LUKU 7: Hänen taistelunsa, amerikkalainen menestystarina

Kuka ikinä haluaa tehdä tutkimusta Toisen maailmansodan syttymisen syistä; häntä neuvotaan pohtimaan ennustaja-karikatyyriä joka on painettu Versaillesin sopimuspaperin yhteyteen Daily Herald -lehdessä. Siinä on näytetty kaksi päätekijää, USA:n Presidentti Wilson ja Ranskan pääministeri Clemenceau lähtemässä marmorirakennuksesta, ja erään kolumnin takana Euroopan lapsi seisoo alastomana ja itkee.

Lapsen pään yläpuolella näkyy kirjoitus: "1940 CLASS" (1940 KUTSU ASEISIIN). Saksan Liittovaltion presidentillä, Theodore Heussilla, on täytynyt olla samanlaisia tunteita kun hän vuonna 1932 kirjoitti: "Kansallissosialistisen liikkeen syntymäpaikka ei ollut München, vaan Versailles." Hitler oli Landsbergin linnoituksessa. Puolueen johto ei ollut rajoittunut teoreetikko Rosenbergiin, "Kahvitäti" alias "Puolueen Juoruakka", vaan militanttiin Ludendorffiin. Hänen pääteemansa oli "Versaillesin häpeälliset määräykset", ja toukokuussa 1924, hänen Kansallissosialistisen Vapausliikkeen ehdokkaita, parlamenttivaaleissa toukokuussa 1924, äänesti noin kaksi miljoonaa saksalaista.

Vaimonsa rohkaisemana ja innoittamana, neurofyysikko, Ludendorff, kääntyi toisen teeman äärelle, josta hän ei luopunut kuin vasta elämänsä loppuaikoina. Se oli: "Rooma ja sen taistelu hiili- ja teräs extremismia vastaan". Ja kaikki tämä tapahtui Beijerissa. Kaikki oli mätänemässä. Tammikuun 1925 alussa, ensimmäinen merkittävä liike jonka Hitler teki vapauduttuaan Landsbergistä, oli kohteliaisuuskäynti Baijerin pääministeri Heldin luona. Tämä katolinen poliitikko oli iloinen kuullessaan: "Sinun korkea-arvoisuutesi, toimenpide 9. marraskuuta oli minun virheeni. Tästä lähtien minä autan vahvistamaan Valtion auktoriteettia. Me olemme yhdistyneet taistelemaan Marxismia vastaan. Ja entäpä Ludendorffin taistelu Kirkkoa vastaan? Minä sanon sen suoraan: Minulla ei ole mitään tekemistä Ludendorffin kanssa! Ei enää!"

Tästä Held riemastui: "Peto on kesytetty." Seuraava merkittävä siirto oli käynti Ludendorffin luona ja sen tulos: "Mistä te pohjois-saksalaiset oikein puhutte?" Hitler halusi tietää.

"Onko äärimmäisen louhinnan vaara suurempi kuin juutalaisten vaara? Keitä ovat nämä tietämättömät Pohjoisessa, Wulle ja von Graefe? Rakentaakseni liikettäni minä tarvitsen Baijerin katoliset samoin kuin Preussin protestantit."

Tähän vaatimukseen Ludendorff yritti väittää vastaan, mutta sai armonaikaa: "Älä iske minua naisilla ja papeilla," Hitler tiuskaisi. Ja näin nämä kaksi "Marraskuun yhdeksännen marssijaa" erosivat.

Kaksi viikkoa tämän puhdistuksen jälkeen Hitler kutsui hänen luotetuimmat miehensä Marraskuun mellakan alkupisteelle, Citizen's Brewery Cellariin. Neljätuhatta miestä tuli ja kuunteli häntä täpötäydessä kokoushallissa. "Minä johdan tätä liikettä itse," hän julisti. "Kukaan ei määrää minua!" Kaksi tuntia kestäneen Führerin argumentaation ihmiset kiipesivät pöydille, halailivat toisiaan ja huusivat kunnes menettivät äänensä. Kansan lapset uskoen että hän oli menetetty, on palannut.

Puolueen uudistamisen jälkeen, tämä "kesytetty peto" iski kieltämällä häntä pitämästä puheitaan Baijerissa, ja pian sama tapahtui suurimmassa osassa Saksaa. Vuonna 1928, viimeinen alue joka laittoi kiellon oli Preussi.

Koska Saksan talous oli kohentunut, se ei ollut hyvä asia Hitlerille. Vuoden 1923 kolmesta miljoonasta työttömästä, kiitos ulkomaisten luotonantajien, kaksi ja puoli miljoonaa oli saanut töitä. Kuitenkaan, Hitler ei hämmentynyt. Hänen vaistonsa ohjasi häntä oikeaan suuntaan ja hän jakoi tämän kaadereilleen: "Rakkaat puolueen jäsenet, tämä on lyhytaikainen vauraus. Saksalaisten riistäminen Itäisten juutalaisten tulvan myötä maahamme on Versaillesin sopimuksen aikaansaama, joka ilman epäilystä vie kaikki yhteiskuntamme ympyrät taloudelliseen kurjuuteen. Mutta tämän kautta me saamme vallan. Odottakaa vain!"

