School of Darkness

Luku 4

SINÄ KEVÄÄNÄ vuonna 1926 minulla oli täysi opetusohjelma, viisitoista tuntia viikossa poliittisen tieteen aloittelijoille. Luokat olivat suuria, ja meillä oli ahdasta.

Tri. Dawson, osaston puheenjohtaja, Virginialainen, oli ollut opettajani kaikilla kursseilla jotka käsittelivät poliittista tiedettä. Tunsin hänen mielenrauhansa ja metodinsa. Hän oli hyvin käyttäytyvä herrasmies jonka opetusmenetelmä oli epätavallinen, sillä hän yksinkertaisesti vei opiskelijansa kirjastoon ja käski heidän lukea. Luokassa hän ei koskaan kiihtynyt tai ilmaissut minkäänlaisia kiihkeitä mielipiteitä. Hän opetti Princetonissa silloin kun Woodrow Wilson oli siellä presidenttinä. Hän oli Wilsonilainen Demokraatti ja hän tuki kritiikittömästi Wilsonia ja Kansainliittoa. ja hän uskoi Haagin kansainvälinen oikeuslaitos oli alku kansainväliselle vakaudelle. Hän oli suostutteleva propagandisti sellaisia uudistuksia kohtaan kuten kaupungin hallintajärjestelmä (city manager system), presidenttiehdokkaan suorat nimeämisvaalit kussakin osavaltiossa (direct primaries), sekä myöhemmin voimaan tulevat budjetit (executive budgets). Havaitsin helpoksi hyväksyä hänen uskomuksensa ja tehdä niistä omia uskomuksiani. Koskaan me emme käsitelleet perustavaa laatua olevia kysymyksiä liittyen hallitukseen; kaikki meidän keskustelumme olivat pinnaliisia muodollisuuksia.

Olin ollut eräs hänen suosikki-oppilaansa koska, samala kun monet oppilaat tekivät vain vähän töitä silloin kun heille annettiin vapaus tehdä töitä, paneuduin koko sydämestäni ja sielustani loputtomiin tunteihin lukiessani kirjastossa, erityisesti De Tocquevillen, Lord Brycen, and Charles A. Beardin kirjoja, jotka herättivät minussa kiinnostuksen Amerikkalaista hallintoa kohtaan, sekä ihailun Perustuslain fundamentteja kohtaan. Koska Tri. Dawson oli Virginialainen, kenties, hän käsitteli muita enemmän osavaltioiden oikeuksia.

Olin nyt opettaja, mutta minulla ei ollut selkeää perspektiiviä opetuksen tavoitteisiin. En tiennyt mitä odottaa oppilailtani. Tämän sijaan minä yritin stimuloida heitä, saada heidät ajattelemaan ja väittelemään julkisista kysymyksistä, ja minä toivoin että he ryhtyisivät myöhemmässä elämässä toimiin niiden suhteen. Minä halusin että he oppisivat käytännön esimerkin kautta yhtä paljon kuin oppikirjoista.

Ruth Goldsteinista, Margaret Gustaferrosta, ja minusta tuli Tri. Dawsonin avustajia. Vuonna 1926 vasta-alkajien vyöry havaitsi collegen valmiatsutumattomaksi. Laitokset olivat puutteellisia. me opetimme luokkaamme samaan aikaan auditorion kolmessa eri osastossa jota oli käytetty kappelina. Me kolme nuorta opettajaa olimme olleet läheisiä ystäviä collegessa. Nyt me työskentelimme yhdessä, kehitellen opetussuunnitelmaa ja uusia tekniikoita. Me kaikki kirjoittauduimme Columbia Universityyn saadaksemme päättötodistuksen poliittisesta tieteestä (for graduate work in political science).

Siihen aikana monet professorit ajoivat opettajiaan suuntaan joka tunnetaan skandaalien etsimisenä (muckraking). Eräät professorit väittivät julkisesti että sotaa ei käyty jotta maailmasta olisi tehty turvallinen paikka demokratialle ja että Saksaa oli kohdeltu häpeällisesti Versaillesin sopimuksessa. Se oli myös aikaa jolloin Columbia Universityn professorit jotka olivat juuri palanneet London School of Economicsista ja Brookings Institutesta havaitsivat kuinka tärkeää käytännön politiikan kannalta oli poliittisten puolueiden nykyinen aktiviteetti. Jotkut heistä alkoivat värvätä oppilaita paikallisiin poliittisiin taisteluihin. He lähettivät oppilaita kaikkialle kaupunkiin, kiiveten portaita ja soitellen ovikelloa, opettaakseen heille demokraattista prosessia käytännön esimerkin kautta.

