School of Darkness

Luku 14

UUSI LINJA joka luotiin hätäkokouksessa oli tarkoitus olla kaikkea kaikille. Sen oli tarkoitus olla riittävän vasemmistolainen rauhoittaakseen ne jotka tunsivat syyllisyyttä uskoen pettäneensä työväenluokan; kuitenkin siinä vaadittiin riittävästi yksimielisyyttä niin kutsuttujen demokraattisten voimien kanssa sallien yhteistyön jatkumisen "imperialismin" voimien kanssa. Siltikin oli tyytymättömiä aineksia sekä oikealla että vasemmalla.

Piirikuntien kokouksissa tämä uusi linja hyväksyttiin saman hysterian kera joka oli luonnehtinut kansalliskokousta. Sama terrori oli läsnä.

Olin vaikeassa tilanteessa. Juridisena edustajana, minun täytyi esittää New Yorkin aluekokoukselle esitys kaupungin kattavien ehdokkaiden valinnasta marraskuun vaaleihin. Päätös tukea William O'Dwyeria pormestariksi oli tehty johtokunnassa ennen Duclosin pommia. Nyt, muuttuneen linjan valossa, kukaan ei halunnut ottaa vastuuta hänen tukemisestaan.

Oli ilmiselvää että tämä uusi vasemmistolainen linja heikentäisi kommunistien valtaa käytännön politiikan kentällä, ja kuitenkin Puolue halusi jatkaa vallan tasapainon hallitsemista New Yorkin osavaltion politiikassa. Minulle annettiin tehtäväksi raportoida kokoukselle ja saada äänestys O'Dwyerin hyväksymisestä.

New Yorkin julkisten palvelujen unionit ja kuljetustyöntekijät olivat raivonneet LaGuardiaa vastaan vuosien ajan. Hän oli antanut heille lupauksia mutta vain pieniä palkankorotuksia tai ei lainkaan. Vuonna 1941 Puolue oli harkinnut O'Dwyerin tukemista mutta oli muuttanut mielensä viime hetkellä ja hypännyt Hillmanin ja Dubinskyn kelkkaan tukemaan LaGuardiaa.

Nyt arpa oli heitetty, ja me noudatimme päätöksiä jotka oli tehty aiemmin. O'Dwyerin valinnan myötä Kommunistit nostivat erään kykenevimmistä miehistään kaupunginvaltuustoon uuden pormestarin sihteerinä.

Uusi Kansallinen johtokunta oli järjestänyt uudelleen Puolueen virat. Gil Green lähetettiin Chicagoon vastaamaan Illinoisin ja Indianan teollisuus-alueista. Eugene Dennis nimesi Robert Thompsonin New Yorkin alueen johtajaksi. Kun kuulin siitä sydämeni vajosi. Minä vastustin hänen valintaansa sillä perusteella että hänellä oli vain vähän kokemusta niin suuren ja nonimutkaisen piirikunnan johtamisessa. Hän ei koskaan antanut minulle anteeksi osoittamaani epäluottamusta.

Yritin erota työstäni Puolueen työntekijänä mutta Thompson vaati minua pysymään virassani. En voinut pysyä hiljaa ja me otimme toistuvasti yhteen. Tunsin oloni epämukavaksi ja pelokkaaksi, mutta yritin pitää yllä uskoa että hulluus ymmämme oli väliaikaista. Kun Browder lähti Moskovaan Neuvostoliiton viisumilla minä toivoin että tulisi muutos hänen paluunsa myötä. Joten sinnittelin koska tunsin että minulla oli velvollisuus tehdä kaikki voitavani saadakseni muut näkemään kuinka hirvittäviä olivat asiat joita me suunnittelimme tekevämme. Sillä, niin oudolta kuin se kuulostaakin minusta, viimeinen illuusio joka kuoli minussa oli illuusio Neuvostoliitosta. En tiennyt silloin että tämä uusi linja luotiin Moskovassa.

Puolueen johto Yhdysvalloissa voisi olla väärässä; Ranskan tai Italian Puolueen johto saattaisi olla väärässä; mutta usko sosialistiseen Isänmaahan, Neuvostoliittoon, oli iskostunut syvälle mieleeni. Valmennus oli ollut syvää.