Tämän jälkeen Hitler piti luovan tauon ja vietti neljä vuotta Berchtesgadenissa. Vuonna 1929 tämä odotettu kurjuus tuli miltei yhdessä yössä ja sen käynnisti "Musta Perjantai" Wall Streetilla. Seuraavien neljän vuoden aikana, Hitler valloitti ensin osavaltion kanslerin paikan parlamentissa, ja pian sen jälkeen presidentin istuimen ja armeijan, ja täten rajoittamattoman vallan koko Valtiosta, Saksan Valtakunnasta.

Tämä massojen oraattori, joka aikoinaan tuomittiin hiljaisuuteen, antoi Puolueen työn metsänvartijalle (entinen jesuiitta-oppilas ja apteekkari) Gregor Strasserille, sillä hänellä oli paljon tekemistä Puolueen organisoinnin kanssa. Melko pian hän perusti Puolueen sisälle toisen Puolueen - "NSDAP:n Piiripäällikön Luoteis-Saksan Työläisten Divisioonan". Erityisesti Ruhrin laakson ihmiset kokoontuivat hakaristilipun alle.

Siellä ihmiset heräsivät poliittisesti sillä, vuonna 1923, sillä Ranska astui sinne sisään sillä tekosyyllä että he asensivat sinne puhelinpylväitä jotka olivat kadonneet alueen luovutuksen aikana. Äänekkäin tässä laaksossa oli Strasserin sihteeri Tri. Joseph Göbbels. Puolueen jäsenenä, tämä nuori mies kehotti Hitleriä, joka asui mukavasti eteläisessä Saksassa, turvautumaan rauhanomaisiin toimiin: "Minä vaadin pikkuporvariston poistamista NSDAP:sta," ja Strasser oli onnellinen. Hitler hoiteli tämän myrskyn vesilasissa helposti. Hän kutsui puoluekokouksen Bambergiin. Mutta useimmilla pohjois-saksalaisilla ei ollut aikaa eikä rahaa pitkään reissuun, joten hän ei osallistunut. Hitler selitti kaiken ihmisilleen ja täten vakuutti heidät. Melkain kaikki etelä-saksalaiset jotka tulivat paikalle tukivat häntä. Lyöty Göbbels kirjoitti päiväkirjaansa seuraavasti: "Oi, Herra, vain vähän meillä on yhteistä näiden sikojen kanssa tuolla alhaalla. Minun sisäistä vakauttani on loukattu kovin. Olen vain puolikas ihmistä." Kaksi viikkoa myöhemmin, sen jälkeen kun Hitler ohjasi ystävällisesti Göbbelsiä ympäri Müncheniä, hän oli taas täysi persoona ja hänen tunnontarkasti laadittu päiväkirjansa sanoi tämän: "Minä rakastan häntä. Minä kummarran tätä suuruutta. Tätä poliittista neroa! Me menemme ulos syömään ja juomaan innolla.

Gregor Strasser ei voinut koskaan unohtaa tätä miestä. Mutta Hitler, soveltaen roomalaista "hajoita ja hallitse" -menetelmää, lähetti heidät molemmat Berliiniin missä he saattoivat riidellä loppuun saakka. Tämä liike aiheutti rodullisen taistelun NSDAP:n sisällä. On ilmiselvää että tämä Saksan anti-juutalainen puhemies, jolla oli inhoa herättävä verenperintö, ympäröi itsensä miehillä, jotka kykenivät näyttämään yhtä vähän kuin hän itsekin, suosiollisia todisteita arjalaisesta hohtavasta puhtaudesta. Päällikköä ei vaivannut tämä hänen seuraajiensa taholta ja hänellä oli tarvittava rauha, erityisesti juutalaisten hallitseman uutismedian taholta, joka ei voinut koskea tähän herkkään aiheeseen ilman pelkoa että henki lähtee. Hän ajatteli että puoliksi juutalaiset ovat älykkäämpiä sekä halukkaampia tekemään yhteistyötä.

Mutta Göbbels aloitti taistelun ja Heinrich Himmlerin juutalainen isoäiti, joka oli italialainen hedelmäkauppias, vedettiin mukaan. Tähän tapaan Storm Troopersin (SS) kilpailevaa yritystä (Jota Himmler oli aikeissa rakentaa) uhattiin vahingolla.

Rosenberg - joka ilmaantui sillä hetkellä - sekaantui - kompastui Göbbelsin menneisyyteen, jota koulussa oli kutsuttu numellä "Rabbi", ja jonka esivanhemmat voitaisiin löytää Hollannin varhaisista espanjalaisista juutalaisista. Tämä teoreetikko Virosta, Rosenberg, viittasi myös Göbbelsin juutalaiseen professori Gundolfinger, joka opetti häntä Heidelbergissä, ja pehmeästi lisäsi: koko Göbbelsin propaganda on, tietysti, levanttilaista.

"Kysymys alkuperästä tekee Göbbelsin aseman vaikeaksi, ja minä uskon että meidän kaikkien pitäisi ymmärtää hänen tilanteensa." Nämä aallot tasoittuivat vielä enemmän Hitlerin erään toisen neuvonantajan toimesta, nuoren lakimiehen Münchenistä, Hans Frankin, joka oli sillä hetkellä Miration Boardissa, jonka juutalainen isä kääntyi katolilaisuuteen Bembergissa. Siitä lähtien, 1920-luvun lopulta, Puolueen kuri hallitsi alkuperä-kysymystä, ja vanha Luegerin sanonta loisti uudistetussa muodossaan: "Minä päätän siitä kuka on juutalainen." Täten termi "Kunnia-Arjalainen" (Honorary Aryan) keksittiin.

