None Dare Call This Conspiracy

LUKU 3: Raha-manipulaattorit

Monet historian professorit keryovat oppilailleen että kirjat joita he käyttävät luokkahuoneissa ovat "objektiivisia". Mutta pysähdy ja kysy itseltäsi: Onko mahdollista kirjoittaa historiankirja ilman jotain tiettyä näkemystä? On miljardeja tapahtumia, joita tapahtuu maailmassa joka päivä. Ajatus kirjoittaa täydellinen historia kansakunnasta joka kattaisi edes yhden vuoden on mahdoton.

Ei ainoastaan silkka tapahtumien määrä rajoita historioitsijan kykyä kirjoittaa "objektiivinen" historia, vaan lisäksi se tosiasia että monet kaikkein tärkeimmistä tapahtumista eivät koskaan ilmesty lehtiin tai edes jonkun muistelmiin. Päätöksistä joita "Suuret pojat" tekevät savun täyttämissä huoneissa ei raportoida edes New York Timesissa joka niin sanotusti kertoo kaikki uutiset jotka soveltuvat painettaviksi.

Onnistuakseen työssään edes jotenkin, historioitsijan täytyy valita pieni otos faktoista jotka tunnetaan. Jos hänellä ei ole teoriaa, kuinka hän voi erottaa tärkeät faktat vähemmän tärkeistä? Kuten professori Stuart Crane on huomauttanut, tämä on syy miksi jokainen kirja "todistaa" kirjoittajan teesin. Mutta yksikään kirja ei voi olla objektiivinen; eikä tämäkään kirja ole objektiivinen. Tämän kirjan tarjoama informaatio on totta, mutta kirja ei ole objektiivinen. Me olemme huolellisesti valinneet faktat todistaakseen väitteemme oikeaksi. Me uskomme että useimmat muut historioitsijat ovat keskittyneet maisemaan, ja ovat ylenkatsoneet sen mikä on kaikkein tärkeintä: ostoskärryt, poika ja aasi.

Useimmat faktat jotka me tuomme esiin ovat helposti vahvistettavissa jokaisessa suuressa kirjastossa. Mutta meidän väitteemme on että me olemme järjestäneet nämä faktat siten että ne mitä tarkimmin vahvistavat niiden todellisen merkityksen historiassa. Nämä ovat faktoja joita Vallitseva järjestelmä ei halua sinun tuntevan.

Onko sinulla koskaan ollut kokemusta että olet kävellyt sisään teatteriin jossa esitetään salapoliisielokuvaa silloin kun näytelmästä on jo kaksi kolmasosaa mennyt? Hämmentävää, eikö olekin? Kaikki todisteet tehdään näyttämään siltä että tarjoilija on murhaaja, mutta viimeisessä kohtauksessa sinä saat selville, että syyllinen olikin miehen vaimo. Sinun täytyy pysähtyä ja nähdä elokuvan alku. Sitten, kun kaikki palat loksahtavat paikalleen, tarinaan tulee järkeä.

Tämä tilanne on hyvin samankaltainen kuin se minkä keskeltä miljoonat amerikkalaiset löytävät itsensä tänään. Heitä hämmentävät nykyiset tapahtumat tässä maassa. He vat tulleet sisään teatteriin, niin sanoakseni, kun se lähestyy loppua. Varhaisempaa osaa arvoituksesta tarvitaan jotta koko hommasta saataisiin ymmärrettävä. (Itse asiassa, me emme todella aloita aivan alusta, mutta me menemme riittävän alkuun antaaksemme merkityksen tämän päivän tapahtumille.)

Ymmärtääksemme salaliittoa on välttämätöntä että henkilöllä on jonkinlaista alkeellista tietoa pankkijärjestelmästä, ja erityisesti, kansainvälisistä pankkiireista. Vaikka olisi liiallista yksinkertaistamista yhdistää koko salaliitto kansainvälisiin pankkiireihin, he siitä huolimatta ovat esittänet avainroolia. Ajattele salaliittoa kätenä jossa yksi sormi on merkitty nimellä "kansainvälinen pankkijärjestelmä", toinen "perusteet" (foundations), kolmas "uskonnonvastainen liike", neljäs "fabianilainen sosialismi", viides "kommunismi". Mutta he olivat kansainvälisiä pankkiireita joista Professori Quigley puhui kun me lainasimme häntä aiemmin hänen lausuessaan että päämäärä ei ollut yhtään sen vähempää kuin maailman hallitseminen finanssin kautta.

Mistä hallitukset saavat tarvitsemansa suunnattomat rahasummat? Suurin osa, tietenkin, tulee veroista; mutta hallitukset usein käyttävät enemmän kuin he saavat veroina kansalaisiltaan ja täten he joutuvat lainaamaan. Meidän kansallinen velkamme on nyt 455 miljardia dollaria (nykyään 10 000 miljardia) josta jokainen centti on lainattu jostakin.

Yleisö on saatu uskomaan että meidän hallituksemme lainaa "kansalaisilta" joukkovelkakirjojen avulla. Itse asiassa, vain murto-osa kansallisesta velasta on kerätty yksilöiltä tässä muodossa. Useimmat hallituksen velkakirjoista, paitsi ne jotka hallitus itse omistaa trusti-säätiöidensä kautta, ovat suurten pankkien omistuksessa, jotka tunnetaan kansainvälisinä pankkeina.

