12.12.2020
Oliko kyse enemmästä kuin pesäpallosta?
Minä hetkeksi ajaudun pois vakavammasta aiheesta. Mutta tämäkään artikkeli ei ole niin kevytmielinen kuin miltä se saattaa kuulostaa.
Salli minun aloittaa sanomalla että Syvä Valtio on aina hyödyntänyt näkyvää urheilua ohjatakseen massojen huomio pois - näitä välineita ovat olleet, miehille, mitä television saippuaoopperat olivat naisille: ikuiset saagat. Jopa harvoissa tapauksissa jolloin kaupungin joukkue voitti mestaruuden, pian sen jälkeen kun paraatit ja juhlinta olivat loppuneet, fanit alkoivat murehtia seuraavaa kautta. Minä itse tuhlasin riittävän paljon elämääni TV:n playoff-peleihin, murehtien sitä että voittaisivatko “hyvät kaverit”.
Minä tervehdin Bostonia, jonka fanit ovat melkein yhtä legendaarisia kuin itse joukkue. Kaikista suurenmoisista tunnusmerkeistä joista tämä kaupunki on tunnettu, mukaan lukien Celtics ja Patriots, Se on luultavasti Red Sox joka kaikkein voimakkaimmin liitetään Bostonin mielenlaatuun - niin paljon että heidän fanejaan kutsutaan nimellä “Red Sox Nation”.
Pesäpallo, “kansakunnan vapaa-aika”, on vapaamuurarien urheilumuoto. Timantti on neliö ja kompassi. Kolme pesää ovat kolme Sinisen looshin astetta. “Score” tarkoittaa että sinä ohitat kolme astetta. Monet pelin varhaisista sankareista, mukaan lukien Cy Young, Honus Wagner, Ty Cobb, Grover Cleveland Alexander ja Rogers Hornsby, olivat vapaamuurareita. KUten myös Stephen Carlton Clark, Baseball Hall of Famen perustaja.
86 vuoden ajan - vuosina 1918 - 2004 - Boston kärsi siitä mikä tunnettiin nimellä “Bambinon kirous”. Voitettuaan neljä mestaruutta seitsemän kauden aikana, joukkue myi legendaarisen Babe Ruthin New York Yankeesille. Tämä jälkimmäinen lisäksi hankki neljä tulevaa Hall-of-Fame -syöttäjää Red Soxilta, ja lisäksi heidän managerinsa, Ed Barrowin, ja nousi Red Soxin tilalle pesäpallon parhaimpana joukkueena, status josta tuli enemmän tai vähemmän pysyvä.
1948 - vuosi johon me keskitymme - ei näyttänyt paljon erilaisemmalta. The Yankees puolusti maailmanmestaruutta, mutta kauden lopussa he kävivät tiukan kamppailun ensiksi Bostonia ja Clevelandia vastaan. Voitettuaan kaksi ottelua Senatorseja vastaan Washingtonissa, Red Sox palasi kotiin Fenway Parkiin pelaamaan joukkueen viimeisessä kahdessa pelissä viikonlopun sarjassa - 2. ja 3. lokakuuta vihattua Yankeesia vastaan, joiden kanssa he olivat toisena, yhden pelin Indiansin takana. Se oli voitto tai tappio (do-or-die).
Red Sox sai tilaisuuden, murskasi Yankeesin 5 - 1 ja 10 - 5, poistaen New Yorkin kilpailusta. Sillä välin, Indians hävisi viimeisen pelinsä Detroitille lukemin 7 - 1. Seuraus oli - ensimmäisen kerran Amerikan liigahistoriassa - tasapeli.
Liigan sääntöjen mukaan, voittaja ratkaistaisiin yhden pelin playoffissa joka pelattaisiin seuraavana päivänä; kolikonheitto ratkaisee paikan. Red Sox voitti; ottelu pelattaisiin Fenway Parkissa.
Kenet Boston valitsee syöttäjäksi? Valinnan olisi pitänyt olla ilmiselvä. Paras syöttäjä Red Soxin valmentajalla, Joe McCarthylla, oli - Mel Parnell; hän hallitsi Fenway Parkissa, menettäen ainoastaan 5 juoksua 26 sisäänmenon aikana. Lisäksi, hän ole levännyt kolme päivää.
