School of Darkness

Luku 17

SEURAAVAN VUODEN alussa menin Koululautakunnan toimistoon tapaamaan Tri. Jacob Greenbergiä, silloista ylivalvojaa joka vastuussa henkilökunnasta, koskien opettajia. Hänen toimistossaan minä tapasin Mary Rileyn, hänen avustajansa. Koska Tri. Greenberg ei voinut tavata minua heti, Miss Riley ja minä aloimme jutella.

Hän oli ollut lukion opettajana vuosia. Kaikkien rakastamana ja kunnioittamana, hän edusti opettaja-tyyppiä josta oli tulossa yhä harvinaisempi, aivankuin heitä systemaattisesti eliminoitaisiin meidän kouluistamme. Hän oli nainen jolla oli tasapainoa ja arvokkuutta, jonka rakkaus Jumalaa kohtaan tunkeutui kaikkiin hänen ihmissuhteisiinsa.

Tunsin itseni rentoutuneeksi kun istuin siinä jutellen hänen kanssaan, kuunnellessani häntä ja katsellen kuvaa jonka hän teki pehmeillä harmailla hiuksillaan, lämpimillä sinisillä silmillään, ja hillityllä hyvällä pukeutumistyylillä. Olin jossain määrin yllättynyt että hän suostui puhumaan kanssani sillä minä tiesin että toimintani ja oppi jota olin levittänyt oli ollut hänen silmissään loukkaava. Mutta hän hymyili ja sanoi olevansa pahoillaan siitä että ei enää nähnyt minua lautakunnassa. Selitin että minulla oli ollut paljon ongelmia.

Hän tiesi. "Se on lievästi sanottu," hän sanoi. "Mutta älä anna kenenkään pysäyttää sinua, Bella. Sinulla on yhä paljon ystäviä. Me emme pidä kommunismista mutta me ihailemme sellaista joka taistelee auttaakseen ihmisiä, kuten olet aina tehnyt."

Olin liikuttunut hänen sanoistaan, sillä se ei ollut sellaista juttelua jollaista olin kuullut viime aikoina. Hän jatkoi puhumalla Interracial Councilista (Rotujen välinen neuvosto) jonka hän oli perustanut Brooklyniin, ja jossa hän oli yhä eläväksi tekevä henki (moving spirit). Ja minulla oli tunne että olin uuden maailman nurkan takana, sellaisen jossa hyviä tekoja tehdään tuntemattomana ja että niitä ei käytetä julkisuustemppuina. Joitakin päiviä myöhemmin Mary Rileyltä tuli paketti. Se sisälsi kirjoja ja aikakauslehtiä jotka käsittelivät Katolilaisuutta, kuten lääkäri-missiot Afrikassa, Rotujen väliset neuvostot, ja nuorten turvakodit. Oli myös kirja jonka eräs pappi oli kirjoittanut: James Keller, You Can Change the World.

Kun minä luin otsikkoa minun ajatukseni palasivat Sarah Parksiin, opettajaani Hunter Collegessa, ja kirjoihin joita hän oli antanut minulle, jotka lisäsivät kiinnostustani kommunistista liikettä kohtaan. Nämä kirjat olivat ylistäneet muutosta maailmassa jonka venäjän vallankumous oli tuonut, jota minä siihen aikaan olin pitänyt välttämättömänä mullistuksena Venäjän kansan sosiaalisten olojen parantamiseksi. Minä tiesin nyt että vallankumouksen ja ihmisten tuhoamisen ylistäminen toivoen että parempi maailma nousisi esiin oli kohtalokkaan väärä. Minä ajattelin surulla Sarah Parksia — hänen kirkas älykkyytensä valui hukkaan koska hänellä ei ollut standardia jonka mukaan elää, kuinka lopuksi hän mieluummin teki itsemurhan kuin halusi kohdata elämän tyhjyyden.

