School of Darkness

Luku 10

Oli vuoden 1941 kesä. Opettajien Unioni toivoi että American Federation of Teachers kokouksessaan päästäisi paikallisosastomme taas yhteyteensä. Me siksi valitsimme täyden delegaation ja lähetimme sen Detroitiin, kokouskaupunkiin. Mutta ne jotka nyt hallitsivat American Federation of Teachersia olivat tuskin tietoisia tilanteen muuttumisesta. Erotettuaan Kommunistit edellisenä vuonna, he eivät olleet valmiita istumaan alas rauhalliseen neuvotteluun heidän kanssaan tänä vuonna. He kieltäytyivät järjestämästä istumatilaa erotetuille paikallisosaston jäsenille.

Me pidimme kilpailevan kokouksen kadun toisella puolella. Me pidimme puheita, ja monet osallistuvat alkuperäisestä kokouksesta tulivat kuuntelemaan meitä. Mutta me palasimme New Yorkiin ilman että olisimme toteuttaneet tavoitettamme.

Matkala takaisin New Yorkiin, useat delegaatit, mukaan lukien Dale Zysman ja minä, istuimme samassa junanvaunussa Tri. Countsin ja Professori Childsin kanssa, jotka olivat American Federation of Teachersin korkea-arvoisia miehiä. Dale, aina erinomainen seuraihminen, meni istumaan heidän kanssaan ja keskusteli mahdollisesta tulevasta uudelleen jäseneksi ottamisesta. Molemmat professorit ajattelivat olevan oikein että Yhdysvalloista tulisi Neuvostoliiton liittolainen, mutta he tunsivat että American Communist Party pitäisi hajottaa. Tämä oli poliittista filosofiaa jota en ymmärtänyt siihen aikaan. Myöhemmin sinä vuonna nämä samat kaksi miestä julkaisivat kirjan otsikolla America, Russia and the Communist Party in the Post-War World (Amerikka, Venäjä, ja Kommunistinen Puolue sodanjälkeisessä maailmassa), täydellinen ylistyspuhe Neuvostoliitosta, vetoomuksen kera että Yhdysvallat ja Neuvostoliitto tekisivät yhteistyötä sodan ja rauhan aikana. Mutta he vaativat Kommunistisen Puolueen hajottamista.

Sinä syksynä minä edelleen yritin saada töitä opettajille jotka olivat menettäneet virkansa Rapp-Coudertin taistelussa. Suuri määrä niitä jotka oli erotettu odottivat yhä oikeudenkäyntiä. Puolue ei ollut enää kiinnostunut heistä. Sen uusi linja oli yhdistynyt rintama "demokraattisten voimien" kanssa — tarkoittaen kaikkia sotaa kannattavia voimia.

Ennen kesäkuuta 1941 se oli ollut "imperialistinen sota" markkinoiden uusjako (redivision of markets), sota jolla olisi vain taantumuksellisia seurauksia. Mutta kun Neuvostoliittoon hyökättiin, sota muuttui "ihmisten sodaksi", "vapaussodaksi".

American Communist Party luopui kaikesta sodanvastaisesta kampanjoinnista. Sen pacifistiset ystävät olivat taas "fasistisia taantumuksellisia" ja kaikki sen energia suuntautui Ranskan ja Englannin ylistämiseen suurina demokratioina. Sota opetuslautakuntaa vastaan täytyi lopettaa koska Puolue näki pormestari LaGuardian voimana tässä demokratian puolesta käytävän sodan leirissä.

Välittäjän kautta me yritimme tehdä kokonaisvaltaisen sopimuksen asioiden tasapainottamisesta jota ei ollut kokeiltu Opetuslautakunnan edessä. Me emme onnistuneet ja meidän täytyi käsitellä jokainen tapaus yksitellen.