McCarthylla oli myös muita päteviä aloittamaan. Ellis Kinder, Jack Kramer, Joe Dobson, joka oli ollut joukkueen ässä vuonna 1947; sekä Mickey Harris, joka oli ollut tähti vuonna 1946, mutta kipeä käsi oli vaivannut häntä siitä lähtien. Hän ei ollut hyvä ehdokas aloittamaan tätä suurta peliä.
Kaikkien hämmästykseksi, McCarthy ei valinnut ketään näistä viidestä ehdokkaasta. Sen sijaan hän antoi sen keskinkertaiselle helppojen paikkojen syöttäjälle joka oli nyt uransa loppuvaiheessa - 36-vuotiaalle Denny Galehouselle. Hän oli voittanut alle puolet sisävuoroistaan, eikä hän ollut koskaan ollut hallitseva syöttäjä. Hän oli ollut Red Soxin kierrossa osan aikaa vuoden 1948 kautta, mutta hän menestyi niin huonosti että hänet täytyi pudottaa pesäpallokentän viereiselle paikalle (bullpen). Viimeisten kahden viikon aikana, hän oli tehnyt vain kaksi helppoa paikkaa ja molemmilla kerroilla hän oli epäonnistunut.
Ei voitu edes väittää että Galehousen käsivarsi oli levännyt. Edellisenä päivänä, kun Boston voitti Yankeesin 10 - 5, hän oli käyttänyt viisi sisävuoroa lämmitellen pesäpallokentän viereisellä paikalla, vaikka häntä ei ollut edes kutsuttu kentälle.
Kun kausi oli päättymässä, ja Cleveland käytti parasta syöttäjäänsä, miksi ei Boston? Kun Indiansin manageri Lou Boudreau näki Galehousen lämmittelemässä, hän ajatteli että se oli juoni - että McCarthylla täytyi olla vasenkätinen Parnell lämmittelemässä piilossa, niin että Indians tekisi vääränlaisen kokoonpanon.
Boudreausin iloksi, se ei ollut vitsi. Hän tervehti Galehousea kotijouksulla ensimmäisellä sisävuorolla. Sen jälkeen kun Indiansin kolmannen pesän mies Ken Keltner murskasi erään kotipesälle palaajan, Galehouse ajettiin ulos montusta, ja Indians ei koskaan katsellut taakseen, voittaen pelin helposti 8 - 3.
He jatkoivat World Seriesin voittamisella, ja sitten tapahtui jotakin epätavallista. Hollywood teki elokuvan jossa ylistettiin tätä joukkuetta, The Kid from Cleveland. Elokuvan juoni kertoo eräästä nuorisorikollisesta, joka uudistuu sen jälkeen kun Indians tekee hänestä pesäpallomailoja kantavan apulaisen. Tässä elokuvassa ei esitellä ainoastaan valmentaja Lou Boudreau, vaan useita muitakin Indiansin pelaajia - omistaja Bill Veeck, johtaja Hank Greenberg, “hyvän tahdon lähettiläs” Tris Speaker - sekä useita todellisen elämän Clevelandin urheilutoimittajia. Vaikka Hollywood on tehnyt useita urheiluelokuvia, oli harvinaista saada mukaan koko joukkue.
Mutta takaisin Bostoniin; tunteet kuumenivat. Yli kuukauteen, valmentaja Joe McCarthy ei luottanut Galehouseen riittävästi jotta hän olisi voinut valita hänet pelin aloittajaksi edes kerran. Miksi, sitten, hän torjui halveksien muut ehdokkaat ja valitsi Galehousen vuoden tärkeimpään peliin?
Red Soxin takapesän sieppari Matt Batts sanoi: “McCarthy valitsi hänet aloittamaan tämänpelin, koko joukkue järkyttyi siitä. Kaikki kaksikymmentä viisi pelaajaa... Me emme voineet ymmärtää sitä. Se ei ollut loogista silloin. Meillä oli Parnell valmiina menemään, ja Kinder oli valmiina. Voisin sanoa että kaikki pelaajat olivat sitä vastaan.”
