School of Darkness

Luku 15

VUODEN 1947 viimeisten kuukausien aikana maailma muuttui omalta kohdaltani. Varmuus jota olin tuntenut niin pitkään Kommunistisessa Puolueessa oli nyt mennyttä. Olin sairas mieleni ja usein myös ruumiini osalta, myös, sillä minulla oli jatkuva ja hirvittävä pelko että ihmiset tekivät kaikkensa tuhotakseen minut. Olin katsellut muiden armotonta ja suunnitelmallista tuhoamista. Minulla ei ollut tahtoa taistella vastaan, enkä minä halunnut sekoittaa mukaan viattomia.

Sen jakson aikana muodostui pieniä toisinajattelijoiden ryhmiä ja he kritisoivat Puoluetta, sekä oikealta että vasemmalta. Jokaisella oli oma johtajansa. Jokainen niistä vannoi uskollisuutta Puolueelle ja jokainen syytti että Puolueen johto Yhdysvalloissa oli poikennut Marxilais-Leniniläiseltä polulta. Olin pannut merkille tällaisten yritysten turhuuden aiemminkin ja, vaikka minä en koskaan kieltäytynyt näkemästä ketään joka etsi minua, minä kieltäydyin sekaantumasta heidän asioihinsa. Minä tiesin hyvin että yhtäkään ryhmää ei voitaisi organisoida ilman Chesterin, Puolueen salaisen palvelun siloitellun, ketterän johtajan valvontaa. Hänen miehensä olivat kaikkialla.

Uppouduin työhöni lakitoimistossa ja yritin unohtaa pelkoni, mutta sisäisesti olin niin ahdistunut että työni kärsi. En tiennyt kuinka ja milloin kirves putoaisi. Tiesin että toimistoni oli yhä jatkuvan vakoilun alla eikä minulla ollut keinoa pysäyttää sitä. Tietyillä kommunistien päämajan agenteilla oli tapana käydä säännöllisesti luonani saadakseen minut mukaan johonkin tarkoituksettomaan aktiviteettiin. Tiesin hyvin että tämä ei ollut syy miksi he tulivat.

Muistan erityisesti erään Italialaisen Kommunistin jonka Foster lähetti luokseni keskustelemaan rahan keräämisestä Italian vuoden 1948 vaaleihin. Tunsin että tarkoitus oli kietoa minut verkkoon. Minä protestoin että rahan kerääminen ei ollut erityisalaani, ja että kansallisen toimiston tarvitsi ainoastaan nostaa puhelimen luuria saadakseen 50 000 dollaria; summa jota minua pyydettiin keräämään.

Minulla oli kuitenkin tapana totella Yhdeksännen kerroksen ohjeita. Sen sijaan että pyrkisin eroon vierailijastani, löysin itseni ojentamassa listaa ihmisistä joille soittaa, ja yhdessä me vierailimme monien varakkaiden ihmisten luona jotka työskentelivät Puolueelle.

Olin kiinnittänyt suhteellisen vähän huomiota tälle kommunistisen aktiviteetin vaiheelle ollessani mukana unionissa ja poliittisessa työssä. Puolueen raha-asioista ei koskaan keskusteltu osavaltion tai kansallisen komitean kokouksissa. Minkäänlaisia taloudellisia raportteja ei annettu. Säännöllisesti me suunnittelimme rahankeräys-kampanjoita, tavallisesti pyytämällä työläisiä luovuttamaan päivän tai viikon palkan.

Me tietenkin tiesimme että Puolueella oli muitakin tulonlähteitä, mutta me emme koskaan keskustelleet niistä. Minä tiesin tämän erään hilpeän tapauksen vuoksi, jolloin Chester saapui sihteerien johtokunnan kokoukseen kertoakseen meille että hänellä oli tilaisuus ostaa upouusi auto Puolueen käyttöön mustan pörssin hinnalla. Johtokunta hyväksyi sen ja sitten Chester ilmoitti että auton pitää tietenkin olla hänen käytössään koska se oli hän joka teki viikottaisia käyntejä leireille (it was he who made the weekly rounds of the camps) kerätäkseen rahaa.

