School of Darkness

Luku 6

PÖRSSIN romahduksella ei ollut välitöntä vaikutusta perheeseeni sillä meillä ei ollut rahaa sijoitettuna osakkeisiin tai velkakirjoihin. Siksi minun ei ollut vaikeaa jättää virkaani Hunter Collegessa vuonna 1930 palvellakseni kirjanpitäjänä New Yorkin lakimiesten ammattikunnassa. Työskentelin nimellistä palkkaa vastaan Howard Hilton Spellmanin toimistossa, joka oli erinomainen lakimies ja kirjoitti siihen aikaan useita säädöksiä liittyen yrityslakeihin.

Siihen aikaan tapasin usein John Toddin, jonka olin tavannut matkallani Euroopassa. Aluksi näytti siltä että meillä oli vain vähän yhteistä, sillä Johnilla oli insinöörin mielenlaatu enkä itse ollut kiinnostunut koneista, ja suhtauduin mekaanisiin laitteisiin eräänlaisena mustana magiana. Mutta pian me löysimme yhteisiä kiinnostuksen kohteita, kuten rakkautemme tätä maata kohtaan, sekä tieto sen ongelmista.

Johnin perhe asui Floydin maakunnassa, Georgiassa. Jo kauan ennenkuin olin käynyt hänen kotonaan minä kuulin hänen kertovan tarinaa siitä kuinka hänen kansansa oli mennyt intiaanien territorioon ja asettunut asumaan maalle kuusikymmentä mailia Atlantasta ja suoraan Shermanin marssireitille. Hän oli kertonut minulle isoisästään joka oli menettänyt käsivartensa Shilohin taistelussa ja isoäidistään joka oli huijannut Shermanin miehiä kun nämä olivat tulleet hänen farmilleen; kuinka hänen isänsä oli muuttanut maansa persikkatarhaksi ja kuinka epäedulliset rautateiden rahtimaksut tuhosivat hänet — georgialaiset persikat mätänivät pelloille samalla kun kalifornialaisia hedelmiä suosittiin.

Kun John pyysi päästä naimisiin kanssani, epäröin. Olin ajatellut vain vähän avioliittoa. Minä ajattelin uraa ja ne olivat yhä päiviä jolloin naisilla oli vaihtoehtoina joko avioliitto tai ura, ei molempia. Mutta jo silloin taloudellinen paine työnsi monet naiset mukaan liike-elämään ja täten rajoittivat heidän aktiviteettiaan kodin rakentajina. Naiset jotka minä tunsin puhuivat vähemmän kodeista kuin väitöskirjoista ja tutkimuksesta. Kuitenkin, siirsin epäilykseni syrjään ja me päätimme avioitua.

Me päätimme olla avioitumatta kirkossa, sillä John oli kiivaan anti-kirkollinen. En pannut pahakseni siviili-avioliittoa; kuten John, pidin itseäni vapaa-ajattelijana.

Eräänä aamuna myöhään syyskuussa me menimme naimisiin piirikunnan notaarin toimistossa New York Cityssä. John seisoi pitkänä ja suorana ja vaaleahiuksisena, ja minä hänen takanaan, pienikokoisena ja tummana. Todistajina olivat kaksi ystäväämme — Beatrice Feldman ja Tri. Louis Finkelstein.

Kun notaari julisti meidät mieheksi ja vaimoksi, koin äkkinäisen vajoamisen tunteen sydämessäni. Miksi? Olinko rynnännyt avioliittoon ennenkuin olin valmis? Oliko syynä se, että tämä seremonia ei ollut sitä mitä minille oli opetettu, joka teki avioliiton? En tiedä. Tiedän että seuraavien kuukausien aikana kasvoin rakastamaan Johnia enemmän kuin uskoin kykeneväni rakastamaan ketään.

Tiesin kuinka omistautunut hän oli Etelälle ja sen ihmisille, ja seremonian jälkeen me menimme käymään hänen kotonaan. En ollut koskaan aiemmin vieraillut Etelässä, mutta nyt minä ymmärsin miksi niin monet sen lapsista muuttivat Pohjoisen kaupunkeihin hankkimaan elantoaan.

Johnin ihmiset eivät olleet plantaasin omistajia eikä heillä ollut vuokratyövoimaa. He omistivat paljon maata ja työskentelivät itse sen parissa. Naiset työskentelivät yhtä uutterasti kuin miehet. Vierailin joidenkin Doddin lasten luona Martha Berry Schoolsissa lähellä Johnin kotia ja minuun teki vaikutuksen näiden ihmisten itsenäisyys ja jääräpäisyys. Koskaan tämän vierailun jälkeen minä en lukenut kammottavaa kirjallisuutta Etelästä ilman suuttumuksen tunnetta vääristyneestä kuvasta jonka se antoi osa-alueesta joka muodostaa suunnattomat voimavarat, ei materiaaliseen vaurauteen vaan ihmisten suoraselkäisyyteen pohjautuen.

John oli kymmenen vuotta vanhempi kuin minä. Hänellä oli paljon kokemusta eri aloilta; hän oli työskennellyt teollisuuskeskuksissa, kuten Akron ja Detroit, ja hän oli palvellut lentäjänä, ensiksi Kanadan RAF:issa, ja myöhemmin USA:n ilmavoimissa. Niinä Ensimmäisen maailmansodan päivinä palveleminen tässä osastossa oli melkein sama kuin itsemurha. Nuorena sotilaana hän näki monien ystäviensä kuolevan. Hän, itse, putosi koneellaan maahan ja sai vaurion selkärankaansa, mikä teki hänestä hyvin kivulle aran ihmisen.