Julkisesti, McCarthy puolusteli valintaansa - että ei antanut vasenkätisen Parnellin aloittaa - oli se että tuuli puhalsi kentän vasempaan laitaan, joka olisi antanut Clevelandin oikeakätisille pelaajille tilaisuuden hyötyä Fenway Parkin lähellä olevasta vasemman laidan verkosta (“the Green Monster”). Tämä selitys ei kuulostanut uskottavalta. Clevelandin aloittaja Gene Bearden oli myös vasenkätinen - tämä “tuuli puhalsi vasemmalle” sekä kentän läntinen aita ei selvästikään huolestuttanut Clevelandin valmentajaa Boudreauta.
Denny Galehousen kohdalla, tämä olisi viimeinen aloitus hänen urallaan. Seuraavalla kaudella, 1949, kun Kinder ja Parnell valittiin parhaimmiksi syöttäjiksi tässä liigassa, Galehouse teki yhteensä kaksi helpon paikan sisäänmenoa, menestyi surkeasti ja jätti Red Soxin. Hän ei enää koskaan palannut liigaan.
Vaikka tämä tapahtui ennen syntymääni, minä satunnaisesti luin siitä Bostonin sanomalehdistä, joiden toimittajat murehtivat, yrittäen nähdä jotain järkeä McCarthyn päätöksessä, joka on rankattu erääksi suurimmista valmentajien tekemistä kömmähdyksistä historiassa. Jotkut sanovat syynä olleen se, että Galehouse oli onnistunut hyvin vuoden 1944 World Seriesissä, osoittaen että hän oli “rahan syöttäjä”. Mutta siitä oli jo aikaa. Jotkut huomauttivat että Galehouse oli tehnyt kaksi osumaa pitkässä helpossa paikassa (had pitched a two-hitter in long relief) Indiansia vastaan aiemmin vuoden 1948 kaudella - mutta tämän perustelun kumoaa se, että “Intiaanit” murskasivat hänet myöhemmin. Loppujen lopuksi, se yleensä selitettiin “Bambinon kirouksella.”
Minä uskon että tälle mysteerille on selitys, mutta pesäpallo-strategia ei ole vastaus. Se tulee Realiteetista että pesäpallo on osa laajempaa geopoliittista kuvaa.
Seuraava kappale käsittelee rotukysymystä, mikä on arka aihe, erityisesti tänään. Ennenkuin jatkan, salli minun tehdä selväksi että OLEN EHDOTTOMASTI KAIKENLAISTA RASISMIA VASTAAN. Minä uskon että kaikki ihmiset on luotu Jumalan kuviksi, että kaikkia rotuja ja kansallisuuksia pitäisi kohdella arvokkuudella, ja että ketään ei pitäisi tuomita ihonvärin perusteella. Se mitä minä vastustan ovat oligarkit huipulla, jotka pyrkivät edistämään agendaansa sekä rakentamaan maailman uudelleen usuttamalla rodut toisiaan vastaan, lietsomalla väkivaltaa, ja tuhoamalla alkuperäiskultuureja.
Siitä lähtien kun minä vuonna 2015 kerroin “Baby Aylanin” tapauksesta, muuttajat Afrikasta ja Lähi-idästä ovat saartaneet Euroopan. Nämä muuttajat ovat olleet, ylivoimaisesti, yksin tulevia miehiä jotka ovat palvelukseen astumis iässä. Seurauksena on ollut ennen kuulumaton hyökkäys Euroopan valkoista kristillistä kulttuuria kohtaan. Tämä on itse asiassa sata vuotta vanhan Kalergi-suunnitelman toteutuma.
Tämä hyökkäys ei tule ruohonjuuritasolta, katuväkivallan tai kirkkojen polttamisten myötä; se tulee ylhäältä alaspäin - oligarkkien tukemilta poliitikoilta - kuten Angela Merkel sekä valtamedialta. Tässä (keskellä) on vuoden 2017 Miss Helsinki kauneuskilpailun voittaja, Sephora Ikabala. Suomalaisia, jotka vastustivat, koska hän ei ollut suomalainen eikä edes silminnähden viehättävä, solvattiin rasisteiksi.
