None Dare Call This Conspiracy

LUKU 6: Rockefellerit ja punaiset

Kaikkein tärkein amerikkalainen näistä "erilaisista persoonallisuuksista" jotka johtavat maailmaa kulissien takaa ovat Rockefellerit. Rockefellerien klaani on raportoidusti toiminut Rothschildien ja heidän agenttiensa kanssa 1880-luvulta saakka kun alkuperäinen John D. sai ostohyvityksen jokaisesta öljytynnyrillisestä jonka hän ja hänen kilpailijansa laivasivat Kuhn, Loeb & Companyn hallitsemalle Pennsylvania and Baltimore & Ohio Railroadsille. Se on ollut tuottoisa kumppanuus siitä lähtien, vaikka näyttää siltä että on ollut alueita joilla nämä kaksi finanssi-dynastiaa kilpailevat toisiaan vastaan.

Rockefellerien sekaantuminen niin sanottuihin verivihollisiinsa, kommunisteihin, juontaa juurensa Bolshevikkien vallankumouksen aikoihin. 1920-luvulla Lenin loi NEP-kauden (New Economic Policy) -- sama nimi jota Hra. Nixon sovelsi hänen palkkoja ja hintoja säätelevään pakettiinsa, kun nämä niin sanotut vihatut kapitalistit kutsuttiin takaisin Venäjälle.

FED:n/CFR:n sisäpiiriläiset alkoivat painostaa Kommunistisen Venäjän avaamista amerikkalaisille kauppiaille pian vallankumouksen jälkeen. Kuitenmin, siihen aikaan julkinen mielipide oli niin voimakkaasti bolshevikkeja vastaan heidän barbaarisuutensa vuoksi että USA:n virallinen ulkopolitiikka ei suostunut olemaan tekemisissä tämän laittoman hallituksen kanssa. USA tunnusti virallisesti bolshevikit vasta vuonna 1933. Sillä välin, Neuvostoliiton talous oli raunioina ja ihmiset kuolivat nälkään. Kommunismi olisi romahtanut jolleivät Sisäpiiriläiset olisi avustaneet heitä. Aluksi Herbert Hoover (CFR) pelasti bolshevikit romahdukselta, antamalla rahaa elintarvikkeiden ostamiseksi, jota Lenin ja hänen gangsterinsa arvostivat. He käyttivät sitä työkaluna kesyttää nälkiintyneet talonpojat jotka olivat vastustaneet uusia orjuuttajiaan. Vaikka Hooverin "inhimillinen" ele pelasti Neuvostohallituksen, Venäjän talous oli yhä täydellisessä kaaoksessa. Sisään tulivat Vanderlipit, Harrimanit ja Rockefellerit. Eräs ensimmäisistä jotka hyppäsivät sisään oli Frank Vanderlip, Rockefellerien agentti ja eräs Jekyl Islandin salaliittolaisista, Rockefellerien First National City Bankin presidentti, joka vertasi Leniniä George Washingtoniin. (Louis Budenz, The Bolshevik Invasion of The West, Bookmailer, s.115)

Rockefellerit antoivat PR-agentille, Ivy Leelle, tehtäväksi myydä amerikkalaisille ajatus että bolshevikit olivat pelkästään väärin ymmärrettyjä idealisteja jotka olivat itse asiassa ihmiskunnan ystävällisiä hyväntekijöitä.

Professori Antony Sutton Stanfordin Yliopiston Hoover-Instituutista huomauttaa hyvin arvovaltaisessa teoksessaan Western Technology and Soviet Economic Development näin:

"Täysin ennustettavasti, 180 sivua myöhemmin, Lee tekee johtopäätöksen että kommunistien ongelma on pelkästään psykologinen. Siihen asti hän puhuu 'venäläisistä' (ei kommunisteista) ja päättelee: 'They are all right.' Hän ehdottaa että Yhdysvaltojen ei pitäisi mennä mukaan propagandaan; hän anoo rauhanomaista yhdessäoloa; ja ehdottaa että Yhdysvallat löytäisi kiinteän politiikan tunnustaessaan Neuvostoliiton ja saisi luottamuksen." (Antony Sutton, Western Technology and Soviet Economic Development, 1917-1930, Hoover Institution on War, Revolution and Peace, Stanford University, Calif., 1968, s. 292)

Bolshevikkien vallankumouksen jälkeen, Standard of New Jersey osti puolet Kaukasuksen öljykentistä vaikka omaisuus oli teoreettisesti kansallistettu. (O'Connor, Harvey, The Empire Of Oil, Monthly Review Press, New York, 1955, s. 270)