Vuoden 1941 Opettajien Unionin ohjelmaan minä liitin esityksen julkisten sairaanhoitajakoulujen perustamisesta. Tämä WPA:n sairaanhoitajakoulu-ohjelma joka toiminut ollut Valtion opetusviraston alaisuudessa oli päättymässä. Esitys jota minä esitin Unionille oli mieto. Se käsitteli pääasiassa työpaikka-ohjelmaa opettajille ja osin sosiaalista ohjelmaa työtä tekevien naisten auttamiseksi joilla oli pieniä lapsia. Myrskyisä vastustus korservatiivisten ryhmien taholta hätkähdytti minua.Ilmeisesti olin kompastunut kiistanalaiseen kysymykseen, joka koski äitien roolia opetuksessa.

Minä itse olin uhrannut koulutuspolitiikalle niukasti huomiota. Minä pidin kiinni vanhanaikaisesta teoriasta että jos opettaja tunsi aiheensa, ja hän oli käynyt muutaman kurssin psykologiaa ja piti nuorista ihmisistä, hänen pitäisi kyetä opettamaan. Olin kauhistunut nähdessäni opettajien, jotka olivat aikeissa opettaa matematiikkaa tai historiaa tai englantia, viettävän kaiken aikaa päättötyönsä kanssa kursseilla joissa käsiteltiin opetusmetodeja.

7.12.1941, minä kutsuin muutaman tärkeän kansalaisen keskustelemaan ohjelmasta koulutuksen laajentamiseksi sekä saamaan tukea sairaanhoitaja-kouluille ja paremmalle aikuisopiskelulle. Tämä kokous pidettiin Elinor Gimbelin luona, joka oli kiinnostunut monista asioista.

Meidän kanssamme oli Stanley Isaacs, liberaali Republikaani Manhattanin silkkisukka-alueelta, jota Senaattori Coudert johti. Läsnä olivat myös tuomari Anna Kross, New York Cityn rikoskomissaari; Kenneth Leslie, entinen The Protestant -aikakauslehden toimittaja; ja Elizabeth Hawes, kuuluisa muotivaatteiden valmistaja ja teoksen Fashion Is Spinach kirjoittaja.

Me olimme nauttineet Gimbelin vieraanvaraisuudesta ja keskustelleet diskriminaatiosta, New Yorkin uusista muuttajista, konfliktista joka Katolisilla oli Liittovaltion avun kanssa, budjeteista, koulurakennuksista ja opettajien palkoista.

Kun minä katson taaksepäin konferenssihin joihin minä osallistuin, koekien koulutuspolitiikkaa ja menetelmiä ja edistystä, minä ymmärrän että me emme koskaan keskustelleet tai ajatelleet sitä että millaisten miesten tai naisten me ajattelimme kehittävän koulujärjestelmäämme. Mitkä olivat koulutuksen päämäärät? Kuinka me saavuttaisimme ne? Vain harva esitti näitä kysymyksiä. Esitämmekö me niitä tänään julkisten koulujen ylimmillä portailla, ja mitä ovat meidän johtopäätöksemme?

Vasta äskettäin minä kuulin New Yorkin julkisten koulujen johtajan puhuvan televisiossa nuorisorikollisuudesta. Se tapahtui pian sen jälkeen kun nuoret vandaalit olivat tuhonneet erään koulun. Hän sanoi että tarvittiin enemmän rakennuksia, enemmän opettajia, parempia leikkikenttiä. Ne jotka ovat omistautuneet progressiiviselle koulutukselle ja valmistelemaan nuoria elämään "uudessa sosialistisessa maailmassa" ovat teoriassa (abstractly) varmoja siitä mitä haluavat, mutta he eivät näytä tietävän että he työskentelevät ihmisten kanssa. Sen opetuksen lisäksi lasten täytyy oppia elämään toisten lasten kanssa, moraalisia tai luontaisia laki-standardeja ei aseteta. Ei ole kirjatietoa kuinka lapset löytävät harmonisen elämän oikean järjestyksen.