Yhä suuremmassa määrin, eurooppalaiset näkevät historiansa vääristyneenä siten että mustat korvaavat valkoiset. Kaikkein tuoreimmassa esimerkissä, musta näyttelijä Jodie Turner Smith on palkattu esittämään Henry VIII:n vaimoa - Anne Boleyn.
Ei näytä olevan rajaa sille missä määrin historiaa voidaan muuttaa jotta se sopisi poliittisen korrektiuden kanssa. Me olemme myös tämän tapahtuvan myös Amerikassa, jossa George Floydin tapauksen jälkeen suuri määrä historiallisia patsaita töhrittiin tai tuhottiin koska ne edustivat “Valkoista supremacya”, ja jopa maalauksia siirrettiin pois Capitol Rakennuksesta jos ne esittivät henkilöä joka yhdistettiin Konfederaattiin. Historian nollaaminen on keskeistä “Uuden maailmanjärjestyksen” rakentamiselle.
Koko vuoden ajan, valtamedia, samalla kun se ylenkatsoi rikokset jossa sekä tekijä että uhri olivat mustia, nostivat parrasvaloihin tapaukset joissa valkoinen oli tappanut mustan (Floyd, Breonna Taylor, Rayshard Brooks, jne.) siihen tapaan että niiden laskettiin provosoivan maanlaajuista väkivaltaa. Antifa ja Black Lives Matter ovat selvästikin olleet George Sorosin ja muiden ylhäällä olevien aseistamia, jotka haluavat nähdä stabilisuuden ja traditionaalisen sivilisaation lopun, jos eivät täysimittaista rotusotaa.
Tämä suunnitelma, kuten Kalergin suunnitelma, on muinainen. Myron Fagan oli kuuluisa juutalainen Broadway-näytelmäkirjoittaja ja ohjaaja; Hän palveli Charles Evan Hughesin PR-päällikkö, Republikaani-ehdokkaan joka vastusti Woodrow Wilsonia vuoden 1916 presidentinvaaleissa. Faganista tuli myöhemmin suorapuheinen globalismin vastustaja, sekä Uuden maailmanjärjestyksen varhainen paljastaja, tehden tilanteesta yhteenvedon vuonna 1967 julkaistussa kirjassa nimeltään The Illuminati and the Council on Foreign Relations.
Tarkoituksiamme varten, tässä on relevantti lainaus:
Itse asiassa, Jacob [Rothschild agent Jacob Schiff] tuli tänne suorittaakseen neljä erityistehtävää [joista yksi oli] luoda kiistoja kansallisuuksien välille kaikkialla kansakunnassa; erityisesti valkoisten ja mustien välille.Kun pogromeja paenneet juutalaiset saapuivat Amerikkaan, Schiff oli luomassa valmiiksi tehdyn vähemmistöryhmän tätä tarkoitusta varten. Mutta juutalainen kansa, kokonaisuudessaan, pogromit tuoreessa muistissa, ei halunnut luoda tarpeellista väkivaltaa tuhoamaan USA:n väestön yhtenäisyys.
Mutta aivan USA:n sisällä, oli jo porukka valmiina, vaikkakin toistaiseksi, nukkuva vähemmistöryhmä, negrot, jotka voitaisiin lietsoa niin kutsuttuihin mielenosoituksiin, mellakointiin, ryöstöihin, murhiin, sekä kaikenlaisiin laittomuuksiin - kaikki tämä oli tarpeen lietsomaan ja herättämään heidät. Yhdessä, näitä kahta vähemmistöryhmää, kunnolla ohjattuina, voitaisiin käyttää luomaan juuri sellaisia kiistoja Amerikassa joita Illuminati tarvitsee tavoitteidensa saavuttamiseen.