Vuonna 1927, Standard Oil of New York osti jalostamon Venäjältä, auttaen täten bolshevikkeja nostamaan taloutensa jaloilleen. Professori Sutton sanoo: "Tämä oli USA:n ensimmäinen investointi Venäjälle Vallankumouksen jälkeen." (Ibid, Vol.1, s. 38)

Pian tämän jälkeen Standard Oil of New York ja sen tytäryhtiö, Vacuum Oil Company, solmivat sopimuksen Neuvosto-öljyn markkinoimiseksi Eurooppaan ja raportoitiin että bolshevikeille oli myönnetty 75 009 000 dollarin laina. (National Republic, Sept.1927.)

Me emme pysty saamaan selville että oliko Standard Oil edes teoreettisesti pakkolunastettu. Sutton kirjoittaa:

"Ainoastaan tanskalaiset sähke-toimiluvat, japanilaiset kalastus, hiili- ja öljy-toimiluvat, ja Standard Oilin vuokra jäivät jäljelle vuoden 1935 jälkeen." (Ibid, Vol.11, s. 17)

Minne ikinä Standard Oil meneekin, Chase National Bank seuraa varmasti perässä. (Rockefellerien Chase Bank sulautui myöhemmin Warburgin Manhattan Bankiin muodostaen nykyisen Chase Manhattan Bankin.) Pelastaakseen bolshevikit, jotka olivat niin sanotusti arkkivihollisia Chase Natiobal Bank oli instrumentti Amerikkalais-Venäläisen kauppakamarin perustamisessa vuonna 1922. Kauppakamarin presidentti oli Reeve Schley, Chase Natiobal Bankin pääjohtaja. (Ibid, Vol.11, s. 288) Professori Sutton sanoo: "Vuonna 1925, neuvottelut Chase ja Prombankin kanssa laajenivat raaka-aineiden rahoituksen ulkopuolelle ja laadittiin täydellinen ohjelma rahoittaa neuvostoliittolaisen raaka-aineen tuonti Yhdysvaltoihin, sekä amerikkalaisen puuvillan ja koneiden vienti Neuvostoliittoon." (Ibid, Vol.11, s. 226) Sutton raportoi myös että "Chase National Bank ja Equitable Trust Company olivat johtavia Neuvostoliiton laina-bisneksessä." (Ibid, s. 277)

Rockefellerien Chase National Bank oli myös mukana bolshevikkien velkakirjojen myymisessä Yhdysvalloissa vuonna 1928. Patrioottiset organisaatiot tuomitsivat Chasen "kansainvälisenä varastetun tavaran kätkijänä" (international fence). Chasea kutsuttiin "Amerikan häpeäksi... He kuinka pitkälle hyvänsä muutaman dollarin voiton tähden." (Ibid, Vol.11, s. 291) Kansanedustaja Louis McFadden, Edustajainhuoneen Pankki-komitean puheenjohtaja, väitti puheessaan toisille kansanedustajille:

"Neuvosto-hallitukselle on annettu USA:n valtiovarainministeriön rahaa Keskuspankin johtokunnan toimesta ja Keskuspankin haarakonttorit toimivat Chase Bankin ja Guaranty Trust Companyn, sekä muiden New Yorkin pankkien kautta."

"Avaa Amtorgin tilikirjat, joka on Neuvosto-hallituksen kauppa-organisaatio New Yorkissa, sekä Gostorgin tilikirjat, joka on Neuvostoliiton kauppa-organisaation pääkonttori, sekä Neuvostoliiton valtionpankin tilikirjat, ja sinä tyrmistyt nähdessäsi kuinka paljon amerikkalaista rahaa on viety USA:n valtiovarainministeriöstä Neuvostoliiton hyväksi. Selvitä millaisia rahansiirtoja Neuvostoliiton valtionpankki on saanut kumppaninsa, Chase Bank of New Yorkin kautta." (Congressional Record, June 15, 1933)

Mutta Rockefellerit ilmeisesti eivät olleet yksin rahoittaessaan Sisäpiiriläisten salaliiton kommunistista käsivartta. Professori Sutton kirjoittaa:

"Ulkoministeriön kansiossa on raportti että nimi Kuhn, Loeb & Company ensimmäisen viisivuotissuunnitelman rahoittajana." (Sutton, op. cit., Vol. II, s. 340)