Minä, myös, jouduin oppimaan kovien kokemusten kautta että et voi parantaa sairasta sielua rakentamalla lisää rakennuksia tai enemmän leikkikenttiä. Ne ovat tärkeitä, mutta ne eivät riitä. Abraham Lincoln, saatuaan koulutusta yhden huoneen tukkimökissä, sai sellaisen koulutuksen mitä kaikki nämä atleettiset kentät ja laboratoriot eivät voi antaa. Kaikki hänen puheensa heijastivat hänen rakkauttaan Luojaa kohtaan. Hän tiesi että Jumala on lääke jumalattomuuteen.

Sinä sunnuntai-iltapäivänä 7.12.1941, me keskustelimme pitkään ja kiihkeästi opetuksesta. Me keskustelimme, myös, erinomaisesta työstä mitä Englannin naiset olivat saaneet aikaan lasten turvallisuuden eteen jos pommeja alkaa putoilla. Elinor Gimbel lopulta käänsi radion auki jotta saisimme kuunnella uutiset. Aluksi me saimme kuulla että Japanilaiset olivat hyökänneet Pearl Harboriin. Tämä etäinen onnettomuus Euroopassa josta me olimme keskustelleet tässä mukavassa huoneessa oli nyt meidän. Me kuuntelimme kauhistuneina kun ääni kertoi meille täydestä kauhusta mitä oli tapahtunut.

Kun uutislähetys oli ohi, me katsoimme toisiamme hiljaa muutaman minuutin. Me olimme ihmisiä monista roduista ja uskonnoista ja puolueista, mutta me olimme yksi mieli mitä Amerikkaan tuli (but we were of one mind on America). Joten oli luonnollista että me välittömästi ryhdyimme tekemään suunnitelmia, ja että nämä suunnitelmat koskivat lapsia. Silloin ja siellä me perustimme Lastenhuoltokomitean hätätilannetta varten, Elinor Gimbel puheenjohtajana, ja tälle komitealle minä lupasin luovuttaa kansioni koskien sairaanhoitokouluja, sekä antaa kaiken tukeni.

Puolueessa me olimme kauan odottaneet että tämä sota koskettaisi myös Yhdysvaltoja. Itse asiassa, aiemmin kesällä Puolue oli enteellisesti vaihtanut Committee on Peace (Rauhankomitea) nimen American Mobilization Committeeksi (Amerikan mobilisaatio-komitea), sotaa varten, ja syyskuussa me pidimme suuren ulkoilmakokouksen Brooklyn Velodromella. Olin eräs puhujista. Kokouksen aiheena oli tuleva sota ja kuinka me kohtaisimme sen.

Puolueen energia käännettiin nyt "win-the-war" -komiteoiden perustamiseksi. Vanhat vihollisuudet Opettajien Unionin ja CIO:n ja AFL:n välillä pantiin syrjään, ja pienet sekä suuret kiistat unohdettiin. Nyt Kommunisteista tuli rauhantekijöitä kiistelevien ryhmäkuntien välille kaikkialla. Ilolla ja helpotuksella me katselimme kun Puolue palveli toimistona joka veti yhteisön voimat kiinni toisiinsa sodan voittamiseksi.

Tietysti Kommunistinen Puolue oli suunniltaan ilosta sen tähden mitä tapahtui. Se liikkui reoppaasti asettaakseen Amerikan suunnattoman voiman Neuvostoliiton käyttöön. Vielä enemmän, rivi-kommunistit saivat taas kerran maistaa iloa siitä että kaikki ryhmät hyväksyivät heidät. Puolueen linja teki mahdolliseksi tänä ajanjaksona että tavalliset Puolueen jäsenet saivat olla pelkästään ihmisiä ja toimia luonnollisesti, sillä heidän naapurinsa olivat vähemmän peloissaan ja jopa kuuntelivat kun Kommunistit selittivät että he olivat Amerikkalaisten puolella. Kaikki Amerikkalaiset ryhmät työskentelivät nyt yhdessä Punaisen Ristin komiteoissa, yhteisissä mielenosoituksissa, veripankeissa. Me olimme yksi kansa jonka yhteinen asia yhdisti.