Vuoden 1910 tienoilla, Israel Zangwill kirjoitti näytelmän nimeltään The Melting Pot. Se oli puhdasta propagandaa lietsomaan negroja ja juutalaisia koska tämä näytelmä niin sanotusti visualisoi kuinka amerikkalaiset syrjivät ja vainosivat juutalaisia ja negroja. Siihen aikaan kukaan ei näyttänyt ymmärtävän että se oli propaganda-näytelmä. Se oli niin nerokkaasti kirjoitettu. Tämä propaganda oli hyvin kääritty todella erinomaisen viihteen sisään ja se oli suuri Broadway-hitti.
Nyt niinä vuosina, legendaarisella Jim Bradylla oli tapana järjestää juhla-ateria kuuluisassa Delmonico-ravintolassa New Yorkissa suositun näytelmän avajaisesityksen jälkeen. Hän järjesti tällaiset juhlat The Melting Potin näyttelijöille, näytelmän kirjoittajalle, tuottajalle, sekä valituille Broadwayn kuuluisuuksille. Siihen mennessä olin jo jättänyt henkilökohtaiset merkkini tähän Broadwayn teatteriin ja minut kutsuttiin juhliin. Siellä minä tapasin George Bernard Shawn sekä erään juutalaisen kirjailijan nimeltään Israel Cohen. Zangwill, Shaw, ja Cohen olivat niitä jotka loivat Fabian Societyn Englantiin ja hän oli tehnyt läheistä yhteistyötä erään Frankfurtin juutalaisen kanssa nimeltään Mordecai joka oli muuttanut nimensä Karl Marxiksi [hän ei ollut tämä tunnettu Karl Marx]; mutta muista, siihen aikaan sekä marxismi että kommunismi olivat juuri nousemassa pintaan eikä kukaan kiinnittänyt paljon huomiota kumpaankaan, eikä kukaan epäillyt että näiden kolmen todella nerokkaan kirjailijan teoksissa olisi ollut minkäänlaista propagandaa.
Juhla-aterialla, Israel Cohen kertoi minulle että hän oli silloin mukana kirjoittamassa kirjaa jonka oli tarkoitus olla jatkoa Zangwillin näytelmälle The Melting Pot. Kirjan nimen oli tarkoitus olla A Racial Program for the 20th Century. Siihen aikaan olin täysin uppoutunut työhöni näytelmäkirjailijana, ja niin merkityksellinen kuin tämä nimi olikin, sen todellinen tarkoitus ei koskaan valjennut minulle, enkä ollut myöskään kiinnostunut lukemaan tätä kirjaa. Mutta se äkkiä iski minuun vetypommin lailla kun sain käsiini sanomalehtileikkeen Evening Star -lehdestä toukokuussa 1957. Tämä leike oli sanatarkka lainaus Israel Cohenin kirjasta A Racial Program for the 20th Century ja siinä sanottiin seuraavaa:
“Meidän täytyy ymmärtää että meidän puolueemme kaikkein mahtavin ase on rodullinen jännite. Tuomalla tummien rotujen tietoisuuteen, että vuosisatojen ajan valkoiset ovat sortaneet heitä, me voimme siirtää heidät kommunistisen puolueen ohjelmaan. Amerikassa, me pyrimme hienovaraiseen voittoon. Samalla kun me lietsomme negro-vähemmistön valkoisia vastaan, me asennamme valkoisiin syyllisyyskompleksin siitä että he ovat riistäneet negroja. Me autamme negroja nousemaan kuuluisuuteen kaikilla elämän alueilla, ammateissa, sekä urheilun ja viihteen maailmassa. Tämän arvoaseman turvin, negro pystyy avioitumaan valkoisen kanssa ja aloittaa prosessin joka antaa Amerikan meille.”
Tämä oli, tietenkin, amerikkalainen versio eurooppalaisesta Kalergi-suunnitelmasta. Ja, älkää aliarvioiko sanaa “urheilu”.
Vuonna 1994, PBS esitti 18½ tunnin ajan veronmaksajien rahoittamaa TV-sarjaa nimeltään Baseball jonka tuotti Ken Burns. Jokainen osa käsitteli eri vuosikymmentä pesäpallon historiassa. Koska olin fani siihen aikaan, minä odotin tätä dokumenttia, erityisesti mahdollisuutta nähdä vanhoja filmejä sen ajan pelaajista.