Vuosisatojen ajan on ollut suurta rahaa jota kansainväliset pankit ovat tehneet (tai: luoneet) rahoittaessaan hallituksia ja kuninkaita. Tällaiset operaatiot kohtaavat, kuitenkin, tiettyjä kiusallisia ongelmia. Me tiedämme että pienemmän pankki-operaatiot suojelevat itseään ottamalla lisävakuuksia (collateral), mutta millaisia vakuuksia sinä saat hallitukselta tai kuninkaalta? Prosessi jolla henkilö kerää velkaa (lainattuja rahoja?) hallitukselta tai monarkilta ei ole aihe jota opetetaan yliopistoissamme, ja useimmat meistä -- jotka eivät ole koskaan olleet mukana bisneksessä jossa rahoitetaan kuninkaita -- eivät ole uhranneet ongelmalle paljoakaan ajatuksia. Mutta on olemassa kuningas -- bisneksen rahoittaminen ja niille jotka voivat varmistaa velan perimisen se on todellakin houkuttelevaa,

Taloustieteen professori Stuart Crane huimauttaa että on kaksi keinoa joita voidaan käyttää saadakseen vakuudet hallituksille ja kuninkaille myönnetyistä lainoista. Aina kun bisnesfirma lainaa suuria summia, luotonantaja hankkii äänivallan suojellakseen investointiaan. Kuten bisneksessä, yksikään hallitus ei voi lainata suuria summia jollei se ole halukas luovuttamaan lainanantajalle jonkin verran itsenäisyyttään vakuutena. Varmasti kansainväliset pankkiirit jotka ovat lainanneet satoja miljardeja dollareita hallituksille ympäri maailmaa käyttävät huomattavaa vaikutusvaltaa näiden hallitusten politiikassa.

Mutta suurin eti joka luotonantajalla on kuninkaaseen tai presidenttiin on, että jos hallitsija ei noudata määräyksiä, pankkiiri voi rahoittaa hänen vihollistaan tai kilpailijaansa. Siksi, jos sinä haluat pysyä houkuttelevassa kuningasta rahoittavassa bisneksessä, on viisasta jos on vihollinen tai kilpailija odottamassa siivellä syrjäyttääkseen jokaisen kuninkaan tai presidentin jolle sinä lainaat rahaa. Jos kuninkaalla ei ole vihollista, sinun täytyy luoda sellainen.

Erinomainen peluri tässä pelissä oli kuuluisa Rothschildin Huone. Sen perustaja, Meyer Amschel Rothschild (1743 - 1812) Frankfurtista, Saksasta, piti yhtä viidestä lapsestaan kotona johtamassa Frankfurtin pankkia ja lähetti muut Lontooseen, Pariisiin, Wieniin ja Napoliin. Rothschildeista tuli suunnattoman varakkaita 1800.luvulla heidän rahoittaessaan hallituksia taistelemaan toisiaan vastaan. Professori Stuart Cranen mukaan:

Jos sinä katsot jokaista sotaa Euroopassa 1800-luvulla, sinä näet että ne aina päättyivät 'vallan tasapainon' perustamiseen. Jokaisen uudelleenjärjestelyn jälkeen oli vallan tasapaino ryhmittyneenä Rothschildin Huoneen ympärille Englannissa, Ranskassa tai Itävallassa. He järjestelivät kansakunnat niin että jos kuka hyvänsä kuningas lipesi järjestyksestä sota puhkeaisi ja tästä sodasta päätettäisiin siten kun rahoitus meni. Tutkimalla sotaa käyvien maiden velka-asemaa voidaan tavallisesti päätellä ketä rangaistaisiin.

Kuvaillessaan Rothschildien sekä muiden suurten kansainvälisten pankkien luonteenpiirteitä, Tri. Quickley kertoo meille että ne erosivat tavallisista pankkiireista monin tavoin: he olivat kosmopoliittisia ja kansainvälisiä; he olivat läheisiä hallituksille ja olivat erityisen kiinnostuneita valtioiden veloista, mukaan lukien ulkomaisten valtioiden velat; näitä pankkiireita alettiin kutsua "kansainvälisiksi pankkiireiksi". (Quickley, Tragedy and Hope, s. 52)

Salaliiton juutalaiset jäsenet ovat käyttäneet organisaatiota nimeltään Anti-Defamation League instrumenttina yrittää vakuuttaa jokainen joka mainitsee Rothschildit tai heidän liittolaisensa hyökkäyksestä kaikkia juutalaisia vastaan. Tähän tapaan he ovat vaientaneet melkein kaikki kansainvälisten pankkiirien rehelliset tutkijat ja tehneet aiheesta tabun yliopistoissa.

Jokainen kirja joka paljastaa tämän aiheen joutuu välittömästi satojen ADL:n komiteoiden hyökkäyksen kohteeksi kaikkialla maassa. ADL ei ole koskaan antanut totuuden tai logiikan häiritä hyvin ammattimaista parjauskampanjaa. Kun todisteet ovat ilmeisiä, ADL, joka kiivaasti vastusti niin kutsuttua "McCarthyismiä", syyttää ihmisiä "piileviksi antisemitisteiksi". Voitko sinä kuvitella kuinka he voihkivat ja huutavat jos joku syyttää heitä "piileviksi" kommunisteiksi?

Itse asiassa, kenelläkään ei ole oikeutta olla vihaisempi Rothschildien klikkiä kohtaan kuin heidän uskonveljillään (their fellow Jews). Warburgit, joka oli osa Rothschildien imperiumia, auttoi rahoittamaan Adolf Hitleriä. Natsien vankileireillä oli vain harvoja tai ei yhtäkään Rothschildia tai Warburgia! He asuivat sodan ajan ylellisissä hotelleissa Pariisissa tai muuttivat Yhdysvaltoihin tai Englantiin. Ryhmänä, juutalaiset ovat kärsineet eniten näiden vallanhimoisten käsissä. Rothschildilla on paljon enemmän yhteistä Rockefelleriin kuin hänellä on räätäliin Budapestissä tai Bronxissa.

Koska kansainvälisen pankkiiri-imperiumin peruskivinä ovat olleet hallitusten velkakirjat, on ollut näiden kansainvälisten pankkiirien intressinä rohkaista valtioita ottamaan velkaa. Mitä enemmän velkaa, sitä enemmän intressejä. Mikään ei aja valtiota syvempään velkakierteeseen kuin sota; eikä ole ollut epätavallinen käytäntö kansainvälisten pankkiirien joukossa rahoittaa molempia osapuolia verisimmissä sotilaallisissa konflikteissa. Esimerkiksi, Sisällissodan aikaan Rothschildit rahoittivat Pohjoista heidän amerikkalaisen agenttinsa, August Belmontin kautta, sekä Etelää, Erlangerien, Rothschildien sukulaisten kautta.

