School of Darkness

Luku 3

KEVÄÄLLÄ 1917 aloitin opinnot Evander Childs High Schoolissa vaikka kuntoni oli parantunut vain vähän ja minun täytyi käyttää kainalosauvoja. Äiti kehotti minua menemään kouluun, ja usein hän kertoi minulle pyhimyksistä jotka olivat kärsineet syysisistä epämuodostumista. Hän sai minut tuntemaan että minä voisin saavuttaa kaiken minkä asetan sydämelleni, huolimatta fyysisistä rajoitteista.

Joten aloitin lukio-opinnot varustettuina kainalosauvoilla ja jorkein toivein. Minä kävelin kymmenen korttelin matkan kouluun ja otin paikkani luokassa. Alusta alkaen en pyytänyt suosionosoituksia, ja opettajat sekä luokkatoverit ymmärsivät pian mitä minä tunsin ja kunnioittivat itsenäisyyttäni.

Sinä talvena sain ensimmäisen apuvälineen kävelemiseen. Se ei ollut kovin hyvä, mutta parempi kuin kainalosauvat. Nyt minä todella aloin osallistua koulun aktiviteetteihin. Yritin tehdä kaiken minkä muutkin oppilaat tekivät, osallistuin jopa patikoimiseen. Minä liityin Naturalistien Klubiin ja kuljin Palisadesien kanssa, metsästäen kukkia ja tähyillen lintuja. Jos väsyin, istuin aloillani hetken kunnes muut palasivat.

Niinä päivinä, vaikeuksistani huolimatta, olin onnellinen tyttö. Rakastin elämää ja löysin iloa monista pienistä asioista. Joskus, ulkona oven luona, pysähdyin kuuntelemaan, sillä minä tunsin että koko maailma kuiskutteli minulle. Kevättuuli näytti puhuvan asioita jotka olivat kaukaisia ja kauniita. Joskus yöllä, kun kuu paistoi pähkinäpuun oksien lomista ikkunani takana ja minä pystyin haistamaan laakson iirikset ja liljat ja syreenit, minä tunsin kyyneleet silmilläni enkä tiennyt miksi.

Evander Childs High Schoolissa opiskeli siihen aikaan yli tuhat poikaa ja tyttöä. He olivat enimmäkseen Skotlantilaitsen, Irlantilaisten ja Saksalaisten jälkeläisiä, mutta siellä oli myös joitakin lapsia joiden vanhemmat olivat Italiasta, Venäjältä tai muualta Euroopasta. Me edustimme kaikkia uskontoja — Protestantteja, Katolisia, Juutalaisia. Olimme siinä mielessä tasa-arvoisia että vanhempamme olivat säädyllisistä ympyröistä (we were alike in that we were children of parents in modest circumstances), emme rikkaita emmekä köyhiä. Kukaan ei yrittänyt painottaa eroavaisuuksiamme tai hyötyä niistä.

Yhtenä päivänä eräs tyttö jonka kanssa olin keskustellut politiikasta, aihe joka oli alanut kiinnostaa minua, antoi minulle kopion sanomalehdestä jota en ollut nähnyt koskaan aiemmin. The Call oli Sosialistinen julkaisu. Tämä lehti antoi uuden suunnan ajatteluuni. Etsin muita numeroita. Tunsin että sydämeni löi innostuksesta lukiessani artikkeleita sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Jopa runot koskien köyhien oloja, heidän elämänsä epätasa-arvoa, kiinnittivät huomioni. Itse asiassa, ensimmäistä kertaa minä tunsin kutsun. Alitajuisesti, minä värvaydyin, vaikkakin vain emotionaalisesti, niiden armeijaan jotka sanoivat taistelevansa sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta vasstaan, ja aloin löytää päihdyttävän uhman kieltä (language of defiance intoxicating). Mielessäni kehittyi jääräpäinen ylpeys, että minulla oli itselläni kyky tehdä tuomioita.

Lukiossa en voinut osallistua voimistelutunneille, joten minun sallittiin opiskella Miss Genevieve O’Connellin, liikunnan opettajan kanssa, joka antoi minulle kursseja anatomiasta ja hygieniasta. Hän oli ainoa jolla uskonnollista vaikitusvaltaa minuun lukiossa. Kun hänelle selvisi että olin Katolinen, hän kehotti minua osallistumaan kokouksiin tyttöjen kerhossa Cenacle of St. Regisissä, New York Cityssä. Lauantai-iltapäivisin hän ja minä tapasimme pienen ryhmän tyttöjä ja menimme kokoukseen osoitteessa 40th Street and Riverside Drive.