Me ryhdyimme tähän uudenlaiseen laboratoriotyöhön innolla. Me leikkelimme palasiksi ja analysoimme paikallisia poliittisia pomoja vanhanaikaisella kyynisyydellä, ja sitten me aloimme tunkeutua poliittisiin klubeihin oppiaksemme lisää tästä kiehtovasta ammattikunnasta.

Eräs minun kursseistani Columbia Universityssä käsitteli USA:n Semaattia ja sen sopimuksia solmivia mahtitekijöitä. Eräät professorit ihmettelivät ääneen että miksi Lindsey Rogers, joka opetti sitä, piti tätä aihetta niin tärkeänä että omisti sille kokonaisen kurssin. Vain kuusi vuotta aiemmin oli tehty Missouri vs. Holland päätös koskien muuttolintuja — eikä sopimuslain kaava ollut tullut vielä selväksi monille. Minua kiehtoi tämä aihe ja sen vaikutukset.

Siellä oli muitakin raikkaan uusia kursseja ja uusia professoreja, niiden joukossa Raymond Moley, joka ei ollut silloin vielä Rooseveltin luottamushenkilö. Siellä oli kursseja liittyen lehdistöön ja julkiseen mielipiteeseen. Meitä nuoria ihmisiä kiehtoi mahdollisuudet vaikuttaa hallituksen valtaan sekä useat keinot toteuttaa tämä.

Innokkuudessamme me selitimme opiskelijoillemme Hunterissa mitä me olimme oppineet. Me haastoimme perinteisen ajattelun jonka he olivat tuoneet collegeen mukanaan. Me lähetimme myös tyttöjä poliittisiin klubeihin. Pian poliittiset johtajat alkoivat soitella Hunteriin saadakseen selville mitä ideaa oli lähettää "lapsia" heidän klubeihinsa.

Me emme kuitenkaan luovuttaneet. Me lähetimme heitä pareittain vierailemaan oikeuslaitoksissa ja vankiloissa, lakia säätävissä virastoissa ja instituutioissa. Kun eräs sosialistinen opiskelija kysyi että voisivatko nämä ryhmät vierailla myös sosialistisissa klubeissa, me hyväksyimme ehdotuksen. Me rohkaisimme heitä sekoittumaan kaikkiin ryhmiin. Ennen pitkää me sanoimme — ymmärtämättä vielä että se oli pelkästään pikemminkin tarkoitukseton cliché — että tämän päivän radikaalit ovat huomisen konservatiiveja, että ei voisi olla edistystä jos ei olisi radikaaleja.

Niinä päivinä jotka ovat menneet koska me esitimme nämä lausunnot niin luottavaisesti minulla oli ollut monia tilaisuuksia nähdä että että tämä ihmisten luokitteleminen joko "oikeistoon" tai "vasemmistoon" on saanut aikaan enemmän sekaannusta Amerikkalaisessa elämässä kuin kenties mikään toinen väärä konsepti. Se kuulostaa niin yksinkertaiselta ja oikealta. Käyttämällä tätä skenaattista välinettä henkilö asettaa kommunistit vasemmalle ja sitten joku toinen henkilö pitää heitä edistyksellisinä liberaaleina — minkä jälkeen on helppo pitää heitä tarpeellisina edistyksen edesauttajina.

Kommunistit kaappasivat itselleen aseman vasemmalla, mutta kun henkilö tutkii heitä sen valossa mitä takana he todellisuudessa seisovat, hän näkee heidät pahimpina taantumuksellisina ja kommunismin kaikkein taantumuksellisimpana loikkana taaksepäin yhteiskunnallisten liikkeiden pitkän historian aikana. Se on sellainen joka pyrkii tuhoamaan yhden vallankumouksellisen aallon myötä kaksi vuosituhatta ihmiskunnan edistystä.

