School of Darkness

Luku 8

VUOSINA 1936 - 1938 olin mukana niin monessa aktiviteetissa että minulla oli vain vähän aikaa perheelleni ja vanhoille ystäville. Minä omistauduin yhä enemmän uusille ystäville jotka jakoivat fanaattisen omistautumisen tunteeni. Löysin vain vähän aikaa lukea mitään muuta kuin Puolueen kirjallisuutta. Tämä oli välttämätöntä jos halusi pysyä johdossa unionissa jossa monet opettajsita koulitettiin kommunisteiksi.

Opettajien Unioni kasvoi nopeasti jäsenten määrän ja vaikutusvallan suhteen. College-opettajat Unionissa kasvoivat lukumäärältään niin suureksi että erillinen paikallisosasto ja erillinen toimisto perustettiin heille, nimeltään Local 537. Yhdessä WPA:n paikallisosasto 453:n kanssa, meidän jäsenmäärämme kasvoi melkein yhdeksään tuhanteen ja me laajenimme niin että hallitsimme monia New Yorkin osavaltion pohjoisosan paikallisosastoja. Huipulla Unioni kerskaili että sillä oli 10 000 jäsentä, ja Kommunistisessa Puolueessa oli ryhmäkunta jonka jäsenmäärä oli melkein tuhat. Heidän joukossaan oli Moskovassa koulutuksensa saaneita opettajia ja miehiä sekä naisia jotka olivat osallistuneet Kominternin kuudenteen maailmankongressiin.

Unionin presidentti, Charles J. Hendley, historian opettaja George Washington High Schoolista, ei ollut kommunisti. Hän oli militantti sosialisti ja hän liittyi Kommunistiseen Puolueeseen vasta jäätyään eläkkeelle koulujärjestelmästä. Sitten hän aloitti yhteistyön Daily Workerin kanssa. Hän oli, kuitenkin, halukas liittymään Kommunisteihin monissa eri Opettajien Unionin kampanjoissa sekä työväenliikkeessä yleisesti. Hän kasvoi monien Unionin Kommunistisen Puolueen johtajien kaltaiseksi ja hänellä oli taipumus vähätellä poliittisia eroja. Hän oli yksinäinen mies; Unioni ja sen johto olivat hänen perheensä ja sosiaalinen elämänsä.

Puolue ei jättänyt mitään sattuman varaan. Kun vuonna 1936 Lefkowitz ja Linville jättivät Opettajien Unionin koska Kommunisteilla oli siellä valta, Puolue välittömästi ehdotti erästä ehdokasta toimiston johtajaksi, ja Dorothy Wallas, röyhkeä (tai: kovaääninen) ja miellyttävä blondi, nostettiin hänen tilalleen varmistamaan Puolueen valta, ja erityisesti presidentin valta.

Hra. Hendleyllä oli paljon työtä opettajana eikä hänellä ollut paljon aikaa poliittiseen toimintaan, mutta tehokas Miss Wallas oli aina käsillä. Hendley kiintyi häneen ja turvautui yhä enemmän hänen tuomioihinsa, tietämättä tietenkään, että hän oli Puolueen jäsen. Miss Wallas sillä välin käytti asemaansa hyväkseen noustakseen toimiston johtoon sitten kun aika olisi kypsä, ja, koska Hra. Hendley oli koulussa kaiket päivät, Miss Wallas alkoi tehdä tärkeitä päätöksiä.

Olin harvoin Unionin toimistossa. Olin Albanyssa, tai poissa kaupungista organisoimassa, tai Kaupungintalolla tai Opetuslautakunnassa. Mutta ollakseni tehokas Unionissa sain selville että minun täytyi uhrata jonkin verran aikaa toimiston sisäiselle politiikalle ja pian minä sain selville että Miss Wallas oli sisäinen pyörä joka toimi pehmeästi. Hän ja minä emme ottaneet yhteen sillä en halunnut estettä suhteelleni Hra. Hendleyhin. Koska minä usein kuulin hänen (Miss Wallas) kritisoivan Kommunisteja, olin vakuuttunut että hän ei ollut ainoa.

Toimistossa oli toinenkin ryhmä, tiukan kommunistinen puritaaninen ryhmä, ryhmäkunnan vanhan ajan johtajia. Noin kolmekymmentä henkilöä jotka muodostivat tämän ryhmän olivat tunteneet toisensa jo vuosia. He olivat johtaneet taistelua Linvillea ja Lefkowitzia vastaan. Eräillä heistä oli Moskovan siunaus ja he olivat eräänlaista eliittijoukkoa, kurinalaisia ja rentoja paitsi silloin kun Puolue puhui.

