School of Darkness

Luku 16

NEW YORKIN sanomalehdille tarina erään anisen erottamisesta Kommunistisesta Puolueesta oli pelkästään yksi tarina. Se käsiteltiin rutiininomaisesti. Minä säpsähdin, kuitenkin, kun arvostettu sanomalehti julkaisi Kommunistisen Puolueen syytökset ja käytti sanoja "fasismi" ja "rasismi", vaikka minä tiesin että nämä sanat oli ainoastaan lainattu Puolueen päätöksestä.

Minä odotin saavani lisää hyökkäyksiä Puolueen taholta, ja ne tulivat pian taloudellisten uhkauksien muodossa. Eräät lakifirmani toimeksiannoista tulivat ay-liikkeestä ja Puolueen jäseniltä, ja siellä toiminta oli nopeaa. Unionin Kommunistit kertoivat minulle että en saisi enää heiltä toimeksiantoja. Puolueen jäsenet jotka olivat asiakkaitani tulivat toimistooni, eräät uusien lakimiestensä kanssa, vetääkseen vireillä olleet juttunsa pois.

Kostotoimia tuli, myös, vihamielisten puhelisoittojen, kirjeiden ja sähkeiden muodossa, monet ihmisiltä joita en tuntenut. Se mikä sai minut tuntemaan itseni hyljätyksi olivat kostotoimenpiteet niiltä jotka olin tuntenut parhaiten, niitä jotka olivat opettajia joita olin pitänyt ystävinä. Ollessani kiireinen Puolueen työssä minä joskus ylpeänä ajattelin että minulla oli satoja ystäviä ja kuinka vahvoja olivat siteet jotka sitoivat meidät yhteen. Nyt nämä siteet olivat hiekasta punottuja köysiä.

Se mitä minä en ymmärtänyt oli, että turvallisuus jota olin tuntenut Puolueessa oli ryhmään liittyvää turvallisuudentunnetta ja että kiintymys tätä outoa kommunistista maailmaa kohtaan ei ole koskaan henkilökohtaista emootiota. Sinua rakastetaan tai vihataan ryhmän hyväksynnän pohjalta, ja tunteita lietsotaan tai hillitään propagandan toimesta. Mahtavat ihmiset huipulla luovat tämän propafandan. Tämän vuoksi tavalliset Kommunistit tulevat hyvin toimeen ryhmänsä kanssa: he ajattelevat ja tuntevat yhdessä ja työskentelevät yhteisen päämäärän eteen.

Jopa henkilökohtaiset ystävät, joista joitakin minä olin tuonut Puolueeseen, olivat menetettyjä, ja heidän joukossaan oli monia entisiä oppilaitani ja opettajia. Jos yksilön hylkääminen saa aikaan emotionaalisen tuhon johon meidön psykiatrimme viittaavat, sitä ei voida, joiltakin osin, verrata tuhoon jonka saa aikaan se kun joutuu ryhmän hylkäämäksi. Tämä on, kuten opin, annihilaatiota.

Minä turhaan kerroin itselleni että olin suuressa maailmassa ja että siellä oli monia muitakin ihmisiä kuin Kommunisteja. Se ei tuonut minulle minkäänlaista lohdutusta, sillä maailma oli viidakko jossa minä olin eksyksissä, jossa tunsin että minua metsästettiin siellä. Kaikkein pahinta oli, että tunsin jatkuvaa pakkoa selitää itseäni niille joita tapasin, jotka olivat yhä kommunistien piirissä. Minä yritin ensin, mutta luovutin pian.

Olin aina ollut itsenäinen ihminen, ja minä harvoin annoin itselleni syyn turvautua muihin. Nyt minä kirjoitin kirjeitä ihmisille, joista eräät olivat asuneet kotonani tai olleet säännöllisiä vieraita siellä, ja joiden koteihin minä olin aina ollut tervetullut. Ne jotka vastasivat olivat joko hyväksikäyttäjiä (abusive) tai selvästi yrittivät ottaa etäisyyttä minuun. Kaksi ystävää vastasi yhdellä lauseella kirjeen selkäpuolelle: "Ole hyvä äläkä sotke meitä tähän." Monet eivät vastanneet lainkaan.

Ennen pitkää toimistoni oli tyhjä lukuun ottamatta nuuskijoita ja velkojia. Luovuin kodistani ja muutin erääseen likaisenharmaaseen huoneseen lähelle toimistoani. Menin aikaisin aamulla toimistooni, luin New York Timesin ja Law Journalin ja sitten tuolilleni ja katselin ulos Bryant Parkia ja Public Libraryn klassisia linjoja. Olin viettänyt monia tunteja tässä kirjastossa opiskelijana ja opettajana, tiedon nälkäisenä. Valitettavasti minä en koskaan todella tyydyttänyt tätä nälkää, sillä se mitä minä luin myöhempinä vuosina oli ollut pelkästään kommunistista kirjallisuutta ja teknistä materiaalia. Missään ei ole sellaista sensuuria mitä saat lukea ja mitä et, kuin Puolueessa. Olin usein nähnyt johtajien vetävän esiin kirjoja hyllystään kotonaan ja käskevän jäseniä tuhoamaan ne.