Niiden kolmentoista vuoden aikana jotka opetin Hunterissa minulle toistettiin tämä semanttinen valhe useaan kertaan. En nähnyt totuutta että ihmiset eivät synny "oikeistolaisiksi" tai "vasemmistolaisiksi" tai että heistä ei voi tulla "oikeistolaisia" tai "vasemmistolaisia" jollei heitä kouluteta filosofian pohjalta joka on huolellisesti organisoitu ja yhtä kaiken kattava kuin kommunismi.

Olin ensimmäinen uudenlaisten opettajien joukossa joita oli tulossa suurin joukoin kaupungin opistoihin. Vuosikymmenen merkkipaalu oli meillä. Me olimme sivistyneitä, intellektuaalisesti hienostelijoita, mutta tavallisesti palvottuja "demokraatteja" opiskelijoiden silmissä. On totta että me ymmärsimme heitä paremmin kuin monet vanhemmat opettajat; myötätuntomme heitä kohtaan oli osa itseämme.

Iltapäivisin ja iltaisin minä jatkoin työtäni Columbia Universityssä. Minulla oli Carlton J.H. Hayesin teos The Rise of Nationalism. Tutkin huolella A.A. Berle ja Gardiner Meansin teoksia jotka kirjoittivat kahdestasadasta korporaatiosta jotka hallitsivat Amerikkaa Ensimmäisen maailmansodan lopulla. Luin paljon imperialismista ja aloin olla kriittinen roolia kohtaan jota oma maani esitti. Löysin John Dewey Societyn ja Progressive Education Associationin. Tulin tietoiseksi sosiaalisten rajojen yhteiskunnallisesta konseptista. Toistin myös lipevästi että me olimme saavuttaneet luontaisten rajojemme reunan ja että uusien löydettävien rajojen täytyy olla sosiaalisia. Tulisi olemaan, meille kerrottiin, lähitulevaisuudessa, kollektiivinen yhteiskunta meidän maailmassamme ja erityisesti omassa maassamme, ja kun opetetaan oppilaita, henkilön täytyy valmistaa heitä sitä päivää varten.

Seurauksena sinä vuonna Amerikan historian ja kansallisen politiikan samoin kuin suorista kokemuksista joita minulla ja oppilaillani oli paikalliseen politiikkaan, aloin nyt repoä kappaleiksi oppilaideni edessä monia arvostettuja yhteiskunnallisia ryhmiä — hyväntekeväisyysjärjestöjä, kirkkoa, ja muita organisaatioita — jotka yrittivät parantaa oloja vanhanaiakisilla tavoilla. Tällaisilla puheilla oli tuhoisa vaikutus itseeni, minä ymmärrän nyt, ja sillä oli jopa vieläkin tuhoisampi vaikutus herkempiin oppilaisiin. Jos he kulkivat perässäni, heillä ei ollut mitään jäljellä mihin uskoa. Olin yrittänyt murskata heidän vanhemman ajatustapansa ja olin antanut heille uusia polkuja joita seurata. Syy oli yksinkertainen: minä olin tyhjä, sillä en todella tiennyt minne olin menossa.

Myöhemmin, Kommunistisessa puolueessa, kun minä tapasin yhden näistä entisistä oppilaistani, mukana kulki aina tunne että olin vastuussa hänen nykyisestä elämäntavastaan; minun kauttani he olivat ottaneet vastaan tämän kylmän, kovan uskon jonka mukaan he elivät.

Mutta vuonna 1926 minulla oli vain vähän ajatuksia kommunisteista paitsi että en sulkenut heitä pois osana ongelmien ratkaisua. Minä pelkästään yllytin oppilaitani sekä itseäni tuntemaan että meidän täytyy tehdä jotakin auttaaksemme suoristamaan väärät asiat maailmassa. Kun tulin tunteelliseksi puheissani, syynä oli se että olin vihainen niille joilla oli rahaa ilman että olisivat tehneet töitä sen eteen ja jotka eivät auttaneet työtä tekevän väestön yhä kasvavaa kurjuutta.

Oli myös iloisempia hetkiä, tietysti. Me tapasimme juhlissa ja kävimme hyviä keskusteluja ja joskus menimme ravintolaan sinä kieltolain aikana. Kerran minä kyöttäydyin Hunterin yhden vanhemman professorin seuraan, puhuakseni mukavia, osin oilailumielessä, osin ystävällisyyttäni, ajatellen paljastavani hänelle millainen hänen elämänsä todellisuudessa oli.

