School of Darkness

Luku 5

Syksystä 1927 kesäkuuhun 1930 osallistuin New Yorkin yliopiston oikeustieteelliseen tiedekuntaan ja opetin Hunter Collegessa. Se oli ajanjakso jolloin olin syvästi mukana oman opistoni oppilaiden aktiviteetissa — ajanjakso jolloin en ollut ainoastaan ohjeiden antaja, vaan palvelin neuvojana monille heistä, yksilöllisesti ja heidän ryhmä-toiminnoissaan.

Nuorena ohjeiden antajana jota hämmensivät ristiriitaiset virrat intellektuaalien joukossa minä käännyin Sarah Parksin puoleen saadakseni neuvoja ja selkeyttä. Mutta tämä opettaja jota olin ihaillut kun olin vasta-alkaja, oli sekaantunut riitoihin liittyen collegen palkka- ja ylenemispolitiikkaan. Nämä olivat aiheita joista en ollut kiinnostunut siihen aikaan, sillä minä rakastin asemaani opettajana niin paljon että palkakysymys näytti toisarvoiselta. Mutta Sarah oli liekeissä liittyen arvoaseman ja palkan epätasapainoon, että hänen vuokseen minä yritin kiinnostua näistä aiheista.

Tämä oli ajanjakso jolloin tapasin miehiä ja naisia jotka keskustelivat ajatuksista ja elivät epätavanomaista elämää. Se oli ajanjakso jolloin rakkaus kirjallisuuteen, taiteisiin, ja mielenkiintoon Venäjän vallankumousta kohtaan riitti tekosyyksi jättää koti ja elää pienissä, ahtaissa asunnoissa Greenwich Villagessa. Se oli ajanjakso jolloin me vietimme pitkiä tunteja, yö toisensa perään, istuen takan ääressä jossakin Villagen ullakkohuoneessa, keskustellen loputtomasti.

Sarah oli ollut yksi meistä, mutta nyt hänen sekaantumisensa collegen politiikkaan oli muuttunut epätoivoiseksi. En ajatellut että tilanne vaati sellaisia äärimmäisiä tunteita joita hän uhrasi siihen. En tiennyt silloin että, minä myös, tulisin seuraamaan hänen jalanjälkiään. Siihen aikaan minä tunsin vain että tietynlainen tyhjyys hänen elämässään heitti hänet väkivaltaisesti tilanteeseen jossa hän eli. Minulla oli taipumus vetäytyä meidän läheisistä ystävyyssuhteista sekä vaalia uusia ystävyyssuhteita jotka olivat rakentuneet perustalle jotka hän oli auttanut rakentamaan.

Kun tammikuussa 1928 hän teki itsemurhan, minut heitettiin emotionaaliseen syöksykierteeseen. Tunsin syyllisyyttä siitä että en ollut viettänyt enempää aikaa hänen kanssaan. Vaikka olin pettänyt hänet, olin katkera niitä kohtaan collegessa joiden puoleen hän oli kääntynyt saadakseen myötätuntoa ja jotka, sen sijaan, olivat sulkeneet oven hänen edessään. Hänen kuolemallaan oli suunnaton vaikutus niihin meistä joihin hän oli tehnyt vaikutuksen. Me tunsimme että Sarahilla oli intellektuaalista rohkeutta uskoa uuteen tulevaan kollektiiviseen yhteiskuntaan, mutta ei käytännön rohkeutta jota vaadittiin tullakseen ryhmän kurinalaiseksi jäseneksi. Me tunsimme että hän ajatteli kollektivistina mutta taisteli individualistina ja meidän kieroutuneessa arviossamme koskien ihmiselämää me tunsimme että tämä oli hänen virheensä. Me emme ymmärtäneet että elämästä oli tullut hänelle sietämätöntä koska hänen ajatusmaailmansa epäjärjestys johti väistämättä itsetuhoon.