Mutta minulla ei ollut halua lukea nyt. Eräs kirja jonka avasin oli Uusi Testamentti, jota en koskaan lakannut lukemasta, edes silloin kun olin Puolueen voimakkaimman lumouksen alla.

Olin pitkään toimistossani sillä minulla ei ollut muutakaan paikkaa mennä kuin kotini, joka oli pimeä, epämiellyttävä paikka, jossa oli toisen luokan hotellin haju. Minä yhä muistan ensimmäisen yksin viettämäni joulun kurjuuden ja pimeyden. Pysyin huoneessani koko päivän. Minä muistan Uuden Vuoden, joka seurasi, kun kuuntelin äärimmäisen epätoivon vallassa juhlintaa ja melua Times Squarelta, sekä kirkkojen kellojen soittoa. Useammin kuin kerran ajattelin lähteväni New Yorkista ja kadottavani itseni vieraaseen kaupunkiin. Mutta en tehnyt näin. Jokin minussa taisteli tätä nihilismin aaltoa vastaan joka oli nielaisemassa minut. Jokin jääräpäisyys minussa kertoi minulle että minun täytyy nähdä sen läpi.

New York Post pyysi minua kirjoittamaan sarjan artikkeleita siitä miksi olin rikkonut välini Kommunistiseen Puolueeseen, ja teki minulle anteliaan tarjouksen. Minä suostuin. Mutta kun olin saanut työni valmiiksi ja lukenut sen, en halunnut että se julkaistaisiin ja löysin tekosyyn kieltäytyä tarjouksesta. Kun eräs viikottain ilmestyvä aikakauslehti teki vielä joukuttelevamman tarjouksen, minä kieltäydyin siitä myös. Tähän oli useita syitä, kuten minä nyt ymmärrän: eräs syy oli, että en luottanut omiin johtopäätöksiini, ja toinen syy oli, että en halunnut vahingoittaa ihmisiä joita olin tuntenut Puolueessa ja joita kohtaan minä yhä tunsin kiintymystä. Eräät heistä olivat ansassa yhtä varmasti kuin olin itse ollut.

Se oli outo ja tuskallinen vuosi. Prosessi vapautua täysin emotionaalisesti olemasta Kommunisti on asia jota kukaan ulkopuolinen ei voi ymmärtää. Puolueen ryhmä-ajattelu ja ryhmä-suunnittelu ja ryhmä-elämä oli ollut osa minua niin pitkään että oli epätoivoisen vaikeaa minulle olla taas ihminen. Tämän vuoksi elin unessa kokonaisia päiviä ja viikkoja sinä ajanjaksona.

Mutta olin aloittanut prosessin "vapautua" (unbecoming) olevasta Kommunisti. Se oli pitkä ja tuskallinen prosessi; sitä voidaan verrata polion uhriin jonka täytyy opetella kävelemään uudestaan. Minun täytyi opetella ajattelemaan. Minun täytyi opetella rakastamaan. Minun täytyi vuodattaa pois viha ja kiihko itsestäni. Minun täytyi karkottaa ylpeys joka oli tehnyt minusta ylimielisen, saanut minut tuntemaan että minä tiesin kaikki vastaukset. Minun täytyi oppia että en tiennyt mistään mitään. Tässä prosessissa oli monia kompastuskiviä.

Eräänä maaliskuisena iltapäivänä sinä vuonna, eräs tuttava, Wellington Roe, saapui toimistooni. Hän hymyili leveästi ja sanoi että hän oli vain kulkemassa ohi ja päätti tulla sanomaan "Hei." En ajatellut tämän enempää hänen vierailustaan. "Duke," kuten me kutsuimme häntä, oli ollut eräs Puolueen eturivin ehdokkaista American Labor Partyssa. Hän oli Staten Island in joukkojen johtaja ja oli päässyt virkaan sen lipulla. Hän oli auttanut taistelussa Dubinskya vastaan kun Puolue taisteli saadakseen American Labor Partyn kokonaan otteeseensa. En ollut tuntenut häntä Puolueen jäsenenä vaan liberaalina ja Puolueen ystävänä, sellaisena joka ei välittänyt siitä että häntä käytettiin heidän kampanjoissaan.

Oli rauhoittavaa puhua Puolueesta tavallisen sanomalehtimiehen termein, ja nauraa sen kummallisuuksille kun hän puhui siitä satiiriseen sävyyn. Minä kerroin hänelle artikkeleistani ja hän sanoi haluavansa nähdä ne ja jopa puhui mahdollisesta kirja-sopimuksesta. Sitten hän puhui tapahtumista Washingtonissa. Minä kerroin hänelle olleeni niin uppoutunut omiin ongelmiini että olin kiinnittänyt vain vähän huomiota nykyisiin tapahtumiin. Jos minulla oli minkäänlaista mielipidettä Senaattori McCarthysta, josta hän puhui, ja josta maa oli juuri tulossa tietoiseksi, se oli että minä ajattelin hänen olevan Republikaanien kampanjan avaus.