But Bessie Dean Cooper otti illan itselleen. Hän oli sitkeä vanha lady jopa opetti historiaa ja antoi koko laitokselle värin. Hänen yksitoista kissaansa olivat legenda. SInä iltana hän kysyi minulta että voisiko hän jättää yhden kissansa minulle kun hän oli lähdössä Eurooppaan; ystävät olivat ottaneet muut kisat. Minä lupasin, ja annoin kissan äidilleni, ruoan, lääkkeiden ja juolellisten ohjeiden kera, sekä lisäksi kissan tyynyn ja peiton. Minun äitini vilkaisi tätä kaikkea omaisuutta ja sanoi lyhyesti: "Minä ruokin kissoja kuten kissoja," ja niin hän teki kunnes emäntä palasi. Joitakin vuosia myöhemmin Miss Cooper jäi eläkkeelle Hunterista ja vei yksitoista kissaansa Ranskan Rivieralle.

Toistuvasti tänä ajanjaksona minä menin Teachers Collegeen Columbia Universityssä. Minuun oli aina tehnyt vaikutuksen suuri opettajien värvääminen melkein unionin jokaisesta osavaltiosta. Minä katsoin kun he kerääntyivät puiden ympärille jotka toimivat heidän osavaltioidensa rajoina. Minä myös, ymmärsin millainen suunnaton vaikutus Teachers Collegella voisi olla Amerikkalaiseen koulutukseen tuhansien opettajien käyttäessä vaikutusvaltaansa kansallisessa politiikassa ja yhteiskunnallisessa ajattelussa.

SInä vuonna minä opin että George Counts, John Deweyn avustaja, joka oli hänen kaltaisensa filisofi ja teoreetikko opetuksen alalla, oli mennyt Venäjälle. Hän oli, tietysti, ollut siellä ennenkin. Itse asiassa, hän oli luonut Venäjän hallituksen vallankumousajan koulutusjärjestelmän. Hän oli kääntänyt Venäjän oppikirjan (Primer) anglanniksi ja oli innokas houkuttelemaan Ameriialaiset opettajat opiskelemaan sitä huolellisesti. Hän lupasi raportoida Venäläisistä kouluista kun hän palaisi.

Sinä ajanjaksona minuun teki vaikutuksen monet instituutiot Columbia Universityn kampuksen ympärillä, yhtä paljon kuin kurssit johon osallistuin. Minusta tuli toistuva vierailija International House, johon minut aluksi kutsuttiin filippiiniläisten taloustieteen opiskelijoiden toimesta. Siellä minä tapasin monien muiden suurten ihmisten joukossa Albert Bachmanin Ranskan kielen laitokselta joka oli opettanut Tagoren koulussa Intiassa ja joka tutustutti minut miellyttäviin opiskelijoihin Punjabista, jotka olivat itseni lailla nuoria ja täynnä ajatuksia. Me tapasimme tasa-arvon ja suvaitsevaisuuden tasolla ja toivoen että luotaisiin maailma jossa nuoret miehet ja naiset kaikkialla maailmassa voisivat elää ja työskennellä vapaina ja tasa-arvoisina. Me emme olleet tietoisia tiukasta vallan verkostosta joka asetti näyttämön mielipiteidemme muokkaamiselle.

Se kesä antoi minulle ensimmäisen tilaisuuden jutella muista maista tulleiden ihmisten kanssa ja oppia että he, myös, olivat täynnä intohimoista tahtoa parantaa oman maansa ja koko maailman asioita. Minä aloin, tällaisten keskustelujen vaikutuksesta, tuntea itsessäni halua olla maailmankansalainen. Se oli halu joka teki minulle helpoksi ja luonnolliseksi hyväksyä kommunismi ja sen painotus internationalismiin.

Mitä menneisyyteen tulee, minä tunsin katumuksen pistoksen, sillä sen mitä minä jätin jälkeeni, minä ylenkatsoin. Minä hyväksyin nykyisyyden, kaiken kohdistamattoman itsekkyyden kera,. mutta en kyennyt todella sopeutumaan siihen. Yhä enemmän minä halusin puhua ja toimia ainoastaan tulevaisuuden termein, tulevaisuuden jossa ei olisi tämän päivän korruptiota. Ainoastaan ihmisiä minä en tuntenut, tämä suuri joukko tuntemattomia ihmisiä, alkoi herätellä minua voimakkaaseen samankaltaisuuden tunteeseen. Itse asiassa, minä aloin siirtää henkilökohtaisia tunteitani tähän täysin tuntemattomaan lyötyyn massaan. Ja niin minä aloin etsiä hengellistä kotia maailman riistettyjen joukossa.

