School of Darkness

Luku 2

MINULLE kerrottiin myöhemmin syy miksi äitini ei ollut palannut Italiaan katsomaan minua viiteen vuoteen — syy oli se, että Amerikassa oli ollut hirvittävä taloudellinen taantuma. Minun äidilleni oli ollut mahdotonta hankiia rahaa tehdäkseen tämän matkan, eikä pieni lapsi voinut matkustaa yksin. Minua ujostutti tavata isäni. Hän oli vaalea, sinisilmäinen ja varautunut, äitini vastakohta. Mutta huolimatta rauhallisesta, vaitonaisesta olostaan minä tunsin että hän rakasti minua. Hän oli ystävällinen ja teki minusta lemmikin (and he made a pet of me).

Kotona oli nyt ainoastaan neljä lasta; muut olivat menneet naimisiin ja ja heillä oli omat kotinsa. He tulivat katsomaan uutta sisarta ja tekivät minusta suuren numeron. Mutta he kaikki pilkkasivat minun parasta pukuani — minun punaista konfirmaatio-pukuani jota jokainen lapsi Avialanossa oli ihaillut. He nauroivat minulle ja vaativat että minä lähtisin välittömästi tavarataloon ostamaan Amerikkalaisen puvun. Suurella haluttomuudella minä painin pois tämän kauniin punaisen prinsessa-puvun ja sen myötä viimeiset muistot Italian vuosistani. Ja minä innolla ryhdyin opiskelemaan kuinka tulla Amerikkalaiseksi lapseksi.

Kolme veljestä jotka olivat vielä kotona olivat riittävän ystävällisiä, mutta heillä oli omat mielenkiinnon kohteensa jotka ehdottomasti eivät olleet samoja kuinkuusivuotiaalla tytöllä joka ei osannut englantia. Mutta minun seitsemäntoista vuotias sisareni, Caterina, jota kutsuttiin Amerikkalaisilla nimellä Katie, otti minua kädestä. Hän oli pitkä, hoikka, kaunis tyttö jolla oli suuret harmaat silmät. Hän oli hyväntahtoinen ja ystävällinen. Hän ei pitänyt nimestä jolla minua kutsuttiin — Maria Assunta — ja kun hänelle selvisi että minut oli kastettu toisella nimellä — Isabella — hän vaati saada kutsua minua nimellä "Bella".

Katie vei minut kouluun. Hän oli päättänyt mielessään että olin äkykäs pieni esine ja niin hän sai minut ylemmälle luokalle sanomalla että olin syntynyt vuonna 1902 sen sijaan että olin syntynyt kaksi vuotta myöhemmin. Näinä varhaisina aikoina hänellä ei ollut vaikeuksia saada minua toiselle asteelle. Muutaman päivän ajan minua seurasivat huudot "wop, wop,", mutta en kiinnittänyt niihin huomiota. En tiennyt mitä ne tarkoittivat ja siihen mennessä kun minä tiesin, minut oli hyväksytty luokkani johtajaksi.

Rakastin mennä kouluun ja tulla sieltä kotiin, esityisesti sitä kun sain vaellella ympäriinsä ja tuijottaa myyjien rattaita kaduilla. Sinä pystyit ostamaan sieltä hedelmiä ja pippureita ja makeisia ja jopa vaatteita ja hattuja. Minä rakastin katsella kyyhkysiä kaduilla jotka pörhistelivät harmaita ja ruusunpunaisia sulkiaan sekä harmaita siipiään.

Äitini ei jakanut iloani tässä kaupungissa. "Jos me evain läisimme maaseudulla," hän huomautti joskus. Vasta myöhemmin minä opin ymmärtämään kuinka paljon hän vihasi likaisia katuja, naapureidensa juoruilua, kapeita huoneistoja (narrow flat). Siellä oli puistoja, tietenkin, mutta ne saivat minut tuntemaan entistä suurempaa koti-ikävää avointen kenttien töhden.