Minulle on katkeraa tajuta että Kommunistisen Puolueen johtajat näkivät tämän yhdistyneen rintaman ainoastaan keinona hajottaa tämä maa (a tactic to disrupt this country), ja että he käyttivät omien jäsentensä hyviä vaistoja heidän lopulliseksi tuhokseen. Yksimielisyyden petollisen kaavun alla he toimivat kuin varkaat yöllä, varastaen materiaalia ja salaisuuksia. Jokaista Kommunistisen Puolueen jäsentä käytettiin tämän salaliiton osana, mutta enemmistö heistä ei tiennyt siitä. Ainoastaan ne jotka tunsivat kaavan tiesivät kuinka jokainen pala sopi koko kuvaan.

Pysyin lähellä Puoluetta pahimpien päivien aikana, vuosina 1939 - 1941, aikana jolloin Neuvostoliitolla ja Natseilla oli sopimus, ensisijaisesti koska minä syvästi rakastin Opettajien Unionia jota minä edustin. Rakkeuteni sitä kohtaan ei ollut abstrakti emootio. Minä tunsin kiintymystä kaikkia sen jäseniä kohtaan, vahvoja ja heikkoja, ylimielisiä ja nöyriä. Minä identifioin itseni heihin. Sellainen herkkyyden tunne jota joillakin ihmisillä on heidän kirkkoaan tai kansakuntaansa kohtaan, minulla oli Unionia kohtaan. Kasvoin lähemmäksi Puoluetta koska se oli loputtoman innokas opettajien ongelmia kohtaan ja antoi meille myönteistä julkisuutta sekä tuki meidän kampanjoitamme.

Toinen syy oli se, että Puolue kampanjoi sotaa vastaan. Minä tiedän nyt että tämä sodanvastainen politiikka oli pelkästään taktiikka kohdata muuttuvat olosuhteet. Siihen aikaan en voinut uskoa että Kommunistinen linja oli suunnitelma vetää Kommunistit askel kerrallaan lähemmäksi täydellistä sotaa maailman herruudesta. Minä vähitellen aloin uskoa "tieteellisen sosialismin" erehtymättömyyteen sekä sosialistisen milleniumin väistämättömyyteen. En ollut millään muotoa välinpitämätön moniin raakuuden, korruption ja itsekkyyden merkkeihin Puolueen sisällä mutta ajattelin että liike itsessään oli suurempi asia.

Minä, ja sadat kaltaiseni, uskoimme Stacheliin ja Fosteriin, Browderiin ja Staliniin, ja Politbyron, ja Neuvostoliiton suureen Puolueeseen. Me uskoimme että he olivat puhtaita (incorruptible). Sokea usko Neuvostoliittoon, todellisen sosialismin maahan, oli viimeinen loitsu johon menetin uskoni. Tämä oli ollut sanojen loitsu, joka kudottiin taitavasti yhteen Puolueen intellektuaalien sanoilla, jotka valehtelivat, ja tekivät uskottavaksi tahtoni nähdä ihmisen tekemän täydellisyyden tässä epätäydellisessä maailmassa.

Tänä ajanjaksona Rose Wortis, askeettisen oloinen nainen, paljolti Harriet Silvermanin kaltainen, syrjäänvetäytyvä (tai: vaatimaton), omistautunut, väsymätön työssään, halukas ratas ammattimaisten vallankumouksellisten armeijassa, valvoi minua kun valmistelin lehtistä Women’s Trade Union Committee for Peacelle (Naisten ay-liikkeen rauhankomitea). Olin liittänyt mukaan lausunnon Natseja vastaan, jonka Rose veti yli ja sanoi: "Miksi sinä sanot näin? Me emme painota tätä tänä ajanjaksona."

Olin järkyttynyt tästä, mutta, haluttomansa uskomaan mihin se viittasi, mutta minä tulkitsin sen siten että tämä nainen oli pelkästään vähäinen funktionääri. Ylemmällä tasolla, olin varma, kukaan ei tekisi näin suurta virhettä. Myöhemmin minulla oli tilaisuus nähdä tämä ylempi taso.

