School of Darkness
Luku 1
SYNNYIN Etelä-Italiassa maatilalla joka oli kuulunut äitini perheelle sukupolvien
ajan. Mutta olin todellisuudessa Amerikassa syntynyt Italian maaperällä seurauksena
sarjasta sattumuksia, ja minä myös olin vahinko joka piti minut Italiassa kunnes olin
melkein kuusivuotias. Vasta vuosia jälkeenpäin sain selville että eräs syy miksi
minun äitini oli jättänyt minut sinne oli toivo että eräänä päivänä hän voisi
suostutella avoimiehensä, joka oli New Yorkissa toisten lasten kanssa, palaamaan
heidän kanssaan Italiaan. Äidilleni tämä farmi lähellä Potenzaa oli koti. Mutta hän
ei koskaan kyennyt houkuttelemaan heitä palaamaan, sillä Amerikka oli heidän
valintansa.
Minun äitistäni tuli leski kun nuorin hänen yhdeksästä lapsestaan oli vielä vauva. Vanhempien lasten avulla hän kykeni hoitamaan farmia. Jos Rocco Visono ei olisi tullut Potenzaan kotoaan Luganosta hän olisi epäilemättä jäänyt sinne loppuelämäkseen.
Mutta Rocco rakastui Teresa Marsicaan joka, huolimatta yhdeksästä lapsestaan ja työn täyttämästä elämästä, oli edelleen viehättävä, kirkkaiden tummien silmien ja eloisuutensa ansiosta. Rocco oli tullut vieraillakseen sisaren luona joka oli naimisissa vähäisen hallituksen viranomaisen kanssa ja tapasi Teresan läheisessä Picernon kylässä. Hän löysi Potenzasta työtä muurarina samalla kun rakkaus Teresaa kohtaan alkoi kasvaa hänen mielessään. Teresa melkein suostui, mutta hän epäröi saatuaan selville että mies suunnitteli muuttavansa New Yorkiin. Kesti kauan kunnes hän lopulta suostui lähtemään. Maatila oli ravinteikas ja siellä kasvoi lehtisalaatti ja pavut. Se oli ollut hänen isänsä farmi ja hänen isoisänsä ja tämän isän. Kuinka hän voisi luovuttaa ja ylittää Atlantin valtameri epävarmaan tulevaisuuteen, ja kenties siellä ei olisi maata jota vaalia ja jonka parissa tehdä työtä?
Mutta hiljaisella tavalla, tämä sinisilmäinen jurmusi oli itsepintainen. Lapset olivat hänen puolellaan, myös, innokkaina menemään Ameriiaan, sillä Rocco oli kertonut heille säihkyviä tarinoita elämästä siellä, sekä vapaudesta ja mahdollisuudesta rikastua. He kiistelivät äitinsä kanssa ja suostuttelivat häntä kunnes äiti lopulta antoi myöten.
Kolmen vanhimman pojan oli tarkoitus mennä uuden vaaleilla valitun isänsä mukana (with their father-elect) ja minun äitini ja muiden oli tarkoitus liittyä heihin myöhemmin. Minä sanon "vaaleilla valitun" (elect) tarkoituksella, sillä Teresa, henkilökohtaisista syistään, oli vaatinut että hän ei menisi naimisiin ennenkuin hän saapuisi Amerikkaan. Hävittyään äänestyksessä kaikissa muissa asioissa, hänen täytyi taipua tässäkin asiassa, ja nämä neljä lähtivät kohti Yhdysvaltoja.
Itäisestä Harlemista he lähettivät innokkaita raportteja. Siellä asui paljon italialaisia; se oli kuin maanmiesten siirtokunta; hänen (Teresa) täytyy tulla nopeasti. Joten Teresa hyväksyi väistämättömän. Hän sanoi 'näkemiin' naapureilleen ja rakkaille pelloilleen, talolle joka oli antanut hänelle suojan koko hänen elämänsä ajan ja jossa hänen lapsensa olivat syntyneet. Hän antoi farmin erään sukulaisensa vastuulle sillä hän ei halunnut myydä sitä. Hän saattaisi tulla takaisin jonakin päivänä. Kuuden lapsen kera, hän purjehti uuteen kotiin.