Siellä me istuimme piirissä ja kudoimme yksinkertaisia liinoja köyhille samalla kun nunna luki meille. En ollut kiinnostunut kirjoista joita hän luki, vaan yksinkertaisuus, rauhallisuus, ja jonkin todellisen ja muuttumattoman hyväksyminen teki minuun vaikutuksen.

Cenacle ei antanut suoria vastauksia kysymyksiin joita aloin esittää, kenties siksi että en esittänyt niitä kovaan ääneen. Mutta menin moniin viikonlopun retriitteihin ja talon ilmapiiri teki minuun niin suuren vaikutuksen että kysyin saisinko osallistua yksityiseen retriittiin. Tämä osoittautui epäonnistuneeksi. Olin niin oppimaton hengellisissä asioissa ja niin välinpitämätön Uskon asioihin että en saanut mitään hengellisistä kirjoista joita nunna, joka määrättiin ohjaamaan minua, antoi minulle luettavaksi.

Huolimatta tästä epäonnistumisesta minä tiedän että nämä viikonloput Cenaclessa antoivat minulle jotakin arvokasta ja kestävää. Minä aistin siellä syvää rauhaa ja hengellistä elämää ja minuun teki suuren vaikutuksen kiitosrukous (Benediction service) johon minä osallistuin ensimmäistä kertaa elämässäni. Monta, monta kertaa myöhemmässä elämässäni, outoina hetkinä, mieleeni palautui nunnien laulu (ergosung) tässä rakastettavassa pienessä kappelissa.

Mutta vaikka sydämeni halusi hyväksyä sen jonka minä tunsin liikkuvan ympärilläni en voinut, sillä minulla oli jo päällystetty ylpeys omaan älykkyyteeni joka hylkäsi sen mitä pidin epätieteellisenä. Tässä minä heijastelin pinnallista kuviota, joka oli vallitseva sen ajan sivistyneissä piireissä — tiede vastaan uskonto.

Neljän vuoden aikana Evander Childs High Schoolissa sain hyviä arvosanoja Englannin historiassa ja tieteessä, ja sain valtion stipendin jonka avulla pääsin collegeen. Päättäjäispäivänä minä pidin tiukasti kiinni diplomistani sekä Shelleyn ja Keatsin kirjoista jotka olivat palkintoja erinomaisesta menestyksestä englannin kielessä. Niin ylpeä kuin olinkin näistä palkinnoista, suurin ylpeydenaihe oli, että minut oli valittu luokan suosituimmaksi tytöksi.

Syksyllä astuin sisään Hunteriin, New York City collegeen naisille. Olin päättänyt valmistua opettajaksi. Aloin opiskella päättäväisesti. Oli monia alueita joita halusin tutkia. Asuin kotona ja matkustin edestakaisin joka päivä uudella Pelham Bayn maanalaisella, jota oli hiljattain laajennettu niin että se ulottui lähiöömme.

College osoittautui erilaiseksi kuin lukio, ja aluksi se vaikutti tylsemmältä. Lukio oli ollut haasteellisempi. Hunter College oli siihen aikaan muutostilassa, se oli muuttumassa naisten akatemiasta joissa koulutettiin opettajia todelliseksi collegeksi. Vaikka se oli valtuutettu myöntämään arvoasteita (degrees), ilmapiiri ja henkilökunta olivat yhä samoja kuin silloin kun opisto oli ollut säädynmukainen (genteel) opettajainkoulutus-instituutti.

Tämän eroavaisuuden vuoksi siellä oli määrittelemätön etäisyyden tunne opettajien ja oppilaiden välillä, joka näkyi siten että eräät henkilökunnan jäsenet muistuttivat meitä jatkuvasti että me saimme ilmaista opetusta kaupungin taholta ja että meidän pitäisi olla kiitollisia. Siellä oli suuttumuksen virta opiskelijoiden joukossa jotka tunsivat että me saimme ainoastaan sitä mitä meidän kuului saada.

Dekaani Annie Hickenbottom oli hieno nainen, keski-ikäinen, armollinen ja hänellä oli hyvät käytöstavat, hän oli itse valmistunut Hunter Normal Schoolista. Me tytöt rakastimem häntä, mutta alentuvasti. me kuuntelimme häntä kohteliaasti enemmän korvillamme kuin aivoillamme kun hän kertoi meille, kuten hän usein teki, kuinka tärkeää oli että Hunterin tytöillä oli hattu päässään ja käsineet kädessään ja että he puhuivat matalalla ja jalostuneella äänellä.

Vaikka henkilökunta koostui enimmäkseen vanhoista protestanttisista Saksalaisista, Skotlantilaisista, ja Irlantilaisista Amerikkalaisista, oli muutamia poikkeuksia. Oli useita Katolilaisia, ja muutama Juutalainen opettaja, heidän joukossaan Tri. Adele Bildersee, joka opetti englantia ja joka usein kertoi oppilailleen suurten Juutalaisten juhlapäivien kauneudesta ja luki kovaan ääneen meille muinaisia rukouksia ja kirjoituksia, äänellä joka osoitti kuinka hän rakasti ja ihaili niiden kauneutta ja uskoi niiden totuuteen.

