School of Darkness

Luku 13

HUHTIKUUHUN 1945 mennessä oli todisteita ongelmista Kommunistisessa Puolueessa. Epämukavuus lisääntyi sen funktionäärien joukossa. Minä ensin tulin tietoiseksi tästä työssäni Amerikan Kommunistisen Puolueen Italialaisessa Komissiossa.

Eräänä päivänä kaksi ulkomaalaista ilmestyi keskellemme, jotka olivat äskettäin tulleet Italiasta. Berti ja Donnini olivat sulava, viehättävä pari, jotka kutsuivat itseään professoreiksi ja joista oli tullut Italialaisen Komission johtajia. He välittömästi aloittivat riitelyn, koskien työskentelyä kansallisten vähemmistöjen joukossa.

Earl Browder, vuoden 1944 kokouksessa, oli vaatinut vierauden tunteen eliminoimista ulkomailla syntyneiden joukossa ja oli pyrkinyt että heitä kohdeltaisiin osana Amerikkalaista työväenliikettä. Tätä professorit Berti ja Donnini vastustivat voimakkaasti. He painottivat erillisten kansallisten organisaatioiden merkitystä, jossa rohkaistaisiin ulkomailla syntyneitä käyttämään omaa kieltään, ja levittämään ulkomaan kielisiä sanomalehtiä. He rohkaisivat erilaisten kansallisten ryhmien organisoimista ikäänkuin ne olisivat ulkomaisia siirtokuntia. Se vahvistaisi kansallistunnetta heidän keskuudessaan, he väittivät, mikä olisi välttämätön asia maailmanlaajuisen kommunismin rakentamisessa.

Nämä kaksi Puolueen funktionääriä havaitsivat olevansa puheenaiheena (tai: nuhdeltavina) ei-toivottujen näkemystensä vuoksi. Laadittiin suunnitelmia heidän karkottamisekseen. Sitten, äkkiä, tuli hämmästyttävä uutinen että he olivat Italian Kommunistisen Puolueen jäseniä! Tähän hetkeen asti, kuten muutkin, olin pitänyt heitä vilpittöminä mutta harhaanjohdettuina ulkomaalaisina joilla oli taipumus riitelyyn.

Nyt minä ymmärsin että mikään mitä he sanoivat ei ollut ennalta harkitsematonta, ja että he eivät puhuneet omasta puolestaan. He edustivat Kansainvälistä kommunistista liikettä ja oli selvää että Browderin lähestymistapa kansallisuusongelmaa kohtaan oli epäsuosittu maailman kommunismin joidenkin ryhmäkuntien mielestä.

Erään kitkerän kokouksen aikana minä opin että nämä kaksi miestä olivat vastuussa siitä että käänsivät ja luovuttivat Scripps-Howardin kustannusyhtiölle kirjeen jonka Jacques Duclos oli kirjoittanut, ja joka oli aiemmin julkaistu Cahiers du Communisme -nimisessä lehdessä Ranskassa. Tämä kirje oli vastuussa kommunistisen liikkeen koko suunnasta tässä maassa.

Tässä kirjeessä, joka ilmestyi World-Telegram -lehdessä toukokuussa 1945, asetettiin naurunalaiseksi Browderin yksimielisyys-linja, hänen Teheranin politiikkansa, ja siinä syytettiin Amerikkalaisia Kommunisteja siitä että nämä olivat pettäneet Marxin ja Leninin periaatteet. Siinä vaadittiin Amerikkalaisia Kommunisteja siivoamaan talo, ja kirjaimellisesti vaadittiin että ha palaisivat takaisin vanhaan työhönsä, eli toteuttamaan vallankumousta. Siinä Browder leimattiin häpeämättömäksi "revisionistiksi" ja vaadittiin hänen erottamistaan.

Välittömästi hämmennys ja hysteria levisi Puolueeseen. Yhdeksänkymmentä prosenttia jäsenistä ei tiennyt kuka Jacques Duclos oli, eivätkä he ymmärtäneet mitä "revisionisti" tarkoitti. Ei tehty yrityksiä sivistää heitä. Vielä tärkeämpiä asioita oli tulossa.