Vuoteen 1932 mennessä perheeni tunsi pulavuosien vaikutuksen. Isäni bisnes hiljeni. John, myös, kohtasi taloudellisia vaikeuksia. Päätin siksi palata virkaani Hunter Collegessa.

Minua hätkähdytti vaikutuksen rajuus joka lamalla oli perheeseni ja niihin jotka olivat ympärilläni. Minä katselin kalpeiden, kireiden kasvojen riviä jotka seisoivat Bowery Savings Bankin suljettujen ovien takana 42. kadulla. Ne muistuttivat minua hermostuneista kasvoista joita olin nähnyt Hampurissa ja Berliinissä muutama vuosi aiemmin. Minä näin miehiä, jotka olivat ilmiselvästi olleet aikoinaan varakkaita, jonottavan keittoa ja kahvia lähetysaseman edessä. Minä näin heidän salakähmäisesti poimivan tupakantumppeja kadulta.

Olin ollut poissa Hunterista pitkän aikaa, ja löysin pian itseni keskusteluista jotka koskivat professoreita alempina olevien taloudellisia ongelmia. Monet opettajat ja muut henkilökunnan jäsenet olivat alipalkattuja eikä heillä ollut takeita työsuhteen pysyvyydestä tai ylennyksestä. Me organisoiduimme ammattiliitoksi (Hunter College Instructors Association) ja minusta tuli yksi sen johtavia voimia. Me saimme myönnytyksiä tämän järjestäytymisen ansiosta ja minut valittiin sen edustajaksi ylemmän tason neuvostoon (faculty council).

Tämä ammattiliitto (The Instructors Association at Hunter) oli luotu siten että nämä kaksi edustajaa ylemmän tason neuvostossa kertoisivat kuinka heidän kollegansa toivoivat näiden äänestävän. Se oli uudentyyppinen organisaatiomalli collegen opettajilla — ruohonjuuritason organisaatio välittömien toimien suorittamiseksi tärkeissä etuoikeuksiin liittyvissä kysymyksissä, ja sellainen jossa keskustelua ei ollut rajoitettu. Eräät ammattiryhmien (tai: professorit) olivat salaa iloisia nähdessään kapinallisen opettajien ryhmän läksyttävän rehtoria (president), sillä myös tässä virassa oli tapahtunut muutos: meillä oli uusi ja erilainen rehtori nyt.

Kun saavuin collegeen ensimmäistä kertaa, President Davis, viranhaltija (incumbent), oli huomattavan korrekti ja herrasmies. Hän oli Protestantti, suvaitsevainen eikä työntänyt nokkaansa toisten asioihin. Opettajat saivat tehdä melkein mitä halusivat koska hän ja he kuuluivat homogeeniseen ryhmään. Se oli 'antaa mennä' järjestelmä jossa presidentti valitsi osastojen johtajat ja nämä vuorostaan valitsivat opettajansa. Heille sallittiin suuri vapaus henkilökohtaisessa elämässään, sekä opetusmenetelmissään. Se oli sen ajan liberaalien taideopistojen tunnustettu kaava.

Mutta Presidentti Davis kuoli 1920-luvun lopulla, ja Tri. John Kieran, hyväntahtoinen vanha herrasmies, joka johti Hunterin Department of Educationia nimitettiin hänen tilalleen. Tri. Kieran oli Katolinen ja jotkin opettajat pitivät hänen valintaansa presidentiksi onnettomuutena. Mutta Tri. Kieranilla oli voimakkaita ystäviä kaupungin johdossa ja luottamusmiehet pitivät häntä voimavarana jatkuvassa taistelussa rahoista jotka hän yritti nyhtää kaupungin budjetista.

Hän ei kuitenkaan elänyt tarpeeksi pitkään saadakseen aikaan minkäänlaisia muutoksia hallinnossa. Kun nuori, elinvoimainen, Tri. Eugene Colligan, Irlannin Katolinen, joka tuli suoraan julkisesta koulujärjestelmästä, valittiin hänen seuraajakseen, vanhassa kaartissa tyrmistyttiin toden teolla. Kytevä antikatolinen hiillos leimahti liekkiin. Se tosiasia että hän tuli julkisen koululaitoksen hallinnosta nähtiin katastrofina tälle kollegalle.

Tri. Colligan ei nähnyt häntä kohtaan suunnatun reaktion luonnetta. Koska hän oli nuori ja elinvoimainen ja onnellinen uudessa asemassaan, hän ryhtyi välittömästi vahvistamaan johtajuuttaan, ja alkoi tuoda uusia ideoita. Mutta pian hän havaitsi seisovansa vasten kivimuuria. Hänen ongelmansa eivät nousseet ainoastaan opettajakunnan vanhan kaartin taholta, vaan myös oppilaiden, sekä kaupungin uusien poliitikkojen taholta jotka nousivat valtaan Fiorello LaGuardian valinnan myötä vuonna 1932, joka oli New York Citylle samaa kuin mitä Rooseveltin hallinto oli maalle.

