School of Darkness

Luku 11

SOTAVUODET saivat kaiken näyttämään epätodelliselta, jopa Puolueen. Ei ollut kuitenkaan puutetta aktiviteetista ja joskus Puolueella oli tärkeä osa siinä.

Meidän Opettajien Unionin johtajat olivat tyytymättömiä koska heillä ei ollut jäsenyyttä työväenliikkeessä, ja siksi minä neuvottelin heidät sisään, sisarjärjestöksi erääseen toiseen kommunistien johtamaan unioniin, State County and Municipal Workersiin. Me olimme olleet AFL:n Paikallisosasto 5; nyt meistä tuli CIO:n Paikallisosasto 555.

Unioni sai uuden päämajan, osoitteessa 13 Astor Place, rakennuksessa jonka Alexander Hamilton Institute aikoinaan omisti ja joka siirtyi sen jälkeen eräälle korporaatiolle jota hallitsi eräs varakkaimmista kommunistien johtamista unioneista, Warehousemen’s Unionin Paikallisosasto 65. Se oli antanut rakennukselle uuden nimen, Tom Mooney Hall. Paikallisosasto 65 vuokrasi kerroksia unioneille sekä vasemmistolaisille organisaatioille. The State County and Municipal Workers oli majoittuneena seitsemännessä kerroksessa. Opettajien Unioni otti viidennen kerroksen. Se antoi meille runsaasti tilaa akateemisille ja sosiaalisille aktiviteeteille.

Unioni oli ottanut velvollisuudekseen auttaa opettajia ja professoreita jotka oli erotettu Rapp-Coudertin Komitean toimesta, mikä osoittautui vaikeaksi tehtäväksi. Lopulta, mietiskeltyämme tätä ongelmaa, me päätimme perustaa liberaalin koulun aikuisille, antaen täten töitä ja levittäen koulutusta samaan aikaan.

Tämä School for Democracy perustettiin Tri. Howard Selsam, entisestä Brooklyn Collegen Filosofian laitoksesta, johtajanaan, ja David Goldway joka toimi aikoinaan Townsend Harrisin lukiossa, ja joka oli myös entinen Kommunistisen Puolueen osavaltion koulutusjohtaja New Yorkissa, sihteerinä. Se oli myös osoitteessa 13 Astor Place, ja se käytti tiettyjä palvejuita yhdessä Opettajien Unionin kanssa. Minä tein lujasti töitä saadakseni sen organisoitua.

Tämä koulu oli menestys. Lähes välittömästi meidän tiede-opettajamme saivat hyvin palkattuja töitä kokeellisista laboratorioista. Mutta Puolue tarkkaili meidän seikkailuamme opetuksen parissa ja oli valmis taivuttamaan sitä omiin tarkoituksiinsa.

Puolueeseen oli jonkin aikaa liittyneenä koulu nimeltään Workers School, joka sijaitsi Puolueen päämajassa. Puolue johti tätä koulua; se oli tarkoitettu Puolueen jäsenille ja sen sympatisoijille. Sen opetussuunnitelma koostui pääasiassa Marxismi-Leninismin kursseista, kursseista jotka käsittelivät ay-liikkeen historiaa, sekä kursseista joiden tavoitteena oli popularisoida Puolueen nykyinen linja. Tämän koulun tavoite oli rehellisesti kommunistinen indoktrinaatio eikä siinä tehty kompromisseja porvarillisten opetus-konseptien kanssa. Tässä koulussa oli vieras ilmapiiri. Sitä johtivat vanhan ajan Kommunistit, puoliksi hellästi ja puoliksi ylenkatseellisesti; heihin viitattiin termillä "Nineteen Fivers".

Earl Browder ja kansallinen johto olivat kiireisiä pyrkiessään antamaan Kommunistiselle Puolueelle syntyperäisen Amerikkalaisen puolueen ulkonäön, valmistellakseen sitä uuteen rooliinsa sodassa sekä sodanjälkeisellä aikakaudella jolloin sen odotettiin esittävän vieläkin suurempaa roolia. Hän oli innoissaan School for Democracystä.

