School of Darkness

Luku 12

MINUSTA OLI NYT TULLUT Opettajien Unionin vanhempi valtiomies. Säilytin jäsenyyteni kunniajäsenenä ja Puolueen käskystä minä pysyin kommunistisessa ylimmässä komiteassa. Minä autoin Rose Russellia lujittamaan valtaansa ja yritin siirtää hänelle mitä olin oppinut vuosien myötä. Minä esittelin hänet juliisille viranomaisille joiden kanssa olin työskennellyt. Hänen ei tarvinnut kohdata vihamielisyyttä jota itse olin joutunut kohtaamaan kun minä ensimmäistä kertaa menin Albanyyn, sillä Puolue oli kasvattanut valtaansa, ja organisaatio jota se hallitsi lähetti monia edustajia Albanyyn. Puolueella oli nyt liittolaisia lobbaajien, lainsäätäjien ja lehdistön kirjeenvaihtajien joukossa. Olin Albanyssa toistuvasti Kommunistisen Puolueen edustajana ja minun oli mahdollista viettää paljon aikaa Rosen kanssa.

Edellisenä vuonna aviomieheni oli hankkinut eron Etelässä. Pian tämän jälkeen kuulin hänen avioituneen uudelleen. Nämä tapahtumat sekä äitini kuolema saivat minut uppoutumaan täydellisemmin kuin koskaan työhöni Unionin ja Puolueen puolesta. Kuitenkin, minulta puuttui henkilökohtainen perhe-elämä ja minä usein puhuin lasten adoptoinnista. Mutta toverit varoittivat minua siitä. He muistuttivat minua että yksin asuva nainen ei voisi adoptoida lasta, ja minä tiesin, myös, että epäsäännöllinen työaika ja pienet tulot tekisivät siitä vaikean. Sen aijaan, minä jatkoin liikkumista miesten maailmassa jotka olivat sitoutuneet luomaan uudenlaisia ihmisiä jotka soveltuisivat suunnitelmaan maailmasta jota he luottavaisesti odottivat saavansa hallita. Elin ainoastaan osittain ideologisessa ryhmässä. Olin heidän hyväksymänsä ja työskentelin heidän kanssaan suoralla mutta persoonattomalla tavalla jota olin pitkään viljellyt.

Maaliskuussa 1943 alkoin viettää osan jokaisesta päivästä Puolueen päämajassa osoitteessa 35 East Twelfth Street. Tämä rakennus, joka ulottui 12. kadulta 13. kadulle, oli Puolueen omistama. Ensimmäisessä kerroksessa oli Työläisten kirjakauppa ja sisäänpääsy rahti- ja matkustaja-hisseille jotka palvelivat koko rakennusta. Kolmannessa kerroksessa oli New Yorkin piirikunnan koneisto. Neljättä kerrosta käytettiin International Publishing Companyn kirjavarastona. Viidennessä kerroksessa työskenteli New Yorkin osavaltion johto. Kuudennessa kerroksessa oli yiddishinkielisen sanomalehden, Freiheitin toimitus ja Juutalaiskomissio. Seitsemäs ja kahdeksas kerros oli Daily Workerin hallussa. Yhdeksännessä kerroksessa työskenteli Puolueen kansallinen johto.

Huolimatta kampanjasta siistiä tämä rakennus, se oli uskomattoman nuhjuinen (drab). Pitkän aikaa Kommunistit olivat vastustaneet kaikkia yrityksiä tehdä tästä paikasta kauniimpi koska sitä pidettiin porvarillisena hienosteluna. Ainoat kuvat seinällä olivat Lenin, Marx, ja Stalin. Punaiset liput olivat ainoat koristeet.

Pyrkimyksessään tehdä Kommunistisesta Puolueesta Amerikkalainen, ehostus alkoi. Seinät saivat uuden maalin. Uusia valokuvia USA:n johtajista ilmestyi seinille. Tulin näyttämölle juuri sen jälkeen kun maalaus oli saatu valmiiksi — aavemainen (tai: kammottava) kermanvalkoinen ruskeiden reunojen kera. Lenin ja Stalin saivat tasa-arvoisen paikan seinillä, ja valokuvia Politbyron jäsenistä, jokainen aivan identtinen kokonsa ja kehystensä suhteen, asetettiin identtisiin asemiin, ei yksikään toista alemmaksi tai korkeammalle. Niitä oli pitkin seiniä yhdeksännessä kerroksessa. Katsoessani niitä, minulla oli tunne että olin astumassa sisään jonkin oudon salaisen kultin olinpaikkaan, ja se samaan aikaan viehätti ja inhotti minua.

Päivittäin kun minä astuin sisään toimistooni viidennessä kerroksessa, portit ja ovet avautuivat ja sitten menivät kiinni outojen, hiljaisten miesten ja naisten toimesta. Aluksi ylenmääräinen varovaisuus yllätti minut, mutta aloin oppia että ihmiset jotka astuivat sisään tähän vehkeilyn keskukseen tarvitsivat suojelua.

Menin useisiin Politbyron kokouksiin Gil Greenin kanssa. Siellä minä löysin Earl Browderin, William Z. Fosterin, Bob Minorin, Jim Fordin, Jack Stachelin, John Williamsonin, ja Elizabeth Gurly Flynnin osallistumassa näihin kokouksiin. Browder näytti olleen kiistämätön johtaja, mutta muut eivät näyttäneet olleen pakotettuja tai peloissaan, kuten myöhemmin he todistivat olleen. Nämä kokoukset olivat aivan kuin johtokunnan kokouksia, sellaisia joissa osanottajat olivat yksimielisiä omasta tahdostaan.