Riitelin Thompsonin kanssa jatkuvasti. Hän oli Moskovassa koulutettu, kärttyisä, ja tasapainoton. Hän ympäröi itsensä voimakkailla miehillä ja varusti osavaltion jontokunnan kokoukset niillä jotka imartelivat häntä ja äänestivät hänen ohjeidensa mukaan. Hän tuhosi jokaisen joka oli hänen tiellään. Hän ja Ben Davis yrittivät saada minut tukemaan syytöksiä Eugene Connollya, kaupunginvaltuuston ja vanhan American Labor Partyn miestä vastaan syyttäen häntä "valkoisesta chauvinismista". Kun protestoin sanoen että en ollut nähnyt vähäisintäkään todistetta "valkoisesta chauvinismista", he katsoivat minua inhoten.

He yrittivät saada minut Michael Quillia vastaan sillä perusteella että tämä oli äänestänyt kaupunginvaltuuston mukana toivottaa Arkkipiispa Spellman tervetulleeksi matkaltaan Roomasta kardinaalina. Osavaltion johtokunnan jännittyneessä kokouksessa minä protestoin tätä vehkeilyä Quillia vastaan ja muistutin Thompsonille että tehokkaita massojen johtajia jotka työskentelevät Puolueen sisällä on vaikea löytää.

"Comrade Dodd unohtaa", Thompson sanoi, "että kommunistinen johto on massojen johtajien yläpuolella. Jokainen joka vastustaa meitä täytyy eliminoida työväenliikkeestä."

Tein vetoomuksen tällaisia päätöksiä vastaan Eugene Dennisille, mutta hän vain kohautti olkapäitään ja vihjasi että minä näin "vanhan miehen". Keskustelu William Z. Fosterin kanssa sai minut päättämään että en enää koskaan pyrkisi hänen puheilleen, niin kyyninen oli hänen vastauksensa.

Kun vuosi 1945 vaihtui vuoden 1946 kevääseen, oli selvää että Foster ja Dennis oli määrätty ottamaan Puolue haltuunsa, mutta oli myös selvää että he eivät tienneet mitä tehdä asian kanssa. Taantumaa Yhdysvalloissa, jota Neuvostoliiton tutkimuslaitos oli ennustanut ei tullut, ja Foster sekä hänen apulaisensa, jotka olivat kaikki valmiina vallankumoukseen, eivät kykeneet päättämään mitä tehdä. Tuli selväksi että vuonna 1946 ei pidettäisi puoluekokousta.

Tammikuussa 1946 Kansallinen johtokunta päätti erottaa Earl Browderin Puolueesta, ja häntä vastaan esitti syytöksiä pieni kommunistinen ryhmäkunta Yonkers, minne hän oli asettunut asumaan. Syytösten mukaan hän oli kannattanut Keynesiläisiä ajatuksia, että hän oli pitänyt niistä kiinni jääräpäisesti, ja että hän oli ollut poliittisesti passiivinen, eikä ollut osallistunut paikallisen kerhon kokouksiin.

Muutama Yonkersin kommunisti syytti häntä, mutta Kansalliskomitea hyväksyi hänen eronsa. Tällainen julma kohtelu entistä johtajaa kohtaan voi olla mahdollista ainoastaan oudossa liikkeessä, missä ei ole hyvä tahtoa, ei myötätuntoa, ja, lopuksi, niiden täydellinen eliminointi jotka olivat palvelleet sitä.

Loppuvonna 1945 oli tullut sana Jessica Smithiltä, John Abtin vaimolta, joka oli Moskovassa, että oli tärkeää että Amerikkalaiset naiset järjestäytyisivät kansalliseksi liikkeeksi, niin sanotusti rauhan puolesta. Kansainvälinen federaatio oli tarkoitus luoda Venäjän ja Ranskan Puolueiden naisten ollessa johtajina. Joten, seuraavien kuukausien aikana minä autoin organisoimaan Yhdysvaltain haaran. Yhdistelmä varakkaita naisia ja Puolueen jäseniä perusti ja ylläpiti sellaista mitä kutsuttiin nimellä Congress of American Women.

Koska se oli niinsanotusti rauhanliike, se niin sanotusti vetosi moniin naisiin. Mutta se oli todellisuudessa ainoastaan uudistettu hyökkäys saada Amerikan naiset valtaansa, asia jolla oli suurta merkitystä kommunistiselle liikkeelle, sillä Amerikkalaiset naiset tekevät 80 % perheen hankinnoista. Ylimmässä tuloluokassa ha omistavat ylivoimaisen enemmistön osakkeista ja joukkovelkakirjoista. He ovat tärkeitä poliittisten päätösten tekemisessä. Kuten nuorten ja vähemmistöjen ryhmät, heitä pidetään vallankumouksen reservinä koska heihin on helpompi vaikuttaa tunteisiin vetoamalla. Joten, tämä Neuvostoliiton rauhankampanja oli erityisesti suunnattu saamaan naisten tuki.