Vuoden 1928 parlamanttivaaleissa Kansallissosialistit saivat alle miljoona ääntä 40 miljoonasta annetusta äänestä; i.e. ei edes puolta siitä määrästä jonka he olivat saaneet neljä vuotta aiemmin Ludendorffin aikana. Kuumana kesänä vuonna 1929, kaikki nämä hiljaiset ajat, jotka loivat tilaisuuksia kaikenlaiselle henkilökohtaiselle kiusaamiselle (pohjautuen esivanhempiin), loppuivat, etupäässä tietyn Owen D. Youngin suunnitelman ansiosta, joka tuli Yhdysvalloista. Hän lahjoitti Saksalaisille Nuorille 110 miljardia markkaa, joka tuli maksaa takaisin 59 vuodessa. Tämä nerokas ekonomisti ei välittänyt siitä että saksalaiset työläiset toivat kotiinsa ainoastaan yksitoista markkaa viikossa työttömyyskorvausta.

Tämä nuori sukupolvi, joka ei aloittanut Ensimmäistä maailmansotaa, joutui maksamaan siitä nälällä (syöden ainoastaan nauriita) ja he liittyivät suurin joukoin SA:han. Mikään ei ollut luonnollisempaa: he tulivat koska Hitler löi rumpua äänekkäimmin. Eräs "lakiesitys" Saksan kansan orjuuttamista vastaan tuotiin pöytään ja se alkoi tällä loogisella selityksellä: "Kansakunnan hallitus, juhlallisessa muodossa, on antanut ulkovaltojen tietää että Versaillesin sopimuksen sotakorvaukset ovat ristiriidassa historiallisten totuuksien kanssa."

Samalla kun neljä miljoonaa ehkerasti työtä tekevää ja uupunutta ihmistä allekirjoitti "lekiesityksen", New Yorkin pörssi romahti "Mustana Perjantaina" lokakuussa 1929.

Näihin aikoihin eräs nuori meklari Wall Streetilla, Curtis B. Dall, Rooseveltin lapsipuoli, neljä vuosikymmentä myöhemmin selitti kuinka tämä saattoi tapahtua: "Romahdus oli seurausta rahanhimosta. Tämä operaatio toteutettiin piittaamattomasti, ilman minkäänlaisia lahjoja ja energiaa. Tuho oli suunnaton. Itse asiassa, spekulaatiossa 'hintojen alenemisen' puolesta ei ole mitään väärää, olettaen että mitään rikollisia taktiikoita ei käytetä. Mielestäni Benin taktiikat eivät olleet kaukana siitä. Siihen asti en tiennyt että suurimmat ja nopeimmat voitot virtaavat mahtaville pankkiireille ja luotonantajille, kun he myyvät lyhyesti ennen romahdusta jonka he loivat." (38) Muutaman päivän kuluttua, syvästi velalliset saksalaiset tunsivat mitä oli juuri tapahtunut.

Itsemurhien määrä nousi rajusti ja äkkiä joukoittain työttömiä tai osa-aikaisia seisoi joutilaina kaduilla. Nämä neljä ja puoli miljoonaa ihmistä, jotka olivat halukkaita tekemään töitä, kerääntyivät yhteen keskustelemaan siitä mitä on tapahtumassa. He kääntyivät joko kommunismiin tai kansallissosialismiin. Sosialidemokraattinen hallitus katosi jälkiä jättämättä ja sitten poliittiselle näyttämölle ilmestyi Bruening, poliitikko Katolisesta Keskustasta. Hän välittömästi käynnisti pelin "hätätila-säädösten" kautta, mutta ei sanut suosiota. Työttömät mietiskelivät työpaikoillaan tai SS:n kokoontumishalleissa, erehtyen astumaan väärään baariin, tai puhtaasta sattumasta liittyen tähän tai tuohon liikkeeseen elämän ja kuoleman pelissä.

Kommunistisen ja kansallissosialistien keskinäisissä välien selvittelyissä kuoli yli 100 ja haavoittui 10,000 ihmistä. Melkein sisällissota pyyhki tämän maan yli. Kivet, nuijat tuolit, ja kaljamukit olivat pääasiallisia aseita.

Mitään ei huomioitu paitsi poliittista vakaumusta. Kirjailija muistelee kun hän auttoi kotiin uuden koulukaverin.

"Mitä sinun isäsi tekee tuolla ulkona?" kysyi häneltä minun murehtiva äitini. "Hän leikkii kommunistia," vastaus tuli ylpeänä kuusivuotiaan rinnasta. Ihmiset olivat nälkäisiä. Jonot työvoimatoimistojen edessä kasvoivat. Poliisit ratsujen selässä iskivät ihmisiä jotka huusivat: "Leipää! Leipää!" Kun miehen täytyi valita vapauden ja leivän välillä, hän valitsi leivän, erityisesti kun hänellä oli perhe tai hän halusi perustaa sellaisen.

Näin Hitler voitti väkijoukon puolelleen. SA-joukot koostuivat epätoivoisista teini-ikäisistä jotka oli kutsuttu aseisiin tottelemaan käskyjä, jotka halusivat olla patriootteja sekä löytää baareista tai ravintoloista kulhollisen keittoa sekä lopulta ystävällisen ilmapiirin jonka ääreen jäädä asumaan.

