School of Darkness

Luku 7

Keväällä 1936 sain kuuden kuukauden virkavapaan collegesta palvellakseni Opettajien ammettiliiton juridisena edustajana. Vietin paljon aikaa Albanyssa, Washingtonissa, ja New Yorkin kaupungintalossa. Onnistuin viemään läpi kaksi Liiton asetusta, ja Liitto oli hyvin tyytyväinen.

Minä edustin nyt yhä kasvavaa opettajien painostusryhmää. Kommunistien vallan alla, New Yorkin Opettajien Unioni kasvatti jäsenluetteloaan ottamalla joukkoonsa työttömiä opettajia, sijaisopettajia ja WPA-opettajia (Work Projects Administration). Nämä muodostivat voimakkaan poliittisen painostusryhmän. Me kasvatimme edelleen voimaa työskentelemällä PTA:n (Parent-Teacher Association) kommunistisen siiven sekä useiden opiskelijoiden organisaatioiden kanssa.

Näiden tukiessa kampanjoita, aktiivisuuteni politiikassa lisääntyi suuresti. Minä organisoin tämän blokin kokoontumisalueiden pohjalta (on an assembly-district) siten että opettajien liiton kapteenit olivat vastuussa jokaisesta alueesta. Kun asetusta valmisteltiin, minä pyysin omia kapteeneitani painostamaan uppiniskaisia edustajia.

Kommunistinen Puolue oli mielissään, ja myöhemmin se nosti tärkeisiin asemiin USA:n Työväenpuolueessa (American Labor Party), jota se hallitsi, monia opettajia jotka saivat ensimmäiset kokemuksensa käytänön politiikassa opettajien alueellisissa kerhoissa.

Siihen aikaan minsta tuli eräs New Yorkin Paikallisosaston delegaateista (Teachers Union delegates to the A.F. of L. Central Trades and Labor Council of New York). Kun minä ensimmäistä kertaa menin Beethoven Hallille Itäisellä 5. kadulla, Joseph Ryan oli presidentti ja George Meany oli juridinen edustaja.

Olin ylpeä tästä nimityksestä. Olin nuori ja idealistinen ja innokas palvelemaan työläisiä. Minusta tuli nyt Kommunistisen Puolueen "sirpaleen" jäsen AFL:ssä. Tämä tarkoitti että tapaisin säännöllisesti AFL:n Kommunistiseen Puolueeseen kuuluvia jäseniä, sekä Puolueen johtajia painostaakseni AFL:n politiikkaa kohti kommunistista linjaa.

Puolue piti yllä aktiivista osaa työväenliikkeessä, mukaan lukien AFL. Vuonna 1934, Punaiset unionit nimikkeen TUUL alla, William Z. Fosterin johdolla, oli määrätty lakkautettavaksi Kommunistisen Internationaalin määräyksestä. Työläisten radikaali ydinjoukko, Fosterin kouluttamana, suuntasi energiansa AFL:n liittoihin. He houkuttelivat uusia seuraajia kannattamalla militanttisesti työttömiä hyödyttäviä lakeja. Tämä taistelu arvokkaan asian puolesta mahdolistisen että Puolue kykeni rakentamaan emotionaalisia ja organisaatiollisia sidoksia työläisiin jotka kuuluivat useisiin liittoihin.

Vuonna 1936 minä tapasin, Puolueen kautta, lakkoilevien ehtaajien komitean jotka, Kommunistisen Puolueen johdon alla, taistelivat sekä laivan omistajia että ISU:n korruptoitunutta johtoa vastaan, joka oli AFL:n haaraosasto. Ruohonjuuritason liike organisoitiin ISU:n vanhaa johtoa vastaan. Näitä kapinallisia johtivat Joseph Curran ja Blackie Myers, jotka välittömästi aloittivat lakon, ilman liiton tukea laivojen omistajia vastaan. Saadakseen hiukan tukea järjestäytyneiltä työläisiltä he pyysivät apua Central Tradesilta ja Labor Councililta. He halusivat luovuttaa valituksensa kaupungin organisoituneen työläisten järjestön delegaattien edessä.

Kommunistinen puolue kutsui minut luokseen ja minulle kerrottiin että minut oli valittu luovuttamaan Central Tradesille lakkoilevien ahtaajien anomus, jossa vaadittiin että heidän liittonsa tuli organisoida uudelleen demokraattisten suuntaviivojen mukaan. Suostuin yhteistyöhön vaikka olin vasta osin tietoinen vaikutuksista. Minä tapasin ahtaajien komitean Beethoven Hallin ulkopuolella. Joseph Curran sekä monet muut ahtaajat ojensivat minulle anomuksen ja ystävystyivät kanssani.

