LUKU 12: Kukaan ei halua ottaa vastaan Hitlerin juutalaisia

Englantilaiset, samoin kuin Saksan Valtakunta, virallisissa julistuksissaan, lupasivat että maa Palestiinassa kuuluu juutalaisille heidän Kansallisena Kotimaana. Samalla kun Britannian Mandaatin rikkoivat luvatut sopimukset partioveneillä, hävittäjillä ja lentokoneilla, Hitlerin avustajat sekä avustajien avustajat tekivät kaiken mahdollisen takavarikoinneilla ja murhilla toteuttaakseen sionistien kanssa tekemänsä sopimukset. Melkein kaikki maahanmuuttajat asettuivat tähän Palestiinan maahan vapaaehtoisesti, joka oli autiona 1930-luvulla.

Britanniaa revittiin kahteen suuntaan: Vuoden 1917 Balfourin julistus ja se, että he tarvitsivat öljyä arabimaailmasta. Lopulta he sallivat juutalaisten astua Palestiinaan mutta sillä ehdolla että jokainen maksaa 1,000 puntaa. Niille juutalaisille joilla ei ollut rahaa he asettivat kuukausittaisen rajoituksen: 1,500 ihmistä sai astua maihin. "Juutalaistoimiston" delegaatit kilpailivat SS:n kanssa väärentäessään Palestiinan passeja sekä "todistuksia" siitä että he ovat ulkomaalaisia. Näiden temppujen ansiosta juutalaisten maahanmuuttajien määrä Palestiinaan kaksinkertaistui.

SS:n sanomalehti Das Schwarze Korps oli rehellinen ja avoin, kuten myös sionistien lehdet kirjoittaessaan: "Aika on lähellä jolloin Palestiina otetaan uudestaan sen poikien kautta, jotka menneen tuhannen vuoden aikana olivat kadonneet kaikkialle maailmaan. Sallittakoon meidän hyvien toivotustemme saattaa heitä." Mutta enemmistöä Saksan juutalaisista ei vedetty sinne, minne sionistit, samoin kuin Kansallissosialistit halusivat heidän menevän - Idän rajaseudulle.

Poiketen "Palestiinan Ratkaisu" -politiikasta, Leopold Mildenstein, juutalainen SS-upseeri lähti pois Heydrichin Toimistosta ja etsiessään ratkaisua koputteli muiden maiden ovia. Useimmat Saksan juutalaisista olivat valinneet kaukaiset maat, jos mahdollista, Atlantin toiselta puolen. USA:n presidentti Roosevelt, joka muisti juutalaiset esivanhempansa Italiasta nimellä Rossocampos; häneltä myös pyydettiin apua.

Kesällä 1938, kun juutalaisia oli sorrettu viisi vuotta, Roosevelt matkusti Konferenssiin joka pidettiin Geneve-järven rannalla. Kaikki näytti lupaavalta, jopa ranskalainen terveyskylpylä Evian. Viidestäkymmenestä paikalle kutsutusta maasta, ainoastaan kolmekymmentä lähetti delegaattinsa paikalle. Neuvostoliitto ei lähettänyt, vaikka "Lokakuun Vallankumouksesta" lähtien, kansankomissaareista 42 oli juutalaista alkuperää. Venäläiset eivät antaneet mitään syytä sille miksi eivät osallistuneet, sillä heidän marxismi/leninisminsä oli niin täydellistä ettei sitä tarvinnut selittää.

Vatikaani lähetti tarkkailijan, ja monet maailman juutalais-organisaatiot, myös. Eräs heistä oli Rva. Golda Meir. Kun Hotel Royal hämärsi kauniin näkymän järvelle raskailla ikkunaverhoilla, KOnferenssi alkoi. Osanottajien joukossa oli enemmän juutalaisia kuin diplomaatteja.

Jännitys oli äärimmäistä. Eräs Kolumbian edustaja puhui tulevaisuudesta: "Kaikki riippuu pakolaisten määrästä joka täytyy sopia."

Joten tämä Konferenssi, kuten pelättiin, kuten mikä tahansa muu konferenssi, siirrettiin myöhemmäksi kunnollisten alakomiteoiden ja hyvän tahdon julistusten kera. Jokaisella maalla oli tekosyynsä: Australialaiset pelkäsivät että työläisten palkat laskisivat ja että heidän liittonsa eivät ilahtuisi. Eräs chileläinen puhui tässä Konrefenssissa (joka pidettiin Ranskassa) espanjalais-chileläisellä murteella, niin että ainoastaan muutama kykeni ymmärtämään mitä tämä mies filosofisoi: "Kysymys näiden ihmisten sisään otosta on kysymys tuotannosta ja työttömyydestä. Olisi huolimatonta eikä työläisten etujen mukaista lisätä työläisten määrää ja tuotantoa, esimerkiksi kun tuotteet eivät löydä ostajia."

Lyhyt, hieman kumara historioitsija Perusta puhui maansa historiasta jossa intiaanit "kerääntyivät espanjalaisen siemenen ympärille. Joten maa täytyi pitää katolisena ja latinalaisena." Kun hän jatkoi, Vatikaanin tarkkailija nyökkäsi äänettömästi. Lopussa eräs diplomaatti, joka tunsi historian, pakotti USA:n edustajan, joka siihen mennessä ei ollut lausunut yhtäkään kommenttia liittyen pakolaisongelmaan, vastaamaan: "Kuten aina, U.S.A. on esimerkki viisaudesta ja varovaisuudesta. Vuoteen 1890 saakka, suurella hengellä ja ilman huolta ja vastustusta, Yhdysvallat avasi porttinsa suurelle joukolle pakolaisia ilman minkäänlaista vastustusta. Siitä lähtien toinen toistaan seuranneet hallitukset ovat pitäneet aisoissa muuttajien virtaa. Ensiksi vuonna 1921 ja sitten vuonna 1924. Mitä Yhdysvallat toivoi saavansa näillä rajoituksilla? Ennen kaikkea heillä oli huoli turvallisuudesta ja maahanmuuttajien hyvinvoinnista; sitten myös huoli Skandinaavisesta perinnöstä ja anglo-saksisen rodun puhtaudesta."