Mutta vaikka sodat ja vallankumoukset ovat olleet käyttökelpoisia kansainvälisille pankkiireille saamaan yliote hallituksista tai lisäämään heidän valtaansa hallituksissa, avain tällaiseen kontrolliin on aina ollut rahan hallitseminen. Sinä voit kontrolloida hallitusta jos he ovat sinulle velkaa; luotonantaja on sellaisessa asemassa että hän voi vaatia etuoikeuksia tai monopolin hallitsijalta. Rahaa himoitsevat valtiot ovat myöntäneet monopoleja valtion pankkitoimintaan, luonnonvaroihin, öljybporaukseen ja liikenteeseen. Kuitenkin, monopoli jota kansainväliset rahoittajat kaikkein eniten himoitsevat on valta kansakunnan rahaan.

Lopulta nämä kansainväliset pankkiirit itse asiassa omistivat yksityisinä yrityksinä useiden eurooppalaisten valtioiden keskuspankit. Bank of England, Bank of France j< Bank of Germany eivät olleet maiden omien hallitusten omistamia, kuten melkein jokainen kuvittelee, vaan ne olivat yksityisesti omistettuja monopoleja jotka valtionpäämiehet luovuttivat, tavallisesti vastineeksi lainoista. Tämän järjestelmän alaisuudessa, Reginald McKenna, Midlands Bank of Englandin presidentti huomauttaa: "Ne jotka luovat ja laskevat liikkelle rahaa sekä luottoa ohjaavat hallitusten politiikkaa ja pitelevät käsissään ihmisten kohtaloa." Sitten kun hallitus on velkaa pankkiireille, se on heidän armoillaan. London Financial Times antoi pelottavan esimerkin 26.10.1921, joka paljasti sen jo siihen aikaan:

"Puoli tusinaa miestä Viiden suuren pankin huipulla voisi järkyttää hallituksen finanssi-asioiden koko kudosta kieltäytymällä uudistamasta velkakirjoja."

Kansainväliset rahoittajat toivat oman kulissi-miehensä vastuuseen jokaisesta eurooppalaisesta keskuspankista. Professori Quickley kertoo:

"Ei pidä tuntea että nämä maailman johtavien keskuspankkien johtajat olisivat itse maailman rahoitusjärjestelmän mahtitekijöitä. He eivä olleet. Pikemminkin, he olivat omien valtioidensa hallitsevien investointi-pankkiirien teknikkoja ja agentteja, joka nosti heidät valtaan ja jotka ovat täysin kykeneviä haittämään heidät alas. Maailman konkreettinen rahavalta oli niiden investointi-pankkiirien käsissä (heitä kutsutaan myös 'kansainvälisiksi pankkiireiksi' ja 'merkantti-pankkiireiksi') jotka pysyttelivät suurimmaksi osaksi kulissien takana omissa yksityisissä pankeissaan. Nämä muodostivat kansainvälisen yhteistyön ja kansallisen dominoinnin järjestelmän joka oli yksityisempi, mahtavampi ja salaisempi kuin heidän agenttinsa keskuspankeissa..." (Quickley, s. 326 - 327)

Luonnollisesti, ne jotka hallitsivat Euroopan keskuspankkeja olivat innokkaita alusta lähtien luomaan alusta lähtien samanlaisen järjestelmän Yhdysvaltoihin. Varhaisista ajoista lähtien, perustaja-isät olivat olleet tietoisia yrityksistä hallita Amerikkaa raha-manipulaation kautta, ja he taistelivat kansainvälisiä pankkiireita vastaan. Thomas Jefferson kirjoitti John Adamsille: "Minä vilpittömästi uskon sinua, että pankkiirien vallitseva järjestelmä ovat vaarallisempi kuin valmiustilassa olevat armeijat..."

Mutta, vaikka Amerikassa ei ollut keskuspankkia sen jälkeen kuin Presidentti Jackson lakkautti sen vuonna 1836, eurooppalaiset rahoittajat ja heidän amerikkalaiset agenttinsa onnistuivat saamaan suuren osan meidän rahajärjestelmästä hallintaansa. Gustavus Myers, teoksessaan History of The Great American Fortunes paljastaa:

"Pinnan alla, Rothschildeilla oli pitkäaikainen ja mahtava vaikuikutusvalta USA:n finanssi-lakien laatimisessa. Näiden lakien muistiinmerkinnät osoittavat että he olivat mahtitekijöitä vanhassa Bank of the United Statesissa (jonka Andrew Jackson lakkautti)."

1800-luvun aikana Itärannikon kaupunkien johtavat rahoittajat tuhosivat toisiaan taloudellisesti, mutta kun heidän Läntiset ja maaseudulla asuvat uhrinsa alkoivat järjestäytyä poliittisesti, nämä "ryöstö-paronit" näkivät että heillä oli "intressien yhteisö" jota vastaan heidän täytyy työskennellä yhdessä suojellakseen itseään tuhansilta suuttuneilta farmareilta sekä tulevilta kilpailijoilta. Tämä taloudellisen vallan hajaantuminen oli eräs päätekijöistä jotka stimuloivat vaatimuksia kskuspankin luomiseksi niin kutsuttujen bisnes- ja finanssi-monopolistien taholta.

Mutta toisin kuin suurissa itäisissä keskuksissa, useimmat amerikkalaiset pankkiirit ja heidän asiakkaansa tunsivat epäluottamusta koko konseptia kohtaan.

Osoittaakseen takamaan asukkaille että ha tervitsevat keskuspankkijärjestelmän, kansainväliset pankkiirit loivat sarjan romahduksia esitelläkseen valtaansa, sekä varoittaakseen mitä tapahtuisi jolleivät muut pankkiirit palaa ruotuun. Mies joka oli vastuussa näiden paniikkien synnyttämisestä oli J. Pierpont-Morgan, Amerikassa syntynyt mutta joka oli saanut koulutuksensa Englannissa ja Saksassa. Morganiin viittaavat monet, mukaan lukien kansanedustaja Louis McFadden (pankkiiri joka kymmenen vuoden ajan johti Edustajainhuoneen pankki- ja raha-komiteaa), Englannin Rothschildien amerikkalaisena agenttina.