Varovaisena jotta en seuraisi polkua joka johti hänen itsemurhaansa, valitsin pidemmän, petolisemman, mutta kuitenkin yhtäläisen tien tuhoon. Minä kieltäydyin palaamasta takaisin samaa tietä siihen pisteeseen josta lähdin väärän ajattelun polulle. En tiennyt silloin että tämä toisi ainoastaan epäharmoniaa, hämmennystä ja tappion.

Vuodet 1928 ja 1929 olivat täynnä hämmennystä ja rumuutta. Käännyin yhä enemmän epätoivoa sisältävän kirjallisuuden pariin. Yritin kirjoittaa, mutta sain selville että minun sisäinen hämmennykseni heijasteli työssäni. Ensimmäistä kertaa elämässäni näin tulevaisuuden pelottavana. En löytänyt iloa juuri mistään. Minun työni oikeusopillisessa koulussa oli keskinkertaista. Hunter Collegessa luokat muuttuivat yhä suuremmiksi eivätkä oppilaat jotka tulivat muista kouluista olleet hyvin valmistautuneita. Tunne sitoutumisesta opiskeluun väheni.

Monet tulivat collegeen koska he halusivat täyttää vanhempiensa toiveen, jotka olivat itse saaneet vähäisen koulutuksen mutta halusivat että heidän lapsillaan olisi college-tason koulutus. Olin tietoinen siitä että yhä suurempi joukko nuoria ihmisiä astui sisään collegeen yhtä automaattisesti kuin he astuivat sisään peruskouluun ja lukioon. Olin tietoinen standardien laskusta. Oli vain pohdintaa koskien college-koulutuksen tarkoitusta ja tavoitteita, eikä käytännössä uhrattu lainkaan ajatuksia ilmaisille piirikuntien collegeille.

Keväällä 1930 minä pyysin saada vapautuksen collegesta ja lähdin ystäväni Beatricen kanssa Eurooppaan. Typerällä tavalla minä toivoin löytäväni sieltä vastauksia joita ei löytynyt kotoa. Olin väsynyt ja levoton. Halusin paeta kaikkea vastuun tunnetta. Olin nuori ja halusin nauttia elämästä.

Se oli matka joka oli täynnä uusia kontakteja. Koska minulla oli kyky löytää ystäviä minä löysin mielinkiintoisia ihmisiä joka kadunkulmasta eri maissa joissa me vierailimme. Sillä matkalla minä tapasin tulevan aviomieheni, John Toddin.

Me laskeuduimme Hampuriin ja minä havaitsin sen jännittäväksi kaupungiksi, täynnä kauppiaita, merimiehiä, satamatyöläisiä, sotilaita. Siellä oli uusrikkaita taskut täynnä maan vauraudesta kumpuavaa rahaa. SIellä oli Kommunisteja joka paikassa, marssien, laulaen, pitäen kokouksia. Siellä oli rappeutunutta yöelämää. Siellä oli myös hienoja vanhoja ravintoloita, vanhoja koteja ja kirkkoja, sekä muita todisteita vanhemmista ajoista. Se oli ristiriitaisuuksien kaupunki.

Aivan liian usein me jouduimme kasvokkain keskiluokan saksalaisten kanssa joilla oli kireät kasvot, jotka olivat valmiit, kun he havaitsivat kuulijassa myötätuntoa, kertomaan ongelmistaan. Asia joka iski minuun oli heidän hämmennyksensä. He eivät ymmärtäneet kiusallisen tilanteensa syytä eivätkä sitä minne he olivat menossa. Me katsoimme heitä ja kuuntelimme. Mutta me olimme Amerikkalaisia dollareita lompakossamme tarkoituksena pitää hauskaa.

Berliinissä me näimme lisää kireitä kasvoja ja lisää räikeää tuhlaavaisuutta. Meitä huolestutti avoin seksuaalinen ja moraalinen rappautuminen jota esiintyi yökerhoissa ja joita esiteltiin turisteille kaikkialla. Kaupungin ilmapiiri näytti olevan täynnä sähköä, kuten ilma ennen ukkosmyrskyä.