Oli hiljainen valtataistelu tämän sisäpiirin ja itseni välillä. Minun vahvuuteni kaikenlaisissa ristiriita-tilanteissa oli syynä siihen että Puolue käytti minua työväen-, juridisissa ja rauhankampanjoissa ja että minua käytettiin työväen politiikan avainasemissa. Tämä antoi minulle arvovaltaa jota minä käytin pitääkseni Unionin elossa, jotta se ei jähmettyisi tiukkapipoiseen kommunistiseen linjaan. Minä kuitenkin mukauduin usein heidän päätöksiin, ja olin tiukkana ainoastaan silloin kun oli kyse Unionin politiikasta liittyen opettajien taloudellisiin etuihin tai tarve saada poliittista arvostusta Unionille.

Sen ajan Puolueen kirjallisuus painotti yhdistyneiden rintamien yhä kasvavaa merkitystä rauhan luomiseksi, fasismia vastaan, diskriminaatiota vastaan, taloudellista epävarmuutta vastaan. Earl Browder ja muut Puolueen johtajat varoittivat Unionin johtajia pitämästä Marxismia dogmaattisena, vaan joustavana, kohdatessaan uusia tilanteita. Itse asiassa, tämä kirjallisuus vaikutti joskus rasittavalta, sotkuiselta, koska se oli täynnä petollista puhetta (double talk) jota Marx ja Lenin tarkoituksellisesti käyttivät. Browder painotti tärkeyttä nojautua Staliniin joka rakensi sosialismia Venäjällä, ja ainoastaan Staliniin koska hänellä oli kyky olla tekemisissä jopa työväenluokan vihollisten kanssa, kuten Englantilaiset ja Amerikkalaiset kapitalistit.

Meillä jotka olimme yhdistyneen rintaman aikakauden johtajia, oli tapana nauraa (shake our heads at) Unionin vanhalle kaartille ja kutsua heitä pilkallisesti nimellä "Nineteen Fivers", viitaten Venäjän vuoden 1905 vallankumoukseen. Kuitenkin, nyt minä näen että tämä vanha kaarti loputtomien kiistojen kera antoi vakautta Puolueelle joka hallitsi meidän Unioniamme. Se oli heidän koko elämänsä; vain harva sai loputtomilla työtunneillaan aikaan mitään muuta paitsi oikeuden hallita. He olivat kuitenkin taipumattomia ihmisiä, ja jotkut heistä, kuten Celia Lewis ja Clara Rieber, olivat niin omistautuneita että he olivat suvaitsemattomia kenenkään toisen mielipiteille paitsi niille jotka olivat heidän puolellaan. En koskaan nähnyt heidän nauravan, ja minä epäilen että he eivät edes tienneet kuinka nauraa.

Meillä oli eräs mies Unionissa joka oli niin lahjakas manipuloinnissa että häntä pidettiin Unionin Stalinina — Dale Zysman, joka myös tunnettiin nimellä Jack Hardy. Hän oli ollut Moskovassa. Hän oli kirjoitanut teoksen The First American Revolution, viitaten täten että vielä suurempi oli tulossa. Lukion opettajana, hän oli pitkä, persoonallinen nuori mies joka oli kiinnostunut pesäpallosta, ja hän piti piippua suussaan juuri samassa kulmassa kuin Stalin. Kommunistinen ryhmäkunta oli nostanut hänet Opettajien Unionin varapresidentiksi ja virallisesti hän oli sovittelija kaikissa kiistoissa joita puhkesi Puolueen jäsenten ja ryhmien kesken. Hän myös loi kontakteja Puolueeseen kuulumattomiin henkilöihin jotka voisivat mahdollisesti työskennellä Unionissa. Se oli hän joka yritti antaa Unionin toimeenpanevalle johtokunnalle hyvin tasapainotetun ulkoasun suostuttelemalla Protestanttisia ja Katolisia opettajia hyväksymään virkoja johtokunnassa jossa useimmat jäsenet olivat kommunistisia ateisteja.

Dale piti myös yllä urkintajärjestelmää jonka avulla saatiin taustatietoa siitä mitä Unionissa tapahtui samoin kuin opettajien organisaatioiden sisäpiireissä. Niistä jotka työskentelivät tässä vakoilujärjestelmässä, erityisesti muissa vasemmistolaisissa ryhmissä, tuli kieroutuneita persoonallisuuksia. Dale, minä sain myöhemmin selville, raportoi suoraan "Chesterille", miehelle jonka tulin myöhemmin tuntemaan Puolueen tiedustelupalvelun päällikkönä.