Hätäkokouksen ajoista lähtien oli ollut pyrkimyksiä saada jokainen Puolueen jäsen takaisin tukemaan uutta johtoa. Jotkut voitettiin tarjoamalla heille työpaikkaa. Toisille annettiin julkinen nöyryytys; joidenkin sallittiin kulkevan mukana sitoutumattomina kunnes heidän suuttumuksensa oli jäähtynyt; ja jotkut erotettiin.

Vuosina 1945 - 1947 useita tuhansia jäseniä erotettiin, jokainen yksilöllisesti puhdistus-tekniikalla (each individually with the refinement of terror in the purge technique). Erottamisille oli ensisijaisesti kaksi syytä: henkilö oli syyllistynyt joko oikeistolaisuuteen tai vasemmistolaisuuteen. Ruth McKenney sisareni Eileenin perheestä ja hänen aviomiehensä Bruce Minton olivat ensimmäisten erotettujen joukossa, heidän rikoksensa oli vasemmistolaisuus.

Alkoi terrorin aikakausi jolloin pienet ihmiset jotka olivat liittyneet idealistisista syistä pelkäsivät että jopa pienikin kritiikki Puoluetta kohtaan toisi syytöksen poikkeamisesta. Jotkut näistä ihmisistä vetosivat minuun saadakseen apua, sillä Puolueen toiminta vaaransi heidän maineensa ja työnsä. Minä yritin auttaa. Neuvoin olemaan rauhallinen (I counseled restraint) mutta olin usein tehoton, koska olin kyseenalaisessa asemassa, sellaisessa josta Puolue oli hyvin tietoinen. Olin välttänyt rangaistuksen itsenäisyydestäni vuonna 1945, mahdollisesti siksi että minua ei ollut helppo käsitellä, koska olin voittanut itselleni arvostetun aseman tavallisten jäsenten joukossa ja olin aina säilyttänyt läheiset välit Unioniini.

Mutta salakavala kampanja minua vastaan oli alkanut. Kahdesti sinä vuonna kohtasin syytteitä. Puolueen tutkijat tunkeutuivat kotiini ja lakitoimistooni, jotka tulivat niin sanotusti juttelemaan kanssani ja vierailemaan kotonani, ja raportoivat sitten päämajaan kaikista ei-oikeaoppisista kommenteista. Minun sihteeriäni käskettiin raportoiman kaikista jotka saapuivat toimistoon, suhteistani Puolueen ja Puolueeseen kuulumattomiin jäseniin, sekä kirjeenvaihtoni luonteesta. Eräs onneton vanha merimies jota minä ruokin ja jolle olin tarjonnut asuntoni hänen etsiessään töitä oli riittävän naivi kertoakseen minulle että hänelle esitettiin monia kysymyksiä mitä kotona tehtiin ja mistä siellä puhuttiin. Aloin tuntea että jos minä rypistäisin otsaani Daily Workerin toimituksessa, joku varmasti raportoisi siitä.

Kahdesti he keksivät syytteen valkoisesta chauvinismista minua vastaan. Kerran minut tuotiin Ray Hausboroughin eteen, joka oli Negro Chicagosta, josta minä pidin ja jota minä kunnioitin, ja joka kuunteli syytteet ja hylkäsi ne. Kerran minä löysin itseni naisten komission edestä, Betty Gannet puheenjohtajana, taas kerran chauvinismista syytettynä. Nauroin heille, sillä kaikista valkoisista naisista jotka olivat läsnä, olin ainoa joka asui Harlemissa ja jolla oli kaikenrotuisia ystäviä.

Kaikki nämä syytökset olivat liian kevyitä jotta ne olisivat edenneet, mutta ne poikivat lisää syytöksiä. Eräs syytös oli lähtöisin siitä tosiasiasta että olin estänyt Puolueen pyrkimyksen tukea erästä heidän suosittua unioni-johtajaa jota syytettiin unionin rahojen näpistelystä. Tämä syytös oli tosi, ja olin järkyttynyt siitä että Puolue tuki tällaista epärehellistä henkilöä. Tällä kertaa minä sain kokea sellaista karkeaa kohtelua tovereiden taholta että kun Thompson, joka oli vstuussa, nojautui pöydän yli ja alkoi huutaa minulle, nousin seisomaan, kaadoin kumoon tuolin jolla olin istunut, ja sanoin heille kylmästi: "Te ajattelette kuin siat," ja poistuin huoneesta. Mutta sisimmässäni säikähdin omaa temperamenttiani.