Vuosisadan vaihteeseen mennessä J.P. Morgan oli vanha tekijä keinotekoisten paniikkien luomisessa. Tällaiset projektit olivat hyvin koordinoituja. Senaattori Robert Owen, Keskispankkiasetuksen toinen kirjoittaja (joka myöhemmin pahoitteli rooliaan), todisti Kongressin komitean edessä että hän oli lainannut rahaa Knsallisten pankkiirien yhdistykselle joka tuli tunnetuksi nimellä "Panic Circular of 1893" (vuoden 1893 paniikin lietsojat). Siinä sanottiin: "Sinä vedät kerralla pois kolmasosan kierrossa olevista rahoista ja vaadit maksettavaksi puolet velallisten lainoista..."

Historioitsija Frederick Lewis Allen kertoo LIFE-aikakauslehdessä 25.4.1949 Morganien roolista levittää huhuja Knickerbocker Bankin ja The Trust Company of American maksuvaikeuksista, jotka aiheuttivat vuoden 1907 paniikin. Vastatessaan kysymykseen: "Aiheuttiko Morgan tämän paniikin?" Allen raportoi:

Oakleigh Thorne, tämäm tietyn trusti-yhtiön presidentti, todisti myöhemmin Kongressin komitean edessä että hänen pankkinsa oli ollut ainoastaan vähäisten nostojen kohteena... että hän ei ollut pyytänyt apua, ja että se oli yksin Morganin lausunto joka johti tallettajien ryhtäykseen hänen pankkiinsa. Tämän todistuksen, sekä kurinpidollisten toimien pohjalta, jotka pankkien selvittelytoimisto oli määrännyt Heinzen, Morsen ja Thomasin pankeille, sekä muiden niin sanotusti asiaan kuuluvien todisteiden sirpaleiden perusteella, tietyt kronikoitsivat ovat päätyneet johtopäätökseen että Morganin intressit hyötyivät epävakaista olosuhteistä vuoden 1907 syksyllä, luodakseen paniikin, ohjatakseen sitä viisaasti kun se kehittyi, niin että se tuhoaisi kilpailevat pankit ja lujittaisi Morganin piiriin kuuluvien pankkien etulyöntiasemaa."

Tätä "paniikkia" jonka Morgan oli luonut, hän ohjasi loppuun asti melkein yksinään. Hän oli tehnuyt asiansa selväksi. Frederick Allen selittää:

"Vuoden 1907 paniikin antama läksy oli selkeä, vaikka sen ei ollut tarkoitus vaikuttaa lainsäädäntöön vielä kuuteen vuoteen: Yhdysvallat tarvitsi kipeästi keskuspankki-järjestelmän..."

Mies jonka oli tarkoitus esittää kaikkein merkittävintä osaa tarjota Amerikalle keskuspankki oli Paul Warburg, joka veljensä Felixin kanssa oli muuttanut Yhdysvaltoihin Saksasta vuonna 1902 (kaavio 4). He Jättivät veli Maxin (myöhemmin merkittävä Venäjän vallankumouksen rahoittaja) kotiin Frankfurtiin johtamaan perheen pankkia (N.M. Warburg & Company).

Paul Warburg avioitui Nina Loebin kanssa, joka oli Solomon Loebin, Amerikan merkittävimmän kansainvälisen pankki-firman, (Kuhn, Loeb and Company) tytär. Veli Felix avioitui Frida Schiffin kanssa, joka oli tytär Jacob Schiffin, Kuhn, Loebin johtavan hahmon takana. Stephen Birmingham kirjoitaa teoksessaan Our Crowd: "1700-luvulla Schiffit ja Rothschildit jakoivat kahden perheen asuttaman talon" Frankfurtissa. Schiff kertoman mukaan osti kumppanuuden Kuhnissa Rothschildien rahoilla.

Sekä Paulista että Felix Warburgista tuli kumppaneita Kuhn, Loeb and Companyssa.

Vuonna 1907, sinä vuonna kun Morgan lietsoi paniikin, Paul Warburg alkoi käyttää melkein kaiken aikansa kirjoittaaksen ja luenoidakseen "pankki-reformin" tarpeellisuudesta. Kuhn, Loeb and Company maksoi hänelle 500 000 dollaria vuodessa samalla kun seuraavat kuusi vuotta hän lahjoitti aikaansa "yhteiseksi hyväksi".

Henkilö joka työskenteli yhdessä Warburgien kanssa edistääkseen tätä "pankki-reformia" oli Nelson Aldrich, joka tunnetaan "Morganin edustajana Senaatissa". Aldrichin tytär Abby Avioitui John D. Rockefeller Juniorin kanssa.

KAAVIO 4: Federal Reserve

• Lina Loeb;
  
• Paul Warburg;
  
• Max Warburg;
  
• Kuhn, Loeb & Company
  (Jekyl Island);
  
• Felix Warburg;
  
• Nelson Aldrich;
  
• Freida Schiff;
  
• Frank Vanderlip;
  
• Henry Davison;
  
• Jacob Schiff;
  
• "Colonel" House;
  
• Piatt Andrew;
  
• Benjamin Strong;
  
• Woodrow Wilson.

Vuoden 1907 paniikin jälkeen, Senaatti nimitti Aldrichin johtamaan Kansallista raha-komissiota. Vaikka hänellä ei ollut teknistä tietämysä pankkitoiminnasta, Aldrich ja hänen seurueensa kuluttivat kaksi vuotta ja 300 000 dollaria veronmaksajien rahoja kestiten eurooppalaisten keskuspankkien omistajia kun he matkustelivat ympäri manner-Eurooppaa "opiskellen" miten johdetaan keskuspankkia. Kun Komissio palasi ylelliseltä matkaltaan se ei pitänyt kokouksia eikä antanut minkäänlaista raporttia melkein kahteen vuoteen. Mutta Senaattori Aldrich oli kiireinen "järjestäessään" asioita. Yhdessä Paul Warburgin ja muiden kansainvälisten pankkiirien kanssa, hän järjesti yhden kaikkein tärkeimmistä salaisista kokouksista USA:n historiassa. Rockefellerien agentti Frank Vanderlip myönsi useita vuosia myöhemmin muistelmissaan:

"Huolimatta näkemyksistäni että yleisö ansaitsee tietää enemmän korporaatioiden asioista, oli eräs tapaus, vuoden 1910 lopulla, jolloin olin yhtä salamyhkäinen -- todellakin yhtä luihu kuin kuka tahansa salaliittolainen."