Luin isä Kellerin kirjan. Se oli melkein primitiivinen yksinkertaisuudessaan ja minuun teki vaikutuksen siinä esitetty henkilökohtainen kutsu jokaiselle lukijalle — kutsu uudestisyntymään (self-regeneration). Näytti siltä kuin se olisi osoitettu minulle henkilökohtaisesti. Tämä oli uusi kutsu sosiaaliseen aktioon. Kirjassa ei lietsottu vihaa sosiaalisen reformin luomiseen, vaan siinä kohennettiin rakkauden liekkiä.

En voinut lopettaa kirjan lukemista. Minä istuin siinä toimistoni hiljaisuudessa ja tunsin kaikkialla itsessäni isä Kellerin sanojen totuuden kun hän sanoi: "Ei voi olla sosiaalista uudistumista ilman henkilökohtaista uudistumista." Kun minä luin, minä tunsin elämän virtaavan takaisin itseeni, elämän itseeni persoonana. Puolueen sisällä minut oli pyyhitty pois (obliterated) paitsi osana ryhmää. Nyt, kuten joku Rip Van Winkle, olin heräämässä pitkästä unesta.

Isä Keller ei jättänyt minuun yksinäisyyden tai turhuuden tunnetta. "On perempi sytyttää iksi kynttilä kuin kirota pimeys," hän oli kirjoittanut. Minulle, joka olin alkanut tuntea että pahuus oli valmiina peittämään koko maailman, tämä oli elämää itsessään. Olin kiitollinen Mary Rileylle ja kiitollinen tälle papille hänen elämän sanoistaan.

Pian tämän jälkeen olin oikeustalossa (Criminal Courts Building) puolustamassa erästä nuorta rikollista ja minä juoksin Tuomari Pagnuccon luokse, joka oli aiemmin ollut Piirikunnan juristin toimistossa, joka oli kuulustellut minua Scottoriggion tutkimusten aikana. Me juttelimme yksilön vastuun suhteesta rikoksiin. Hän kommentoi isä Kellerin sanoin liittyen tähän aiheeseen ja sanoin kuulleeni hänestä ja ihailin hänen kirjaansa. Tuomari kysyi minulta että haluaisinko tavata tämän Maryknollin papin.

Seuraavana iltapäivänä minä tapasin tuomarin Godfrey Schmidtin toimistossa, joka oli militantti Katolinen lakimies, ja Fordhamin oikeusopillisen koulun opettaja. Minä muistin hänet elävästi New Yorkin osavaltion työministeriön virkailijana joka oli valmistellut oikeusjuttua Nancy Reediä vastaan, tyttöä joka oli asunut asunnossani hetken aikaa ja jonka äiti oli Daily Workerin omistaja. Ajattelin väkivaltaista kampanjaa jonka Puolue oli organisoinut häntä vastaan, häntä koskevista julmista pilapiirroksista Puolueen hallitsemissa lehdissä, ja kuinka he kutsuivat häntä nimellä "Herr Doktor Schmidt". Nyt minä kuuntelin kun Godfrey Schmidt puhui Amerikasta ja sen ihmisistä ilmiselvällä vilpittömyydellä, ja minulla oli ylitsevuotava häpeän tunne koska olin osallistunut tähän vihakampanjaan.

Isä Keller tuli sisään erään toisen ystävänsä kanssa ja Hra. Schmidt kutsui meidät syömään lounasta yhdessä. Minä katsoin tätä pappia ihailevasti ja huomasin että minua kiinnosti harmonia ja rauha hänen kasvoillaan, ja hänen terävä ymmärrys ongelmista joita aikamme miehet ja naiset kohtasivat. Kun hän ja muut miehet keskustelivat eri asioista, minä ymmärsin miksi nämä kolme puhuivat niin eri lailla pienistä ryhmistä joissa olin ollut kommunistisessa liikkeessä. Tällä kertaa puheessa ei ollut vihaa eikä pelkoa. Me puhuimme kirjoista ja televisiosta ja kommunismista myös, ja isä Keller viittasi tähän jälkimmäiseen sanoilla: "Ruman aikakauden viimeinen vaihe."