Seuraavana päivänä Bill Norman, sihteeri, joka palveli tasapainottavana pyöränä räjähtävälle ja tasapainottomalle Thompsonille, kutsui minut toimistoonsa. Hän pihui minulle rauhalliseen ja järkevään tapaan ja min' kerroin hänelle rehellisesti että halusin erota Puolueesta. Hänen ulkonäkönsä muuttui. Hän kiinnitti silmänsä minuun ja sanoi, melkein karkeasti: "Dodd, kukaan ei eroa Puolueesta. Sinä kuolet tai sinut heitetään ulos." Sitten hänestä tuli uudestaan oma lempeä itsensä.

Lopulta minä pyysin että Si Gerson ottaisi asemani juridisena edustajana ja että minut näärättäisiin Marcantonion vaalikampanjaan sinä syksynä.

Sillä vuoden 1946 osavaltion vaaleja varten, Puolue oli päättänyt laittaa kommunistisen lipun kentälle saadakseen American Labor Partyn koneistossa aseman jonka varjolla käydä kauppaa, joka nyt koostui sekalaisista ompelijoista (Amalgamated Clothing Workers), Vito Marcantoniosta ja hänen koneistostaan, sekä Kommunisteista. Täysi ehdokaslista nimettiin ja minut otettiin siihen mukaan ehdokkaana oikeusministeriksi, jota minä en tietenkään ottanut vakavasti, sillä minä tiesin että Puolue tekisi myöhemmin sopimuksia American Labor Partyn kanssa, sekä yhden pääpuolueen kanssa, ja sitten vetäisi pois omia ehdokkaitaan.

Työ vuoden 1946 vaalien eteen oli niin erinomaisesti laadittu että Kommunistit, käyttäen American Labor Partya apunaan, sekä unioneita joita hallitsivat, olivat menestyksekkäitä lyömään kaikki joita he olivat tukevinaan. Tässä petoksessa oli kuitenkin yksi poikkeus, ja se oli kampanja edustaja Vito Marcantonion valinnan puolesta. Sillä Republikaaninen Puolue oli päättänyt käynnistää voimakkaan kampanjan häntä vastaan. Marc oli eräs kyvykkäimmistä miehistä Kongressissa, mutta hän oli myös Kommunistien tunnustettu ääni. Kongressissa oli muitakin jotka palvelivat heitä tehokkaasti. Kukaan ei ollut niin kyvykäs tai niin uskalias edistämään Puolueen etuja. Olin onnellinen siitä että minut laitettiin tekemään töitä esivaali- ja vaalikampanjan eteen Marcantonion piirikunnassa, sillä se antoi minulle hengähdystauon 12. kadun komplikaatioihin.

Olin vastuussa vaikeasta alueesta, joka ulottui ylä-Kymmenestä (upper Tenth) 19. kadulle, ja East Riveriltä Viidennelle Avenuelle. Se oli uskomattoman masentava alue; väestä koostui suurelta osin Negroista jotka olivat hiljattain muuttaneet Etelästä, Puertoricolaisista, ja Irlantilaisten, Italialaisten, Kreikkalaisten ja Juutalaisten jäännöksistä, jotka kaikki asuivat New Yorkin pahimmissa slummeissa.

Tällä alueella oli vain yksi keidas, uusi asunto-projekti East Riverillä. Tässä projektissa asui eräs Republikaaninen kapteeni nimeltään Scottoriggio joka oli suorapuheinen American Labor Partyn vastustaja. Tämä oli epätavallista tällä alueella, sillä tämä puolue teki tavallisesti yhteistyötä sekä Demokraattisten että Republikaanisten johtajien kanssa.

Minun päämajani oli Toisella Avenuella ja 99. kadulla. Minun kapteenini koostuivat ryhmästä opettajia jotka olivat ystäviäni, sekä Marcantonion koneiston Italialaisista ja Puertoricolaisista jäsenistä, joista eräs, Tony Lagana, työtön nuori Italialainen, tunsi syvää kiintymystä Marcantoniota kohtaan.