Professori Sutton osoittaa vakuuttavasti Neuvostoliiton teknologisten kehityksen historiaa käsittelevässä kolmiosaisessa teoksessaan että Neuvostoliitto oli miltei kirjaimellisesti USA:ssa rakennettu. Sutton lainaa Averell Harrimanin raporttia Ulkoministeriölle kesäkuussa 1944, jossa sanottiin:

"Stalin arvosti apua jota Yhdysvallat antoi Neuvostoliiton teollisuudelle ennen sotaa ja sodan aikana. Hän sanoi että noin kaksi kolmasosaa kaikista suurista teollisuusyrityksistä Neuvostoliitossa oli rakennettu Yhdysvaltain tuella tai teknisen avun turvin." (Sutton, op. cit., Vol.11, s. 3)

Muista että tämä tapahtui siihen aikaan jolloin neuvostoliittolaiset olivat jo luoneet laajan vakoiluverkoston Yhdysvaltoihin ja kommunistien Daily Worker -sanomalehti vaati säännöllisesti meidän vapautemme tuhoamista sekä Amerikan sovietisoimista.

Sutton osoittaa että Neuvostoliiton taloudessa oli tuskin yhtä ainutta segmenttiä joka ei olisi ollut seurausta Läntisen, erityisesti amerikkalaisen teknologian viennistä.

Tämä ei voi olla kokonaan sattuman seurausta. Sillä viidenkymmenen vuoden ajan FED:in/CFR:n/Rockefellerien Sisäpiirin porukka on kannattanut ja toteuttanut politiikkaa jonka päämääränä oli heidän satelliittinsa, Neuvostoliiton, voiman kasvattaminen. Sillä välin, Amerikka käytti 75 miljardia dollaria vuodessa suojellakseen itseään viholliselta jota Sisäpiiriläiset ovat rakentaneet.

Se mikä on ollut tota menneisyydessä on tänään vieläkin ajankohtaisempaa. Johtaja joka kannattaa teknologian viemistä kommunisteille sekä avun ja kaupan lisäämistä heidän kanssaan on tämä Council on Foreign Relations.

7.10.1966, Presidentti Lyndon Johnson, mies joka oli nimittänyt CFR:n jäsenen käytännössä jokaiseen strategiseen asemaan hallinnossaan, sanoi:

"Meillä on aikomuksena painostaa juridista auktoriteettia neuvottelemaan kauppasopimus joka voisi laajentua siten että Euroopan kommunistiset valtiot pääsisivät nauttimaan suosituimpien kansakuntien tullivapauksista."

"Me tulemme vähentämään valvontaa Idän ja Lännen välisessä kaupassa koskien satoja ei-strategisia tuotteita..."

The New York Times raportoi viikkoa myöhemmin, 13.10.1966:

"Yhdysvallat pani täytäntöön tänään yhden Presidentti Johnsonin ehdouksista stimuloida Idän ja Lännen välistä kauppaa poistamalla vientirajoituksia yli neljältäsadalta tuotteelta Neuvostoliittoon ja Itä-Eurooppaan..."

"Tuotteiden joukossa jotka on valittu ovat vihannekset, murot, rehu, nahka, raakakumi ja kumista valmistetut tuotteet, sellu ja jätepaperi, tekstiilit ja tekstiilikuidut, lannoitteet, metallimalmi ja romumetalli, bensiini, kaasu ja niistä jalostetut tuotteet, kemialliset yhdisteet ja tuottet, väriaineet, lääkkeet, ilotulitustavarat, pasuaineet, muovi, metallituotteet ja koneet, sekä tieteelliset ja ammatilliset instrumentit."

Käytännössä jokaista näistä "ei-strategisista" tuotteista voitiin käyttää suoraan tai epäsuorasti sodassa. Myöhemmin, tuotteet kuten kiväärien puhdistamiseen käytettävät seokset, elektroniset välineet ja tutkat luokiteltiin "ei-strategisiksi" ja niitä saatiin viedä Neuvostoliittoon. Juoni on yksinkertaisesti julistaa melkein kaikki tavarat "ei-strategisiksi". Konekivääri luokitellaan yhä strategiseksi ja täten niitä ei saa viedä kommunisteille, mutta työkalut konekiväärien valmistamiseksi sekä kemikaalit jotka antavat työntövoimaa ammuksille on julistettu "ei-strategisiksi". Sillä välin, lähes 50 000 amerikkalaista on kuollut Vietnamissa. Vietkong ja pohjoisvietnamilaiset saavat 85 prosenttia sotamateriaalistaan Venäjältä ja Neuvosto-blokin valtioista. Koska heidän taloutensa ovat kykenemättömiä tukemaan sotaa, salaliiton kommunistinen käsivarsi tarvitsi apua finanssi-kapitalistiselta käsivarrelta. Yhdysvallat on rahoittanut ja varustanut hirvittävän Vietnamin sodan molempia osapuolia, surmaten meidän omia sotilaitamme epäsuorasti (by proxy). Taas kerran, median maisemamaalarit ovat salanneet amerikkalaisilta tämän todistettavissa olevan faktan.