Myöhemmin jouduin todellisiin ongelmiin Dalen ja meidän blondin toimisto-virkailijan kanssa. Dorothy teki asemastani Hra. Henleyn kanssa vaikean väärillä tarinoilla minusta. En voinut viettää tuntikausia toimistossa vain vastatakseni toimiston vehkeilyyn. En päässyt eteenpäin kun otin Dalen puheeksi. Mutta eräänä päivänä kaksi kirjanpitäjää antoi minulle todisteet taloudellisista epäselvyyksistä. He eivät halunneet viedä niitä Hra. Hendleylle koska Miss Wallas oli sekaantunut asiaan. Otin asian puheeksi Dalen kanssa ja minut työnnettiin pois.

Sitten eräänä päivänä mysteeri selvisi. Meille paljastui että Miss Wallas ei ollut ainoastaan hyvä kommunisti vaan hän oli myös Dalen sisar! Se selitti paljon, ja minä ajattelin että asia pitäisi ottaa puheeksi ryhmäkunnan johtajien kanssa. Mutta kun minä aloitin paljastukseni ja katsoin Celian ja Claran ja muiden reaktioita, oli selvää heidän kasvojensa perusteella että he olivat tienneet kaiken aikaa. Minä olin ollut ainoa jota oli pidetty pimennossa. Pian tämän jälkeen Miss Wallas lähetettiin muualle ja olin vapaa jatkamaan työtäni; mutta jonkin aikaa olin hermostunut tästä kaksinaamaisuudesta.

Kokouksiin osallistuminen vei paljon aikaani. Yhdysvalloissa ei pidetty yhtäkään opettajien kokousta Kommunistisen Puolueen tietämättä. Kansallinen toimisto ottaisi yhteyttä Kommunisti-opettajien johtajiin ja keskustelisi kanssamme organisaation luonteesta ja tiedustelisi oliko siellä Puolueen jäseniä. Jos meillä oli, me päättäisimme millaisia päätöksiä he tulisivat esittämään ja mitä he vastustaisivat. Jos meillä ei ollut jäseniä, tarkkailijat lähetettäisiin tekemään kontakteja. Erityistä huomiota kiinnitettiin liittovaltion avun työntämiseen julkisen koulutuksen ohjelmaan, sekä aiheeseen joka liittyi kirkon ja valtion erottamiseen näissä kokouksissa.

Me myös huolellisesti valmistelimme oppineiden yhteisöjen kokouksia, kuten matemaatikkojen ja modernin kielen yhteisöjen, ja niiden jäseninä oli fysiikan, historian ja yhteiskuntatieteiden professoreita. Tutkittiin (tai: etsittiin) huolellisesti Puolueen jäseniä ja Puolueen ystäviä, kuten myös liberaaleja ja ryhmiä joilla oli jokin erityinen tavoite. Tämä kaikki tehtiin kuukausia etukäteen. Sitten alkoi kampanja saada tietyt ihmiset valituksi tai saada heidät menemään vapaaehtoisesti kokoukseen niin että meillä olisi luotettavien ihmisten ydinjoukko. Lopulta me laadimme toimintasuunnitelman saadaksemme läpi tiettyjä toimenpiteitä ja yrittääksemme kumota toiset.

Meistä oli tärkeää näissä oppineiden yhteisöissä lyödä kaikki mikä ei ollut sopusoinnussa Msrxilaisen ideologian kanssa. Seuraus oli että monien meidän oppineiden yhteisöjen ideologiaan viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana oli syvästi vaikutettu. Kommunistit perustivat ryhmäkunnan tällaisiin yhteisöihin, ja aina kun oli mahdollista, johdon materialistiselle, kollektivistiselle, kansainväliselle luokkataistelun lähestymistavalle.

Nämä kokoukset olivat arvokkaita siinä että ne toivat yhteen kasvavan ryhmän oppineita jotka eivät olleet Puolueen jäseniä mutta jotka noudattivat Marxilaista ideologiaa idealistisesti.

Kokouksen päättyessä he palasivat listojen kera joissa oli uusien kääntyneiden nimiä, miesten ja naisten nimiä jotka kulkisivat kanssamme. Nämä nimet annettiin Puolueen alueelliselle organisoijalle sillä paikkakunnalla jossa jokainen professori asui. Tämä organisoija vierailisi hänen luonaan ja yrittäisi syventää ideologista valloitusta imartelemalla uhriaan, sekä tutustuttamalla hänet mielenkiintoiseen sosiaaliseen elämään. Menetelmiä oli useita; lopputuloksia oli yksi — läheisempi sidos Puolueeseen.