Olin niin täysin mukana Puolueen toiminnassa että nyt se riisti kaiken vapaa-aikani. Sen jäsenet olivat työtovereitani ja ystäviäni. Minulla ei ollut muita.

Tähän tuli lisätä vielä yksi tekijä jota ei saanut vähätellä: minun merkitykseni oli kasvussa tässä oudossa maailmassa. Olin liittynyt mukaan idealistina. Nyt olin aikeissa jäädä vallan tunteen tähden jonka se antoi minulle, ja koska oli tilaisuus osallistua merkittäviin tapahtumiin.

Kuten muut, tunsin että olin uupumassa omistautumisen ja työn alle. Minusta tuli terävä ja kriittinen niitä kohtaan jotka eivät antaneet itsestään kaikkea Puolueelle. Minä silti perustin aktiviteettini omille standardeilleni hyvyydestä, rehellisyydestä, ja uskollisuudesta. En ymmärtänyt että Puoluella, solmiessaan liittoja, ei ollut mitään tekemistä näiden ominaisuuksien kanssa, että se ei pyrkinyt uudistamaan maailmaa, vaan halusi vallankumouksen hallitakseen maailmaa. En tiennyt silloin että tehdäkseen niin se oli valmis käyttämään kurkunleikkaajia, valehtelijoita ja varkaita samoin kuin pyhimyksiä ja askeetikkoja. Minun olisi pitänyt tietää, kuitenkin, jos olisin pohtinut Leninin puheen implikaatioita jonka hän piti Kolmannessa Venäjän nuorten kommunistien liiton kongressissa 2.10.1920: "...koko meidän moraalimme on kokonaisuudessaan alistettu proletariaatin luokkataistelun eduille."

Jos, silloin tällöin, näin asioita jotka saivat oloni tuntumaan epämukavalta, minä järkeilin niin että aka vaati tällaisia toimia. Kerran kun minä säikähdin omaa rauhallista suhtautumistani. Ryhmä Puolueen ja ay-liikkeen johtajia tapasi eräässä yksityisessä kodissa Greenwich Villagessa keskustellakseen Earl Browderin kanssa, joka oli silloin Kommunistisen Puolueen johtaja, liittyen Vito Marcantonioon ja hänen työhönsä tässä Puolueessa, ja erityisesti koskien tulevia vaaleja. Läsnä oli useita Politbyron jäseniä, sekä joukko AFL:n ja CIO:n kommunistisen unionin johtajia.

Marcantoniolla oli hyvin erityinen suhde Kommunistiseen Puolueesen. Koska hän oli Kongressissa, hänen asemansa oli kiistämätön. Koska hän oli pormestari LaGuardian läheinen ystävä, hän auttoi tuomaan Puolueelle voimaa. Samaan aikaan hän antoi tukensa pormestarille koska hän oli tämän jälkimmäisen henkilökohtainen edustaja Itäisessä Harlemissa. Hänen kauttaan pormestari säilytti yhteydet kaupungin politiikan osa-alueeseen jota yksikään pormestari ei uskalla ylenkatsoa. Mutta Marcantonio ei kyennyt pitämään otteessaan vaalipiiriään ilman Kommunistista Puoluetta.

Tässä kokouksessa me keskustelimme edustajien nimityksistä New Yorkiin. Jotkut meistä olivat ehdottaneet kannattavansa Republikaania joka oli palvellut Osavaltion Senaatissa Rebublikaanien ja Työväen lipun alla, miestä joka kykeni edustamaan Itäisen Harlemin aluetta. Marcantonio oli siihen aikaan liitossa Tammany Hallin kanssa, ja hän vaati sellaisen ehdokkaan tukemista jolla oli huono äänestyshistoria ja joka oli useammin poissa työpöytänsä luota Kongressissa kuin läsnä siellä.