Kolme vanhempaa poikaa ja Rocco veivät hänet voittoisana heidän viiden huoneen kerrostaloonsa 108. kadulla.Teresa oli onnellinen nähdessään heidät uudestaan, muttahän katseli pettyneenä huoneiden mehiläiskenno-rakennetta. Hän oli ainoastaan osin helpottunut kun hänen sisarensa, Maria Antonia, joka oli asunut Amerikassa jonkn aikaa, tuli toivottamaan hänet tervetulleksi.
Tammikuussa 1904, Rocco Visono ja Teresa Marsica avioituivat St. Lucyn Kirkossa Itäisessä Harlemissa. Se oli luultavasti tämä päivä jolloin hän tunsi suurinta koti-ikävää, sillä hänen mieleensä tulivat papin sanat — muisto menneisyydestä, Fedelia, hänen äitinsä, ja Severio, hänen isänsä, sekä farmin työntekijät ja hän itse ja hänen valjensä ja sisarensa, kun he kaikki (aikoinaan) polvistuivat yhdessä perheen yhteiseen rukoukseen suuressa olohuoneessa Picernon farmin päärakennuksessa.
Useita kuukausia myöhemmin tuli kirje Italiasta jossa Teresalle kerrottiin että hänen kiinteistönsä hallinnan suhteen oli ongelmia. Tämän uutisen vuoksi hän suostutteli Roccon että hänen täytyy mennä takaisin johtamaan asioita, kenties vuokraamaan tämä farmi luotettaville ihmisille, tai jopa — tämä oli hänen miehensä ehdotus — myydä tämä farmi.
Vasta sitten kun hän oli merellä, Teresa ymmärsi olevansa raskaana. Hän oli pettynyt. Bisnesten hoito Italiassa saattaisi viedä kuukausia ja vauva saattaisi syntyä siellä.
Farmin hoitoon liittyvät asiat keskivät kauemmin kuin hän oli odottanut. Lokakuussa 1904 minä synnyin Picernossa ja sain kasteesssa nimen Maria Assunta Isabella. Isäni suostumuksella Teresa päätti palata Yhdysvaltoihin ja jättää minut sijaisäidin hoiviin. Hän toivoi palaavansa vuoden sisällä, mutta vasta viiden vuoden kuluttua hän näki minut uudestaan. Olin melkein kuusi vuotias kun näin isäni ja veljeni ja sisareni ensimmäistä kertaa.
Nainen josta tuli sijaisäitini oli erään lammaspaimenen vaimo Avialanossa. Hänen oma lapsensa oli kuollut ja hän oli onnellinen saadessaan minut. Viiden vuoden ajan minä asuin näiden yksinkertaista elämää viettävien ihmisten kanssa. Vaikka tässä pienessä kivitalossa oli vain vähän ylellisyyksiä, sain rakastavaa huolenpitoa molemmilta sijaisvanhemmiltani. Minä muistan heidät ja minun muistoni ulottuvat kolmanteen ikävuoteeni. Mamarella oli hyvä nainen ja olin suuresti kiintynyt häneen. Mutta hänen aviomiestään, Taddeota, minä rakastin kaikkein eniten. Tässä perheessä ei ollut muita lapsia ja minulle hän uhrasi kaiken isällisen huolenpitonsa.
Minä muistan heidän kotinsa takan, pöydän joka nostettiin ylös (väliverhosta?) ennen ateriaa, minä Taddeon sylissä, hänen suuri paimenen takkinsa ympärilläni. Myöhempinä päivinä, kun elämä oli vaikeaa, minä usein toivoin että olisin siellä taas pienenä lapsena joka joka istui siellä hänen suojelevan rakkautensa ympäröimänä.