Rekisteröintikampanjassa nämä opettajat auttoivat satoja läpäisemään kirjalliset kokeet. Lukemattomia tunteja käytettiin auttamaan näitä aikuisia saamaan äänioikeus. Me käytännössä kaksinkertaistimme rekisteröityjen lukumäärän. Vaalikampanja oli katkera ja väkivaltaisuuksia puhkesi kaikkialla. Johtavien vastustajiemme joukossa oli Scottoriggio, joka häiritsi kampanja-väkeämme ja yritti vaikuttaa äänestäjiin tässä asunto-projektissa. Viha oli kasvanut suuriin mittoihin vaalipäivää edeltävänä yönä.

Vaalipäivänä minä avasin päämajani kello viideltä aamulla. Tarjosin kahvia ja pullia kapteeneilleni ja jatkoin sitten jakamalla tehtäviä. Juodessamme kahvia me kuuntelimme radiota joka oli työpöydällä, joka kertoi uutista että mennessään äänestyspaikalle viisi miestä oli käynyt Scottoriggion kimppuun ja että hän oli nyt sairaalassa saatuaan murtuman kalloonsa.

Me voitimme vaalit. Kun Scottoriggio kuoli vammoihinsa, vaalipiiri joutui sekasortoon. Republikaani-johtaja ja poliisi jotka olivat tehneet yhteistyötä Marcantonion kanssa vuosia olivat tulilinjalla. Kaikki minun kapteenini joutuivat kuulusteltavaksi, heidän joukossaan pieni Tony Lagana, joka vietiin 104. kadun asemalle ja jota pidettiin siellä useita tunteja. En tiedä mitä siellä tapahtui tai ketä hän syytti, enkä sitä kuinka nopeasti informaatio kulkeutui syytettyjen korviin. He lopulta antoivat hänen mennä. Sinä yönä hän katosi, ja useita kuukausia myöhemmin hänen ruumiinsa löytyi East Riveriltä.

New Yorkin piirikunnan jury kutsui minut kuultavaksi ja minua kuulusteltiin piirikunnan lakimiehen toimistossa. Keskellä kuulusteluja toinen kahdesta avustajasta kysyi että miksi minusta oli tullut Kommunisti.

"Koska ainoastaan Kommunistit näyttivät välittävän siitä mitä ihmisille tapahtui vuosina 1932 ja 1933," minä sanoin. "He taistelivat nälkää ja kurjuutta vastaan ja myöhemmin fasismia vastaan; eivätkä suuret poliittiset puolueet tai kirkot näyttäneet välittävän. Siksi olen Kommunisti."

Minä puhuin harjoitetulla kiihkeydellä josta minulla oli pitkäaikainen kokemus, mutta en enää vanhalla uskolla tähän asiaan, sillä minulla ei ollut enää tätä samaa syvää vakaumusta Puolueen rakkauteen köyhiä ja riistettyjä kohtaan. Minä tiesin nyt että sen aktiviteetti laadittiin kaksinaamaisuudessa ja se päättyi petokseen.

Joulukuun Kansalliskomitean istunnot olivat kuuluisia siitä että siinä annettiin oikeutus "Negrojen itsemääräämisoikeudelle mustalla vyöhykkeellä." Ainoastaan Amerikan Negro-johtajien älykkyys ja kärsivällisyys teki mahdolliseksi vastustaa tätä pahansuopaa teoriaa jonka Stalin oli keksinyt ja ja jonka Foster nyt päästi valloilleen. Lyhyesti kerrottuna, se on teoria että Negrot Etelästä perustavat valtion, alistavan kansakunnan (a subjugated nation) jolla on tahto tulla vapaaksi, ja että Kommunistien tulisi antaa heille kaikki tuki. Puolue teki esityksen kehittää Negrojen kansallisia toiveita, niin että he nousisivat ja perustaisivat kansakunnan jolla olisi oikeus erota Yhdysvalloista. Se oli teoria jonka ei ollut tarkoitus hyödyttää Negroja vaan lietsoa eripuraa, ja käyttää Amerikan Negroja maailman kommunistisessa propaganda-kampanjassa voittamaan maailman värillisten ihmisten sympatiat puolelleen. Lopulta, Kommunistit ehdottivat käyttävänsä heitä instrumenttina USA:n tulevassa vallankumouksessa.

Niinä päivinä olin sairas, sekä ruumiin että sielun puolesta. Enimmäkseen olin poissa 12. kadulta ja sen kokouksista. Silloin kun menin kokouksiin, olin tietoinen äärimmäisestä agitaatiosta Puolueen byrokraattien keskuudessa. Ryhmäkuntia nousi ilmapiiri muuttui yhä epävarmemmaksi ja pelokkaammaksi.