Usein minulla oli tunne että hän oli kärsimätön siitä että Puoluetta kohtaan tunnettiin suurta vieraantuneisuutta. Kenties sillä, kun hän oli lapsi ja nuori mies Kansasissa oli jotakin tekemistä sen kanssa. Hänen iskulauseensa, "Communism Is Twentieth Century Americanism" (Kommunismi on 1900-luvun amerikkalaisuutta) oli harmittanut sekä ulkomaalais-mielisiä Kommunisteja että syntyperäisiä Amerikkalaisia jotka tunsivat sen olevan yritys myydä väärennettyä tuotetta. Mutta sodan myötä Browder kykeni työskentelemään ilman vaaraa tehdäkseen Puolueesta hyväksytyn Amerikkalaisen sosiaalisen ja poliittisen organisaation.

Linjassa tämän kanssa päätettiin ottaa haltuun School for Democracy koulun tärkeimpien professorien kera, ja liittää se Workers Schoolin kommunisti-opettajien kovaan ytimeen. Alexander Trachtenberg asetettiin vastuuseen komiteasta jonka tarkoitus oli yhdistää Workers School ja School for Democracy. Neuvokkaana Kommunistina, Puolueen perustajajäsenenä ja sitä ennen vallankumouksellisena sosialistina, Trachtenberg oli ja on nyt liikkeen eräs taloudellisista suurista rattaista. Hän oli myös firman nimeltä International Publishers johtaja, jolla oli monopoli kommunististen kirjojen ja pamflettien kustantamisessa, sekä Neuvostoliittolaisten kirjojen ja pamflettien jakamisessa. Tämä on hyvin tuottavaa liiketoimintaa.

Hän osti kauniin asunnon 16. Kadun ja 6. Avenuen kulmasta, kivenheiton päästö St. Francis Xavier Schoolista, perustaakseen sinne uuden Marxilaisen koulun. Suunnitelmat olivat jo vireillä perustaa ketju Marxilaisia aikuisopilaitoksia joilla olisi patrioottinen ulkinäkö. Amerikan Vallankumouksen ja Susällissodan patriooteille annattaisiin uudenlainen kunnioitus — Marxilainen status. Tämä uusi koulu New Yorkissa nimettäisiin Jeffersonin Sosiaalisen tutkimuksen kouluksi. Chicagossa tälle koululle annettaisiin nimi Abraham Lincoln School, Bostonissa John Adams School ja New Rochellessa Thomas Paine School. Näiden koulujen oli tarkoitus esittää osaansa "kolmannessa vallankumouksessa" jonka oli tarkoitus tuhota tämä kansakunta.

Trachtenberg sanoi kerran minulle että kun kommunismi tulisi Amerikkaan, se tulisi "progressiivisen demokratian" nimen alla. "Se tulee," hän lisäsi, "nimellä jonka Amerikkalainen kansa hyväksyy."

Alkupääoma näiden Marxilaisten koulujen perustamiselle tuli, ironisesti, varakkailta liikemiehiltä joita henkilökohtaisesti kutsuttiin osallistumaan päivällisille toisten varakkaiden miesten kotona. He tulivat kuulemaan Earl Browderia, analysoimaan nykyisiä tapahtumia ja ennustamaan tulevaisuutta painottaen roolia jota Puolue tulisi esittämään.

Ei ole epäilystäkään etteikö Earl Browder, Kommunistisen Puolueen johtajana, olisi ollut läheisissä tekemisissä vallanpitäjien kanssa noina päivinä, ja hän tiesi paremmin kuin useimmat Amerikkalaiset mitä oli meneillään, paitsi että hänen Marxilainen ideologiansa mahdollisesti väritti asioita. Miehistä jotka maksoivat sadan dollarin sisäänpääsymaksun ja lahjoittivat täten rahaa tuli osa ryhmää jota Earl Browder kutsuisi "edistyksellisiksi liikemiehiksi" (progressive businessmen), tarkoittaen niitä jotka olivat halukkaita menemään kansainvälisen kommunismin ohjelman mukana. Oli mukana houkutin: voittojen kasvattaminen Neuvostoliiton kanssa käytävässä kaupassa. Maksettava hinta oli merkityksetön näille hyvin ruokituille miehille joille maailma oli heidän osterinsa. Hintana oli kommunismin arvostaminen kotona ja Neuvostoliiton johtoasema ulkomailla.