Rakennus oli täynnä ihmisiä; johto odotti vaikeuksia. Kun kokouksen agenda oli käsitelty, minä pyysin puheenvuoroa Joe Ryan ja astuin puhujalavalle. Riisuakseni opposition aseista, minä puhuin ensin demokratiasta liitoissa ja sitten minä julistin samaan hengenvetoon:

"Minä täten ojennan lakkoilevien ahtaajien anomuksen. Unionin demokratian periaatteiden mukaisesti, heillä on oikeus tulla kuulluksi."

Opin jotakin tärkeää sinä yönä. Havaitsin että rakkauden teoilla, jota tukivat moraalisen oikeutuksen ilmenemismuodot, on suunnaton vaikutus liikkeen rakentamisessa, riippumatta siitä että voitatko sinä vai et. Tämä on fakta jota Kommunistit osaavat hyödyntää.

Tietysti, minä tuskin edustin opettajia sekaantumalla asioihin jotka eivät välittömästi koskettaneet liittoani. Mutta olin oppinut että Kommunistisen Puolueen palveleminen oli tärkein edellytys jos halusin jatkaa liittoni johdossa.

Puolueessa ollessani opin monia asioita kommunismista. Opin että Lenin piti halveksittuja ammattiliittoja mielenkiintoisina ainoastaan työläisten taloudellisen tilanteen parantamisessa, sillä hänen mielestään työväenluokan vapautuminen ei tapahtunut reformien myötä. Opin että unionit jotka noudattivat reformistista politiikkaa syyllistyivät marxilaisten mielestä "economismin" rikokseen. Opin että ammattiliitot ovat hyödyllisiä ainoastaan niin kauan kun niitä voidaan käyttää voittamaan työläiset hyväksymään poliittisesti luokkataistelun teoria ja vakuuttamaan työläiset että heidän ainoa toivonsa olosuhteidensa parantamiseen tapahtuu vallankumouksessa.

Yhä uudestaan minä kuulin Jack Stachelin ja Fosterin ja vähäisempien Kommunistisen Puolueen johtajien toistavan että Amerikkalaiset työläiset täytyy "politisoida" ja "proletarisoida". Heidän tunteensa oli että Amerikkalainen työläinen ei ollut tietoinen luokka-roolistaan koska hän eli liian hyvin (because he was too comfortable). Tämän linjan mukaan minä ymmärsin järjettömät lakot joita vaadittiin tai joita pitkitettiin. Aluksi en ymmärtänyt iskulausetta jota nämä miehet toistuvasti julistivat: "Jokainen tappio on voitto." Palkan menettäminen, tai aseman menettäminen, tai edes hengen menettäminen ei ollut tärkeää kunhan se sai työläisen hyväksymään luokkataistelun.

Sinä vuonna minut valittiin edustajaksi Liittovaltion työläisten kokoukseen (State Federation of Labor convention) Syracuseen. Kommunistit ja eräät liberaalit unionit olivat päättäneet kannattaa päätöslauselmaa Työväenpuolueen perustamiseksi. Osallistuin Kommunistisen Puolueen ryhmäkunnan kokoontumiseen New Yorkissa valmistellakseni tätä kokousta. Me jatkoimme päätöksiin jotka tuli esittää ja tavoitteisiin jotka pitäisi saavuttaa. Delegaateille annettiin tehtävät.

Tällainen ryhmäkuntien (fractions) käyttäminen teki Kommunistisesta Puolueesta tehokkaan ei-kommunististen ryhmien sisällä. He menivät valmistautuneina, organisoituneina, koulutettuina ja kurinalaisina ohjelman kera joka oli laadittu yksityiskohtaisesti, ja ennen kuin muilla ryhmillä oli mahdollisuus ajatella että Kommunistit olivat voittamassa itselleen etuja. He työskentelivät jokaisessa kokouksessa organisoituna blokkina. Muissa organisoiduissa blokeissa Kommunisteilla oli "nukkujia" jotka oli määrätty suojelemaan Kommunistisen Puolueen etuja. Nämä "nukkujat" olivat aktiivisiä jäseniä ei-kommunistisissa blokeissa tarkoituksena tukahduttaa ja tuhota opposition voima.