Minun äitini lähetti rahaa säännöllisesti, ja antoi sijaisvanhemmilleni aineellista apua enemmän kuin mihin Taddeon pieni palkka riitti. Yhä uudestaan Mamarella yritti saada Taddeon tekemään jotakin muuta paimenen työn sijaan. Hän ei pitänyt siitä että mies oli poissa kotoa talvella, mutta siellä Italian vuoristoisessa osassa oli kylmää talvella; joten lampaat ajettiin lämpimään Apuliaan, jossa ruoho oli parempaa.
Jopa kesällä Taddeo vietti usein yöt kukkuloilla. Sitten Mamarella ja minä menimme hänen luokseen mukanaan ruokaa ja huopia niin että me, myös, voisimme nukkua avoimen taivaan alla. Samala kun miesja vaimo keskustelivat, minä menin ulos vaeltamaan ihailemaan kukkia ja heinäsirkkoja. Minä muistan juosseeni kukkulalta toisella. Minun innokkaat sormeni ojentautuivat ylöspäin, sillä taivas näytti olevan niin lähellä että minä pystyisin koskemaan sitä. Tulin takaisin väsyneenä huomatakseni että Mamarella ja Taddeo olivat tekemässä minulle uusia puukenkiä. Vasta sitten kun lähdin Amerikkaan, laitoin jalkaani nahkakengät.
Taddeo antoi minulle lampaista lypsettyä maitoa ja yritti selittää minulle taivasta. Kerran hän sanoi: "Never mind, little one. Kenties jonakin päivänä sinä kosketat taivasta. Kenties!"
Sitten hän kertoi minulle tarinoita tähdistä, ja minä melkein uskoin että ne kuuluivat hänelle ja että hän kykeni kuljettamaan niitä pitkin taivasta. Minä nukahdin huopaan kääriytyneenä. Kun heräsin, minä löysin itseni omasta vuoteestani kodistamme kylän laidalta.
Minulla on hämäriä muistikuvia uskonnosta. MInä muistan kulkeneeni Taddeon olkapäillä pyhiinvaellusmatkalla monien ihmisten kanssa kävelemässä synkän metsän läpi useiden päivien ajan johonkin pyhäkköön. On täytynyt olla kevät sillä puiden lehdet olivat nupuilla. En ole koskaan sen jälkeen nähnyt sinisiä puiden lehtien silmuja kuulematta mielessäni mielessäni rukousten huminaa jotka olivat lähtöisin monien ihmisten suusta yhtä aikaa.
Eräs lapsista kertoi minulle paikasta numeltä kiirastuli. Hän sanoi että jos sinä annat piispan laittaa suolaa kielesi päälle ja vettä otsallesi pääset taivaaseen, ja jos näin ei tapahdu sinä pysyt kiirastulessa vuosia ja vuosia. Minä kerroin tästä asiasta Taddeolle ja tämän kerran hän ei yrittänyt rauhoitella minua (and for once he was not reassuring). Kiirastuli oli harmaa paikka, hän sanoi, jossa ei ole puita eikä kukkuloita, mutta hän sanoi olevansa siellä kanssani.
Hän jutteli Mamarellan kanssa, ja hän sanoi että vaikka olin nuori hän veisi minut konfirmoitavaksi koska piispa oli tulossa kaupunkiimme suorittamaan tämän seremonian. Tämä vaati suuria valmisteluja. Minulla oli uusi punainen puku suuren kauluksen kera joka oli tehty "prinssin tyyliin". Minun oli tarkoitus saada ensimmäiset nahkakengät.
Kun tämä suuri päivä koitti olin kirkossa jo varhain. Se oli vielä melkein tyhjä lukuun ottamatta ryhmää lapsia jotka odottivat konfirmaatiota. Nämä muutamat istuimet suuressa kirkossa oli asetettu kohti alttaria. SInä et istunut niihin sillä ne oli tarkoitettu kaupungin alemmalle aatelistolle (gentry of the town). Kaikki muut polvistuivat kivilattialle.
Minä polvistuin, myös, ja katsoin patsaita. Minulla oli suosikki niiden keskuudessa: St. Anthony, lempeän hymyn kera ja Kristus-Lapsi hänen käsivarsillaan. Taddeo kertoi minulle että St. Anthony vartioisi minua ja pitäisi minut poissa pahuuden ulottuvilta; ja että jos minä kadottaisin jotakin, St. Anthony auttaisi löytämään sen.