En tunne että on lainkaan liioittelua puhua salaisesta matkasta Jekyl Islandille tapauksena jolloin todellisuudessa luotiin se josta lopulta tuli Federal Reserve System."

Salailu oli täysin perusteltua. Kyseessä oli valta koko taloudsta. Senaattori Aldrich lähetti luottamukselliset kutsut Henry P. Davisonille Morgan & Companystä; Frank A. Vanderlipille, joka oli Rockefellerien omistaman National City Bankin presidentti; A. Piatt Andrewille, joka oli Valtiovarainministeriön avustava sihteeri; Benjamin Strongille Morganin Bankers Trust Companysta; sekä Paul Warburgille. He seurasivat häntä Jekyl Islandille, Georgiaan, kirjoittaakseen lopulliset suositukset kansallisen rahakomissuion raporttiin.

Jekyl Islandilla, B.C. Forbes kirjoittaa teoksessaan Men Who Are Making America:

"Yleisen kesksutelun jälkeen päätettiin laatia tietyt yleiset periaatteet jotka kaikki voisivat hyväksyä. Ryhmän jokainen mies äänesti sen puolesta että keskuspankki olisi ihanteellinen kulmakivi mille hyvänsä pankkijärjestelmälle." (s. 399)

Warburg painotti että nimeä "keskuspankki" tulisi välttää mihin hintan tahansa. Päätettiin mainostaa suunnitelmaa nimellä "alueellinen reservi" järjestelmä jossa olisi neljä (myöhemmin kaksitoista) haaraa maan eri osissa. Nämä salaliittolaiset tiesivät että New Yorkin pankki hallitsisi muita, jotka olisivat marmorisia "valkoisia elefentteja" yleisön pettämiseksi.

Jekyl Islandin kokouksessa viimeisteltiin Rahakomission raportti sekä Aldrichin asetus. Warburg oli ehdottanut että asetukselle annettaisin nimi "Federal Reserve System", mutta Aldrich väitti että hänen oma nimensä oli jo yhdistynyt yleisön mielessä tähän pankki-reformiin ja että se herättäisi epäilystä jos asetus laadittaisiin ilman että siinä olisi hänen nimensä. Kuitenkin, Aldrichin nimi joka liitettiin tähän asetukseen osoittautui kuoleman suudelmaksi, sillä jokainen laki joka kantoi hänen nimeään oli niin ilmiselvästi kansainvälisten pankkiirien projekti.

Kun Aldrichin asetusta ei voitaisi viedä väkisin Kongressin hyväksyttäväksi, täytyi keksiä uusi strategia. Republikaaninen puolue oli läheisesti yhteydessä Wall Streetiin. Ainoa toivo keskuspankin luomiseksi olisi naamioida se sekä hyväksyttää se Demokraattisen puolueen kautta keinona vähentää Wall Streetin valtaa. Tilaisuus toimia näin tuli vuoden 1912 presidentinvaalien alla. Republikaani-presidentti William Howard Taft, joka oli kääntynyt Aldrichin asetusta vastaan, näytti varmalta vaalivoittajalta, kunnes Tafton eeltäjä, toinen republikaani Teddy Roosevelt, suostui menemään Edistyspuolueen ahdokkaaksi. Amerikan kuudestakymmenestä perheestä, Ferdinand Lundberg kirjoittaa:

"Heti kun Roosevelt vihjasi että hän voisi taas kerran haastaa Taftin, presidentin tappio oli väistämätön. Kolmen ehdokkaan taistelun kautta [Taft-Roosevelt-Wilson] Rooseveltilla oli [Morganin agentti Frank] Munsey ja [George] Perkins jatkuvasti hänen takanaan, tarjoten rahaa, matkustaen hänen rinnallaan puhetilaisuuksissa, sekä tuoden ihmisiä Wall Streetiltä avuksi, ja, yleisesti, kantaen koko kampanja-taakkaa Perkinsiä vastaan, ja J.P. Morgan and Company oli Edistyspuolueen ydin, kaikki muu oli koristetta."

"Lyhyesti, suurin osa Rooseveltin kampanja-rahoista oli kahden Morganin palkatun gangsterin (hatchet man) antamia, joiden tavoitteena oli Taftin päänahka." (s. 110 - 112)

Demokraattien ehdokas, Woodrow Wilson, oli yhtä lailla Morganin omaisuutta. Tri. Gabriel Kolko, teoksessaan The Triumph of Conservatism, raportoi: "Vuoden 1907 lopulla hän [Wilson] tuki Aldrichin asetusta, ja ylisti täysimittaisesti Morganin roolia amerikkalaisessa yhteiskunnassa." (s. 205) Lundbergin mukaan: "Melkein kahdenkymmenen vuoden ajan ennen nimitystään Woodrow Wilson oli kulkenut Wal Streetin varjoissa." (s. 112)

Woodrow Wilson ja Teddy Roosevelt jatkoivat taisteluaan toisiaan vastaan korusanaisesti, sekä tekopyhää Wall Streetin "raha-trustin" nuhtelemista, saman Sisäpiiriläisten ryhmän joka rahoitti molempien kampanjoita.

Tri. Kolko jatkaa kertomalla meille että vuoden 1912 alussa, pankki-reformi "näytti kuolleelta aiheelta... Tämä pankki-reformi liike oli nerokkaasti siirtänyt itsensä syrjään." Wilson nosti tämän aiheen uudestaan esiin ja lupasi maalle rahajärjestelmän joka olisi vapaa Wall Streetin pankkiirien kansainvälisestäö vallasta. Edelleen, Demokraattien julistuksessa selvästi sanottiin: "Me vastustamme Aldrichin suunnitelmaa keskuspankista." Mutta, "Isot pojat" tiesivät kenet he olivat ostaneet. Kansainvälisten rahoittajien joukossa jotka rahoittivat voimakkaasti Wilsonin kampanjaa, niiden lisäksi jotka oli jo mainittu, olivat Jacob Schiff, Bernard Baruch, Henry Morgenthau, Thomas Fortune Ryan, sekä New York Timesin kustantaja Adolph Ochs.