Oikeaan aikaan Storm Troopers parakin kaltaisen asunnon itselleen. Göring palasi kotiin Ruotsista oltuaan maanpaossa. Roehm palasi Boliviasta ja otti haltuunsa SA:n johdon, ja hetken perästä muutama satatuhatta miestä totteli hänen käskyjään. "Kun Adolf käskee olemaan Voiton Portilla huomenna kello kuusi aamulla, silloin me olemme siellä!" Roehm karjui. Kaikki tämä vaati rahaa. Ja raha tuli "ihmisiltä joilta sinä vähiten sitä odottaisit," sanoi Valtakunnan kansleri Bruening.

"Hitleriä hänen taistelussaan Itäisiä juutalaisia vastaan tuki taloudellisesti silloin, kuten tulevina vuosina, New Yorkin Läntiset juutalaiset jotka, tähän päivään asti, eivät salli Itäisten juutalaisten hautaamista heidän hautausmailleen, vaikka nämä olisivat asuneet New Yorkissa kolme sukupolvea."

"En ole koskaan puhunut tästä julkisesti," Bruening kirjoitti ystävälleen Tri. Pechelille, "mutta Saksan etujen tähden saattaisi olla tarpeellista paljastaa kuinka samat pankkiirit vuoden 1930 syksyllä etsivät keinoja USA:n suurlähettilääseen Sakettiin minun hallitukseni toiveiden vastaisesti ja natsi-puolueen hyväksi." (39)

Bruening ei puhunut tästä julkisesti myöhemminkään, vaikka hän oli professorina joissakin USA:n yliopistoissa. Jo 1920-luvulla, Hra. Warburg, Hampurin pankkiiri, neuvoi Valtakunnan pääministeri Ebertiä pysäyttämään juutalaisten maahanmuuton Idästä. Kun eräs Wall Streetin sanansaattaja, joka oli tuomassa rahaa Hitlerille, kysyi Warburgilta mielipidettä, tämä nauroi hänelle: "Hitler on vahva mies ja Saksa tarvitsee häntä. Juutalaisilla, Hitler tarkoittaa Galitsean juutalaisia, jotka saastuttivat Saksaa siitä lähtien kun sota alkoi. Hän tunnustaa juutalaiset jotka ovat puhdasta saksalaista alkuperää ja kohtelee heitä sellaisina. Itäiset juutalaiset vaikuttavat sosialidemokraattisessa puolueessa ja kommunistisessa puolueessa. Hän pääsee heistä varmasti eroon. Ei koska he ovat juutalaisia, vaan koska he ovat kommunisteja ja sosialidemokraatteja."

Vuonna 1932, SA:n ylläpito yksin maksoi 180 miljoonaa markkaa. Muiden Puolueen työntekijöiden, vaalikampanjoiden ja lantomatkojen kanssa summa oli 300 miljoonaa markkaa. Noin kuudesosa rahoista tuli jäsenmaksuista ja lahjoituksista. Vuoden 1933 lopulla, eräs hyvin tunnettu hollantilainen painotalo, tutkittuaan dokumentteja, julkaisi raportin näistä rahasummista. Raportissa oli monia nimiä ja pian sen julkaisemisen jälkeen se myytiin loppuun.

Siihen aikaan kukaan ei valittanut, mutta Hollannin miehityksen aikana kaikki dokumentit tuhottiin ja julkaisija Schoup löysi kuolemansa Gestapon käsissä. Tässä raportissa osoitettiin että yhtenä aikana kymmenen miljoonaa dollaria ja toisena aikana viisitoista miljoonaa siirrettiin pankkitalo Mendelsohn & Companyn kautta Amsterdamissa. Samanlaisia summia operoivat muut finanssitalot: Kuhn, Loeb & Company, J. Morgan & Company, ja Samuel & Samuel, jota kiinteä leikkikenttä ei rajoittanut. (40) Tämä sveitsiläinen, Rene Sonderegger (Severin Reinhard), kirjassaan Spanish Summer, joka julkaistiin Sveitsissä vuonna 1948, oli paljastanut sanansaattajan joka jakoi rahaa Hitlerille: "Tämä mies, jonka pankkiirit lähettivät Saksaan testaamaan kysymystä saksalaisesta vallankumouksesta, oli nuori Warburg."

"Hän oli älykäs, koulutettu, hänellä oli hyvät käytöstavat, ja hän osasi saksaa täydellisesti kun hän työskenteli useita vuosia setänsä finanssitalossa Hampurissa. Warburg, varustettuna kaikkein korkeimmilla suosituksilla, löysi itsensä Saksasta ja pian hän tapasi Hitlerin Münchenissä. Hitler oli hyvin ilahtunut voidessaan ravistaa tämän rikkaan amerikkalaisen kättä." Ja sitten, H.R. Knickerbocker, maailmankuulu amerikkalainen journalisti, ennusti vuoden 1932 kirjassaan Germany Like This or Like That näin: "Amerikkalaiset investoinnit Euroopan mantereella ovat parhaita, mutta ainoastaan taistelukentällä." Erityistä hyötyä antoi myös Sir Henry Deterding Royal Dutsch Shell Companysta jonka raha tuli Samuel & Samuelin kautta Lontoosta.