Roosevelt, joka oli kutsunut tämän kokouksen, luultavasti ajatteli hyvin vähän "Skandinaavista perintöä". Pikemminkin hän ajatteli paljon enemmän "Palestiinan Ratkaisua" jota sionistit kannattivat. Sveitsin delegaatti Geneve-järven toiselta puolelta oli poliisipäällikkö.

Siksi hänen argumenttinsa ei ollut diplomaattinen: "Onko unohdettu että Ensimmäisen maailmansodan aikana Sveitsi otti 150,000 lasta? Nyt me olemme köyhiä ja meillä on suuri työttömyys. Ei enempää kuin 40 frangia per vuosi jokainen kansalainen lahjoittaa ihmisille jotka ovat terpeessa. Monen täytyi muuttaa pois tämän huonon tilanteen vuoksi. Joten meillä ei ole varaa majoittaa näitä pakolaisia maahamme."

Nicaragua, Costa Rica, Honduras ja Panama kertoivat asian selkeämmin yksimielisellä julistuksella: "Yksikään meidän valtioistamme ei haluaisi olla vastuussa taloudellisista velvoitteista jotka tulevat pakolaisten uudelleen asuttamisesta. Me olemme täynnä kauppiaita ja intellektuaaleja. Meidän täytyy kohdella samanlaisia 'EI-HALUTTUINA'."

Kun konferenssi eteni, arabit näyttivät pelästyneelle maailmalle että he eivät halua yhtään enempää juutalaisia Palestiinaan.

7. heinäkuuta, Transjordanian rajalla oli välikohtaus. Kaksi englantilaista risteilijää laivattiin Haifaan ja 9. heinäkuuta, englantilainen husaarirykmentti puuttui asiaan.

Illalla 12 juutalaista ja 52 arabia oli kuollut. 24 juutalaista ja 145 arabia pahasti haavoittunut.

Vähän ennen Konferenssin loppupuheenvuoroja, "Britannian lääkärien yhdistys" uhkasi hidastuslakolla. "Yksikään meidän lääkärien ammattiliiton jäsen ei halua nähdä maatamme täytettävän maahanmuuttajilla." Siihen aikaan Englannissa oli kolme rekisteröityä pakolais-lääkäriä jokaista tuhatta ammattiaan harjoittavaa brittiläistä lääkäriä kohden. (63)

Evian Conferencen loppupäätös oli: "Ei-vapaaehtoinen maastamuutto on niin suurta että se häiritsee kansainvälisiä suhteita ja lisää yleistä levottomuutta." Paikalle kokoontuneet osapuolet kiittivät USA:n presidenttiä siitä että hän oli järjestänyt tämän Konferenssin ja Ranskan hallitusta sen toimivuudesta. Sitten he pakkasivat laukkunsa ja ennen kotimatkaansa, nauttivat yhden tai kaksi yötä Geneven ylellisyydestä.

Saksan ja ulkomaiden lehdistö raportoivat melko yhdenmukaisesti tästä juutalaisten ensimmäisen asteen epäonnesta. Völkische Beobachter oli tyytyväinen siihen että "Palestiinan Ratkaisu" säilyi ratkaisemattomana ja iloitsi: "Konferenssin vaikutus on FIASCO!" Hitlerin tuntemuksissa Evian Conference oli "Juutalainen Konferenssi" ja "tämä täytyy sanoa kunnioituksesta hallitusten delegaatteja kohtaan että he, syvällä huolella, välttivät kaiken polemiikin Saksaa vastaan näiden juutalaisten emigranttien alkuperämaana. Varotoimenpiteitä otettiin, jotka suojelivat heitä juutalaisten elementtien virralta, sillä heidän vaikutusvaltansa haitallisuus oli selkeä."

The New York Times valitti epätoivoisesti: "Kun kolmekymmentä kaksi kansakuntaa, jotka kutsuvat itseään 'demokraattisiksi' eivät voi suostua suunnitelmaan auttaa muutamaa sataa tuhatta pakolaista, silloin kaikki toivo on himmentynyt suhteessa siihen että pystyvätkö he koskaan sopimaan yhtään mistään."

Ainoastaan Kolumbia, jonka delegaatit olivat optimistisiaalusta lähtien, oli avannut rajojaan kapeasti.

Useiden kuukausien kuluttua, Pariisissam 7. marraskuuta 1938, eräs nuori juutalainen, Herschel Gruenspan, sai ajatuksen surmata Ernst von Rath, Saksan suurlähetystön ensimmäisen sihteerin. kaksi päivää ampumisen jälkeen von Rath kuoli haavoihinsa.

Oikeudessa Gruenspan selitti että Ranskan poliisi yritti päästä eroon hänestä, ja että tämä aiheutti hänelle taloudellista epäonnea, ja että hänen homoseksuaalinen kumppaninsa von Rath petti hänen odotuksensa. Tämä epäpoliittinen murha ei aiheuttanut Gruenspanille paljonkaan harmia; ei edes Heydrichin Poliisin taholta joka sai hänet kiinni ja joka vapautti hänet sodan loppuun mennessä. (64)

Tällainen kehityskulku sai Hitlerin vieläkin vakavammaksi suhteessa juutalaisiin jotka yhä asuivat Saksassa. Täten hän päätti hyötyä tilanteesta, aivan kuten hän teki viisi vuotta aiemmin kun hän hyökkäsi kommunisteja vastaan syyttäen heitä Parlamenttitalon polttamisesta.