Naiviudessani ajattelin että meidän tarvitsi vain näyttää Puolueen johdolle hänen äänestyshistoriansa ja Puolue tukisi paremmin soveltuvaa ehdokasta. Mutta vastaus ehdotukseemme oli tyly "ei" Browderilta. Meille annettiin käsky olla puuttumatta Marcantonion päätöksiin. Minä istuin alas täysin yllättyneenä tästä käskystä, sillä olin uskonut lujasti että Puolueen päätökset tehtiin demokraattisesti.

Seuraavaksi tapahtui vielä pahempi asia. Tärkeät ay-johtajat alkoivat valittaa sellaisista jotka olivat heidän mielestään järjettömiä vaatimuksia heidän unioneilleen, Marcantonion toimesta. Kun he olivat lopettaneet, Browder kertoi heille tylysti että jokainen joka vastusti Marcantoniota oli korvattavissa. Minä katsoin unionin johtajien kuuntelevan kun Puolueen johtaja antoi uhkavaatimuksensa. He näyttivät piiskatuilta koirilta. Oli lyhyt hiljaisuus sen jälkeen kun Browder oli lopettanut, ja minä näin näiden miesten, joilla oli tärkeä asema unioneissaan, alkavan vähätellä vastustustaan, nauravan hermostuneesti ei-millekään, hyväksyäkseen päätöksen josta he olivat aiemmin vannoneet että eivät koskaan hyväksyisi sitä.

Raskain sydämin minä hyväksyin sen, myös, ja välittömästi aloin rationalisoida sitä: kyse oli epäilemättä käytännön politiikan jonkinlaisesta pakottavasta tarpeesta, josta minä en tiennyt mitään. Tämä tapaus, kuitenkin, jätti minuun pysyvän suuttumuksen kipinän.

Vuonna 1942 minut heitettiin väkivaltaisen vasemmistolaisen politiikan sydämeen. Neuvostoliiton ja Natsien solmiman sopimuksen aikaan katkerin taistelu käytiin Sosialidemokraattien ja Kommunistien välillä; kuka saisi hallita USA:n Työväenpuoluetta, josta oli tullut tasapainoittava voima New Yorkin osavaltiossa.

Demokraattinen Puolue ei voinut johtaa osavaltiota ilman Työväenpuolueen tukea. Republikaanit eivät voineet johtaa osavaltiota ilman yhteistyötä tämän uuden poliittisen voiman kanssa. Ne jotka olivat saaneet oppinsa vasemmistolaisissa poliittisissa kouluissa osoittivat kykyä käytännön politiikkaan joka sai vanhan koneiston poliitikot pois virasta (out of the running).

Sosialidemokraatit Alex Rosen johdon alla (Millinery Union) ja David Dubinsky (Ladies Garment Workers Union) olivat aluksi tehneet yhteistyötä rakentaakseen American Labor Partya. Kilpaillen toistensa kanssa solmien liittoja Demokraattien ja Republikaanien kanssa toisiaan seuranneissa vaaleissa, kumpikin ryhmä hankki seuraajilleen tiettyjä paikkoja äänestyksissä jotka varmistaisivat vaalit mikäli yhteinen ehdokaslista voittaisi.

Vuosina 1937 ja 1939 yhdistyneet American Labor Partyn voimat olivat olleet menestyksekkäitä saamaan virkoja kaupungissa ja osavaltion vaaleissa. Neuvostoliiton ja Natsien solmiman sopimuksen tulon myötä Sosialidemokraatit aloittivat kampanjan kommunisteja vastaan sekä unioneissa että USA:n Työväenpuolueessa. Koska Kommunistit olivat kosiskelleet intellektuaaleja ja liberaaleja jotka olivat Työväenpuolueessa; koska Puolue oli liitossa Marcantonion Itäisen Harlemin koneiston (henkilökohtainen koneisto) kanssa; koska Puolue oli vahva uusissa CIO:n unioneissa, Puolueen tukemat ehdokkaat olivat voittoisia useissa tärkeissä esivaaleissa. Täten, vuoteen 1942 mennessä he olivat syrjäyttäneet Sosialidemokraatit Työväenpuolueen johdosta jokaisessa piirikunnassa, Brooklyniä lukuun ottamatta.