Kuitenkin, vaikka huomattava osa sarjasta oli nautittavaa katsella, tuli nopeasti selväksi että Burns - vahva Demokraattisen puolueen tukija - ei ainoastaan tehnyt perustavaa laatua olevia virheitä; hän käytti tätä dokumenttia “sosiaalisen oikeudenmukaisuuden” alustana, saarnaten hellittämättä rasismista, samalla kun hän julisti omia näkökantojaan. Tämä tuli ilmiselväksi jo alussa, hänen murskaavien yritystensä myötä esittää legendaarinen ulkokentän pelaaja Ty Cobb roistona ja rasistina. Tämä sekä muut Burnsin esittämät väitteet saivat aikaan sen, että useat kirjailijat ovat tyrmänneet hänen esittämät väitteet.
Sitten kun hän pääsi 1940-luvulle, Burnsilla oli 2½ tuntia aikaa paneutua siihen, ja hän käytti noin puolet ajasta yhteen ainoaan aiheeseen: siihen kun Jackie Robinson rikkoi värimuurin. Tämä oli sama aika kuin vuoden 1950 Hollywood-elokuvassa The Jackie Robinson Story, jossa Robinson itse näytteli. Nyt ehdottomasti Robinsonin pääsy liigaan oli maamerkki; se avasi ovet monille suurille mustille urheilijoille jotka seurasivat perässä, kuten Willie Mays, Hank Aaron ja Frank Robinson. Mutta oliko sillä todella yhtä suuri merkitys kuin kaikella muulla mitä tapahtui pesäpallossa 1940-luvulla? Kansallisen liigan merkittävin pelaaja sillä vuosikymmenellä oli Stan Musial; kuitenkaan, Burns ei koskaan maininnut häntä.
Seuraavana iltana, kun Burns käsitteli 1950-lukua, hän jatkoi huomion osoittamista Robinsonille. Stan Musial oli aloittanut uransa kuusi vuotta ennen Robinsonia, ja hän jopa voitti kansallisen liigan lyönti-tittelin sen jälkeen kun Robinson jäi eläkkeelle vuonna 1956; kuitenkaan, Burns ei edelleenkään mainitse häntä. Burnsille, Musial oli epähenkilö.
Kun hän pääsi 1960-luvulle, minä oletin että hän olisi päässyt eroon Robinsonista, sillä hänen pesäpallo-uransa oli päättynyt. Sen sijaan, Burns ajautui koko ajan sivuun pesäpallosta ja alkoi käsitellä kansalaisoikeusliikettä tuona turbulenttina vuosikymmenenä; hän varasi osan ylistäen Jackie Robinsonin osuutta siinä. Ja kyllä, Burns lopulta myönsi Stan Musialin olemassaolon - hän huomautti että “tämä mies” oli jäänyt eläkkeelle vuonna 1963, ja esitti jälkikäteen hänen uransa; esitys kesti alle viisi minuuttia. Kaiken kaikkiaan, Musial sai viisi prosenttia huomiosta jota Burns antoi Robinsonille. Jollakin tavalla, sinä tiesit että jos Musial olisi ollut musta, se olisi ollut erilainen tarina. Ken Burns korosti ironiaa joka on tyyppiesimerkki modernista liberalismista - saarnaaminen ennakkoluuloja vastaam samalla kun korostaa niitä.
Mitä tekemistä tällä on Denny Galehousen ja vuoden 1948 playoffin kanssa? Minä uskon että paljonkin.
Robinson oli rikkonut värimuurin vuonna 1947. Toinen tärkeä hahmo Robinsonin saagassa oli Branch Rickey, Dodgersin johtaja joka allekirjoitti hänelle tämän sopimuksen. Tämä yhdistetään Rickeyn idealismiin ja hyvään bisnesvainuun.
Kuitenkin, se mitä ei tiedetä on, että Rickey oli arvostettu vapaamuurari. Ei ole tarkoitukseni panetella kaikkia vapaamuurareita; useimmat Sinisen Looshin jäsenet eivät ole syyllisiä mihinkään pahaan; minun isoisäni, joka kuoli ennenkuin synnyin, oli vapaamuurari.