Vuoden 1923 mellakan muistoksi, juhlallisuudet oudettiin Münchenin Citizen's Brewery Cellarissa ja siihen osallistuivat Hitlerin liikkeen veteraanit.

Se oli iltapäivällä 9. marraskuuta, kun informaatio tuntemattoman diplomaatin salamurhasta saavutti Hitlerin ja Göbbelsin, jotka olivat molemmat länsä näissä juhlissa.

He välitömästi yhdistelivät asioita. SS:n ryhmänjohtaja Baron von Eberstein mukaan, he "kokoontuivat äärimmäisen läheisesti" kallistuneena toisiaan vasten.

Kun Führer poistui kokouksesta, Göbbels alkoi valehdella vapaasti: "Minä juuri raportoin Führerille että maan joissakin osissa oli puhjennut anti-juutalaisia mielenilmauksia. Joten me päättelimme että jos ne ovat spontaaneja, me emme puutu asiaan." Lyhyiden puhelinsoittojen jälkeen joita läsnä olleet paikallisjohtajat olivat tehneet, nämä "spontaanit mielenilmaukset" räjähtivät kaikkialla muutamaa tuntia myöhemmin.

Ainoastaan yksi tuhannesta SS-miehestä puki siviilivaatteet ylleen, ja tämä yksi innosti tuhoamaan juutalaisten koteja, kauppoja ja synagogia, sytyttäen niitä tuleen. Roskajoukko kaduilla ulvoi ja ryösteli. Yksityisessä asunnossaan Münchenin Prinzregentenplatzilla, Hitler sai raportteja näistä välikohtauksista, ja paikalle kerääntyneille taiteilijoille ja upseereille hän näytti kuinka "äärimmäisen sekaisin ja hämmentynyt" hän oli. Vasta sitten kun hän sai raportin että eräät suuret kaupungit olivat tulessa, hän määräsi Poliisin puuttumaan peliin.

Göring, joka oli vastuussa "Nelivuotis-suunnitelmasta", sanoi että häntä "inhottivat nämä likaiset mielenosoitukset joita hän sietää viimeiseen asti". Tämä mies sieti niitä joka tapauksessa, niin että juutalaiset määrättiin maksamaan miljardi markkaa tuhoista, jotka Gruenspan oli provosoinut. Saksan kansa ei sekaantunut näihin "pogromeihin". He ainoastaan pilkkasivat ja kutsuivat niitä "Valtakunnan Kristalliyöksi", juutalaisten omistamien kauppojen särkyneiden ikkunoiden tähden.

Eräs juutalainen kauppias Hollannissa, kun hänen liikekumppaninsa Dederstedt maksoi hänelle vierailun, ylisti saksalaisia siitä että "heillä on hyvät käytöstavat. He ovat vapaita ryöstämään ilman seurauksia, mutta he eivät silti tee sitä." (65)

Turvallisuuspoliisin päällikkö Heydrich raportoi Göringille sotilaalliseen tyyliin - lyhyesti ja ytimekkäästi: "Useissa kaupungeissa, juutalaisten liikkeiden ja kauppojen ryöstelyä oli tapahtunut. Välttääksemme sekasortoa, kovia toimia oli sovellettu. 174 ryöstelijää oli pidätetty. 191 synagogaa oli sytytetty tuleen. 76 oli täydellisesti tuhoutunut. Noin 20,000 juutalaiste pidätettiin. 36 kuoli ja 36 haavoittui vakavasti. He olivat kaikki juutalaisia. Yksi juutalainen on kateissa."

Tri. Hjalmar Schacht, Saksan valtionpankin Presidentti, oli raivoissaan ja ilmestyi Obersaltzbergiin Hitlerin eteen sanoen: "Nämä Puolueen aktiviteetit 9. marraskuuta olivat vastenmielisiä."

Lounaalla hän kehitti suunnitelman ottaa puolitoista miljardia markkaa takavarikoidusta omaisuudesta ja siirtää ne Kansainväliselle komitealle joka koostui juutalaisista. Varmistaakseen tämän rahoituksen, "Kansainväliselle Juutalaisuudelle" pitäisi antaa laina, jolla rahoitettaisiin Saksan juutalaisten muuttoa Länsimaihin. Hitler, koska hän tiesi paljon sionismista (Kansainvälisestä Judaismista) innostui ja tämä herkkäuskoinen Schacht meni Lontooseen käymään kauppaa Samuel & Samuelin kanssa.

Lord Bearsted, joka aiemmin tunnettiin nimellä Marcus Samuel, pyysi muutamaa vuorokautta aikaa ajatellakseen uudelleen tätä koska ensin hänen täytyisi neuvotella Chaim Weizmanin, Maailman Sionistisen Kongressin Presidentin kanssa.

"Meshuge" (hullu), vastasi tämä SIonistien johtaja, kuunnellessaan tätä suunnitelmaa. "Kuka, minun täytyy kysyä, menee Palestiinaan? Minä mieluummin näkisin Saksan juutalaisten tuhon kuin Israelin valtion raunioittamisen heidän toimestaan." Aivan kuin häntä olisi isketty päähän, Schacht ajoi takaisin Berliiniin, ja Nürnbergin oikeudenkäynnin aikana hän oli edelleenkin ärsyyntynyt: "Yksikään Saksan juutalainen ei olisi kuollut, jos minun suunnitelmani olisi hyväksytty."

Laiton muutto Palestiinaan kasvoi suunnattomasti. Vanhat höyrylaivat tai proomut joiden paino oli alle 500 tonnia pahimman laatuisia "orjakauppiaita" kannella, saapuivat yöllä Palestiinan rannoille. Ja ennen kuin englantilaiset sotilaat aamulla pystyivät sulkemaan laskeutumispaikan, laittomien maahanmuuttajien massat katosivat kukkuloille ja laaksoihin paikallisten juutalaisten avustuksella.