Vielä senkin jälkeen kun Hitöer oli ottanut vallan tämä öljymies jatkoi rahan lahjoittamista Hitlerille. Vihje tästä voidaan löytää Hamburger Fremdenblattista (15. helmikuuta 1939): "Vuonna 1937, kymmenen miljoonaa guldenia siirrettiin." Muutama päivä ennen kuin tämä tieto tuli julki, Sir Henry menehtyi St. Moritzissa ja hänet seremoniallisesti haudattiin Dobbin/Mecklenburgissa. Maakunnan piispa Schultz, Puolueen jäsen Schwerinistä, kunnioitti häntä tällä lauseella: "Napoleonin rohkeudella, Cromwellin hengellisellä voimalla, hän oli taistellut tuhon henkeä sekä kaikkien ihmisoikeuksien rappeutumista vastaan joka on maailman bolshevismin tavoite. Hänelle Saksan vauraus oli edellytys pelastaa maailma kommunismilta." Shellin perustaja Marcus Samuel, juutalainen, oli Sir Henry Deterdingin tukija. Aikoinaan hän keräsi simpukoita Itä-Aasiassa ja Lontoossa hän muutti ne rahaksi; täten hän antoi yhtiölleen "simpukan" logon ja nimen.

Ensimmäisen maailmansodan öljybuumin aikaan Samuelin yhtiöstä nousi eräs aatelinen, Bearsted, jonka "Shell of Baku" vuonna 1918 joutui neuvostoliittolaisten haltuun ilman korvausta. Hitlerin Kolmannessa Valtakunnassa Venäjän öljyn oikeudet annettiin hänelle takaisin, joten Samuelin Shell rynnisti täyttääkseen aukon. Heinrich Mann, kirjailija ja Thomas Mannin veli, vähän ennen Toisen maailmansodan loppua kiirehti sanomaan berliiniläisille: "Nyt te voitte tietää kuinka se oikeasti oli. Väkivalta oli teidön vallankumouksenne suurin este. Monet trusti-magnaatit pitivät teidän sosiaalista liikettänne taka-alalla käyttämällä sitä kansakuntia vastaan. Heidän komentajansa Hitler oli ei-saksalainen aivan kuten he." (41)

Heinrich Mann saapui puhumaan New Yorkista. Neue Zuricher Zeitung (2. toukokuuta 1946) kirjoitti: "Kun Schacht Nürnbergin oikeudenkäynnin aikana puhui ulkomaiden asenteesta natsi-hallitusta kohtaan, sekä avusta jota nämä antoivat, oikeus päätti että näillä asioilla ei ollut mitään tekemistä oikeudenkäynti-asioiden kanssa ja siksi ne olivat kelpaamattomia."

Siitä huolimatta, Hitler tai Gregor Strasser, Valtakunnantoimiston johtaja, otti vastaan rahavirtoja suurilta juutalaisilta pankeilta. Armeijan uutistoimiston päällikkö, Kenraali von Bredow, tiesi tästä oikein hyvin. 30. kesäkuuta 1934, "Pitkien puukkojen yönä", von Bredow ja Gregor kuolivat myös.

Tieto ei ole ainoa valta, mutta se voi myös olla vaarallista. Tri. Abegg, Preussin poliisin päällikkö vuosina 1926-1932, pakeni Sveitsiin mukanaan dokumentteja koskien Hitlerin ulkomaista rahoitusta ja Zürichissä hän loi kuuluisan Abegg Archivesin. Hän informoi yleisöä Hitlerin dokumenteista: "Asiakirjat, koskien salaista rahoitusta, sijaitsivat eräässä huonekaluja kuljettavassa kuorma-autossa. Vuosina 1929-1932, tämä kuorma-auto jatkuvasti ajoi edestakaisin Berliinin ja Münchenin väliä. Tällä tavalla auto ei joutunut Preussin tai Baijerin poliisin tarkastettavaksi."

Vuoden 1930 parlamenttivaaleissa, Kansallissosialistit saivat 6,401,210 ääntä. Puolueen 107 poliittista edustajaa (tavanomaisen kahdentoista sijaan) siirtyi Eduskuntaan, heistä kaikki, tietysti, ruskeissa paidoissa.

Vallassa olevat viranomaiset agitoivat ihmisiä äänestämään tehokkaasti, sillä demokraatteina, he halusivat tietää mitä oli meneillään. Lopulta he saivat sen: Heinäkuussa 1932 melkein 14 miljoonaa saksalaista äänesti Hitleriä, ja hänen puolueensa oli ylivoimaisesti suurin. Eduskunnan presidentiksi nostettiin Hermann Göring. Tämä levottomasti kulkeva Saksalaisen Liikkeen saarnaaja (joka usein vaihtoi nopeasta Mercedes-limusiinistaan vielä nopeampaan Puolueen omistamaan lentokoneeseen), vain kahdesti näinä onnistumisen vuosina koki epäonnistumista. Molempina kertoina kyse oli henkilökohtaisista asioista joilla - tietysti - oli poliittinen sävy. Alois, Hitlerin vanhin velipuoli, lähti kotoa varhain ja aiheutti paljon surua. Hän joutui vankilaan varkaudesta ja kaksinnaimisesta. Muiden asioiden ohella, hän "tuotti" pojan Irlannissa joka, nimellä William Patrick Hitler, käyttäytyi aivan kuin salama olisi iskenyt häneen. Tähän versoavaan sukuun, normaali työ oli vastenmielistä ja niin hän kapinoi. "Oletettavasti minun pitäisi ansaita 125 markkaa, mutta tällä nälkäpalkalla minä en pysty elämään enkä kuolemaan." Tästä syystä vuonna 1930 mikään ei näyttänyt hänelle luonnollisemmalta kuin kiristää vaurasta setäänsä, Adolfia, käyttäen isoisänsä juutalaista alkuperää työkaluna.