Ei yllättävää, Rockefellerit ovat olleet johtajina ylistämässä tätä veristä kauppaa. 16.1.1967, eräs kaikkein uskomattomimmista artikkeleista joka on koskaan ilmestynyt sanomalehdessä koristi Vallitsevan järjestelmän päivittäin ilmestyvän lehden, The New York Timesin etusivua. Otsikon "Eaton liittyy Rockefellereihin lisätäkseen kauppaa Punaisten kanssa" alla sanotaan:

"Varakkaiden miesten (family fortunes) liitto joka yhdistää Wall Streetin ja Lähi-idän yrittää rakentaa taloudellisia siltoja vapaan maailman ja Euroopan kommunististen maiden välille. The International Basic Economy Corporation, jota Rockefellerien veljekset hallitsevat, sekä Tower International, Incorporation, jota Cyrus S. Eaton Jr. johtaa, suunnittelevat tekevänsä yhteistyötä edistääkseen kauppaa rautaesiripun takaisten valtioiden kanssa, mukaan lukien Neuvostoliitto..."

International Basic Economy Corporationia (IBEC) johtaa Richard Aldrich, Keskuspankki-juonittelijan Nelson Aldrichin lapsenlapsi, sekä Rodman Rockefeller (CFR). 20.10.1969, IBEC ilmoitti että N. M. Rothschild & Sons Lontoosta oli ryhtynyt kumppaniksi tämän firman kanssa.

Cyrus Eaton Jr. on kuuluisan Neuvostoliittoa kannattavan Cyrus Eatonin poika, joka aloitti uransa John D. Rockefellerin sihteerinä. Uskotaan että Eatonin nousu valtaan finanssimaailmassa oli hänen mentorinsa tuen ansiota. Sopimus Tower Internationalin ja IBEC:n välillä on jatkoa vanhalle liitolle. Vaikka Eatonin nimi ei esiinny CFR:n jäsenluettelossa, Reecen komitea joka tutki säätiöitä Kongressissa vuonna 1953, sai selville että Eaton oli salajäsen.

"Ei-strategisten" tavaroiden joukossa joita Rockefeller-Eaton -akseli aikoo rakentaa kommunisteille on kymmenen kumituotteita valmistavaa tahdasta, mukaan lukien kaksi synteettistä kumia valmistavaa tehdasta, arvoltaan 200 miljoonaa dollaria. Hra. Eaton selittää Timesin artikkelissa: "Nämä ihmiset ovat perustamassa uusia autotehtaita ja tietävät että heillä täytyy olla rengastehtaita." Nixonin hallituksen alaisuudessa joka, päinvastoin kuin mitä kampanjassa luvattiin, on kymmenkertaistanut kaupan Punaisten kanssa, amerikkalaiset ovat keskittyneet rakentamaan maailman suurimman kuorma-auto tehtaan kommunisteille. Kuorma-autot ovat elintärkeitä valtion sotakoneistolle ja kuorma-auto tehtaat voidaan muuttaa panssarivaunutehtaiksi kuten Toisessa maailmansodassa tehtiin. Yhdysvallat tarjoaa neuvostoliittolaisille tehtaat rakentaa kuorma-autoja sekä renkaita (tai tankkien telaketjuja).

Lisäksi, Rockefellerit ja Eatonit ovat rakentamassa 50 miljoonaa dollaria maksavaa alumiinitehdasta Punaisille. Hävittäjäkoneisiin tarvittava alumiini luokitellaan "ei-strategiseksi" Johnson-Nixon -opin mukaan.

Nelson Rockefeller tervehtii Hrutshevia, pahamaineista "Budapestin teurastajaa". Rockefellerien ja Eatonien perheet ovat nyt liittäneet voimansa yhteen rakentaakseen asetehtaita rautaesiripun taakse niin että kommunisteista voisi tulla suurempi uhka USA:n eloonjäämiselle. Amerikka käyttää vuosittain 70 miljardia dollaria puolustukseen ja sitten Rockefellerit rakentavat alumiinitehtaita kommunisteille. Ainoastaan se, että Vietnamissa ei ole virallisesti kulistettu sotaa estää Eatoneita ja Rockefellereita joutumasta sotaoikeuteen maanpetoksesta. Heillä on melkein 50 000 amerikkalaisen sotilaan verta käsissään.