Hän kysyi, että olinko koskaan tuntenut Owen Lattimorea. Sanoin että en ollut. Tiesinkö että oliko hän Puolueen jäsen, hän kysyi, ja vastasin taas kerran kieltävästi. Olin kuullut hänestä hämärästi, minä sanoin, Brittien agenttina Kaukoidässä.

Muutamaa viikkoa myöhemmin Duke käveli taas sisään ja tällä kertaa hän kysyi että olisinko halukas auttamaan Professori Lattimorea. Vastasin että en tiennyt kuinka, sillä en tuntenut häntä. Hän kertoi että kuinka tärkeää on, että kaikki liberaalit yhdistyisivät taistellakseen taantumusta vastaan aina siellä missä se nostaa päätään. Tämä ei vakuuttanut minua. Minulla oli omiakin ongelmia ja kerrankin en halunnut sekaantua muiden ongelmiin. Mutta hän tuli taas seuraavana päivänä, tällä kertaa miehen kanssa jonka hän esitteli Abe Fortasiksi, Lattimoren asianajajaksi. En tuntenut häntä, mutta olin kuullut hänestä yhteisten ystävien kautta miehenä joka usein puolusti julkisten palveluiden työntekijöitä jotka kohtasivat lojaalisuus-tutkimuksia.

Lyhyen kesksutelun jälkeen tämä asianajaja sanoi ajatelleensa haastavansa minut oikeuteen puolustamaan Lattimorea. Kun hän näki vastahakoisuuteni hän kysyi että olisinko halukas antamaan hänelle kirjallisen todistuksen sanoen että en ollut kuullut Lattimoresta silloin kun olin eräs Kommunistisen Puolueen johtajista. Joten minä allekirjoitin tämän todistuksen, ja ajattelin että tässä oli kaikki.

Olin naivi ajatellessani näin. Muutamaa päivää myöhemmin Senaatin Ulkomaan Asioiden Komitea haastoi minut kuultavaksi. Sanattomana, minä soitin Dukelle. Hän sanoi että se ei ollut hänelle yllätys. Koska hän oli menossa Washingtoniin hän olisi iloinen jos voisi tehdä varauksen puolestani. Hän jopa vuokraisi sihteerin jotta voisin valmistella lausuntoa.

Kuulustelujen jälkeen näin Lattimoren ensimmäistä kertaa. Duke oli siellä myös. Pöydän äärellä Senaattori Tydingsin kanssa istui Senaattori Green Rhode Islandilta, Senaattori McMahon Connecticutista, Senaattori Lodge Massachusettsista, ja Senaattori Hickenlooper Indianasta. Heidän takanaan istui Senaattori McCarthy, ja hänen vieressään Robert Morris, jonka minä tunsin yhtenä Rapp-Coudertin Komitean lakimiehenä.

Tutkin edessäni olevia senaattoreita. Minä tiesin että Senaattori Tydings oli jollain lailla sukua Joseph Daviesille, entiselle Venäjän suurlähettiläälle, joka oli kirjoittanut hyväntahtoisen teoksen Mission to Moscow ja joka oli ollut aktiivinen avustustarvikkeissa joita lähetettiin Venäjälle sodan aikana, saaden mitalin Neuvostoliiton propaganda-keskuksesta, nimeltään Russian Institute. Minä tiesin Senaattori McMahonin ehdotuksesta jakaa atomi-salaisuutemme Venäjän kanssa. Minä tunsin että näillä miehillä jotka istuivat vallan istuimilla oli tietoa jota ei ollut meidän muiden saatavilla, ja että me kuljimme mukana tässä sodanjälkeisessä perspektiivissä koskien rauhanomaista rinnakkaineloa Neuvostoliiton kanssa, asenne joka minun oli helppo hyväksyä, sillä se oli hyvin paljon samanlaista kuin kommunistinen propaganda niinä vuosina kun olin sekaantunut kommunistiseen maailmaan. Kun Senaattori Hickenlooper alkoi esittää vihamielisiä kysymyksiä minulle, minä reagoin Kommunistin vihamielisyydellä, ja annoin liukkaita, pinnallisia vastauksia, sillä minä en halunnut tulla vedetyksi sellaiseen mitä minä pidin Demokraattien ja Republikaanien välisenä taisteluna.

Ei ole epäilystäkään mielessäni että faktojen suhteen joista minulla oli tietoa, minä kerroin totuuden. Mutta kun tuli kyse minun mielipiteistäni, ei ole epäilystäkään että Tydingsin Komitean edessä minä edelleen reagoin emotionaalisesti Kommunistina ja vastasin Kommunistina. Olin rikkonut välini Puolueen rakenteen kanssa, mutta olin yhä eodollistettu sen ajattelukaavoihin, ja sen tuntemaan vihaan vastustajia kohtaan.