Katkera riita nousi jossa olin ainoastaan sivustakatsojana. Thompson, jonka perhe vietti kesää Cape Codissa, tunsi että hänellä oli oikeus uuteen autoon, sillä hän oli osavaltion puheenjohtaja. Bill Norman, joka oli aina sovittelija, ehdotti että tämä auto menisi Thompsonille ja Thompsonin auto Billille, sillä hän oli sihteeri, ja että Billin auto menisi Chesterille. En muista kuka sai tämän uuden auton, mutta muistan kyllä että Chester keräsi huomattavan summan rahaa kesäleireiltä, sekä nuorten että aikuisten leireiltä.

Sodan aikana tulin tietoiseksi että Puolueella oli omistusosuuksia tiettyyn moottoreita valmistavaan tehtaaseen joka oli mukana asetilauksissa ja että nämä tilaukset toivat sille sille rahaa. Olin jo pitkään tiennyt että Puolueella oli omistusosuuksia painotaloihin ja litografia-tehtaisiin, ja toimistotarvikkeita tuottaviin laitoksiin — kauppoihin (tai: työpajoihin) joissa kaikki unionit ja joukko-organisaatiot johtivat bisnestään toimistojen johtajien kautta jotka olivat Puolueen jäseniä.

Useita yökerhoja perustettiin varakkaiden poliittisten henkilöiden kautta joita kaikkein viehättävimmät kommunistiset "kansikuvatytöt" (cheesecake) olivat houkutelleet Puolueeseen. Minulla oli tapana tuntea myötätuntoa näitä sieviä Kommunisteja kohtaan kun jotkut heistä kapinoivat koska he sanoivat että heille ei ollut annettu riittävää Marxilaista koulutusta. Sen sijaan, heidän aikansa meni varakkaiden miesten ja naisten houkuttelemiseen, pyrkimyksenä saamaan heidät avaamaan lompakkonsa. Nämä tytöt, joista melkein kaikki olivat collegesta valmistuneita, ja jotkin heistä kirjoittivat juttuja pinnallisiin aikakauslehtiin, olivat enimmäkseen poissa kaupungista ja silti heillä tättyi olla raikas (fresh-faced) ulkonäkö ja viaton charmi.

Huomautin että pian he unohtivat innokkaan halunsa saada lisää Marxilaista opetusta ja kehittivät intohimoisen kilpailun kenellä on pisin lista idiooteista (suckers) ja yksityisistä puhelinnumeroista. Nämä nuoret naiset kykenivät keräämään uskomattomia summia. He olivat niitä jotka keräsivät alkupääoman yökerhoihin joita kutsuttiin nimellä "Bill Browderin hullutus", Billin ollessa Earlin veli. Mutta nämä yökerhot maksoivat itsensä takaisin tuomalla rahaa ja poliittista arvovaltaa. Ne olivat myös keinoja houkutella mukaan lukematomia lahjakkaita nuoria ihmisiä joilla oli ensimmäinen tilaisuus esiintyä, ja samaan aikaan tuntea jännitystä siitä että olivat osa salaista kapinaliikettä.

Puolueen pojat jotka olivat työskennelleet kongressin komiteoissa, kuten Trumanin komiteassa joka oli tutkinut pienten liikemiesten oloja, oli antanut arvokkaita kontakteja Puolueen osanotolle bisnesmaailmassa. He olivat niitä jotka ohjasivat Edistyksellisten liikemiesten komiteaa Rooseveltin valinnan puolesta. Heidän kauttaa Puolueella oli sisäänpääsy paikallisiin kauppakamareihin ja konservatiivisiin bisnes-organisaatioihin kuten Taloudellisen kehityksen komiteaan (Committee on Economic Development), jossa Roy Hudsonin vaimolla oli tärkeä tutkimustyö. Puolueen taloustutkijat, kirjanpitäjät ja lakimiehet saivat töitä useista konservatiivisista aivoriihistä joita Republikaani- ja Demokraatti-puolueet, sekä puolueisiin kuulumattomat organisaatiot perustivat.