Kun aloin valmistella työtä johon minut oli määrätty, olin hämmästynyt koska ei ollut kansioita tai materiaalia sosiaalisista kysymyksistä kuten asuminen ja sosiaaliturva. Kun valitin tästä, Gil sanoi: "Bella, me olemme vallankumouksellinen puolue, emme reformi-ryhmä. me emme yritä paikata tätä porvarillista rakennetta."

Aloin ymmärtää miksi puolueella ei ollut pitläkestoisia suunnitelmia sosiaaliturvasta, sairaaloista, kouluista, tai lastenhoidosta. He matkivat useiden yhteiskunnallisten unionien (civil-service unions) ohjelmia. Tällaisia reformeja, jos ne sopivat kuvaan, voitaisiin omaksua näytösluonteisesti. Mutta reformit olivat yhteensopimattomia kommunistien pitkän aikavälin strategialle, joka vaati sen sijaan vallankumousta ja proletariaatin diktatuuria.

Puolue halusi minun säilyttävän yhteyteni ei-kommunistiseen maailmaan, joka oli ollut niin helppoa silloin kun edustin Opettajien Unionia, mutta jonka tiesin olevan vaikeaa vannoutuneelle Kommunistille. Gil ilahtui kun keskustelin mahdollisuudesta perustaa lakitoimisto keskikaupungille jota voisin käyttää tavatakseni Puolueeseen kuulumattomia Puolueen ystäviä jotka eivät haluaisi mennä Puolueen päämajaan pelätessään poliisin seurantaa. Minä perustin tämän bisneksen kahden juristin kanssa jotka halusivat harjoitusta työläisten kentällä. He ajattelivat että minun kasvava valtani vasemmistolaisessa politiikassa auttaisi heitä.

Joten Philip Jones, Allen Goodwin, ja minä löysimme sopivat tilat osoitteesta 25 West Forty-third Street. Me perustimme tämän firman ja saimem hyvän lähdön. Mutta löysin vain vähän aikaa juristin toimen harjoittamiseen. Minun toimistostani tuli paikka jossa minä tapasin Puolueeseen kuuluvia ja kuulumattomia henkilöitä joilla oli yhteinen päämäärä.

Siihen aikaan Earl Browder valmisteli puoluetta vuoden 1944 kokousta varten. Tässä konventiossa minun oli tarkoitus ilmoittaa julkisesti sitoutumisestani Puolueeseen. Gil kertoi minulle että he olivat valmistelemassa listaa jossa oli lähemmäs sata ay-liikkeen edustajaa jotka myös liittyisivät Puolueeseen avoimesti samaan aikaan.

Kuten monet Puolueen yhteys-agentit, aloin nyt viettää tunteja ravintoloissa ja kahviloissa, tavaten Puolueen ihmisiä kaikilta elämän alueilta, selittäen, kehottaen, imarrellen, kertoen heille mitä tehdä ja mitä heiltä odotettiin.

Tämä kevät vuonna 1943 oli unohtumaton uusille ystäville joita tapasin. Olin muuttanut erääseen taloon Seitsemännellä Avenuella lähellä 14. katua. Vuokra oli alhainen koska se oli ravintolan yläpuolella. Siitä huolimatta se oli miellyttävä asunto joka voitiin helposti jakaa sillä siinä oli kaksi huonetta edessä ja kaksi takana, ja keittiö sekä kylpyhuone niiden välissä.

Ennen pitkää minulla oli huonekaveri. Blackie Myersin kautta, joka oli silloin National Maritime Unionin puheenjohtaja, ja hänen vaimonsa Beth McHenryn kautta, joka kirjoitti Daily Workeriin, minä tapasin Nancy Reedin, joka oli äskettäin erotettu, suuren julkisuuden kera, New Yorkin osavaltion työministeriöstä koska Godfrey P. Schmidt, silloinen Teollisuuden varakomissaari, oli paljastanut hänen kommunistisen aktiviteettinsa. Lehdistö kertoi, Stephen Birminghamin tutkimusten myötä, hehkuvia tarinoita kuinka hän oli haudannut Kommunistisen Puolueen asiakirjoja hiekkaan äitinsä kesämökillä Cape Codin luona. Hän oli työtä vailla. Suostuin jakamaan asuntoni hänen kanssaan, ja sitten houkuttelin Opettajien Unionin perustamaan työnvälitystoimiston ja tein hänestä sen johtajan.

Nancy tuli hyvästä Bostonilaisesta perheestä. Tunsin hänen äitinsä, Ferdinanda Reedin, joka oli eräs kolmesta vanhasta ladystä jotka teknisesti omistivat Daily Workerin; muut kaksi olivat Anita Whitney ja minun aiempi vuokralaiseni Villagessa, Susan Woodruff. Ferdinandasta oli tullut Kommunisti intellektuaalisesti ja hän pysyi mukana koska, kuten Susan, hän ei koskaan nähnyt sen armotonta puolta. Hänen kaksi tytärtään olivat seuranneet häntä Puolueeseen ja Nancyn sisar Mary, joidenkin huomautusten (note) kirjoittaja, oli jättänyt Amerikkalaisen miehensä ja ottanut vastasyntyneen lapsensa mukaansa ja mennyt Venäjälle asuakseen siellä. Nancy oli vieraillut hänen luonaan siellä.

Nancyllä oli monia ystäviä työläisten joukossa joita hän oli auttanut löytämään töitä kun hän työskenteli Työministeriössä (State Employment Bureau). Hänellä oli myös suunnaton elinvoima ja rakkaus sosiaalista elämää kohtaan. Kun tulin kotiin yöllä minä löysin asuntoni täynnä ihmisiä. Jotkut olivat julkisten palveluiden unioneista. Monet heistä olivat miehiä laivoilta; hänen lähimmät ystävänsä olivat Ted Lewis, National Maritime Unionin puheenjohtaja, Joseph Curran, Ferdinand Smith, sekä muita unionin johdosta. Merimiehet näinä sotavuosina saivat hyvää palkkaa, ylityöbonusten ja työn vaarallisuuden vuoksi.