Kun hän kutsui minut toimistoonsa tapaamaan joitakin Christopherin perheen jäseniä, minä suostuin. Löysin itseni palaamasta yhä uudelleen tähän toimistoon, hengellisen ilmapiirin tähden jonka minä löysin sieltä. Ensimmäisellä käynnilläni Christopherin päämajaan kymmenen meistä kulki kiireisinä huoneessa kun läheisen Katedraalin kellot soivat keskipäivän merkiksi. Jokainen lopetti työnteon ja hiljentyi uskonnolliseen harjoitukseen (recited the Angelus). Muistin hajanaisia sanoja rukouksesta jonka olin kuullut kauan sitten: "Kuule Herran palvelija... Sana tuli lihaksi ja asuu keskuudessamme." (And dwelt among us.)

En tiennyt kuinka reagoida ja seisoin hiljaa. Mutta minuun teki suuren vaikutuksen kuulla nuorten miesten ja naisten lopettavan työt ja rukoilevan yhdessä, tässä kaikkein materialistisimmassa kaupungissa jonka materialistinen sivilisaatio on koskaan pystyttänyt. Ja minä tunsin kuinka todeksi tämä pieni uskovaisten ryhmä teki nämä sanat: "Sana tuli lihaksi ja asuu Yhdysvalloissa." (And dwelt among US.)

Yhteyteni Christopherin perheeseen osoitti minulle kuinka vähän minä tunsin Uskoani ja sai minut ymmärtämään että olin kuin kuiva tulitikkurasia ja halusin oppia. Christopherin perheen näkeminen työssä lietsoi muistikuvaa liekistä joka minulla oli ollut nuoruudessani, halua auttaa niitä jotka olivat vaikeuksissa. Minä hymyilin murheellisesti muistellessani ajatelleeni Kommunistien olevan moderni prototyyppi varhaisista Kristityistä, jotka tulevat ja karkottavat ahneuden ja itsekkyyden maailmasta. Kommunistit olivat myös luvanneet järjestystä ja harmoniaa elämään. Minä tiesin nyt että heidän lupauksensa olivat petollisia, ja että tämä harmonia jota he lupasivat toi ainoastaan kaaosta ja kuolemaa. Kuitenkin minä tiesin myös että minun täytyi selkeästi erottaa mielessäni nämä kaksi asiaa ennenkuin pääsisin eteenpäin.

Minä rukoilin nyt joka päivä. Minä nousin ylös varhain joka aamu ja menin Messuun Church of Our Lady of Guadaloupen Kirkkoon, lähelle paikkaa jossa minä nyt asuin Läntisellä 17. kadulla. Tunsin intoa kun käännyin itään Kahdeksannelta Avenuelta ja ja kiirehdin ylös kirkon portaita kuullakseni Brothersien laulua ennen Messua. Kun minä katselin aamuhartaukseen osallistuvien kasvoja, minä kadehdin heitä ja kaipasin saada olla yhtä heidän kanssaan, ja kun jokainen heistä palasi alttarilta minä tunsin lämpimän hehkun pelkästään sen ansiosta että sain olla lähellä heitä. Minä ajattelin tätä jatkuvaa Uhria tuhansien kirkkojen alttareilla kaikkialla maailmassa, aina kun oli pappi joka toi Messun ihmisille.

Papiston vastaisuus joka oli ollut osa ajatusmaailmaani vuosien ajan lähti minusta täysin kun katselin valojen syttyvän joka aamu Our Lady of Guadaloupen alttarilla ja kun kynttilät sytytettiin ja minä näin papin tarjoavan Uhria. Minä tunsin että minua ikäänkuin väkisin vedettäisiin alttarille vievään jonoon, mutta minä kuitenkin istuin hämärässä takapenkillä kuin aave. En ollut valmis, minä kerroin itselleni. Ja minä pelkäsin dramaattisia eleitä. Mutta kun päivät kuluivat, minä tunsin kun paineen tunne lähti minusta ja aloin tuntea sisäistä rauhaa.