Tätä aktiviteettia johti suurelta osin William Wiener, Century Publishersin johtaja, joka tunnettiin kommunistisen liikkeen tärkeimpänä finanssi-agenttina, ja joka myös johti erästä suurta finanssi-imperiumia. Hän oli lempeä, pullea pieni mies, joka pukeutui Brooks Brothersin pukuihin, poltti kalliita sikareja ja söi toistuvasti kalliissa ravintoloissa. Tavallisella Puolueen jäsenellä ei ollut yhteyksiä hänen kaltaisiinsa miehiin, sillä funktionääri joka ansaitsi keskimäärin 50 dollaria viikossa (nykyrahassa 1 400 euroa kuussa) näki harvoin Puolueen tätä puolta.

Wienerillä oli lukuisia syndikaatteja (financial pools) jotka operoivat kerätäkseen pääomaa carakkailta, keskiluokkaan kuuluvilta Puolueen ihmisiltä. He pitivät yllä toimistoja joissa oli suuri joukko kirjanpitäjiä ja lakimiehiä, joilta kommunistinen liike hankki varoja (drew reserves). Oli nukke-tehtaita, useita maaleja ja muoveja valmistavia firmoja, kemikaalifirmoja, matkatoimistoja, vienti- ja tuontifirmoja, kosmetiikka-firmoja, äänilevyfirmoja ja elokuvateattereita. Vuonna 1945 perustettiin useita korporaatioita käymään kauppaa Kiinan kanssa, joista eräs kuului Frederick V. Fieldille. Wienerin ja muiden ohjauksessa, tällaiset korporaatiot palkkasivat ja ylläpitivät eri tyyppisiä kommunisteja, paremmin pukeutuneita, paremmin ruokittuja, hienostuneempia, ja paljon myrkyllisempiä.

Tämä vientiä ja tuontia harjoittava firma oli erityisen kiinnostava. Minä muistan erään ryhmän kommunisti-operoijia jotka toivat kellon osia Sveitsistä, kokosivat kellot täällä, ja lähettivät valmiit tuotteet Argentiinaan. Minä tapasin erään miehen, joka teki säännöllisiä lentomatkoja Tsekkoslovakiaan, meni mukaan tappavaan bisnekseen jossa myytiin aseita ja ammuksia, johin tänä päivänä kommunisti-agentit ovat sekaantuneet. Kansainvälinen kauppa on paljon tehokkaampaa kuin vanhanaikainen poliittinen agitaatio.

Nyt, kun minä kuljin pitkin kaupunkia yrittäen auttaa keräämään rahaa Italian vaaleja varten, minä ymmärsin paremmin kuin koskaan ennen kuinka monessa suuressa finanssi-operaatiossa Puolue oli mukana. Eräs firma jossa kävimme oli sellainen että se osti jalostamatonta rautaa (harkkorautaa) Minnesotasta ja laivasi sen Pohjois-Italiaan jossa se kuljetettiin kommunistien johtamiin tehtaisiin, ja siellä siitä prosessoitiin terästä ja laivattiin Argentiinaan. Toisessa toimistossa oli lakimiehiä jotka olivat sekaantuneet bisnekseen jossa tehtiin rahaa Italian kansalaisten omaisuudella joka oli takavarikoitu sodan aikana. Tällaisia tehtäviä ei ollut helppo saada, mutta nämä miehet saivat ne.

Sen jälkeen kun olin tutustuttanut nuoren italialaisen työtoverini useisiin ihmisiin jotka lupasivat auttaa (tai: teeskentelivät haluaan auttaa), hän päätti perustaa pysyvän komitean Yhdysvaltoihin, luomaan kulttuuri-sidoksia Italian kanssa. Täten syntyi American Committee for Cultural Relations. John Crane, joka oli luonut omaisuutensa kylpyhuonekalusteilla, nousi puheenjohtajaksi.

Ei ollut niin, ettenkö olisi tiennyt että Kommunistinen Puolue käytti rikkaita samoin kuin työläisiä, mutta en ollut koskaan aiemmin nähnyt sitä niin selvästi.