Se että Washington tunnusti Neuvostoliiton vuonna 1932 sai aikaan suunnattoman muutoksen kommunistien aktiviteetissa meidän collegemme kampuksella. Tunnustus toi arvostusta; se johti sellaisten ryhmien järjestäytymiseen kuten Friends of the Soviet Union (Neuvostoliiton ystävät) jota johtivat insinöörit ja sosiaalityöntekijät ja joka pian laajeni taide- ja tiedemaailmaan, sekä koulujärjestelmään yleisesti.

Hunterissa se loi täydellisesti muuttuneen tilanteen oppilaiden, henkilökunnan ja hallinnon sisällä. Collegessamme aloitteen tekijöinä ei ollut kukaan henkilökunnasta — eivät edes nuoret opettajat — sillä joukossamme ei ollut ketään joka olisi kuulunut Kommunistiseen puolueeseen. Mutta kommunisti-opiskelijat ryhtyivät työhön ja ennen pitkää heillä oli suunnaton vaikutus näihin samoihin nuoriin opettajiin. Henkilö kuulee toistuvasti millainen vaikutus opettajilla on oppilaisiin. Tänä varhaisena kommunistisen vaikutusvallan aikakautena kampuksella Hunterin oppilailla ja City Collegen oppilailla oli paljon suurempi vaikutusvalta opettajiin.

Miltei yhdessä yössä ja pinnalta katsoen tyhjästä, nousi organisaatio. Ryhmät nimeltä Young Communist League ja League for Industrial Democracy — organisaatio jonka alkuperä oli Englannissa Fabianilaisten keskuudessa — ilmaantuivat keskellemme, pieniä asialle omistautuneita nuorten ihmisten joukkoja. Tämä johti pian opiskelijoiden suuriin ryhmiin (mass groups of students) jotka alkoivat vaatia oikeutta saada pitää kokouksia kampuksella; jos lupaa ei annettaisi, he tapaisivat ulkopuolella ja protestoisivat hyvin äänekkäästi.

Olin hyvin tietoinen yhdestä asiasta: nämä organisaatiot eivät nousseet spontaanisti; jokin luova ryhmä oli niiden takana. Mutta oli totta että opiskelijoiden vastaus oli spontaani ja nopea. Pian välinpitämättömälle kampukselle oli ilmaantunut opiskelijoiden ryhmä joka näytti välittävän, uskovan asioihin, olevan halukas työskentelemään ja kärsimään sen vuoksi mihin he uskoivat ja mistä he välittivät. Ennen pitkää he olivat tartuttaneet kaikki oppilaat (the entire student body).

Siihen aikaan olin syvällä opettajien taistelussa saada heille pieni määrä taloudellista turvaam ja tunsin suurta yhteenkuuluvuutta näiden oppilaiden kanssa. He olivat "laman lapsia" jotka olivat nyt päättäneet ottaa asiat omiin käsiinsä. He halveksivat aiempaa sukupolvea joka oli testamentannut heille niukkuuden ja laman perinnön. Heille ei tarjottu toiveita tulevasta urakehityksestä. Ja nyt, tämän uuden toiveen kautta joka pyyhki läpi kampuksen, he aikoivat tehdä jotakin auttaakseen itse itseään.

Se mitä he tekivät kehittyi hyvin hitaasti mutta se oli tämä: he alkoivat alitajuisesti liittoutua proletariaatin kanssa, työläisten kanssa. Ja tästä syntyi intellektuaalinen proletariaatti joka seuraavina vuosina olisi satojen kommunististen organisaatioiden selkäranka — ja joka, todellakin, tuottaisi aktiivisia miehiä ja naisia seuraavien kahdenkymmenen vuoden massaliikkeisiin.

Muut olivat kuulleet siitä kun olimme onnistuneesti järjestäytyneet Instructors Associationin alle, ja meitä lähestyivät pian muiden kaupungin opistojen edustajat pyytämään apua. Seurauksena oli komitea joka pyrki yhdistämään kaikkien New York Cityn julkisten koulujen opettajien ponnistelut.

Lähes välittömästi tätä kaupungin kattavaa ryhmää lähestyi ryhmä yksityisistä opistoista. Tämä lähestyminen tapahtui Margaret Schlauchin kautta New Yorkin Yliopistosta, joka järjesti tapaamisia johon osallistui edustajia Columbia Universitystä, Long Island Universitystä, sekä kaupungin opistoista. Me pidimme useita kokouksia joissa me keskustelimme älymystön ahdingosta. Miesten ja naisten joukossa jotka kokoontuivat yhteen oli monia kykeneviä nuoria ihmisiä: Howard Selsam, joka on nyt Jeffersonin Yhteiskuntatieteellisen koulun johtaja; Margaret Schlauch, joka on tänään (vuonna 1954) Krakovan Yliopiston johtaja; hänen nuorempi sisarensa Helen joka myöhemmin avioitui Infelsin kanssa (Albert Einsteinin työtoveri) joka myös opettaa Puolassa. Sidney Hook oli ryhmän jäsenenä hetken ja sitten hän lähti. Yhdessä me suunnittelimme perustavamme Yliopisto-opettajien maanlaajuisen kattojärjestön (American Association of University Teachers) taistellaksemme alemman tason college-henkilökunnan etujen puolesta.