Kun kommunisti-diktaattorit vierailevat Yhdysvalloissa he eivät vieraile ay-johtajien luona vaan seurustelevat tuttavallisesti teollisuusmiesten kanssa. Punaisten diktaattorien taholta on vain vähän tai ei ollenkaan, yritystä identifioitua työväenluokan kanssa. Tässä Nikitahrutshev tervehtii avoimesti pro-kommunistista teollisuusmiestä Cyrus Eatonia. Eaton aloitti bisnesuransa John O. Rockefellerin sihteerinä ja Rockefellerien perheen uskotaan olevan suurelta osin vastuussa hänen omaisuudestaan. Times paljastaa:

"Viime kuussa, Tower International solmi alustavan sopimuksen Neuvostoliiton patentti- ja lisenssi-organisaation, Licensintorgin kanssa, joka kattaa tulevat lisenssi- ja patentti-sopimukset (transactions). Tähän asti, Hra. Eaton sanoi, venäläiset ovat jättäneet lisenssien ja patenttien ostamisen ja myymisen Amtorg Trading Corporationille, Neuvostoliiton viralliselle toimistolle tässä maassa edistäessään Neuvostoliiton ja USA:n välistä kauppaa."

Tämä tarkoittaa, että Rockefellereilla ja Eatoneilla on monopoli teknologisen kapasiteetin luovuttamiseen super-rikkaiden niin kutsutulle viholliselle, Neuvostoliitolle. Timesin mukaan:

"Hra. Eaton myönsi vaikeudet joita Amtorgin edustajat olivat kohdanneet täällä yrittäessään järjestää lisenssi-sopimuksia amerikkalaisten yhtiöiden kanssa. 'Kuten sinä voit kuvitella', hän sanoi, 'venäläisen on melkein mahdotonta kävellä sisään amerikkalaiseen lentokonetehtaaseen ostamaan patenttia'."

Varmasti jokainen lojaali amerikkalainen sanoo itselleen: "Tuota, toivon Jumalalta että neuvostoliittolaiset eivät kävele sisään meidän puolustustarvikkeita tuottavaan tehtaaseen ostamaan patenttia." Rockefellerit ja Eatonit ovat ratkaisseet tämän ongelman kommunistien hyväksi. Nyt, sen sijaan että heidän tarvitsisi olla tekemisissä Neuvostohallituksen virallisen toimiston kanssa, amerikkalaiset voivat solmia sopimuksen Rockefellerien kanssa. Sillä välin, melkein 50 000 amerikkalaisten on kuollut Vietnamissa, monet heistä ovat kuolleet aseisiin joita Rockefellerit suoraan tai epäsuorasti ovat myyneet meidän vannoutuneille vihollisillemme. Ainoastaan tekninen puute (virallinen sodanjulistus) suojelee Rockefellereitä maanpetosoikeudenkäynniltä.

Täten, myymällä patentteja kommunisteille Rockefellerit ovat käytännössä vastuussa Neuvostoliiton sotakoneiston kehityksestä, sallien neuvostoliiton tuottaa suuressa mittakaavassa (to mass produce) amerikkalaista huipputeknologiaa. Tällaisen tiedon siirtäminen on vieläkin vaarallisempaa kuin aseisen myynti. Prosessi jonka kehittäminen on saattanut viedä amerikkalaiselta yhtiöltä kymmenen vuotta siirretään silmänräpäyksessä kommunisteille. Onko järkeä käyttää 75 miljardia dollaria vuosittain kansalliseen puolustukseen ja sitten tarkoituksella lisätä vannoutuneen vihollisen sotaa käyvää potentiaalia? Hra. Rockefellerin ja Sisäpiiriläisten mielestä se on järkevää.

Koska Rockefellerit ovat tehneet sopimuksia järjestellessään patentteja neuvostoliittolaisille, he ovat sanakirjan määritelmän mukaan kommunistien agentteja. Eikö olisi tarkempaa jos määriteltäisiin kommunistit Rockefellerien agenteiksi?