Keväällä 1947 Foster meni Eurooppaan, selvästikin saamaan ohjeita miten toimia, ja hän palasi ylpeän raportin kera että hän oli tavannut Tsekkoslovakian Gottwaldin, Bulgarian Dimitroffin, Italian Togliattin ja Ranskan Duclosin. Hän raportoi myös olleensa Englannissa Imperiumin kokouksessa joka toi Kansanyhteisön eri maiden kommunistiedustajat Lontooseen.

Heti kun hän oli palannut, kaikki merkit ryhmäkuntalaisuudesta katosivat. Kansalliskomitean kokous kutsuttiin koolle 27.6.1947. Se kesti useita päiviä, ja jokainen päivä oli täynnä draamaa. Oli selvää meille jotka olimme kerääntyneet sinne, että johdon uudelleen sekoittaminen oli lähellä.

Ensin, Morris Childs, Daily Workerin toimittaja, erotettiin virastaan. Morris, joka oli äskettäin palannut Moscovasta, oli ilmeisesti jotakin joka oli suututtanut Moskovan tai Puolueen New Yorkissa. Hän tiesi sen itsekin, sillä heti kun hän oli palannut, hän pyysi kuuden viikon lomaa, selittäen että hänen sydämessään oli vikaa.

Eugene Dennis, Puolueen kansallinen sihteeri, laatiessaan organisaatio-raporttia, ilmoitti että Childs oli erotettu, ja sitten hän ehdotti uudeksi toimittajaksi nuorta miestä joka oli ottanut itselleen nimen John Gates. Childsin kasvot muuttuivat valkoisiksi kuin lakana, sillä hän, ja kuten myöhemmin paljastui, Daily Workerin johtokunta eivät olleet opastaneet tätä uutta toimittajaa.

Se oli outo valinta. John Gates, nuori veteraani, oli äskettäin palannut asepalveluksesta ulkomailta, eikä hänellä ollut minkäänlaista kokemusta toimittajan työstä, mutta minä tiesin että hän oli solminut yhteyksiä mahtaviin henkilöihin ulkomailla, ja palatessaan hänet oli laitettu vastuuseen veteraanien työstä Puolueen hyväksi. Jäsenten joukossa oli hälinää tämän valinnan tähden. Foster laittoi sille lopun, sanoen tylysti: "Kommunistijohtaja ei tarvitse kokemusta sanomalehdestä ollakseen toimittaja. On tärkeämpää että hän kuulostaa Marxilaiselta."

Välittömästi tämän lausunnon jälkeen asiasta äänestettiin. Se oli yksimielinen Gatesin tueksi. Kaksi henkilöä äänesti tyhjää — Morris Childs ja minä itse. Minun ääneni oli liioiteltu kapinallinen teko höyryjyrää vastaan jota käytettiin Kansalliskomiteassa. Minä tiesin että tämä kokous merkitsi loppua minun uralleni Puolueen hallinnossa ja niin minä päätin ottaa siitä kaiken irti. Minä tiesin että komiteassa oli muitakin jotka tunsivat samoin kuin itse tunsin, mutta pelko esti heitä tekemästä avointa pesäeroa, sellaista kuin itse tein.

Minä tiesin että kukaan Puolueessa ei koskaan hyökkää henkilöä vastaan jolla on valta antaa raportteja. Heitä täytyy ylistää, ja näitä raportteja täytyy luonnehtia kristallin kirkkaiksi ja erinomaisiksi. Minä tiesin, lopulta, että jokaisen oletettiin äänestävän sen puolesta.

Minä päätin rikkoa tämän tradition, ensin äänestämällä tyhjää Gatesin valinnasta, ja sitten hyökkäämällä Fosterin seuraavaa ehdotusta vastaan: siirtää Puolueen kokous vuoteen 1948. Puolueen perustuslaki, jota ylpeänä esiteltiin joka kerta kun Puoluetta syytettiin epädemokraattiseksi, edellytti säännöllistä kokousta kahden vuoden välein. Edellinen kokous oli pidetty vuonna 1944; vuoden 1945 kokous oli ollut pelkästään hätäkokous. Seuraava kokous täytyisi pitää viimeistään vuonna 1947. Minä nousin ja sanoin että meillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin elää perustuslain mukaan.

Eräät muutkin jäsenet nostivat äänensä kuuluville, ja minä näin pienen mahdollisuuden saada voitto höyryjyrästä. Foster näki sen, myös, ja auktoriteetin äänellä hän sanoi että, koska kaikilla muillakin poliittisilla puolueilla on kokous vuonna 1948, presidenttiehdokkaan nimeämisestä, Kommunisteilla pitäisi olla kokous samaan aikaan. Hän heitti pitkän katseen minuun ja sanoi: "Comrade Doddin argumentti on legalistinen," huomautus joka päätti kesksutelun.