Opettaja ei voi muuta kuin välittää oppilaillen jotakin mitä hän itse on, ja mihin hän uskoo, ja minä tiedän että aiheutin paljon vahonkoa. Mutta pelastava armo minun tuhoisassa opetuksessani siihen aikaan oli että henkilökohtaiset suhteeni näihin oppilaisiin jotka säilytin sisälläni sisälsivät jotakin olennaista siitä mitä Jumala oli tarkoittanut minun olevan — nainen, äiti. Minä rakastin oppilaitani, heitä kaikkia, tylsiä, heikkoja, vahvoja, silmänsä ummistavia, kieroja. Minä rakastin heitä koska he olivat nuoria ja elossa, koska he olivat prosessissa tulla joksikin eikä kyyninen yhteiskunta tai silmänsä ummistava valta ollut vielä jäädyttänyt heitä muottiin.

Olen aina nauttinut opettamisesta, sillä opettamisessa on kyse jatkuvasta uudistumisesta, ja siinä uudistuksessa on aina lupaus siitä raikkaudesta joka vie meidät lähemmäksi täydellisyyttä. Minulle vasta-alkajat olivat aina oli oppilaina. He tulivat collegeen hyvin päättäväisinä, moniin heistä tarttui omistautuminen opiskelulle, eikä työpaikan ja uran hatkinnan käytännön asiat vielä painaneet heidän mieltään. He olivat kuten akolyyttejä jotka olivat juuri oppimassa rituaalia. Jos olisin voinut, näiden vuosien aikana, olisin rukoillut hartaasti että tämä liekki oppilaissani olisi säilynyt. Siellä liekki on isellä aina. Se on heissä kaikissa, mutta se, että tuleeko siitä myöhemmin tulipalo joka tuhoaa, vai hiipuuko se olemattomiin, riippuu suuressa määrin opettajasta ja päämääristä sekä standardeista jotka hän asettaa.

Ensimmäisten kahden vuoden aikana minä vietin loputtomia vapaita tunteja Columbia Libraryssä sekä New Yorkin julkisen kirjaston huoneessa 200. Päättötyöni aiheeksi minä valitsin: "Onko Kongressi kansakunnan peili?" Paperissani en tullut mihinkään johtopäätökseen. Itse asiassa, kun luin sitä uudestaan puhtaaksi kirjoitettuna, minulla oli onneton tunne että Kongressi oli jossain määrin samanlainen kuin nämä Coney Islandin peilit jotka joskus liioittelevat, joskus vähätelevät, todellisuutta.

Tehdessäni työtä päättötyön parissa minä luin satoja lyhyitä elämäkertoja Kongressin luettelosta (Congressional Directory), Tasavallan perustamisesta nykyaikaan, ja löysin yhden kaavan joka toistui useita kertoja: ihmiset jotka nousivat nöyristä lähtökohdista ja taistelivat saadakseen koulutuksen. Minuun tekivät vaikutuksen niiden lukumäärä jotka olivat aluksi opettajia, mutta nousivat oikeustieteellisen koulun kautta politiikkaan.

Minä itse kasvoin malttamattomana abstraktin stipendin turvin, sillä se ei näyttänyt johtavan mihinkään. Minä vihasin painotusta jota asetettiin koulujärjestelmää kohtaan tutkintojen saamiseksi. M.A. (Master of Arts) oli tarpeellinen jos halusi päästä tiettyyn työpaikkaan, ja Ph.D. (Filosofian maisteri) oli tärkeä jos halusi saada ylennyksen ja palkankorotuksen. Minä kyseenalaistin monen tieteellisen tutkielman arvon, jotka otin esiin arkistosta. Ja minun innokas nuoruuteni kaipasi merkitystä, osallistumista.