Jotakin, kuitenkin, tapahtui minulle tässä kuulustelussa. Aloin lopulta nähdä kuinka tietämätön minusta oli tullut, kuinka pitkä aika siitä oli ollut kun olin viimeksi lukenut mitään muuta kuin Puolueen kirjallisuutta. Minä ajattelin meidän kirjahyllyistä poistettuja kirjoja jotka Puolue oli kyseenalaistanut; kuinka, kun joku kirjailija oli erotettu Puolueesta, hänen kirjoittamansa kirjat saivat lähteä myös. Minä ajattelin systemaattista Neuvostoliiton historian uudelleen kirjoittamista, uudelleen arviointia, ja joissakin tapauksissa joidenkin henkilöiden, kuten Trotski täydellistä pyyhimistä. Minä ajattelin toinen toistaan seuranneita puhdistuksia. Äkkiä myös minä halusin vastauksia kysymyksiin joita Senaattori Hickenlooper esitti ja minä halusin tietää totuuden. Minä löysin itseni käymästä kimppuun Kommunistisen Puolueen kaksoismoraalia vastaan.

Palasin New Yorkiin yksin, ja kun juna kulki pimeyden läpi minä katsoin talojen synkkiä julkisivuja pienissä kaupungeissa ja minun sydämeni meni takaisin muistoihin itsestäni kun kävelin pitkin pientä Episkopaalista hautausmaata lapsena ja laitoin kukkia Amerikkalaisten sankareiden hautakivien viereen. Ja äkkiä olin tietoinen realiteetista mikä oli kohtaamassa tätä maata, vakavasta pelosta jonka kohteena olivat voimat jotka vehkeilivät sen elämäntapaa vastaan. Minulla oli ylitsevuotava halu auttaa pitämään turvassa kaikilta vaaroilta kaikki ihmiset jotka asuivat näissä pienissä kaupungeissa.

Minun ilmestymiseni Tydingsin Komitean eteen oli palvellut yhtä hyvää tarkoitusta: se oli uudistanut kiinnostukseni poliittisia tapahtumia kohtaan, ja se rikkoi lumouksen joka oli pitänyt minua vallassaan. Olin viimeinkin puhunut avoimesti ja kriittisesti Kommunistisesta Puolueesta.

Niille joilla on vaikea ymmärtää kuinka mieli voi olla vangittuna, minun esittämäni vähäinen syytös kommunistista liikettä kohtaan Tydingsin Komitean edessä on saattanut vaikuttaa todellakin vähäiseltä, mutta vaatii aikaa "vapautua" Kommunismista.

Mutta tämä tapahtuma oli ollut tärkeä minulle itselleni. Minä kykenin nyt hengittämään taas. Pystyin lukemaan kriittisesti, ja minä elin taas maailmassa joka oli ollut niin kauan kadoksissa minulta.

Minä luin Kongressin raportin näistä kuulusteluista Tyynenmeren asioiden instituutissa. Havaitsin että kykenin taas kerran tulkitsemaan tapahtumia. Ollessani Puolueessa minuun oli kasautunut suuri määrä informaatiota liittyen ihmisiin ja tapahtumiin, ja usein ne eivät sopineet kuvaan jonka Puolue esitti jäsenilleen. Se oli, kuin että olisin pitänyt käsissäni tuhatta palapelin palaa enkä osannut liittää niitä toisiinsa. Se ärsytti minua, mutta kun minä ajattelin silminnäkijöiden todistuksia Kongressin Komitean edessä, joista joidenkin minä tiesin olevan (tai: olleen) Kommunisteja, suuri osa oikeasta kuvasta sai äkkiä muodon. Minun varastoni jossa oli outoja paloja, alkoi kehittyä tunnistettavaksi kuvaksi.

Oli ollut monia asioita joita en ollut todella ymmärtänyt. olin pitänyt Kommunistista Puoluetta köyhän miehen puolueena, ja ajatellut että tiettyjen varakkaiden ihmisten länsäolo siellä oli ollut puhdasta sattumaa. Nyt minä näin että se ei ollut sattumaa. Minä pidin Puoluetta Monoliittisena organisaationa Kansalliskomitean ja Kansallisen johtokunnan johtajien kera. Nyt minä näin että tämä oli ainoastaan julkisivu joka oli pystytetty sinne tämän liikkeen toimesta luomaan illuusio köyhän miehen puolueesta; se oli todellisuudessa keino hallita "tavallista ihmistä" jota he niin käheästi (raucously) ylistivät.

Tässä palapelissä oli monia osia jotka eivät sopineet Puolueen rakenteeseen. Rinnakkaiset organisaatiot joista olin ollut hämärästi tietoinen tulivat nyt selkeämmin näkyville, ja niiden yhteydet koneistoon josta tiesin, tulivat selkeämmiksi. Kun sota Koreassa kehittyi, ymmärsin asioita entistä paremmin.