Tämä ystävällinen lady joka opetti keskiajan historia, Tri. Elizabeth Burlingame, oli joidenkin henkilökuntaan kuuluvien mielestä ylitunteellinen. Kenties hän oli. Kuitenkin minä olen hänelle suuressa kiitollisuuden velassa keskiajan arvostuksen vuoksi jonka hän antoi minulle. Hän ei julistanut kylmiä tosiasioita vaan hänellä oli lämmin ymmärrys tästä ajanjaksosta. Hän antoi minulle rakkauden 1200-lukua kohtaan, sekä ymmärryksen katolisen Kirkon roolista sinä ajanjaksona. Valitettavasti hänen opetuksensa koski menneisyyttä jota me pidimme kuolleena.

Opettaja joka vaikutti minuun eniten persoonana oli Sarah Parks, joka opetti englannin alkeita. Hänen opetuksessaan oli vain vähän menneisyyttä; se käsitteli nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Hän oli erilainen kuin muut oopettajat. Enemmän uudistusmielinen kuin mitä yksikään oppilas uskalsi olla; hän tuli kouluun ilman hattua, hänen suorat vaaleat hiukset liehuivat tuulessa kun hän ajoi pitkin Park Avenueta polkupyörällään.

Todistettavasti dekaani Annie Hickenbottom ei sanonut mitään Nti. Parksista. Siitä huolimata me oppilaat tiesimme oikein hyvin mitä hän olisi sanonut jos hän olisi nähnyt tämän ajavan pitkin 68. katua pyörällä ja ilman hattua! Olisi tullut skandali. Olen varma että vielä suurempi skandaali olisi tullut Nti. Parksin edistyksellisistä yhteiskunnallisista teorioista. Mutta sinä ajanjaksona Hunterissa luokkahuone oli opettajan linna eikä kukaan uskaltanut puuttua asioihin. Nti. Parksin yhteiskunnalliset teoriat olivat sekä ahdistavia että jännittäviä.

Ensimmäisenä vuonna Hunterissa minä liityin Newman Clubiin, ainoastaan menettääkseni kiinnostukseni siihen hyvin nopeasti, sillä lukuun ottamatta sen sosiaalista aspektia kaikki sen muut aktiviteetit vaikuttivat puhtaan muodollisilta. Oli vain vähän vakavaa keskustelua Uskon opinkappaleista, eikä juuri lainkaan painotusta Katolisten osallistumiseen maailman tapahtumissa. Nuoressa ylimielisyydessäni minä pidin sen ilmapiiriä epä-intellektuaalisena.

Klubin pomo oli hyväntahtoinen pieni lady joka näytti olevan niin kaukana todellisuudesta että hän ei mahdollisesti kyennyt ylittämään laajaa rotkoa hänen maailmasta eristäytyneen elämänsä ja oppilaita koskettavien ongelmien välillä. Jonkin ajan perästä luovuin yrityksistä esittää keskustelunaiheita enkä yrittänyt enää integroitua Newman Clubiin, vaikka se silti vaikutti järkevältä paikalta minulle. Minun oli vaikea päättää mihin minä kuuluin. Sillä ensimmäistä kertaa aloin tuntea oloni epämukavaksi.

Ajauduin toiseen ystäväpiiriin, tyttöjen joukkoon, joilla oli vahva intellektuaalinen pyrkimys, jossa oli mukana tunne vastuusta liittyen yhteiskunnalliseen reformiin. Minun paras ystäväni oli Ruth Goldstein. Usein minä menin kotiin jossa hänen äitinsä, viisas, hieno nainen Vanhan Testamentin ilmapiiri ympärillään, ruokki meitä hyvällä ruoalla ja antoi meille järkeviä neuvoja.

Juutalaisina juhlapäivinä — Rosh Hashana ja Passover — Nti. Goldstein kutsui minut aterialle ja perhe-jumalanpalvelukseen (family services). Nämä aikakausia vanhat seremoniat tekivät minuun vaikutuksen; oli inspiroivaa nähdä kuinka tämä perhe pysyi uskollisena kansansa historialle, kuinka tässä uudessa maassa he vahvistivat yhtenäisyyden tunnetta menneisyyden kanssa rukouksella. Kun minä katselin kynttilöiden hehkua ja kuuntelin Hebrealaisia rukouksia olin tietoinen siitä tosiasiasta että oma perheeni ei ollut niin sidoksissa toisiinsa, ja nyt he eivät näyttäneet kuuluvan mihinkään. Huolimatta omistautuneista vanhemmista, me lapset näytimme ajautuvan eri suuntiin.