Minulla ei ollut osaa ryhmässä joka suunnitteli tätä uutta Marxilaista koulutus-imperiumia, vaikka minun henkeäni liikutti School for Democracyn perustaminen. Jefferson Schoolin luottamushenkilöt eivät olleet opettajia; he olivat tärkeitä kommunisti-hahmoja Kommunistisen Puolueen syntyperäisten Amerikkalaisten johdon kasvavassa hierarkiassa. Heidän joukossaan oli ihmisiä joilla oli uskomaton tausta, jotkut heistä olivat Moskovassa koulunsa käyneitä, mutta he kaikki olivat arvostettuja pinnalta katsottuna, vaikka heillä joskus oli epäselvä pinta.

Kun katson taaksepäin en koskaan luopunut pitämästä sisälläni pientä vapauden aluetta minne minun mieleni saattoi paeta. Joissakin elämäni vaiheissa olin täydellisen halukas olemaan kontrolloitu ja jopa orjuutettu. Minut valmennettiin hyväksymään näkemys että kapitalistinen järjestelmä oli tehoton, ahne, moraaliton ja rappeutunut. Kouluni ja opintoni, sekä pulavuodet olivat tehneet minusta samanmielisen Presidentti Rooseveltin kanssa, halutessani ajaa rahanvaihtajat pois Temppelistä. Olin myös halukas seuraamaan Puoluetta sen käytännön politiikan ohjelmassa, sillä siinä, myös, hyökkäys kohdistui hallituksessa olevien karkeuteen ja typeryyteen jotka istuivat vallan kahvassa ilman suunnitelmia tulevaisuutta varten. Halukkaasti, myös, minä autoin Puoluetta saamaan valtaa Amerikkalaisen opetusjärjestelmän kentältä työni kautta Opettajien Unionissa. Olin aina valmis auttamaan taistelussa sisäänpääsystä akateemiseen maailmaan intellektuaaleja meidän siirtolaisväestön joukossa jotka tunsivat olevansa syrjittyjä.

Mutta olin varuillani Puolueen sisäisen koulutuskoneiston suhteen. Minua ei vedetty mukaan Puolueen koulujen dogmaattiseen saivarteluun. Epäilemättä, alitajuisesti, minä ymmärsin että tässä kaikessa ei ollut kyse opetuksesta vaan propagandasta, ja sydämessä minä olin yhä oppilas ja opettaja. Halusin lukea Marxia ja Engelsiä ja Leniniä, mutta en näiden syrjään vetäytyvien hahmojen holhouksen alla jotka miehittivät Puolueen akateemiset korttelit.

Puolueen johtajat yrittivät toistuvasti saada minut osallistumaan osavaltion sekä maanlaajuiseen opetukseen (state and national training schools).Minua lähestyttiin toistuvasti tarjouksen kera mennä kouluun Moskovaan, mutta minä aina vetosin välittömiin hätätilanteisiin työssäni Unionissa, jonka vuoksi minun oli mahdotonta löytää aikaa tällaiselle velvollisuudelle. "Kenties jonakin päivänä," minä kerroin heille.

Olin nähnyt opettajien, merimiesten, turkistyöläisten, metron konduktöörien, vaimojen, joista joillakin oli kolmannen asteen koulutus ja joillakin collegen pääsytutkinto, kasaantuneena yhteen opiskelijoina näissä osavaltion ja kansallisissa kouluissa (training schools), ja minä olin nähnyt heidän tulevan sieltä yhtäläisen omistautuneen yksimielisyyden leiman kera. Se oli tasoittava prosessi joka yhä antoi heille oudon ylemmyyden tunteen, ikäänkuin he olivat nyt uuden kultin pappeja.