Jostakin syystä tämä organisaatio jäi lyhytaikaiseksi. Korvatakseen sen Margaret Schlauch kutsui koolle ryhmän jäljelle jääneet jäsenet ja ehdotti uuden tyyppistä organisaatiota. En silloin ymmärtänyt kuinka pyörät pyörien sisällä liikkuivat mutta minä tunsin että jotakin uutta oli tullut kuvaan mukaan. Outoja ihmisiä tuotiin pieniin kokoontumisiin Margaretin kotona ja vaikka me kaikki muut olimme opettajia ja collegen työntekijöitä, näillä uusilla henkilöillä ei ollut mitään tekemistä opistojen kanssa. He alkoivat värväämään ryhmäämme taisteluun fasismia vastaan.

Yhteen kokouksista Margaret toi riutuneen näköisen naisen joka puhui maanalaisesta liikkeestä fasismia vastaan. Hän puhui auktoriteetin ilmapiiri ympärillään. Ilman sitä Harriet Silverman olisi näyttänyt mitättömältä rumuuteen asti, mutta hän kantoi tätä auktoriteetin ilmapiiriä yllään kiin magista verhoa, ja se muutti hänet. Hän osaoittautui erilaiseksi henkilöksi verrattuna niihin joita olin tavannut organisaatio-työssä. Hän puhui miehestä jota hän kutsui aviomiehekseen, miehestä nimeltä Engdahl, joka oli silloin Euroopassa tehdäkseen propagandaa Scottsboron tapauksen (Scottsboro Case) puolesta. Kuten tämä nainen, mies oli, sain myöhemmin selville, maailman kommunistisen liikkeen kansainvälinen agentti.

Harriet otti minut kohteekseen ensimmäisenä. Hänen kutsustaan minä lupasin käydä hänen kotonaan. Kun hän nousi seisomaan lähteäkseen pois minä katsoin hänen kulunutta takkiaan, muodotonta hattuaan, ja minua liikutti hänen silminnähtävä asialle omistautumisen tunne.

Hän edusti aikakautemme uutta askeettista arkkityyppiä, lajia jonka minä havaitsin vallitsevaksi Kommunistisessa puolueessa. Hän asui pienessä uudelleen muokatussa asunnossa East Sidella ja minä kiipesin neljä jyrkkää portaikkoa päästäkseni sinne. Tässä huoneessa oli eristäytynyt (tai: luostarimainen) ilmapiiri; seinät olivat täynnä kirjahyllyjä joista minä havaitsin Leninin kaikki teokset, Karl Marx, Engels, Stalin, Bimban History of the Labor Movement sekä muita kirjoja sosiologiasta ja työväenliikkeestä. Siellä ei ollut mitään pinnallista. Ei ollut runoja. Eräällä seinällä roikkui surikokoinen kuva Leninistä, punaisten lippujen kera joissa oli sirppi ja vasara.

Harriet oli sairas kun kävin hänen luonaan. Hän istui vanha flanellinen kylpytakki yllään ja puhui kiihkeästi suunnitelmista uudistaa maailma. Minuun teki vaikutuksen se että hän ei ollut kiinnostunut omasta köyhyydestään, ja ajatteli ainoastaan maailman työläisiä. Äkkiä minä tunsin että pyrkimykseni lisätä muutamien college-opettajien palkkoja olivat merkityksettömiä. Hän sai minut tuntemaan häpeää siitä että minulla oli hyvä työ ja mukava asunto. Olin niin liikuttunut että vaadin häntä ottamaan kaikki rahani jotka minulla oli mukana.

Harriet ehdotti että ryhmän college-opettajia jotka kokoontuivat Margaretin kotona pitäisi organisoida antifasistinen kirjallisuus-komitea tarkoituksena suorittaa tutkimusta, kirjoittaa pamfletteja ja kerätä rahaa.

Hän kertoi minulle suoraan olevansa Kommunisti. "En pelkää leimoja," minä vastasin. "Liittyisin itse paholaisen joukkoihin taistellakseni fasismia vastaan."

Kun kysyin Harrietilta kuinka antifasistiseen toimintaan kerätty raha jaettiin, hän sanoi: "Puolueen ja sen kontaktien kautta."

Saatoin näyttää skeptiseltä, sillä hän kysyi nopeasti: "Haluaisitko tavata Earl Browderin?" Minä vastasin myöntävästi, ja me sovimme tapaavamme hänet seuraavalla viikolla kommunistien päämajassa 12. kadulla.

Kun Harriet ja minä menimme sinne, me nousimme yhdeksänteen kerrokseen sellaisella joka näytti enemmän tavarahissiltä kuin tavalliselta hissiltä. Tässä koko rakennuksessa, joka oli nukkavieru, minä tunsin saman asialle omistautuneen köyhyyden ilmapiirin jonka olin löytänyt Harrietissa, hänen likaisenharmaissa (drab) vatteissaan ja ikävänharmaassa (drab) asunnossa josa hän asui. Se oli ehdottomasti kansasta ja kansalle, minä ajattelin.

Earl Browder ei näyttänyt siltä millaiselta odotin Kommunistisen puolueen johtajan näyttävän. Rauhallisten, ajatuksiin vaipuneiden kasvojen ja harmaan hiustukon kera hän oli juuri sellainen kuin ihmisillä on mielikuva pienen Keskilännen collegen professorista.

Me puhuimme monista asioista — meidän antifasistisesta komiteastamme, sen roolista taistelussa tyranniaa vastaan, tarpeesta olla hyvissä väleissä kaikkien valtioiden kanssa jotka vastustivat fasismia. Se oli lämminhenkinen, mukava keskustelu ja kun me lähdimme, Earl Browder meni hissiin kanssamme, sanoen meille näkemiin ystävällisen hymyn kera.