Tämä "edistyksellinen" blokki Liittovaltion työläisten kokouksessa sinä vuonna päätti nostaa minut asemaan State Federation of Laborissa. Minusta näytti naurettavalta että henkilö joka vasta niin äskettäin oli tullut mukan työväenliikkeeseen työnnettäisiin vallitsevan järjestelmän koneistoa vastaan. Mutta tämä, myös, oli kommunistista taktiikkaa, sillä Kommunistit eivät epäröi nostaa tuntemattomia ihmisiä johtoon; mitä kokemattomampi, sen parempi, sillä he ovat silloin helpommin Puolueen johdettavissa. Mitä heikompia he ovat, sitä helpommin he toteuttavat Puolueen toiveet. Äkkiä ja dramaattisesti Kommunistinen Puolue nostaa korkeaan asemaan henkilön joka ei ollut aiemmin mitään. Jos taktiikka muuttuu, he myös pudottavat henkilön aivan yhtä nopeasti mitättömäksi.

Vuoteen 1936 mennessä oli jo laadittu suunnitelmat korkea-arvoisten tahojen toimesta Washingtonissa muodostaa American Labor Party, oletettavasti tavoitteena varmistaa työläisten äänet New Yorkissa Presidentti Rooseveltin taakse. Kommunistit lupasivat heille täydellisen tukensa. Tietysti, kukaan ei oikeasti odottanut että AFL siirtyisi blokiksi itsenäiseen työväenpuolueeseen. Tavoitteena oli radikalisoida New Yorkin työläiset ja halvaannuttaa nämä kaksi suurta puoluetta. Kuten minä näin sen, Liittovaltion kokouksen taistelun tarkoituksena oli ottaa käyttöön ajatus Työväenpuolueesta ammattiliittojen " politisoimiseksi" muuttamalla heidät puolueeksi, joka niin sanotusti olisi heidän omansa, kuten Britannian Työväenpuolue.

Nimitykseni osavaltion AFL:n virkaan antoi minulle mahdollisuuden puolustaa intohimoisesti järjestäytyneen työväenliikkeen itsenäisiä poliittisia toimia. Se sai hyvän vastaanoton. Vaikka hävisin, kuten Kommunistit olivat odottaneet, sain huomattavaa tukea. En saanut ääniä ainoastaan kommunistisilta edustajilta, vaan myös liberaalien ammattiliittojen edustajilta.

Sillä ei ollut merkitystä Puolueen johtajalle, joka laati tämän aktiviteetin hotellihuoneessa kokouksessa, että pelkäsin sitä että toimintani saattaisi johtaa kostotoimiin Opettajien ammattiliittoa vastaan, joka epätoivoisesti tarvitsi AFL:n tukea. Meidän liittomme oli liitto ilman työn valvontaa (job control) ja meidän aktiviteettimme oli rajoitettu siihen että me esitimme anomuksia palkkojen ja työolojen puolesta kaupungin ja osavaltion lakeja säätävien neuvostojen edessä. Me olimme riippuvaisia järjestäytyneistä työläisistä ohjelmamme saavuttamisessa.

Vuonna 1936, kommunistien ote AFL:stä New Yorkin osavaltiossa oli heikko. Puolue pelkäsi paljastavansa korkealla tasolla olevat toverinsa AFL:n koneistossa, se varasi heille avainasemat tärkeillä teollisuudenaloilla ja pitkän aikavälin strategiassa. Lisäksi oli Kommunisteja joilla oli tärkeä asema unioneissa jotka nauttivat asemasta liittojen sisällä jossa heillä oli mahdollisuus ottaa vastaan lahjuksia ("pie card" positions), ja he vastustivat ajatusta että Puolue uhraisi heidät. He väittivät että heille oli tärkeämpää pitää asemansa kuin tulla käytetyiksi pelkästään oppositio-tarkoituksiin.

Opettajien Unionin johdon ei tarvinnut pelätä työpaikkojensa menettämistä; vakinaistamis-lait koskien julkisten koulujen opettajia olivat nyt voimassa. Siksi, Puolueen johtajat havaitsivat hyödylliseksi käyttää ALF:n opettaja-johtajia järjestön työn kärkiryhmänä. Lisäksi opettajat olivat yleensä paremmin informoituja sen hetkisistä Puolueen kirjoituksista ja he olivat taipuvaisempia noudattamaan Puolueen linjaa kuin vanhan ajan kommunistiset liitto-johtajat jotka olivat vastahakoisia koska heidän täytyi uhrata aikaansa ihmisten jokapäiväiseen elantoon liittyvissä asioissa. Sitten, lisäksi, opettaja-edustajat eivät olleet niin alttiita ottamaan vastaan lahjuksia (were not affected by a desire to preserve “pie card” positions) sillä minun päivinäni Opettajien Unionin johto ei saanut aineellisia etuja.