Näiden uusien Marxilaisten koulujen kehittymisen myötä minulla oli tapana vetäytyä yhä enemmän tästä työvaiheesta. Minä opetin yhtä luokkaa Jefferson Schoolissa, mutta en saanut työstäni iloa. Kun minulle tarjottiin California Labor Schoolin johtajan paikkaa, kieltäydyin ilman epäröintiä. Minä tunsin heikkoa pelkoa että jos minä sallisin tulla vedetyksi mukaan tämän tyyppiseen indiktrinaatioon, tämä viimeinen pieni turvapaikka missä mieleni löysi vapauden olisi mennyttä.

Sotavuodet olivat tuoneet mukanaan mielenkiintoisen ilmiön kommunistien johtamissa vasemmistolaisissa piireissä, joista vähäisin ei ollut julkinen luokkataistelusta luopuminen. Puolue ilmoitti että kokonaiset osastot kapitalistisesta luokasta olivat liittyneet "demokraattiseen rintamaan", niin kutsuttuun "Rooseveltin edistuksen leiriin".

Daily Worker ei koskaan lakannut niiden nimeäämistä jotka paiskasivat kättä yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi, Kommunistit, ay-liikkeet, Demokraattisen Puolueen osastot, ja edistykselliset kapitalistit. Nämä muodostivat koalition, Puolue sanoi, joka voittaisi sodan ja sen jälkeen rauhan.

Nyt Kommunistinen Puolue otti itselleen vastuun kovan kurin luomisesta työväenluokalle. Mikään työnantaja ei ollut tehokkaampi tai sinnikkäämpi tarkastellessaan lakkoja työläisten joukossa, tai minimoidakseen työntekijöiden valitukset epätasa-arvoisen palkkauksen tai työolojen vuoksi. Jotkut työnantajat olivat iloisia tästä avusta. On hätkähdyttävää huomioida että, vaikka palkat nousivat hieman näinä vuosina, se ei vastannut voittojen nousua ja monopolia kulutustavaroiden tuotannossa.

Muissa olosuhteissa, Kommunistit olisivat tuominneet sen, että sotatuotteiden valmistus oli etupäässä kymmenen suuren korporaation hallussa ja että 80 % sodassa käytettävien tavaroiden tuotannosta oli sadan firman käsissä. Nyt Kommunistit huolellisesti vaikenivat tällaisesta informaatiosta. Sen sijaan, he lietsoivat työntekijöiden patrioottisuuden tunteita.

On surullista huomioida että Puolueen edut jopa kielsivät Negro-työläisten protestit jotka tunsivat että, nyt kun heitä tarvittiin asetehtaissa, heidän kuuluisi saada joitakin oikeuksia. Kommunistit vastustivat Negrojen vatimuksia väkivaltaisesti. Itse asiassa, alkoi parjauskampanja. Väitettiin että tämän Negro-liikkeen johtajat olivat Japanin agentteja.

Puolue teki kaiken voitavansa houkutellakseen naiset teollisuuteen. Sen muotisuunnittelijat loivat erityisiä tyylejö heille ja sen laulujen kirjoittajat kirjoittivat erityisiä lauluja innostaakseen heitä. Naisten käyttö tässä soteteollisuudessa oli, tietysti, väistämätöntä, mutta se sopi myös kommunistien pitkän aikavälin ohjelmaan. Sota-ajan olosuhteista, he suunnittelivat, tulisi pysyvä osa tulevaa opetusohjelmaa. Porvarillisesta perheestä sosiaalisena yksikkönä tehtäisiin vanhanaikainen.

Teheranin konferenssin jälkeen Puolueen ohjelmasta olla suosimatta lakkoja tuli pysyvä ei-lakkoja politiikka. Joka kerta kun Amerikkalaisia poliittisia johtajia esiintyi kansainvälisissä konferensseissa, Krimillä, Teheranissa, ja Jaltalla, Kommunistinen Puolue julistu taas kerran omistautumistaan tälle voittaa-sota suunnitelmalle. Sen johtajat ajoivat voimakasta sodan ja rauhan yksimielisyyttä Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välille. Kaikkialla Puolueen johtoa asetettiin tärkeisiin asemiin jotta he voisivat johtaa koalition kotirintaman segmenttejä. Ne jotka olivat vallassa hallituksessa neuvoivat ja hyödynsivät Kommunistien johtajia.