Ennen pitkää professori vedettäisiin mukaan proletariaatin luokkataisteluun. Hänen nimeään käytettäisiin sitten tukemaan kommunistien lausuntoa kansallisessa tai kansainvälisessä politiikassa. Pian tämä professori identifioituisi "puolelle", ja kaikki hyvät ihmiset olisivat hänen puolellaan ja kaikki ahneet, rappeutuneet ja tyhmät olivat toisella puolella. Pian hän alkaisi puhua "meidän ihmisistämme" ja ajattelisi itseään osaksi lukematonta oikeuden armeijaa joka marssii kohti uljasta uutta maailmaa, tai, kuten eräs Ranskalainen intellektuaali kommunisti, joka menetti henkensä Vastarinnassa, esitti sen: "Kohti laulavaa huomista."

Opettajien maanlaajuinen kokous (American Federation of Teachers) pidettiin kesällä, jotta opettaja-delegaatit voisivat osallistua ilman että heidän täytyisi lähteä kouluistaan tai saada erityislupa. Tämä Federaatio oli ainutlaatuinen Amerikkalaisessa koululaitoksessa siinä että se oli ainoa opettajien järjestö joka oli organisoitunut unioni-pohjalta.

Suunnitelman historia liittää opettajat työläisiin on mielenkiintoinen. Sitä yritettiin aluksi vuonna 1902 San Antoniossa, jossa pöytäkirja laadittiin AFL:n toimesta. Myöhemmin samana vuonna Chicago Teachers Federation, joka organisoitui vuonna 1897, yhdisti itsensä Chicago Federation of Laborin kanssa saadakseen tukea palkkataistelussa "yhteisten intressien" vuoksi. Monet kuuluisat chicagolaiset, heidän joukossaan Jane Addams, kehotti opettajia yhdistymään työläisten kanssa.

Kiistat raivosivat opettajien sanomalehdissä koskien opettajien järjestäytymistä, kiista joka on jatkunut siitä saakka. Vuoteen 1916 mennessä, kaksikymmentä opettajien organisaatiota kymmenessä eri osavaltiossa oli yhdistynyt työläisten kanssa. Jotkut olivat lyhytkestoisia, paikallisten sortotoimien vuoksi, tai mielenkiinnon puutteen vuoksi, sen jäkeen kun välittömät tavoitteet oli saavutettu.

Vuonna 1916, Chicago Teachers Union kehotti kaikkia paikallisia järjestöjä yhdistymään työläisten kanssa. Kokous pidettiin ja American Federation of Teachers, kansallinen organisaatio, perustettiin. Seuraavana vuonna se yhdistyi AFL:n kanssa, ja sen yhteinen jäsenmäärä oli 2 800. The American Teacher, aikakauslehti jota ryhmä yksilöitä yksilöitä New Yorkin unionissa julkaisi, sai kannatusta virallisena julkaisuna. Aluksi vihamielisenä, opetuslautakunnat painostivat tätä uutta opettajien organisaatiota, mutta vuoteen 1920 mennessä paikallisjärjestöjä oli 140 ja jäseniä 12 000.

The American Federation of Teachers kuherteli alusta alkaen sosialistien kanssa. Sen kasvu oli seurausta Amerikkalaisten sosialistien sodanvastaisista periaatteista, sillä oli tarvetta organisaatiolle auttamaan opettajia jotka olivat mukana sodan vastaisessa taistelussa. Vielä silloin useimmat jäsenet eivät olleet sosialisteja mutta heitä viehätti Liittovaltion ohjelma taloudelliseksi ja sosiaaliseksi avustamiseksi. Vuoteen 1927 mennessä Federaation jäsenmäärä ja arvovalta oli laskenut järjestäytyneiden työläisten hyökkäysten seurauksena. Laman koittaessa se alkoi taas kasvaa ja vuoteen 1934 mennessä oli 75 paikallisosastoa ja aktiivisia jäseniä melkein 10 000.

Siihen mennessä Kommunistit syrjäyttivät sosialistit unionien johdosta. Tämä tasainen Kommunistien marssi Federaatioon siihen aikaan oli suunniteltu eikä sattumaa. Koska 25 opettajaa saattoi muodostaa paikallisosaston ja lähettää edustajia kansalliseen kokoukseen, kommunistien piiri-organisoijat alkoivat edistää opettajien organisoimista, ja ne alkoivat lähettää edustajia, usein hyvän näköisiä ja suostuttelevia.