Löysin itseni lukemasta, kuten sellainen joka on ollut nälässä, kirjoja joita Kommunistit ja hienostunut sekulaari maailma piti tabuina tai joita se pilkkasi. Minä huomasin St. Augustinen, sekä teoksen City of God äärimmäisen paljon enemmän elämää antavaksi kuin uhmaavat modernit professorit jotka kirjoittivat teoksen The City of Man. Löysin St. Thomas Aquinasin ja minä nauroin muistaessani että kaikki mitä minä olin lukenut St. Thomasista oli, että hän oli skolastinen (tai: saivarteleva) filosofi joka uskoi dedektiiviseen (laskujohtoiseen) ajatusmedotiin. Nyt, kun hänen viisautensa suuri varasto aukeni minulle, tunsin rikkautta joka oli kaikkien sanojen ulkopuolella.

Eräänä päivänä lounaalla Godfrey Schmidtin kanssa minä selitin että minun täytyy opiskella enemmän Uskoa. Kun me kävelimme pitkin Park Avenueta, hän vei minut erääseen kirjakauppaan ja osti minulle rukouskirjan. Seuraavana päivänä hän soitti minulle sanoakseen että Piispa Sheen oli kaupungissa ja että hän oli suostunut tapaamaan minut uudestaan. Tämä oli kuin iloinen tervehdys vanhalta ystävältä.

Hra. Schmidtin kanssa minä menin Itäiselle 38. kadulle, Society for the Propagation of the Faithin toimistoon, ja soitin kelloa. Piispa Sheen avasi itse oven ja minä näin hopeisen ristin hänen rintakehällään, hymyn hänen silmissään, mutta tällä kertaa minä kuulin "Tervetuloa kotiin" hänen tervehdyksessään.

Ja niin minä aloin saada ohjeita Uskoon. Jokin outo asia oli silmin nähtävä minun käytöksessäni — minä joka olin tavallisesti ollut skeptinen ja väittelynhaluinen havaitsin nyt että esitin muutaman kysymyksen. En halunnut tuhlata yhtä ainutta kallisarvoista hetkeä. Viikko toisensa jälkeen minä kuuntelin kärsivällisesti kertomusta Jumalan rakkaudesta ihmistä kohtaan, ja ihmisen kaipuusta päästä Jumalan luokse. Minä kuuntelin terävää logiikkaa ja järkeilyä joka on valaissut pimeyden ja voittanut muiden ryhmääni kuuluvien hämmentyneet epöilykset jotka olivat menettäneet järjellisen ajattelun taiteen ja jotka olivat omaksuneet sen tilalle kasuistiikan (viisastelun). Minä näin kuinka historia ja fakta ja logiikka kuuluivat erottamattomasti Kristillisen uskon perusteisiin.

Kuuntelin kun Piispa selitti Jeesuksen Kristuksen sanoja, joka perusti Hänen Kirkkonsa, Mystisen Kehon. Tunsin läheisyyttä nyt kaikkiin jotka vastaanottivat Kommuunion kaikissa maailman kirkoissa. Ja minä tunsin todellista samanarvoisuutta joka on olemassa eri rotua olevien ihmisten ja kansakuntien välillä kun he polvistuvat yhdessä alttarille — samanarvosiia Jumalan edessä. Ja minä tulin rakastamaan tätä Kirkkoa joka teki meistä yhtä.

Minä luen usein myöhään yöhön. Oli niin monia asioita jotka minun piti tuntea. Olin tuhlannut niin monia arvokkaita vuosia.

Pääsiäinen 1952 lähestyi ja Piispa Sheen sanoi että olin valmis. Minulla ei ollut kastetodistusta, eikä tiedustelu tähän italialaiseen kaupunkiin jossa olin syntynyt tuonut minkäänlaista selvyyttä, vaikka olin suhteellisen varma että minut oli kastettu. Joten päätin että ottaisin ehdollisen kasteen (conditional baptism).

7. huhtikuuta, äitini syntymäpäivänä, Piispa Sheen kastoi minut St. Patrickin Katedraalissa. Mary Riley ja Louis Pagnucco seisoivat molemmilla puolillani. Godfrey Schmidt ja muutama muu ystävä olivat siellä myös.