Tähän vihjasi outo tapahtuma joka sattui lokakuussa 1964. David Rockefeller, Chase Manhattan Bankin presidentti ja Council on Foreign Relationsin johtokunnan puheenjohtaja, meni lomalle Neuvostoliittoon. Tämä on outo paikka maailman suurimmalle "imperialistille" viettää lomaa, sillä suuri osa kommunistien propagandaa käsittelee kaiken Davidin omaisuuden riistämistä ja jakamista "kansalle". Muutama vuorokausi sen jälkeen kun Rockefeller oli päättänyt lomansa Kremlissä, Nikita Hrutshev kutsuttiin lomanviettopaikastaan ja hän sai kuulla että hänet oli erotettu. Kuinka outoa! Sen perusteella mitä maailma tiesi, Hrutshev oli Neuvostoliiton absoluuttinen diktaattori, ja mikä vielä tärkeämpää, Kommunistisen puolueen johtaja joka johtaa Neuvostoliittoa. Kenellä on valta erottaa mies joka oli niin sanotusti absoluuttinen diktaattori? Tekikö David Rockefeller matkan Neuvostoliittoon erottaakseen työntekijän? Ilmiselvästi, Neuvostoliiton johtaja on pelkkä keulakuva kun todellinen valta on muualla, kenties New Yorkissa.

Viiden vuosikymmenen ajan kommunistien propaganda on pohjautunut teemaan että he aikovat tuhota Rockefellerit sekä muut super-rikkaat. Kuitenkin meille paljastuu että viiden vuosikymmenen ajan Rockefellerit ovat olleet mukana rakentamassa Neuvostoliittoa. Meidän oletetaan uskovan että nämä kansainväliset kartellistit tekevät näin koska he ovat tyhmiä tai ahneita. Onko tässä järkeä? Jos rikollinen kulkee pitkin katuja huutamassa että heti kun hän saa aseen hän aikoo tappaa Joe Doaksin ja sinulle selviää että Joe Doaks salaa antaa aseen tälle rikolliselle, kahdesta asiasta toisen täytyy olla totta. Joe Doaks on joko idiootti tai sitten kaikki tämä huumaminen on näytelmää, ja tämä rikollinen työskentelee salaa Doaksille. Rockefellerit eivät ole idiootteja.

Samalla kun David johtaa Rockefellerien dynastian taloudellista huippua (financial end), Nelson johtaa poliittista. Nelson haluaisi olla USA:n presidentti. Mutta, valitettavaa hänen kannaltaan, hänen oman puolueensa ruohonjuuritason porukka ei ei hyväksy häntä. Seuraavaksi paras asia presidenttiyden jälkeen on hallita presidenttiä. Nelson Rockefeller ja Richard Nixon ovat niin sanotusti kiivaita poliittisia kilpailijoita. Tavallaan he ovatkin, mutta se ei kuitenkaan estä Rockefelleria olemasta arvoltaan korkeampi. Kun Hra. Nixon ja Hra. Rockefeller kilpailivat Republikaanisen puolueen presidenttiehdokkuudesta vuonna 1968, Rockefeller olisi mielellään saanut palkinnon itselleen, mutta riippumatta siitä kuka voitti, Nelson Rockefellerilla on korkein asema maassa.

Sinä muistat että Rebublikaanien puoluekokouksen aikana vuonna 1960, Hra. Nixon lähti äkkiä pois Chicagosta ja lensi New Yorkiin tapaamaan Nelson Rockefelleria, siinä mitä Barry Goldwater kuvailee "Münchenin Rebublikaani-puolueeksi". Ei ole poliittista syytä miksi Nixonin täytyi ryömiä Rockefellerin edessä. Hänellä oli kokous puolellaan. The Chicago Tribune irvaili että sama kuin että Grant olisi antautunut Leelle.

Tämä tapaaminen loi pahamaineisen "Viidennen Avenuen sopimuksen" (Compact of Fifth Avenue) jossa Republikaanien puolueohjelma revittiin rikki ja korvattiin Rockefellerien sosialistisilla suunnitelmilla. The Wall Street Journal kommentoi 25.7.1960: "Nämä neljätoista kohtaa olivat todellakin hyvin liberaaleja; niistä muodostuu puolueohjelma joka muistuttaa hyvin paljon Demokraattien puolueohjelmaa ja ovat kaukana asioista joiden takana konservatiiviset ihmiset ajattelevat Republikaanisen puolueen seisovan."