Hunter Collegessa oli myös monia ulkomailta muuttaneiden lapsia. Ystävystyin useiden tyttöjen kanssa joiden vanhemmat olivat olleet mukana Venäjän vuoden 1905 vallankumouksessa. He olivat kasvaneet kuunnellen vanhempiensa keskustelevan sosialistisista ja Marxilaisista teorioista. Vaikka he joskus nauroivat vanhemmilleen he olivat tulevan kommunistisen aktiviteetin ydin, täynnä vanhempiensa turhautunutta idealismia sekä tunnetta Messiaanisesta tehtävästä.

Ystäväni Hunter Collegessa olivat kaikista ryhmistä. Olin kaikkien suosikki mutta tunsin että en kuulunut mihinkään. Vietin useita tunteja keskustellen eri ryhmien kanssa. 68. kadun rakennuksen kellarissa oli huone jonka me kaikki muutimme epäviralliseksi teehuoneeksi ja kokoontumispaikaksi. Siellä me loimme oman intellektuaalisen proletariaattimme. Me keskustelimme vallankumouksesta, seksistä, filosofiasta, uskonnosta, minkään standardin määrittelemättä joka sanoisi mikä on oikein ja mikä väärin. Me keskustelimme tulevasta "mielen voimien yhdistymisestä" (unity of forces of the mind), "uudesta traditiosta", "uudesta maailmasta" johon me menisimme auttaaksemme rakentamaan uutta tästä nykyisestä itsekkäästä maailmasta.

Koska meillä ei ollut yhteistä uskomuspohjaa, me ajauduimme "antaa mennä" ajatteluun (laissez-faire thinking), johon kuului agnotismi omaa uskontoamme kohtaan ja pragmaattisuus omaa filosofiaamme kohtaan. Hunter Collegessa oli siihen aikaan uskonnollisia kerhoja. Ryhmää jossa minä kuljin he pitivät sosiaalisena kerhona johon sinä saat liittyä tai josta saat erota oman tahtosi mukaan. Jotkut meistä uskalsivat sanoa avoimesti: "Ei ole Jumalaa." Useimmat meistä sanoivat: "Kenties on ja kenties ei ole."

Siihen aikaan kampuksella oli joitakin kommunisteja, mutta he olivat merkityksettömiä. He olivat nahkatakkisia, nukkavieruja (down-at-the-heels group), joilla ei ollut juurikaan mielenkiintoa tehdä itseään ymmärretyksi tai ymmärtää muita. Heidän puheensa koskivat etupäässä varallisuuden keskittämisen lopettamista (jotka olivat muutaman perheen käsissä), sekä Venäjän vallankumouksen ylistämistä. He olivat lisäksi kiinnostuneita hyvästä musiikista ja Eurooppalaisesta kirjallisuudesta, ja he lukivat "mielipidelehtiä" kuten The Nation ja The New Republic.

Oma uskonnollinen koulutukseni oli ollut pinnallista. Lapsena olin käynyt kirkossa Mamarellan kanssa. Minut oli opetettu lausumaan rukoukseni. Talossamme riippui useita pyhiä kuvia ja krusifiksi. Mutta en tiennyt mitään uskoni doktriineista. Tiesin paljon enemmän Englantilaisen kirjallisuuden (English composition) dogmeista. Jos minulla oli minkäänlaista uskomusta, se oli että meidän pitäisi omistautua rakastamaan lähimmäistämme.

Sarah Parks kannusti meitä uuteen ja sellaiseen mitä ei ollut kokeiltu aiemmin. Häneltä minä ensimmäisenä kuulin myönteisen arvion Venäjän vallankumouksesta. Hän vertasi sitä Ranskan vallankumoukseen josta hän sanoi että sillä oli ollut suuri vapauttava vaikutus Eurooppalaiseen kulttuuriin, samanlainen jonka tämä vallankumous Venäjällä jonakin päivänä saavuttaa. Se oli hän joka toi luokkaan kirjoja kommunismista ja lainasi niitä niille jotka halusivat lukea niitä.

Ensimmäisen vuoden aikana kun hän oli minun opettajani, minä kirjoitin kaksi ainekirjoitusta, ensimmäinen oli kuinka kasvattaa ruusuja, toinen käsitteli luostarilaitosta. Hän antoi molemmista hyvän arvosanan, mutta jälkimmäiseen hän kirjoitti huomautuksen: "See me." (Haluan tavata sinut.) Hän oli liian rehellinen jotta olisi antanut huonon arvosanan jos työ oli hyvin tehty, mutta hänellä oli myös kommentoitavaa kyseiseen aiheeseen.