Esimerkiksi, 12. kadulla tapahtui palatsivallankumous, William Z. Fosterin toimesta, joka johti Marxilaisen fundamentalismin voimia. Suuret joukot toimenhaltijoita Puolueessa toi oman lisänsä tähän hämmennykseen, sillä kuten hevoset palavassa tallissa he olivat menettäneet kaiken arvostelukyvyn . Peloissaan siitä että jäisivät kiinni "revisionismista", vaikka he eivät tienneet mitä se tarkoitti, ja tuntien että ääni meren takaa oli merkki muutoksesta maailman kommunismin suunnassa, he yrittivät fanaattisesti puhdistaa itsensä virheestä jota he eivät ymmärtäneet mutta johon he olivat ilmeisesti syyllistyneet. He tunnustivat yksityisissä ja julkisissa kokouksissa suhtautuneensa välinpitämättömästi velvollisuuksiinsa, että he olivat pettäneet työläiset kannattamaan yhteiskuntaluokkien välistä yhteistyötä. Oli joitakin esityksiä julkisesta itsensä ruoskinnasta joka sai minut tuntemaa inhoa ja sääliä.

Se oli hämmentäväää aikaa. Minun silmissäni missään ei ollut järkeä. Yhä uudestaan minä kuulin ihmisten sanovan että he olivat pettäneet työläiset. Minä näin Kansallisen Lautakunnan (National Board) jäsenten näyttävän sekapäisiltä (tai: jonkun repimä) ja kiistävän vastuunsa, vetoavan että he eivät olleet tienneet mitä oli meneillään, tai että he eivät uskaltaneet nostaa ääntään kuuluville kun he näkivät virheitä. He huusivat että Browder oli hämmentänyt ja terrorisoinut heitä. Oli ahdistavaa katsella näitä johtajia, jotka olivat parhaimmassa tapauksessa tietämättömiä siitä mitä oli meneillään ja pahimmassa tapauksessa pelkureita.

Gil Green muuttui kasvoiltaan valkoiseksi ja sekapäiseksi koska hänet samaistettiin johtajaan, ja hänet itse asiassa tunnettiin Browderin poikana. Hän, myös, nopeasti kiisti (tai: hylkäsi) kaiken mitä hän oli sanonut, että imperialismin aikakausi oli päättymässä. Itse asiassa, oli selvää että meidän tuli uskoa taas kerran että imperialismi oli kapitalismin viimeinen vaihe, että se väistämättä johtaisi sotaan ja kommunistiseen vallankumoukseen, ja että Yhdysvallat oli pahin rikollinen (worst offender). Taas kerran meidän tuli halveksia omaa maatamme työläisten riistäjänä.

Gil ja Israel Amter pyysivät minua kirjoittamaan julkisen lausunnon joka julkaistaisiin Daily Workerissa, jossa minä hylkäisin nykyisen politiikan ja tunnustaisin virheeni. Minä yritin, mutta minun kynäni ei suostunut kirjoittamaan näitä sanoja. Annoin itselleni tekosyyn sanomalla: "En ymmärrä mitä on tapahtunut. Näyttää siltä että meillä ei ole kaikkia faktoja." Sillä minä muistin kuinka, niinkin myöhään kuin edellisen vuoden toukokuussa, Kommunistisen Internationaalin jäsenet olivat olleet läsnä Puolueen kokouksessa ja olivat hyväksyneet linjan. Ja minä muistin, myös, että se oli William Z. Foster joka nimitti Browderin Communist Political Associationin presidentiksi. Se oli Foster joka kannatti Puolueen hajottamista vuonna 1944.

Tämä oli ehdottomasti takinkääntö, täydellinen politiikan hylkääminen jolla ei ollut ainoastaan USA:n, vaan myös Neuvostoliiton kommunistisen johdon tuki. Meille oli jopa kerrottu että Teheranin politiikka oli valmisteltu Suurlähettiläs Oumanskyn, Neuvostoliiton arvostetun lähettilään avustamana.

Tänään, on ilmiselvää että sen jälkeen kun Stalin oli saanut diplomaattisia myönnytyksiä Jaltalla, ja sen jälkeen kun Bretton Woodsin ja Dumbarton Oaksin konferenssit olivat nostaneet Amerikkalaisia (sala) Kommunisteja valtaan, maailman kommunismi ei halunnut Earl Browderin ja hänen avointen Kommunistien joukkion patrioottisia ponnisteluja, jotka halusivat osallistua USA:n asioihin. Vasta myöhemmin minä opin että Fosterin vanhanaikainen, kohtelias ja rajoittunut vastarinta Teheranin linjaa kohtaan edellisenä vuonna oli ollut valmistelua vuoden 1945 vallankumoukselle.