Tämä pyrkimys toiseen rintamaan toi Earl Browderin kansalliseen kuuluisuuteen, ja me ymmärsimme että meitä neuvoivat sellaiset kansalliset johtajat kuten Sumner Welles. Hallituksen viranomaiset hyödynsivät Kommunisteja vetääkseen erilaiset ryhmät yhteen.

Kun avustustarvikkeiden vienti Venäjälle alkoi, loistelias tärkeiden kansalaisten nimien kirjo ylisti sitä. Amerikassa järjestettiin ylellisiä tilaisuuksia Venäjän avustamiseksi. Niihin osallistuivat ihmiset joilla oli merkittävä asema yhteiskunnassa ja hallituksessa.

Kommunistinen Puolue toteutti suurimman osan tästä. Perustettiin Russian Institute jolla oli upea päämaja Park Avenuella. Tämä oli erinomainen propagandatoimisto; se toi Amerikkalaisia opettajia, julkisia viranomaisia, taiteilijoita, varakkaiden perheiden lapsia tähän vasemmistolaiseen maailmaan. Kuuluisat nimet, kuten Vanderbilt, Lamont, Whitney, Morgan, sekoittuivat kommunisti-johtajiin. Tämä Venäläinen Instituutti oli niin arvostettu että sen sallittiin pitää kursseja (in-service courses) New York Cityn opettajille.

Albanyssa ja Washingtonissa uusi sukupolvi nuoria, Amerikassa syntyneitä Kommunisteja ryntäsi oikeuslaitoksiin juridisina edustajina, sekä lainsäätäjien pr-avustajina ja tutkimusavustajina. Sisäpiirin informaation kera siitä mitä oli meneillään, he kykenivät ohjaamaan lainsäätäjiä Neuvostoliittolais-Amerikkalaisen yhteistyön suuntaan. He auttoivat tuomaan kymmeniä tärkeitä pr-henkilöitä Madison Square Gardenin mielenosoituksiin, jotka oli organisoitu eri nimien alla mutta joihin osallistuivat Puolueelle uskolliset rivikansalaiset. Se oli säihkyvä yhteisö joka oli nousemassa esiin, joka koostui Venäläisistä diplomaateista ja Venäläisistä bisnes-agenteista, Amerikkalaisista iltapuvuissa, ja bohemeista artisteista farkuissa; he kaikki julistivat suureen ääneen, vannoen toistuvasti ystävyyttä Äiti-Venäjän (Soviet Motherland) kanssa.

Kun vuonna 1943 Stalin ilmoitti Kommunistisen Internationaalin hajottamisesta, suurta painoa annettiin pyrkimykselle tehdä Kommunistisesta Puolueesta syntyperäinen Amerikkalainen puolue. Tämä hajottaminen oli pelkästään taktiikka joka oli tarkoitettu hälventämään niiden Amerikkalaisten pelkoja jotka eivät uskoneet että Neuvostoliittolais-Amerikkalaista yhteistyötä voitaisiin saavuttaa vaarantamatta USA:n itsenäisyyttä.

Kun saavuin Albanyyn vuoden 1943 juridiseen kokoukseen (legislative session of 1943), minut saarrettiin kysymyksillä. Kaikkialla minä selitin tätä uutta rauhanpolitiikkaa, uutta aikakautta joka oli tulossa maailmaan tämän kommunistisen yhteisymmärrys-politiikan ansiosta. Kun joitakin päiviä myöhemmin minä puhuin budjetista täydelle hallille, niin sanotusti Unionilleni, minä todellisuudessa luovuin Puolueen yksimielisyyden linjasta käsitellessäni verotuksen ongelmia. Sain suosionosoituksia Republikaaneilta, Demokraateilta, sekä veronmaksajien organisaation edustajilta.

Myöhemmin Gil Green, Kommunistisen Puolueen NewYorkin osavaltion puheenjohtaja, ja Si Gerson, sen juridinen edustaja, onnittelivat minua puheestani. Sitten Gil sanoi päättäväiseen sävyyn: "Aika on tullut, Bella, kun sinun pitäisi tulla esiin avoimesti Puolueen johtajana." Si Gerson, hän lisäsi, menisi pian armeijaan ja olisi tarvetta uudelle Puolueen juridiselle edustajalle, "Ja me haluamme sinut."