Eräänä iltana illallispöydässä me kuulimme kiireisiä askelia ja innostuneen äänen huutavan:
Una lettera d’America!
"Kenties se on äidiltäni," minä sanoin, "ja siinä on rahaa Mamarellalle."
Kin hän avasi sen minä näin ainoastaan hyvin pienen kirjeen eikä lainkaan rahaa. Kukaan ei kertonut mistä kirjeessä oli kyse. Viikkoja myöhemmin olin yksin tässä talossa, takan lähellä. Helmikuu oli kylmä sinä vuonna. Taddeo oli Apuliassa eikä tulisi takaisin lähiaikoina. Mamarella oli mennyt kylään hakemaan lähteestä juomavettä.
Kuulin outoja askeleita mukulakivillä. Ovi avautui ja siellä seisoi pitkä, tumma nainen raskaassa takissa joka katsoi minua ja sanaakaan sanomatta kietoi käsivartensa ympärilleni ja halasi minua. Sitten hän otti huivin pois ja minä näin että hänellä oli paksut mustat hiukset, hiukan harmaata, mutta pehmeää ja aaltoilevaa.
Minä katsoin häntä hämmästyneenä, "Kuka sinä olet?" Minä kysyin. Hän vastasi minulle italiaksi, mutta se kuulosti erilaiselta kuin kylässämme. "Olen niiden ihmisten ystävä jotka asuvat täällä. Missä paimen on?"
"Hän ei ole täällä. Hän on Apuliassa."
"Pidätkö hänestä?"
"Minä rakastan häntä enemmän kuin ketään maailmassa. Minä rakastan häntä kaiken aikaa." Minä tuijotin häntä ja ihmettelin että miksi hän esitti tällaisia kysymyksiä.
"Tietenkin sinä rakastat," hän sanoi rauhoittavasti. "Tule ja istu polvelleni niin minä kerron sinulle tarinan. Mutta ensin, rakastatko sinä häntä enemmän kuin omaa äitiäsi?"
"Tietenkin minä rakastan. En edes tunne äitiäni." Tämä outo nainen hymyili minulle. "Kuuntele rakas, minulla itselläni oli kerran pieni tyttö." Kuunnellessani aloin tuntea oloni epä,iellyttäväksi. "Minun täytyi matkustaa outoon maahan jossa en pystynyt huolehtimaan hänestä ja niin minä löysin hyvän ystävällisen ihmisen joka sanoi että hän voisi (pitää huolta sinusta). Hänen nimensä oli Taddeo."
"Taddeo?" Äkkiä minä ymmärsin ja liuin pois naisen polvelta. "Sinä olet minun oikea äitini."
Hän siveli minun hiuksiani ja sanoi: "Olen tullut koko matkan Amerikasta lapseni buoksi ja toivoin että hän rakastaisi minua."
Jokin hänen äänessään voitti minut puolelleen. Menin hänen luokseen ja laitoin käsivarteni hänen kaulansa ympärille ja niin me istuimme kunnes Mamarella tuli sisään. Olin puoliksi unessa ja muistan ainoastaan sanoneeni: "Tämä on minun äitini, minun todellinen äitini. Sinun täytyy rakastaa minun äitiäni."
Hän lähti pois sinä iltana, mutta hän sanoi tulevansa takaisin viikon sisällä tai jotakin sinnepäin minua varten. Hän lupasi ottaa minut mukaansa Amerikkaan.
Nyt kaikki oli kuumeista valmistautumista. Sana lähetettiin Taddeolle ja hän lähetti takaisin sanan etä hän olisi kotona ennenkuin lähtisin. Minulle tämä viimeinen viikko oli voittoisa leikkikaverieni keskuudessa (was one of triumph among my playmates).
"Toiko hän sinulle lahjoja?" Lapset lysyivät. "Menetkö junalla Potenzaan?"
"Talot Amerikassa on rakennettu lasista," sanoi eräs lapsista. "Kukaan ei ole siellä köyhä. Jokainen on onnellinen."