Antifasistisen kirjallisuuskomitean kokouksissa me tiesimme että joukossamme oli kommunisteja, mutta pidettiin epäkohteliaana esittää kysymyksiä, ja he huolellisesti teeskentelivät että eivät olleet jäseniä, kenties valmentaakseen meitä muita. Meidän komiteamme kirjoitti useita pamfletteja, mutta tärkeä asia mitä me teimme oli kerätä tuhansia dollareita asiallemme ja levittää sen propagandaa.

Vähitellen college-opettajat jotka saapuivat näihin yhä mielenkiintoisimmiksi käyviin kokouksiin tunsivat tarpeen yhä suurempaan omistautumiseen. Se oli kutsu viattomien aktioon — ja edes tänään en tiedä kuinka monet heistä olivat viattomien joukossa.

Joskus kun me kasvoimme jännityksesä (grew excited), ja kun epäilykset tulivat, Margaret nosti viileää ääntään, joka oli yhtä sovinnainen ja jäykkä kuin hänen järjestönsä (D.A.R. — Daughters of the American Revolution) joka oli taustalla. Hän kykeni aina vähentämään jännitystä ja tyynnyttää epäilykset jollakin yksinkertaisella sivistyneen äänensä huomautuksella.

Toteuttaakseni Anti-Fascist Literature Committeen työtä minä värväydyin rahankeruukampanjaan jota Harriet Silverman valvoi. Minä järjestin kokouksia ja sosiaalisia tilaisuuksia kotonani jossa me jaoimme syötävää (refreshments) ja propagandaa vastineeksi rahasta. Näihin kokouksiin Harriet alkoi tuoda monia hyvin puettuja, sivistyneitä Kommunisteja. Meidän uusien vieraidemme joukossa oli lääkäreitä ja lakimiehiä ja liikemiehiä, ja siellä oli aina joitakin Puolueen funktionäärejä, kuten Harriet, kuluneissa vaatteissaan, askeettinen ja asialleen omistautunut ilmapiiri ympärillään, joka sai meidät muut tuntemaan kuinka paljon enemmän he uhrasivat kuin me, pienporvaristo. Tuli myös muita kommunistien arkkityyppejä, kuten miehiä ja naisia taidemaailmasta — laulajia, muusikkoja, tanssijoita, jotka vierailivat meillä klubi- ja teatterikeikkojen välissä ja lisäsivät häivähdyksen glamouria.

Sekoittuneena tähän porvarilliseen elementtiin oli eräs toinen ryhmä jotka jättivät erilaisen glamourin tähän kokoontuneeseen ryhmään. Nämä olivat todellisia proletariaatteja — lastaajia, maalareita, putkimiehiä, laivausavustajia ja merimiehiä. Nuorille college-opettajille jotka olivat näennäisesti näiden kokousten rahoittajia annettiin tunne osallistumisesta elämän todellisten voimien joukkoon. Tässä Filosofian tohtoreiden ja putkimiesten apulaisten sekamelskassa oli olemassa erojen tasoitus (a leveling of distinctions). Yhteinen perusta jonka varaan me kokoonnuimme oli, että mennyt yhteiskunta oli ollut paha, nykyinen oli korruptoitunut; ja tulevaisuus olisi elämisen arvoinen ainoastaan jos siitä tulisi kollektiivi.

Työttömyys-neuvostoja perustettiin maanlaajuisesti. New Yorkissa, Entisten huoltomiesten liitto (Ex-Servicemen’s League), joka oli organisoinut marssin Washingtoniin, oli erityisen aktiivinen. Työskennellessäni tämän ryhmän kanssa, ohjelmassa jonka tavoitteena oli saada elinoloihin parannusta, minä aloin kohdata joitakin outoja ja mielenkiintoisia hahmoja.

Kenties Paddy Whalen edusti parhaiten sen ajan Kommunistien maalauksellista (tai: elävää) elementtiä. Hän oli pienikokoinen irlantilainen, Hooversvillen pormestari kuten he nimesivät tämän hökkelikylän Jerseyn nummilla. Hänellä oli tunkeutuvat mustat silmät. Hän joi liikaa ja söi liian vähän. Omalla tavallaan, hän oli omistautunut työväenliikkeelle; hän oli kuulunut aikoinaan IWW:hen (Industrial Workers of the World), liike jolla oli oletettavasti vastakkaiset päämäärät kommunisteihin nähden. Mutta 1930-luvun alussa kaikki ihmiset jotka olivat mukana uudenlaisissa liikkeissä (unorthodox movements) tai jotka olivat menettäneet siteensä yhteiskuntaan — olivat he sitten syndikalisteja, anarkisteja, tai sosialisteja, joutuivat vedetyksi mukaan järjestäytyneen kommunistisen liikkeen syklonin raivoon. Ilman omaa positiivista ohjelmaansa heidät vedettiin hyvin integroituneen, hyvin rahoitetun liikkeen imaisemaksi josta tehtiin äkkiä laillinen USA:n tunnustettua Neuvostoliiton.