Simä keväänä minä työskentelin lakifirmassani ja yritin rakentaa yksityistä elämää itselleni. Minä voitin oveluudessa lukuisat, huolella laaditut suunnitelmat joiden oli tarkoitus vahingoittaa minua. Opin näiden kuukausien aikana että jotkin Kansainvälisen Kommunistisen liikkeen agentit näyttävät aivan tavalliselta, vieressäsi asuvalta naapurilta. Vaikka minä yhä näin monia ruohonjuuritason Kommunisteja, minä välttelin kontakteja heihin silloin kuin kykenin.

Joka aamu kun minä heräsin kohdatakseni taas uuden vaikean päivän, minä sanoin itselleni: "Kuinka minä päädyin tähän sokeaan laaksoon?"

Minä toivoin että minun sallittaisiin erota Puolueesta. Loppujen lopuksi, yli miljoona Amerikkalaista oli ajautunut sisään Puolueeseen ja pois siitä. Mutta minä tiesin että että he todennäköisesti eivät sallisi että kukaan näin tärkeään asemaan päätynyt eroaisi Puolueesta.

Olin vetäytynyt suurimmasta osasta aktiviteettia, paitsi että minä jatkoin Puolueen yhdyshenkilönä Puolueen opettajien ryhmille. Nyt minut korvattiin toisella henkilöllä jopa tästä asemasta ja tilalle tuli mies joka ei tiennyt mitään opetuksesta. En osallistunut Puolueen kokouksiin. Siitä huolimatta, kun sain tiedon, päätin mennä osavaltion kokoukseen joka pidettiin sinä vuonna Webster Hallissa East Sidella.

Siellä minä havaitsin että olin merkitty henkilö, että ihmiset pelkäsivät istua vieressäni. Epäiltyäni jonkin verran, minä lopulta istuin pöytään David Goldwayn viereen. Hän ja minä olimme aina olleet ystäviä, ja minä tiesin että hänellä oli ongelmia Jefferson Schoolin sihteerinä. Hän tervehti minua ainoastaan silmillään sekä pienellä pään nyökkäyksellä. Hänen huulensa olivat ohut viiva. Hän ei hymyillyt eikä puhunut.

Kuulin voimakkaita ääniä etuovelta ja Thompson astui sisään, Ben Davis kannoillaan, ja heitä seurasi joukko nuoria ihmisiä. Äkkiä minä muistin käyntini Saksassa 1930-luvulla kun Münchenissä olin nähnyt saman kiihkeän katseen nuorilla kasvoilla jotka ihailivat Hitleriä, heidän johtajaansa.

Kun puhemiehistö oli nimennyt tulevan Kansalliskomitean osavaltion delegaation, olin hämmästynyt kuullessani erään rohkean sielun nimeävän minut lattialta. Minä tunnistin hänet mieheksi Italialaisesta Komissiosta. Minun ei tarvinnut kieltäytyä, sillä minä tiesin että minun nimeäni ei esitettäisi äänestyksessä. Olin oikeassa. Puhemiehistö pyyhi nimeni ilman selitystä.

Kun kokous päättyi, lattia putsattiin jotta sille voitaisiin asettaa pöytiä päivällistä varten. Lähdin pois, sillä tiesin että en voisi murtaa leipää heidän kanssaan.

Kansalliskomitean jäsenenä minulla oli velvollisuus osallistua vuoden 1948 Kansalliseen kokoukseen, mutta päätin että olin rankaissut itseäni riittävästi. Ei ollut syytä miksi minun pitäisi mennä; siellä ei ollut mitään mitä olisin voinut tehdä. Kenties, kun kokous oli ohi, kun en ollut enää Kansalliskomitean jäsen, he erottaisivat minut lopullisesti.

Todistettavasti eräät johtajat olivat ajatelleet että minä saattaisin mennä kokoukseen, ja he olivat suunnitelleet keinoja hiljentää minut. Juuri ennen kokousta kurinpitokomitea määräsi minut ilmestymään Yhdeksänteen kerrokseen.