Meille Puolueessa oli kerrottu vuonna 1945, Duclosin kirjeen julkistamisen jälkeen, että tällä Puolueella Yhdysvalloissa olisi vaikea rooli esitettävänään. Meidän maamme, meille kerrottiin, olisi viimeinen paikka jonka Kommunistit valtaisivat; tämä Puolue Yhdysvalloissa löytäisi usein itsensä oppositiosta — ei ainoastaan liittyen hallituksemme intresseihin — vaan jopa meidän työläisten etuihin liittyen.

Minä pohdin Pop Mindelin vastausta, joka oli Puolueen koulutus-osastosta. Hän oli kerran vastannut kysymykseeni että vastustaisiko Puolue meidän poikiemme astumista armeijaan. Olin esittänyt tämän kysymyksen aikana jolloin Kommunisteilla oli väkivaltainen kampanja rauhan puolesta, ja minusta näytti järkevältä vetää pacifistisia johtopäätöksiä. Pop Mindel imi piippuaan ja tietävä katse silmissään hän sanoi:

"Tuota, jos me pidämme jäsenemme pois armeijasta; sitten, miten meidän poikamme oppivat käyttämän aseita joilla anastaa valta?"

Minä ymmärsin kuinka Neuvostoliittolaiset olivat hyödyntäneet Espanjaa tulevan vallankumouksen ennakkoesityksenä. Nyt muista kansoista oli tullut tavaraa jota kannatti uhrata — Korealaisista, Kiinalaisista sotilaista, ja Amerikkalaisista sotilaista. Löysin itseni rukoilemasta: "Jumala, auta heitä kaikkia."

Se mikä tuli minulle selväksi oli näiden kahden voiman salainen sopimus: Kommunistit aikataulunsa kera milloin saada maailma haltuunsa, ja tietyt rahanahneet voimat vapaassa maailmassa jotka ovat taipuvaisia tekemään voittoa verellä. Mutta olin yksin näiden ajatusten kanssa eikä minulla ollut tilaisuutta puhua johtopäätöksistäni ystävieni kanssa.

Vuosi kului. Kevät vaihtui kesäksi ja kesä syksyksi, päivät ja ongelmat toistuivat väsyttävässä yksitoikkoisuudessa. Ne muutamat ihmiset joihin olin yhteydessä olivat yhtä lailla eksyksissä kuin itsekin. Oli useita, jotka oli erotettu Puolueesta, ja jotka kamppailivat löytääkseen tiensä takaisin todelliseen maailmaan. Eräs kävi kallonkutistajalla (one was being psychoanalyzed) ja useat joivat itsensä turtuneeseen toivottomuuteen.

Useammin kuin kerran minä ihmettelin että miksi minun pitäisi jatkaa elämistä. Minulla ei ollut energiaa tienata rahaa. Kun sain jonkin verran rahaa hankituksi, minä maksoin velkojille tai tuhlasin ne. Minä maksoin niille ihmisille jotka painostivat minua kaikkein eniten. Joskus kävin perheenjäsenteni luona, veljeni ja heidän lastensa luona. Mutta näiltä vierailuilta minä palasin yksinäisempänä kuin koskaan. Olin menettänyt perheeni; ei ollut paluuta.

Joka aamu ja joka ilta minä kävelin pitkin Kuudetta Avenueta ja 42. katua. Opin tuntemaan ihmiset jotka kokoontuivat siellä, pikkurikolliset, taskuvarkaat, prostituoidut, vähäiset uhkapelurit, ja teräväkasvoiset, ahneet pienet miehet. Minä, myös, olin eräs hyljätyistä.

Alkuvuonna 1950 minä menin Washingtoniin puolustamaan asiakasta maahanmuutto-vetoomuksessa. Olin suunnitellut palaavani New Yorkiin heti tämän jälkeen. Oli selkeä, kirpeä päivä, ja minä kävelin pitkin Pennsylvania Avenueta kohti Capitolia. Lähellä virastotaloa (House Office Building) kohtasin erään vanhan ystävän, Christopher McGrathin, 27. vaalipiirin, vanhan Itäisen Bronxin edustajan, joka oli lapsuuteni aluetta. En ollut nähnyt häntä yli vuoteen. Kun minä edellisellä kerralla näin hänet, hän oli vienyt minut syömään ja antanut joitakin neuvoja. Hän tervehti minua lämpimästi ja kutsui minut toimistoonsa. Olin onnellinen voidessani mennä hänen kanssaan. Siellä minä näin Rosen, hänen sihteerinsä jonka olin tuntenut. Kun me olimme hänen yksityisessä toimistossaan, hän sanoi odottamatta: "Sinä näytät ahdistuneelta, Bella. Onko mitään jota voin tehdä puolestasi?"

Tunsin painetta kurkussani. Löysin itseni kertomasta hänelle kuinka paljon hän oli auttanut minua sinä päivänä kun hän oli vienyt minut syömään, ja kuinka hyvä oli ollut puhua äidistäni sellaiselle joka oli tuntenut hänet.