Mutta tämä jatkuva Opettajien Unionin hyödyntäminen Kommunistisen Puolueen toimesta kaupungissa, osavaltiossa ja ajoittain jopa kansallisessa AFL:ssä aiheutti kostotoimenpiteitä AFL:n johtajien parissa. Heistä tuli kylmempiä ja haluttomampia suostumaan Opettajien Unionin avunpyyntöihin.

Kun minä saavuin Albanyyn syksyllä 1936 Opettajien Unionin juridisena edustajana, minulla oli raskaita aikoja edessäni.

Tri. Lefkowitz, joka oli edustanut Unionia useiden vuosien ajan, oli katkera siitä että hänet oli korvannut neofyytti joka toimi Kommunistisen Puolueen eteen. Havaitsin että hän oli valmistautunut ilmestymiseeni ilmoittamalla kaikille että olin Kommunisti ja hän oli varoittanut lainsäätäjiä olemaan tekemättä yhteistyötä kanssani.

Menin AFL:n juridiseen toimistoon South Hawk Streetille keskustellakseni Hra. Hanleyn kanssa, mutta Tri. Lefkowitz oli ollut siellä ennen minua. Minua kohtasi kivikova muodollisuus. Minä taas kerran ihmettelin että miksi siellä oltiin niin katkeria siitä kuka johti suhteellisen pientä organisaatiota; sen yhteinen jäsenmäärä vuonna 1936 oli alle kolmetuhatta. Opin tulevina vuosina että ne jotka pyrkivät vaikuttamaan julkiseen mielipiteeseen missä tahansa kysymyksessä ovat yhtä tehokkaita pienessä kuin suuressakin organisaatiossa; ja että on helpompi kontrolloida pientä organisaatiota.

Tein rauhantunnusteluja Opettajien Organisaation yhteisen komitean johtajalle, joka oli konservatiivinen New York Cityn opettajien järjestö. May Andres Healey tunsi New Yorkin koulut, sekä New Yorkin poliittiset kuviot. Hän oli poliittisesti terävä. Kun minä menin tapaamaan häntä, hän ilmaisi kanstansa suoraan Opettajien Unionista. Hän ei uskonut liittoihin eikä opettajiin, hän sanoi lyhyesti. Oli huono asia että hän oli minua vastaan, sillä vaikka hän ei kuulunut ALF:ään, hänellä oli vahvat yhteydet kaupungin ja osavaltion johtoon.

Me emme saaneet AFL:n kokosydämistä tukea, sillä Opettajien Unioni Amerikassa oli pohjimmiltaan myönteinen sosialismia kohtaan ja tuki opetusjärjestelmää jonka oli tarkoitus valmentaa lapset uuteen taloudelliseen kollektivistiseen järjestelmään jota me pidimme väistämättömänä. Tämä meni kauas AFL:n politiikan tuolle puolen niinä päivinä.

Vaikka en saanut hyvää vastaanottoa Albanyssa, minua ei lannistettu halposti. Minulla oli "hyvä" juridinen ohjelma ja Puolueen toverit olivat vakuuttaneet minulle että he eivät odottaneet minun saavan läpi asetuksia joita me sponsoroimme. Heidän todellinen tarkoituksensa oli saada ohjelma popularisoitua ja käyttää sitä keinona värvätä lisää opettajia Unioniin.

Ryhdyin työhön halukkaasti. MInä pidin yllä ystävyyssuhteita yhteyshenkilöihin ja senaattoreihin. Minä tutkin heidän piirikuntiaan ja opin millaisia ongelmia he joutuivat kohtaamaan vaaleissa. Minä pidin kokouksia äänestäjien kanssa heidän vaalipiireissään. ystävystyin monien lainsäätäjien kanssa.

Sen vuoden syksyllä palasin takaisin opettajan virkaani Hunterissa. Seuraavana keväänä ,inä pyysin taas virkavapaata, mutta tällä kertaa minun täytyi vedota pormestari Fiorello LaGuardiaan jotta hän ottaisi asian esille Luottamusmiesten johtokunnassa. Tämä pormestari oli ystäväni ja siihen aikaan halukas auttamaan minua.