Äitini oli kätevä nainen. Hän kykeni tekemään suunnattoman määrän töitä eikä hän koskaan näyttänyt väsyneeltä tai uupuneelta. Hän loi nopeasti rutiinin työlleen ja leikki kanssani. Hän yritti auttaa minua oppiman englantia vaikka hänen oma kielitaitonsa oli kaukana hyvästä. Hän osoitti kalenteria ja toisti jokaisen kuukauden ja päivän onituisella, pehmeällä englannillaan ja minä toistin sanat hänen jälkeensä. Sitten hän otti luudan ja näytti tunteja ja minuutteja vanhanaikaisesta keittiökellosta, ja taas kerran minä toistin mitä hän sanoi.

Minä ajattelen että eräs syy miksi hän uhrasi niin paljon opettaakseen minulle kieltä oli että hän halusi pitää minut kiireisenä koulun jälkeen jotta en viettäisi aikaa kaupungin kaduilla. Hän opetti minulle neulomista ja virkkuuta; joskus hän otti virkkuukoukun ja lankaa ja opetti minulle yksinkertaisia solmuja. "Joskus sinä virkkat morsiusliinan itsellesi," hän sanoi juhlallisesti, ja kun minä en osoittanut kiinnostusta tätä ajatusta kohtaan hän lisäsi: "Joka tapauksessa, on syntiä olla joutilas."

Minä pidin perheestäni, heistä kaikista, mutta eniten minä rakastin Katieta. En rakastanut häntä ainoastaan siksi että hän oli ystävällinen vaan koska hän oli kaunis, hiukset pilvenä kasvojensa ympätillä, hänen hoikkaa olemustaan, hänen kauniita vaatteitaan. Minun äitini sanoi hänen muistuttavan hänen isäänsä joka oli ollut ratsuväen upseeri. Minä opin pian että Katie 17-vuotiaana oli rakastunut mieheen nimeltä Joe, pitkä nuori mies jolla oli pitkät ohuet sormet ja ooppera-tähden temperamantti.

Minun uusi perheeni sai asteittain minut unohtamaan toisen perheeni kaukaisessa Avialanossa. Mutta silloin tällöin, kun tunsin oloni onnettomaksi, kuvittelin itseni Taddeon kanssa. Sellaisina aikoina otin punaisen konfirmaatiopukuni laatikosta, ja valkoisen nelikulmaisen liinan jonka Mamarella oli sitonut leukani alle, ja pukien nämä hepenet päälleni, kuvittelin olevani taas Avialanossa.

Neljässä kuukaudessa kukenin puhumaan englantia riittävän hyvin nauttiakseni koulunkäynnistä — Public School Number One. Tällä koululla oli yhä ne luonteenpiirteet jotka sillä oli aiemmin ollut, hyväntekeväisyys-koulu, eräs viimeisiä niin kutsuttuja "soppa-kouluja". Se oli useassa vierekkäisessä vanhassa hiekkakivirakennuksessa ja siitä vastasi kaksi vanhaa ladya jotka avasivat luokat joka aamu rukouksella ja laulamalla "Columbia, the Gem of the Ocean".

Kun olin valmis kolmannelle luokalle me muutimme Itäisestä Harlemista. Äiti oli viimeinkin vakuuttanut isälle etä hän ei enää kestäisi elää tässä sotkuisessa vuokratalossa. Joten me muutimme taloon Westchesterissä, mutta nyöskään tämä talo ei osoittautunut tyydyttäväksi. Me muutimme monta kertaa. Lopulta, isä oli luonut menestyvän ruokakaupan, ja useita vuosia myöhemmin äiti sai itselleen suuren talon tilanav tontin kera lähellä Castle Hilliä. Tässä kodissa minä vietin lopun nuoruuttani.

Siinä oli 64 eekkeriä maata ja suuri monisiipinen talo. Äiti oli sisustanut tämän talon ennenkuin me muutimme sinne. Se oli Mattie ja Sadie Munnin, kahden naimattoman ladyn omistama jotka asuivat lähellä meitä. He olivat iäkkäitä ja äiti piti huolta Miss Sadiesta joka oli invalidi. Hän piti huolta myös heidän kodistaan, ja nämä vanhat naiset tulivat riippuvaiseksi hänestä. Kun he kuolisivat, meidän oli trakoitus muuttaa asumaan heidän taloonsa.