Browder ilmiselvästi jäi kiinni valmistautumattomana. Nyt hänet pakotettiin virallisesti esittelemään Duclosin kirje jäsenille "keskusteltavaksi" Daily Workerin kolumnien välityksellä. Puolueen kokouksissa oli hämmentyneen keskustelun aalto, ja sen huipentumana esitettiin vaatimus hätäkokouksen järjestämisestä kesäkuussa 1945.

Paljon tapahtui ennen tätä kokousta. Kansalliskomitea, jossa oli melkein kuusikymmentä jäsentä, kutsuttiin istuntoon 12. kadulle valmistelemaan tätä kokousta. Ensin Irving Potash Turkistuottajien Unionista nousi tuolille. Myöhemmin Foster teki samoin.

Browder oli tässä huoneessa. Hän oli ollut sairaana ja hän näytti mieheltä joka kärsi kovista kivuista. Henkilö toisensa jälkeen jääräpäisesti vältteli puhumasta hänelle, ja kun hän istui alas hän oli täysin yksin. Kuitenkin sata kertaa minä olin nähnyt näiden samojen ihmisten nousevan ylös kun hän saapui huoneeseen ja laulavan: "Browder on meidän johtajamme. Me emme muutu." Nyt, kun he katsoivat häntä, heidän kasvonsa olivat synkkiä vihasta, tai kenties se oli pelkoa.

En tuntenut Browderia hyvin. Olin eräs tuoreimmista jäsenistä Kansalliskomiteassa, mutta äkkiä en voinut kestää tätä yhtään enempää. Nousin istuimeltani huoneen vastakkaisesta päästä ja kävelin Browderin tuolille ja kättelin häntä. Sitten minä istuin alas tyhjään tuoliin joka oli hänen vieressään, vaikka olin tietoinen että tekoni ei jäisi huomiotta. Minä kehotin häntä antamaan jonkinlaisen selityksen tai ainakin pysymään paikalla ja kohtaamaan syytteet joita tultaisiin esittämään. Mutta hän sanoi että ei voisi jäädä kokoukseen.

"Minä en voi puolustaa itseäni," hän sanoi lujasti. "Tämä on vasemmistolaista kiihkoilevaa hölynpölyä. He tulevat takaisin."

Tunsin vain vähän korkeaa politiikkaa kommunistisen koneiston sisällä, enkä voinut ymmärtää tätä mullistusta enkä sitä miksi hän luovutti niin helposti. Edes silloin minä en uskonut, kuten hän ilmeisesti uskoi, että olisi mahdollisuus jonkinlaiseen paluuseen. Myöhemmin, kun hän meni Neuvostoliittoon, minä ymmärsin että hän oli mennyt Moskovaan toivoen saavansa päätöksen kumottua.

Tämä vanha Kansalliskomitea kokoontui kolmen päivän ajaksi. Kokoukset alkoivat varhain ja ne päättyivät myöhään. Minä etsin merkkejä ymmärtämyksestä ja ystävällisyydestä ja myötätunnosta. Minä ajattelin löytäväni niitä ainakin naisten taholta, mutta sitä ei ollut myöskään siellä. Minä ajattelin että ainakin Mother Bloor, tämä niin kutsuttu liikkeen "hellä sydän" (sweetheart), yrittäisi sovitella, sillä hän oli ollut läheinen Browderille. Sen sijaan, tämä vanha nainen puhui vihaisesti kuinka jääräpäinen ja "ylimielinen" Browder oli.

Elizabeth Gurly Flynn, entinen IWW:n työntekijä, jonka Browder oli tuonut Puolueeseen vuonna 1938 ja joka oli noussut Kansalliskomiteaan, ei jäänyt kauaksi Mother Bloorin jälkeen kommenteissaan. Pystyin tuskin uskomaan korviani kun minä kuulin hänen lausuvan kulmästi että Browder oli pelotellut häntä, että hän (Elizabeth) ei ollut tiennyt että Browder oli ollut "tuhoamassa" (liquidating) Puoluetta, että hän (Elizabeth) oli ollut poissa päämajasta niin pitkään että hänellä ei ollut tietoa mitä oli meneillään. Minä kuulin Ann Burlakin, joka aiemmin tunnettiin nimellä "Uuden Englannin punainen liekki", joka oli toiminut Puolueen organisoijana vuosien ajan ja joka oli muuttunut värittömäksi, ohuthuuliseksi, hiljaiseksi olennoksi, puhuvan ja liittyvän syyttäjiin.