Kevään esivaalit sinä vuonna näkivät katkeran taistelun näiden kahden ryhmäkunnan välillä Brooklynin hallinnasta. Puolue oli majoittanut minut päämajaansa Piccadilly Hoteliin komitean sihteerinä, jota kaikkialla kutsuttiin nimellä Trade Union Committee to Elect Win-the-War Candidates (Ammattiyhdistysliikkeen komitea valitsemaan ehdokkaita jotka haluavat voittaa sodan). Minulle oli määrätty tehtävä kerätä useilta vasemmistolaisilta unioneilta rahaa, ja joukkoja, vaaleihin.

Komitea uhrasi energiansa kahtaan kampanjaan: lyömään Dubinskyn joukot Brooklyn, sekä saamaan kaikki kolme poliittista puoluetta nimittämään Marcantonio ehdokkaakseen hänen vaalipiirissään. Hän oli ehdokkaana Republikaanien, Demokraattien ja Työväenpuolueen esivaalissa.

American Labor Partyn kommunistinen siipi voitti esivaalit Brooklynissä katkeran taistelun jälkeen johin liittyi vetoomus oikeusistuimeen. Marcantonio voitti kaikkien kolmen puolueen esivaalit käytettyään uskomattoman summan rahaa sekä hyödyntäessään uskomattoman suurta määrää unionin jäseniä jotka Puolue oli mobilisoinut kulkemaan ovelta ovelle hänen vaalipiirissään.

Joka yö tuhannet miehet ja naiset haravoivat Itäisen Harlemin vaalipiiriä talo talolta. Äänestäjien luona käytiin useita kertoja. Ensimmäisellä visiitillä heitä pyydettiin allekirjoittamaan lupaus äänestää Marcantoniota tietyn puolueen lipun alla. Seuraavaksi heitä muistutettiin esivaalien ajankohdasta. Ja itse vaalipäivänä heidän luonaan käytiin tunnin välein kunnes he menivät äänestämään. Suunnaton määrä autoja odotti heitä viedäkseen heidät äänestyspaikalle. Opettajat toimivat lastenvahteina. Ihmiset jotka olisivat nauraneet ehdotukselle että heidän pitäisi työskennellä Republikaanisen tai Demokraattisen puolueen johtajan kanssa, halukkaasti ja ilman korvausta, tekivät kaikkein halpaarvoisimmat työt koska Puolue oli kertonut heille että tänä oli keino lyödä "fasistit".

Kutsu sitä joukkohypnoosiksi jos haluat, mutta tärkeä asia on tunnustaa tämä vetoomus hyville ihmisille ja tunnustaa kuinka sitä voidaan käyttää.

Sadat Opettajien Unionin jäsenet määrättiin Puertoricolaisten ja Mustien alueille jossa he auttoivat ihmisiä suorittamaan kirjallisuustestin. He miehittivät äänestyspaikat. He puhuivat kadunkulmissa kampanjan aikana ja kuuntelivat ylistyspuhetta Marcantoniolla, joka päätti kaikki puheensa sanoilla "Long live a free Puerto Rico" (Eläköön Puerto Rico), iskulause jolla ei ollut mitään tekemistä esivaalien kanssa.

Esivaalikampanjan lopussa olin uupunut. Menin takaisin Opettajien Unionin toimistoon ja työskentelin kuumien kesäpäivien aikana auttaakseni ydinjoukkoa joka työskenteli siellä. Minä ajattelen että me olimme ainoa opettajien organisaatio jolla oli tapana pitää yllä jonkinlaista aktiviteettia koko kesän ajan. Me palvelimme kesäopettajina ja sijaisopettajina ja valmistauduimme tulevaa kouluvuotta varten.

Sinä vuonna American Labor Party päätti tukea Demokraatti-ehdokas Jerry Finkelsteinia Frederic Coudertia vastaan osavaltion Senaatissa. Opettajien Unioni vastasi avunpyyntöön. Senaatin vaalipiiri oli epätavallinen, se koostui kolmesta vaalipiiristä, kuuluisasta Greenwich Village Kymmenestä, Silkkisukka Viidestätoista, ja Puertoricolaisten Itäisen Harlemin Seitsemästätoista.