Ennenkuin tiesinkään, kodistani tuli National Maritime Unionin sekä kaikenlaisten merimiesten keskuspaikka. Heidän joukostaan tuli Kapteeni Mulzac, ensimmäinen Negro josta tuli kapteeni, sekä lukuisia insinöörejä, päästuertteja, pumppumiehiä, ja tavallisia merimiehiä. Jotkut osallistuivat vain yhteen juhlatilaisuuteen, mutta toiset olivat säännöllisiä vierailijoita.

Eräänä iltana John Rogan National Maritime Unionista toi mukanaan pitkän, solakan, punatukkaisen merimiehen khaki-paidassa ja -housuissa, joka oli ollut Paddy Whalenin ystävä. "Red", kuten hänen ystävänsä kutsuivat häntä, osoittautui mukavaksi lisäksi juhliin sillä hän puhui hyvin ja hänellä oli monia tarinoita kerrottavanaan. Hän tuli Minnesotasta. Hän sanoi että hänen isoäitinsä oli ollut ensimmäinen tähän osavaltioon muuttanut valkoinen nainen. Kun hän puhui kansastaan sinä tiedät että hän oli ylpeä perinnöstään. Hänen äitinsä oli Ranskan Kanadalainen, luostarissa kasvatuksensa saanut tyttö, ja hän sanoi että hän, myös kasvatettiin Katolisena. Hänen isoisänsä Wisconsinista oli surmattu Shilohin taistelussa ja oli haudattu Springfieldiin, Illinoisiin.

Minä kerroin hänelle entisen aviomieheni isoisästä joka taisteli Etelän puolella ja menetti käsivartensa tässä taistelussa. Me juttelimme myöhään yöhön ja sain tietää että hän oli jättänyt Kirkkonsa ja ryhtynyt IWW:n jäseneksi ja oli työskennellyt Kommunistisen Puolueen kanssa aika ajoin. Kerroin hänelle ylpeänä äskettäisestä päätöksestäni tulla avoimeksi työntekijäksi tässä Puolueessa. Epävarmasti hän kysyi: "Oletko varma että tämä on se mitä haluat?" Ja kun minä näytin yllättyneeltä, hän jatkoi:

"Sinä näet, minä en usko että heillä on vastaus. En yksinkertaisesti saa itseäni uskomaan että me olemme vain savikokkareita maan päällä ja että kun me kuolemme, me kuolemme ja siinä on kaikki. Olen nähnyt huonoja olosuhteita monissa paikoissa. laivoilla, vankiloissa ja satamissa Kiinassa ja Inriassa ja Afrikassa ja Etelä-Amerikassa. Olen taistellut näitä olosuhteita vastaan. Ei ole epäilystäkään että sellaisesta kaikki vallankumoukset saattavat olla lähtöisin — Kommunistien haluamalla tavalla — mutta mitä tulee sen jälkeen? Mitä tämä joukko tekee kun he ovat saaneet vallankumouksensa? Vihaan ajatella sitä. Mutta olen melko varma että heillä ei ole vastausta."

Hätkähdin kuullessani tällaista puhetta mieheltä joka oli jääräpäisesti työskennellyt ja taistellut työläisten puolella, usein välittämättä oman elämänsä turvallisuudesta. Hän ei ollut "luokkavihollinen". Kun hän puhui, aistin epämukavan tunteen joka joskus valtasi minut, vaikka minä yritin jättää sen huomiotta. Ikäänkuin tämän miehen sanat olisivat olleet kaiku minun omista muotoa vailla olevista peloista.

Mutta he eivät muuttaneet päätöstäni tulla muodollisesti vedetyksi mukaan Puolueen johtoon. Vuosien ajan olin työskennellyt Puolueen kanssa ilman jäsenkorttia tai muuta virallista uskollisuuden osoitusta. Nyt Gil Green antoi minulle ensimmäisen jäsenkorttini, ja kun hän kysyi että mihin piirikuntaan minä halusin liittyä, minä mainitsin Itäisen Harlemin. Ollakseni tehokas tällä alueella minä nyt muutin erääseen taloon ylemmällä Lexington Avenuella, lähiöön joka oli aikoinaan ollut Irlantilainen ja jossa oli yhä hajallaan olevia Irlantilaisia ja Italialaisia perheitä, mutta jotka olivat yhä suuremmassa määrin Puertoricolaisia, Länsi-Intialaisia ja Negro-perheitä. Minä kutsuin aluettamme kaikkien kansakuntien kaduksi.

102:n kadun kulmassa oli eräs Negro Episcopal Church ja minusta tuli hyvä ystävä pastorin ja hänen perheensä kanssa. Sen vieressä oli Puertoricolaisten majatalo jota eräs italialainen vanhapiika johti. Lähellä oli sekatavarakauppa jonka eräs Irlantilainen vanhasta maasta omisti, joka puhui murteellisella ääntämyksellä. Me kaikki asuimme yhdessä rauhassa hyvinä naapureina.

Annoin yhden kerroksen asunnostani Clotilda McClurelle ja hänen miehelleen Jimille. Rva. McClure oli työskennellyt minulle varhaisina avioliittoni päivinä kun me asuimme talossa 11. kadulla. Olin onnellinen saadessani heidät asuntooni koska me olimme hyviä ystäviä ja myös koska Clotilda auttoi minua pitämään asunnosta huolta.