Aiemmat asukkaat olivat kutsuneet tätä siirtomaa-tyylistä taloa nimellä "Pyhiinvaeltajan lepopaikka" (Pilgrim’s Rest). Siellä ei ollut muuta valoa kuin kerosiinilamput. Katto vuoti ja oli vain ulkovessa. Mutta ensihetkestä lähtien minä rakastin tätä kotia suunnattomasti ja erityisesti omaa huonettani toisessa kerroksessa joka oli kirjaimellisesti suuren hevoskastanjapuun syleilyssä, joka oli ihana kaikkina vuodenaikoina, mutta erityisesti silloin kun sen kukat, kuten valkoiset kynttilät, valaisivat keväällä.

Meidän talomem oli täynnä lapsia koko ajan. Minun veljeni lapset tulivat ja menivät. Katie toi oman vauvansa usein. Lisäksi, siellä oli koiria, kissoja, katoja, hankia, ja sitten yksi sika. Äiti ruokki kaikkia hyvin. Hän osti niin paljon ruokaa kanoille ja villilinnuille jotka tunsivat meidät anteliaaksi tilapäiskodiksi että isä valitti, että äiti käytti enemmän rahaa ruokaan kuin mitä hän sai munista. Tätä minä epäilen, sillä äiti oli hyvä taloudenhoitaja. Hän johti farmiaan palkattujen työntekijöiden avulla mutta hän oli kaikista parhain työntekijä. Me kasvatimme kaikenlaisia vihanneksia ja juureksia, riittävästi itsellemme ja joitakin myytäväksi isän ruokakaupassa, ja joitakin lähetettiin myös Washingtonin torille.

Meillä oli vain vähän rahaa, mutta meillä oli talo, palsta hyvää maata, ja uuttera äiti, jolla oli mielikuvitusta. Me emme joutuneet elämään puutteessa tai epävarmuudessa edes silloin kun ei ollut rahaa. Minä muistan erään tietyn jälkiruoan jonka hän teki meille lapsille kun raha oli tiukassa. Me olimme aina ilahtuneita kun hän sekoitti äskettäin satanutta lunta ja sokeria ja kahvia, ja teki meille version granita de caffésta.

Meillä oli naapureita ympärillämme — Skotlantilaisia, Irlantilaisia ja Saksalaisia peheitä. Siellä oli kaksi Katolista kirkkoa, ei kaukana meistä, Holy Family Church johon osallistuivat enimmäkseen Saksalainen väestö ja St. Raymond’s johon osallistuivat Irlantilaiset katoliset. Me emme kuuluneet kumpaankaan kirkkoon, ja isä sekä äiti lopettivat pian sakramenttien vastaanottamisen ja sitten lopettivat kirkossa käymisen. Mutta äiti yhä lauloi pyhien lauluja ja kertoi uskonnollisia tarinoita muistinsa varastosta.

Vaikka me yhä pidimme itseämme Katolisena perheenä me emme olleet enää uskontoa harjoittavia Katolisia. Äiti kehotti meitä lapsia menemään kirkkoon, mutta me pian seurasimme vanhempiemme esimerkkiä. Luulen että äitiäni vaivasi hänen huono englannin kielen taitonsa sekä hienojen vaatteiden puute. Vaikka krusifiksi oli yhä vuoteidemme yllä ja äiti poltti kynttilöitä Neitsyen patsaan edesä, me lapset saimme ajatuksen että tällaiset asiat olivat Italialaiste manneisyyttä ja me halusimme olla Amerikkalaisia. Halukkaasti, ja kuitenkin tietämättä mitä me teimme, me laikkasimme itsemme oman kansamme kulttuurista, ja pyrimme löytämään jotakin uutta.