Minä tiesin oikein hyvin että minun ei tarvitsisi noudattaa tätä käskyä. Olin USA:n kansalainen jolla oli oikeus olla vapaa pakkokeinoista. Minun ei olisi tarvinnut mennä 12. kadulle ja ajaa likaisenharmaalla hissillä yhdeksänteen kerrokseen. Minun ei olisi tarvinnut kohdata naisten ja miesten tiukkahuulisia kasvoja jotka pitivät portit ja ovet lukittuina tunkeilijoita vastaan, eikä kohdata heidän silmiään, vahingoniloisia nyt koska he tiesivät että olin persona non grata. Minun ei olisi tarvinnut mennä, mutta minä silti menin.

Kun lähdin hissistä, menin pitkää, synkkää käytävää pitkin epäsiistiin huoneeseen, Äkkiä minä tunsin helpotusta, sillä siellä istui kolme vanhaa miestä — ja minä tunsin heidät kaikki hyvin. Alexander Trachtenberg pienten viiksiensä kera, sekä tavanomaisen katseensa kera, katsoa muita nenänvarttaan pitkin, ei sanonut mitään kun tulin sisään. Pop Mindel, kommunistien harjoituskoulujen (training schools) sankari, jonka kirkkaat ruskeat silmät olivat tavallisesti iloisia, ei hymyillyt minulle. Kolmas oli Jim Ford, Negro-johtaja, jonka katse, hänen kohdatessaan minut oli etäinen ja nyrpeä.

Minä tervehdin heitä ja istuin alas. "Ainakin," minä sanoin itselleni, "nämä ovat miehiä jotka tuntevat tosiasiat." Suhteeni heihin kaikkiin oli ollut ystävällinen eikä meillä ollut koskaan minkäänlaisia kiistoja. Nyt minä odotin kunnes he puhuisivat, mutta he istuivat siinä hiljaa kunnes minä lopulta aloin tuntea oloni epämukavaksi. "Kestääkö tämä pitkään?" Minä kysyin Trachtenbergiltä. Sen myötä hän selvitti kurkkuaan ja puhui, ja minä kykenin tuskin uskomaan mitä hän oli sanomassa.

"Miten voit?" Hän kysyi, tunteettomalla äänellä.

Rakensin itselleni suojan. "Olen ollut sairas, Comrade Trachtenberg."

"Mutta olet kunnossa nyt?"

"Kyllä," minä sanoin. "Luulen että olen kunnossa nyt."

Kun hän puhui taas hänen Saksalainen aksenttinsa oli vahvempi kuin tavallisesti. "Me haluamme esittää sinulle muutaman kysymyksen."

"Tässä se tulee," minä ajattelin ja ryhdistäydyin. Ja sitten minä löysin itseni sanomasta itsekseni: "Dear God, dear God," sellaisella kiivaudella että näytti siltä kuin olisin puhunut ääneen.

"Me kuulemme sinun hyökkäävän Kominformia vastaan," sanoi Trachtenberg, puoliksi kysyen, puoliksi syyttäen minua. Sitten hän sanoi ajan ja paikan jolloin olin tehnyt sen.

Tähän minä osasin vastata. Minä selitin huolellisesti että olin kritisoinut Daily Workerin lausuntoa jossa sanottiin että syy miksi Kommunistinen Puolue Amerikassa ei ollut liittynyt Kominformiin oli, että olisi vaarallista tehdä näin. Olin huomauttanut että tämä oli väärä lausunto ja että kukaan ei uskoisi sitä.

He kuuntelivat lyhyen selitykseni. He aivät sanoneet "juuta" eivätkä "jaata". Pop Mindelin silmät muuttuivat pienemmiksi ja hänen huulensa entistä tiukemmaksi viivaksi. Oli uusi hiljainen hetki. Sitten Trachtenberg sanoi: "Me kuulemme että sinä et pidä Thompsonista."

"Todella, Comrade Trachtenberg, se pidänkö minä Thompsonista vai en, ei liity mitenkään tähän asiaan," minä sanoin. Siitä huolimatta minä jatkoin selittämällä omia tuntemuksiani hänestä: että hän kiusasi Amerikkalaisia työläisiä, ja että hän vaaransi jäsentemme turvallisuuden.

Seuraava kysymys oli odottamaton.

"Synnyitkö sinä Katoliseksi?"