Tämän jälkeen Piispa Sheen kuuli minun ensimmäisen rippini (confession). Hän oli huomannut että olin hermostunut ja suunniltani ehdessään valmisteluja, sillä minun täytyi käsitellä monia vuosia elämästäni jolloin olin kieltänyt totuuden. Mietiskelin kuinka olin tehnyt pilkkaa avioliitostani; kuinka olin vääntänyt kieroon suhteeni isääni ja äitiini; kuinka olin ollut ylimielinen; ja miten olin suvainnut vääryyttä. Hän ymmärsi epätoivoni ja sanoi lohduttavasti: "Me papit olemme kuunnelleet ihmisten syntejä useita kertoja. Sinun syntisi eivät ole sen suurempia kuin muidenkaan. Ole luottavainen Jumalan armoon." Kuultuaan tunnustukseni hän antoi synninpäästön. Hänen Pax vobiscum kaikui ja kaikui uudestaan sydämessäni.

Messussa seuraavana aamuna sain Kommuunion hänen kädestään.

Ikäänkuin olisin ollut sairaana pitkän aikaa ja herännyt virkistyneenä sen jälkeen kun kuume oli poistunut. Menin työpaikkaani sellaisen tyyneyden kera joka yllätti minut. Näytti siltä että olin saanut uuden sydämen ja uuden omantunnon.

Ulkoisesti elämäni ei ollut muuttunut lainkaan. Minä asuin yhä kerrostalossa jossa ei ollut lämmintä vettä, vuokrataloja pursuavalla kadulla, mutta nyt minä kykenin tervehtimään naapureitani ilman pelon tai epäluulon tunnetta. En olisi enää koskaan yksinäinen, ja kun minä rukoilin oli aina Hänen Läsnäolonsa jota minä rukoilin.

Kun järjestys ja rauha palautui elämääni kykenin kohtaamaan älykkäästi vaikeat koettelemukset joutuessani menemään valtion virastoihin ja tutkintakomiteoiden eteen. Pelkäsin loukkaavani yksilöitö jotka olivat kenties yhtä sokeita kuin olin itse ollut ja joita salaliittolaiset yhä käyttivät. Minä pelkäsin Kommunistien kostotoimenpiteitä jotka alkaisivat uudestaan.

Nyt minä muodostin ja yritin vastata kolmeen tärkeään kysymykseen: (1) Tarvitseeko minun maani informaatiota jota minulta vaaditaan; (2) Olenko minä äärimmäisen tunnollinen kertoessani totuuden; (3) Toiminko minä ilman pahantahtoisuutta?

Tiesin että informaatio jota minulle oli saattaisi jossain määrin auttaa suojelemaan kansaamme. Minä tiesin myös että meidän maamme rehelliset ihmiset olivat tietämättömiä Marxismin luonteesta ja tunnistivat nyt että sanan "informoida" paras synonyymi on "koulutus". Kun opetuksen tiet suljetaan ja muutetaan propagandaksi tämän salaliiton agenttien toimesta, minun maani tarvitsi informaatiota jota minun täytyi antaa.

Mutta minä pelkäsin todistamisten tulikokeita, kun vihamielisiä kirjeitä, puhelinsoittoja ja postikortteja alkoi saapua sen jälkeen kun olin ensimmäistä kertaa esiintynyt Senaatin sisäisen turvallisuuden komitean edessä. Näissä vihamielisissä viesteissä oli eräs mielenkintoinen piirre: niissä käytettiin raamatullisia ilmauksia — "Juudas Iskariot", "kolmekymmentä hopearahaa", "dost thou betray". Nämä olivat yleisiä käytettyjä ilmauksia. Aika moni lainasi Pyhän Matteuksen Evankeliumin sanoja joissa kerrottiin kuinka Juudas Iskariot hirtti itsensä ja kirjoittajat päättivät kehoitukseen: "Mene ja tee samoin." (Go thou and do likewise.)