Olin muuttanut tähän tiettyyn lähiöön koska, Puolueen funktionäärinä, halusin työskennellä tässä yhteisössä ja halusin tutkia sen ongelmia. Minut määrättiin puolueen Garibaldi-siipeen (Garibaldi Branch of the Party) joka sijaitsi 116. kadulla, Puolueen kerho joka keskittyi värväämään Italialaisia. Tämä kerho oli tehoton ja nukkavieru, osin seurauksena tosiasiasta että Italialaiset Amerikassa olivat haluttomia liittymään Kommunistiseen Puolueeseen ja osin Vito Marcantonion tähden, joka edusti American Labor Partya ja toimi aktiivisesti Kommunistisen Puolueen hyväksi. Mutta hän ei ollut järin innokas perustamaan voimakasta paikallista Kommunistista Puoluetta alueellaan, kenties koska hän ajatteli tekevänsä muuta bisnestä eri voimien kanssa.

Hänen oma poliittisen aktiviteettinsa keskus oli eräs ruskeatiilinen klubi 116. kadulla lähellä Toista Avenueta. Siellä kokoontui outo joukko hienostelevia kommunisti-poikia ja -tyttöjä, mennen ja tullen tässä poliittisen vehkeilyn pelissä, paikallisten jengien jäseniä, jotka tunnettiin nimellä racketeers (gangsterit), kunnianhimoisia juristeja, ja poliittisia opportunisteja jotka toivoivat saavansa muruja hänen poliittisesta suosiostaan.

Tässä lähiössä oli myös ihmisiä jotka tarvitsivat ystävää. Marc kuunteli heidän tarinoitaan, määräsi käskynhaltijoita (lieutenants) auttamaan heitä heidän asioissaan, tai pyysi kommunistien johtamilta unioneilta apua. Hän kirjoitti ihmisilleen monia kirjeitä Washingtonista, kirjepaperin yläreunassa painettuna sanat "Representative" (Kansanedustaja). Mikään ei tehnyt näitä yksinkertaisia ihmisiä niin onnelliseksi kuin saada häneltä kirje pääkaupungista, ja he kuljettivat niitä taskuissaan ja esittelivät niitä ylpeinä. Ei ollut väliä vaikka kirjeen sisältö oli tyhjä; fakta että he tunsivat kansanedustajan joka kirjoitti heille kirjeen oli riittävästi. Hänet olisi voitu valita Wooden Indian tiketillä (tupakkakauppojen mainoksena käytetty puuintiaani) sillä he eivät kuuluneet mihinkään puolueeseen. He seurasivat Marcia hänen persoonansa tähden.

Kommunistisen puolueen Garibaldi-siipi oli korttelin päässä hänen klubistaan. Tämä haara jossa oli viisikymmentä tai kuusikymmentä jäsentä koostui etupäässä Italialaisista, Juutalaisista, Negroista, ja Suomalaisista. Jotkut Italialaisista olivat vanhan ajan anarkisteja. Kuitenkin he tunsivat olonsa kotoisaksi kommunistien kanssa koska he olivat ateisteja ja uskoivat väkivaltaan. Löysin paljon tekemätöntä työtä Itäisestä Harlemista, mutta pian minä opin että Työväenpuolue ja sen liittolaiset, Kommunistit, eivät olleet kiinnostuneita ihmisten hyvinvoinnista. Tämä oli uuden tyyppinen poliittinen koneisto, joka ei vetänyt puoleensa pelkästään äänestäjiä, vaan myös tyäläisiä hämärillä lupauksilla paremmista sosiaalisista oloista tulevaisuudessa.

Tammikuuhun 1944 mennessä olin asettunut Puolueen päämajaan 12. kadulla. Siellä, minä organisoin Puolueen juridisen ohjelman; mutta, mikä vielä tärkeämpää, minä valvoin unionien juridista työtä, etupäässä hallituksen työntekijöiden unioneja osavaltion, paikallisella ja kansallisella tasolla, naisten joukko-organisaatioita, ja nuorten organisaatioita.

Kaikkialla rakennuksessa oli havaittava jännityksen ja optimismin tunne. Browderin kirja, Victory and After, toi Kommunistien osallistumisen valtavirran Amerikkalaiseen elämään, ja meidän keskuudessa oli yhä vähemmän vasemmistolaista keskustelua ja aktiviteettia. Osavaltion johtokunnan kokouksessa Gil piti puheen uudesta aikakaudesta joka oli aivan käsillä, ja hätkähdytti meitä perspektiiveillä jotka olivat uusia niille jotka olivat menneet mukaan Leninin teesin perusteella että imperialismi on kapitalismin viimeinen vaihe. Nyt Gil sanoi että imperialismin aikakausi oli päättynyt, että Teheran oli voittanut Münchenin, ja että Neuvostoliittolais-Amerikkalainen yhteistyö jatkuisi ikuisesti sodan jälkeen. Yhdessä, hän lisäsi, Yhdysvallat ja Neuvostoliitto ratkaisisivat maailman kolonialistiset ongelmat ja itse asiassa kaikki kuutkin maailman ongelmat.

Koko joulukuun 1943 ajan, me päämajassa emme saaneet kuulla mistään muusta kuin Teheranista. Se mitä tässä konferenssissa oli tapahtunut ei ollut millään muotoa selkeä meille. Me tiesimme että Browder oli kirjoittamassa toista kirjaa joka käsitteli sitä. Me tiesimme myös että Teheran oli nyt tunnussana, että se tarkoitti maksimaalista yhteistyötä Kommunistien ja kaikkien ryhmien sekä luokkien välillä. Poliittisesta linjasta jota kahden vuoden ajan oli kutsuttu "Demokraattiseksi Rintamaksi" tuli nyt "Kansallinen Rintama". Sinä jouluna Teheran voitti Beetlehemin meidän suhteemme.

