School of Darkness

Luku 9

LUOVUIN työstäni Hunter Collegessa etupäässä siksi että en voinut palvella kahta isäntää. Jos pysyisin opettajana, tunsin että minun pitäisi antaa huomioni oppilailleni eikä jakaa sitä ulkopuolisen organisaation kanssa. Pelkäsin myös että, jos pysyisin opettajana, kuten monet poliitikko-opettajat tekivät, tulisi konflikti kun toisaalta haluaisin palvella collegen etuja ja toisaalta ajaa "alistettujen" massojen etuja.

Tein päätöksen pohtimatta tulevaisuutta, luottavaisena että työväenluokassa minä löytäisin tyydytyksen ja turvan. Kun kansanedustusvuosi (legislative year) taas kerran lähestyi, minusta tuli kokopäiväinen työntekijä Opettajien Unionissa kuudenkymmenen dollarin viikkopalkalla. Tämä on se palkka jonka sain niiden vuosien aikana jolloin työskentelin Unionille. En pyytänyt palkankorotusta silloin enkä myöhemmin. Olin hellä työläisten rahojen suhteen. Olin kuullut niin paljon "lahjus-artisteista" (pie card artists) jotka olivat opportunisteja ja uran luojia ay-liikkeessä että en halunnut viekoitella itseäni. Työskentelin Unionille kahdeksan vuoden ajan tällä palkalla.

Sinä ensimmäisenä vuonna minä omistauduin erityisesti New Yorkin koululautakunnan painostamiseen jotta se täyttäisi moraalisen velvollisuutensa tuhansia sijaisopettajia kohtaan jotka olivat palvelleet kouluissa laman aikana päiväpalkka-työläisinä (as per-diem employees). Heillä oli kokopäiväinen työ yhdessä säännöllistä palkkaa saavien opettajien kanssa kaikissa asioissa paitsi siinä että he eivät saaneet vuosipalkkaa, lomarahaa, eivätkä sairausajan palkkaa. Nämä opettajat vihasivat lomia, sillä niinä päivinä he eivät saaneet palkaa, eikä heillä ollut oikeutta eläkkeeseen. Heitä kutsuttiin "sijaisopettajiksi", mutta he eivät toimineet kenenkään sijaisena.

Seurauksena oli koulutus-viidakko jossa ainoastaan kaikkein äänekkäimmät vaatimukset kuultiin. Itse asiassa joskus noudatettiin viidakon lakia. WPA-opettajia, sijaisopettajia, opistojen opettaja-järjestöjä yllytti epäoikeudenmukaisuuden tunne sekä pelko epäonnistumisesta. Tämä oli rehevää maaperää jossa Opettejien Unionin kommunistinen ryhmäkunta kukoisti.

Se tosiasia että mahdollisuus ilmaiseen julkiseen koulutukseen annettiin New York Cityssä ala-asteelta collegeen ilman että oppilaiden vanhempien täytyi maksaa, siten että jopa koulukirjat olivat ilmaisia, loi intellektuaalisen proletariaatin. Nämä miehet ja naiset tarvitsivat työpaikkoja täydellistämään koulutuksensa, ja opettajan ammatti siihen aikaan oli kaikkein halutuin. Kun nämä niin sanotut opettajat alkoivat mennä sisään poliittiseen tolkuttomuuteen sekä opetusviranomaisten paatuneeseen älä-tee-mitään politiikkaan, oli edellytykset konfliktille.

Sijaisopettajien kampanjassa minä vetosin tuhansiin unioniin kuulumattomiin opettajiin. Tunsin että minun täytyi löytää keino auttaa heitä. Ja hiljaiseen tapaan he alkoivat olla kiitollisia Kommunisteille.

Tänä taistelu loi synkkiä sivutuotteita. Nuoret opettajat jotka oli pakotettu sisään WPA:han ja sijaisopettajien kategoriaan olivat kaikkein tuoreimpien maahanmuuttajien jälkeläisiä, Italialaisia, Kreikkalaisia, Juutalaisia Venäjältä ja Slaaveja. Tätä ryhmää olivat yhdistämässä kaupungin laajenevan Negro-populaation lapset jotka oli koulutuksensa perusteella päteviä korkeisiin virkoihin. Korkeimmat virat pysyivät kuitenkin henkilöillä jotka olivat Englantilaista, Skotlantilaista ja Irlantilaista alkuperää.

Kommunistit, joilla on erehtymätön vainu mennä mukaan räjähdysherkkiin tilanteisiin, oli oma vastaksensa näihin vaivattuihin nuoriin opettajiin. Tärkein vastaus oli että me olimme saavuttaneet "kapitalistisen järjestelmän romahduspisteen". Niille jotka olivat tietoisia rodustaan tai uskonnostaan he sanoivat että "uskonnollinen tai rodullinen diskriminaatio" oli syynä. Kun nousi esiin kiihkoilua tai syrjintää yksilötasolla, Kommunistit havaitsivat ne nopeasti ja liioittelivat niitä. Täten luotiin hajaannusta vanhempien opettajien välille, jotka olivat suurelta osin Protestantteja, Katolisia, ja konservatiivisia Juutalaisia, sekä uusien opettajien välille jotka olivat yhä suuremmassa määrin vapaa-ajattelijoita, ateisteja, tai agnostikkoja, ja joskus he kutsuivat itseään "humanisteiksi".

Opettajien Unioni oli pulmallisessa tilanteessa sijaisopettaja-kysymyksessä. Toisaalta, se halusi hemmotella vanhempia ja enemmän järjestelmässä kiinni olevia opettajia jotka sanoivat että Unioni vain taisteli roskasakin puolesta (that the Union was championing only the rag, tag, and bobtail of the profession). Toisaalta, se tiesi että tämän päivän sijaisopettajat olisivat huomisen vakituisia opettajia, ja että lisää Kommunisteja voitaisiin värvätä niiden joukosta jotka olivat taloudellisesti tiukoilla.

Unionin johtajien ryhmäkunnat jakaantuivat tässä asiassa. Jotkut olivat halukkaita jättämään asian sikseen (to drop it) koska he halusivat säilyttää vallan vakinaisilla opettajilla, jotta nämä voisivat vaikuttaa koulutuspolitiikkaan ja opetussuunnitelmien muutoksiin. Minä joskus tulin takaisin Albanysta havaitakseni vanhalla kaartilla synkät ilmeet, ja minä tiesin että he olivat keskustelleet sijaisopettajien puolesta käytävän kampanjan hylkäämisestä.

Minulle se oli tärkeä asia, ja minä vetosin Puolueeseen jotta se antaisi päätöksen. MInä sain suosiollisen päätöksen.

Minä aloin nyt tietoisesti rakentaa uutta Puolueen johtoa Unioniin. Ympäröin itseni nuoremmilla Puolueen jäsenillä jotka olivat joustavampia uusiin tilanteisiin eivätkä ajatelleet jäykin Marxilaisin kaavoin.