Minun kohdallani etsintä alkoi julkisista kouluista ja kirjastoista. Siellä oli julkinen koulu puoli mailia kotoamme — Number Twelve. Tri. Condon, rehtori, mies jolla oli useita kiinnostuksen kohteita, rakasti marssittaa lapsiaan kouluun rummun säestyksellä (was fond of having his pupils march to the school fife-and-drum corps). Hänellä oli tapana keskeyttää opinnot ja kutsua kaikki marssimaan rummun soittajien perässä (he was apt to interrupt classes and call on everyone to go marching, the fife-and-drum players in the lead). Koulussa oli Raamatun lukua päivittäin, itsensä Tri. Condonin johdolla. Rakastin Psalmeja ja Sananlaskuja joita hän luki meille ja ihailin niiden runollista kieltä.

Lähellä taloamme Westchester Avenuella oli St. Peter’s Episcopal Church ja Castle-Kukkulalla oli pappila. Arkkitehtuurinsa ja maisemansa puolesta, St. Peter’s näytti aivan englantilaiselta kirkolta. Sen perustus oli puolen mailin suuruinen tai enemmän. Kesällä me poimimme siellä mustikoita ja keväällä me metsästimme orvokkeja ja Beetlehemin tähtiä (Ornithogalum).

St. Peter’s oli vanha kirkko; sen hautausmaalla oli hautakiviä joiden nimet olivat kuluneet. Joskus sunnuntaisin minä vaeltelin hautausmaan halki yrittäen rakentaa ihmiset niiden nimien perusteella. Koska luin jatkuvasti kirjoja Amerikan historiasta minä ajattelin niiden kaikkien olleen Pyhiinvaeltajia ja Puritaaneja tai Sisällissodan sankareita. Minä toistuvasti vain kukkia näille haudoille kunnioituksena miehiä ja naisia kohtaan Amerikan menneisyydessä. Kuten kasvi, yritin juurtua. Me olimme katkaisseet sidokset omaan kulttuurilliseen menneisyyteemme ja oli vaikeaa löytää uutta kulttuurillista nykyisyyttä.

St. Peter’sin pastori, Tri. Clendenning, oli kunnioitettu ja ystävällinen herrasmies jota me tervehdimme kun hän käveli tai ajoi pappilasta kirkkoon. Vastapäätä St. Peter’siä oli rakennus kirkollisia aktiviteetteja varten jonka minä ohitin matkallani kouluun. Se oli lähellä Huntington Librarya ja ystävystyin kirjastonhoitajan kanssa. Hän oli kiinnostunut lapsesta joka rakasti kirjoja ja se oli hän joka ehdotti että minä menisin iltapäivällä ompelukerhoon St. Peter’sin seurakuntataloon.

Vastuussa tästä työstä oli Gabrielle Clendenning, pastorin tytär. Me tapasimme kerran viikossa ja me kudoimme ja lauloimme. Täällä minä ensimmäistä kertaa opin sellaisia yksinkertaisia lauluja kuten "Onward, Christian Soldiers" ja "Rock of Ages Cleft for Me". Muilla lapsilla oli tapana ylittää katu ja mennä jumalanpalvelukseen kirkkoon. Minä menin jonoon liittyäkseni heihin tässä (I drew the line at joining them in this) koska pidin itseäni Katolisena, vaikka itse asiassa olin tietoinen että minulla ei ollut juuri lainkaan sidoksia omaan Kirkkooni. Minä selitin Nti. Gabriellelle että Katolisilla ei ollut lupa osallistua minkään muun kirkon jumalanpalveluksiin. Hän näytti ymmärtävän eikä hän koskaan vastustanut tai väitellyt kanssani.

Kun lapset palasivat jumalanpalveluksesta, meillä kaikilla oli teetä ja keksejä yhdessä. Se oli kaikkein onnellisinta yhdessäoloa. Usein Gabrielle Clendenning kutsui lapset ajalulle ponin vetämillä rattailla. Tämä oli suuri seikkailu minulle; ja se tarkoitti sitä että minut hyväksyttiin niiden ihmisten taholta joita minä rakastin. Gabriellen äiti, kirjastonhoitaja, kertoi minulle, oli Horace Greeleyn tytär. En tiennyt kuka Horace Greeley oli, mutta hän kertoi minulle että tämä oli ollut kuuluisa toimittaja ja patrioottinen Amerikkalainen. Minä muistan että tällä perheellä oli suuri vaikutusvalta lähiössämme. He loivat mallin sille jonka uskoin olevan Amerikkalainen luonteenpiirre.