Paddy Whalen tuli Keskilännestä. Koska hän oli ollut aikoinaan katolinen, hän väitteli opista pappien kanssa, kuitenkin hän kerjäsi apua kaikkia uskontoja edustaville lakkolaisille. Säälittävän laatikoista ja tynnyreistä kyhätyn pormestarina, hän pukeutui suurella arvokkuudella halpaan (tai: käytettyyn) koppahattuun ja päällystakkiin joka ulottui hänen olkapäilleen. Päämajassaan hän antoi haastatteluja lehdistölle ja ha havaitsivat hänet hyväksi uutisaineistoksi. Joskus, minä oletan, hän antoi uutta rohkeutta ahdinkoon ajautuneiden kansalaisten sydämiin. Hän sai heidät näkemään itsensä joukkona Robin Hoodeja, eikä hylättyinä epäonnistujina.

Prosessissa jossa maata valmistellaan vallankumoukseen, Kommunistinen Puolue yrittää värvätä massoja. Se pyrkii värväämään syrjäytyneitä ihmisiä, sillä näillä on vain vähän menetettävää ja he ovat ensimmäisiä jotka antautuvat organisoidulle jännitykselle. Mutta Paddylle vapaus merkitsi paljon. Hän oli halukas puolustamaan sitä nyrkein. Epäilen että Paddy ei olisi kauan suostunut palvelemaan kommunistien orjuuden maailmanlaajuista suunnitelmaa.

Minä kuulin kerran erään Puolueen johtajista sanovan hänestä: "Hän on loistava toveri auttamaan vallankumouksen toteuttamista, mutta sen jälkeen kun kumous on saatu aikaan me tapamme hänet koska hän välittömästi jatkaisi peruuttaakseen sen."

Heidän ei tarvinnut tappaa häntä; toinen valta teki sen. Kun Toinen maailmansota tuli, Paddy ei halunnut piiloutua "Liiton selän taakse". Hän värväytyi jo kauan ennen kuin kauppa-aluksilla oli saattueita tai ilmatorjuntatykkejä puolustautumiseen. Hänen laivansa upposi palavan öljyn keskellä ja hän meni laivansa mukana. Kuinka hän olisi nauranut nähdessään hallituksen, oman liittonsa ja kommunistien painostuksesta, nimeävän kuljetusaluksen hänen mukaansa! Sillä Puolue kykeni hyödyntämään jopa hänen mainettaan saadakseen lisä väkeä joukkoihinsa.

Oli monia muitakin Paddyn lisäksi jotka Puolue sai satimeen, joko halusta tai tarpeesta. Niihin kuuluivat työttömyys-neuvostot, taistelijat fasismia vastaan, ulkomailla syntyneet, sekä rodulliset ja uskonnolliset vähemmistöt jotka joutuivat sen loitsun alle. Jopa tänään minä voin ymmärtää vetovoiman joka sillä oli proletariaatin älymystöön. Oli ikäänkuin suuri perhe olisi toivottanut heidät tervetulleeksi jäseninä.

Minä usein ihmettelen uhrauksia joita nämä Kommunistisen Puolueen jäsenet tekivät. Luokallani Hunterissa oli Nuorten kommunistien liigan jäseniä jotka käyttivät ruokarahansa ostaakseen paperia ja mustetta ja muita tarvikkeita propaganda-lehtisiin. Heidän riutuneet kasvonsa tekivät kipeää sydämessäni. Heidän puolisydäminen osallistumisensa opintoihin, heidän toistuvat poissaolonsa tunneilta, heidän akateemisen uransa uhraaminen jonkun tehtävän täyttämiseksi joka oli määrätty heille, oli surullista nähtävää. Minä näin kun kylmät puolueen sekatyöläiset käyttivät hyväkseen nuoria college-tyttöjä. He olivat kulutustavaraa, ja heidän tilalleen tulisi muita, suurisilmäisiä, innokkaita nuoria ihmisiä joilla oli halu uhrautua.

Minä muistan erityisesti erään irlantilaisen "Katolisen" tytön, työttömien organisoijan ja joukko-mielenosoitusten johtajan. Helen Lynch kärsi tuberkuloosista, mutta hän ei koskaan lopettanut työskentelyä Puolueen eteen kunnes hän kuoli. Sitten Kommunistit julistivat hänet marttyyriksi.

Oli totta että se oli tarttuva asia, tämä toveruus (comradeship), sillä niin usein se auttoi suorassa ahdingossa, kuten Rent Parties joissa Kommunistit keräsivät rahaa maksaakseen joidenkin toverien vuokran. Tällainen henkilökohtainen apu auttoi voittamaan "funktionäärien" käskyjen hedelmättömyyden (tai: kuivuuden), arvonimi joka annettiin byrokraateille, ydinjoukolle (skeleton staff) joka on valmiina ottamaan vallan sitten kun vallankumous tulee.

Hunterissa minä jatkoin aktiivisena Opettajien liitossa (Instructors Association) parantaakseni college-opettajien elinoloja. Pian useat kommunisti-opettajat kutsuivat minut osallistumaan kokouksiin Viidelleööä Avenuella jossa minä tapasin niin kutsutun Luokkahuoneen Opettajien liiton (Class Room Teachers Association) johtoa. Pinnalta katsottuna tämä oli opettajien ruohonjuuritason liike, mutta heille opetettiin joukko-aktioiden tekniikoita ja heidät oli huolellisesti organisoitu luokkataistelun filosofian pohjalta. He olivat kurinalainen joukko joka oli salaa liitossa Trade Union Unity Leaguen kanssa jota johti William Z. Foster.