En ymmärtänyt sitä mitä ymmärrän nyt, ja olen tullut tietämään suuren henkisen mullistuksen kautta, että merkitus koskee meitä kaikkia ja se tulee järjestyksestä. Minun elämässäni ei ollut järjestystä. Minulla ei ollut kaavaa jonka mukaan järjestää elänmäni. Minua kuljettivat eteenpäin tunteet ja emootiot, sekä tiedon kerääntyminen, joka ei antanut minulle elämäniloa.

Sen jälkeen kun olin palauttanut väitöskirjani ja saanut Master of Arts -diplomin kesällä 1927, Ruth Goldstein ja minä, molemmat väsyneinä vuoden kestäneestä raskaasta työstä, päätimme vuokrata mökin kesäksi ja lähteä pois New Yorkista. Joten, Beatrice Feldmanin kanssa, joka oli Hunter Collegen vasta-alkaja, me vuokrasimem mökin Schroon Lakelta, Adirondacksista.

Olin onnellinen kun sain olla taas maaseudulla. En ollut ymmärtänyt kuinka paljon kaipasin maaseutua kunnes löysin itseni sieltä. Muutama vuosi aiemmin meidän oma kotimme oli mennyt, edistyksen marssin viemänä. College-vuosieni aikana sekä silloin kun toimin opettajana, Pilgrim’s Rest oli muuttunut suuresti. Lapsuuteni maaseudun tilalla oli hyörivä yhteisö, kerrostalojen ja maanalaisen kera. Meidän täytyi luopua vanhasta talostamme koska se oli rappeutunut eikä ollut korjauksen arvoinen. Kiinteistö myytiin, talo romutettiin, ja maa jaettiin palstoihin.

Schroon-järvellä, Ruth, Beatrice ja minä olimme yksin neljä vuorokautta kerralla. Ystävämme tulivatt viikonloppuisin, kuitenkin, ja meidän mökkimme oli täynnä. Meillä oli kirjoja mutta me emme lukenaat paljon. Me vietimme tuntikausia järvellä, ja Ruth sekä Beatrice pelasivat tennistä ja golfia samalla kun minä istuin nurmikolla ja katselin. Ja me keskustelimme usein myöhään yöhön asti, kesksutellen monista aiheista. Me keskustelimme John Deweyn ja Justice Holmesin teorioista, me keskustelimme opetuksen filosofiasta, sekä käytännön kysymyksistä koskien elämää ja rakkautta ja avioliittoa. Me kiistelimme monien asioiden arvosta jotka vanhempamme olivat hyväksyneet ilman hälinää tai tutkimusta.

On jotakin idyllistä ryhmässä nuoria ihmisiä jotka eivät rtsi mitään toisiltaan paitsi kumppanuutta. Minulle, joka oli nähnyt oman perheeni ajautuvan erilleen, tämä oli aivan kuten uudenlainen perhe. Tietysti, en ollut ainoa jäsen jonka perhe oli ajautunut erilleen, tai ainoa joka kiinnitti itsensä aidon perheen sijaan samankaltaisten ihmisten sosiaaliseen perheesen.

Se oli ajanjakso jolloin talot asuinpaikkoina katosivat suurista kaupungeista, jolloin yhden huoneen asunnoista tuli suosittuja. Aiemmin, riippumatta siitä kuinka köyhä perhe oli, asunnossa oli aina vähintään kolme huonetta. Nyt keittiö oli muuttunut pieneksi alkoviksi, vuode siirrettiin komeroon, ja sinä asuit yhdessä modernissa huoneessa, joka oli joskus elegantti ja suuri, mutta kuitenkin vain yksi huone. Intellektuaalin proletariaatin avioliitosta tuli prosessi jossa mies ja nainen elivät niin ahtaasti että vapautumista ja tyydytystä kodin ulkopuolelta, jotta yhden huoneen seinät eivät tukahduttaisi asukkaita.

Eräs ilahduttava tapahtuma sunä kesänä Adirondackseilla oli Finkelsteinien, Louisin ja Carmelin, sekä heidän lastensa tapaaminen; rakastettava pieni tyttö, Hadassah, syntymänimeltään Ezra. Carmel tuli tunnusomaisesta Englantilaisesta perheestä ja hän puhui kiehtovalla aksentilla. Minä ajattelin että hän ja hänen tyttärensä näyttivät aivan Raamatun hahmoilta. Tri. Louis oli pappi Bronxista ja hänellä oli apostolin kasvot. Usein hänen veljensä "Hinky" ja Maurice tulivat vierailulle ja minä rakastin kuunnella kun he juttelivat keskenään. Minä havaitsin heidät jännittäviksi koska he eivät olleet ainoastaan hyvin lukeneita, eivät ainoastaan syvästi kiinnostuneita taiteesta ja filosofiasta, vaan käytännöllisiä ihmisiä jotka ymmärsivät politiikkaa.