Löysin joitakin Hunter Collegen ystäviä Berliinin Yliopistosta ja meillä oli tilaisuus nähdä mitä tapahtui opistoissa. Me keskustelimme Yliopiston oppilaiden ja professorien kanssa. Tämä yliopisto oli ristiriitojen repimä. Sosialistit, Kommunistit, Kansaliissosialistit taistelivat toisiaan vastaan ja yhdessä halveksivat niitä jotka pitivät itseään konservatiiveina, tuntiessaan kiintymystä omaa maatansa kohtaan henkilön luontaisessa rakkaudessaan kotimataan kohtaan. Väkivaltaiset teot olivat yleisiä tässä kaupungissa ja Yliopistossa.

Olin tietoinen siitä että täällä politiikasta oli tullut elämän ja kuoleman kysymys. Olin myös tietoinen että intellektuaalit, opettajat, professorit, ja tiedemiehet olivat ylimielisiä ylpeydessään mutta heiltä puuttui sisäinen vahvuus esittää terveellistä roolia jota maa kipeästi tarvitsi. Täällä oli ihmisiä joilla oli mitä suurimpia intellektuaalisia saavutuksia mutta jotka olivat valmiit liittymään väkivallan voimiin. En ymmärtänyt silloin, kuten ymmärrän nyt, että melkein vuosisadan ajan Saksan koulumaailma oli ollut alistettuna systemaattiselle de-spiritualisaatiolle, joka voi johtaa ainoastaan de-humanisaatioon joka oli nyt kaikkien nähtävillä. Tämä teki de-spiritualisoiduille ihmisille mahdolliseksi palvella sekä Natseja että myöhemmin kommunistista valtaa hirvittävällä lojaalisuudella ja tehokkuudella.

Saksassa minä toistuvasti keskustelin konfliktin nousevasta vuorovedestä, mutta yhdestä asiasta professorit ja opiskelijat olivat yksimielisiä — että fasismi ei voisi koskaan tulla Saksaan. Se oli mahdollista Italiassa, he sanoivat, yleisen koulutuksen puutteen vuoksi — tällainen asia ei visi koskaan tapahtua Saksassa. Kaksi instituutiota estäisi tämän: suuret saksalaiset yliopistot ja Saksan julkiset palvelut.

Kun, vastoin heidän lausuntojaan, se tapahtui Saksassa, kaksi suurta instituutiota jotka romahtivat ensin olivat — Saksalaiset yliopistot ja Saksan julkiset palvelut. Ne olivat ensimmäiset jotka palvelivat Führeriä ja heiltä me opimme läksyn että koulutus itsessään ei estä valtion tuhoutumista. Todelliset kysymykset jotka tuli esittää ovat: Millainen koulutus? Mihin tarkoitukseen? Millainen päämäärä? Millaisten standardien mukaan?

Olin onnellinen päästessäni lähtemään Berliinistä. Ja nyt minä vaadin matkaa joka ei ollut meidän aikataulussamme. Olin täten yleensä kieltäytynyt viettämästä paljon aikaa museoissa ja kirkoissa, mutta halusin matkustaa Dresdeniin ja nähdä Sistine Madonnan. Oli pitkän matkan arvoista nähdä rakastettava Neitsyt ja Lapsi ja kerubit heidän jaloissaan. Päivä jonka vietin Dresdenissä oli eräs onnellisimpia jotka vietin Saksassa.

Odotin innolla pääseväni Wieniin. Oli onni että Beatricella oli sukulaisia tässä upeassa Hapsburgien pääkaupungissa. Mutta taas kerran meihin iski tuska joka näkyi itävaltalaisten kireissä kasvoissa. Me puimme yllemme yksinkertaisimmat vaatteemme jotta enne loukkaisi ihmisiä joita tapasimme. Me olimme halunneet mennä oopperaan. Me luovuimme asiasta koska me olimme katselleet miehiä ja naisia jotka rakastivat musiikkia seisovan oopperatalon edessä samalla kun turistit ja hyväksikäyttäjät (profiteers) valtasivat tämän paikan.