Me söimme illallista De Witt Clinton Hotelissa ja meihin liittyi CIO:n miehiä, paikallisia työväen juristeja, sekä Maanviljelijöiden Unionin edustaja. Suosikki-tarjoilijani, Puolueen jäsen, otti vastaan tilauksemme. Kuuntelin ainoastaan puoliksi ihmisten keskustelua pöydän ääressäm sillä Gil Green oli hätkähdyttänyt minut odottamattomalla ehdotuksellaan, jonka tiesin olleen lähestulkoon käsky. Pidin Gilistä, hän pukeutui nukkavierusti, kuluneisiin pukuihin ja hän muistutti minua Harriet Silvermanista ja Rose Wortisista, sekä muista itsensä uhraavista, omistautuneista ihmisistä.

Puolueessa minä aloin nähdä monenlaisia ihmisiä. Sotavuosina minä näin kuinka opportunismi ja itsekkyys nielaisivat monet toverit. He pukeutuivat kaliisiin vaatteisiin, asuivat hienoissa asunnoissa, pitivät pitkiä lomia paikoissa jotka varakkaat miehet olivat antaneet heidän käyttöönsä. Oli, esimerkiksi, William Wiener, Puolueen entinen rahastonhoitaja, lukuisten liikeyritysten manipuloija, joka pukeutui Brooks Brothersin pukuihin, poltti kalliita sikareja, ja ruokaili ainoastaan parhaissa paikoissa. Oli ay-kommunisteja jotka kaveerasivat maanalaisten henkilöiden kanssa (who rubbed elbows with underworld characters) kommunistien rahoittamissa yökerhoissa, sekä työväenliikkeen juristeja joita Puolue holhosi antamalla määräyksiä kommunistien johtamille ay-liikkeille ja jotka viettivät nyt yltäkylläistä elämää.

Mutta se oli nukkavieru, vakavakasvoinen Gil Green, joka antoi minulle näkyvän vahvistuksen että Kommunistinen Puolue oli yhä se millaiseksi minä alunperin kuvittelin sen. Hänen ehdotuksensa oli tullut minulle aikana jolloin olin väsynyt suosionosoituksiin joita Puolue jakeli jäsenilleen, sekä väsynyt ylelliseen elämään jota eräät korkeissa asemissa olleet viettivät, missä heillä oli Puolueen tuki, mutta jotka eivät kohdanneet vaikeuksia joita Puolueeseen kuuluminen kenties toi.

Ennen kuin lähdin, lupasin Gilille että harkitsisin vakavasti hänen ehdotustaan. Minun oli käsiteltävä henkilökohtaisia ongelmia jos minä ottaisin tehtävän vastaan, sillä se oli tavallaan peruuttamaton askel.

Esimerkiksi, minä luopuisin tietystä vapauden alueesta, sillä minä luopuisin työkentästä joka ei ollut avoin vannoutuneelle kommunistille.

Kaikin muin osin paitsi virallisesti (except name) olin Kommunisti. Hyväksyin kurin ja osallistuin kokouksiin. Omistauduin täysimääräisesti Puolueelle, ja tunsin syvää kiintymystä ja lojaalisuutta ihmisile jotka toimivat sen sisällä. Pidin itseäni osana ryhmää joka katsoi ja ajoi kohti päivää jolloin sosialismi voittaisi.

Vielä merkittävämpi oli se tosiasia että minä olin tehnyt heidän vihansa kohteista omia vihan kohteitani. Tämä teki minusta täysiverisen Kommunistin. Kauan sitten en kyennyt vihaamaan ketään; minä kärsin suunnattomasti kun jotakuta kohdeltiin väärin; minua pidettiin rauhantekijänä. Nyt, vähän kerrallaan, olin hankkinut itselleni suunnattoman määrän ihmisiä joita vihata: yksilöitä ja ryhmiä jotka taistelivat Puoluetta vastaan. En osaa kertoa kuinka tämä tapahtui. Kaikki mitä tiedän kun katson siihen aikaan on että mieleni oli reagoinut Marxilaiseen ehdollistamiseen. Sillä se on tosiasia, todellinen ja hirvittävä, että Puolue luo tällaisen auktoriteetin jäsentensä ylle että se voi kääntää heidän tunteensa tiettyjä henkilöitä tai tiettyjä asioita vastaan. Sillä on valta jopa omantunnon yli määrätessään ketä tulee vihata.