Me emme onnistuneet saamaan läpi sijaisopettaja-lakeja joiden puolesta me taistelimme Albanyssa. Mutta me teimme siitä vuoden 1938 istunnon kaikkein riitaisimman asetuksen. Myöhemmin, kun se hyväksyttiin lakiin, Kuvernööri Lehman käytti veto-oikeuttaan vastentahtoisesti sen jälkeen kun koko opetuslautakunta oli käyttänyt valtaansa sitä vastaan. Kuitenkin, käyttäessään veto-oikeutta hän kehotti New York Cityä tekemään jotakin tämän tilanteen suhteen. Hän lisäsi että jos kaupunki ei tekisi mitään, hän toimisi tämän asetuksen puolesta tulevaisuudessa.

Unioni ja kommunistinen ryhmä lisäsivät suunnattomasti arvovaltaansa uusien opettajien ja julkisten palveluiden työntekijöiden joukossa. Jopa poliitikot ja julkiset viranomaiset arvostivat meitä sinnikkään kampanjamme ansiosta.

Olin täysin uupunut tämän istunnon lopussa. Kuitenkin minä pysyin Albanyssa osallistuakseni Osavaltion perustuslailliseen kokoukseen, päättäväisenä laittaa uuteen perustuslakiin vakuudet julkisen koulujärjestelmän laajentamiselle. Charles Poletti, Korkeimman Oikeuden tuomari, oli Kokouksen sihteeri, ja hän, yhdessä Edward Weinfeldin kanssa, joka oli nyt Liittovaltion tuomari, oli avulias turvaamaan julkisen koulujärjestelmän saavutukset.

Syksyllä 1938, American Labor Party nimitti minut vanhan Kymmenennen piirikunnan neuvostoon, alue johon Greenwich Village kuului. Se oli kuuluisa alue jota Herbert Brownell ja MacNeil Mitchell edustivat useaan otteeseen. Kanssani ja pyrkimässä Kongressiin samalta alueelta oli George Backer, joka oli siihen aikaan naimisissa Dorothy Schiffin New York Postin omistajan kanssa. Se oli aikaa jolloin American Labor Partyn Alex Rose-David Dubinsky siipi ja kommunisti-siipi olivat vielä liitossa keskenään — vaikea allianssi joka syntyi tarpeesta ajaa omaa etua. Molemmat pyrkivät hallitsemaan New Yorkin osavaltion politiikkaa.

Opettajien Unioni organisoi minun kampanja-komiteani. Me kirjoitimme poliittisia lauluja, teimme äänitteitä ja pidimme suuren määrän puheita katujen kulmissa. Siihen mennessä olin osallistunut niin moniin vaalikampanjoihin eri alueilla että olin kehittänyt itselleni kyvyn pitää puheita. Eräs suosikki-syytöksistäni oli että sekä Republikaanisen puolueen että Demokraattisen puolueen ehdokkaat olivat lakimiehiä joilla oli yhteydet samaan lakifirmaan, firmaan joka edusti julkisten palveluiden intressejä. Meillä oli tapana paisutella tätä faktaa, ja päätimme sen lauseeseen: "Siinä meillä on Tuppurainen ja Tappurainen takuumiehenä — sinun on parempi äänestää ALP:tä." (Tweedledum and Tweedledee — you’d better vote the ALP.)

Myöhään eräänä iltana, kun olin lopettelamassa erästä kadunkulmassa pidettyä kokousta 7. Avenuen ja 14. Kadun kulmauksessa, minä näin David Dubinskyn, joka asui lähistöllä, ja George Meanyn kulkevan ohitse. he pysähtyivät kuuntelemaan muutamaksi hetkeksi, sitten he hymyilivät toisilleen ja jatkoivat matkaa. Äkkiä, ja ensimmäistä kertaa, minulle tuli tunne kuinka turhaa tämä loputon aktiviteetti oli johon Kommunistit olivat viemässä minua.

Sinä vuonna John ja minä asuimme pienessä ja viehättävässä asunnossa Läntisellä 11. kadulla. Minun vanhemmillani oli yksi kerros, Johnilla ja minulla seuraava, ja kaksikerroksisen huoneiston yläpuolellamme me olimme vuokranneet Susan Woodruffille ja hänen aviomiehelleen. Susan oli herttainen vanha lady jonka aviomies oli Princetonista valmistunut ja Republikaani. Susan, toisaalta, oli vannoutunut Kommunisti ja Neuvostoliiton ihailija, vaikka, kuten hänen miehensä, hänen esivanhempansa olivat Amerikan varhaisia asuttajia. Myöhemmin hänestä tuli eräs kolmesta ladystä jotka niin sanotusti omistivat Daily Workerin.

Minä rakastin Susania ja arvostin sitä miten vilpittömästi hän tunsi kiintymystä Neuvostoliittoa kohtaan. Hän oli käynyt Venäjällä 1930-luvulla ja ottanut kuvia paikallisista maisemista. Ne hän oli järjestänyt diakuviksi ja hän tarjoutui esittämään niitä ilmaiseksi, samoin kuin pitämään luentoja kirkoissa, sekä YMCA:ssa ja YWCA:ssa. Hän uskoi aidosti että Neuvostoliitto merkitsi edistystä ihmiskunnalle ja hän oli innokas tekemään osansa vahvistaakseen sitä.

Puolue oli aina onnellinen voidessaan käyttää sellaisia vapaaehtoisia propagandisteja. Edes antikommunistit eivät koskaan yrittäneet osoittaa tällaisille ihmisille kuten Susan että Kommunistit ja heidän kanssaan kulkevat auttoivat heikentämään — ei itsekästä kapitalistista luokkaa, vaan hänen oman ryhmänsä elämää. Hän oli samanmielisten ihmisten ympäröimä, Mary van Kleek Russell Sage Foundationista, Josephine Truslow Adams, Annie Pennypacker, ja Ferdinanda Reed. Kun minä näin Susanin ja muiden vanhojen Amerikkalaisten perheiden omistautuvan ihmiskunnan palvelemisen periaatteille, se auttoi hälventämään kaikki epäilykset joita minulla oli.

Vuoden 1938 lopulla me luovutimme talomme Villagessa ja muutimme toiseen Poughkeepsiessa koska minun vanhempani halusivat elää maaseudulla. Minun isäni terveys heikkeni. Minun äitini toivotti tervetulleeksi mahdollisuuden asua taas maaseudulla. Minä pidin huoneen kaupungissa ja menin kotiin viikonloppuisin. John oli usein poissa liikematkoilla ja muun osan aikaa hän pysyi Poughkeepsiessa, sillä hän, myös, piti parempana asua maaseudulla.