Näillä Luokkahuoneen Opettajilla oli kaksi tehtävää: käännyttää huomattava määrä opettajia kannattamaan ongelmien ratkaisua vallankumouksen kautta, sekä värvätä mahdollisimman monta jäsentä Kommunistiselle puolueelle. Eräät näistä opettajista olivat myös Opettajien Unionin Paikallisosasto 5:n jäseniä (Teachers Union Local 5 of the American Federation of Teachers) ja täten he muodostivat järjestäytyneen vähemmistö-opposition ensisijaisesti ei-kommunistisessa johdossa.

Kuten kaikki Punaiset unionit 1930-luvun alkupuolella, Class Room Teachers Association auttoi antamaan julkisuutta jokapäiväisen elannon hankkimiseen liittyviin ongelmiin jotka olivat akuutteja siihen aikaan. Kaupungissa oli paljon työttömiä opettajia, sekä suuri määrä sijaisopettajia jotka Opetuslautakunta palkkasi pienellä palkalla. Tällaisia asioita Punainen organisaatio käytti hyödykseen kun konservatiiviset organisaatiot olivat liian typeriä toimimaan.

Class Room Teachers Association lähetti suuren määrän delegaatioita Opetuslautakuntaan. Se kävi hyökkäykseen kaupungin viranomaisia vastaan ja tappeli siihen aikaan arvostetun, Lefkowitzin ja Linvillen alaisuudessa toimivan Opettajien Unionin kanssa. Opettajat kuten Celia Lewis, Clara Richer, ja Max Diamond nousivat Punaisen vähemmistön johtoon Paikallisosastossa (within the A. F. of L. Teachers Union). Organisoimalla työttömiä opettajia ja taistelemalla saadakseen heidät Liittoon, tuli selväksi että Punaiset ennen pitkää hallitsisijat Opettajien Unionia.

Minusta ei tullut Kommunistia yhdessä yössä. Se tapahtui vähitellen. Koulutukseni ja yhteyteni valmensivat minut hyväksymään tämän materialistisen filosofian. Nyt tuli uusia syitä hyväksymiselle. Olin kiitollinen kommunistien tuesta Opettajien amamttiliiton sisäisissä valtataisteluissa. MInä ihailin monien Puolueeseen kuuluvien epäitsekästä omistautumista. He ottivat minut sisäpiiriinsä ja saivat minut tuntemaan oloni kotoisaksi. En ollut kiinnostunut mistään Puolueen pitkän aikavälin tavoitteista mutta minä toivotin tervetulleeksi heidän apunsa välittömissä asioissa ja ihailin heidän rohkeuttaan. Ennen kaikkea minä kunnioitin tapaa jolla he taistelivat kaupungin unohdettujen ihmisten puolesta. Joten en väitellyt heidän kanssaan "proletariaatin diktatuurista" josta he puhuivat, tai sen vaikutuksista.

Tietysti, jotkin ystäväni eivät olleet tyytyväisiä uudesta suunnastani. Eräänä päivänä, kun Ruth Goldstein ja minä olimme kävelemässä pitkin 68. katua hän puhui katkeraan sävyyn uusista yhteyksistäni.

"Sinä olet mennyt liian syvälle, Bella," hän sanoi. "Sinä tulet satuttamaan itseäsi. Odota ja näet!"

Minä nauroin hänelle. "Oh, Ruth, olet liian kiinnostunut ylennyksistä ja arvonimistä. Elämässä on muutakin." Hän pyysi vastausta: "Entäpä tämä yhden puolueen järjestelmä jota he kannattavat?"

"Tuota, sinä tiedät että meillä todellisuudessa on vain yksipuoluejärjestelmä Amerikassa juuri nyt," minä vastasin kärkevästi. "Muistatko Harvardin professorin joka sanoo että kumpikin poliittinen puolue muistuttaa tyhjää pulloa jossa on vain erilainen etiketti?"

Ruth jatkoi väittelyä ja lopulta minä sanoin: "Oh, Ruth, olen kiinnostunut ainoastaan tästä hetkestä. Se mitä Kommunistinen Puolue sanoo tulevaisuudesta ei ole minulle tärkeä. Amerikkalaisten järki lopulta voittaa. Mutta nämä ihmiset ovat ainoita jotka tekevät yhtään mitään tämän päivän mädäntyneiden olojen suhteen. Tämä on syy miksi olen heidän kanssaan, ja," minä päätin painokkaasti, "tulen pysymään heidän kanssaan."

En tietenkään ollut ainoa Amerikkalainen joka ajatteli voivansa kulkea samaa polkua niiden hyvien asioiden suhteen joita Kommunistit tekivät ja sitten hylätä heidän päämääränsä. Se oli naivi idea ja monet meistä olivat naiveja. Keski kauan ennenkuin päähäni iskostui että sitten kun lähdet marssimaan heidän kanssaan, ei ole helppoa paluuta. Opin vuosien myötä että jos kaadut maahan väsymyksestä, heillä ei ole aikaa nostaa ylös kompastunutta toveriaan. He yksinkertaisesti marssivat hänen ylitseen.

Surullisin tilanne jonka näin Puolueessa olivat nämä sadat nuoret ihmiset jotka halusivat innokkaasti tulla käytetyksi. Ja Puolue käytti tätä anonyymien ihmisten massaa välittömiin päämääriinsä. Ja niin nuoret ihmiset poltettiin loppuun ennenkuin he saavuttivat aikuisuuden. Mutta minä näin, myös, kuinka suunnaton oli niiden ihmisten joukko jotka halusivat uhrautua. Suuri osa Puolueen voimasta, tietenkin, on peräisin tästä ihmisten riistämisen armottomuudesta.