Monet opettajat eivät olleet kiinnostuneita poliittisesta taistelusta Federaatiossa eivätkä olleet kiinnostuneita toimimaan lähettiläinä. Jopa New Yorkin paikallisosastossa aikanani oli vaikea saada Puolueeseen kuulumattomia lähettiläiksi koska Federaatio ei maksanut kuluja. Mutta mitä kiihkein kilpailu oli olemassa Puolueen jäsenten kesken. Kommunistien ryhmäkunta Federaation sisällä laati listansa huolellisesti ja sitä pidettiin kunniatehtävänä Puolueen jäsenelle tai kanssamatkaajalle jos tuli valituksi.

Tietysti, vuosina 1936 - 1938 meidän delegaatiomme Paikallisosasto 5:stä Federaation kokouksiin täytyi jakaa kommunististen ryhmien kesken joka oli vallassa ja opposition kesken joka koostui sosialistisista hajallaan olevista ryhmistä. Kamppailu näiden ryhmien välillä kulkeutui kansallisiin kokouksiin, usein poliittisesti viattomien tyrmistykseksi jotka vielä uskoivat että Republikaaniset ja Demokraattiset puolueet hallitsivat kaikkea amerikkalaista politiikkaa. He eivät ymmärtänet katkeruutta, solvauksia ja joskus terroria jota heidän kollegansa harjoittivat. Mutta yksi asia oli selkeä toisille: Federaation kokouksista tuli taistelukenttä yksilö-delegaattien mielistä ja äänistä.

Ensimmäinen Federaation kokous johon osallistuin oli Philadelphiassa vuonna 1936. Koska se oli lähellä New York Cityä, me kykenimme lähettämään täyden määrän lähettiläitä kun taas monet maaseudun paikallisyhdistykset lähettivät vain muutaman edustajan. Jotta asiat olisivat vieläkin huonommin, me olimme painaneet New Yorkin ryhmäkunnan jäsenten mieliin että vaikka he eivät olleet delegaatteja, heitä tarvittaisiin viihdyttämään ja lobbaamaan muiden osastojen lähettiläiden kanssa. Me olimme niin organisoituja että olimme miltei täydellisessä kontrollissa. Järjestelyt olivat Philadelphian paikallisyhdistyksen käsissä, joka oli itsessään kommunistien johtama ja kontrolloima. Puolue määräsi kykenivimmät ay-funktionäärit pitämään jatkuvia salaisia istuntoja kokoushotellin huoneessa auttaakseen tovereita kaikissa kysymyksissä.

Jos en ollut vielä vakuuttunut että Kommunistit näyttivät tietä edistykseen, olin ehdottomasti haltioissani vallan tunteesta jonka tämä kokous toi esiin. Siihen osallistui professoreita joiste olin lukenut akateemisessa kirjallisuudessa ja sanomalehdissä. Siellä oli laaja valikoima delegaatteja, yliopistojen miehistä ja naisista ja vanhan ajan luokanopettajista arvokkuuden kera joka näytti olevan niin paljon osa Amerikan akateemisia ammatteja nuoriin sijaisopettajiin ja työttömiin opettajiin joiden silmistä heijastui taloudellinen pelko, sekä poliittinen ja filosofinen uhma. Siellä olivat myös WPA-joukot, valikoima miehiä ja naisia joita kutsuttiin opettajiksi mutta joista monet oli siirretty tähän kategoriaan koska he olivat sijaisia, tai koska heillä oli college-koulutus, tai jokin lahja joka salli heitä kutsuttavan opettajiksi.

Suuri tulonjako-politiikka oli meneillään Amerikkalaisessa elämässä ja siihen aikaan se näytti minusta hyvältä asialta. Se vaikutti hyvältä asialta myös Kommunistiselle Puolueelle, mutta eri syystä. Tämä ammatillinen tulonjako saisi opettajat paremmin hyväksymään luokkataistelun filosofian ja samaistumaan proletariaattiin

Tässä kokouksessa oli useita mielenkiintoisia persoonallisuuksia: siisti, hiljainen Albert Blumberg Johns Hopkins Universitystä, Federaation älykkäin kommunisti-agentti; Jerome Davis, joka oli juuri erotettu Yale Divinity Schoolista, heitetty ulos, meille kerrottiin, koska hän kehtasi kannattaa oppilaitoksen kahvilatyöntekijöiden lakkoa; Mary Foley Crossman, Philadelphian paikallisosaston presidentti, hieno ja kykenevä nainen; Miss Allie Mann, hyvä parlamentaarikko ja viehättävä nainen Atlantan suurimmasta paikallisosastosta, ja eräs ei-kommunistisista johtajista.