Ennen vuotta 1935, esimerkiksi, Puolue oli saarnannut vihaa John L. Lewista kohtaan työläisten diktaattorina. Mitkään tarinat hänestä eivät olleet liian halpamaisia. Häntä syytettiin murhasta ja ryöstöstä valtaannousussaan Kaivosmiesten Unionissa. Äkkiä, vuonna 1936, Lewisistä tehtiin Kommunistisen Puolueen sankari. Taas kerran, vuonna 1940, kun Puolue päätti tukea Rooseveltia Willkietä vastaan, ja John L. Lewis riskeerasi johtajan paikkansa CIO:ssa käskiessään jäseniä äänestämään Willkietä, Kommunistit huusivat herjauksia, ja yksityisissä kokouksissa Roy Hudson ja William Z. Foster, jotka olivat vastuussa työläisistä Politbyrolle, parjasivat Lewistä. Kun Kommunistit siirsivät tukensa, Lewis pudotettiin CIO:n johtajan paikalta ja Philip Murray valittiin hänen tilalleen. Ensimmäisten vuosieni aikana Opettajien Unionissa minä asteittain totuin näihin vihan kitkeriin ilmaisuihin. Ja koska viha synnyttää lisää vihaa, usein ne jotka olivat hyökkäyksen alla vastasivat vihalla. Kunnellessani heitä, aloin valita itselleni puolta ja lopussa hyväksyin Puolueen vihan omana vihanani.

Kerran American Federation of Teachersin kokouksessa vuonna 1938 minut määrättiin hyökkäämään erästä päätöslauselmaa vastaan jonka sosialistit olivat esitelleet tukeakseen Fred Bealsia, joka oli aikoinaan Kommunisti, ja joka oli asetettu syytteeseen murhasta Gastonian tekstiililakon aikoihin. Hän oli jättänyt oikeudenkäynnin väliin ja paennut Venäjälle, mutta hän ei ollut pitänyt elämästä Neuvostoliitossa ja vaati saada palata Yhdysvaltoihin vaikka se tarkoittaisi oikeudenkäyntiä. Sosialistit puolustivat häntä ja pyysivät kauppiaiden unionia tukemaan häntä koska syyte oli lähtenyt käyntiin työläisten riidasta.

En tuntenut Fred Bealsia, ja puhtaasta työläisnäkökulmasta minun olisi pitänyt olla myötätuntoinen häntä kohtaan. Sen sijaan, hyväksyin määräyksen puhua päätöslauselmaa vastaan jonka oli tarkoitus tukea häntä. Olin alkanut omaksua ryhmän vihan.

Tämä on modernin totalitarismin outo paradoksi. Tämä on avain ihmiskunnan henkiseen orjuuttamiseen: yksilöstä tehdään ei-mitään, niin että hän toimii fyysisenä osana siinä mitä pidetään korkeampana ryhmä-älykkyytenä, ja hän toimii tämän korkeamman älyn tahdon mukaisesti, että hänellä ei ole tietoa suunnitelmista joita tällä korkeammalla älyllä on hänen hyödyntämisekseen. Kun henkilö joka on ehdollistettu totalitaarisen ryhmäkesksutelun toimesta koskien oikeutta olla syyttämättä itseään rikoksesta (about the right not to incriminate himself), hän todellisuudessa tarkoittaa oikeutta olla syyttämättä kommunistista ryhmää jossa hän on ainoastaan hermopääte. Kun hän puhuu sananvapaudesta, hän tarkoittaa kommunistisen ryhmän vapautta puhua ryhmänä yksilön suulla jonka korkeampi äly on valinnut.