Elämä tässä yhteisössä oli rauhallista. Meidän sekalainen talomme (cluster of houses) oli täynnä ihmisiä jotka kunnioittivat toisiaan huolimatta rodusta tai uskonnosta. Me emme olleet tietoisia eroavaisuuksista, vaan olimme ystävällisiä toisiamme kohtaan. Hra. Weisman, apteekkari ja Rva. Fox, makeiskaupan omistaja, McGrathit ja Clendenningit ja Visonot — kaikki elivät yhdessä ilman pienintäkään vihamielisyyden tai epätasa-arvon tunnetta. Me hyväksyimme eroavaisuudet ja kunnioitimme toisiamme heidän omien lahjojensa mukaan. Se oli hyvä paikka lapselle kasvaa.

Useita suosia ennenkuin valmistuin Public School Number Twelvestä, syttyi Ensimmäinen maailmansota. Minusta oli tullut innokas sanomalehtien lukija. Minä luin irvokasta propagandaa jossa saksalaisia syytettiin veritöistä. Minun mielikuvitukseni kävi kuumeisena. En koskaan menettänyt kiinnostustani sanomalehtiä kohtaan tämän jälkeen. Ja se mitä minä luin jätti minuun jälkensä.

Syksyllä 1916 olin valmis Evander Childs High Schooliin. Mutta en mennyt sinne vuoteen; se oli raskas ja hirveä vuosi minulle. Olin tulossa kotiin raitiovaunulla eräänä kuumana päivänä heinäkuussa ja minä annoin autolla kulkevalle merkin että hän päästäisi minut kulkemaan. Vaunut pysähtyivät, enkä tiedä mitä tapahtui seuraavaksi, mutta lensin kadulle ja minun vasen jalkani meni pyörän alle.

En pyörtynyt. Makasin kadulla kunnes isäni tuli luokseni, poimi minut käsivarsillensa, ja kyyneleet valuen kasvoillaan, hän vei minut lääkäriin. Olin suurissa kivuissa siihen mennessä kun ambulanssi saapui, mutta lääkäri joka istui vieressäni oli niin ystävällinen että vihasin sitä että aiheutin hänelle vaivaa. Joten me vitsailimme yhdessä koko matkan Fordham Hospitaliin.

Kun he kuljettivat minut sisään, minä pyörryin. Kun palasin tietoisuuteen, siellä oli kuvottava eetterin ja kivun tuoksu joka iski minuun armotta. Ilme äidin kasvoilla kun hän istui vuoteeni vieressä oli vääränlainen. Minä sain tietää tuona samana päivänä että vasen jalkani oli amputoitu.

Äiti tuli uskollisesti sairaalaan, appelsiinien ja kukkien kanssa, ja minkä hyvänsä jonka hän uskoi kiinnostavan minua. Se oli kuuma, tukahduttava kesä. Raitiovaunujen kuljettajat olivat lakossa ja äidin täytyi kävellä monta mailia päästäkseen sairaalaan. Hän ei koskaan jättänyt koskaan yhtäkään päivittäistä käyntiä väliin sinä hirvittävänä vuonna.

Se oli katkeraa aikaa minulle. Olin naisten osastolla, koska olin pitlä ikäisekseni. Minä näin naisia kivuissa ja näin heidän kuolevan. Minuun teki erityisen suuren vaikutuksen eräs vanha lady, joka tuli sairaalaan murtuneen lonkan vuoksi ja hän kuoli kuolioon kun he amputoivat hänen jalkansa. En voinut nukkua sinä yönä, enkä monena yönä sen jälkeen.

Minun vammani ei parantunut hyvin. Olin tässä sairaalassa melkein vuoden — hoitojakso toisensa perään, leikkaus leikkauksen perään, ja vain vähän parannusta. Viisi kertaa minut vietiin operaatio-huoneeseen; viisi kertaa siellä oli kuvottava eetterin haju. Päivä jonka tunsin kaikkein musertavimmaksi oli se kun koulu avasi ovensa ja näin sairaalan ikkunasta lasten menevän sinne kirjat sylissään. Olin niin surullinen että nuori Tri. John Conboy lopetti kyselemästä mikä oli vialla.