Tämä kokous oli täysin Kommunistien nielaisema. He akoivat läpi jokaisen tahtomansa päätöslauselman ja minä aloin tuntea että meillä oli tarpeeksi ääniä hyväksyä päätöslauselma luoda Amerikan Neuvostoliitto (that we had enough votes to pass a resolution for a Soviet America).

Jerome Davis valittiin Federaation presidentiksi ja siitä tuli asia jonka ympärillä me taistelimme seuraavana vuonna. Taistelusta hänen virkansa jatkokauden puolesta tuli myös Opettajien Unionille tärkeä asia.

Federaation college-divisioona äänesti lakkovahtien asettamisesta Yalen ympärille ja minut valittiin neuvottelemaan Yale Corporationin kanssa hänen virkakautensa jatkosta. Me olimme epätavallinen lakkovahti-ryhmä sillä meillä oli lippalakit ja virkapuvut (tai: leninki) ja me marssimme arvokkaina kauniilla kampuksella, mutta meillä oli kyltit osoittaaksemme että me olimme jokaisen lakkoilevan työläisen älymystö-veljiä.

Muutaman tunnin jälkeen Yale Corporation suostui tapaamaan komitean joka koostui kolmesta valitusta lähettiläästä. Olin yksi heistä. Synkästi paneloidussa huoneessa jossa oli korkea katto me istuimme tuoleilla joissa oli korkeat selkänojat — minun jalkani tuskin koskettivat lattiaa — ja kohtasimme neljä Korporaation jäsentä, hiljaisia miehiä jotka eivät puhuneet paitsi silloin kun sanoivat että olivat siellä ainoastaan kuunnellakseen. Me esitimme kysymyksiä turhaan. Vastaus oli aina sama: he olivat siellä kuuntelemassa, eivät väittelemässä.

Me esitimme vaatimuksemme. Me esitimme propaganda-puheita Amerikkalaisten opettajien roolista sekä professorin oikeudesta osallistua yhteiskunnan ongelmiin. Sitten me raportoimme kokoontuneille akateemisille lakkovahdeille että keskitetyn varallisuuden valta jota Yale Corporation edusti oli kuullut huomautuksemme ja lupasi pohtia niitä.

Ponnistelujemme seurauksena Korporaatio suostui maksamaan Professori Davisille vuoden palkan mutta kieltäytyi ottamasta häntä takaisin töihin. Me olimme tyytyväisiä. Hän oli saanut jotakin meidän ponnistelujemme ansiosta ja Federaatiolla oli presidentti joka oli college-professori.

Seuraava kokous pidettiin Madisonissa, Wisconsinissa, seuraavana vuonna, ja taas kerran olin delegaatti. Meidän Opettajien Unionilla oli paljon rahaa sinä vuonna New Yorkissa, olimme saaneet valtavasti uusia jäseniä, arvovaltaa ja voittoja. Olin taas kerran ottanut vapaata Hunterista sen vuoden keväällä edustaakseni Unionia lakiasioissa. Collegen luottamushenkilöt olivat olleet haluttomia antamaan tätä lupaa mutta Pormestari LaGuardian väliintulo; olin edelleen hyvissä väleissä hänen kanssaan, taas kerran varmisti että sain luvan lähteä.

Joukko-unionien CIO-organisaatio ja nopea nousu unionin jäsenmäärässä kaikkialla oli tuonut suuren arvostuksen ja suunnattoman vallan työläisille. Me opettajat ratsastimme työläisten vanavedessä ja olimme kiitollisia Puolueelle siitä että se auttoi meitä pysymään l'heisinä työläisten kanssa kaikkien muutosten läpi.

Vuoteen 1937 mennessä istumalakot suurissa tehtaissa ja WPA:ssa ja sosiaalivirastoissa New Yorkissa sytytti nuorten intellektuaalien mielikuvituksen Opettajien Unionissa ja me olimme innokkaita uhraamaan kaiken CIO:n (Congress of Industrial Organizations) puolesta. Aina siellä missä Puolueen opettajilla oli vaikutusvaltaa me liityimme lakkolaisiin ja marssimme heidän lakkovahtiensa mukana. New Yorkissa me liityimme Brooklyn Eaglen ja Newark Ledgerin lakkoileviin toimittajiin; ja lennätin-virastoissa me liityimme tietoliikennetyöläisiin. Rannikolla me annoimme rahaa ja jopa kotimme lakkoileville ahtaajille. Me marssimme vapunpäivän paraateissa lippalakeissa ja leningeissä (in cap and gown).