Hän vihjasi että "yhteydessä johonkin sanomalehdessä annettuun lausuntoon, olisi suurta mielenkiintoa sanoa tiettyjä asioita julkisesti koskien perheemme historiaa." (42) Joten, lakimiestä tarvittiin ja saatavilla oli juonikas Hans Frank, joka, kun häntä kutsuttiin, istui Führeria vastapäätä tämän yhdeksän makuuhuoneen palatsissa Prinzregentenplatzilla Münchenissä, ja odottaessaan hyviä uutisia kuunteli: "Se on inhottavaa ja kiristystarina," aloitti Hitler. "Ole hyvä, katso, minun rakas Frank, sinä tiedät kuka on sinun kunnioitettav isäsi, myös juutalainen mutta saksalainen monien sukupolvien halki, eikä kukaan näistä kaftanaan pukeutuvista galitsialaisista kulkureista. Tiedätkö kuinka se on, kun henkilö ei voi enää nähdä selkeästi? Kuka on minun isoisäni, isäni isä? On Frankenbergereitä, suunnattoman rikkaita juutalaisia, jotka kustansivat hänen elatuksensa neljäntoista vuoden ajan, kun kukaan muu ei halunnut tehdä näin. Nämä ovat mukava pakka. Ota tämä tarina ja laita tämä kiristäjä selkäni taakse." Hitler seisoi suorana ja jatkoi:

"Rakas toveri Frank, myös sinun alkuperäsi voi nousta esiin. Minä lupaan sinulle, minulla on keinot ja minä autan sinua tässä, samoin kuin autoin ystävääni Hoffmannia."

Sitten hän hyppäsi ulos tuolistaan ja avasi kirjoituspöydän. "Tässä, ota tämä," ja ojensi tälle nuorelle lakimiehelle rahakäärön. "Jatka matkaasi saman tienm ja kerro minulle kun tarvitset enemmän. Minun täytyy laittaa tämä asia selkäni taakse!" Täten, vuonna 1930, Hans Frankista tuli Hitlerin esivanhempien metsästäjä, joka vietti enemmän aikaa Itävallassa kuin Vanhassa Maassa. Wien, Graz, ja ikimuistettava metsä olivat hänen suosikkikohteitaan. Se tosiasia että jokaisella vierailulla Itävallan viranomaiset kohtelivat tätä arkistojen metsästäjää ei-toivottuna ulkomaalaisena, vaivasi Frankia vain hyvin vähän. Lopulta hän selvitti kaiken aivan kuten sen kuuluikin olla.

Sodan aikana, Hitlerin syvän vaeltelun paikat metsässä, antoivat tilaa tärkeille sotilaallisille harjoituspaikoille. Tämä antoi Hitlerille tilaa hengittää helpommin.

Samassa tilaisuudessa, monet dokumentit katosivat koskien Frankin alkuperää. Tästä, kuoleman edessä Nürnbergin sellissään, hän kirjoitti: "Oli myös kirjeenvaihtoa Frankenbergerien ja Hitlerin isoäidin välillä, joka kesti vuosia. Yleinen taipumus kaikilla osapuolilla oli vaientaa tämä hyvin julkinen mielipide että Schicklgruberin avioliiton ulkopuolella syntynyt lapsi oli Frankenbergerin elatusvelvollisuuden alainen. Minun täytyy sanoa että ei voida sulkea pois, etteikö Hitlerin isä olisi ollut puoliksi juutalainen, syntynyt Schicklsgruberin läheisestä suhteesta erääseen Grazin juutalaiseen. Tämän mukaan, Hitler oli neljäsosaltaan juutalainen. Tämä selittää hänen vihamielisyytensä juutalaisia kohtaan, joka on peräisin vereen liittyvästä anti-kinsmen psykoosista."

Koska nämä hämärät sopimukset tulivat tunnetuksi kaikkialla Itävallassa, Itävallan korkeimmassa oikeudessa (Valtakunnan korkeimman oikeuden alaisena liittämisen jälkeen), luotiin asenne Frankin ollessa Valtion oikeusministeri. Tämä asenne salli hänen ottaa valvontaansa arjalaisten elatusapu-ilmoitukset, jotka olivat olleet osallisina avioliiton aulkopuolella syntyneisiin lapsiin. Saadakseen elatusapua, riitti jos äiti kertoi olettavansa että isä oli juutalainen.

Toinen epäonnistuminen näinä vuosina oli samankaltainen:

Linzissä, kun Hitler eräänä pilvisinä joulukuun päivänä vuonna 1907 saattoi äitiään hautaansa, hänen vanhempi sisarpuolensa Angela seurasi hevosrattailla. Hän oli viimeisillään raskaana. Onnekas syntymä tapahtui uuden vuoden ensimmäisinä päivinä, ja jälkeenpäin hänen rakas tyttärensä kasvoi hyvin kaikkien iloksi. Hänet nimettiin Angelaksi, lyhyesti Geli. Hänen äitinsä, nuori leski, oli suoraselkäinen henkilö ja Wienissä hän hankki elantonsa kokkina juutalaisessa yhteisö-ruokalassa. Sen jälkeen kun hänen veljensä teki rahaa kirjallaan Mein Kampf, Hitler palkkasi hänet taloudenhoitajaksi "Haus Wachenfeldiin" Obersalzberg. Tämä sievä lukiosta valmistunut, Geli, joka halusi opiskella musiikkia, muutti setänsä Adolfin suureen asuntoon Prinzregentenplatzilla Münchenissä. Asiat kulkivat eteenpäin luonnollisesti syksyyn 1931 saakka, kun Geli tuli raskaaksi. Siitä hän oli hyvin onnellinen.