Minä muistelin kuinka outo tämä käynti oli ollut. Sillä ensimmäistä kertaa moniin vuosiin ja meluisassa ravintolassa Manhattanilla joku oli puhunut minulle kunnioittavasti Jumalasta. Ne ihmiset jotka olin tuntenut aikuisuudessani olivat toistelleet joitakin sivistyneitä (sophisticated) vitsejä uskonnosta, mutta kukaan ei ollut puhunut Jumalasta elävänä persoonallisena Todellisuutena (as a living personal Reality).

Hän kysyi että halusinko FBI:n suojelua, ja minun on täytynyt vapista huomattavasti. Vaikka olin peloissani, olin haluton viettämään sellaista elämää. Hän ei painostanut minua. Sen sijaan hän sanoi: "Minä tiedän että sinä kohtaat parhaillaan vaaran, mutta jos et halua tätä suojelua, voin ainoastaan rukoilla turvallisuutesi puolesta."

Hän katsoi minua hetken ikäänkuin hän haluaisi sanoa jotakin muuta. Sitten hän kysyi: "Bella, haluaisitko tavata papin?"

Kysymyksen hätkähdyttämänä, olin hämmästynyt kiivaudesta jolla vastasin: "Kyllä, minä haluaisin."

"Kenties me voisimme tavoitella Monsignor Sheeniä Katolisesta Yliopistosta," hän sanoi. Rose teki useita puhelinsoittoja ja tapaaminen järjestyi minulle myöhään sinä iltana Monsignorin kotona.

Olin hiljaa matkalla. Kaikki nämä perättömät uutiset Katolista Kirkkoa kohtaan, joita minä olin kuullut ja sietänyt, jotka minä olin hyväksynyt olemalla hiljaa, uhkasivat vähäistä liekkiä joka piti yllä kaipuutani uskoon. Ajattelin monia asioita tällä matkalla, sanaa "fasisti", jota käytettiin yhä uudestaan kun kuvailtiin Kirkon roolia Espanjan sisällissodassa. Minä myös ajattelin sanaa "Inkvisitio" jota käytettiin niin älykkäästi kaikissa tapauksissa. Muitakin termejä tuli mieleeni — taantumuksellinen, totalitaarinen, dogmaattinen, vanhanaikainen. Vuosien ajan niitä oli käytetty lietsomaan pelkoa ja vihaa ihmisissä kuten minä.

Tuhat pelkoa ahdisteli minua. Vaatisiko hän että minä puhuisin FBI:lle? Vaatisiko hän että minä todistaisin Komission edessä? Laittaisiko hän minut kirjoittamaan artikkeleita? Tapaisiko hän minua lainkaan? Ja sitten sieluni silmien edessä välähti kommunistisen pamfletin kuva jossa kommunisti ojensi kättään Katoliselle työläiselle. Tämä pamfletti oli kopio Ranskalaisen Kommunistijohtajan, Thorezin puheesta ja siinä imarreltiin työläisiä jotka eivät hyökänneet heidän uskontoaan vastaan. Se taitavasti kaivettiin maata hierarkian alta yleisen kommunistisen pyrkimyksen kaavan mukaan kaivaa ojaa katolisen ja hänen pappinsa välille.

Millä oikeudella, minä ajattelin, minä pyrin etsimään apua sellaiselta jonka solvaamiseen olin ollut osallinen, vaikkakin vain olemalla hiljaa? Kuinka minä kehtasin tulla tällaisen hierarkian edustajan luokse.

Jarrujen ääni toi minut takaisin todellisuuteen. Me olimme saapuneet, ja ystäväni toivotti minulle onnea kun nousin ulos autosta. Soitin ovikelloa ja minut johdatettiin pieneen huoneeseen. Kun odotin, taistelu sisälläni alkoi uudestaan. Jos olisi ollut helppo ulospääsy, olisin juossut ulos, mutta keskellä taisteluani Monsignor Fulton Sheen käveli sisään huoneeseen, hopeinen ristinsä loistaen, lämmin hymy silmissään.

Hän ojensi kätensä kulkiessaan huoneen läpi. "Doctor, olen iloinen että olet tullut," hän sanoi. Hänen äänessään ja silmissään oli lämmin tervehdys jota en ollut odottanut, ja se sai minut rauhoittumaan. Aloin kiittää häntä siitä että hän salli minun tulla, mutta ymmärsin että sanoissa jotka tulivat huuliltani ei ollut järkeä. Aloin itkeä, ja kuulin oman ääneni toistavan yhä uudestaan ja tuskaisena: "He sanovat että olen Negroja vastaan." Tämä syytös Puolueen päätöksessä oli aiheuttanut minulle enemmän kärsimystä kuin kaikki muut syytökset, ja minä, jota oli vuosien ajan pidetty kovana Kommunistina, kyynelehdin kun tunsin tämän pistoksen uudestaan.