Vuoden 1939 juridinen istunto (the legislative session of 1939) heijasti nyt syvenevää taantumaa joka oli ollut aiemmin helpottumassa. Julkiset kuulustelutilaisuudet osavaltion budjetista jotka pidettiin Lincolnin syntymäpäivänä nostivat esiin vaatimuksia leikkauksista valtion avustuksiin koulutukselle. Kyseessä oli nyt taistelu järjestäytyneen veronmaksajien ryhmän, iskulauseen "Ax the tax" ja Opettajien Unionin välillä jota johti armeija opettajia ja vanhempia iskulauseen "Älä käytä kirvestä lapseen" (Don’t use the ax on the child). Mutta kymmenen prosentin leikkaus valtion avustuksiin hyväksyttiin — leikkaus jonka me tunsimme vaarantavan koulutusohjelman ja merkitsevän opettajien työpaikkojen menetystä.

Istunnon lopussa lainsäätäjä hyväksyi päätöslauselman jossa vaadittiin juridista tutkimusta opetuksen kustannuksiin sekä opetuksen hallinnollisiin menettelytapoihin. Asiakirjassa oli lisäys jossa vaadittiin tutkimuksia liittyen opettajien kumoukselliseen aktiviteettiin New York Cityssä.

Minä kiinnitin välittömästi huomiota siihen tosiasiaan että tutkimus opetuksen kustannuksista sidottiin tutkimuksiin kumouksellisesta toiminnasta. Minä päättelin että juridiset johtajat halusivat alentaa kustannuksia, mutta voidakseen tehdä näin oli tarpeellista mustata opettajien maine. Minä syytin että he käyttivät ansaa (Red-baiting technique) kaivaakseen maata opetuksen alta.

Pormestari LaGuardia tai American Labor Party eivät tehneet mitään torjuakseen tämän hyökkäyksen. Juridinen komitea nimitettiin; sitä johti senaattori Frederic Coudert, Republikaani New York Citystä ja Herbert Rapp, Republikaani New Yorkin osavaltion pohjoisosasta. Muut opettajien organisaatiot pitivät sitä pelkästään hyökkäyksenä Opettajien Unionia vastaan, ja olivat epäilemättä salaa tyytyväisiä.

Huhtikuussa 1939 John soitti minulle Albanyyn ja kehotti minua tulemaan kotiin välittömästi. Isäni oli kuolemassa St. Francis Hospitalissa Poughkeepsiessa.

Olin hyvin kiitollinen Johnille että huolimatta vihamielisyydestään Katolilaisuutta kohtaan hän oli tunnustanut isäni toiveet ja oli kutsunut katolisen lääkärin ja vienyt hänet sitten Katoliseen sairaalaan. Ruth Jenkins, sihteerini, ajoi minut hurjalla nopeudella halki yön ja räntäsateen. Kun saavuin sairaalaan, minun isäni oli yksin verhojen takana happisäiliö vierellään, tajuttomana tai unessa.

Eräs nunna kertoi minulle että hän oli saanut viimeisen voitelun. Tunsin kiitollisuutta vaikka olin itse jo kauan sitten lakannut uskomasta tällaisiin asioihin. Tunsin että jotakin tarvittiin vähentämään kuoleman tuskaa ja antamaan elämälle tarkoitus.

Kun minä istuin isäni vuoteen äärellä katsomassa häntä, minun käteni hänen kädessään, hän avasi silmänsä, jotja olivat vieläkin siniset ja kirkkaat, ja vaikka hän ei kyennyt puhumaan, hän katsoi minuun vakaasti, ja sitten yksinäinen kyynel putosi hänen simästään. Se iski minuun ja vaivasi minua vuosia jälkeenpäin, sillä se jollakin tavoin näytti edustavan hänen suruaan minusta. Minä ajattelin, katuen, kuinka näinä sotkuisina vuosina minä olin epäonnistunut hänen tyttärenään ja olin jättänyt hänet yksin.

Hänet haudattiin Pyhän Pietarin hautausmaalle Poughkeepsieen. Hautajaisissa ei ollut paljon väkeä mutta kaupungin viranomaiset järjestivät hänelle autosaattuaan hautausmaalle, todisteena heidän kiintymyksestään häneen ystävänä ja hyvänä kansalaisena. Hautajaisten jälkeen palasin Albanyyn raskain sydämin kohdatakseni suunnattoman määrän työtä.

Kommunistinen Puolue joutui pian ymmärtämään että välttääkseen hyökkäyksen kommunistisia opettajia vastaan, asia joka saattaisi johtaa suoraan Puolueen sydämeen, sen täytyy auttaa kampanjassa ratkaisematonta Rapp-Coudert tutkimusta vastaan. Liikkeessä säästää Unioni kaikelta tältä rasitukselta sekä tuodakseen muutkin ihmiset kuin vain opettajat mukaan taisteluun, me organisoimme komitean nimeltään "Ilmaisten julkisten koulujen ystävät" (Friends of the Free Public Schools). Tämän turvissa me keräsimme rahaa, yli 150 000 dollaria ensimmäisenä vuonna. Me julkaisimme vetoavia lehtisiä, joita me lähetimme opettajien järjestöille, ay-liikkeisiin, naistenkerhoihin, julkisille viranomaisille.

Minä pystytin kojun ja näyttelyn New Yorkin osavaltion messuille Syracusessa ja minä kiersin monissa maakunnan messuissa, esittäen suoran vetoomuksen avusta julkisille kouluille. Me saimme ilmaista aikaa kymmenissä radio-ohjelmissa. Me teimme mielenkiintoisia ohjelmia eräälle radio-asemalle New Yorkissa. Me organisoimme "Pelastakaa koulumme" -paikalliskerhoja, joiden jäsenet koostuivat opettajista, vanhemmista, ay-aktiiveista, opiskelijoista ja nuorista ihmisistä. Me olimme hyvin koulutettu armeija ja hyvin organisoidun toiminnan tuloksena me annoimme ihmisille tunteen että pitkässä juoksussa me voisimme voittaa.

Se kesä näki uuden hyökkäyksen New Yorkin Opettajien Unionia vastaan. "Tri. Lefkowitzin ystävät", joka koostui suurelta osin American Federation of Teachersin professorien ryhmästä, yhdessä sosialistisen blokin kanssa, joistakin vanhan linjan AFL:n jäsenistä, ja joistakin antikommunisteista, organisoitiin. He toimivat Tri. George Countsin ja Professori John Childsin alaisuudessa Teachers Collegesta. Heihin kuuluivat myös Professori George Axtelle Chicagosta, Detroitin sosialististen opettajien blokki, Atlantan Opettajien Unioni, Selma Borchard Washingtonista, ja George Googe joka oli AFL:n edustaja kokouksessa sinä vuonna. Nämä, yhdessä New York Cityn vähemmistöryhmien kanssa, jota johtivat Ben Davidson (myöhemmin New York Cityn Liberaali-puolueen sihteeri) ja hänen vaimonsa Eve, muodostivat sekalaisen ryhmän mutta se yhdistyi yhteisen päämäärän taakse.