Sinä vuonne me menimme kokoukseen liittääksemme Federaation John L. Lewisin kattojärjestöön (CIO). Hän kiehtoi meitä koska hänellä oli takkuinen pää ja uskomattomat kulmakarvat, raamatullisten viittausten ja hänen shakespearelaisen näyttelemisen vuoksi. Me olimme outo ryhmä kuten minä näen sen nyt, huimapäisiä intellektuaaleja jotka pakenimme luokkahuoneistamme, opettaaksemme työläisten luokissa Marxismia ja Leninismiä vapaa-aikanamme. Muutama kokeneempi sanoi ainoastaan valheellisen kauniita sanoja (paid only lip service) tästä aktiviteetista, toivoen saavansa korkeampia virkoja akateemisissa piireissä. Mutta useimmista professoreista jotka olivat mukana tässä piirileikissä tuli parempia poliitikkoina kuin he olivat opettajina.

Kokoukseen Madisonissa osallistui suuri määrä college-professoreita, erityisesti opettajia valmistavasta koulusta, ja he alkoivat yhä enemmän hallita Federaatiota. Heidän joukossaan olivat John de Boer ja Dorothy Douglas, sekä useita nerokkaita vasemmistolaisia, mukaan lukien viehättävä Hugh de Lacy Länsirannikolta. Jopa silloin De Lacy oli sekaantunut Demokraattisen Puolueen hajoamiseen Democratic Federationin perustamisen myötä joka johti hänen valintaansa Kongressiin. Hän oli arvokas lisä kommunistien asialle.

Kommunistinen Puolue oli kertonut meille että se ei halunnut opettajien menevän mukaan CIO:hon. Se tunsi että sillä oli riittävästi valtaa CIO:n sisällä samalla kun AFL kutistui. Olin katkeran pettynyt sillä uskoin että CIO:n liberaalien voimien ja rahojen kanssa Opettajien Unionin liike voisi laajentua suunnattomasti. AFL ei halunnut läyttää rahaa opettajien organisoimiseen.

Puolue varmisti että sen ohjeiden noudattamisessa ei epäonnistuttaisi. Rose Wortis ja Roy Hudson, Keskuskomiteasta, olivat mukana hotellissa ohjatakseen tovereita oikealle polulle. Roy oli pitkä, lihaksikas entinen merimies ja Browderin työläisten asioiden erikoistuntija. Hän löy nyrkillä pöytää ja sääti lait. Minä kerroin hänelle rehellisesti ajattelevani että meidän pitäisi hypätä CIO:n kelkkaan ja professorit olivat yksimielisiä. Mutta meille kerrottiin että Puolue ei toivonut sitä, ja kuri oli kova lattiatason johtajien keskuudessa. Asiasta äänestettiin ja me pidimme Puoluen linjan. Kommunistit yhdistyivät koidenkin Federaation konservatiivisten jäsenten kanssa lyödäkseen CIO-esityksen.

Kaupunginhallituksen vaaleissa vuonna 1937 New Yorkissa, Puolue, joka oli auttanut luomaan American Labor Partyn vuotta aiemmin, sai useita tärkeitä paikkoja sen sisältä. Kaupungin politiikassa oli tasainen meneillään tasainen eroavaisuuksien eliminointi suurten puolueiden välillä, ja vastuullinen johto kahdessa vanhassa puolueessa oli katoamassa. Tämä johti väistämättä siihen että pieni ryhmä Fiorello LaGuardian ympärillä hallitsi kaikkia puolueita, jonka poliittinen perillinen oli Vito Marcantonio. Se oli henkilökohtainen diktatuuri. Nimityksiä kaupattiin valtataistelussa, eikä Kommunistinen Puolue viivytellyt mennäkseen salavihkaa mukaan tähän taisteluun.

Ne jotka sanovat että LaGuardia oli suuri pormestari unohtavat että hän oli vastuussa enemmän kuin kukaan toinen New Yorkin osavaltiossa suurten poliittisten puolueiden hajottamisessa. Kadut olivat puhtaita, verot alempia, lahjonta oli vähemmän silmiinpistävää, mutta LaGuardian alaisuudessa poliittinen valta siirtyi poliittisiksi puolueiksi järjestäytyneiltä ihmisiltä ryhmien käsiin joilla oli henkilökohtaista valtaa. Todellinen poliittinen valta meni hyvin rahoitetuille, hyvin organisoiduille CIO:n unioneille sekä AFL:n vasemmistolaisille siiville, sekä järjestäytyneille vähemmistöryhmille, Mustille, Italialaisille, Juutalaisille, jne. Näitä ryhmiä käytettiin poliittisena koneistona äänten kalastamiseksi ja heidän itse itsensä nimittämät johtajat palkittiin kunniaviroin. Minä näin tämän kaavan toistuvan yhä uudestaan, ja se kuivatti sekä Republikaanisen että Demokraattisen puolueen.