Minä, itse en ollut Browderin puolella enkä häntä vastaan. Kuitenkin minä melkein jouduin vaikeuksiin vastatessani Ben Davisille kun hän piti erityisen julman puheen. Ben Davis oli Negro, New York Cityn Konsiilin jäsen, ja edellisenä vuonna hän oli liittynyt Tammany Hall Democratic Clubiin. Hän piti puheen, saadakseen tukea seuraavalle kampanjalleen tullakseen uudelleen valituksi Kaupungin neuvostoon. Nyt hän arvosteli säälimättömästi Browderia Mustien "pettämisestä" koska hän oli hajottanut Kommunistisen Puolueen Etelästä. Browder oli kehottanut että Puolue toimisi Etelässä komiteoiden julkisivun takana, kuten Southern Committee for Human Rights, sillä hän tunsi että termi "Kommunisti" sulkisi kaikki ovet siellä.

Olin nähnyt tämän saman Ben Davisin käyttävän tätä kollaboraation yhdistynyttä rintamaa räikeimmällä mahdollisella tavalla edistääkseen omia poliittisia päämääriään ja nyt minä äkkiä tiesin että minun täytyy puhua. Nousin lavalle ja kysyin että missä Ben Davis oli ollut silloin kun kaikki tämä tehtiin. Varmasti jokaisen, joka oli yhtä herllä kuin hän mitä tuli Negrojen pettämiseen, minä sanoin, olisi pitänyt nostaa äänensä kuuluville eikä odottaa tähän hetkeen saakka.

Ben Davis suuntasi välittömästi raivonsa minua kohtaan: olin syyllistynyt chauvinismiin, hän nuhteli, koska minä odotin hänen Negrona olevan herkkä Negrojen ongelmille. Tämä outo epäloogisuus jätti minut sanattomaksi.

Tuona samana päivänä monet Kansalliskomitean Negro-jäsenet veivät minut syömään. Pettis Perry ja William Patterson, joista molemmista minä pidin, yrittivät puolustella Ben Davisin voimakasta hyökkäystä ja sanoivat että en ymmärtänyt vähemmistö-kysymystä kovin hyvin. Kaikki mitä minä kykenin ajattelemaan kuunnellessani oli: "Ovatko kaikki tulleet hulluiksi?"

Myöhemmin sinä iltapäivänä me kuulimme lisää valitusta ja näimme lisää rintaan paukuttelua. Kun Pat Tuohy, aktiivinen Puolueen organisoija, joka oli ollut aiemmin kaivostyöläinen Pennsylvaniasta, nousi puhumaan, minä ajattelin että nyt saisimme kuulla jotakin järkevää. Sen sijaan, Pat purskahti itkemään, ja sanoi että hän ei koskaan hyväksynyt Teheranin linjaa, vaan että Browder oli pelotellut häntä sanomalla: "Pat, sinusta on tulossa vanha. Me voimme potkia sinut pihalle jos olet eri mieltä." Olivatko nämä ihmisiä joiden olin ajatellut olevan pelottomia taistelijoita oikeudenmukaisuuden puolesta?

Juuri ennen kuin Kansalliskomitea lopetti istuntonsa se perusti komiteoita valmistelemaan hätäkokousta. Olin yllättynyt kuullessani itseni nimitettävän palvelemaan väliaikaisessa 13-jäsenisessä komiteassa jonka oli tarkoitus haastatella kaikkia Kansallisen Lautakunnan ja Kansalliskomitean jäseniä, arvioidakseen heidän revisionististen virheidensä laajuuden, ja suositellakseen Kansalliskokoukselle niitä jotka pitäisi pudottaa ja niitä jotka pitäisi säästää uuden johdon alaisuuteen.

Työskentelyni Kolmentoista komiteassa oli kokemus jota en koskaan unohda. Bill Foster oli tehnisesti puheenjohtaja. Hänen pysyvä avustajansa oli Robert Thompson. Davis Philadelphian AFL:n Elintarvike-työläisten unionista ja Ben Gold CIO:n Turkistuottajien unionista olivat korkea-arvoisia jäseniä. Käytäntö oli kiehtova ja mielikuvituksellinen. Se muistutti lähinnä puhdistus-oikeudenkäyntejä.