Mutta setä Adolf ehdotti aborttia. Tämä sai aikaan suuren riidan. Eräänä kauniina syyskuun aamuna, aivan kuten taloudenhoitaja meni ulos ostamaan leipää, jotkin ajatukset täyttivät Gelin: "Sinä olet oppinut liian paljon Mendelistä. Perinnöllisyys-laista ja perinnöllisyystieteistä. Sinä pelkäät että sinun juutalainen veresi tekee työtään ja syntyy vääräsäärinen lapsi kiharoiden hiusten kera. Tämä on roskaa, minä sanon, roska-ajatus." Ja laukaus kuului - Geli kuoli luoti sydämessään. Hitler sai murheellisen viestin puhelimella Hessin sihteeriltä baarissa ollessaan automatkalla Nürnbergiin hyvän ystävänsä Hoffmanin kanssa, valokuvaajan, ja tämä oli hänestä uskomatonta.

Noin puolenpäivän aikaan hän oli palannut Müncheniin täysin murtuneena ja ilmoitti tekevänsä itsemurhan mutta paikalle saapunut Hess otti pistoolin pois hänen kädestään. Hitler uhkasi jättää kaiken, mutta Puolueen jäsenet jotka murehtivat hänen kanssaan, neuvoivat häntä olemaan tekemättä näin ja rohkaisivat häntä olemaan antautumatta julmalle kohtalolle. Tri. Gürtner, mahtava baijerilainen lakimies, otti tehtäväkseen ottaa murhaaja kiinni, mutta teki sen johtopäätöksen että se oli itsemurha. Tämä sama Tri. Gürtner nousi oikeusministeriksi Kolmannessa valtakunnassa. Hitlerillä oli myös oma rippipappi, isä Stempfle, joka oli juutalaisten vihollinen. 30. kesäkuuta 1934, "Pitkien puukkojen yönä", hänet teurastettiin Hitlerin huutaessa: "He murhasivat minun onnettoman isä Stempflen!" Pian tämän jälkeen kaksi tekijää palkittiin ylennyksillä.

Katolinen kirkko ei hautaa itsemurhan tehneitä pyhään maahan. Mutta tämä pappi, joka hautasi Gelin Wienin hautausmaalle teki näin, saaden täten epäilevän Otto Strasserin tietämään että: "Tämän yksinkertaisen tosiasian pohjalta, että minä annoin hänelle kristilliset hautajaiset, sinun pitäisi vetää oikeanlainen johtopäätös." (43)

Hitler-tutkija, Konrad Heiden, Hitlerin vuoden 1936 elämäkerran esipuheessa kirjoitti: "Lausunto täytyy muuttaa ainoastaan Angela Raubalin kuoleman suhteen; minusta se ei enää näytä itsemurhalta." Ja vuonna 1944 hän lisäsi (sivu 388): "Isä Stempfle tiesi että gelin syntymätön lapsi oli hänen setänsä siittämä." Vuonna 1969 eräs toinen Hitler-tutkija, Allan Bullock, kommentoi epäilevästi: "On parasta pitää Geli Raubalin tapaus salaisuutena."

Tällaiset ristiriitaisuudet Führerin elämässä eivät estäneet amerikkalaisen rahan virtaamista sisään. Miljoonalla markalla Puolue kykeni ostamaan "Ruskean Talon" Münchenistä. Ainoastaan kaksi Saksan yli neljästäkymmenestä puolueesta sai huomattavan määrän jäseniä sekä äänuä: NSDAP ja Saksan kommunistinen puolue, joista jälkimmäinen sai rahoitusta Idästä. Yksikään kapitalisti ei halua menettää rahojaan, mutta Wall Street, investoimalla miljardeja dollareita Saksaan toimi loogisesti, sillä se sijoitti miljoonansa turvaksi kommunistien takavarikoinneilta. Tämä pitkään jatkunut vihamielisyys Läntisten ja Itäisten juutalaisten välillä ei esittänyt merkittävää roolia tässä. Laskelma oli simppeli: Jos Hitler ryhtyy sotaan, mikä ei ole epätodennäköistä, varmasti Wall Streetista tulee köyhempi. Hitler julisti monta kertaa ja avoimesti: "Amerikkalaisen pääoman investoinnit Saksassa tulevat olemaan turvatumpia Kansallissosialistisen alaisuudessa kuin minkään muun hallituksen." Miksi sitten Bruening, Valtakunnankansleri, oli epäileväinen?

Puoluejohtaja lensi koneella ja jakoi puheita; ajoi autokolonnalla ja myös piti puheita: "Älkää menettäkö uskoanne kansamme tulevaisuutta kohtaan, meidän Suureen Isänmaahamme, meidän voittoomme taistelussa oikeutetun asiamme puolesta joka palvelee niitä molempia. Niin kauan kuin minä elän, minä kuulun sinulle ja sinä kuulut minulle!" Tämä TAKTIIKKA toimi kaikkialla ja Britannian sotilasattasea, Thorne, kirjoitti suurlähettiläälleen Berliiniin: "Kaikki heidän kaaderinsa yhdessä tuntevat, että natsiliike on paras tarjolla olevista, sellainen joka pitää tämän maan nuorison kurissa. Tämä myös pitää heidät poissa kommunismiin johtavalta tieltä."