Sisäpiiriläisten paimenkoira joka hallitsi Wilsonia ja johti ohjelman Kongressin läpi oli arvoituksellinen "Eversti" Edward Mandel House, USA:n etelävaltioiden Englannin finanssi-intressien edustajan Englannissa koulutuksensa saanut poika. Arvonimi oli kunnianosoitusta ilmaiseva; House ei ollut koskaan palvellut armeijassa. Hän oli tiukasti kulissien takana vetelemässä naruista ja monet historioitsijat pitävät häntä USA:n todellisena presidenttinä Wilsonin vuosina. House kirjoitti kirjan: Philip Dru: Administrator, jossa hän kirjoitti "sosialismin luomisesta sellaisena kuin Karl Marx unelmoi siitä." Askeleina kohti päämääräänsä, House, sekä kirjassaan että todellisessa elämässään, vaati progressiivista tuloveroa ja keskuspankkia joka tarjoaisi "joustavan [inflaation alaisen] paperirahan." Progressiivinen tulovero ja keskuspankki ovat kaksi Kommunistisen manifestin kymmenestä ohjelmasta.

Professori Charles Seymour viittaa "Everstiin" Keskuspankkiasetuksen "näkymättömänä suojelusenkelinä". Seymourin teos sisältää lukemattomia dokumentteja ja muistiinmerkintöjä jotka osoittavat jatkuvaa yhteyttä Housen ja Paul Warburgin välillä, samalla kun Keskuspankkiasetusta valmisteltiin ja ohjattiin Kongressin läpi. Kirjailija George Viereck vakuuttaa meille että "Schiffit, Warburgit, Kuhnit, Rockefellerit ja Morganit asettivat uskonsa Houseen..." Heidän uskonsa palkittiin runsain mitoin.

Tukeakseen mielikuvaa että Keskuspankkiasetus oli "kansan asetus", Sisäpiirin rahamiehet laittoivat savuverhon sen vastustuksen ylle. Sekä Aldrich että Vanderlip tuomitsivat sen mikä oli todellisuudessa heidän oma asetuksensa. Melkein 25 vuotta myöhemmin Frank Vanderlip myönsi: "Nyt vaikka Aldrichin Keskuspankkiasetus torjuttiin kun se kantoi nimeä Aldrich, siitä huolimatta sen olennaiset osat olivat kaikki mukana suunnitelmassa joka lopulta omaksuttiin."

Hyötyen Kongressin halusta viettää joululomaa, Keskuspankkiasetus hyväksyttiin 22.12.1913 äänin 198 - 60, ja Senaatissa äänin 43 - 25. Wilson oli täyttänyt Sisäpiiriläisille lupauksen jonka hän oli antanut tullakseen presidentiksi. Warburg kertoi Houselle: "Siinä ei ollut aivan kaikki mitä me halusimme, mutta puutteet voidaan korjata myöhemmin hallinnon prosessissa."

Asetusta vastaan oli aitoa vastustusta, mutta se ei pärjännyt lain kannattajille. Konservatiivien Henry Cabot Lodge Sr. julisti tarkkanäköisesti: "Tämä asetus, sellaisena kuin se on, avaa minusta tien suunnattomalle valuutan inflaatiolle... En halua ajatella että mitään lakia voidaan läpäistä joka tekee mahdolliseksi upottaa kultakannan toivottoman paperirahan tulvaan." (Congressional Record, June 10, 1932.) Äänestyksen jälkeen, kansanedustaja Charles A. Lindberg Sr. (kuuluisan lentäjän isä), kertoi Kongressille:

"Tämä asetus luo kaikkein suurimman trustin maan päälle... Kun presidentti allekirjoittaa tämän asetuksen, rahavallan näkymätön hallitus, jonka olemassaolon Raha-trustin tutkimuslautakunta (Money Trust investigation) on todistanut, saa lainvoiman..."

"Tämä on Aldrichin asetus valepuvussa..."

"Tämä uusi asetus luo inflaatiota silloin kun trustit haluavat inflaatiota..."

Keskuspankkiasetusta juhlittiin, ja juhlitaan edelleen "demokratian" voittona "raha-trustista". Mikään ei voisi olla kauempana totuudesta.

Koko keskuspankkikonseptin suunnitteli juuri se ryhmä jonka se niin sanotusti oli tarkoitus riisua vallasta. Myytti että "raha-trusti" oli pantu viralta olisi pitänyt paljastua kun Paul Warburg nimitettiin ensimmäiseksi Keskuspankin johtokunnan jäseneksi -- johtokunta jonka "Eversti" House oli valinnut. Paul Warburg luopui 500 000 dollarin työpaikastaan Kuhn, Loebin kumppanina ottaessaan 12 000 työpaikan Keskuspankissa. Sattumaan uskovat (accidentalists) jotka opettavat yliopistoissamme haluavat sinun uskovan että hän teki sen "hyväntahtoisuuttaan" (because he was a "public spirited citizen"). Ja tämä mies joka palveli Keskuspankin New Yorkin haarakonttorissa sen varhaisina elintärkeinä vuosina oli tämä sama Benjamin Strong (Morganin intressien ajaja), joka matkusti Warburgin, Davisonin, Vanderlipin, jne. mukana Jekyl Islandille, Georgiaan, laatimaan Aldrichin asetusta.