He suunnittelivat riistävänsä Federaation johdon Kommunisteilta. Mutta Puolue toi vahvistuksia Länsirannikolta, Etelästä, Itärannikon ja Uuden Englannin voimien lisäksi. Me emme olleet menestyksekkäitä kovin Keskilännessä, missä konservatiivinen Chicagon Opettajien Unioni ja St. Paulin ja Minneapolisin opettajat suurine paikallisyhdistyksineen tallasivat alleen college-opettajien ja yksityisten opettajien pienet paikallisyhdistykset joita oli kyetty perustamaan. Vallan menetys oli Kommunistien edessä.

Jotta asiat olisivat vieläkin huonommin, Neuvostoliiton ja Natsien hyökkäämättömyys-sopimus (Molotov-Ribbentrop) solmittiin sillä viikolla kun kokous pidettiin, sillä seurauksella että meidät ajettiin nyt vähemmistöasemaan. Vaikka eräät sala-kommunistit pysyivät virassa, me olimme voimattomia käyttämään American Federation of Teachersia auttaaksemme suunniltaan olevia (tai: sekapäisiä) New Yorkin paikallisosastoja. Me pelkäsimme että uudet valitut viranomaiset suorittaisivat omia tutkimuksiaan New Yorkin tilanteesta, ja kenties varastaisivat pöytäkirjamme (and perhaps lift our charters).

Tämä Neuvostoliiton ja Natsien yhteistyö tuli aikana jolloin sivistynyt maailma ei voinut enää pysyä hiljaa natsien veritöistä Juutalaisia ja muita vähemmistöjä kohtaan. Koska Juutalaisilla oli vahva edustus unioneissa, David Dubinskyn ja Alex Rosen alaisuudessa, oli eräs syy miksi monet vihasivat Kommunisteja, syistä jotka nousivat vanhoista riidoista sekä taistelusta hallita unioneja, ja koska ei luotettu että Kommunistien kanssa voitaisiin tehdä yhteisiä projekteja. Nyt nämä ihmiset olivat aidosti raivostuneita kuvasta jossa Molotov kätteli Von Ribbentropia.

Juutalaiset Puolueessa olivat myös ahdistuneita ja aika moni lähti pois. Ne jotka jäivät perustelivat itselleen tätä tapahtumaa sillä että Lännen sodanlietsojat halusivat tuhota Neuvosto-Isänmaan, niin että puolustaakseen itseään sen täytyi päihittää oveluudessa Lännen "sodanlietsojat" solmimalla liitto vihollisen kanssa. Olin liian kiireinen opettajien ongelmien parissa kiinnittääkseni paljon huomiota tähän raivoon, vaikka se vaivasi minua.

Vaikka Kommunistit tukivat Pormestari LaGuardiaa vaalikampanjoissa tulin kärsimättömäksi hänen asenteestaan opettajien ongelmiin, ja lopulta käyttääksemme painostusta me järjestimme marssin Kaupungintalon ympärillä. Me järjestimme laulavan lakkovahtien kulkueen, 24 tuntia, koko päivän, koko yön, pidimme paikkaa saarroksissa ja, julkisuustemppuna, minä julistin lehdistölle että olisi rukoustilaisuus auringonnousun aikaan. Yritin saada erään Katolisen papin lausumaan auringonnousun rukoukset meille, mutta edes papit köyhistä seurakunnista Kaupungintalon ympäristössä katsoivat minuun oudosti ja sanoivat että eivät voisi tehdä niin ilman korkeampien viranomaisten lupaa (without permission from the chancery). Minä tarjouduin maksameen heille, tekemään lahjoituksen heidän hyväntekeväisyysjärjestöilleen, mutta he vain katsoivat minuun entistä oudommin ja kieltäytyivät kiitosten kera. Lopulta eräs liberaali pastori suostui tulemaan ja johti kulkueemme rukoukseen.

Puolue ei järjestänyt tätä saartorengasta mutta se oli iloinen kun siitä tuli etusivun uutinen sanomalehdissä ja he käyttivät kuvia marssijoista aamurukouksessa. Niin oudolta kuin se saattaa kuulostaakin, minä uskoin että me todellakin rukoilimme sinä aamuna.

Tämä episodi lopettiystävyyteni LaGuardian kanssa, sillä hän oli raivoissaan vihamielisestä julkisuudesta. Sillä kuitenkin saavutettiin jotakin. Opetuslautakunta määrättiin tekemään jotakin sijaisopettajien hyväksi.

Vuoden 1939 syksyyn mennessä Rapp-Coudert Committee oli aloittanut tutkimuksensa. Tässä komiteassa oli jäseniä joita en voinut inhota, lempeitä, reiluja miehiä kuten Robert Morris, Philip Haberman Anti-Defamation Leaguesta, ja Charles S. Whitman, New Yorkin entisen kuvernöörin poika.

Puheenjohtaja Rapp oli kotoisin osavaltion pohjoisosasta, ja hän oli kiinnostunut etupäässä rahoista ja hallinnosta. Joten hän esitti piittaamatonta roolia tutkimuksissa.

Tämä jätti jäljelle yhden ihmisen jota vastaan kääntää yhteinen vihamme. Senaattori Coudert oli Republikaani, kylmä ja aristokraattinen ulkonäöltään. Hänen kansainvälisen lakifirmansa vuoksi, jolla oli toimisto Pariisissa, ja sen faktan tähden että hän auttoi monia Valkoisia Venäläisiä, me näimme hänet imperialismin agenttina. Kommunistiselta Puolueelta ja miehieltä jotka edustivat Neuvostoliiton etuja tässä maassa me saimme antaa-mennä signaalin tehdäksemme hänestä kohteen. Puolue antoi voimansa opettajien käyttöön, sillä opettajat olivat nyt etujoukko pitämässä yllä Puolueen itsensä puolustuslinjaa.

Tiesin että tästä taistelusta tulisi katkera, mutta en ollut valmistautunut sen väkivaltaisuuteen. Ensimmäinen hyökkäys kohdistui Opettajien Unionin jäsenluetteloihin. Unionin sisällä oli vielä niitä jotka kuuluivat sirpaleryhmiin, Lovestonilaisia, Trotskilaisia, Sosialisteja, mutta taistelun kuluessa vuonna 1940 nämä sirpaleryhmät lähtivat Unionista ja liittyivät muihin organisaatioihin. Local Five palveli vaatimuksesta, Rapp-Coudertin Komitean oikeudenkäynnissä (served with a demand, a subpoena duces tecum, by the Rapp-Coudert Committee), tuoden kaikki muistiinpanot, jäsenluettelot, ja taloudelliset raportit.

Oli yleinen konsultaatio (tai: neuvottelu). Puolue loi yhteisen johtoryhmän useiden opettajien ryhmäkuntien kanssa. Siihen kuului sellaisia puoluejohtajien kuten Israel Amter, Jack Stackel, Charles Krumbein, kaikki Puolueen päämajasta, ja useita Puolueen lakimiehiä. He olivat suorien operaatioiden johtajia. Laadittiin strategia että opettajia puolustamalla puolustettaisiin Puoluetta. Vähäisempi politiikka, tai taktiikka, päätettäisiin päiväkohtaisesti.