Iskulause JUUTALAISET OVAT MEIDÄN HUONO ONNEMME hallitsi kaikkia puheita joita pidettiin teollisuusmiesten edessä, Puolueen johtajat heidän oikealla ja vasemmalla puolellaan, narkkinapaikoilla ja halleissa, monin variaatioin kaikkialla, riippuen kuulijoista.

Joskus tuhannet ihmiset odottivat sateessa, kello kolme aamuyöllä Führerin koneen myöhäistä saapumista, joka oli myöhässä huonojen sääolosuhteiden takia, mutta lopulta hän tuli. Ja he näkivät hänet, ja kuuntelivat idoliaan joka oli pelastamassa heidät nöyryytykseltä ja köyhyydeltä. Ja juutalaiset tekivät kaiken tämän helpoksi tälle "Massojen Puhujalle". He myös puhuivat hirvittäviä asioita, mukaan lukien kaasuttaminen:

"Antakaa kaasun hiipiä heidän lastensa leikkihuoneeseen, niin että he voivat hitaasti tukehtua heidän nukkensa kanssa. Me toivomme että kirkkojen hallitusten miesten sekä päätoimittajien vaimot, kuvanveistäjien äidit ja pankkiirien sisaret, kaikki he yhdessä löytävät katkeran ja tuskallisen kuoleman. Kuka ikinä jättää tämän 'isänmaan' pulaan, tulee olemaan siunattu." (44)

Ennen vuotta 1933, juutalaisia Saksan väestöstä oli yksi prosentti. Yli viisikymmentä prosenttia uutismediasta, elokuvateollisuudesta ja pankkitoiminnasta oli juutalaisten käsissä. Berliinissä, 55 % lakimiehistä ja 52 % lääkäreistä oli juutalaisia. Viisitoista juutalaista hallitsi 718 asemaa yritysten hallintoneuvostoissa. Ulkomaalaiset jotka vierailivat Berliinissä ja jotka kokivat elämää ainoastaan Kudammilla (suosittu turistikatu Berliinissä), tai muuta yöelämää, puhuivat tai kirjoittivat iloisena "kultaisesta kaksikymmenluvusta", sillä he eivät löytäneet sieltä työttömiä, nälkäisiä tai osa-aikaisia työntekijöitä.

Vuonna 1930, Läntinen juutalainen Stern, joka tunnettiin parhaiten nimellä Lord Rothermere, englantilainen sanomalehti-magnaatti, sekä erään toisen sanomalehti-magnaatin, Lord Northcliffen veli, arvioi tilannetta tähän tapaan: "Kun me katsomme tarkemmin poliittisen vallan siirtymistä Kansallissosialisteille, me löydämme, että sillä on monia etuja. Ensiksi, se pystyttää vahvan muurin bolshevismia vastaan. Saksassa se eliminoi vakavan vaaran neuvostoliittolaisten etenemisestä eurooppalaista sivilisaatiota vastaan sekä heidän voittoaan, näkymätön asema, Euroopan strategisessa keskuksessa."

Kirjassaan, joka julkaistiin vuonna 1939, Stern-Rothermere lausui: "Hitler kärsi hänen hallitsevien miestensä kyvyttömyydestä. Hän havaitsi loukkaavaksi että vieraan rodun jäsenet kykenivät tekemään bisnestä Saksassa tai Itävallassa erinomaisesti, samalla kun hänen omat maanmiehensä riutuivat köyhyydessä." Emigrantit heidän Paris' Daily Paperissaan raportoivat että Saksan juutalaiset löivät vetoa "Ruskean Talon" puolesta Münchenissä, perustamalla erityisiä juutalaisia ryhmäkuntia SA:n sisälle - sillä mikään ei ole suositumpaa kuin menestys.

Adolf Hitler, kiitos hänen propagandistinsa Tri. Joseph Göbbelsin, joka merkittävästi auttoi Hitlerin menestymistä ottamalla vallan ja myöhemmin hän pitkitti sotaa. Hän syntyi espanjalais-hollantilaiselle juutalaiselle ja koulussa häntä kutsuttiin nimellä "Rabbi". Hänen juutalainen äitipuolensa Friedlander asui hänen taloudessaan sodan loppuun saakka.

Tri. Hans Frank, Hitlerin asianajaja, juutalaisen asianajajan poika Bambergista. Toisen maailmansodan aikaan se mikä jäi jäljelle Puolasta; siitä hän teki "juutalaista vapaan". Nürnbergissä, Valtakunnan puoluepäivänä vuonna 1933 hän julisti: "Juutalaiskysymys voidaan ratkaista ainoastaan perustamalla juutalainen valtio."

Reinhard Heydrichin isä, "Lopullisen ratkaisun mies", oli juutalainen muusikko. Riemann's Music Dictionaryssa hän on listattuna "Heydrich, Bruno, todellisuudessa sveitsiläinen." Tämän Bruno-Heydrichin toista poikaa ei hyväksytty lautakunnan toimesta, jota kiinnosti jäsentensä arjalainen alkuperä, mutta eivät hänen "juutalaiset pantomiiminsa" (juutalaiste eleet).