Nyt minä näin oikeassa perspektiivissä lahjoituksen jonka Amerikan koulut ja opettajat ovat tehneet maan kehityksen eteen, aivan kuten olin surullisen tietoinen synkästä kuvasta jonka eräät kouluttajat ja koulutetut keskuudessamme ovat esittäneet. Tuomari Jackson sanoi että se on meidän aikamme paradoksi että meidän modernissa yhteiskunnassa täytyy pelätä ainoastaan koulutettuja ihmisiä. On aivan totta että se mitä ihminen tekee tiedollaan on se, joka tavallaan, oikeuttaa tai panee syytteeseen (indicts). Vilkaisu nerokkaisiin tiedemiehiin jotka palvelivat Hitlerin hallituksessa, ja Neuvostoliittolaiset tutkijat jotka palvelevat Kremliä, vilkaisu ihmisiin jotka oli asetettu syyteeseen maamme alistamisesta — tämä kaikki saa meidät arvioimaan uudelleen koulutuksen roolia. Meille kerrotaan että kaikki meidän ongalmamme ratkeavat jos saamme lisää opetusta. Mutta on tullut aika kysyä: "Millaista opetusta?" "Mihin tähtäävää opetusta?" Eräs asia on tullut täysin selväksi minulle: monipuoliseen opetukseen kuuluu harjoittelu yhtä lailla kuin mielen kehittäminen; ja palkästään tiedon kerääminen, ilman kunnollista filosofiaa, ei ole koulutusta.

Minä näin kuinka merkityksetöntä oma koulutukseni oli ollut; kuinka se oli ollut ikään kuin tiedon kahvila, ilman tarkoitusta tai balanssia. Tunteet kuljettivat minua eteenpäin, eikä koulutukseni kyennyt ohjaamaan minua tekemään kunnollisia henkilökohtaisia ja julkisia päätöksiä. Vasta sitten kun tapasin Kommunistit, minulla oli standardi jolla elää, ja kesti vuosia saada selville että se oli väärä standardi (mittapuu).

Nyt minä tiedän että filosofia ja liike joka omistautuu parantamaan massojen elinoloja medän teollistuneessa yhteiskunnassamme ei voi olla menestyksekäs jos se yrittää pakottaa ihmiset materialismin muottiin ja epähengellistää (despiritualize) hänet kattamalla ainoastaan sen osan hänestä joka on täällä maan päällä. Sillä riippumatta siitä kuinka kuinka usein ihminen kieltää hengen, hän lukemattomin tavoin yrittää tavoitella Ikuisuutta. Jumalan kaipuu on sielun luonnollinen perintöosa yhtä lailla kuin sydämen lyönnit. Kun ihminen yrittää tukahduttaa sitä, hänen ajatusmaailmansa ajautuu kaaokseen.

Minä tiedän että ihminen ei voi yksin luoda taivasta maan päälle. Mutta olin yhä hyvin huolissani lähimmäisistäni, ja tunnen pakotettua tarvetta tekemään kaiken voitavani epähumaanisuutta ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan joka uhkaa hänen hyvinvointiaan ja turvallisuuttaan. Olen tietoinen, myös, että jos hyvät ihmiset eivät onnistu rakastamaan toisiaan niin että he iskevät kiivaasti eliminoidakseen sosiaaliset vääryydet, heidän täytyy valmistautua näkemään vallankumouksen salaliittolaisten ottavan vallan käyttämällä yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuutta tekosyynä.

Minä uskon että tärkein väline kommunismin haasteen voittamiseen on kohdata se selkeän ymmärryksen kera mitä se on. Mutta sitä ei voida voittaa negatiivisella tavalla. Ihmisen täytyy olla halukas taistelemaan väärää oppia vastaan Totuudella, sekä organisoida aktiivinen virasto aktiivisella virastolla (and to organize active agency with active agency). Ennen kaikkea täytyy olla niiden moraalisten arvojen uusi syntymä jotka kahdentuhannen vuoden ajan ovat antaneet sivilisaatiollemme elämää antavan voiman.