Siksi Palestiinan englantilainen komissaari peruutti maahanmuuton. 20. heinäkuuta 1939, Siirtomaaministeri, Sir MacDonald, selitti Britannian Parlamentin Alahuoneelle tarvetta koviin otteisiin: "Laiton maahanmuutto lisääntyi dramaattisesti. Tuhannet ihmiset odottavat satamissa laivoja." Odottavissa laivoissa puhkesi epidemioita ja Breslau sekä Thessalyn kapteenit saivat Libanonin ranskalaiselta mandaatilta luvan laskeutua Beirutiin. Englantilaiset olivat armottomia, eivätkä olleet sodan aikana yhtään pehmeämpiä. Storfer, Eichmannin agentti, vuokrasi vanhoja laivoja mistä vain sai.

Ja Hagana, joka Kristalliyön jälkeen, lähetti parhaat agenttinsa, Pino Ginzburgin ja Moshe Auerbachin, tukemaan Eichmann, valvoivat tätä juutalaisten matkan viimeistä osaa ja heidän laskeutumistaan. "Mossad", Haganan laiton organisaatio ihmisten salakuljettamisessa oli vastuussa. Englantilaiset opastivat näitä vanhoja laivoje sinneminne he pystyivät, Haifaan asti. Marraskuussa 1940, he lastasivat kaikki vangitut pakolaiset suureen laivaan nimeltä Patria, aikomuksenaan lähettää heidät sodan ajaksi jonnekin eteläiselle Tyynellemerelle. Mutta laiva räjähti satamassa ja upposi viidessätoista minuutissa 260 juutalaista mukanaan jotka olivat juuri paenneet Euroopasta.

Edellisenä päivänä eräs vanha höyrylaiva Atlantic, 1,880 pakolaista mukanaan, heidän joukossaan naisia ja lapsia Danzigista, Itävallasta ja Czechoslovakiasta, tuotiin Haifaan.

Koska Kyprosen saarelta tuli pilkkukuume-epidemia, viisitoista matkustajaa tällä laivalla kuoli, ennen saapumistaan määränpäähän. Kun yhä terveinä olleet 1,600 matkustajaa joulukuun alussa laskeutuivat Haifaan, heidät brutaalisti pakotettiin nousemaan toiseen laivaan ja karkotettiin Mauritiukselle, lähelle Madagascaria, missä he elivät vuoteen 1945 saakka.

Saksassa, eräs herrasmies, jonka juutalais-kreikkalainen perimä oli silmin havaittavissa, oli erityisen julma. Hän oli Amiraali Canaris, Ulkomaan Tiedustelun ja Sotilaspuolustuksen päällikkö. Siihen aikaan hän oli mukana kotimaan politiikassa ja suositteli että kaikkien juutalaisten jotka asuivat Saksan alueella pitäisi kantaa keltaista tähteä, kuten oli käytäntä monissa maissa keskiajalla. (66)

Hän sai tämän loistavan idean eräänä sunnuntai-aamuna kun naapiri vieraili hänen puutarhassaan. Tämä naapuri oli aikoinaan hänen toverinsa, jonka kanssa hän oli merillä vuonna 1923, ja joka myös löysi kohtalonsa salaisen agentin likaisista hommista. Tämän naapurin nimi joka asui Berliinin Augustastrassella, oli Reinhard Heydrich, joka intohimoisesti hyväksyi ajatuksen. Kun ryhdyttiin sotaan Venäjää vastaan se laitettiin käytäntöön Heydrichin Poliisin työn helpottamiseksi. Mutta sitä paranneltiin hieman laittamalla puistojen penkkeihin kyltit: "Ainoastaan juutalaisille." Molemmat päälliköt, Canaris ja Heydrich, tiesivät olevansa toistensa kilpailijoita säilyttäessään kansioitaan, jotka voisivat paljastaa heidän juutalaisuutensa, syvällä piilossa.

Tässä naapureiden kokoontumisessa he eivät olleet konfliktissa toistensa kanssa, joten illalla Canaris keitti muhennosta (Stew á la Marine) molemmille perheille ja Heydrich soitti viululla Mozartin Erne Kleine Nacht Musicin, hyvin nöyränä tilaisuudesta johtuen. Ja nämä ei-toivotut ja keltaisella tähdellä merkityt karkurit piileskelivät johdinautojen takapenkeillä, elokuvateattereissa ja tavarataloissa. Oli hyvin harvinaista nyt että saksalainen uskalsi koskettaa jonkun olkapäätä, vaikka tämä joku tunnistettaisiin entiseksi ystäväksi kun hän kantoi tähteä kuten "ensimmäisen luokan rautaristiä pelottomasti". Erityisen ei-haluttuja ja merkittyjä (jo ennen kuin keltainen tähti otettiin käyttöön) olivat juutalaiset Sveitsissä.

Vuonna 1935, sveitsiläiset olivat selittäneet merkitsemisen tarvetta tähän tapaan: "Pelastusvene on täynnä." Bernin Sveitsin konsulaatilta tuli käsky leimata punainen "J" passin ensimmäiselle sivulle kun juutalainen haki maahantulolupaa. Tähän tapaan juutalaiset tunnistettiin ja heidän matkansa pidettiin valvonnassa. Jopa sodan aikana, kun ihmiset puhuivat juutalaisten tuhoamisesta, Sveitsi antoi rajapoliisille määräyksen tarkistaa niiden matkatavarat jotka hiipivät rajan yli Ranskasta tai Saksasta. Ainoastaan ne, joiden matkatavaroissa oli 100,000 frangia tai vastaava määrä jalokiviä, saivat astua sisään Sveitsiin.