Theodore White kirjoitti teoksessaan In The Making of the President (1960):

"Koskaan aiemmin lainsäätäjien liberaalia rynnäkköä ei ole tämän paljastavammin dramatisoitu kuin Viidennen Avenuen avoimessa sopimuksessa. Kaikki kunnia jota he olisivat saattaneet tuoda palveluksistaan puolueohjelman suunnittelukomitealle oli pyyhkäisty pois. Yhden yön tapaamisen näiden kahden miehen välillä miljonäärin kolmikerroksisessa asunnossa Babylon-by-the-Hudsonilla, 830 mailin päässä, oli tarkoitus hallita heitä; heidät paljastettiin klovneiksi koko maailman nähtäväksi."

Koko totuutta siitä mitä Rockefellerien asunnossa tapahtui ei epäilemättä koskaan tulla saamaan selville. Me voimme ainoastaan tehdä valistuneen arvion sen perusteella mitä sen sen jälkeen tapahtui. Mutta ilmiselvää on että siitä hetkestä Hra. Nixon on ollut Rockefellerin palvelija.

Hävittyään niukasti Kennedylle, Hra. Nixon, vastoin toiveitaan, sekä Rockefellerin pyynnöstä (tai määräyksestä), saapui kaliforniaan kuvernöörikilpaan ja hävisi. Hävittyään Pat Brownille Kalifornian kuvernöörinvaaleissa vuonna 1962, Nixon tunnistettiin universaalisti poliittiseksi roskakasaksi. Hän jätti virkansa asianajajana Kaliforniassa ja meni New Yorkiin, missä hän asettui asumaan Nelson Rockefellerin naapuriksi, joka on niin sanotusti hänen arkkivihollisensa, asuntoon jonka vuokra on 100 000 dollaria vuodessa ja jonka Rockefeller omistaa. Sitten Hra. Nixon meni töihin Hra. Rockefellerin henkilökohtaisen asianajajan, John Mitchellin, lakifirmaan, ja seuraavat kuusi vuotta hän käytti suurimman osan aikaansa kiertelemällä maata ja maailmaa, rakentaen ensin poliittista mainettaan ja kampanjoiden sen jälkeen tullakseen nimetyksi ehdokkaaksi vuoden 1968 Republikaanien puoluekokouksessa. Samaan aikaan, hänen oman ilmoituksensa mukaan, hänen nettovarallisuutensa moninkertaistui ja hänestä tuli hyvin varakas. Nelson Rockefeller, (ja hänen kollegansa Itäisessä Vallitsevassa järjestelmässä), jotka auttoivat tekemään Nixonista hyväksytyn konservatiivien silmissä teeskennellen vastustavansa häntä, pelastivat Nixonin poliittiselta unohdukselta ja tekivät hänestä Yhdysvaltain presidentin. Eikö siinä ole järkeä että Hra. Nixon, kiihkeän kunnianhimoinen mies jonka ura oli vajonnut pohjaan, joutui tekemään joitakin sopimuksia päästäkseen tavoitteeseensa? Ja eikö hän hankkinut suuria poliittisia velkoja vastineeksi siitä että Itäinen Vallitseva järjestelmä oli tehnyt hänestä presidentin?

Kun Nixon lähti Washingtoniin, hänellä, hänen oman väitteensä mukaan, ei ollut juuri enempää kuin vanha Oldsmobile ja hallitukselta saatu eläke. Ollessaan töissä lakifirmassa Nixonin tulot olivat olleet 200 000 dollaria vuodessa, josta yli puolet kuluivat asuntoon Rockyn rakennuksessa. Vuonna 1968, hän kertoi nettovarallisuudekseen 515 830 dollaria. Se on saattanut olla osa sopimusta Rockefellerin ja Sisäpiiriläisten kanssa joka poisti Nixonin köyhyysongelman. Tämä presidentti on ilmiselvästi ei-vapaa (un-free) agentti.

Mies joka useimpien tarkkailijoiden mielestä on kaikkein mahtavin mies hallituksessa vastaten kotimaan politiikasta on oikeusministeri John Mitchell. Mitchell, joka oli ollut Nixonin kumppani lakifirmassa, palveli kampanjapäällikkönä vuonna 1968, ja raporttien mukaan hän palvelee tässä virassa vuonna 1972. The Wall Street Journal paljasti 17.1.1969, että Mitchell oli Rockyn henkilökohtainen lakimies. Vallitsevan järjestelmän maisemamaalarit ovat maalanneet Mitchellistä kuvan kovana poliisin kaltaisena konservatiivina, mutta näyttää siltä että Mitchell ei ole muuta kuin taas yksi Rockefellerin agentti.