"Ja he syövät makaronia joka päivä," piipitti eräs. Jopa minä tiesin että tämä olisi suurenmoinen asia, sillä makaronin syöminen joka päivä oli rikkaille lapsille kuuluva asia; niiden silmissä joiden pääasiallinen ruokavalio koostui pavuista ja polentasta.
"Ja sinä tulet takaisin?" Joku kysyi.
Jollakin tavalla tämä oli ensimmäinen kerta kun minä todella ajattelin lähteväni pois ja tunsin hienoista värinää, mutta minä vastasin rohkeasti, "Tietenkin minä tulen takaisin, ja jonakin päivänä minä vien teidät kaikki Amerikkaan."
Enempää viestiä ei tullut Taddeolta lähtöpäiväni aattona. Mamarella oli valmistellut upean lounaan pasta arricataa, ja pähkinöitä ja kalmaria rusinoilla täytettynä. Oli makeaa valkoviiniä. Se oli kuin karnevaali. Me odotimme Taddeota mutta kun hän ei tullut, me istuimme alas ja söimme hiljaisuudessa. Sitten me puhdistimme pöydän. Minä istuin pää nojaten Mamarellan tuolia vasten. Hän itki, mutta hän lopetti nähdessään että minä itkin myös. Hän otti minut syliinsä ja lauloi minulle — laulun pyhimyksistä.
Siltikään Taddeo ei tullut. Pelkäsin että en näkisi häntä enää. Minä yritin kuvitella mielessäni tarkasti miltä hän näytti jotta muistaisin hänet aina.
Kun tuli oli hiiloksella, Mamarella laittoi tuhkaa sen päälle ja me menimme vuoteeseen; mutta en vinut nukkua. Äkkiä minä kuulin mitä oli kuulostellut — raskaita askelia mukulakivillä. Kun ovi avautui olin hänen (Taddeo) sylissä. Minun jalkani olivat kylmät ja hän otti kaulahuivinsa ja kietoi sen ylleni.
Mamarella tuli sisään ja kohensi tulta ja sanoi minulle terävästi: "Non far mosso," ja alkoi lämmittää polentaa. Minä istuin yhä hänen sylissään samalla kun Taddeo jutteli matkastaan kotiin.
"Minä matkustin puolen yötä eikä minulla ollut aavistustakaan että Avialanossa voisi olla niin kylmä," hän sanoi. Hänen täytyy mennä lampaiden luokse laaksoon pian, sillä hän oli jättänyt lampaat Filippin vastuulle. Hän voisi olla luonamme ainoastaan tunnin.
"St. Anthony toi minut," hän kertoi minulle. "Hän auttoi minua pääsemään tänne ajoissa. Älä koskaan unohda että hän auttaa sinua pääsemään sinne minne sinä haluat päästä ja auttaa sinua löytämään sen minkä olet hukannut."
Kiinnitin vain vähän huomiota hänen sanoihinsa. Olin onnellinen istuessani tulen ääressä ja katsellessani häntä syömässä polentaa ja kastavan leipää punaviiniin.
Sitten hän nousi, laittoi pitkän takin yllensä, ja sitoi kaulahuivin kaulansa ympärille. "Tämä kaulahuivi on liian ohut jotta siitä olisi enää paljonkaan hyötyä. Kuuntele, lapsi, sinä lähetät minulle uuden Amerikasta?"
Minun silmäni tulivat täyteen kyyneleitä. Hän suuteli minua. "Sieltä, carina, jonakin päivänä sinä tulet takaisin," hän sanoi vakuuttavalla äänellä. "Ja nyt sinä menet hienoon taloon jossa sinä tulet olemaan una signorina ja sinulla tulee olemaan silkkivaatteet ja kenties kaksi paria nahkakenkiä."
"Ninä en halua lähteä," minä itkin paniikissa. "En lähde! En lähde!"