Monet heistä palautettiin "kotiinsa Valtakuntaan" samalla kun rajapoliisi pilkkasi: "Pas de l'argent - pas de Suisse," sanonta joka ei ole kadottanut merkitystään: "No money - no Switzerland."

Muutama vuosi myöhemmin (1960-luvulla) eräs sveitsiläinen sanomalehti kirjoitti vanhasta miehestä joka eli viimeiset päivänsä yksityisopettajana.

Sodan aikana hän oli Poliisipäällikkö, joka väärensi ID-dokumentteja ja pelasti täten yli 3,000 pakolaista. Kun hänen touhunsa paljastuivat, hänet erotettiin. Neljännes-vuosisata myöhemmin Sveitsin hallitus tarjosi hänelle korvausta, mutta tämä mies kieltäytyi.

13. maaliskuuta 1939, Kapteeni Gustav Schroeder lähti moottorivene St. Louisilla Hampurin satamasta. Veneessä oli 900 juutalaista jotka olivat ostanee Kuuban passin joita eräs kuubalainen jakoi tuhannen dollarin hintaan. "Teidän täytyy ymmärtää hinta," tämä mies selitti. "On kokonainen mafia joka minun täytyy lahjoa." Havannassa, Gustav Schroeder puhui viranomaisille niin että suu kuivui, mutta se ei auttanut.

Kukaan ei noussut veneestä. Passit olivat väärennettyjä.

Havannaan tuli lakimies Berenson juutalaisten "avustustoimistosta" New Yorkista mukanaan 450,000 dollarin lahja Kuuban presidentille Laredo Bralle, mutta tämä kieltäytyi hyväksymästä sitä, sillä lakia täytyi noudattaa. Sitten Berenson pyysi Presidentti Rooseveltilta lupaa päästää nämä epätoivoiset ihmiset Yhdysvaltoihin. Roosevelt siirsi heidän tapauksensa Tulliviranomaisille ihman minkäänlaisia tuloksia. Toisin sanoen. Presidentti kieltäytyi.

Joten nämä onnettomat ihmiset, joilla siihen asti oli ollut toivoa, ainoastaa näkivät Vapaudenpatsaan kaukaisuudessa New Yorkin sataman suulla. Ja he olivat onnekkaita - sillä sillä he eivät ymmärtäneet mitä kirjoitus patsaassa tarkoitti: "Antakaa minulle teidän väsyneet, teidän köyhät... Lähettäkää kodittomat, myrskyn riepomat minulle."

Ilman vaihtoehtoa Schroeder käänsi St. Louisin matkustajien kera, väsyneenä Eurooppaan, itäiselle kurssille, takaisin sinne mistä he tulivat, sillä he eivät voineet laskea jalkojaan Amerikkaan. Ennen sotaa saksalaiset yrittivät työntää Puolasta tulleet maahanmuuttajat itäiselle rajalleen. Mutta Puola hetken ajan ei suostunut ottamaan heitä sisään turvautumalla byrokraattiseen temppuun. Kaikkien ulkomailla asuvien Puolan kansalaisten passit julistettiin mitättömiksi.

Ne piti uusia. Kun Puolan kansalaiset joilla oli juutalainen usko menivät täynnä toivoa Puolan konsulaatteihin Saksassa, heidän pettymyksensä oli suunnaton sillä heidän passejaan ei voitu pidentää. Ja niin heistä tuli "maattomia", ja sellaisina heidän karkottamisensa Heydrichin Poliisin toimesta oli välitön. Mutta Puolan hallitus tiesi kuinka puolustaa rajojaan, yksinkertaisesti uhkaamalla karkottaa maassaan asuvat Saksan kansalaiset.

Melkein vuosi myöhemmin Puola oli valloitettu. Sen sota Saksaa vastaan kesti vain muutaman viikon. Sopimuksen mukaan, joka oli laadittu hieman ennen sotaa, Puola jaettiin Neuvostoliiton ja Saksan Valtakunnan kesken. "Tähti-asianajaja" Hans Frank, puoliksi juutalainen Führerin esivanhempien metsästäjä, muutti Puolan kuninkaiden Krakovan Linnaan ja käyttäytyi ikäänkuin hän olisi varakuningas. Hänen uusi tittelinsä oli: "Kenraalikuvernööri ja Valtakunnan Ministeri."

Toiset kutsuivat häntä "Puolalaiseksi Teurastajaksi". Sitten Heydrich ja Eichmann yrittivät luoda Valtion sisälle Valtion - Juutalaisen Valtion Puolaan. He valitsivat Radomin alueen kuten Eichmann suunnitteli: "Me kerroimme itsellemme, että se annettaisiin meille, joten taas me sanoimme, miksi emme uudelleen asuttaisi puolalaisia, sillä siellä on siirtokuntia joka tapauksessa.

Joten juutalaisille annettaisiin suuri territorio, erityisesti Itäisille juutalaisille, jotka ovat äärimmäisen lahjakkaita taiteilijoita, jotka tarvitsevat ainoastaan työn lähteen. Lisäksi, tämä tulee olemaan territorio juutalaisille Itävallasta, Saksasta, Czechoslovakiasta, Böömistä, sekä Määrin Protectoraatista, ja tällaisen kehittyneen maanviljelyksen myötä, se tulee olemaan ratkaisu hetken ajaksi." (67)

"Hetki", tarkoitti, "kunnes Palestiina on valmis ottamaan heidät sisäänsä."

Ne jotka saapuivat sinne olivat peloissaan, ensiksi Eichmannin, ja myöhemmin toisten "Perustajien" tähden Valtion sisälle Valtio. Heille kerrottiin: "Tänne Führer antoi juutalaisille uuden kotimaan. Siellä ei ole asuntoja, ei taloja. Jos te rakennatte ne, sitten teillä on katto päänne päällä. Kaivot koko alueella ovat saastuneita. Siellä on kolera- punatauti- ja pilkkukuume-epidemia. Jos te poraatte syvälle maaperään ja löydätte vettä, sitten teillä on vettä.