Taiteilijat ja kirjailijat jotka seurasivat Kommunisteja alkoivat tulkita Teherania töissään. Kaikessa aktiviteetissa Teheran oli avain. Valtavat seinämaalaukset juhlistivat sitä kuten myös kahvila-yhteisöjen laulut ja poliittinen parodia. Jonkin aikaa tämä linja toi miellyttävän turvallisuuden tunteen, mutta tammikuuhun mennessä me kuulimme huhuja ongelmista ykdeksännessä kerroksessa kun he valmistautuivat tulevaa puoluekokousta varten.

Erimielisyyttä oli noussut johtajien keskuudessa. Sam Darcy, Puolueen organisoija Kaliforniasta, oli eri mieltä ehdotetusta muutoksesta Puolueen linjassa ja Gil ilmoitti New Yorkin osavaltion johtokunnan kokouksessa Politbyron päätöksestä erottaa Darcy, päätös, jota hän ilmiselvästi kannatti. Se että Gil tuki voimakkaasti Browderia ei ollut yllätys, sillä me kaikki näimme Gilin Browderin apulaisena ja hänen valintana tulevaksi seuraajakseen.

Äänestettiin tuesta kansallisen Politbyron toimille erottaa Darcy. Kuten kaikki äänestykset Kommunistisessa Puolueessa, se oli yksimielinen. Minua hätkähdytti viha jota esitettiin tätä miestä kohtaan joka, Gil sanoi, kieltäytyi heittämästä syrjään "vallankumouksellista dogmaa" uuden tilanteen edessä. Vain muutama päivä aiemmin he olivat kaikki kutsuneet häntä "toveriksi".

Darcyn erottamisen myötä rauha hallitsi taas. Me kuulimme että William Z. Foster oli myös ollut kriittinen esitettyä muutosta kohtaan. Siitä huolimatta hän oli alistunut enemmistön tahtoon. Ja me tulimme yhteen vuoden 1944 kokouksessa Puolueen kasvavan jäsenmäärän ja Browderin kasvavan arvovallan myötä kansallisessa politiikassa. Me olimme luottavaisia Puolueen merkityksestä nykyisellä Amerikkalaisella poliittisella näyttämöllä. Me tiesimme että Browderilla oli sisäpiirin tietoa mitä tuli sotauutisiin meren takana sekä Washingtonista.

Kokous sinä vuonna pidettiin Riverside Plazassa, hotellissa West Seventy-second Streetillä. Siihen osallistui paljon ihmisiä. Delegaattien lisäksi, monet ay-johtajat ja miehet joilla oli kansallista vaikutusvaltaa olivat siellä. Kommunistinen Internationaali oli, Rooseveltin vaatimuksesta, teknisesti hajotettu edellisenä vuonna, mutta monet sen jäsenistä olivat New Yorkissa ja tulivat kokoukseemme. Ranskasta, Lucien Midol toi kirjeen Ranskan Kommunistisen Puolueen Keskuskomitealta, jossa hyväksyttiin tämä uusi Amerikkalainen linja. Siellä oli muutama mutiseva vanhan linjan ay-mies joka ei pitänyt tästä uudesta trendistä ja eräs heistä sanoi sarkastisesti: "Tämä on kokous jossa pomoista ja työläisistä tuli petikavereita."

Minun oma roolini, kuten olen sanonut aiemmin, oli ilmaista julkisesti kuuliaisuuteni tälle puolueelle. Tässä minun oli tarkoitus liittyä noin sadan ay-pomon seuraan. Kun aika koitti, melkein kaikki valitut ehdokkaat olivat löytäneet pakottavia syitä olla antamatta julkista tunnustusta. Lopulta ainoastaan kaksi, ja nekin merkityksettömistä unioneista, liittyivät minuun tullakseen Puolueen jäseniksi.

Ensimmäinen kokousilta toi traagisen uutisen: Anna Damon oli hypännyt läheisen hotellin ikkunasta ja kuollut. Politbyron tärkeä apulaisjäsen, Anna, oli varakkaan Chicagolaisen perheen tytär. Hänet oli määrätty työskentelemään Charles Ruthenbergin, American Communist Partyn ensimmäisen sihteerin kanssa, ja hän oli tullut Itärannikolle Charlesin kuoleman jälkeen kun Puolue siirsi päämajansa New Yorkiin. Täällä hänellä oli ollut voimakas vaikutusvalta nousevan Puolueen johdossa.

Olin tavannut hänet ensimmäistä kertaa 1930-luvulla kun hän oli ollut mahtavan International Labor Defensen johtaja (executive secretary), massa-organisaatio jolla oli suuret taloudelliset resurssit ja laajat yhteydet juristien ammattikuntaan. Tämä oli se komitea joka organisoi kommunistien osallistumisen Scottsboron ja Herndonin tapauksiin, sekä Gastoniaan ja muihin työläisten lakkoihin.

Eräs ystävä vei minut eräänä iltana kotiinsa Itäiselle 11. kadulle ja minä muistan hämmästyneeni siitä että Kommunistisen Puolueen jäsen eli tällaisessa ylellisessä asunnossa, jossa oli hienoja maalauskia ja terassi josta näkyi kaupunki ja East River. Marcantonio, johon hänellä oli vaikutusvaltaa ja jolle hän oli opettanut vasemmistolaista politiikkaa, oli siellä sinä iltana; ja niin olivat myös Robert Minor ja hänen vaimonsa. Kaikilla muilla paitsi Marcilla oli iltapuku. Kun me lähdimme, sinä sanoin hieman ajatuksellisesti ystävälle joka oli tuonut minut: "Tämä voisi olla meidän maamme uusi aristokratia."