Raportista äänestettiin ja se hyväksyttiin.

Seuraava kohta agendassa oli poliittinen raportti vuoden 1948 tulevista vaaleista, sekä kolmannen puolueen mahdollisuudesta. Tämän raportin antoi John Gates, ja se että hänet valittiin antamaan se osoitti että häntä valmisteltiin tulevaksi Puolueen johtajaksi. Hän ei ainoastaan tiennyt mitään sanomalehden johtamisesta, vaan hän oli lisäksi suhteellisen tietämätön USA:n politiikasta.

Hänen raporttinsa ei ilmiselvästi ollut hänen omaa työtään. Itse asiassa, minä kykenin helposti tunnistamaan sen Eugene Dennisin ja niiden Puolueen jäsenten yhteiseksi työksi joiden kanssa hän oli läheisesti tekemisissä American Labor Partyn, Taiteilijoiden, tiedemiesten ja akateemikkojen itsenäisen komitean, sekä Capitol Hillin kommunististen voimien kautta, erityisesti nerokkaan Albert Blumbergin kautta, joka kuului aikoinaan Johns Hopkins Universityn henkilökuntaan, jonka olin ensimmäistä kertaa tavannut American Federation of Teachersin kokouksissa. Tiesin hänen olevan säännöllinen kuriiri Dennisin ja Washingtonin kommunistisen henkilökunnan välillä.

Minä kuuntelin tätä raporttia huolellisesti, se oli heiveröinen (vague), ristiriitainen, ja täynnä sanoja, siinä toistettiin vanhoja fraaseja USA:n Työväen puolueen merkityksestä. Siinä ei sanottu milloin se tulisi luoda tai millaisia olivat nämä erityisolosuhteet jotka vaativat sen perustamista juuri tällä hetkellä. Asia paljastettiin lopussa, kun Gates luki että kolmas puolue olisi hyvin tehokas vuonna 1948, mutta ainoastaan jos me saisimme Henry Wallacen houkuteltua ehdokkaaksi.

Siinä se oli, selkeästi sanottuna. Kommunistit ehdottivat kolmatta puoluetta, maanviljelijöiden ja työläisten puoluetta, poliittiseksi manööveriksi vuoden 1948 vaaleja varten. He jopa valitsivat sen ehdokkaat.

Kun Gates oli lopettanut, minä nousin lavalle. Minä sanoin että vaikka en sulkisi pois mahdollisuutta perustaa maanviljelijöiden ja työläisten puolue, varmasti päätös kolmannen puolueen perustamisesta ei pitäisi riippua siitä olisiko Henry Wallace mukana, vaan siitä että auttaisiko kolmas puolue kohtaamaan työläisten ja farmareiden tarpeet Amerikassa. Ja jos kolmas puolue osallistuisi vuoden 1948 vaaleihin, päätös pitäisi tehdä välittömästi aitojen työläisten ja maanviljelijöiden ryhmien toimesta, eikä viivytellä kunnes jotkin salaiset ja tuntemattomat ihmiset olisivat tehneet tämän päätöksen.

Minun huomautukseni kohtasivat jäisen hiljaisuuden. Kun olin lopettanut, komitea, jolla ei ollut vastuusta huomautukselleni, siirtyi yksinkertaisesti seuraavaan aiheeseen.

Kuitenkin, oli tulossa ilmiselväksi että ylimmällä tasolla olevalla klikillä oli vaikeuksia tämän ehdotuksen kanssa. Oli myös selvää että Dennis ja hänen älykkäiden poikiensa ryhmä oli varaamassa itselleen oikeus tehdä lopullinen päätös, ja että Puolue yleisesti pidettiin melko lailla pimennossa.

Kun tämä Progressive Party (Edistyspuolue) lopulta perustettiin, se ei edustanut Amerikan farmareita ja työläisiä vaan samanlaista synteettistä koalitiota josta oli tullut kommunistisen osallistumisen kaava kansallisessa politiikassa. Siinä oli suuri joukko pettyneitä keskiluokan akateemikkoja; siihen kuului varakkaita naisia joilla oli humanitaariset motiivit; ja siinä oli Kommunisteja ja kanssamatkaajia. Nämä kaikki elementit oli hitsattu yhteen koreilevien ammattimaisten PR-agenttien, lipevän kielen ja sujuvan kynän toimesta.