Tänään on selkeitä merkkejä että vuorovesi on kääntymässä (vuonna 1954), huolimatta siitä tosiasiasta että me olemme niin voimakkaasti materialismin ehdollistamia. Tämä vuoroveden muutos on niin ilmiselvä että minä, henkilökohtaisesti, olen täynnä toivoa siinä missä minä aikoinani tunsin epätoivoa. Monet julkisen mielipiteen muokkaajat maassamme ovat yhä halukkaita antautumaan ja tekemään kompromisseja, mutta ihmisten keskuudessa muutos on hyvin selkeä.

Kun matkustan ympäri maata näen tästä todisteita. Olen nähnyt miesten ja naisten sitoutuvan asettamaan itselleen periaatteita jotka ovat henkilökohtaisen voitontavoittelun yläpuolella. Olen nähnyt äitien ja isien tutkivan koululaitoksen ongelmaa auttaakseen koululaitosta jotta vihollisen viides kolonna ei auttaisi kouluttamaan sitä (to help education from contributing to the training of a fifth column for the enemy). Olen nähnyt kotiäitien Teksasissa, raskaan työpäivän jälkeen, menevän kurssille jossa opiskellaan USA:n Perustuslakia, ja olen kuullut heidän selittävän oppimaansa lapsilleen, päättäväisinä että heiltä ei ryöstetä heidän perintöään.

Me olemme yhä enenevässä määrin nähneet maassamme sosiaalisen ja yhteiskunnallisen harmonian nousun yhteisöissä joita asuttavat erilaiset kansalliset, rodulliset ja uskonnolliset taustat. Nämä miehet ja naiset näissä yhteisöissä ovta asettaneet sydämensä ja tahtonsa Kommunistien petollista työtä vastaan joka pyrkii saamaan ihmiset toistensa kimppuun ja lietsomaan rodullisia sekä uskonnollisia konflikteja.

Olen nähnyt työläisten ja ay-liikkeiden ryhmien tapaavan ja rukoilevan yhdessä kun he suunnittelevat maansa turvallisuutta. He ovat päättäneet että unionia joka on välttämätön heidän kamppaillessaan päivittäisen leivän puolesta ei tule käyttää vallankaappauksen mekanismina.

Mutta nuorten keskuudessa minä näen kaikkein suurimmat muutoksen merkit. Tämä huolimatta siitä tosiasiasta että sanomalehdet ja aikakauslehdet ovat täynnä kauhutarinoita rappeutuneisuudesta ja uskomattomasta julmuudesta sekä rikollisuudesta joidenkin nuorisome jäsenten keskuudessa.

Olen keskustellut nuorten miesten kanssa jotka ovat palanneet Toisesta Maailmansodasta ja Koreasta jotka ovat palanneet pieniin kaupunkeihin kaikkialle Amerikkaan päättäväisinä tehdä kodistaan moraalisen vahvuuden linnakkeen niiden voimien edessä jotka edistävät perheen hajottamista. Olen nähnyt älykkäiden, hyvin koulutettujen nuorten miesten ja naisten kerääntyvän yhteen ja menevän meidän suurten teollisuuslaupunkiemme slummi-alueille, sitoutuen sytyttämään rakkauden ja ystävyyden liekin epäonnisille.

Minut kutsuttiin eräänä iltana Friendship Housen nuorten ihmisten toimesta lounaalle New Yorkin Harlemissa. En huomannut heidän olleen kovinkaan erilaisia niihin verrattuna joita olin tavannut kommunistisessa liikkeessä. Ero oli, että he olivat olistautuneet uskolle oikeudenmukaisuuteen Jumalan alaisuudessa ja siksi heitä ei voinut käyttää nukkeina vallanhimoisten miesten toimesta. Tämä ero, myös, oli heidän suhteessaan naapureihin ja niihin joita he pyrkivät auttamaan. Kommunistisessa liikkeessä olin tietoinen siitä tosiasiasta että me lupasimme aineellisen milleniumin kaikille jotka liittyivät meihin. Täällä Friendship Housessa he pitivät kaikkein tärkeimpänä henkeä, ja niitä jotka tulivat heidän luokseen autettiin tehokkaammin tästä syystä.