Yksi kerrallaan johtajat ilmestyivät komitean eteen. Me olimme hiljaa ja odotimme heidän puhuvan. Miehet osoittivat katumusta siitä että olivat loukanneet tai pettäneet työläisten luokan. He yrittivät epätoivoisesti todistaa että he itse kuuluivat työläisten luokkaan, että heillä ei ollut porvarillista taustaa ja että porvarillinen koulutus ei ollut pilannut heitä. He puhuivat Browderista ikäänkuin hän olisi ollut jonkinlainen porvarillinen Saatana joka vietteli heidät vääryyteen ymmärryksen puutteen seurauksena joka johtui heidän riittämättömästä kommunistisesta opetuksesta. Nyt he murehtivat virheitään ja lupasivat että he opiskelisivat Marxin, Leninin ja Stalinin opetuksia uskollisesti, eivätkä enää koskaan pettäisi työläisiä. Yksi kerrallaan he tulivat komitean eteen ja aloin tuntea olevani kuten joku Robespierren komitean jäsenistä Ranskan vallankumouksen aikana.

Oli outoa nähdä pitkän, luisevan Roy Hudsonin poimivan ja valitsevan sanansa säälittävällä huolellisuudella, kuulla hänen vakuuttavan, ikäänkuin se olisi ylpeilyn aihe, että hänellä oli ainoastaan kolmannen asteen (third-grade) koulutus ja että hän tuli köyhistä oloista. Oli outoa kuulla Thompsonin puhuvan proletariaattisesta isästään ja äidistään. Oli outoa kuulla Elizabeth Gurly Flynnin anovan anteeksiantoa ja tarjoavan lieventävänä asianhaarana että hän oli Vallankumouksellista sukua (Revolutionary stock), sillä hänen isänsä oli kuulunut vapaustaistelijoihin Irlannissa, sitten hän lupasi opiskella Marxia ja Leniniä ja tulla tulevan Amerikan vallankumouksen aidoksi tyttäreksi.

Joskus saatiin rehellinen lausunto, ja se oli suuri helpotus. Sellainen oli kun Pettis Perry sanoi olleensa lukutaidoton sadonkorjaaja Etelästä ja että Puolue oli opettanut hänet lukemaan ja kirjoittamaan, ja oli antanut hänelle tilaisuuden ottaa selville mihin hän kykenee.

Kun minä kuuntelin näitä väitteitä liittyen köyhyyteen ja virallisen koulutuksen puutteseen ikäänkuin ne olisivat edellytyksiä päästä Puolueen jäseneksi, aloin tuntea oloni epämukavaksi, ja minä käännyin Alexander Trachtenbergin puoleen, joka oli eräs Kolmentoista komitean jäsenistä.

"En usko kuuluvani tänne," minä sanoin. "On totta että isäni ja äitini työskentelivät ahkerasti, mutta minun isästäni tuli menestyksekäs liikemies ja me omistimme talon ja minä menin collegeen."

Trachtenberg, itsekin hyvin koulutettu mies, löysi ironian sanoistani. Hän siveli mahtavia viiksiään ja sanoi vakuuttavasti: "Älä murehdi siitä. Muista että Stalin opiskeli papiksi ja Lenin tuli varakkaasta perheestä ja opiskeli tullakseen lakimieheksi. Sinun täytyy olla proletariaatti tai identifioida itsesi proletariaattiin. Sinä kaikki."

Samalla kun toverit jatkoivat saapumistaan tutkintakomitean eteen sain ajatuksen että heidän joukossaan ei ollut yhtä ainutta todellistä työläistä. Foster, vaikka hän pukeutui työläisen vaatteisiin, ei ollut tehnyt ruumiillista työtä pitkään aikaan. Hän oli istunut pienissä huoneissa suunnitellen vallankumouksia ja juonitellen saadakseen valtaa kahdenkymmenen viiden vuoden ajan. Thompson ja Gil Green olivat valmistuneet koulusta mennäkseen suoraan Nuorten Kommunistien Liigaan. Thompson oli mennyt Espanjaan Lincoln Brigaden komissaarina ja kun hän palasi hän työskenteli Puolueelle, ja Gilistä tuli Puolueen funktionääri varhaisessa iässä.