Vuoden 1936 vappuparaatissa yli viisisataa opettajaa marssi Kommunistien kanssa. Näihin kuului monia college-opettajia. Olin yksi heistä. Minut oli, itse asiassa, valittu johtamaan opettajien kulkuetta.

Olin jännittynyt marssiessani järjestäytyneiden työläisten kanssa. Tämä oli minun nuhteleva eleeni ahneutta ja korruptiota vastaan. Se oli myös vahvistus uskolleni että parempi maailma voitaisiin luoda.

Mennyttä oli kipu joka oli muovannut minua 1930-luvun alkuvuosina, kun olin nähnyt suuren joukon kalpeakasvoisia ihmisiä seisomassa Bowery Savings Bankin suljettujen ovien takana. Mennyttä oli häpeä jota tunsin nähdessäni miesten salaa poimivan tupakantumppeja kadulta tai kun näin ihmisiä jonottamassa soppaa lähetysaseman oven edessä.

Vuonna 1936 ihmisillä oli hiukan enemmän rahaa kuin näinä traagisina vuosina 1932 - 1934. Kokonaisuudessaan, Amerikassa oli tapahtunut suunnaton muutos. Miljoonat ihmiset jotka aiemmin laskettiin keskiluokkaan kuuluviksi joutuivat elämään sosiaaliavun varassa ja heidät oli sulautettu riistettyjen tovereiden joukkoon. Tämän ryhmän jäsenille Kommunistinen Puolue antoi psykologista tukea. Se pelasti heidän ylpeytensä syyttämällä talousjärjestelmää heidän ongelmistaan ja se antoi heille kohteen jota vihata. Se myös antoi heille mahdollisuuden ilmaista vihansa uhittelulla.

Monet näistä uusista proletariaateista marssi tuona päivänä pitkin Kahdeksanetta Avenueta, kautujen läpi joiden varrella oli slummeja, laulaen: "Arise, ye prisoners of starvation, Arise, ye wretched of the earth," (Nouskaa te nälän vangit, nouskaa te maan sorretut), ja päättyen lupaukseen: "Ye have been naught. Ye shall be all." (Teidät on poljettu maahan, teidät kaikki.) Nämä miehet ja naiset jotka marssivat olivat vedetyt yhteen menetyksen epävarman tulevaisuuden tunteen voimasta.

Kun marssi oli ohi, college-opettajat, haltioissaan siitä että olivat liittyneet yhteen proletariaatti-tovereidensa kanssa, kokoontuivat puistoon jossa me joimme olutta ja lauloimme taas kerran työväen lauluja. Me college-opettajat olimme tulleet kaukaa marssiaksemme Kommunistien vappu-paraatissa. Me tunsimme olevamme jotakin uutta ja elävää.

Muiden kanssa kuljin ryhmästä toiseen sinä iltana. Varhaiseen aamuun mennessä me olimme päätyneet erääseen pieneen yökerhoon jota Kommunistinen Puolue rahoitti ja jossa Puolueen jäsenillä oli tapana kokoontua. Me olimme väsyneitä siihen mennessä ja halukkaita kuuntelemaan klubin viihdyttäjiä.

Kun isännät olivat lähteneet, me jatkoimme juhlimistamme. Me olimme sekalainen ryhmä — työläisiä jotka Puolue oli valmentanut työväen johtajiksi, intellektuaaleja, keskiluokan miehiä ja naisia jotka alkoivat tunnustaa itsensä proletariaattiin kuuluvaksi. Ainoastaan emootio oli voinut sitoa meidät yhteen, sillä meidän ryhmämme sulki syliinsä vakavat, hyväpalkkaiset työläiset samoin kuin hörhöt (crackpots) ja psykopaatit ja ne jotka olivat epäonnistuneet elämässään.

Vuodesta 1936 alkaen, Puolue teki suunnattomia ponnisteluja tukeakseen Espanjan sisällissotaa, ja tätä jatkui vuoteen 1939 asti. Kentien mikään toinen aktiviteetti ei saanut suurempaa kiintymystä Amerikkalaisten intellektuaalien keskuudessa.

Vuodesta 1932 lähtien Kommunistinen Puolue oli tehnyt itsestään fasismin johtavan vastavoiman. Se oli käyttänyt tunteellista lähestymistapaa anti-fasismiin saadakseen monet ihmiset hyväksymään kommunismin, esittäen kommunismin ja fasismin toistensa vaihtoehtoina. Sen propagandakone jauhoi loputtomana virtana sanoja, kuvia ja sarjakuvia. Se esitti intelellektuaalista, humanitaarista, rodullista ja uskonnollista herkkätunteisuutta kunnes se onnistui hämmästyttävässä määrin valmentamaan Amerikan kavahtamaan sanan "fasisti" edessä jo silloinkin kun ihmiset eivät tunteneet sen merkitystä.