Mutta korkea-arvoiset vapaamuurarit ovat usein instrumentteja kulttuurin muovaamisessa. Vuosina 1962 - 1963 vapaamuurarien hallitsema Korkein Oikeus määräsi että sekä rukoileminen että Raamatun lukeminen olivat äkkiä “perustuslain vastaisia” (Hugo Black, William O. Douglas, Tom C. Clark, Potter Stewart and Chief Justice Earl Warren olivat kaikki looshin jäseniä, varmistaen 5 - 4 enemmistön, ja joiden looshille antama vala oli merkittävämpi kuin heidän valansa Perustuslaille.) Toisaalla olen kirjoittanut roolista joka vapaamuurareilla oli heidän järjestäessään Lexingtonin taistelun vuonna 1775, Massachusettsissa (kotikaupunkini, jossa vapaamuurarien pohjoisen hallinta-alueen päämaja sijaitsee).
Vapaamuurarit usein saavat materiaalisia palkkioita, mutta vastineeksi he antavat absoluuttisen hiljaisuuden ja kuuliaisuuden valan. Ennemmin tai myöhemmin, vapaamuurari saattaa huomata - lainatakseni lausetta jota The Brotherhood of the Bell käyttää - että hänen täytyy “maksaa laskunsa”.
Minun täytyy antaa ehdotus jota minä en voi todistaa, sillä vapaamuurarien ohjeet annetaan salassa. Minä ehdotan että Branch Rickey hyvin todennäköisesti toimi vapaamuurarien ohjeiden alaisuudessa, joka oli lähtöisin Amerikan oligarkian korkeimmilta tasoilta, muuttaakseen kulttuuria sen suunnitelman mukaan jota Myron Fagan kuvaili?
Miten Galehouse sopii kuvaan? Jackie Robinson pelasi ensimmäistä kertaa Dodgersissa vuonna 1947; he voittivat sinä vuonna, ja voittivat melkein World Seriesin, häviten Yankeesille seitsemässä pelissä.
Se National Leaguesta, mutta jäljellä oli vielä American League. Vuonna 1948, vain yksi American Leaguen joukkue oli rikkomut värimuurin: Cleveland Indians. Heillä oli kaksi mustaa pelaajaa: Satchel Paige ja Larry Doby. Kukaan, tietenkään, ei voi kiistää etteivätkö nämä kaksi olleet erinomaisia pelaajia. Kuitenkin, minä uskon että joku hierarkian huipulla halusi lähettää kovaäänisen ja selkeän viestin: jos sinulla on mustia pelaajia, sinun täytyy nousta mestariksi. Ei ainoastaan tämä, Hollywood ylistää joukkuettasi ja kaupunkiasi elokuvalla.
elokuva The Kid from Cleveland kertoo nuorisorikollisesta nimeltään Johnny joka karkaa kotoaan koska hän vihaa isäpuoltaan (joka oli korvannut hänen todellisen isänsä, joka kuoli sodassa). Cleveland Indiansin radioselostaja (fiktiivinen hahmo jota esittää George Brent) lähes adoptoi Johnnyn. Elokuvan lopussa, tuomari määrää missä Johnnyn tulisi elää. Kuulemistilaisuuteen osallistuu Indiansin todellinen omistaja, Bill Veeck.
Veeck vie Johnnyn syrjään ja kertoo hänelle tarinan. Hän sanoo että kun Larry Doby, Indiansin ensimmäinen musta pelaaja, pelasi ensimmäisen ottelunsa, hän paloi ja tunsi olonsa kurjaksi - että hän oli pettänyt oman kansansa. Sitten hänen joukkuetoverinsa Joe Gordon paloi myös - ilmeisen tahallisesti - osoittaakseen solidaarisuutta Dobylle. Vaikka tämän tarinan sanotaan olevan mielikuvituksellista, Doby ja Gordon itse asiassa näyttelevät sen (do act it out).