Tämä oli kuva näistä Amerikkalaisista vallankumouksellisista, ja minä tunsin, kun katsoin heitä, että he tunsivat huonosti tavallisten työläisten asioita.

Kesäkuun lopussa hätäkokous tapasi. Sodan aikaisten matkustusrajoitusten vuoksi, Foster ilmoitti että muualta maasta tulisi vain pieni joukko. Noin viisikymmentä delagaattia saapui. New Yorkin delegaatit olivat enemmistönä. Muualta saapuneet olivat vain rekvisiittaa. Kun Foster saapui Thompson ja Ben Davis kannoillaan, kykenin vain ajattelemaan voittoisaa Führeriä ja hänen saattajiaan.

Keskustelua ja väittelyä joka jatkui tässä kokouksessa minä voin verrata ainoastaan painajaiseen. Henkilö tunsi uhkaavan vaaran kiihkeässä aktiviteetissa, mutta ei ollut juurikaan selvyyttä mistä tässä kaikessa oli kyse, ja minne me olimme menossa. Sekaannus ja universaali vainoharhaisuus hallitsi Fraternal Clubhousea 48. kadulla joka oli kokouksen areena.

Monien läheisistä ystävistä tuli pahimpia vihollisia yhdessä yössä. Pieniä klikkejä, jotka pohjautuivat vastavuoroiseen suojeluun ja etenemiseen, nousi kaikkialla. Jotkut huutelivat Jacques Duclosin iskulauseita. Toiset buuasivat kaikille jotka ehdottivat loogista keskustelua ongelman ratkaisemiseksi. Ilmapiiri, tunteet, olivat hysteerisen vasemmistolaisia kaikkein väkivaltaisimman rasistisen puheen kera jollaista olin koskaan kuullut.

Bill Lawrencea, New Yorkin osavaltion sihteeriä vastaan, joka oli taistellut Espanjassa, hyökättiin Browderismista syytettynä. Hän puolustautui vakuuttamalla uskollisuuttaan Puolueelle. Sitten joku syytti häntä siitä että hän oli ollut pelkuri Espanjassa, ja minä näin kyynelten valuvan pitkin hänen kasvojaan kun hän yritti selittää asioita ryhmälle joka ei halunnut selityksiä vaan teloituksia. Ben Davis hyökkäsi Jim Fordia, Kansallisen Johtokunnan Negro-jäsentä vastaan, ja kutsui häntä nimellä "Uncle Tom", koska hän ei hyökännyt Browderia vastaan.

Tämä äskettäin valittu Kansalliskomitea, joka valittiin kolmantena päivänä, piti ensimmäisen kokouksensa kello neljältä aamulla. Uusi puheenjohtaja ja sihteeri olivat vielä valitsematta. Browder oli ilmestynyt lyhyeksi ajaksi kokoukseen pitämään puheen. Kun tätä oli ensimmäistä kertaa ehdotettu osanottajien joukosta oli vaadittu hänen välitöntä hirttämistään ja ehdotukselle oli hurrattu äänekkäästi. Kuitenkin, hänen sallittiin puhua, ja hän esiintyi mitä sovinnollisimmin, sanoen hyväksyvänsä päätöksen ja omaksuvansa uuden linjan. Hän lupasi tehdä yhteistyötä.

Kun hän lopetti, oli hajanaisia taputuksia joihin minä liityin. Istuin pöydän ääressä Israel Amterin kanssa ja havaitsin että hänen helmeilevät mustat silmänsä olivat kiinnittyneet minuun. Kuukausia myöhemmin hän syytti minua siitä että olin osoittanut suosiota Browderille.

Kokous teki useita päätöksiä. Se äänesti Communist Political Associationin hajottamisesta ja Kommunistisen Puolueen uudelleen perustamisesta. Se äänesti omaksuvansa uudelleen vallankumouksellisen tehtävänsä luoda Neuvosto-Amerikka (Soviet America). Se äänesti lisäävänsä Marxilais-Leniniläistä koulutusta johtajasta alimpaan jäseneen. Se äänesti Browderin erottamisesta johtajan paikalta. Se äänesti sanan "toveri" uudelleen käyttöön ottamisesta.

Siitä hetkestä alkaen minä tulin allergiseksi tälle sanalle, sillä minä olin nähnyt monia ei-toverillisia tekoja tässä hätäkokouksessa joka pidettiin Fraternal Clubhousessa.

http://genus.cogia.net