Monsignor Sheen laittoi kätensä olkapäilleni lohduttaakseen minua. "Älä murehdi," hän sanoi. "Tämä asia menee ohi," ja hän johdatti minut ystävällisesti pieneen kappeliin. Me molemmat polvistuimme Our Ladyn patsaan edessä. En muista rukoilleeni, mutta muistan että taistelu sisälläni taukosi, kyyneleeni kuivuivat, ja olin tietoinen tyyneydestä ja rauhasta.

Kun me lähdimme kappelista, Monsignor Sheen antoi minulle rosaryn. "Lähden New Yorkiin ensi talvena," hän sanoi. Tule luokseni ja minä annan sinulle ohjeita Uskoon."

Matkalla lentokentälle minä pohdin kuinka paljon hän ymmärsi. Hän tiesi että nimikristitty jolla on muisto Rististä voidaan helposti käännyttää palvelemaan pahaa ihmisten toimesta jotka ovat naamioituneet pelastajiksi. Minä ajattelin kuinka kommunisti-johtajat saavat suurimman vahvuutensa ja älykkäimmät ansansa kun he käyttävät jäsentensä tahtoa hyvyyteen. He lietsovat tunteita lauseilla jotka ovat ainoastaan hämärä kuva ikuisista totuuksista.

Hylätessäni viisauden ja totuuden jota Kirkko on säilyttänyt, ja jota se on käyttänyt luodakseen harmoniaa ja järjestyksen jonka Kristus on asettanut, olin laittanut itseni ajelehtimaan kartoittamattomalle merelle ilman kompassia. Minä ja muut kaltaiseni tarttuivat iloiten väärään varmuuteen jota materialistit tarjosivat ja hyväksyin tämän ohjelman joste oli tehty vieläkin houkuttelevampi koska siin pyydettiin "uhrautumaan veljiemme puolesta". Merkityksettömiä ja tyhjiä, minä opin, ovat sellaiset lauseet kuten "ihmisten veljeys" jollei niillä ole kiinteää perustusta, uskoa Jumalaan.

Kun lähdin pois Monsignor Sheenin luota olin täynnä rauhan tunnetta, sekä myös sisäistä innostusta joka pysyi minussa useita päiviä. Lensin takaisin New Yorkiin myöhään sinä yönä, kauniina, kuunpaisteisena yönä. Kone lensi pilviverhon yläpuolella, ja ylläni oli kirkkaita tähtiä. Minun käteni oli sinisen villatakin taskussa ja se piti kiinni helminauhasta jonka lopussa oli risti. Koko matkan New Yorkiin minä pidin tiukasti kiinni ruusukosta jonka Monsignor Sheen oli antanut minulle.

Loppuvuoden olin yksin New Yorkissa, rajoitin kontaktini muutamaan asiakkaaseen jota palvelin sekä satunnaisiin ystäviin jotka tulivat kylään. Silloin tällöin minä astuin sisään kirkkoon istuakseni siellä ja levätäkseni, sillä ainoastaan siellä sisälläni vellova kuohunta helpotti hetkeksi ja ainoastaan siellä pelko jätti minut.

Vuoden 1959 joulu lähestyi, ja taas kerran yksinäisyyden tunne kasvoi. Minä asuin nyt sisustetussa asunnossa 75. kadulla ja sukkuloin kotini ja toimistoni väliä joka päivä ja yö.

Jouluaattona, Clotilda ja Jim McClure, jotka olivat asuneet luonani Lexington Avenuella ja jotka olivat pitäneet minuun yhteyttä ja murehtineet vuokseni, soittivat ja kehottivat minua viatämään iltaa kanssaan. Sen jälkeen kun olin myynyt taloni heillä oli ollut vaikeuksia löytää asuntoa itselleen. Harlem ja sen sanoinkuvaamaton asuntotilanne oli julmaa viidakkoa asuntoa etsivälle. Cluren perhe oli muuttanut yhden huoneen asuntoon 118. kadulle jossa vuokra oli mielikuvituksellinen siihen nähden mitä asunto tarjosi. Mutta Jim and Clo tiesivät kuinka minä murehdin heidän kuisallista tilannettaan.

Oli kylmä kun saavuin, mutta minä unohdin sen heidän tervetulo-toivotuksen lämmössä. He hieroivat kylmiä käsiäni ja laittoivat minut istumaan erääseen heppoiseen tuoliinsa, ja Clo tarjosi yksinkertaista ruokaa. Jim sanoi "rauhaa" (grace) kuten hän oli aina tehnyt kotonamme. Me puhuimme joulusta, ja kun minä kuuntelin heitä minä tiesin miksi katkeruus ei ollut saanut näitä kahta valtaansa. He tekivät parhaansa sillä mitä heillä oli. He olivat iloisia ja täynnä elämää, ja kaiken yllä heitä kosketti syvä hengellisyys mikä teki heidän likaisen harmaasta asunnostaan harmonian saaren. Siellä ränsistyneessä talossa pelottavan näköisellä kadulla jota rikottu lasi koristi, he olivat löytäneet hengellistä lohtua.