"Julkisten koulujen puolustuskomiteaan" me palkkasimme tykistön lakimiehiä, sillä oli mahdotonta että yksi lakimies voisi käsitellä useita vaatimuksia. Me päätimme olla luovuttamatta Unionin jäsenluetteloa koko matkan vetoomustuomioistuimeen asti. Tällä voitettaisiin aikaa ja se antaisi meille mahdollisuuden jatkaa joukkokampanjoiden organisoimista juridista komiteaa vastaan. Se palvelisi myös tutkimuskomitean väsyttämisessä.

Suojellaksemme jäsenluetteloita me vetosimme ay-liikkeeseen saadaksemme heiltä tukea. Me lähetimme puhujia unionin kokouksiin rannikolla, hotelli- ja ravintola työntekijöiden luokse, lihanleikkaajien luokse, osavaltion, ja piirikuntien työntekijöiden luokse, sekä AFL:n ja CIO:n luokse. Me koulutimme puhujia, valmistelimme puhujien suuntaviivat, ja lähetimme satoja sähkeitä kuvernööreille ja enemmistö- sekä vähemmistöjohtajille.

Me yritimme tasoittaa tietä mahdottomalle. Minä muistan yhden AFL:n kokouksen Albanyssa jota Tom Lyons, ALF:n silloinen presidentti johti. Pyysin lupaa astua näyttämölle, vetosin tuen saamiseksi, muistutin delegaatteja että taistelu unionin organisoimiseksi oli ollut pitkä ja raskas, ja että aikoinaan unionin miehet kuljettivat jäsenkorttejaan kenkiensä sisällä. Huomautin että vaikka se oli meidän Unioni joka oli hyökkäyksen kohteena, kyseessä saattaisi olla heidän unioninsa huomenna. SItten minä siirryin anomaan tukea.

En saanut minkäänlaista tukea. Kommunisti-delegaatit yleisön joukossa pelkäsivät avata suutaan. Ja sitten minä näin että Tom Lyonsin kasvoilla, joka vastusti kaikkea minkä puolesta minä olin, näkyi enemmän myötätuntoa kuin toverien kasvoilla jotka halusivat pelastaa oman nahkansa.

Oli ollut meidän päätöksemme että jäsenluetteloita ei luovutettaisi Komitealle vaikka me häviäisimme oikeudessa. Kansiot jäsenistä luovutettiin minulle ja minut määrättiin kieltäytymään luovuttamasta niitä, vaikka joutuisin vankilaan. Olin poissa toimistosta kun Komitea vaati niitä itselleen, ja Miss Wallas, jonka hallussa julkisten koulujen opettajien listat olivat, antoi ne Komitean edustajille, oletettavasti Hra. Hendleyn määräyksestä.

Minä poltin listat collegen Unionin opettajista jotka olivat hallussani. Me pelkäsimme että niiden kautta Komitea voisi kyetä jäljittämään jäsenet, sillä meidän korteissamme näkyi kuka rahoitti ketäkin yksilöä sekä päivämäärä jolloin hän oli liittynyt.

Sitten kun Komitea sai kortit, se alkoi järjestellä oikeudenkäyntejä. Me annoimme ohjeet niille opettajille jotka eivät olleet Puolueen jäseniä ilmestymään Komitean eteen ja kertomaan totuuden. Mutta oli satoja joille totuus saattaisi merkitä erottamista, ja heitä me päätimme suojella.

Nyt Puolue antoi käyttöömme tiedustelukoneistonsa, sillä Kommunistisella Puolueella oli oma vakoojia, sirpaleryhmissä, ay-liikkeissä, poliisilaitoksessa, sekä valtion vakoiluyksiköissä. Minä tulin näkemään joitakin todisteita sen tehokkuudesta. Sillä heti kun Rapp-Coudertin Komitea alkoi järjestellä oikeudenkäyntejä, minä sain viestin Chesteriltä, joka oli vastuussa Puolueen tiedustelusta; hän vakuutti minulle yhteyshenkilön joka tapaisi minua säännöllisesti antaen informaatiota mitä Rapp-Coudertin Komiteassa tapahtui.

Tapasin kontaktihenkilöni päivittäin, kahviloissa, ravintoloissa, ja julkisissa rakennuksissa. Hän oli viehättävä, aristokraattinen blondi, hyvin pukeutunut ja charmikas. Hän antoi minulle paperiliuskoja joissa oli niiden todistajien nimiä joita Komitea käytti saadakseen informaatiota, sekä lista niistä jotka oli haastettu oikeuteen.

Tällä etukäteistiedolla aseistettuna, me menisimme niiden Unionin jäsenten luokse jotka kutsuttaisiin oikeuteen ja varoittaisimme heitä. Jos me halusimme voittaa aikaa, henkilön käskettiin lähettää sana että hän oli sairas, jopa sairaalassa, jos tarpeen. Jos oli käyttökelpoisempaa, hän oli matkoilla. Jos ei, me järjestimme lakimiehen tai Unionin edustajan menemään tämän henkilön kanssa kuultavaksi. Useimmille opettajille oli annettu ohjeet olla vastaamatta kysymyksiin ja ottaa esiin mahdollinen halveksiva sitaatti (and to take a possible contempt citation). Joillekin annettiin ohje erota työpaikasta, sillä me pelkäsimme että Komitea julkaisisi faktat heidän kansainvälisistä yhteyksistään. Jos opettajat kertoisivat totuuden, he saattaisivat sekaantua muihin Puolueen kontakteihin.

Coudertin KOmitea järjesti yli kuusisataa oikeudenkäyntiä. Opettajat joihin Puolueella oli valta noudattivat ohjeitamme. Koska me olimme varoittaneet heitä etukäteen, he kykenivät, avullamme, valmistamaan puolustus-tarinoita esitettäväksi tälle Komitealle. Sen jälkeen kun henkilö oli ollut Komitean kuultavana, me annoimme hänelle ohjeet kirjoittaa tarkka selonteko mitä oli tapahtunut kaikkien kysymysten ja vastausten kera, ja ne me annoimme puolustuskomiteallemme. Me tutkimme näitä yhteenvetoja löytääksemme mahdollisia johtolankoja Komitean tutkimusten trendistä, niin että me voisimme paremmin aseistaa seuraavat opettajat jotka kutsuttaisiin kuultavaksi.