Beatricen setä, joka oli ollut taloudellinen neuvonantaja Franz Josephin hallituksessa, viihdytti meitä viemällä meidät joihinkin kuuluisiin kahviloihin. Samalla kun hän puhui Wienin historiasta, tulin tietoiseksi sitä tosiasiasta että hän rakasti tätä kaupunkia syvästi mutta tunsi että se oli kuolemassa. Hän kertoi meille tehneensä sopimuksia viedäkseen perheensä Uruguayhin. Taas kerran minuun iski se tieto että niillä jotka surkuttelivat kurjuutta joka ei ollut vielä heidän yllään, ei ollut standardia jonka puolesta osoittaa mieltään. He olivat peloissaan. Heillä oli kaipuu palata menneisyyteen, mutta ei vähäisintäkään tietoa siitä minne he olivat menossa.

Itävallasta Italiaan. Odotin pelokkaan jännityksen vallassa paluuta synnyinmaahani. Odotin että mihinkään kuulumattomuuden tunne joka oli osa minua katoaisi äkkiä. Laskin mystisen transformaation varaan. Me ylitimme rajan, tullitarkastaja tutki laukkumme, me saavuimme Venetsiaan, ja menimme hotelliin jolla oli saksalainen nimi. Mutta minä etsin turhaan Italiaa jota minun muistini oli vaalinut ja jota mielikuvitukseni oli kaunistellut.

Venetsia oli hyvin sivistynyt, iloinen, kylmän laskelmoiva, materialistinen kaupunki. Se oli täynnä miehiä univormuissa. Käytännössä joka kolmas oli sotilas. Menin Katedraaliin, mutta jumalanpalvelus ei tehnyt minuun vaikutusta. Se oli täynnä hyvn puettuja ihmisiä kaikista kansoista. Ulkopuolella, kauppiaat myivät rihkamaa niille joilla oli rahaa. Italian, hengellinen, alakuloinen (tai: mietiskelevä) ominaispiirre jota olin arvostanut oli poissa ja minä ymmärsin että en kuulunut maahan josta olin lähtenyt ollessani lapsi. Näin kouriintuntuvia todisteita fasistisen filosofian turmeluksesta.

Opiskelijana Hunter Collegessa 1920-luvun alkupuolella olin julistautunut antifasistiksi sihen aikaan kun ei ollut muodikasta tehdä niin. Se oli emotionaalinen julistus yhteiksunnan omahyväisiä jäseniä vastaan jotka puhuivat ihmeistä joita fasismi oli saavuttanut Italiassa. Minä tunsin että he olivat enemmän kiinnostuneita junien aikatauluista ja sanitaatiosta kuin maan kulttuurin kauneudesta ja ihmisten sieluista.

Kuitenkin, kun me saavuimme Firenzeen, minä huomasin että edes fasismi ei kyennyt pilamaan menneisyyden uskomattoman kauniita symboleja. Rakastin olla Firenzessä. Maisenman herkullinen rauhallisuus ja arkkitehtuuri näytti heijastavan itse ihmisten luonnetta. Löysin itseni seisomasta julkisilla aukioilla katsellen niiden kasvoja jotka kulkivat ohi, sen tosiasian hätkähdyttämänä että jopa yksinkertaisin myyjätär näytti yhdeltä Rafaelin mallilta.

Olin jatkuvasti hämmästynyt nähdessäni Italian kaupunkien menneen kulttuurin monimuotoisuutta ja kauneutta. Venetsia oli erilainen kuin Firenze. Verona ja Bologna olivat täysin erilainen maailma kuin Rooma. Tänä päivänä, kun on niin paljon puhetta massakulttuurista, tai kun palvotaan tai pelätään maailmanhallituksen ajatuksen hyväksymistä, minä katson taaksepäin iloin jota minulla oli näiden pienten kaupunkivaltioiden kulttuuria kohtaan, ja mietin että saavuttaako meidän aikamme taide ja arkkitehtuuri koskaan näiden varhaisempien aikojen kauneutta.