Nostin pääni pystyyn. "Kyllä," minä sanoin pohtien että miksi tämä kysymys esitettiin. Kykenin löytämään vain yhden syyn: taisteluni Thompsonin kanssa päätöksestä koskien Kardinaali Spellmanin onnittelua useita vuosia sitten. Katsoin näitä kolmea älykästä miestä, niin viisaita kommunistisessa suunnittelussa, enkä voinut löytää minkäänlaista vihjettä todellisesta syystä- He tiesivät oikein hyvin että olin syntynyt Katolisena; he tiesivät että en ollut harjoittanut minkäänlaista uskontoa vuosiin. Miksi sitten tämä kysymys?

He eivät jatkaneet kuulustelua. Äkkiä Trachtenberg kysyi minulta että miksi en ollut enää aktiivinen jäsen, miksi minun aktiviteettini oli jäissä.

Rakensin itselleni suojan. "En ole edelleenkään täysin terve, Comrade Trachtenberg. Ja minulla on henkilökohtaisia ongelmia. Antakaa minun olla omissa oloissani kunnes löydän itseni uudestaan."

Oli uusi pitkä hiljaisuus. "Voinko minä mennä?" Minä kysyin viimein, mutta en saanut suoraa vastausta.

"Kuulet meistä uudestaan," sanoi Trachtenberg.

Olin pettynyt, ja kävelin ulos huoneesta, yhä pohtien tätä outoa kuulustelua jossa ei ollut alkua eikä loppua. Epäilemättä sen tarkoitus oli estää minua menemästä kokoukseen koska he pelkäsivät että minä saattaisin antaa noloja lausuntoja jotka vuotaisivat lehdistölle. Heillä ei ollut mitään pelättävää. Olin niin huonossa kunnossa että en olisi voinut aloittaa näin vaikeaa prosessia.

Uusi suunnitelma minua vastaan kehittyi tulevina viikkoina, strategia jossa minut oli tarkoitus saattaa huonoon valoon, panetella minua ja ahdistella minua. Ay-liikkeessä ja erityisesti opettajien joukossa oli tietysti monia ihmisiä jotka eivät olleet osa kommunistien sisäpiiriä, ja jotka muistivat ajan jolloin olin kampanjoinut heidän puolestaan. Nyt Puolue päätti tahrata minut julkisesti niin että yksinkertaisimmalla työtä tekevällä ihmisellä Puolueessa, joka piti minusta, ei olisi enää luottamusta minuun.

Asia jota käytettiin tekosyynä minun viralliselle erottamiselleni Puolueesta ei ollut itsessään merkityksellinen. Tapa jolla se käsiteltiin oli luonteenomainen Puolueen medodeille. Lexington Avenuella, muutaman oven päässä kotoani, asui eräs Tsekkoslovakialainen nainen jonka kanssa minä joskus juttelin. Hän asui kolmikerroksisessa talossa jossa hän palveli talonmiehenä vuosina 1941 - 1947. Hänen aviomiehensä oli pysyvästi työkyvytön ja nainen oli perheen ainoa elättäjä. Talonmiehenä toimiminen auttoi häntä pitämään perheensä koossa.

Vuonna 1947 talon omistaja päätti myydä talonsa. Tämä nainen, peläten että hän menettäisi sekä asuntonsa että työnsä, päätti ostaa tämän talon ja lainasi rahaa sitä varten. Täten hänestä tuli teknisesti maanomistaja; mutta päivittäisessä elämässään hän pysyi entisellään; hän oli yhä talonmies (tai: portinvartija). Kuitenkin, talon omistajana hän joutui tekemisiin vuokralaistensa kanssa ja nopeasti kolme syytettä kohdistettiin häneen. Hänen aviomiehensä riiteli ja jätti hänet. Syyttäjien lakimies, innokkaana saamaan palkkansa, pyysi että nainen pidätettäisiin.

Tässä vaiheessa hän tuli minun luokseni pyytämään apua ja minä suostin edustamaan häntä. Lopuksi oikeus suostui vetoomukseeni, vuokralaisille maksettiin korvausta, ja nainen vältti vankeustuomion.