Käydessäni läpi näitä tarinoita minä ymmärsin ensimmäistä kertaa kuinka tärkeä osa kommunistista liikettä Amerikassa opettajat olivat. He koskettivat käytännössä Puolueen työn jokaista vaiketta. Heitä ei käytetty ainoastaan opettajina Puolueen koulutuksessa, jossa he palvelivat ilmaiseksi, vaan kesällä he matkustivat ja vierailivat Puolueen henkilöiden luona ulkomailla. Useimmat heistä olivat idealistisia, epäitsekästä porukkaa joka miehitti julkisivu-komiteoita ja jotka olivat Puolueen vahvuuden selkäranka Labor Partyssä ja myöhemmin Progressive Partyssä. Jopa sisäisessä puoluekoneistossa he suorittivat arvokasta palvelusta. He Antoivat Puolueelle tuhansia kontakteja nuorten ihmisten, naisjärjestöjen ja akateemisten ryhmien joukossa. Jotkut tukivat aviomiehiä jotka olivat Puolueen organisoijia tai joilla oli erityistehtävä Puolueessa.

Ei ole epäilystäkään etteikö Rapp-Coudertin tiedustelu New York Cityn kouluissa antanut juristeille suurta määrää informaatiota siitä kuinka Kommunistit toimivat. Se myös tarjosi hyvän esimerkin kuinka taistella heitä vastaan, joskus puolustustaistelua niitä vastaan jotka suorittivat tutkimuksia ja kaikin mahdollisin asein joita oli Puoluen käytössä, mukaan lukien parjaus, haukkumasanat (name-calling), lavastukset, jokaisen kuulustelijan menneisyyden ja taustan huolellinen tutkiminen. Jos ei ollut mitään minkä perusteella hyökätä, silloin kuiskattiin joku epäsuora vihjaus joka toistamalla kasvaa lumipalloksi ja saa yleisön sanomaan: "Missä on savua, siellä täytyy olla tulta."

Joskus kampanja oli hyökkäävä. Joitakin näkökantoja löydetään selittämään niiden pahantahtoiset motiivit jotka suorittavat tutkimuksia, kenties osoittamaan että tutkimus itsessään on sokea jollekin ulkoiselle motiiville ja että seurauksena ihmisiltä riistetään tietyt oikeudet. Tässä opettajien taistelussa me vakaasti viljelimme yleisön edessä ajatusta että tutkimuksen tavoitteena oli anastaa julkisilta kouluilta taloudellinen tuki sekä edistää uskonnollista ja rodullista kiihkoilua.

Vähitellen me voitimme kampanjan, ainakin monien ihmisten mielipiteissä; ja me johdimme yleisön huomion pois Komitean varsinaisesta työstä. Tuki opettajille, jota oli aluksi saatu ainoastaan Kommunistiselta Puolueelta, kasvoi, ja siihen menivät mukaan liberaalit, vasemmistolaiset ay-liikkeet, kansalliset ryhmittymät (national group organizations), uskonnolliset organisaatiot, sitten poliittiset puolueet vasemmalta, sitten vasemmistolaiset Demokraatit, sitten niin kutsutut Edistykselliset Republikaanit. Kaikki tuki, kuitenkin, koski asiaa sivuavia aiheita eikä varsinaista pääasiaa. Se ei kuitenkaan haitannut meitä niin kauan kuin he marssivat puolellamme. Heidän perustelunsa eivät olleet meille tärkeitä.

Yhdysvallat oli prosessissa ryhtyä Englannin ja Ranskan liittolaiseksi tähän aikaan. Aluksi Kommunistinen Puolue näytti vastustavan tätä Neuvostoliiton ja Natsien solmiman sopimuksen tähden, ja Yhdistyneen Puoluen jäsenistä (United Party members ) tuli sodan vastustajia. Puolueen ryhmät alkoivat solmia liittoja kaikkein pahamaineisimpien Hitleriä tukevien ryhmien kanssa Amerikassa. Tämä matalan järjestyksen (low order) kommunistinen aktiviteetti veti aina mukaansa ne jotka aloittivat enemmän tai vähemmän idealisteina mutta päättivät kuitenkin seurata Puoluetta sokeasti. Daily Workerin toimittajat jatkuvasti solvasivat Rapp-Coudertin Komiteaa sodanlietsojien menettelytavalla.

Amerikkalaiset Kommunistit lähestyivät pacifismia niinä päivinä. Tämä vaihe ei kestänyt, mutta sen aikana Opettajien Puolustuskomitea julkaisi kirjan nimeltään Winter Soldiers, josta painettiin noin 10 000 kopiota. Se oli kauniisti kuvitettu. Meillä oli sarjakuvia joita johtavat artistit piirsivät koska tuotto meni Puolustuskomitealle. Mutta me olimme pakotettuja luopumaan enemmästä jakemusta kun me saimme selville että Kansainvälinen Kommunistinen linja oli taas muuttunut ja Puolue oli nyt sodan myönteinen, kuten Kommunistinen Internationaali oli aina tarkoittanut että Amerikan pitäisi olla.

Internationaali oli pelästyttänyt Läntisen maailman liitolla Hitlerin kanssa; nyt kampanja viedä Amerikka mukaan sotaan oli taas kerran täydessä vauhdissa. Tällä kertaa Puolueella oli jomkin verran vaikeuksia, sillä niin monet uudet ystävät havaitsivat vaikeaksi siirtyä saumattomasti pacifismin tukemisesta sodan tukemiseen. Tuhannet opiskelijat Kommunistien sysäyksestä olivat vannoneet Oxfordin valan sotaa vastaan. Monet olivat lukeneet ilolla Mike Quinnin sodanvastaisia runoja, joka oli myös antanut CIO:lle iskulauseen, "Jenkit eivät ole tulossa" (The Yanks are not coming). Tuhannet naiset olivat työskennelleet Puolueen kanssa sen joukkokomiteoissa, kuten "League against War and Fascism" — nimike joka myöhemmin muuttui muotoon "American Committee for Peace and Democracy" (Amerikkalainen rauhan ja demokratian komitea), ja lopuksi muotoon "American Mobilization Committee" (Amerikkalainen mobilisaatio-komitea).

Vuonna 1940 Puolue valitsi minut johtamaan komiteaa nimeltä Women’s Trade Union Committee for Peace. Me keräsimme rahaa, palkkasimme nuoria ihmisiä tekemään pr-työtä, järjestimme joukko-delegaation Washingtoniin. Siellä me lobbasimme kansanedustajien ja senaattorien kanssa. Me menimme radioon saksalaismyönteisten puhujien kanssa. Me järjestimme jatkuvan mielenosoituskulkueen Valkoisen Talon edessä.

Siihen aikaan tapahtui lopullinen välien rikkoutuminen itseni ja mieheni kanssa. Jonkin aikaa Johnia oli häirinnyt minun lisääntynyt aktiviteettini Kommunistien kanssa. Hän oli Britannia-myönteinen. Hän oli palvellut Kanadan ilmavoimissa Ensimmäisen maailmansodan aikaan, siihen asti kunnes Amerikka liittyi sotaan. Hän halveksi sitä mitä hän kutsui "valheellisen rauhan" kampanjaksi. Oli muitakin ja henkilökohtaisia syitä miksi avioliittomme ei ollut menestyksekäs, mutta murtumispiste tuli niihin aikoihin. Hän kertoi minulle lähtevänsä Floridaan hakemaan avioeroa.