Tällaisen pelottavan esittelyn jälkeen, näille puoli-vangeille näytettiin läheinen venäjän vastainen raja. Sitä seurasi ilmaan ammuttujen konetuliaseiden ääni, joka kertoi heidän tilanteensa vakavuudesta.

Joten, ensimmäisen tai toisen yön jälkeen, jotkin terveet ihmiset menivät syvälle Venäjän rajan taakse. Ensiksi heidän täytyi tehdä matkansa Venäjän valtaaman puoliskon halki.

Muutaman viikon päästä he löysivät itsensä siperialaiselta leiriltä epäiltynä vakoilusta tai muista rikoksista.

Sodan jälkeen, saksalaiset sotavangit, yhdessä juutalaisten eloonjääneiden kanssa Wienistä tai Böömistä; heillä oli paljon tilaisuuksia pohtia menneitä tapahtumia. Keväällä 1940, Kenraalikuvernööri Frank sai selville mitä oli meneillään rajalla ja huusi raivoissaan: "General Guberniya täytyy olla yhtä vapaa juutalaisista kuin Valtakunta." Piittaamattomasti hän ajoi heidät takaisin sinne mistä he olivat tulleet. Ja juutalaiset, jotka olivat juuri rakentaneet talot puusta ja kivestä, ja jotka aiemmin pakolaisia avustaneen Eichmannin kanssa olivat paenneet Puolasta Wieniin, niinä hulluina aikoina palasivat takaisin Wieniin.

Oli paljon helpompi käsitellä juutalaisia jotka asuivat Reinin varrella, kuin esimerkiksi Saarpfalzenissa tai Badenissa.

Pohjois-Ranskan valloituksen jälkeen, Eichmann lastasi heitä tavaravaunuihin ja sirotteli heitä miehittämättömän Ranskan rajojen tuntumaan. Mutta myöskään sinne he eivät olleet tervetulleita. Ja kaikkialla paikalliset olivat onnellisia kun nämä vaeltajat ottivat vaarin ensimmäisestä tilaisuudesta ja astuivat laivoihin jotka lähtivät Algeriaan tai Casablancaan ja katosivat sitten jonnekin Luoteis-Afrikkaan.

Siellä ainoastaan muutama saksalainen viranomainen oli läsnä, jotka olivat enemmän kiinnostuneita sodan tarjoamista eduista kuin juutalaisten liikkeiden valvomisesta, jota heidän niin sanotusti piti tehdä. Huolimatta vastustuksesta joka johtui pelosta että lopulta juutalaiset saisivat käsiinsä joitakin viohollisen sotasalaisuuksia, Valtakunnan Hallitus salli niiden jotka olivat halukkaita (jopa talvella 1941-1942), pakenemaan Venäjän sotavyöhykkeelle idässä.

Vielä, lokakuussa 1941, eräs laiva kuöjetti juutalaisia Lissaboniin, Portugaliin. Siihen mennessä, tiet Puolasta Slovakian ja Unkarin läpi Italian ja Jugoslavian satamiin olivat jo suljetut. Pakeneminen Välimerelle oli mahdollista ainoastaan Romanian ja Dardanellien kautta.

Saksan laivasto hallitsi Mustaamerta ja ja jahtasi Neuvostoliiton sukellusveneitä, jotka häiritsivät laivojen vapaata kulkua. He saattoivat näitä laivoja miinakenttien läpi. Johtava Rabbi Tri. Isaak Goldstein Berliinistä, joka asui Romaniassa sodan aikana muisteli: "Minä omistan sen totuudelle kertoakseni, että me kuljetimme Konstantinolopiin yli 30,000 juutalaista Saksan Ylimmän Johdon luvalla laivoissa jotka olivat Kansainvälisen Punaisen Ristin valvonnan alla. Sieltä, vastoin Englannin hallituksen lakeja, suuret määrät juutalaisia salakuljetettiin Syyrian kautta Pyhään Maahan." (68)

Struma, bulgarialainen laiva joka kuljetti juutalaisia Välimerelle, oli vaikeuksissa konerikon vuoksi. Sitten laivan kapteeni pyysi Istanbulin sataman viranomaisilta lupaa ankkuroitua, mutta he kieltäytyivät, senkin jälkeen kun olivat saaneet viestin että punatauti-epidemia oli puhjennut matkustajien keskuudessa.

Joten, 24. helmikuuta 1942, Bosporinsalmen pohjoispuolella, tästä ajelehtivasta laivasta tuli helppo kohde venäläisille torpedoille, ja 763 juutalaista kannella, laiva upposi Mustaanmereen. Neljästä ihmisestä jotka pelastuivat, vain yksi oli hengissä sodan loputtua. (69)

Koko vuoden 1942, romanialaisissa sanomalehdissä julkaistiin mainoksia eri virastojen vaholta, jotka tarjosivat laivoja maastamuuttajille. Romanian pääkaupungissa, Bukarestissa, "Juutalaisten Maahanmuuttovirasto" sekä "Valtion maahanmuuttovirasto" tekivät yhteistyötä samassa rakennuksessa ja samassa kerroksessa. Valtakunnan Ulkoministeriön raportissa sanottiin: "Se pitäisi jättää suurlähettiläs von Papenille Ankarassa (siinä määrin kuin hän arvelee sen olevan tarpeellista), informoida Turkin ulkoministeriä Hra. Numania, että sen mukaan mitä me tiedämme, että höyrylaiva Tarixia ei ole vuokrattu vain yhtä matkaa varten, vaan useita matkoja, kuljettamaan 5,000 juutalaista. Ja että samaan aikaan, juutalaiselta puolelta, neuvotteluja käydään liittyen ruotsalaisten ja muiden laivojen valmisteluun kuljettamaan 10,000 pakolaista tai enemmän."