Yksi asia oli selvää: ainoastaan teknisesti häntä olisi voinut kutsua maanomistajaksi. Mutta kommunistien johto kuunteli ilolla että Bella Dodd oli esiintynyt "maanomistajan asianajajana". Lopultakin heillä oli tekosyy saada minut satimeen poliittisesti, tekosyy jota he olivat pitkään odottaneet. Tietysti he olisivat voineet yksinkertaisesti erottaa minut mutta siihen olisi liittynyt keskustelu politiikasta. He etsivät tekosyytä erottaa minut syytteiden perusteella jotka tahraisivat luonteeni, karkottaisivat ystäväni, ja lopettaisivat keskustelun sen sijaan että aloittaisivat sen. Mikä olisi parempi tekosyy erottaa minut kuin rikos että minusta oli tullut "maanomistajien apulainen"?

Heidän on täytynyt ymmärtää että tällaisella argumentilla ei olisi paljon todistusarvoa ulkopuolisille. Jopa monille Puolueessa se oli heikko peruste. Heidän täytyy lisätä jotakin todella anteeksiantamatonta tehdäkseen minusta hylkiön Puolueen yksinkertaisimpien ihmisten silmissä. He tekivät tämän levittämällä tarinaa että esiintyessäni oikeudessa olin esittänyt kommentteja Puertoricolaisia vuokralaisia vastaan, että olin parjannut heitä, ja osoittanut olevani rasisti, melkein fasisti. Ja kaiken kukkuraksi, syytös Negro-vastaisuudesta, antisemitismistä, sekä työläisluokan vastustamisesta heitettiin kehään.

6. toukokuuta Kommunistisen Puolueen eräs nuorisojohtaja, pyöreäkasvoinen, vakava nuori, tuli kotiini. Minä pyysin häntä sisään ja tarjosin kupin kahvia, josta hän kieltäytyi. Sen sijaan, hän ojensi minulle kopion kirjallisista syytöksistä. Kun sanoin jotakin niiden valheellisuudesta vilkaistuani niitä, hän katsoi minua ivallisesti ja antoi minulle ohjeet ilmestyä oikeudenkäyntiin seuraavana päivänä paikallisosaston komission eteen, joka oli korttelin päässä kotoani.

Kiipesin loputtomia portaita harmaaseen, likaiseen kokoushuoneeseen jossa haisi tupakansavu. ERäs ryhmä odotti minua ja minä näin että se koostui yksinomaan Puolueen vähäisistä työntekijöistä, niistä jotka olivat byrokraattien alimmalla askelmalla. Kolmella naisella jotka olivat heidän joukossaan, oli kovat kasvot jotka olivat täynnä vihaa — Puolueen kasvot, minä ajattelin, huumorintajuttomat ja kovat. He istuivat siellä ikäänkuin valmiina määräämään ihmisten kohtaloista.

Minulla ei ollut riitaa näiden ihmisten kanssa. Itse asiassa, kun katsoin tätä ryhmää minulla oli tunne että olin ikäänkuin opettajana pienille lapsille jotka olivat äkkiä alkaneet uhmata auktoriteettiä. Eräs nainen, puheenjohtaja, oli Suomalainen. Toinen, Puertoricolainen, alkoi huutaa vihaansa minua kohtaan. Hänen englantinsa oli niin hysteeristä että sitä ei voinut ymmärtää. Tämä pulleaposkinen nuorukainen oli siellä myös. Muista kolmesta miehestä minä tunnistin erään tarjoilijaksi ja toisen huilunsoittajaksi jonka kanssa olin ystävystynyt.

Tämä oli outo oikeudenkäynti. Komissio edessäni oli jo tehnyt päätöksensä. Kysyin että voisinko tuoda todistajia paikalle. Vastaus oli "Ei". Kysyin että voisinko tuoda paikalle naisen joka oli osallisena tähän tapaukseen jotta hän voisi kertoa oman versionsa. Vastaus oli "Ei". Minä kysyin että voisiko Komissio tulla kanssani hänen asuntoonsa ja keskustella hänen ja hänen vuokralaistensa kanssa. Vastaus oli "Ei". Sitten minä kysyin että voisinko tuoda paikalle kommunistisen lakimiehen joka ainakin ymmärsi juridiset kiemurat joita olin kohdannut tässä yksinkertaisessa tapauksessa. Vastaus oli "Ei".