Jäin asuntooni Perry Streetille. Äitini oli tullut sumaan kanssani joitakin kuukausia aiemmin. Minä kuljin edestakaisin Albanyn ja New Yorkin väliä sinä keväänä, uhraten kaiken aikani Unionille ja muille Puolueen asioille. Näiden kuukausien aikana minä kehitin syvimmän uskollisuuteni Kommunistiselle Puolueelle. Suuri osa tästä johtui siitä että he tukivat opettajia.

Minä en vieläkään nähnyt Kommunismia salaliittona. Minä pidin sitä elämän filosofiana joka ylisti "pieniä ihmisiä". Minua ympäröivät ihmiset jotka kutsuivat itseään Kommunisteiksi ja jotka olivat lämminsydämisiä ihmisiä kuten minä itse. Ulkopuolisessa maailmassa oli moraalittomuutta ja rappiota ja epäoikeudenmukaisuutta; siellä ei ollut todellista elämän standardia. Mutta Kommunistien joukossa minä tiesin että oli moraalista käyttäytymistä hyvin määriteltyjen standardien mukaan ja siellä oli järjestyksen ja vakaumuksen ulkomuoto (tai: teeskentely).

Muu maailma oli tullut kylmäksi ja kaoottiseksi minulle. Kuulin puhetta veljeydestä, mutta en nähnyt siitä todisteita. Kommunistien ryhmässä jossa minä työskentelin minä löysin yhteiset intressit.

Opettajien Unionin työn lisäksi minä jatkoin American Labor Partyn aktiivisena johtajana. Minut määrättiin työhön komiteassa vapauttaakseni Turkistuottajien Unionin johtajat jotka oli heitetty vankilaan teollisuus-sabotoinnista syytettynä. Minä organisoin naisten komitean, mukaan lukien Vangittujen miesten vaimot, vieraillakseni kansanedustajien luona ja Oikeusministeriössä.

Me kesksutelimme Eleanor Rooseveltin kanssa hänen asunnossaan 11. kadulla. Hän armollisesti suostui tekemään kaiken voitavansa viedäkseen asialistamme oikeiden viranomaisten käsiin. Hän oli myötätuntoinen vangittujen miesten vaimoille jotka olivat tulleet kanssani.

Ainoastaan yksi huomautus tässä keskustelussa häiritsi minua. Kommunistien oikeus olla ay-liikkeissä nousi yleiseen keskusteluun. Rva. Roosevelt sanoi uskovansa että Kommunisteilla pitäisi olla oikeus olla jäseninä, mutta ei toimia ay-liikkeiden johtajina.

Tämä asenne vaikutti minusta epäloogiselta ja minä sanoin sen. Kommunismi ei voi olla oikein pienille ihmisille, työläisille, ja väärä johtajille. Täytyy olla yksi moraalikoodi kaikille. Kenties Rva. Roosevelt, kuten minä itse ja monet muut hyvää tarkoittavat ihmiset Amerikassa, ovat tähän mennessä oppineet että ei ole puolimatkan taloa (halfway house) jossa sinä voit tavata Kommunistisen liikkeen. Rauhanomainen rinnakkaiselo (co-existence) ei ole mahdollinen millään tasolla.

Kesällä 1940 me osallistuimme American Federation of Teachersin kokoukseen Buffalossa, peliissamme siitä miten meidät otettaisiin vastaan. Oli melkein ironista että taas kerran me olimme kokouksessa jolloin kansainvälistä kommunistista näyttämöä sekoitti dramaattinen tapahtuma. Edellisenä vuonna me olimme kuulleet Neuvostoliiton ja Natsien välisen sopimuksen allekirjoittamisesta; nyt tuli uutinen Lev Trotskin murhasta Meksikossa. Yhdistyneet Sosialistit, trotskilaiset, ja Lovestonen ryhmä käytännössä piti meitä vastuussa tästä tapahtumasta. Mutta tämän vuoden 1940 kokouksen todellinen seuraus oli se että George Countsin ryhmä sai haltuunsa American Federation of Teachersin ja pian tämän jälkeen New York, Philadelphia, ja muut kommunistien johtamat paikallisjärjestöt erosivat. New Yorkissa kiihkeästi tavoitettu American Federation of Teachersin tytärjärjestön puheenjohtajuus meni Tri. Lefkowitzille ja uudelle organisaatiolle jonka hän oli rakentanut, Teachers Guildille.

Tämä automaattisesti lopetti meidän viralliset suhteemme AFL:n kanssa. New Yorkin Opettajien Unioni oli nyt itsenäinen organisaatio joka ei ollut sidoksissa kumpaankaan suurista työväenliikkeistä. Minä ajattelin katkerasti tätä kokousta Madisonissa jossa meidät olisi toivotettu tervetulleeksi CIO:hon, mutta Puolue kielsi sen.

Minä palasin New Yorkiin kuullakseni lisää huonoja uutisia. Melkein viisikymmentä opettajaamme oli erotettu virastaan. Mutta kenties suurin isku oli erästä opettajaamme vastaan nostettu kanne; Morris U. Schappes oli syytettynä väärästä valasta. City Collegen englannin opettajana, kiihkeänä Kommunistina, joka itse oli valmistunut City Collegesta, hän oli vanhempien lapsi joka asui lähestulkoon puutteessa Lower East Sidella. Omistautuneen vaimonsa, Sonian kanssa, hän eli omistautuneempaa elämää, kommunismille, kuin kukaan jonka olin koskaan tavannut. Hän oli liekki joka sytytti City Collegen pojat, ja opettajat, myös, kun heidän vallankumouksellinen intonsa hiipui. Nimen "Horton" alla hän oli koululaitoksesta vastaava johtaja Puolueen New Yorkin osastossa, kun hän vielä opetti City Collegessa. Hänellä oli suunnaton vaikutusvalta luokkaan toisensa perästä tässä collegessa, ja hän työskenteli uupumatta organisoidakseen collegen opettajia Unioniin.

Kun Komitea haastoi hänet oikeuteen, päätettiin että hänen pitäisi joko kieltäytyä vastaamasta tiettyihin kysymyksiin ja esittää halveksiva sitaatti lähes varman työpaikan menetyksen kera, tai erota työpaikasta. Kun minä palasin Albanystä, sain selville että korkean tason komitea poissaollessani oli taas kerran muuttanut menettelytapojaan: hänen tuli myöntää olevansa Kommunisti ja sanoa että hän ja kolme muuta julkaisivat kommunistista lehteä, Pen and Hammer, joka kiersi anonyymisti City Collegessa.

Ongelma oli siinä että nämä kolme Kommunistia jotka hän nimesi olivat joko kuolleet tai lähteneet collegesta, ja Coudertin Kommitea kykeni osoittamaan että hänen lausuntonsa oli väärä. Morris Schappes asetettiin syytteeseen ja vietiin oikeuden eteentuomari Jonah Goldsteinin eteen, ja häntä vaadittiin maksamaan 10 000 dollarin takuusumma.