Kansalaisooikeuslaki ja USA:n perustuslaki oli kirjoitettu suojelemaan yksilöitä keskitettyä valtaa vastaan. Kommunistit vääristivät tämän turvan ensiksi orjuuttamalla yksilön niin että hänestä tulee keskusvallan nukke.

Tällaisella ehdollistamisella oli jotakin tekemistä päätökseni kanssa tulla jäsenkorttia kantavaksi Kommunistiksi. Maaliskuussa 1943, vastasin myöntyvästi Gil Greenin ehdotukselle tulla avoimesti Puolueen johtajaksi. Otin Si Gersonin aseman New Yorkin alueen juridisena edustajana. Gil oli iloinen ja vaati että siirtyisin uusiin töihin välittömästi, joten vietin jonkin aikaa Puolueen päämajassa ja osallistuin kaikkiin kokouksiin.

Minulla oli nyt kaksi tehtävää: valmistella itseni uuteen elämään, ja erota Opettajien Unionista säädyllisellä tavalla.

Sillä useiden vuosien ajan olin tarkoituksellisesti nostanut uusia Puolueen jäseniä vastuunalaisiin virkoihin Opettajien Unionin johdossa. Eräs heistä oli Rose Russell, joka oli opettanut ranskaa Thomas Jefferson High Schoolissa. Rosella oli hieno mieli ja hänellä oli jonkin verran koulutusta sanomalehti-työssä. Hänellä oli inhimillinen lähestymistapa ihmisiin ja ongelmiin. Hän ei ollut vielä aivan muovautunut Kommunistisen Puolueen muottiin. Hän oli persoonallinen ja hyvän näköinen, eikä vanha kaarti Puolueen ryhmäkunnassa Unionin sisällä, minä tiesin, uskaltanut vastustaa häntä avoimesti. Hän oli minun valintani seuraajakseni tässä virassa jota olin rakastanut, ja Gil ja Rose Wortisin hyväksynnän kera me saimme tarpeellisen hyväksynnän opettajien kommunistiselta johdolta. Oli sitten helppo nostaa hänet esiin ehdokkaana Unionin vaaleissa vuonna 1944.

Teknisesti, minä pysyisin Opettajien Unionin juridisena edustajana kunnes vaalit pidettäisiin ja Rose Russell asetettaisiin virkaan julkisesti. Unioni piti jäähyväisjuhlat kunniakseni kesäkuussa 1944. Se oli hieno esimerkki yksimielisyydestä jonka tämä Unioni, nyt Kommunistisen Puolueen vahva käsivarsi, kykeni luomaan.

Tätä jäähyväisjuhlaa kutsuttiin nimellä "A Tribute to Dear Bella" (Ylistys rakkaalle Bellalle). Kun minä luen tänään mainosliuskaa tästä ohjelmasta en voi muuta kuin ravistaa pätäni surullisesti. Siinä kerrotaan "inspiroivasta ja väsymättönästä johtajuudesta kaikkien lasten puolesta — kaikkien opettajien puolesta — julkisen koululaitoksen parantamisen puolesta — taistelussa rodullista suvaitsemattomuutta vastaan." Puheenjohtaja oli vanha ystäväni, professori Margaret Schlauch New Yorkin Yliopistosta.

Tilaisuudessa luettiin monien kansanedustajien, osavaltion senaattorien, ay-johtajien, sekä kommunististen että ei-kommunististen, ja tuomarien lähettämiä sähkeitä. Korokkeella tärkeät johtajat tulivat kunnioittamaan minua, sillä olin saanut monet näistä ihmisistä suhtautumaan suvaitsevaisesti Unioniin vilpittömänä koulujen etujen ajajana. Niiden ihmisten joukossa jotka kunnioittivat minua olivat Charles Hendley, Hulan Jack, ja tuomari Anna Kross, jota olin oppinut kunnioittamaan ja rakastamaan.

Rose Russell antoi minulle lahjan Unionin puolesta, modernistisen vesivärityön joka yhä roikkuu lakifirmani seinällä. Se on hyvä muistutus, sen elämäni vaiheen täydellisestä subjektiivisten asioiden hämmennyksestä, todellisuuden vääristymästä, hämmennyksestä ja tarkoituksettomuudesta.

http://genus.cogia.net