Mahdollisimman yksinkertaisesti minä yritin selittää faktoja heille. Alusta alkaen minä ymmärsin että olin puhumassa ihmisille joille oli annettu ohjeita, jotka olivat vihamielisiä, ja jatkaisivat huolimatta argumenteista tai edes todisteista. Tämä Suomalainen nainen joka oli puheenjohtajana sanoi että minua informoitaisiin tuloksista.

Olin pettynyt. Kun kävelin alas pitkin likaisenharmaita portaita, sydämeni oli raskas. Elämän turhuus kävi ylitseni. Sillä kahdenkymmenen vuoden ajan olin työskennellyt tämän Puolueen kanssa, ja nyt lopussa löysin itseni muutaman nukkavierun miehen ja naisen seurasta, jotka olivat merkityksettömiä Puolueen funktionäärejä, vailla mitään armoa, ilman minkäänlaista inhimillisyyttä silmissään, ilman minkäänlaista hyvää tahtoa. Jos he olisivat olleet aseistettuja, he olisivat ampuneet minut.

Minä ajattelin muita jotka olivat käyneet tämän läpi, ja niitä jotka vielä joutuisivat käymään läpi tämän tyyppisen terrorin. Minä vapisin ajatellessani tämän kaltaisia kovia, epäinhimillisiä ihmisiä, joiden sisällä oli ainoastaan vihaa, järjestelmän robotteja joiden oli tarkoitus johdattaa ihmiskunta uuteen maailmaan. Ja tunsin surua niiden puolesta joita vietäisiin alas pitkää tietä jonka lopun minä näin, ja se oli umpikuja.

Kun saavuin kotiini ja menin sisään, huoneet olivat hylmiä ja hiljaisia. Olin väsynyt ja loppuun kulutettu, ikäänkuin olisin palannut pitkältä, painajaismaiselta matkalta.

Tietysti, olin varma että enemmänkin ongelmia oli varastossa minua varten. Tämä askel oli pelkästään esimakua julkisuudesta minua vastaan, älykkäästä julkisuudesta. Sillä tämä karkotus ei ollut lähtöisin Harlemin Kommission likaisista huoneista, vaan 12. kadun päämajasta, ja kenties vieläkin kaukaisemmista pääkonttoreista.

Pelkäsin tulevaa julkisuutta ja päätin ottaa yhteyttä erääseen ryhmään joita olin pitänyt ystävinäni. Soitin Opettajien Unioniin kertoakseni Puolueen johtajille mitä oli varmasti tulossa. Minä ajattelin että he ymmärtäisivät ja suhtautuisivat varauksin kaikkiin vääriin syytöksiin.

Minun ei olisi tarvinnut vaivautua. John Lautnerin todistuksen perusteella kuukausia myöhemmin Senaatin Sisäisen Turvallisuuden Komitean edessä minä sain selville että Rose Russell ja Abraham Lederman, Opettajien Unionin johtajat, olivat olleet läsnä Osavaltion Puolueen kokouksessa joka suunnitteli ja vahvisti erottamiseni ja laati lehdistötiedotteen. Äänestyspäätös oli ollut yksimielinen.

17.6.1949, puhelimeni soi. "Tämä on Associated Press, ääni sanoi. "Me olemme saaneet lausunnon Kommunistiselta Puolueelta jossa ilmoitetaan erottamisestasi. Siinä sanotaan että olet anti-Negro, anti-Puertoricolainen, juutalaisvastainen, ja maanomistajan puolustaja. Onko sinulla antaa minkäänlaista lausuntoa?"

Millaisen lausunnon minä olisin voinut antaa? "No comment," oli kaikki mitä minä onnistuin sanomaan.

New Yorkin sanomalehdet julkaisivat uutisen seuraavana päivänä ja kolme päivää myöhemmin Daily Worker julkaisi pitkän asiakirjan erottamisestani, allekirjoittanut Robert Thompson.

http://genus.cogia.net