Minä vihasin maailmaa jossa elin. Ei vaikuttanut mahdolliselta että tavallisia ihmisiä voitaisiin laittaa vankilaan kun hänen ainoa halunsa oli parantaa köyhien oloja, kun hän ei hyötynyt mitenkään henkilökohtaisesti aktiviteeteistaan. Minä vihasin Tom Deweytä, piirikunnan lakimiestä, jota minä syytin tästä katastrofista. Minä vihasin "järjestelmää" jonka minä ajattelin olevan tragedian perustana. Menin Sonian luokse ja tein kaiken voitavani auttaakseni häntä.

Me organisoimme komitean Schappesin puolustamiseksi. Me pidimme joukkokokouksen New York in Korkeimman Oikeuden edessä Foley Squarella ja asetimme seppeleen oikeustalon portaille "akateemisen vapauden muistolle". Sillä tämä oli aihe jonka me liitimme Schappesin tapaukseen saadaksemme yleisön tuen. SIllä välin, sain 10 000 dollaria käteistä eräältä Puolueen ystävältä ja Morris pääsi vapaaksi vankilasta odottamaan vetoomusta.

Tässä tapauksessa on yhä tiettyä ironiaa. Schappesin lakimies, Edmund Kuntz, oli eräs lakimiehistä silloin kun Rosenbergiä syytettiin ydinpommin piirustusten luovuttamisesta Neuvostoliitolle. On yhtä lailla ironista että Morris Schappes oli eräs opettajista jotka inspiroivat Julius Rosenbergia City Collegessa kun hän opiskeli siellä.

Oikeudenkäynnin lopuksi Morris Schappes todettiin syylliseksi ja tuomittiin kahdeksi vuodeksi osavaltion vankilaan.

Uusi aikakausi oli käsillä, äärimmäisyyksien aikakausi, kun Kommunistien yhdistynyt rintama ja kansallisen yhtenäisyyden voimat Yhdysvalloissa työskentelivät yhdessä voittaakseen sodan. Morris Schappes unohdettiin, poikkeuksena hänen vaimonsa ja muutama uskollinen ystävä. Kommunistinen Puolue oli nyt liitossa voimien kanssa jotka olivat syyttäneet Morrisia.

Loppuvuosi 1940 ja alkuvuosi 1941 käytettiin loputtomaan yksilöiden puolustuksen valmistelemiseen joita oli tuotu opetuslautakunnan eteen erotettaviksi Rapp-Coudertin Komitean löytöjen pohjalta. Kun savu hälveni, me havaitsimme että kaupungin opistoista ja julkisista kouluista oli 40 - 50 opettajan virkaa. Opettajien Unioni oli, suurimmaksi osaksi, torjunut hyökkäyksen. Joitakin menetyksiä oli koettu mutta meillä oli yhä melkein tuhat Puolueen jäsentä unionissa jossa oli ýhteensä noin neljätuhatta jäsentä.

Helmikuussa 1941 minun rakas äitini sairastui. Diagnoosi oli keuhkokuume. Olin Albanyssa kun viesti tuli. Minä kiiruhdin takaisin havaitakseni että Rapp-Coudertin Komitean agentit ja yli-innokkaat sanomalehtien toimittajat olivat murtautuneet asuntooni etsiäkseen listan opettajista. Minun äitini, huonolla englannilla, oli selittänyt heille että olin poissa ja että minä näyttäisin ne mielelläni kun palaisin. Hän kieltäytyi näyttämästä heille mitään papereitani mutta he olivat työntäneet hänet pois ja yrittäneet ottaa ne haltuunsa. Olin raivoissani kun sain selville tämän laittoman invaasion kotiini. Mutta jokainen kiisti vastuunsa ja tärkein huolenaiheeni sillä hetkellä oli äitini.

Hän oli 67-vuotias. Hän oli aina ollut fyysiseltä olemukseltaan vahva ja hänellä oli varhaisempien aikojen kirkas mieli. En ollut koskaan nähnyt häntä tylsistyneenä. Hänen eräs huolenaiheensa oli että työskentelin liikaa, ja hän usein anoi minua rentoutumaan, mutta sisäinen kiihko ajoi minua eteenpäin. En levännyt. En ottanut lomaa. Minulla oli tapana sanoa että luokkataistelussa ei ollut lomia.

Pitkän aikaa aktiviteetillani ei ollut merkitystä äidilleni. Kaikki mitä hän tiesi oli että tein liikaa töitä. Mutta hänen on täytynyt tietää jotakin myöhempinä päivinään, sillä kerran hän ravisti päätään ja katsoi minua surullisena ja sanoi: "Amerikka tekee outoja asioita lapsille."

Hän kuoli syliini eräänä yönä viikkoja myöhemmin. Kuolemansa hetkellä hänen kasvonsa olivat rakastettavia, ja kun seisoin hänen ruumiinsa äärellä minä äkkiä näin äitini hänen suuressa valkoisessa villatakissaan leipiä käsissään, astellen pellon poikki Pilgrim’s Restin luona. Kaikkialla hänen ympärillään oli lintuja jotka tiesivät että hän oli tullut ruokkiman heitä. Hän auttoi lintuja ja eläimiä ja lapsia ja vanhuksia. Minä tulisin kaipaamaan häntä suuresti.

Jumalanpalvelus pidettiin Church of Our Lady of Pompeiin kirkossa Bleecker Streetillä. Siellä ei ollut paljonkaan ihmisiä kanssani, mutta Beatrice tuli ja joitakin Puoluen opettajia oli siellä, ihmisiä jotka olivat vieraita tälle Jumalan huoneelle. He tulivat lohduttamaan minua surussani. Olin syvästi kosketettu.

Äitini haudattiin St. Peter’s Cemeteryyn Poughkeepsiessa isäni viereen ja minä palasin New Yorkiin. Nyt olin täysin yksin. Minun henkilökohtainen elämä näytti olevan täysin loppunut ja minä kuuluin ainoastaan asialle jota palvelin.

Muutin pois asunnosta koska en voinut kestää sen yksinäisyyttä. Löysin pienen, halvan asunnon Horatio Streetiltä erään talon ylimmästä kerroksesta läheltä Hudson-jokea. Vuoteeni vieressä oli ikkuna ja siitä minä näin aamutaivaan kun heräsin.

Joskus minä ajattelin, kun makasin siinä, kuinka pitkän matkan olin kulkenut yksinäisyyteen. Kuinka kaukana takana oli tämä huone kevoskastanjapuun syleilyssä talossa äitini ja isäni ja perheeni lasten kanssa, ja jossa olin suunnitellut tulevaisuuteni.

Minulla oli yhä huone ja minulla oli yhä perhe. Huone oli erilainen kuin se Pilgrim’s Restissä ja minun perheeni oli suuri, persoonaton perhe. Sen keskeltä minä löysin anteeksiantamusta kun ruumiini oli kulutettu ja aivoni uupuneet.

http://genus.cogia.net