Veeckin tarinan seurauksena, Johnny ymmärtää että hänen pitäisi rakastaa ja kunnioittaa “ulkopuolista” isäpuoltaan, aivan kuten Indians oppi rakastamaan ja kunnioittamaan “ulkopuolista” Dobya. Näin tämä elokuva jonka voi katsoa
tästä loppuu. (Russ Tamblyn, joka esitti Johnnya, sai lisää kuuluisuutta eräässä toisessa elokuvassa joka kertoo nuorisorikollisista ja rotusuhteista: West Side Story.) Ilmiselvästi, ainoastaan elokuvalla joka kuvaa Cleveland Indiansia olisi voinut olla tällainen loppu; Boston ei olisi sopinut esimerkiksi.
En kykene löytämään minkäänlaisia todisteita hänen suppeasta elämäkerta-informaatiostaan, että oliko Red Soxin valmentaja Joe McCarthy vapaamuurari. Kuitenkin, Red Soxin logo “B” sisältää luvun 33, vapaamuurareihin liittyvän luvun.
Riippumatta siitä että oliko McCarthy vapaamuurari vai ei, minusta on selvää että ylhäältä alaspäin tulevaa painostusta, tapahtuu se sitten palkkioiden tai uhkausten muodossa, sovellettiin häneen. He sanovat että varmin tapa “korjata” oikeuden antama päätös on saada tuomari puolelleen. Ja varmin tapa “korjata” pesäpallo-ottelu on saada valmentaja puolelleen. Joku selvästikin kertoi McCarthylle että tämä ei olisi Bostonin vuosi.
Red Sox oli pelannut lujasti (had played their hearts out) ansaitakseen tasapelin ensimmäisestä sijasta. Ilmiselvästi, McCarthy ei voinut kävellä kerhohuoneeseen ja käskeä 25 pelaajaa häviämään peliä.
Mitä hän saattoi tehdä, kuitenkin, oli kertoa ässälleen Mel Parnellille että hän oli “muuttanut mielensä” ja aloittaa keskinkertaisella Galehousella sen sijaan, huonolla tekosyyllä että tuuli puhalsi kentän vasempaan laitaan.
Tämä ei taannut Clevelandille voittoa, tietenkään. Oli aina mahdollisuus että Galehouse saattaisi tehdä ihmeen ja selviytyä kotipesälle, tai että Bostonin vahva ryhmitys, Ted Williamsin johdolla, saattaisi murskata Indiansin aloittajan Gene Beardenin. Mutta Red Sox, Galehousen aloituksen lannistamana, haistoi jo voiton.
En voi todistaa että tämä oli Galehousen arvoituksen todellinen selitys; mutta se on selitys jonka minä uskon olevan kaikkein johdonmukaisin kaikkien faktojen perusteella. Aika ajoin, ihmiset ovat kertoneet minulle että urheilutulokset ovat usein järjestettyjä. Minulla ei ole koskaan ollut vahvoja mielipiteitä tästä. Loppujen lopuksi, joitakin asioita, kuten pallon pompahduksia, ei voi hallita. Mutta minä ajattelen että se tapahtui vuonna 1948 - vuosi johon liittyi myös, kuten olen kirjoittanut muualla, Hollywoodin “Best Picture” Oscarin järjestely.
Red Soxin valmentaja Joe McCarthy onnittelee Lou Boudreauta tappion jälkeen. Vaikka hän näyttää väsyneeltä, McCarthyn hymy ei viittaa että hän olisi ollut pettynyt joukkueensa häviöön. Tietenkään, ei voida antaa liikaa painoarvoa yhdelle valokuvalle.
Sattumoisin, vuosi 1948 oli viimeinen kerta kun Indians. Oligarkeilla ei ollut heille käyttöä enää tämän jälkeen. 1970- ja 1980-luvulla heistä tuli keskinkertaisuuden vertauskuva, huipentuen Charlie Sheenin komediaan Major League vuonna 1989 (vaikka he ovat pärjänneet paremmin sen jälkeen).
https://jamesperloff.com/2020/12/12/unraveling-an-ancient-boston-sports-mystery-the-mystery-of-denny-galehouse/