Opistoissa, me näemme merkkejä uudenlaisesta opiskelijasta. Olen havainnut muutoksen opistojen uskonnollisissa järjestöissä jotka minun aikanani olivat muodollisia ja sosiaalisia, ja jotka ainoastaan elein tunnustivat Jumalan. Nyt nousee uusi ilmiö. Opiskelijat ovat alkamassa ymmärtää että mielen kouluttamisella on vain vähän arvoa ihmiselle itselleen tai yhteiskunnalle jollei sitä aseteta ikuisten totuuksien kehyksiin. Taas kerran me todistamme hellittämättömyyden koskien maallisten ja hengellisten asioiden liittoa. On kasvava vaatimus että niitä ei enää erotettaisi toisistaan.

Minua erityisesti koskettivat nämä uudenlaiset oppilaat eräänä iltana viime vuonna kun minä puhuin Connecticutin Yliopistossa Newman Clubin edessä. Tämä klubi, joka kokoontui kappelin kellarissa, oli täynnä aktiviteettia. Sillä oli kirjasto ja sosiaalinen keskus, ja sitä ohjasi kaksi pappia jotka oli koulutettu ymmärtämään vaarat jotka kohtasivat nuorten älymystöä yhteiskunnassa joka oli paganismin liottama.

Sinä iltana olin viipynyt niin pitkään vastatessani kysymyksiin, että isä O’Brien pyysi kolmea nuorta miestä ajamaan minut rautatie-asemalle New Londonissa. Kun me ajoimme Connecticutin kukkuloiden läpi, alkoi sataa lunta. Minä kysyin tältä nuorelta mieheltä joka ajoi mitä hän aikoi tehdä valmistuttuaan koulusta. "Palvella Setä Samia, minä luulen," hän vastasi. Hänen äänessään ei ollut katkeruutta, ei suuttumusta — ja minä ajattelin tuntien äkkinäistä surua hänen mahdollista tulevaisuuttaan, sekä kaikkien meidän nuorten ihmisten tulevaisuutta. Sitten yksi pojista sanoi hiljaa: "Miksi me emme rukoile ruusukon avulla rauhaa?" Hän aloitti Credolla (uskontunnustus) ja tämän maaseudun tien pimeydessä, pehmeän lumen putoillessa, me lausuimme ruusukon rauhan puolesta.

Olin tietoinen, ajaessani kotiin sinä yönä että ihmiset kuten nämä voivat muuttaa maailman paremmaksi, he olivat niin täynnä rakkautta, niin epäitsekästä oli heidän kiihkonsa. Minä tiedän että vaikka Kommunistit olisivat vilpittömiä kimaltelevissa lupauksissaam joita he tekevät, he olisivat kyvyttömiä toteuttamaan niitä koska he eivät voi luoda sellaisia ihmisiä joita tarvitaan heidän tehtävänsä suorittamiseen. Se hyvä mitä Kommunistit ovat saavuttaneet, on tullut ihmisten kautta jotka, huolimatta kovasta materialismista jota heille on opetettu, silti pitivät sisimmässään muiston Jumalasta ja jotka, edes ymmärtämättä sitä, lähestyivät totuuden ja oikeudenmukaisuuden ikuisia standardeja. Mutta heidän varastonsa, joissa tällaisia ihmisiä on, kutistuu, ja huolimatta heidän niin sanotuista (apparent) voitoistaan, ihmiset jotka on koulutettu pimeydessä on tuomittu häviöön.

Ihmisten uudet armeijat ovat nousemassa, eikä niitä pidä yllä Kommunistinen skontunnustus, vaan Kristinuskon uskontunnustus. Ja olen täysin tietoinen että ainoastaan ihmisten sukupolvi joka on niin omistautunut Jumalle että he toteuttavat Hänen käskynsä, "Rakastakaa toisianne kuten minä olen rakastanut teitä," voi tuoda rauhan ja järjestyksen maailmaamme.

END

http://genus.cogia.net