10. Ibid.
11. Simpson, 191.
12, Ibid., 25.
13. Ibid., 95-96.
14. Ibid., 105-10.
15. Ibid., 107.
16. Ibid., 131.
17. Patrick Beesly, Room 40: British Naval Intelligence 1914-1918 (New York: Harcourt Brace Jovanovich, 1982), 105.
18. Ibid., 122.
19. Simpson, 180.
20. David Ramsay, Lusitania: Saga and Myth (New York: W. W. Norton, 2002), 120.
21. Ibid.
22. Diana Preston, Lusitania: An Epic Tragedy (New York: Walker Publishing, 2002), 318.
23. Simpson, 189.
24. Ibid., 190.
25. Ibid., 241.
26. Speech of Senator Robert M. La Follette (Washington: Government Printing Office, 1917), 109.
27. Simpson, 180.
28. Walter Karp, The Politics of War: The Story of Two Wars which Altered Forever the Political Life of the American Republic (1890-1920) (New York: Franklin Square Press, 2003), 294-95.
29. "As Summer Came in 1988," H du B Reports, July-August 1988, 5.
30. Ray Stannard Baker, Woodrow Wilson and World Settlement, Vol. 1 (Garden City, N.Y.: Doubleday, Page & Co., 1923), 214.
31. Seymour, Vol. 4, 38.
32. Lundberg, 141.
33. Ibid., 199.
34. Ibid., 197.
35. Ibid., 201.
36. Andrew P. Napolitano, Theodore and Woodrow: How Two American Presidents Destroyed Constitutional Freedoms (Nashville: Thomas Nelson, 2012), 229.
37. Karp, 333-34.

https://jamesperloff.net/false-flag-at-sea/