Minä näin LaGuardian tapaavan Kommunisteja. Minä näin hänen hyväksyvän Si Gersonin ja Israel Amterin kirjoittaman eroanomuksen viroista joihin heidät oli nimitetty ja saavan todistuksen sijaisuudesta (a certificate of substitution) pormestarin pyynnöstä. Puoli tuntia myöhemmin minä kuulin hänen ottavan vastaan American Labor Partyn Sosialidemokraattisen siiven edustajia Hotel Claridgessa, ja ensimmäinen asia jonka hän teki oli Kommunistien armoton kritisoiminen. Kommunistit olivat kuuntelemassa eikä kukaan heistä näyttänyt edes panevan merkille tätä humpuukia. Täten LaGuardia pelasi American Labor Partyn molempien siipien kanssa saadakseen etuja itselleen. Tällaista oli politiikka jolle idealistit luovuttivat itsensä.

Vuoden 1937 vaalikampanja oli tärkeä vasemmisto-siivelle sillä se kykeni nyt solmimaan sopimuksia saadakseen valtaa, American Labor Partyn Sosialidemokraattien kanssa, Demokraattien kanssa, Republikaanien kanssa, sekä varakkaiden ihmisten kanssa jotka halusivat julkisen viran sekä julkisen voittosaaliin.

Tämä American Labor Party sinä vuonna tuki LaGuardian esityslistaa, johon kuuluivat Thomas Dewey piirikunnan juristiksi. Olin yllättynyt kun Abe Unger, Puolueen lakimies jonka minä tunsin hyvin, pyysi minua organisoimaan naisten komitean Thomas Deweyn valinnan puolesta. En tiedä kuinka Abe meni mukaan tähän kampanjaan, mutta minä tiedän että hän organisoi Deweyn taakse työläisten ryhmiä jotka olivat aiemmin vastustaneet häntä koska hän oli tutkinut ja asettanut syytteeseen monia liittoja.

Minä muistan yhden erityisen hilpeän Opettajien Unionin kokouksen sinä vuonna juuri ennen vaaleja. Se pidettiin Hotel Diplomatissa ja me hurrasimme American Labor Partyn ja sen liittolaisten ehdokkaille kun Thomas Dewey, kampanja-manageriensa seurassa, hiipi sisään kokoukseen ja hiipi ulos pidettyään lyhyen puheen. Ja minä ajattelin, satiirisella ilolla, että politiikka todellakin luo outoja petikavereita.

Vuoteen 1938 menmessä työni Unionille ja ja kouluille vaati minulta niin paljon että se häiritsi työtäni opettajana, joten päätin erota Hunterista ja ottaa kokopäiväisen työn Unionissa.

Monet ystävistäni olivat hämmästyneitä kuullessaan päätöksestäni. He olivat hämmästyneitä siitä että olisin halukas kättämään collegen, vakinaisen viran, eläkkeen, sekä muut oikeudet, epävarman Unionin työn vuoksi jossa palkka oli pienempi, ja mikä pahinta, työpaikka joka riippui vuosittaisista vaaleista.

Presidentti Colligan oli hyvin ahdistunut kun kerroin hänelle ja hän pyysi minua harkitsemaan uudestaan. "Nämä ihmiset ottavat sinut ja käyttävät sinua hyväksesi, Bella," hän varoitti minua, "ja sitten he heittävät sinut pois."

Minä katsoin häneen. kykenin näkemään että hän oli vilpittömästi huolissaan minusta ja minä arvostin sitä. Mutta minä ajattelin hänen olevan vanhanaikainen ja pelkäävän uusia näkemyksiä. Lisäksi, minä tiesin että hän oli katolinen ja vastusti voimia joihin olin liittynyt.

Pudistin päätäni. "Ei, olen päättänyt," minä kerroin hänelle. "Tässä maassa sadalla ja neljälläkymmenellä miljoonalla ei ole vakinaista työpaikkaa eikä turvaa. Otan riskin yhdessä heidän kanssaan." Ja ojensin hänelle eroilmoitukseni Hunter Collegesta.

http://genus.cogia.net