Useita kertoja minua lähestyttiin ja pyydettiin liittymään Puolueeseen tavallisena jäsenenä. Kun suostuin liittymään Puolueeseen, sain yllätyksekseni tietää että Harriet Silverman oli laittanut asialle stopin. Olin hänen 'kontaktinsa'. Hän sanoi ottaneensa asian esille "keskuksessa" ja siellä päätettiin että minä en liittyisi Puolueeseen. Harriet antaisi minulle Marxilaista kirjallisuutta ja ohjeeni. Oli tarkoitus että minua ei pidettäisi Kommunistina.

En koskaan antautunut petoliseen peliin (I had never indulged in double dealing). Minusta näytti että jos olisin yksimielinen Puolueen kanssa, paras tapa osoittaa sitä olisi liittyminen. Kuitenkin, minä vastahakoisesti hyväksyin määräyksen. Sillä minä tiesin jotakin taistelusta organisoida työväenliike Amerikassa, sen analogian nojalla jota Puolue alkoi edustaa mielessäni työläisten organisaationa jota samoin ahdistelivat miehet jolla oli valtaa ja rahaa.

En voinut siihen aikaan tietää, kuten tiesin myöhemmin, kuinka rikkaat miehet käyttävät kommunistsita liikettä taivuttamaan työläiset heidän tahtonsa alle. Joten minä aivan vapaaentoisesti omaksuin kliseet siitä että salailu oli tarpeen työläisluokan vihollisten brutaaliuden ja raakuuden vuoksi. Minä pian opin että jäsenet jotka paljastettiin julkisuuteen eivät olleet tärkeitä Kommunisteja.

Harriet lohdutti minua statuksestani suhteessa Puolueeseen, sanoen että minut täytyy säästää todellisia tehtäviä varten eikä minua saa tällä hetkellä paljastaa. Joten minusta ei tullut idealistisen ryhmän jäsentä josta olin ylpeä, vaan salaisen, hyvin organisoidun maailmanvallan työkalu. Harriet antoi minulle kirjallisuutta, otti rahalliset lahjoitukset joita olin kerännyt, antoi minulle ohjeita.

Eräänä päivänä minä sattumalta juoksin erään naapurini, Christopher McGrathin luokse, joka asui Bronxin piirikunnassa. Muistan hänet poikana kadullamme joka oli kiskonut hiuksiani kun olin lapsi. Tämän satunnaisen kohtaamisen aikana hän oli naimisissa ja toimi sinä vuonna Education Committee of the Assemblyn puheenjohtajana.

Me juttelimme vanhoista ajoista, ja minä pyysin häneltä apua opettajillemme. Hän oli halukas auttamaan. Tietenkään hän ei tiennyt mitään kommunistisista sympatioistani. Seuraavana päivänä hänen toimistollaan me laadimme asetuksen college-opettajien viran vakinaistamisesta jonka hän lupasi ottaa käyttöön seuraavana maanantai-yönä.

Olin yllättynyt tästä nopeudesta ja vielä yllättyneempi nopeudesta jolla sana asetuksesta Levisi Hunterin kampuksela. Pian tämän jälkeen minut kutsuttiin Presidentti Colliganin toimistoon ja minulle kerrottiin että meidän asetuksemme oli antanut vakinaisen viran koko henkilökunnalle Presidenttiä lukuun ottamalla!

Me päivitimme tätä asetusta ja lopulta uusi muoto tyydytti myös Presidenttiä, ja sen pariin kuuluivat nyt professorit, opettajat, ja muu collegen henkilökunta. Mutta mielenkiintoinen asia oli tapa jolla minuun katsottiin kampuksella. Niinä päivinä opettajat olivat kaukana juridisesta prosessista ja tiesivät siitä vain vähän, ja pitivät sitä hyväntahtoisena magian muotona.

Taistelu asetuksen hyväksymisen puolesta antoi uutta nostetta college-opettajien kaupungin laajuisille organisaatioille. Minulla oli joitakin myrskyisiä istuntoja kotonani kolmen kaupungin collegen kommunisti-edustajan kanssa. Me väittelimme myöhään yöhön muutosehdotuksista. Tästä tavasta, jossa väiteltiin saivartelevien perfektionisrien kanssa oli tulossa yleinen kokemus kommunistisessa elämässä; raportit ja päätökset valmisteltiin aina ryhmän toimesta ja toverit riitelivät jokaisesta sanasta saavuttaakseen poliittisen ilmaisun tarkkuuden.

Kuitenkin, yhteisten ponnistelujen tuloksena, virkojen vakinaistamis-asetus hyväksyttiin ja yhteiset ammattiliitot (joint Instructors Associations) järjestivät voitonjuhlat Viidennen Avenuen Hotellissa. Asetuksen allekirjoitti Kuvernööri Lehman omalla vuorollaan.

Havaitsin että minua pidettiin nyt juridisena asiantuntijana. Onnistumiseni auttoi nostamaan minut uuteen virkaan, Opettajien paikallisosasto 5:n juridiseksi edustajaksi. Olin nyt Paikallisosaston (A. F. of L. Teachers Union) viranomainen ja tästä syystä yhä tärkeämpi henkilö Puolueelle.

http://genus.cogia.net