Hän piti minua sylissään kunnes minä lopetin nyyhkyttämisen ja sitten hän sanoi: "Nyt minun täytyy todellakin mennä. Addio, carina,” ja hän ojensi minut Mamarellalle ja kiirehti ulos talosta. Minä rimpuilin vapaaksi ja juoksin hänen peräänsä. Minulla ei ollut hartiahuivia ja minun vaatteeni liehuivat tuulessa. Minä jatkoin huutamista: "Taddeo! Taddeo!" Minä juoksin alas katua kunnes tulin piazzalle ja pystyin näkemään Taddeon ja Filippin ajamassa lampaita edellään. Oli hyytävän kylmä ja maa oli jäässä.
Minä huusin Taddeota yhä uudestaan. Olin laittanut jalkoihini ensimmäiset parit nahkakenkiä näyttääkseni niitä hänelle ja sitomattomat kengännauhat saivat minut kompastelemaan; kova nahka satutti jalkojani. Makasin lumessa ja nyyhkytin. Sieltä Mamarella löysi minut ja vei minut kotiinsa ja laittoi minut vuoteeseen. Hän pysyi kanssani kunnes nukahdin.
Seuraavana päivänä olin pukeutunut punaiseen konfirmaatiopukuuni joka oli säästetty puettavaksi Neitsyen juhlapäivänä ja karnevaaleissa. Hiukseni olivat huolellisesti kammattuja. Nahakkengät oli sidottu nilkkojeni ympärille. Mamarella otti esiin rasian ja otti sieltä silkkisen nelikulmaisen liinan. "Minä laitoin sen ylleni kun olin tyttö," hän sanoi, kun hän taittoi sen kolmioksi ja sitoi sen leukani ympärille. Sitten me menimme linja-autoon joka odotti ottaakseen minut mukaansa. "Madonna, questa creatura e tutti occhi," kuljettaja sanoi kun hän näki pienen matkustajansa. Mamarella ja minä istuimme autossa hiljaa ja katselimme autiota vuoristomaisemaa ja lumi peitti tietä. Lopulta, jäykkänä kylmyydestä, me saavuimme Potenzan rautatieasemalle. Mamarella laittoi minut junaan ja suuteli minua. En kyennyt itkemään, sillä kaikki tunteet olivat kuivuneet minusta. Sitten olin yksin junassa outojen ihmisten kanssa ja matkalla Napoliin jossa minun äitini oli tarkoitus tavata minut.
Se oli ensimmäinen kerta kun olin koskaan ollut junassa, mutta se ei ollut minusta outoa. Katselin ulos ikkunasta vaihtelevaa maisemaa. Hetken perästä ei ollut enää lunta eikä vuoria, ainoastaan ruohoa ja tasankoa, oliivipuiden kera siellä täällä. Kerran minä näin lauman valkoisia lampaita paimenen kera, ja ajattelin Taddeota. Mutta Taddeo oli nyt kaukana takana, ja olin yksin. Olin jättänyt kaiken minkä tiesin ja olin menossa kohti tuntematonta.
Osasto jossa matkustin oli melkein tyhjä. Konduktööri oli luvannut Mamarellalle että hän pitäisi minusta huolen. Lopulta, istuessani puisella penkillä, minä nukahdin, nojaten vaatenyyttiäni vasten, uppuneena junan oudosta liikkeestä.
Oli yö kun juna saapui Napoliin. Konduktööri tuli ja poimi nyyttini. "Viene subito," hän sanoi, ja minä seurasin häntä laiturille. Ja siellä oli minun äitini katsellen hermostuneesti minua. Hän oli pitkä ja suora ja vakuuttava. Minä heilutin kättäni innokkaasti hänelle ja minut teki onnelliseksi nähdä hänen lämmin hymynsä kun hän juoksi minua kohti.
Minua pelotti se mitä minä näin Napolissa. Siellä oli kerjäläisiä. Siellä oli likaisia lapsia kaduilla. Siellä oli melua ja epäjärjestystä. Minä halusin lentää takaisin meidän rauhalliseen pieneen kyläämme, missä ihmiset olivat köyhiä, mutta puhtaita ja ylpeitä.
Olin iloinen kun seuraavana päivänä me purjehdimme Amerikkaan.
http://genus.cogia.net