Tänään minä ihmettelen että kommunistinen liike kykeni lietsomaan sotaa Saksaa vastaan eikä koskaan tajunnut sitä minkä sisäpiiri tiesi hyvin: että samat voimat jotka antoivat Hitlerille alun olivat myös läynnistäneet Leninin ja hänen vallankumouksellisten joukkonsa Sveitsistä Pieteriin aloittaakseen vallankumouksen jonka seurauksena syntyi Neuvostoliiton totalitaarinen valtio.

Ei ollut vihjaustakaan tästä huolimatta vihan propagandasta jota syydettiin Saksaa ja Italiaa vastaan; kommunistiset edustajat tapasivat kulissien takana tehdäkseen bisnestä Italialaisten ja Saksalaisten fasistien kanssa joille he myivät materiaalia ja öljyä. EI ollut vihjaustakaan että Neuvostoliiton eliitti tapasi Saksan eliittiä piirtääkseen uudestaan EUroopan kartan. Näitä faktoja ei paljastettu ennenkuin eräänä päivänä he tapasivat avoimesti allekirjoittaakseen sopimuksen Euroopan uudesta kartasta — sopimus jonka Molotov ja Von Ribbentrop laativat.

Espanjan sisällissodassa, Puolue vetosi moniin jäseniin, jotka toimivat julkisen suhdetoiminnan alalla (PR-miehiä), agentteihin jotka ansaitsivat elantonsa laatimalla mainoksia joissa myytiin saippuaa, Whiskyä ja tupakkaa. He antoivat Puolueelle suunnatonta apua muokatakseen Amerikan mieltä. Kaikenlaiset ihmiset liittyivät Lojalistien kampanjaan: pasifistit, humanistit, poliittiset seikkailijat, taiteilijat, laulajat, näyttelijät, opettajat ja saarnaajat. He kaikki ja monet muut tekivät parhaansa tämän kampanjan eteen.

Espanjan sodan aikaan Kommunistinen Puolue kykeni käyttämään joitakin maan parhaita lahjakkuuksia Katolista Kirkkoa vastaan toistamala muinaista vetoomusta luodakseen ennakkoluuloja ja vihjaten että Kirkko oli välinpitämätön köyhiä kohtaan ja oli niitä vastaan jotka vain halusivat olla vapaita.

Kommunistiset kustantajat ottivat itselleen miellyttävän sanan "Lojalisti" ja kutsuivat kaikkia jotka vastustivat heitä "Franco-Fasisteiksi". Tämä oli kirjallinen vallankaappaus joka hämmensi monia miehiä ja naisia. Väkivaltainen kommunistinen kirjallisuus toistuvasti kasasi kaikki Kirkon hierarkiassa "Fasistien" puolella oleviksi, ja, käyttäen tätä tekniikkaa, he pyrkivät tuhoamaan Kirkon hyökkäämällä sen pappeja vastaan. Tämä ei ollut uusi taktiikka. Minä olen nähnuyt sitä käytetyn omassa maassani yhä uudestaan ja uudestaan. Kun kommunistit organisoivat Katoliset työläiset, Irlantilaiset ja Puolalaiset ja Italialaiset, työväenliikkeissä he aina löivät kiilaa maallikko-Katolisten ja pappien väliin, imarrellen maallikoita ja hyökäten pappeja vastaan.

Espanjan kampanjassa Kommunistit Yhdysvalloissa noudattivat Moskovan ohjeita. He olivat etäinen etuvartioasema Neuvostoliiton valtakunnassa ja noudattivat Kommunistisen Internationaalin käskyjä yksityiskohtaisesti. Kun tuli käsky organisoida Kansainvälisen Prikaatin Amerikan osasto, National Maritime Unionin kommunistiset satama-agentit pitkin Itärannikkoa antoivat väärät passit ja lähettivät tämän salaisen armeijan taistelemaan ystävällismieliseen maahan.

Useita liittoja käytiin läpi kun etsittiin jäseniä jotka haluaisivat liittyä Abraham Lincoln Brigadeen joka oli osa Kansainvälistä Prikaatia. Kommunistit käyttivät Lincolnin nimen tuomaa arvostusta samalla kun heillä oli muiden petrioottien nimiä vetoamaan ihmisten sydämiin propaganda-tarkoituksessa.