En koskaan saanut selville miksi Anna Damon oli tappanut itsensä. Huhuttiin että hän oli rikkonut välinsä Browderin kanssa tässä uudessa politiikassa. Puolue huolellisesti levitti huhua että hänellä oli ollut syöpä ja että hän oli tappanut itsensä kivun tähden. Mutta kokouksen alku jossa hänellä oli suuri vaikutusvalta oli outo hetki tehdä itsemurha — jos se edes oli itsemurha.

Seuraavaksi oli Earl Browderin puhe jossa hän vaati Kommunistisen Puolueen hajottamista; se oli kaikkein yllättävin asia. Eräät vanhan ajan funktionäärit eivät voineet ymmärtää sitä. Jotkut pitivät sitä yrityksenä hylätä Leninin opetukset.

Mutta puoluekoneisto toimi suunnitellulla tarkkuudella. USA:n Kommunistinen Puolue hajotti itsensä ja sitten toisen päätöslauselman myötä osanottajat perusivat sen uudelleen nimellä Communist Political Association jolla oli samat johtajat, sama organisaatio, samat ystävät.

Minut valittiin tämän Communist Political Associationin Kansalliskomitean jäseneksi, joka vei minut sen narrimaiseen (tai: keikarimaiseen) johtoon. Olin nyt niinsanotusti osa sisäpiiriä.

Tämä uusi muutos nimessä aiheutti hämmennystä sekä Puolueessa että sen ulkopuolella. Olin kuunnellut huolellisesti kokouksen aikana eikä tämä kaikki ollut selkeää minulle. Minä tiesin, tietysti, että eräs välitön syy oli rakentaa perusta sille että Kommunistit voisivat tukea Rooseveltin uudelleenvalintaa, sillä Earl Browder oli ensimmäinen joka julkisesti vaati hänen valintaansa neljännelle kaudelle. Minä myös tiesin että tällä uudelle nimellä oli vähemmän pahaenteinen kaiku Amerikkalaisten korvissa. Silti, se oli dramaattinen teko.

Ne jotka ajattelivat tietävänsä syyn, selittivät sen minulle näin: maailmanlaajuisen kommunismin nykyinen linja perustui Rooseveltin Neuvostoliitolle antamaan lupaukseen rauhanomaisesta rinnakkaiselosta ja sodan jälkeisestä Neuvostoliittolais-Amerikkalaisesta liitosta. Jos tämä lupaus pidettäisiin ja jos marssi maailman kommunistiseen hallintoon voitaisiin saada diplomaattisen liiton kautta joka nousee Neuvostoliittolais-Amerikkalaisista suhteista, silloin ei olisi tarvetta militanttiselle luokkataistelu-puolueelle. Siinä tapauksessa tästä Communist Political Associationista tulisi eräänlainen Fabianilainen yhteisö, joka tekisi tutkimustyötä ja olisi mukana edistämässä sosiaalisia, taloudellisia ja poliittisia ihanteita ohjaamaan AMerikan kehitystä kohti puhdasoppista sosialistista valtiota.

Lopussa me käsittelimme kaikkein tärkeintä kohtaa Puolueen agendassa, Presidentti Rooseveltin uudelleenvalintaa neljännelle kaudelle. Tämän tavoitteen tähden Kansalliskomitea kokoontui välittömästi kokouksen jälkeen. Browder ehdotti että Puolue lahjoittaisi viisituhatta dollaria auttaakseen Willkie Memorialin kehittämistä, joka oli epäilemättä ystävällisyyden ele Sosialidemokraattien suuntaan jotka olivat myös syventyneet (who were also intent on) näihin vaaleihin. Mutta David Dubinsky ja muut jotka olivat vastuussa Freedom Housen rakentamisesta muistoksi Wendell Willkielle kieltäytyivät tarjouksesta julkisesti. Tämän jälkeen Communist Political Association toimi itsenäisesti itse itselleen asettamassa tehtävässä, edistää Rooseveltin voittoa.

Oli välttämätöntä ensin saada organisaation eri piirit ja alajaostot hyväksymään nopeasti kokouksen päätös. Jokainen meistä tässä Kansalliskomiteassa osallistui pieniin salaisiin kokouksiin, puhui tovereille, selitti uusia näköaloja, saaden heidät tuntemaan että he olivat aivan tärkeiden asioiden sydämessä joita oli meneillään.

Me ylistimme Browderin terävyyttä ja meidän luottamustamme häneen ja lerroimme kuinka tärkeät ihmiset Puolueen ulkopuolella olivat yksimielisiä kanssamme tässä asiassa. Tämä oli totta, sillä hänen tarkkanäköisyyttään ylistivät Walter Lippman ja muut kustantajat. Häntä ylistettiin myös Communist Political Associationin uudesta perustuslaista, joka oli kirjoitettu yhdenmukaiseksi Amerikkalais-tyyppisten organisaatioiden kanssa, sekä siitä että hän muutti vieraat kommunistisen terminologian sanat, kuten "Politbyro", Amerikkalaisiksi ilmaisuiksi, kuten "kansallinen lautakunta" (national board).

Jotkut meistä tiesivät kuitenkin, että vaikka Browder oli amerikkalaistamassa tämän organisaation ulkonäön, hänellä oli vaikeuksia, lukuisten akateemisten vallankumouksellisten tähden jotka eivät voineet muuttaa puheitaan tai ajattelutapaansa niin joustavasti.