Kuinka mahtava meidän "keskuspankkimme" on? Federal Reserve hallitsee rahavarojamme sekä korkoja, ja manipuloi täten koko taloutta -- luoden inflaatiota tai deflaatiota, taantumaa tai nousukautta, sekä lähettäen osakkeiden hinnat ylös tai alas oikkujen mukaan. FED on niin mahtava että kansanedustaja Wright Patman, Edustajainhuoneen pankkikomitean puheenjohtaja, väittää:

"Yhdysvalloissa tänään meillä on käytännössä kaksi hallitusta... Meillä on asianmukainen perustuslaillinen nhallitus... Sitten meillä on itsenäinen, hallitsematon ja koordinoimaton hallitus FED:in järjestelmässä, operoiden rahavaltaa jonka Perustuslaki on määrännyt Kongressille."

Presidentti, kansanedustajat tai Valtiovarainministeriön sihteerit eivät ohjaa Keskuspankkia! Raha-asioissa, FED ohjaa heitä! Valtiovarainministeri David M. Kennedy myönsi FED:in hallitsemattoman vallan haastattelussa 5.5.1969 U.S News & World Reportin numerossa:

KYSYMYS: Hyväksytkö sinä tuoreimmat lainanantoa tiukentavat otteet?

VASTAUS: Ei ole minun tehtäväni hyväksyä tai olla hyväksymättä. Se on Keskuspankin tehtävä.

Professori Carroll Quickley Harvardin, Princetonin ja Georgetownin yliopistoista kirjoitti kirjan joissa paljastettiin kansainvälisten pankkiirien suunnitelma hallita maailmaa politiikan ja rahamaailman kulissien takana. Quickley paljasti miljardöörien suunnitelmat luoda super-rikkaiden diktatuuri joka on naamioitu työläisten demokratiaksi.

J.P. Morgan loi keinotekoisen paniikin jota käytettiin tekosyynä laki Keskuspankista. Morgan toimi instrumenttina viedäkseen Yhdysvallat Ensimmäiseen maailmansotaan suojellakseen lainojaan Britannian hallitukselle. Hän rahoitti sosialistisia ryhmiä luodakseen kaikkivaltiaan keskitetyn hallituksen (tai: valtion) jota kansainväliset pankkiirit hallitsisivat kulissien takaa. Kuolemansa jälkeen, hänen kumppaninsa auttoivat rahoittamaan bolshevikkien vallankumousta Venäjällä.

Kuinka menestyksekäs Keskuspankkijärjestelmä on ollut? Se riippuu siitä kenen puolella olet. Sen jälkeen kun Woodrow Wilson vannoi virkavalansa, kansallinen velka on noussut miljardista dollarista 455 miljardiin dollariin (kykyään 10 000 miljardia dollaria). Korkojen määrä joka on maksettu kansainvälisille pankkiireille joilta velka on saatu on käsittämätön, siten että korko on kolmanneksi suurin menoerä Liittovaltion budjetista. kansallisesta velasta joudutaan maksamaan 22 miljardia dollaria korkoa joka vuosi (vuonna 1971), ja määrä kasvaa samalla kun inflaatio nostaa valtion joukkovelkakirjojen korkoa. Sillä välin, meidän kultamme on pantattu eurooppalaisille keskuspankeille, ja hopea on kaikki myyty. Taloudellisen katastrofin ollessa väistämätön, ainoastaan sokea "historian sattumanvaraisen teorian" opetuslapsi voisi uskoa että tämä kaikki on tapahtunut sattumalta.

Kun Keskuspankkijärjestelmäm myytiin huijaamalla (was foisted on) amerikkalaisille, annettiin ehdottomia takeita etä ei olisi enää talouden heilahteluja. Nämä miehet jotka, kulissien takana, työnsivät eteenpäin keskuspankin konseptia kansainvälisiä pankkiireita varten, lupasivat uskollisesti että siitä lähtien olisi ainoastaan tasaista kasvua ja ikuista vaurautta. Kuitenkin, kansanedustaja Charles A. Lindberg Sr. julisti tarkkaan:

"Tästä eteenpäin taantumat luodaan tieteellisesti."

Nyt kun he olivat rakentaneet Keskuspankin työkaluksi lujittamaan valtaansa ja vaurauttaan, kansainväliset pankkiirit olivat nyt valmiit tekemään suurta tuhoa (a major killing). Vuosien 1923 - 1929 välillä, FED laajensi (inflated) rahan tarjontaa 62 prosenttia. Suuri osa tästä uudesta rahasta käytettiin osakkeiden pönkittämiseen.

Samaan aikaan kun myönnettiin suunnattomia lainoja, media alkoi kertoa tarinoita välittömistä rikkauksista joita kansalaiset olivat tehneet pörssissä. Ferdinand Lundbergin mukaan:

"Tehdäkseen voittoa yleisön täytyi alkaa keinottelijoiksi, ja he tekivät niin sanomalehtien uutisten harhaanjohtamina, monet heistä ostivat ja maksoivat meklareille jotka operoivat vedonlyönnin periaatteella (that operated the pools)..."

Edustajainhuonen valiokunnan kuulemistilaisuudessa (The House Hearings on Stabilization of the Purchasing Power of the Dollar) tuli esiin todisteita vuonna 1928 FED:in johtokunta teki läheistä yhteistyötä eurooppalaisten keskuspankkien kanssa. Komitea varoitti että suurta romahdusta oli suunniteltu vuonna 1927. Salaisilla lounaskutsuilla joissa FED:in johtokunta ja eurooppalaiset keskuspankit olivat mukana, kansainväliset pankkiirit olivat kiristämässä nyörejä.

Montagu Norman, Englannin Pankin kuvernööri, matkusti Washingtoniin 6.2.1929 neuvotellakseen Andrew Mellonin, valtiovarainministerin kanssa. 11. marraskuuta 1927, Wall Street Journal kuvaili Hra. Normania "Euroopan valuutta-diktaattoriksi". Professori Carroll Quickley huomauttaa että Norman, J.P. Morganin läheinen uskottu, myönsi: "Minulla on hegemonia maailmasta." Välittömästi tämän arvoituksellisen vierailun jälkeen, FED:n johtokunta käänsi päälaelleen helpon rahan politiikkansa ja alkoi nostaa korkoa. Kupla jota oli paisuteltu tauotta melkein seitsemän vuoden ajan oli valmis puhkeamaan.