Ylimmällä tasolla olevien Kommunistien kyynistä asennetta Edistyspuoluetta kohtaan voidaan parhaiten havannoida tulosten pohjalta. Varhain tammikuussa 1948, ja ennen kun Henry Wallace oli antanut minkäänlaista julkista lausuntoa, itse asiassa ennen kuin Edistyspuolue oli muodollisesti organisoitu, Foster ilmoitti Associated Pressin kautta että sellainen tultaisiin perustamaan ja että Henry Wallace olisi sen synnyttäjä ja ylläpitäjä.

Ennen vaalipäivää oli selvää että Kommunistit olivat järjestäneet petoksen niille jotka etsivät selvästi määriteltyä (clear cut) puoluetta. Sillä Edistyspuolue, jota mainostettiin maanviljelijöiden ja työläisten puolueena, oli ilman järjestäytyneen työväen, yhdenkään farmareiden organisaation tukea. Muutamaa vasemmistolaista unionia lukuun ottamatta, työläisten tuki sille oli teennäistä.

Vaalipäivän aattona minä kuuntelin Henry Wallacea kun hän kävi kampanjaansa 116. kadulla ja Lexington Avenuella, Marcantonion vaalipiirissä. Hän oli maanviljelijöiden ja työläisten puolueen ehdokas, eikä hän saanut tukea kummaltakaan ryhmältä: protestin äänenä hän oli niin täydellisesti Kommunistien kontrollissa että Amerikkalaiset tunsivat vastenmielisyyttä ja tulokset osoittivat että hän sai ainoastaan vähän yli 900 000 ääntä, joista 600 000 New Yorkin osavaltiosta. Hän ei muuttanut kansallista kuvaa, vaikka hän vaikutti asioihin New Yorkin osavaltiossa, jossa hän varmisti Thomas E. Deweyn voiton. Hän sai suhteellisesti vähemmän ääniä Eugene Debs kun hän kävi vaalikampanjaa sosialistisella lipulla Ensimmäisen maailmansodan jälkeen ollessaan vielä vankilassa. Vuonna 1924 La Follette sai ääniä nelinkertaisesti.

Kommunistit olivat nerokkaasti nostaneet Wallacen esiin inspiraatio-johtajana ja idealistina pikemminkin kuin käytännön organisoijana. He olivat ympäröineet hänet Fosterin pojilla ja seuraus oli väistämätön. Fosterista ja Dennisistä tuli Edistyspuolueen johtajia; Wallace oli ainoastaan sen ääni.

En ymmärtänyt miksi Fosterin pitäisi johtaa Edistyspuolueen ilmiselvää itsetuhoista politiikkaa. Nyt oli ilmiselvää että syy miksi he halusivat pienen ja rajoittuneen Edistyspuolueen oli, että se oli ainoa keino jonka avulla he voisivat hallita. He halusivat kontrolloida sitä koska he halusivat poliittisen korvikkeen Kommunistiselle Puolueelle, josta he odottivat että se pian julistettaisiin laittomaksi. Rajallinen ja kontrolloitu Edistyspuolue olisi peiteorganisaatio sekä Kommunistisen Puolueen korvike jos tämä jälkimmäinen julistettaisiin laittomaksi.

Oli myös selvää miksi Kansallisen Komitean kokouksessa kesäkuussa 1947, Foster antoi raportin maanalaisista organisaatioista Euroopassa, maissa joissa Kommunistinen Puolue oli laiton. Hän sanoi että ainoastaan kova ydin säilyisi järjestäytyneenä ja kaikki muut saavutettaisiin ay-liikkeiden ja muiden joukko-organisaatioiden kautta.

Noin 10 prosenttia Puolueesta organisoitaisiin kolmeksi pieneksi mutta tiukaksi ryhmäksi: ay-liikkeen edustajiksi; poliittisiksi edustajiksi; ja järjestäytymättömiksi edustajiksi. Tämän oli tarkoitus olla maanalainen puolue.

Lopuksi, voitiin nähdä että henkilöiden valinta tässä kokouksessa oli ollut huolellisesti suunniteltu. Se oli savustanut ulos kaikki ne jotka oli asetettu näyteikkunan koristeiksi Duclosin kokouksessa vuonna 1945. Nyt vallankumouksen tukipylväät ja akateemikot ottivat heille määrätyt paikkansa ja valmistautuivat iskemään.

http://genus.cogia.net