Minun tehtäväni olivat moninaiset. Minä jatkoin vallan harjoittamista kommunisti-opettajien yli. Ennenkuin olin jättänyt Unionin minä kykenin luomaan perustan Opettajien Unionin viemiseksi NEA:n sisarjärjestöksi. Kesäkuussa 1944 minut määrättiin puhumaan eräässä kokouksessa jossa oli yli viisisataa kommunisti-opettajaa ja heidän ystäväänsä Jefferson Schoolissa liittyen uusiin kommunistisiin perspektiiveihin joita tuli soveltaa koulutuksessa. Pidin yllä näkemystä että tämä uusi lähestymistapa esiteltäisiin pian Amerikkalaisille johtajille jotka päättivät rahojen jakamisesta. Minä kehotin kommunisti-opettajia käyttämään vaikutusvaltaansa kaikkien opettajien kansalaisryhmien yksimielisyyden saavuttamiseksi.

Huomautin että NAM oli luonut siteet NEA:n (National Education Association) kanssa ja luvannut auttaa rakentamaan koulutusta sekä tukemaan maanlaajuista koulujen rakentamisohjelmaa; että siitä kasvaisi jatkuvan yhteistyön ohjelma kaikilla koulutusalueilla. Niille jotka kyseenalaistivat tämän perspektiivin minä sanoin että edistyksellisten liikemiesten oli tarkoitus esittää vallankumouksellista roolia. Minä toistin selitykset joita Gil ja muut uuden National Boardin johtajat olivat antaneet.

Puolueen New Yorkin osavaltion Johtokunnan sekä osavaltion komitean virallisena jäsenenä, olin toisella sijalla Gil Greenin jälkeen mitä tulee vastuuseen poliittisista kampanjoista. Minulle määrättiin kaksi tehtävää: Hamilton Fishin lyöminen 29. Kongressi-Piirikunnassa sekä rakentaa edistysmielisten maanviljelijöiden ja liikemiesten New Yorkin divisioona.

Kommunistien manipulointi Hamilton Fishin lyömiseksi on liian laaja tässä kuvailtavaksi. Toisessa tehtävässä minä opin näkemään ensimmäistä kertaa kuinka pieni vähemmistö, hyvin organisoitu, jolla on jäseniä molemmista suurista puolueista, ja ay-liikkeestä, ja joilla on valta pienissä työväenpuolueissa, voi palvella aivoina ja sanoa mitä tehdä; mihin suuremmat koordinoimattomien kansalaisten ryhmät eivät kykene. Näissä vaaleissa Kommunistit palvelivat suurena koordinoivana tekijänä.

Catskillin pikkukaupungissa, aurinkoisena kesäkuun sunnuntaina 1944, muutama kana-farmari Sullivanin, Columbian ja Orangen piirikunnista tapasi erään Maanviljelijöiden Unionin organisoijan, minut ja Charles Coen, hiljaisen pyöreäposkisen miehen joka oli yhteydessä erääseen maanviljelijöiden aikakauslehteen. Yhdessä me suunnittelimme Progressive Farmers Committeen Rooseveltin uudelleenvalinnan puolesta. Joitakin kuukausia myöhemmin, kun kampanja oli täydessä vauhdissa, vain harva tiesi millaisista pienistä aluista suuren mittakaavan työ maanviljelijöiden keskuudessa oli alkanut.

New Yorkissa CIO:n Poliittisen Toiminnan Komitean henkilökunnassa oli monia hienostuneita Kommunisteja joilla oli vuosien kokemus työstä USA:n pääkaupungissa. Taiteilijoiden, Tiedemiesten ja Akateemikkojen Itsenäinen Komitea, kuvanveistäjä Jo Davidsonin johdon alla, oli Puolueen voimakkaassa ohjauksessa.

Nämä vaalikomiteat, jotka koostuivat Kommunisteista ja ei-Kommunisteista, olivat kommunistien hallussa. Jos komitean puheenjohtaja oli ei-Kommunisti, sen toimeenpaneva sihteeristö oli väistämättä kommunistien vallassa.

New York, koska sillä oli vaaleissa suuri merkitys, oli kampanjan keskuspaikka. Lehdistötiedotteet New Yorkista, joita johtavat New Yorkin sanomalehdet julkaisivat, loivat linjan sadoille sanomalehdille ja radioasemille sisämaassa.

Näiden vaalien ommistumiseksi, American Labor Party nousi korkeille kierroksille. The New Liberal Party, Alex Rosen ja David Dubinskyn organisoimina, George Countsin ja John Childsin kanssa, esittivät myös tärkeää roolia. Tämä jälkimmäinen ryhmä teki pesäeroa Kommunisteihin ja usein hyökkäsi heitä vastaan. Vastauksena Kommunistit ryhtyivät toimiin. He halusivat itselleen kaiken kunnian vaalivoitosta, joten he ottivat aikalisän hyökätäkseen Dubinskya ja äskettäin perustettua Liberaalipuoluetta vastaan, vaikka he olivat samalla puolella tässä vaalikampanjassa.

Tässä kampanjassa Kommunistit olivat kaikkialla. Me emme luottaneet Demokraattisen Puolueen aluejohtajiin äänten jakamiseksi, joten me lähetimme älykkäitä nuoria vasemmistolaisia Demokraattien klubeihin tönäisemään vanhoja kavereita jotta nämä ryhtyisivät toimiin, ja oli huvittavaa nähdä heitä tässä melskeisessä ilmapiirissä.