Struman upottamisen jälkeen, turkkilaiset edelleenkään eivät olleet halukkaita tekemään ihmiselämästä yhtään helpompaa.

Hallitus Ankarassa, kun siltä oli kysytty että sallisiko se 20,000 juutalaisen kulkea heidän maansa läpi junalla Bulgariasta, vastasi lyhyesti: "Turkilla ei ole riittäviä keinoja kuljetukseen."

3. elokuuta 1944, kolme laivaa: Morina, Bulbul, ja Mefkure lähtivät Constancesta Mustallemerelle juutalaisia kannellaan. Niitä saattoivat saksalaiset veneet miinakentän läpi.

Tunti keskiyön jälkeen venäläiset sukellusveneet hyökkäsivät niiden kimppuun ja ja Mefkure (joka jäi taakse vaurioituneen moottorin takia) syttyi tuleen. Kaksi ihmistä jotka hyppäsivät laidan yli, ammuttiin konetuliaseilla. Palava laiva upposi mukanaan useita satoja juutalaisia.

Kun 28. marraskuuta 1941, Berliinissä, Jerusalemin suurmufti, Hadj Emin el Husseini ehdotti Führerille että sodan syttyessä arabimaailman "ei pitäisi ainoastaan antaa tukea sabotaaseilla ja kansannousuja lietsomalla, vaan sen lisäksi muodostamalla "arabilegioonan", Hitler vastasi välttelevästi: "Mikä hyvänsä saksalainen julistus tässä suhteessa voitaisiin tulkita yritykseksi hajottaa Ranskan Siirtokunta-imperiumi."

Hitler pysyi anti-semiittinä, tarkoittaen anti-semiittisiä arabeja myös. Hän ei ollut juurikaan kiinnostunut Ranskan intresseistä Välimerellä, vaan enemmänkin Mussolinin Mare Nostrumista. Hitler ei halunnut vaikutusvaltansa "Palestiinan Kysymykseen" pilaantuvan, ja antaakseen periksi miljoonan arabin kysymyksessä jotka oli ajettu kohti itsenäisyyttä heidän nuoren johtajansa Balafrejn kanssa, ja myöhemmin tanssi hänen määräämäänsä tahtiinsa. Younis Bahry lehdessään Ici Berlin ("Here is the Berlin") jota julkaistiin Beirutissa, oli kirjoittanut paljon arabien toiveista jotka Hitler tuhosi.

Hirvittäviä asioita tehtiin saksalaisten toimesta.

Kauhu kattoi sisäänsä kokonaiset maaseutu-kylät ja kaupungit joissa Euroopan juutalaiset yhä asuivat. Monet heistä lähtivät maanpakoon. Ne Itä-Euroopassa, jotka eivät päässeet Romaniaan, tai eivät halunneet matkustaa Mustanmeren läpi, muuttivat Unkariin. Sodan alussa, siellä asui ainoastaan 400,000 juutalaista.

Vuonna 1944, juutalaisten määrä tässä maassa oli yli miljoona. Saman vuoden maaliskuussa Eichmann saapui Budapestiin ja ryhtyi asioimaan Waadahin kanssa, juutalaisen organisaation joka auttoi pakolaisia väärennettyjen ID-dokumenttien kanssa. Tämän maanalaisen organisaation kolmesta johtajasta, insinööri Komoly, kustantaja Kastner, ja kangas-kauppias Joel Brand, Eichmann valitsi Brandin, vanhan SS-toverin, joka vuonna 1933, Parlamenttitalon tulipalon jälkeen, sai kokea saksalaisen vankilan sisältä käsin.

"Minä myyn sinulle Unkarin juutalaiset", Eichmann tarjosi aja aloitti kerskumalla kuinka monta maata hän oli vapauttanut juutalaisista. Joel Brand muisti Eichmannin oikeudenkäynnissä Jerusalemissa 29. toukokuuta 1961 seuraavaa: "Hän sanoi että hän pyysi minua tarjoamaan diiliä. Hän oli halukas myymään miljoona juutalaista yhdellä ehdolla: 'Tavaraa verestä'. Sellainen oli hänen ehdotuksensa. Sitten hän kysyi minulta seuraavaa, mutta teki virheen, joka edelleen soi minun korvissani: 'Mitä sinä haluat? Ihmisiä jotka ovat kykeneviä saamaan jälkeläisiä?' Hän ei sanonut: 'Kykeneviä synnyttämään.' Hän jatkoi: 'Mitä sinä haluat? Lapsia vai vanhuksia? Sano nyt!' Minä en kyennyt toimimaan diplomaattisesti. Olin järkyttynyt tästä tarjouksesta. Sanoin että en ole sellaisessa asemassa voidakseni sanoa kenen pitäisi jäädä eloon ja kenen ei. Minä halusin että he kaikki jäisivät eloon."

"Sitten Eichmann sanoi: 'Joten mitä sinä haluat? Tavaroita vai verta? En voi antaa enempää kuin miljoona. Kenties lisää myöhemmin.' Minut määrättiin menemään johonkin vieraaseen maahan saadakseni kosketuksen omaan kansaani. Hän kysyi minulta että minne minä haluaisin mennä. Minä ajattelin nopeasti - Sveitsi tai Turkki. Minä päätin että Turkki, sillä minä tiesin että siellä oli useiden 'Pioneeri-ryhmien' ja Juutalaisviraston delegaatioita. Sitten hän sanoi: 'Kyllä,' mutta hän ei voinut kertoa minulle vielä millaisia tavaroita hän halusi. Ensin hänen täytyi mennä Berliiniin saamaan ohjeita. Sillä välin minä ajattelin millaisia tavaroita minä voisin toimittaa hänelle. Sitten hän kysyi minulta (itse asiassa hän tiesi mitä kysyä mutta halusi ainoastaan saada vahvistuksen): 'Sinulla on vaimo ja lapsia ja äiti, jonka, tietysti, täytyy pysyä panttivankina siihen saakka kunnes palaat. Mitään ei tapahdu heille. Tämä varmistaa sen että tulet takaisin.'"