Sen jälkeen kun olimme syöneet, Jim avasi kuluneen Raamattunsa ja luki muutaman Psalmin ja sitten Clo luki useita. Kun minä kuuntelin heidän lämmintä, rikasta ääntään minä näin että he kaatoivat oman läsnäolevan kaipuunsa Daavidin lauluihin, ja minä ymmärsin miksi Negro-ihmisten rukoukset imeliä tai katkeria. Jim ojensi minulle tämän Kirjan ja sanoi: "Tässä, nainen, lue meille jotakin."

Minä selailin sivuja kunnes löysin sen mitä halusin. Minä aloin lukea näitä ihmeellisiä lauseita Psalmista numero kahdeksan:

"Kun minä katselen sinun taivastasi, sinun sormiesi tekoa, kuuta ja tähtiä jotka sinä olet luonut, niin mikä on ihminen, että sinä häntä muistat, tai ihmislapsi, että pidät hänestä huolen? Ja kuitenkin sinä teit hänestä lähes jumalolennon, sinä seppelöitsit hänet kunnialla ja kirkkaudella; panit hänet hallitsemaan kättesi tekoja, asetit kaikki hänen jalkainsa alle: lampaat ja karjan, ne kaikki, niin myös metsän eläimet, taivaan linnut ja meren kalat ja akiken, mikä meren polkuja kulkee. Herra, meidän herramme, kuinka korkea onkaan sinun nimesi kaikessa maassa!"

Muutaman hetken ajan, sen jälkeen kun olin lopettanut, kukaan ei puhunut. Ojensin Raamatun takaisin Jimille. Clo kaatoi toisen kupin kahvia minulle. Sitten sanoin että olin väsynyt ja että minun pitäisi palata kotiin sillä kello oli melkein yksitoista. Lupasin tulevani pian takaisin, ja Jim käveli kanssani Madison Avenuen linja-autolle ja toivotti minulle "Hyvää Joulua".

Linja-auto oli täynnä lörpötteleviä ja onnellisia ihmisiä. Istuin yksin heidän keskellään, kasvot ikkunaa vastenm katsellen nuhjuisia katuja joita ohitimme. Monissa näissä kulmauksissa olin kampanjoinut. Olin kävellyt niitä pitkin tarkoituksettoman aktiviteetin toisiaan seuranneiden kuukausien aikana. Niin monia hukkaan heitettyjä vuosia, minä ajattelin, kolkkoja kuten nämä kadut!

Olin niin uppoutunut ajatuksiini että unohdin nousta bussista kun se saavutti 72. kadun. Ymmärsin että olin mennyt liian kauas, mutta minulla ei ollut todellista halua nousta bussista lainkaan, ja minä katselin kun Madison Avenue muuttui kerrostaloista pieniksi kaupoiksi ja hotelleiksi, ja kun me ylitimme 42. kadun, minä en vieläkään noussut pois bussista.

Minulla ei ole muistikuvaa siitä kun nousin bussista 42. kadulla tai että kävelin pitkin tätä katua West Sidelle. Minun seuraava muistikuvani on, kun löysin itseni kirkosta. Tämä kirkko, sain myöhemmin selville, oli St. Francis of Assisi.

Se oli täynnä ihmisiä. Jokainen penkki oli täynnä. Oli tuskin tilaa seisoa, sillä ihmiset olivat pakkautuneet käytäville. Löysin itseni tungoksesta, puolivälistä alttaria ja kirkon takaseinää.

Jumalanpalvelus oli alkanut. Kuoro lauloi pari Joulu-hymniä. Kolme papia valkoisissa vaatteissaan otti osaa tähän muinaiseen rituaaliin. kello soi kolmesti; ihmiset olivat polvillaan kunnioituksesta. Minä katsoin kasvoja pehmeässä valossa, kiitollisia ja kunnioittavia kasvoja.

Se tuli minuun kun seisoin siellä että tässä ympärilläni olivat ihmisjoukot joita olin kaivannut vuosien ajan, ihmisiä joita minä rakastin ja halusin palvella. Tässä oli se mitä olin etsinyt niin turhaan Kommunistisessa Puolueessa, kaikkien ihmisten todellista veljeyttä. Tässä oli miehiä ja naisia kaikista roduista, ja kaiken ikäisiä, ja kaikista yhteiskuntaluokista, ja heitä yhdisti rakkaus Jumalaa kohtaan. Tässä oli ihmisten veljeys jolla oli merkitystä.

Nyt minä rukoilin: "Jumala auta minua. Jumala auta minua." Minä toistin yhä uudelleen ja uudelleen.

Sinä yönä, kun keskiyön messu oli ohi, minä kävelin pitkin katuja tuntikausia ennenkuin palasin kotiini. En pannut merkille muita ihmisiä. Olin niin yksin kuin olin ollut niin kauan. Mutta sisälläni oli lämmin toivon hehku. Minä tiesin että olin kulkemassa yhä lähemmäksi kotia, Tähden ohjaamana.

http://genus.cogia.net