Kerätäkseen ääniä joita Työväenpuolue ei voisi saada ja joita Demokraattien organisaatiot eivät kenties voisi saada, me perustimme National Citizens Political Action Committeen (Kansalaisten poliittinen toimintakomitea). Tämä heikosti kiinni oleva organisaatio järjesti paikallisia mielenosoituksia ja keräsi rahaa. Sen toimeenpanevassa komiteassa oli monia kuuluisia nimiä. Todellisen työn tekivät samat asialle omistautuneet pienet ihmiset, ne jotka eivät odottaneet henkilökohtaista palkkiota puhumattakaan oikeudesta osallistua uuden maailman rakentamiseen.

Oli kiehtovaa nähdä kuinka helposti Puolueen henkilökunta sopeutui uuteen rooliinsa vetää kaikki voimat yhteen. He kaveerasivat aluejohtajien kanssa, alamaailman henkilöiden kanssa, sekä vanhan linjan poliittisten pomojen kanssa joita he todellisuudessa pitivät hajoavan poliittisen koneiston isännöitsijöinä.

Kun olin aktiivisessa työssä, olin suhteellisen onnellinen, mutta, kun kampanja oli ohi ja Roosevelt valittu uudelleen presidentiksi, havaitsin itseni masentuneeksi. Eräs syy oli outo valtataistelu jonka näin olevan alkamassa. Vaalien aikana olin nähnyt Kommunistien, jotka olivat salajäseniä, tekevän tehokasta työtä. Alkoi kehittyä kiistoja avointen kommunisti-funktionäärien ja näiden sala-kommunistien välille, jotka olivat turvallisesti kätkeytyneet hyvin palkattuihin töihin mahtavissa organisaatioissa. Näitä kiistoja sovitteli Browder itse, jos tarpeen, ja hän asettui aina salajäsenten puolelle. Minä tunsin kasvavan kilpailun näiden ryhmien välillä, ja minä halusin juosta sitä karkuun. Eräänä päivänä minä puhuin tästä asiasta Elizabeth Gurly Flynnille joka oli kanssani sekä Kansallisessa että Osavaltion komiteassa. Hän sanoi että ainoastaan New Yorkissa toverit käyttäytyivät tällä tavalla. Hän selitti että syy oli usein maskuliinisessa sovinismissa päämajassa.

"Mene ja katsele hieman muuta maata," hän neuvoi minua. "Se saa sinut tuntemaan olosi paremmaksi."

Joten vuonna 1945 minä menin hänen tilalleen kommunistien kokouksiin Keskilännessä. Ensimmäisestä puheestani lähtien minä ymmärsin että työläisten keskuudessa esiintyi vastustusta uutta yksimielisyyden ja yhteistyön linjaa vastaan. Monet eivät pitänet sodan jälkeisestä "ei lakkoja" -lupauksesta, tai työläisten hallitsemis-pöytäkirjan omaksumisesta (adoption of a labor-management charter) jota Kauppakamari oli ehdottanut ja jota Kommunistit tukivat. Tätä uutta linjaa eivät voineet hyväksyä skeptiset työläiset jotka oli opetettu luokkataistelu-filosofialle ja jotka siihen aikaan tunsivat mahtavien monopolien ahneuden vaikutukset. Ne alensivat palkkoja, ja lomauttivat työläisiä siitä huolimatta että elinkustannukset nousivat.

Minä puhuin Clevelandissa, Toledossa, Garyssa ja Chicagossa. Tulin takaisin tuntematta oloani sen onnellisemmaksi kuin se oli kun lähdin. Myöskään seuraava työtehtäväni ei saanut minua tuntemaan oloani yhtään paremmaksi. Työskentelin hetken aikaa Kommunististen Nuorten kanssa jotka olivat juuri aloittamassa kampanjaa universaalin sotilaskoulutuksen puolesta. Tämä kampanja vaivasi minua sillä se ei näyttänyt sopivan yhteen Teheranin perspektiivin kanssa pitkäkestoisesta rauhasta, eikä onnellisen optimismin kanssa jota lietsottiin kun Natsi-armeijat olivat murtuneet ja rauha oli tulossa.

Tämä kampanja universaalista sotilaskoulutuksesta, lupaus olla järjestämättä lakkoja sodan jälkeisellä aikakaudella, sekä työläisiä hallitseva pöytäkirja olivat kaikki oljenkorsia tuulessa ja viittasivat yhteen asiaan: lopulliseen valtion kontrolliin ihmisistä.

Kun Jaltan konferenssi oli päättynyt, Kommunistit valmistautuivat tukemaan YK:n Peruskirjaa joka oli tarkoitus hyväksyä San Franciscon kokouksessa joka pidettäisiin toukokuussa ja kesäkuussa 1945. Tätä varten minä organisoin ryhmän puhujia ja me valtasimme kadunkulmat ja pidimme ulkoilmakokouksia New Yorkin työläisalueilla joihin tuhannet ihmiset kokoontuivat lounastauoilla. Me puhuimme maailman yhdistymisen tarpeesta ja kannatimme Jaltan päätöksiä. Samaan aikaan Kommunistien nuorten divisiiona levitti anomuksia universaalista sotilaskoulutuksesta.

Nämä kaksi asiaa näyttivät ristiriitaisilta. Mutta Kommunistit eivät ylitä piikkilanka-aitoja huolettomaan tapaan. Totuus oli että näillä kahdella kampanjalla oli erilainen tavoite: tarve kontrolloida ihmisiä sodanjälkeisellä aikakaudella, ja tarve rakentaa maailmanlaajuinen koneisto rauhan säilyttämiseksi. Koska kommunisti-johtajat eivät todistetusti visioineet rauhan mekanismia ilman armeijoita, ilmiselvä kysymys sitten oli: kenelle ja mitä päämäärää varten Kommunistit kehottivat rakentamaan vakinaisen armeijan? Eivätkö he luottaneet omaan rauhan propagandaansa?

http://genus.cogia.net