Kun tulin sisään, hän vaikutti sympaattiselta ja kysyin että miten tulin valinneeksi tällaisen aiheen. Yritin kertoa hänelle siitä että olin läpäissyt keskiajan historiaa käsittelevän kurssin ja kuinka suuren vaikutuksen minuun oli tehnyt keskiajan miesten ja naisten epäitsekkyys jotka palvelivat ihmiskuntaa jättäen omat tarpeensa vähemmälle huomiolle.

"Ja eikö se näytä normaalilta manifestaatiolta elää itsellesi, seitsemäntoistavuotias tyttö?" Hän kysyi ylenkatseellisesti.

Se oli kysymys johon en osannut vastata, ja hänen älykäs ylenkatseensa nosti epäilyksiä mielessäni.

Ensimmäisen vuoden lopussa minä päätin että minun täytyy ansaita rahaa selvitäkseni seuraavan vuoden kuluista. Joten aloitin työn kirjamyyjänä, melko raskas valinta koska minulla oli vaikeuksia kävellä pitkiä matkoja ilman kipua.

Kirja jota minä myin sinä kesänä oli nimeltään Volume Library, laaja teos joka oli täynnä faktoja ja informaatiota lapsille. Se maksoi 9 - 15 dollaria, riippuen sidosasusta. Myyntialueeni oli osa Westchesterin piirikuntaa. Koska se oli jonkin matkan päässä kotoa, minä vuokrasin huoneen erään maanviljelijän perheen kotoa lähellä Mt. Kiscoa.

Koko kesän minä myin kirjoja, ja osoittauduin hyväksi agentiksi. Se oli väsyttävää työtä mutta tienasin riittävästi rahaa pitääkseni itseni vaatteissa ja tienatakseni taskurahaa, sekä rahaa koulunkäyntiin seuraavana vuonna.

Syksyllä minä palasin Hunter Collegeen. Olin eri tyttö monin tavoin verrattuna siihen mikä minä olin kun astuin sisään collegeen vuotta aiemmin. Vuodessa ajattelutapani oli muuttunut. Nyt minä juttelin lipevästi tieteestä ja ihmisen evoluutiosta ja yhteiskunnasta, ja olin skeptinen uskonnollisia käsityksiä kohtaan. Olin ajautunut hyväksymään ajatuksen että ne jotka uskoivat Luojaan olivat anti-intellektuaalisia, ja että usko kuolemanjälkeiseen elämään oli epätieteellistä. Olin suvaitsevainen kaikkia uskontoja kohtaan. Ne olivat hienoja, minä sanoin, niille jotka tarvitsivat niitä, mutta ihmiselle joka oli kykenevä ajattelemaan itse ei ollut tarvetta sellaiselle minkö varaan nojautua. Henkilö kykeni pysymään itse pystyssä. Tämä uusi lähestymistapa elämään oli juovuttava asia. Se sai minut ja piti minusta kiinni.

Sinä toisena vuonna minulla ei ollut Sarah Parksia opettajana. Mutta minä usein keskustelin hänen kanssaan, sillä hän kutsui eräät meistä asuntoonsa, ja me kyselimme hänen neuvojaan ikäänkuin hän olisi ollut eräänlainen epävirallinen dekani.

Meille jotka rakastimme häntä Sarah Parks toi raikasta ilmaa steriiliin, intellektuaaliseen ilmapiiriin jossa stipendi joskus vaikutti merkityksettömältä. Me ajattelimme että motivaationa täytyy olla halu aitoon opiskeluun ja yhyeistyö muiden opiskelijoiden kanssa, eikä kilpailun henki.

Nti. Parksin elämä oli kiireistä koska niin monet meistä kaipasivat hänen neuvojaan. Hän oli tärkeä tekijä valmistaessaan meitä hyväksymään materialistisen filosofian joka armottomasti pilkkasi sitä mitä hän kutsui olemassaolovan yhteiskunnan "kuivaksi mädännäisyydeksi" (dry rot). Olen varma että haän auttoi joitakin opiskelijoita, mutta hän teki vain vähän niiden eteen jotka olivat jo niin tyhjiä vakaumuksista että he eivät uskoneet mihinkään. Nämä kykenivät vain kääntymään kohti aikamme suurinta harhaa, kohti Karl Marxin sosialistis-kommunistista filosofiaa.

Hän kyseenalaisti moraalisen käyttäytymisen olemassaoloevat kaavat ja ohjasi eräät meistä pimeälle kujalle pragmaattisella lähestymistavallaan liittyen moraalisiin ongelmiin. Silloin, 1920-luvulla, kun elämä oli seksin kyllästämä, intellektuaaliset nuoret olivat enemmän kiinnostuneita elämästä ympärillään kuin hengen lupauksista. Se oli roikkuvien hameiden, hengellisen turmeluksen ja fyysisen hallinnan aikaa. Me pidimme itseämme älymystönä ja kehitimme omat käyttäytymissääntömme. Ylenkatseellisina menneisyyttä kohtaan ja pahoinvoivina ajanjakson karkeutta ja rumuutta kohtaan, me pidimme itseämme uuden kulttuurin etujoukkona.