"Muutama päivä myöhemmin keskustelu transaktiosta jatkui. Eichmann sanoi: 'Joten, sinä haluat miljoona juutalaista?' Minä vastasin haluavani ne kaikki. Joten me kävimme kauppaa tästä miljoonasta. Sitten hän vastasi: 'Kymmenen tuhatta kuorma-autoa, joka tarkoittaa sataa juutalaista yhdestä autosta, ja tämä on halpa. Mutta autojen täytyy olla uusia, suoraan tehtaalta, perävaunujen ja välineiden kanssa, luultavasti varustettuja ja valmiita talvikäyttöön.' Edelleen hän sanoi että hän arvostaisi sitä paljon jos minä voisin täyttää jotkin autot useilla tonneilla kahvia, suklaata, teetä, saippuaa, ja asioita kuten tämä. Hän myös sanoi, että hän voi luvata liittolaisilleni, että näitä kuorma-autoja ei käytettäisi Länsirintamalla, vaan ainoastaan Itärintamalla."

"Olin yllättynyt ja järkyttynyt, turhautunut ja onnellinen, kaikkea samaan aikaan. Joten vastasin tähän tapaan: 'Miksi uskoisit minua? Kuka antaisi minulle 10,000 kuorma-autoa?' Onnellinen, onneton, kaikki nämä tunteet tulivat ylitseni. En voi kuvailla sitä."

Merkkinä hyvästä tahdosta, Eichmann antoi 1,700 juutalaisen, jotka Kastner poimi, matkustaa Unkarista Sveitsiin, ja ennen kuin ensimmäiset kuorma-autot toimitettiin ja ennen kuin Brandin oli tarkoitus palata, lisää juutalaisia; noin 100,000 kuljetettaisiin Espanjan rajalle ja jätettäisiin sinne. Itse asiassa heidät laitettaisiin kuuteen junaan ja vietäisiin pois Unkarista, useimmat heistä Strasshofiin Itävaltaan, jossa he pysyivät hengissä sodan yli. Seuraavaksi Brand lensi Wieniin, jossa hän sai SS:n passin ja väärän nimen Eugen Band, joka oli niin sanotusti saksalainen insinööri Erfurtista.

Seuraavaksi, erityisellä kuriirikoneella, Brand laskeutui Konstantinopoliin. Erään raportin perusteella, joka oli kirjoitettu 30. toukokuuta 1961, Jerusalemissa, "Vuosisadan Oikeudenkäynnissä", me tiedämme kuinka tämä trukki-diili päättyi: Yleinen syyttäjä kysyy: "Pidätettiinko sinut Turkissa?" Brand vastaa: "Kyllä, kun minä ajoin sisään kaupunkiin." Syyttäjä: "Sitten lähdit Aleppoon tapaamaan Moshe Sharettia?" (Moshe Sharet, jota toisinaan kutsutaan nimellä Moshe Shertok, josta tuli myöhemmin Israelin pääministeri.) Brand: "Ei, minä ajoin kohti Jerusalemia, kohti Israelia, tapaamaan Moshe Sharettia, koska hän ei saanut viisumia Turkkiin. Syyttäjä: "Kun sinä ylitit Turkin ja Syyrian välisen rajan, pidättivätkö Britannian viranomaiset sinut?" Brand: "Kyllä, sen jälkeen kun ylitin Syyrian rajan ja saavuin Aleppoon, silloin Britannian sotilaspoliisi pidätti minut." Syyttäjä: "Minne he veivät sinut?" Brand: "Kairoon." Syyttäjä: "Kuinka pitkään he pitivät sinua Kairossa?" Brand: "Neljä ja puoli kuukautta." Syyttäjä: "Tämä oli sinun missiosi päätös?" Brand: "Ei, ei, valitettavaa minun kannaltani. Tämä ei ollut sen päätös." Syyttäjä: "Mitta sinä välitit ehdotuksen joka sinun oli tarkoitus välittää, etkä koskaan palannut Unkariin?" Brand: "Kyllä, minä välitin sen, mutta minun ei sallittu palata." (70)

Palestiinan englantilaisen pääkomissaarin vastaus, jolle Joel Brand luovutettiin Kairossa, ja joka kykeni selventämään tätä asiaan, kierrettiin tuomarin toimesta. Lord Moyne, tämä komissaari, kirjaimellisesti kysyi Brandilta: "Mitä sinä ajattelet, Hra. Brand? Mitä minun tulisi tehdä miljoonan juutalaisne kanssa? Minne minun tulisi laittaa heidät? Kuka huolehtisi heistä?"

Tämän Lordin asenteen tähden, kaksi nuorta juutalaista ampui häntä avoimella kadulla Kairossa. Annettuaan alusuntonsa, tämä rohkea ja petetty Joel Brand sai sydänkohtauksen ja kuoli, tietysti epäonnistuneen missionsa tähden.

Demokraatille (tämän kirjan kirjoittaja) ei ole "tabuja" eikä kuumaa rautaa. Joten koko asian syvällisen analyysin jälkeen, hän tuli johtopäätökseen että "Palestiinan tapauksessa", Hitler, Heydrich, Eichmann ja sionistit toimivat olkapää toista olkapäätä vasten, ja Chamberlain, Churchill, sekä edesmennyt Bevin arabien kanssa (jotka olivat öljyntuottajia), myös olkapää toista olkapäätä vasten.