Äärimmäinen vauraus ja köyhyys olivat yhdistyneet tässä vaalipiirissä, kuuluisista Park Avenuen kodeista rottia ja tuholaisia viliseviin vuokra-asuntoihin. Kommunistinen Puolue vapautti kaikki opettaja-toverit muista tehtävistä antaakseen heidän työskennellä tämän kampanjan parissa.

Siirryin Murray Hill Hotelin sviittiin Park Avenuella ja me perustimme komitean joka koostui kuuluisista kansalaisista. "The Allied Voters Against Coudert" (Yhdistyneet äänestäjät Coudertia vastaan" oli virallisesti hienon ja älykkään naisen, Nti. Arthur Garfield Hayesin alaisuudessa. Siihen kuului ihmisiä kuten Louis Bromfield, Samuel Barlow, sekä useita muita arvostettuja ihmisiä.

Eräs Amtorgin, Neuvostoliiton bisnes-organisaation avustajista, antoi rahaa ja myös informaatiota auttaakseen kampanjassa Coudertia vastaan. Tässä Silkkisukka-vaalipiirissä oli tuskin ainuttakaan Demokraattien organisaatiota, ja Greenwich Villagen ainoa oli niin sidoksissa Republikaaneihin että me perustimme oman. Tämä jätti Itäisen Harlemin Demokraattisen organisaation, joka oli yhä suuremmassa määrin Marcantonion hallinnassa, vaalien avaintekijäksi. Voitto tai tappio oli tämän vaalipiirin käsissä.

Minä pian ymmärsin että Marcantonio, joka oli voittanut kaikkien kolmen puolueen esivaalit , ei taistellut kovinkaan päättäväisesti voittaakseen tämän alueen American Labor Partylle Coudertia vastaan. Hän ei välittänyt siitä mikä puolue voittaisi; hän oli niiden kaikkien ehdokas. Sitäpaitsi, pormestari LaGuardia oli luvannut tehdä kaiken voitavansa Senaattori Coudertin puolesta ja Marcantonio oli vastaanottavainen pormestarin pyynnöille. Mutta Marcantonio lupasi apua, ja me järjestimme jonkin verran rahaa hänen koneistonsa johtajille.

Pahimmat pelkoni vahvistuivat kun me kuuntelimme vaalituloksia ja tiesimme että olimme hävinneet. En harmitellut tappiota Silkkisukka-piirissä. Mutta häviö Marcantonion vaalipiirissä oli isku uskolleni yksilö-ihmisiä kohtaan tässä oudossa vasemmistolaisessa maailmassa.

Sinä yönä Harry, eräs Marcantonion vanhoista kapteeneista, ajoi minut kotiin. Olen masentunut, en ainoastaan vaalitappion vuoksi, vaan oppitunnin vuoksi jonka olin saanut. Me pysähdyimme Village Vanguardin luona ja siellä minä tapasin Tom O’Connorin, toimittajanm, ja hyvän ystäväni, joka oli eräs humaani ihminen tässä Puolueessa. Hän katsoi minuun, mutta ei sanonut mitään. Hän tiesi mitä oli tapahtunut.

Kun Vanguard loppui, Tom ja minä kävelimme keskikaupungissa City Halliin tyhjien katujen halki. Me keskustelimme tästä "liikkeestä" sekä oudoista umpikujista joihin se usein johti. Me keskustelimme opportunisteista jotka ryntäilivät sinne tänne tiellä joka vei kohti Täydellisyyden Mekkaa johon me olimme yhä kiinnittäneet katseemme.

Me kävelimme Brooklynin sillan yli aamun sarastaessa. Tom laittoi minut taksiin. Kun minä pääsin kotiin, menin vuoteeseen ja nukuin 24 tuntia.

http://genus.cogia.net