"Minun oli tarkoitus aloittaa lukio tänään," minä kerroin hänelle kyynelteni läpi. "Nyt jään muita jälkeen latinan kielessä." Sillä latina oli aine jota odotin kaikkein innokkaimmin; se oli minulle todellisen koulutuksen symboli.

Sinä iltapäivänä Tri. Conboy toi minulle latinan oppikirjan jota hän oli käyttänyt kollegessa ja lupasi auttaa minua. Minä aloin heti työskennellä sen parissa.

SInä aikana kun olin sairaalassa, minut rekisteröitiin Katoliseksi mutta en koskaan nähnyt ketään Kirkostani. Silloin tällöin eräs pappi kulki huoneen läpi, mutta olin liian ujo pyytääkseni hänen huomiotaan. Kuitenkin, Tri. Clendenning ja Gabrielle tulivat, ja he kirjoittivat minulle kirjeitä. Kerran Tri. Clendenning toi minulle pienen kirjan uskonnollisia runoja ja sananparsia. Valkoisessa kannessa oli kuvia kukista ja otsikko: Palette d’Or. Minä luin tämän kirjan yhä uudestaan ja uudestaan.

Kun oli selvää että kirurgiset operaatiot eivät johtaneet muuhun kuin kipuun, äiti päätti viedä minut kotiin. Minä vietin seuraavat kuusi kuukautta maatilalla ja äiti hoiti minua. Kuljin kainalosauvojen kanssa kunnes aparaatti voitiin sovittaa reiteeni. Lääkäri tuli taloomme opettamaan minua kerran viikossa, sillä leikkaus ei ollut hyvin tehty ja haavat paranivat hitaasti. Vietin suurimman osan aikaani lukien ja kirjoittaen runoja ja kehittäen ystävyyttä äitini kanssa. Olin niin iloinen päästessäni pois tästä sairaalasta että tunsin oloni lähes tyytyväiseksi.

Tänä ajanjaksona perheeni koki menetyksiä kuoleman vuoksi. Sisareni Katie menetti toisen lapsensa ja pian tämän jälkeen hän kuoli itse influenssa-epidemiaan. Äiti kärsi hirvittävästi ja hänen ruskeat hiuksensa muuttuivat valkoisiksi. Minua satutti nähdä hänen kärsivän näin. Hänen poikansa avioituivat ja muuttivat pois kotoa; yksi tytär kuoli, toisesta tuli invalidi.

Niihin aikoihin kotona minä vietin suurimman osan aikaani lukemalla. Äitini toi minulle kirjoja paikallisesta kirjastosta, ja minä luin kirjoja jotka Munnin perhe oli jättänyt kotiini. Koska tämä perhe oli ollut Metodisteja, kirjat sisälsivät joukon hymnejä, vanhoja Raamattuja, ja kommentaareja, sekä John Wesleyn saarnoja. Siellä oli myös kopio Sheldonin kirjasta nimeltään In His Steps joka teki minuun suunnattoman vaikutuksen.

Vanhoissa Raamatuissa oli kiehtovia kuvia joita minä tuijotin (tai: pohdiskelin). Minä pidin John Wesleyn saarnoista. Jopa tänään hänen sinnikkyytensä lohduttaa minua, niin luja ja suora kuten Englantilaiset tammet joiden alla hän seisoi puhuessaan seurakunnalleen.

Siellä oli, tietysti, suuri määrä Evankeliumin yksinkertaisuutta näissä vanhoissa kuluneissa kirjoissa ja niiden pohjalta minä erotin (distilled) pienen oman rukoukseni joka ei koskaan jättänyt minua. Jopa silloin kun en enää uskonut, minä usein toistin sanoja kuten henkilö tekee suosikki-runon kohdalla. Tämä rukous jonka minä otin esiin John Wesleyn kirjoista oli: "Rakas Jumala, pelasta sieluni ja anna syntini anteeksi, Jeesuksen Kristuksen tähden. Amen."

http://genus.cogia.net