Minä, itse, nielin Puolueen valheet koskien Espanjan sisällissotaa. USA:n kansalliset johtajat eivät olleet halukkaita paljastamaan tätä petosta. Puolue, aika ajoin, toi esiin köyhiä, eksytettyjä (tai: ymmälleen saatettuja) Espanjalaisia pappeja jotka, meille kerrottiin, olivat Lojalisteja ja heitä mainostettiin "kansan pappeina" toisia, Fasisteja vastaan. Jälkikäteen on helppo nähdä kuinka he väänsivät kieroon Amerikkalaisten rakkauden vapautta ja oikeutta kohtaan voittaakseen emotionaalisen tuen Neuvostoliiton seikkailulle Espanjassa.

Lukuisten komiteoiden kautta Kommunistinen Puolue keräsi tuhansia dollareita Esoanjan kampanjaansa. Mutta tätä suunnatonta mainoskampanjaa ei olisi voitu rahoittaa lahjoituksilla joita saatiin joukkokokouksilla ja muilla kokoontumisilla, vaikka ne eivät olleet pieniä summia. Minä muistan erään joukkokokouksen (jossa minä puhuin), ja joka pidettiin Opettajien Unionin suojeluksessa. Sen avulla saatiin yli kaksitoista tuhatta dollaria.

Tuli ilmiselväksi, kun kampanja jatkui, että jotkut rahat saatiin muista lähteistä kuin keräyksillä. Tiedetään nyt oikein hyvin että Neuvostoliitto teki kaiken voitavansa saadakseen USA:n ulkopolitiikan yhdenmukaiseksi sen omien petollisten suunnitelmiensa kanssa ja että se ei epäröinyt käyttää juonia tavoitteensa saavuttamiseksi. Se halusi USA:n tukevan Neuvostoliiton politiikka Espanjassa. Minä en ymmärtänyt sitä silloin. Vähäisten tiedonmurujen kautta jotka iskostuivat mieleeni minä lopulta ymmärsin koko kuvan.

Yhtenä esimerkkinä palapalin palasesta josta lopulta muodostui koko kuva on tarina Erica Reedistä, joka palvelee esimerkkinä sadoista vastaavista tapauksista. Sen oli olevinaan avustuslaiva joka niinsanotusti vei ruokaa, maitoa, ja lääkkeitä piiritettyyn Barcelonaan. North American Committee for Loyalist Spain niin sanotusti kustansi laivan. Todellisuudessa Neuvostoliiton agentit rahoittivat sen.

Erica Reed varustettiin New Orleansissa. Siihen aikaan antikommunistit olivat vallassa National Maritime Unionissa Meksikonlahdella, ja laivaan otettiin miehistö jotka olivat joko antikommunistisia tai ei-poliittisia. Tämä ei sopinut Neuvostoliiton agenttien eikä Amerikkalaisteb Kommunistien suunnitelmiin jotka työskentelivät heidän kanssaan. Joten Erica Reed päätettiin tuoda New Yorkiin ja korvata sen miehistö luotettavilla Puoluen jäsenillä.

Tämä pienikokoinen Neuvostoliiton agentti ryppyisessä puvussa joka istui hotellissa New Yorkissa useiden National Maritime Unionin Kommunistien ja Roy Hudsonin kanssa, otti esiin useita sadan dollarin seteleitä suuresta kirjekuoresta ja vaati että luotettava miehistö otettaisiin Erica Reediin, vaikka se vaatisi vanhan miehistön poistamista voimatoimin ja pahoinpitelemällä sairaalakuntoon.

Myöhemmin, minä juttelin erään miehen kanssa joka oli määrätty vaihtamaan miehistö. Eräs ryhmä oli määrätty nousemaan laivaan yöllä. Aseistautuneina patukoilla ja lyijyputkilla, he ryhtyivät työhön. Joiltakin miehistön jäseniltä murtui hampaita, käsivarsia ja sääriluita, ja, kuten tämä pienikokoinen Neuvostoliiton agentti oli suunnitellut, eräät hakattiin sairaalakuntoon. Lisäksi eräs poikajoukko turkistorilta, joille kerrottiin että heidän täytyy taistella fasismia vastaan, kokoontui lähelle East Siden satamalaituria jonne laiva oli telakoitu. he hyökkäsivät niiden miehistön jäsenten kimppuun jotka pakenivat laivalta. He eivät tienneet käyneensä Amerikkalaisten maanmiestensä kimppuun ja olivat hämmentyneitä siitä mistä tässä kaikessa oli kyse.