Ensimmäisenä vuonna minut valittiin luokkani puheenjohtajaksi. Monet ystävistäni ja minut valittiin opiskelijoiden hallitukseen. Se oli eräs mahdollisuus saavuttaa tunne omasta merkityksestä, ilmaista kärsimättömyyttä ylempiä kohtaan, ja samaan aikaan tuntea että me olimme tekemässä jotakin muiden opiskelijoiden eteen, ilmaistaksemme sosiaalisen tehtävän tunnetta. Opiskelijoiden neuvoston kokouksissa älykkäät nuiret tytöt toivat kaikenlaisia hämmentäviä ehdotuksia ja minä, valmiina kannattamaan kaikenlaista kokeellista ja uutta, kuuntelin innokkaana heitä kaikkia. Miedän pieni ryhmämme alkoi tuntea suuttumusta kun me luimme omaisuuksista joita olivat kahmineet ihmiset joiden suurin työ oli lukea pörssitiedotteita Wall Streetin toimistossa. Se oli pöyhkeilyn aikaa tässä kaupungissa, ja meidän ryhmästämme tuli miltei askeettinen osoittaessamme halveksuntaamme materialistisia asioita kohtaan.

Kun minä katson taaksepäin tähän kuumeiseen ryhmään, joka oli niin innokas auttamaan maailmaa, etsien jotakin mihin uhrata aikaansa, meidän vakavuutemme näyttää pateettiselta. Meillä oli, kaikilla, voimakas halu todelliseen hyvään. Me näimme kolkon nykyisyyden ja halusimme muuttaa sen ihmeelliseksi tulevaisuudeksi köyhiä ja vaikeuksissa olevia varten. Mutta meillä ei ollut pohjaa kiinteälle ajattelulle tai tehokkaalle toiminnalle. Meillä ei ollut todellisia päämääriä koska meillä ei ollut kunnollista käsitystä ihmisen luonteesta ja kohtalosta. Meillä oli tunteita ja emootioita, mutta ei standardeja joiden avulla kartoittaa tulevaisuutta.

Myöhemmin ensimmäisenä vuonna, minä osallistuin Mina Reesin, Oppilasneuvoston presidentin kanssa opistojen yhteiseen konferenssiin Vassar Collegeen. Vassar sai meidät tuntemaan olomme kotoisaksi niiden viiden päivän ajan jotka vietimme siellä. Päivät ja illat ylioppilasasuntolassa joissa me asuimme olivat täynnä hyviä keskusteluita ja riemastuttavaa ajatusten vaihtoa.

Täsä konferenssissa keskusteltiin monista asioista, niiden joukossa ylioppilaiden naisyhdistyksistä ja niiden mahdollisesta lakkauttamisesta. Minua ei koskaan vaivannut se että en kuulunut naisyhdistykseen. Nyt, kuunnellessani kovaa kritiikkiä niitä kohtaan erään delegaatti-ryhmän toimesta, minä tunsin että en ollut aiemmin riittävän huolissani liittyen tähän ongelmaan. Olin aina pitänyt niitä melko lapsellisina, mutta tämä konferenssi näytti suhtautuvan niihin sosiaalisena ongelmana.

Me keskustelimme kunniajärjestelmän tärkeydestä opiskelijoiden valvonnan alaisuudessa. Samassa yhteydessä edellisen aiheen kanssa me keskustelimme aiheesta rangaistus rikoksesta: oliko sen tarkoitus olla rangaistus vai ennalta ehkäisevä toimenpide? hallitseva ryhmä ajatteli että sen oli tarkoitus olla ainoastaan jälkimmäinen. Mutta minä puhuin ja sanoin että sen ehdottomasti oli tarkoitus olla molempia.

Viimeisenä vuonna minut valittiin Oppilasneuvoston presidentiksi. Sinä vuonna minä johdin liikettä luoda kunniajärjestelmä Hunteriin. Sinä vuonna minä myös toin politiikan opiskelijoiden omaan hallitukseen toimittamalla ensimmäiset omat presidentinvaalit (straw vote in the presidential elections). Vähän myöhemmin minä järkytin Dekaani Hickenbottomia vaatimalla sarjaa luentoa sosiaalisesta hygieniasta. Minua tuki ryhmä oppilas-poliitikkoja ja minä opin millainen arvo tiukasti organisoidulla ryhmällä oli, ja minua huumasi valta jonka se antoi.