24. lokakuuta, höyhenet iskivät tuulettimeen. Teoksessaan The United States' Unresolved Monetary and Political Problems, William Bryan kuvailee mitä tapahtui:

"Kun kaikki oli valmista, New Yorkin rahoittajat alkoivat vaatia maksettaviksi 24 tunnin meklari-lainoja. Tämä tarkoitti että meklarien ja asiakkaiden täytyi dumpata osakkeensa markkinoille maksaakasen lainat. Tämä luonnollisesti romahdutti pörssin ja ajoi pankkeja vararikkoon kaikkialla maassa koska ne pankit jotka eivät olleet oligarkin omistuksessa olivat raskaasti mukana meklarien vaateissa siihen aikaan, ja pankeilta loppuivat pian kolikot ja setelit ja niiden täytyi sulkea ovensa. FED:n järjestelmä ei tullut heidän avukseen, vaikka heitä oli määrätty lain perusteella pitämään yllä joustavaa valuuttaa (elastic currency)."

Rahojaan sijoittaneet ihmiset, mukaan lukien suurin osa meklareista ja pankkiireista, saivat hirmuisen iskun tässä romahduksessa, mutta eivät Sisäpiiriläiset. He olivat joko poissa markkinoilta tai olivat harjoittaneet "lyhyeksimyyntiä" niin että he tekivät suunnattomia voittoja kun Dow Jones laski. Niille jotka tiesivät mitä oli suunnitteilla, Paul Warburgin antama kommentti oli varoitus, että oli aika myydä. Tämä signaali tuli 9. maaliskuuta 1929, kun Financial Chronical lainasi Warburgia joka antoi tämän voimakkaan neuvon:

"Jos rajoittamattoman keinottelun orgioiden sallitaan menevän liian pitkälle, lopullinen romahdus on varma... saaden aikaan yleisen laman joka ottaa valtaansa koko maan."

Teräpäpäiset ihmiset kykenivät myöhemmin ostamaan takaisin nämä osakkeet 90 alennuksella verrattuna niiden huippuarvoon.

Jos ajatellaan että tämä tieteellisesti aikaansaatu vuoden 1929 pörssiromahdus oli sattumaa tai seurausta typeryydestä, se uhmaa kaikkea logiikkaa. Kansainväliset pankkiirit jotka kannattivat inflaatio-politiikkaa ja lietsoivat propagandaa joka nosti osakkeiden arvoa edustivat liian montaa sukupolvea kasaantunutta asiantuntemusta jotta "suuret pulavuodet" olisivat olleet vahinko.

Kansanedustaja Louis McFadden, Edustajainhuoneen pankki- ja rahakomitean puhenjohtaja, kommentoi:

"Se [lama] ei ollut sattumaa. Se oli huolellisesti laadittu tapahtuma.... Kansainväliset pankkiirit pyrkivät luomaan epätoivon ilmapiirin täällä niin että he voisivat nousta esiin meidän kaikkien hallitsijoina."

Vaikka meillä ei ole ollut sen suuruista taantumaa joka seurasi vuoden 1929 pörssiromahdusta, me olemme siitä lähtien kärsinet säännöllisistä taantumista. Jokainen näistä seurasi jaksoa jolloin FED kiihdytti lainanantoa ja sitten painoi jarrut pohjaan. Vuoden 1929 jälkeen tällainen manipulaatio on luonut seuraavanlaisia taantumia:

• 1936 - 1937 -- Pörssi romahti 50 prosenttia;
  
• 1948 -- Osakkeiden hinnat putosivat 16 prosenttia;
  
• 1953 -- Osakkeiden hinnat putosivat 13 prosenttia;
  
• 1957 -- Osakkeiden hinnat putosivat 19 prosenttia;
  
• 1960 -- Osakkeiden hinnat putosivat 17 prosenttia;
  
• 1966 -- Osakkeiden hinnat putosivat 25 prosenttia;
  
• 1970 -- Osakkeiden hinnat putosivat 25 prosenttia.

Kaavio 5 (ei tässä versiossa), joka julkaistiin arvostetussa taloudellisessa julkaisussa, osoittaa millaiset vaikutukset FED:in politiikalla laajentaa tai supistaa rahan tarjontaa on ollut pörssiin (DJIA). Näin pörssiä manipuloidaan ja luodaan tieteellisesti taantumia tai lama. Jos sinulla on sisäpiirin tietoa siitä mihin suuntaan FED:in politiikka on menossa, sinä voit tienata tonneittain rahaa.

FED:n johtokunnan jäsenet ovat presidentin nimittämiä ja heidän toimikautensa kestää neljätoista vuotta. Koska näistä viroista käsin hallitaan koko maan taloutta, he ovat paljon tärkeämpiä kuin kabinetin virat, mutta kuka on koskaan kuullut kenestäkään, puheenjohtaja Arthur Burnsia lukuunottamatta? Nämä minitykset, joista pitäisi keskustella laajasti Senaatissa, hyväksytään rutiinin omaisesti. Mutta, täällä, kuten Euroopassa, nämä miehet ovat pelkkiä kulisseja, jotka on asetettu virkaansa kansainvälisten pankkiirien toimesta jotka rahoittavat molempien poliittisten puolueiden presidentinvaalien kampanjoita.

Lisäksi, Professori Quickley paljastaa että nämä kansainväliset pankkiirit jotka omistivat ja hallitsivat Englannin ja Ranskan keskuspankkeja säilyttivät valtansa senkin jälkeen kun nämä pankit teoreettisesti kansallistettiin. Amerikkalainen järjestelmä on hiukan erilainen, mutta vaikutukset ovat samoja: yhä kasvava velka joka vaatii yhä enemmän korkojen maksua, inflaatio, sekä säännölliset, tieteellisesti luodut taantumat ja lamat.

Lopputulos, jos Sisäpiiriläisten toive toteutuu, tulee olemaan unelma jonka Montagu Norman Bank of Englandista paljasti: "Että rahamaailman hegemonian pitäisi hallita jokaista, kaikkialla, yhtenä superkansallisena valvontamekanismina." (Montagu Norman, by John Hargrave, Greystone Press, New York, 1942)