Richard Nixon valittiin presidentiksi ohjelmajulistuksella jossa hän lupasi lopettaa amerikkalaisten antautumisen maailmanlaajuisen kommunismin edessä. Kuitenkin hän nimitti Henry Kissingerin, miehen joka edusti päinvastaista linjaa joka Hra. Nixonilla oli kampanjansa aikana, asemaan joka on käytännössä apulaispresidentti. Onko sitten yllättävää että Hra. Nixon on tehnyt juuri päinvastoin kuin mitä hän lupasi vuoden 1968 kampanjassaan?

Miten on mahdollista että Hra. Nixon valitsi ääriliberaalin ylimmäksi avustajakseen ulkopolitiikassa? TIME-aikakauslehti kertoo että Hra. Nixon tapasi Kissingerin Clare Boothe Lucen cocktail-kutsuilla jouluna 1967. Dr. Kissingerin cocktail-kutsuilla esittämä sanavalmius teki niinsanotusti Hra. Nixoniin niin suuren vaikutuksen että hän nimitti tämän hallituksensa korkeimpaan asemaan. Hra. Nixonin täytyisi olla tyhmä jos hän olisi toiminut näin, eikä Hra. Nixon ole tyhmä. Nelson Rockefeller järjesti Kissingerin nimityksen (Salt Lake City Desert News, 27.3.1970). Kissinger oli palvellut viisi vuotta Rockefellerin henkilökohtaisena neuvonantajana ulkopolitiikan asioissa ja nimityksensä aikaan hän oli CFR:n palkkaa saava jäsen.

LBJ ylistää Nixonia Washington Star -lehdessä 1.12.1971:

"Entinen presidentti Lyndon B. Johnson myöntää että Richard Nixon, Republikaani-presidenttinä, kykenee toteuttamaan joitakin asioita joihin Demokraatti-presidentti ei pystyisi..."

"'Voisitko sinä nähdä suuttumuksen,' hän kysyi äskeisen haastattelun aikana, 'jos minä olisin ollut vastuussa siitä kun Taiwan potkittiin pois YK:sta? Tai jos minä olisin ottanut käyttöön hinta- ja palkkasulun?'"

"'Nixon teki sen,' hän huomautti arvostavalla äänensävyllä. 'Jos minä olisin yrittänyt sitä, tai Truman, tai Humphrey, tai kuka tahansa Demokraatti, meidät olisi mukiloitu.'"

Nelson Rockefeller ja Richard Nixon ovat teoreettisesti poliittisia vihollisia, mutta Rocky järjesti vuoden 1968 vaalit siten, että jos hänestä ei tulisi presidenttiä, joku jota hän kontrolloi nousisi presidentiksi. Rockefellerin perhe Chase Manhattan Bankin sekä muiden firmojensa kautta ovat olleet Neuvostoliiton suuria hyväntekijöitä Venäjän kommunistisen vallankumouksen jälkeen. Kampanjansa aikana Nixon lupasi pysäyttää aseiden kuljetukset Amerikasta Pohjois-Vietnamiin Euroopan kommunistisen blokin kaurra koska näitä tarvikkeita käytettiin amerikkalaisten sotilaiden tappamiseen. Mutta suuri osa tästä kaupasta on Rockefellerien kontrolloimaa ja Nixon moninkertaisti tämän kaupan. Lehdistö, luonnollisesti, pysyy hiljaa amerikkalaisten sotilaiden tappamisesta edustajien välityksellä (by proxy).

Pomo ja hänen kaksi työntekijäänsä -- CFR:n kolme muskettisoturia (Rocky, President Nixon ja Henry Kissinger neuvottelemassa. Harvardin Kissingeristä tehtiin tosiasiallinen varapresidentti Rockefellerin toimesta, jonka henkilökuntaan hän on kuulunut yli kymmenen vuotta. Kissinger oli myös ollut CFR:n palkkalistalla juuri ennen liittymistä Nixonin hallitukseen. Kissinger oli kaiken sen materialisoituma minkä Nixon tuomitsi vuoden 1968 kampanjassaan. Tämä selittää miksi Nixon on pyörtänyt puheensa niin monta kertaa. Näiden ihmisten joukossa jotka ylistävät Nixonin siirtymistä Vasemmalle on Alger Hiss, kommunisti-vakooja jonka tuomitsemisessa Nixon auttoi (Chicago Tribune, 25.19.1971). Se oli tämä Hissin tapaus joka nosti Nixonin -- tuntematomuudesta Senaattiin, varapresidentiksi ja, lopulta, Valkoiseen Taloon.