Aiempana vuonna Professori Hannah Egan, joka opetti Education Departmentissa, pysäytti minut eräänä päivänä käytävällä. "Miksi sinä et tule koskaan Newman Clubin?" Hän kysyi.

Yritin löytää kohteliasta tekosyytä, sekä olla samalla rehellinen. Huomaten hämmennykseni, hän sanoi suoran: "Bella Visono, siitä lähtien kun sinut valittiin Oppilaiden neuvostoon ja sinusta tuli suosittu, sinä olet ollut matkalla suoraan helvettiin."

Olin ällistynyt. Tämä, minä ajattelin, vaikutti hyvin vanhanaikaiselta. Mutta olin myös pettynyt. Lohdutin itseäni toistamalla Abu Ben Adhemin sanoja: "Silloin kirjoita minulle sellaisena joka rakastaa lähimmäisiään." Tämä ajatus riemastutti minua huomattavasti. Minä heitin pois henkilökohtaisen vastuun jota Miss Egan yritti kaataa päälleni. Tärkeä asia, minä sanoin, oli rakastaa lähimmäistä.

Tämä oli uusi uskontunnustus (new creed), toveruuden uskontunnustus, ja oli selvää että maailma tarvitsi sitä kipeästi. Se oli hieno fraasi joka sisälsi jotakin Ristin merkityksestä vaikka se kielsi Ristiinnaulitun jumaluuden. Se oli uskontunnustus joka halukkaasti jyväksyi tuskan ja uhrautuvuuden; mutta se oli lupaukselle lunastuksesta. Minä jatkoin itseni vakuuttelua että en tarvinnut enää vanhanaikaista Uskontunnustusta. Olin moderni. Olin tieteen seuraaja. Minun oli tarkoitus käyttää elämäni lähimmäisteni palvelemiseen.

Kesäkuussa 1925 minä valmistuin kunnianosoitusten kera. Lukuvuoden päättäjäiset olivat tuoneet mukanaan välttämättömyyden ajatella välitöntä tulevaisuuttani. Olin jo ottanut kursseja opettajan uraa varten sekä peruskoulussa että lukioissa New York Cityssä, ja koska opettajista oli pulaa, olin varma työpaikasta.

Seuraavana päivänä päättäjäisten jälkeen olin Ruth Goldsteinin kotona. Me olimme molemmat värväytyneet Columbia Universityn kesän preppauskurssille aikomuksena saada maisterinarvo, ja hänen vanhempi sisarensa Gertrude hätkähdytti meitä kysymällä että miksi me olimme lainkaan menossa Columbia Universityyn. "Nyt kun college on ohi, teidän tyttöjen täytyy saada työ — ja lisäksi mies," hän sanoi.

Ruth ja minä hymyilimme hänen sanoilleen. He kuitenkin, käynnistivät ajatusketjun. Vuosieni aikana collegessa olin ollut opiskelija, poliitikko, uudistaja. Nyt, kun oli aikaa ajatella, minä ymmärsin että olin myös nainen. Minä ymmärsin myös, että koulutukseni ei ollut juurikaan auttanut opettamaan minua olemaan nainen.

Sillä jonkin aikaa olin ajatellut että tarvitsen lisää kirurgisisa toimenpiteitä jalkani tähden. Nyt kun olin vapaa opiskelusta tein äkkinäisen päätöksen. Menin St. Francis Hospitaliin Bronxissa. Miksi valitsin sairaalan josta en tiedä mitään? Nunnalle joka ilmestyi haastattelemaan minua, minä sanoin tarvitsevani kirurgisen toimenpiteen jalkaani ja minä halusin parhaan kirurgin joka on yhteydessä tähän sairaalaan. Hän antoi minulle Tri. Edgertonin nimen ja hänen toimistonsa osoitteen Park Avenuella. Menin välittömästi tapaamaan häntä.

Tri. Edgerton oli mies joka oli yli kuusi jalkaa pitkä ja hän näytti niin suurelta ja kyvykkäältä että luotin häneen välittömästi. Näytin hänelle jalkani ja kysyin: "Mitä sinä ajattelet siitä?"

Hänen vastauksensa oli suora ja myötätuntoinen. "Se on mädäntynyt amputaatio," hän sanoi.

"Voitko tehdä mitään vuokseni?" Minä kysyin anoen.

"Tietysti minä voin," hän sanoi. "Puhtaasti leikattu amputaatio ja sinä kykenet kävelemään helposti. Minä lupaan sinulle että sinä pystyt tanssimaan ja hiihtämään kuusi viikkoa sen jälkeen kun lähdet tästä sairaalasta."