Kun saavuin Roomaan, olin kiinnostuneempi klassisten aikojen raunioista kuin Kristinuskon sydämelle ja hengelle omistetuista moinumenteista. Se oli todiste kuinka kauaksi minä, koulutukseni ja oman kieroutuneen mieleni ylpeyden kautta, olin matkustanut oman kansani menneisyydestä sekä viisauden ja turvallisuuden kerääntymisestä jota Kristinuskon kaksi vuosituhatta voisivat tarjota Läntisen maailman moderneille lapsille.

Ajoin maileja kuumassa auringossa vieraillakseni runoilija Horasiuksen haudalla ja vietin tuntikauksia Caracallan kylpylässä sekä mulla raunioilla, ja kuunvalon valaisemassa yössä minä katselin kunnioituksen vallassa Colosseumin tuolirivejä ja minulla oli tunne sen menneisyyden pituudesta. Vierailin Vatikaanissa ja joissakin kirkoissa, mutta totuus on että minä vierailin niissä etupäässä niiden suunnattoman arvokkaiden taideaarteiden vuoksi ja olin sokea niiden todelliselle merkitykselle.

Roomassa fasistivaltio oli läsnä kaikkialla, erityisesti univormuun pukeutuneiden miesten lukumäärässä. Ajattelin äkkiä äitiäni jolla oli maanviljelijän halveksunta armeijaa kohtan. "He kaikki elävät meidän kustannuksellamme," hänellä oli tapana sanoa. Ja nyt minä ajattelin Italiaa yhtenä uupuneena selkänä joka kantoi suurta joukkoa valtion viranomaisia ja sotilaita.

Olin päättänyt vierailla laupungissa jossa olin syntynyt nähdäkseni sijaisvanhempani, joihin me olimme menettäneet kosketuksemme vuosien mittaan. Kuitenkin, kun saavuin Napoliin siellä oli uutisia maanjäristyksestä joten minä palasin, sen sijaan, Firenzeen. Sieltä me menimme takaisin eteläiseen Saksaan lyhyelle visiitille.

Beatrice ja minä menimme yhdessä Pariisiin, josta hain poistin American Express in toimistosta. Ruth oli sähköttänyt: "Olette molemmat läpäisseet osan asianajajan pääsykokeista." Minun äitini ja isäni kirjoittivat: "Tulkaa kotiin. Me olemme yksinäisiä ilman sinua."

Laivassa kotimatkalla minä tapasin ryhmän New York Cityn opettajia jotka kertoivat minull että he kuuluivat Opettajien ammattiliittoon. He keskustelivat opettajien tarpeesta organisoitua työväenliikkeen sisällä ja he kehottivat minua liittymään Unioniin. Kun minä huomautin että heidän liittonsa koostui suurelta osin julkisten koulujen opettajista ja että en ajatellut college-opettajilla oli siellä mitään paikkaa, nämä sinnikkäät värvääjät vakuuttivat minulle että Opettajien Amerikkaalisen Federaation aivot ja alkuperäiset organisoijat olivat college-opettajia. Lupasin liittyä todisteena halusta tukea omalla panoksellani työväenluokkaa, vaikka en ajatellut että tämä Unioni voisi auttaa minua henkilökohtaisesti.

Matkalla New Yorkiin minä kävin Opettajien Unionin kokouksissa. Minä havaitsin niiden olevan hämmentäviä koska oli niin paljon jännitystä ryhmien välillä jotka halusivat päästä valtaan. En silloin ymmärtänyt miksi älykkäiden aikuisten pitäisi taistella niin kovasti voidakseen hallita organisaatiota joka oli lukumäärältään vähäinen ja merkityksetön. Olin mykistynyt havaitessani kuuluisien professorien nimiä, kuten John Dewey ja George Counts sekaantuneena tähän riitelyyn.

Vasta myöhemmin, kun minä ymmärsin paremmin vasemmistolaista politiikkaa, tulin tietoiseksi tämän sillanpääaseman hallinnan merkityksestä.

http://genus.cogia.net