Ainoastaan kapteenia, vanha Skandinaavi, ei korvattu. Uusi miehistö jonka Unionin New Yorkin toimisto oli värvännyt olivat melkein kaikki myönteisiä kommunismia kohtaan, eräät heistä etsivät tilaisuutta väkivaltaisiin toimiin ja seikkailuun.

Kun Erica Reed lähti New Yorkista, tulliviranomaiset astuivat laivaan. Mutta he eivät löytäneet aseita tai ammuksia, ja laiva lähti vain yhden riidan kera; eräs kommunisti-blondi joka oli päättänyt mennä Espanjaan, ajettiin pois pääinsinöörin hytistä.

Kun Erica Reed oli purjehtinut Gibraltarin läpi ja suuntasi keulansa kohti päämääräänsä, Francon tykkiveneet määräsivät sen pysäytettäväksi. Kapteeni, huolissaan laivansa turvallisuudesta, oli valmis tottelemaan. Kun hän antoi käskyn pysähtyä, eräs miehistön kommunisti-jäsen piti pistoolia kapteenin otsalla ja määräsi: "Proceed to Barcelona."

Tämä Espanjalainen tykkivene, haluttomana takavarimoimaan alusta joka seilasi Amerikan lipun alla, palasi satamaansa saadakseen uusia käskyjä. Kun tämä "avustuslaiva" oli saapunut Barcelonaan, se määrättiin välittömästi lähtemään Odessaan. Ja niin Erica Reed, joka oli niin sanotusti North American Committee for Loyalist Spainin rahoittama, lähetettiin Odessaan todellisen rahoittajansa, Neuvostoliiton käskystä. Espanjalaiset olivat kulutustavaraa.

Niinä vuosina meidän unionin jäsenet pitivät kotikokouksia kerätäkseen rahaa Loyalist Spainille. Sekä Liittoon kuuluvia että kuulumattomia jäseniä kutsuttiin mukaan. Kommunistit ja ei-kommunistit seurustelivat keskenään ja joivat drinkkejä. Silmät kostuivat kun vieraille kerrottiin pommeista joita pudotettiin Bilboan pienten lasten päälle.

Monet Amerikkalaiset ylistivät Kansainvälistä Prikaatia. He eivät ymmärtäneet että ensimmäinen kansainvälinen armeija Neuvostoliiton johdon alaisuudessa oli syntynyt; että huolimatta kaikista kansallisista ala-divisioonista ja kansallisista komissaareista, he olivat Neuvostoliiton komissaarien käskyvallan alla! Oli Lincoln Brigade ja Garibaldi Brigade. Nouseva maailman sotilaallinen kommunistinen johto oli kehittymässä Espanjassa. Siellä oli Thompson USA:lle, Tito Jugoslavialle, Andre Marty Ranskalle, sekä muita joiden oli tarkoitus nousta uusiksi johtajiksi muihin maihin.

Me opettajat värväsimme sotilaita Lincoln-Prikaatille. Sain selville että Sid Babsky Julkisen koulun numero 6 viidennen luokan opettaja oli ollut luokkatoverini lakikoulussa ja hän oli ensimmäisten joukossa jotka lähtivät. Hän ei palennut. Ralph Wardlaw, georgialaisen pastorin poika, lopetti äkkiä koulunsa City Collegessa ja, pakkaamatta edes vaatteitaan, lähti Espanjaan. Kuusi viikkoa myöhemmin me saimme sanan hänen kuolemastaan. Jotkut meidän sijaisopettajistamme värväytyivät ja luovuttivat itsensä Neuvostoliiton agenteille jotka saivat heidät pois maasta passin kanssa tai ilman passia. Pariisissa he menivät tiettyyn osoitteeseen ja heidät ohjattiin rajan yli.

Niinä päivinä kommunisti-tytöillä oli yllään kultaisia vapaus-kelloja (liberty bells) joihin oli kaiverrettuna sanat "Lincoln Brigade" symbolina siitä kun he ylpeästi "taistelivat fasismia vastaan". Eräs meidän lahjakkaista Opettajien Unionin jäsenistä kirjoitti marssilaulun jota me lauloimme kokouksissamme:

Abraham Lincoln elää taas.
Abraham Lincoln marssii.
Suorana hän seisoo ja hänen
suuressa kädessään on ase.
Lincoln-pataljoona takanaan,
hän sotii Espanjan vapauden
puolesta.

http://genus.cogia.net