Oli tärkeitä asioita selvitettävänä. "Kuinka paljon se maksaa?" Minä kysyin. Hän sanoi summan joka ei ollut mitenkään vähäinen palveluksistaan. Rohkeudella joka yllätti jopa minut itseni minä sanoin: "Minulla ei ole lainkaan rahaa nyt, Tri. Edgerton. Olen juuri päässyt collegesta mutta hankin itselleni työpaikan heti kun olen terve ja sitten minä maksan sinulle niin pian kuin pystyn."

Hän hymyili minulle. "Otan riskin." hän sanoi, ja järjesti minut St. Francis Hospitaliin seuraavana aamuna.

Olin erinomaisissa käsissä. Vastuussa olevat Franciskaani-sairaanhoitajat olivat käteviä ja samoin olivat maallikko-avaustajat. Kun minä astuin sisään sairaalaan ja minulta kysyttiin uskonnostani, sanoin olleeni Katolinen mutta nykyään vapaa-ajattelija, antaen lausunnon joka epäilemättä oli nuoruuden uhmaa.

Kun minä katson takaisin siihen aikaan, ajattelen että oli sääli että kukaan ei kiinnittänyt huomiota lausuntooni koskien uskontoa. Nunnat menivät sisään huoneeseeni ja ulos sieltä ja olivat tehokkaita sekä ystävällisiä. Kerran tai kaksi minä näin papin menevän ohi, mutta kukaan ei pysähtynyt juttelemaan kanssani. Kukaan ei puhunut minulle uskonnollisista asioista kun olin siellä. Jos he olisivat tehneet näin, olisin saattanut reagoida.

Kuusi viikkoa sen jälkeen kun menin kotiin kävelin hyvin, kuten Tri. Edgerton oli luvannut. Pian sain paikan sijaisopettajana Seward Parkin lukion Historian osastolta; kurin ollessa matala, sitä pidettiin vaikeana työpaikkana. Minun oli tarkoitus pitää kuusi kurssia keskiajan ja Euroopan historiasta.

Kun saavuin näyttämölle, oppilaat olivat olleet ilman opettajaa viikkojen ajan, ja olivat taantuneet tasolle jossa he heittelivät liituja ja taulusieniä. Saavuin työpaikalle tuntien arvostusta tehtävää kohtaan ja päättäväisyyttä säilyttää ihanteeni, mutta kuten kaikkien nuorten opettajien, minun täytyi oppia että siellä oli leveä railo teorian ja käytännön välillä. Se on luokkahuone jossa opettaja oppii kuinka opettaa. Kaikki kurssit joissa opetetaan opetusmenetelmiä ovat vain tienviittoja todelliseen elämään.

Pojat olivat todistettavasti päättäneet testata minua. Toisena päivänä tulin sisään havaitakseni nuotion huoneen taka-osassa. Kävelin savuavien jäänteiden luokse, sammutin tulen, ja tartuin kauluksesta neljää lähimpänä olevaa poikaa.

"Kuka sytytti tulen?" Vadin saada tietää. He kiistivät että heillä olisi ollut mitään tekemistä asian kanssa. Sillä hetkellä ei ollut mitään muuta tehtävissä. Tuli oli sammunut, joten oppitunti Euroopan historista jatkui. Päätin ratkaista ongelmani kutsumatta paikalle laitoksen johtajaa tai apulaisrehtoria. Pyysin apua eräältä vanhemmalta pojalta.

"Evans," minä sanoin, "sinä olet vanhempi kuin muut. Auta minua tässä ongelmassa."

Evans raaputti päätään ja sanoi ajatuksen kanssa: "Kuuntele, Miss Visono, se mitä sinun tarvitsee tehdä on herättää heidän kiinnostuksensa. Sen jälkeen he rauhoittuvat."

Se oli hyvä neuvo. Työskentelin ahkerasti herättääkseni kiinnostusta ja he rauhoittuivat. Loppu lukukaudesta meni ilman enempiä väkivaltaisia demonstraatioita.

Minä yritin, linjassa akuutin poliittisen kiinnostukseni kanssa, herättää kiinnostusta nuorissa oppilaissani. Käskin heidän tuoda sanomalehtiä luokkaan ja aloitin eläviä keskusteluja. Useimmat pojat toivat tabloideja ja kun minä puhuin tästä vaihtoehdosta jonkin verran harmissani, eräs oppilaistani, nuori Morris Levine, sanoi minulle: "Aw, Miss Visono, mitä sinä haluat minun lukevan — Timesiä? En omista osakkeita enkä valtion velkakirjoja."

Lukukauden Seward Parkissa oli tarkoitus päättyä helmikuun alussa. Joskus, alkuvuonna 1926, Tri. Dawson, Hunter Collegen poliittisen tieteen puheenjohtaja, soitti minulle ja tarjosi minulle virkaa tästä collegesta. Aloin opettaa Hunter Collegessa helmikuussa 1926.

http://genus.cogia.net