Ystävyyteni Finkelsteinien kanssa jatkui vuosien ajan. Heissä minä uudestaan näin perheen lämmön jonka jäsenet olivat samankaltaisia, läheisesti yhteen kiinnittyneitä, ja sitoutuneet pysymään yhdessä, siten että suuren teollisuuskaupungin rapauttava vaikutus ei kyennyt syövyttämään heitä. Minä kysyin itseltäni että miksi oli niin, että muilla tuntemillani perheilläei ollut tätä kykyä pysyä yhdessä. Minä tunsin että perheen vakaus oli suurelta osin seurausta traditioiden arvostamisesta, jatkuvasta muistojen mieleen palauttamisesta joihin liittyi heidän ystävyytensä Jumalan kanssa, sekä rajaton uskollisuus toisiaan kohtan.

Eräänä iltana sinä kesänä olin kotona lasten kanssa. Jonkin ajan päästä minä näin että Hadassah, joka oli yrittänyt nukkua, oli alkanut itkeä ilman mitään silminnähtävää syytä. Hän oli eristäytynyt lapsi ja minä ajattelin että hän ei pitänyt minusta, mutta hän antoi pitää itseään kädestä samalla kun minä puhuin rauhallisesti hänelle lohduttaakseni häntä. Oli ilmiselvää että hän ei tiennyt miksi hän itki, mutta kun hän katsoi minuun tummilla silmillään jotka olivat täynnä kyyneleitä, ne näyttivät vanhemmilta kuin pienen tytön silmät, ja oli outoa pelkoa siinä miten hän istui lähellä minua ja murehti. Kun hän lopulta nukahti, yhä pitäen kiinni kädestäni, minä istuin siinä outo yunne sisälläni, ikäänkuin hän olisi itkenyt kauan sitten tapahtuneen asian vuoksi, ikäänkuin kaksituhatta vuotta olisi ollut vain yksi yö.

SInä syksynä minä tein suuren muutoksen urallani. Kyllästyneenä steriiliin gradu-työhön, Ruth Goldstein ja minä astuimme sisään New Yorkin Yliopiston oikeustieteelliseen tiedekuntaan. Minä opetin aamuisin ja myös iltaisin Hunter Collegessa ja osallistuin lakitieteen luontoihini iltapäivisin.

Luokat oikeustieteellisessä opistossa olivat suuria, joskus niihin osallistui useita satoja oppilaita. Case-järjestelmä (tutustua ennakolta rikospaikkaan), joka oli melkein universaalissa käytössä silloin, ei pitänyt yllä mielenkiintoani; minä havaitsin metodin pelottavaksi. Tästä huolimatta pidin oikeustieteen opinnoista; se oli tutkinnon arvoinen.

Havaitsin nämä opinnot mielenkiintoisiksi. Eräässä luokassa minä istuin nuoren miehen vieressä joka oli nimeltään Samuel Di Falco, joka on nyt Korkeimman oikeuden tuomari. Hänellä oli tapana arvostella minua siitä että raapustelin runoja muistivihkooni kun minun olisi pitänyt tehdä töitä tapausten parissa.

Ruth myös havaitsi kiinnostukseni muita asioita kohtaan kuin laki. Vaikka oli totta että lain olemus kiehtoi minua, koska se heijasti mennyttä yhteiskuntaa joka auttoi minua ymmärtämään nykyisyyttä, se ei ollut mielenkiintoinen juridisena käytäntönä, josta minä tunsin että sen tarkoitus oli säilyttää vanhanaikainen status quo. Minun jatkuva keskittyminen tarpeeseen muuttaa tämä status quo teki minut lähes kärsimättömäksi suurimpaan osaan viimeisen vuoden lakiopintoja kohtaan. Mutta en odottanut hankkivani tästä itselleni ammattia. Ajattelin itseäni opettajana.

http://genus.cogia.net