Luku 14 -- Pohjimmainen salaliitto paljastuu?
ei ollut yllätys, että joku lopulta kommentoi paheksuvaan sävyyn lukua kahdeksan, jossa kirjoitin "On kenties parempi että tapat itsesi..." Yllättävää on se, että siihen kului peräti kahdeksan vuorokautta. En tietenkään tosissani kehoita ketään tappamaan itseään; teksti oli kirjoitettu sarkastiseen sävyyn, ja tarkoitus oli lähinnä herätellä ihmisiä. Ei Jeesuskaan tarkoittanut sitä kirjaimellisesti, kun hän kehoitti repimään silmän päästään jos se viettelee itseä, tai hakkaamaan kätensä poikki jos se viettelee itseä. Sitäpaitsi, Jeesuksen ajan hygienisissa olosuhteissa ja Välimeren ilmastossa, jos olisit lähtenyt kirjaimellisesti toteuttamaan Jeesuksen kehoitusta, haava olisi luultavasti tulehtunut ja olisit kuollut verenmyrkytykseen...
Toisaalta, oli tässä kommentissa jotain "viisauttakin": jos tuhlaat koko elämäsi roikkumalla netissä ja tutkimalla maailmanlopun ennustuksia, ON AIVAN SAMA OLETKO ELOSSA VAI KUOLLUT; kummassakin tapauksessa, sinusta on aivan yhtä paljon hyötyä maailmaa ajatellen.
Kirja Yhdeksänsataa vuotta ennen maailmanloppua alkoi siitä kun valitin elämäni tylsyyttä ja sitä, että "maailmassa ei tapahdu mitään". Sitten, tutkimusten edetessä alkoi paljastua kaikenlaisia mielenkiintoisia "salaisuuksia" tämän näennäisen tapahtuma-köyhyyden takaa. Aiemmin paljastin John Hageen toiveen, että USA ja Israel hyökkäisivät yhdessä Irania vastaan vaikka se johtaisikin sotaan joka vetää puoli maailmaa mukaansa. Hageelle oli ilmeinen pettymys että sotaa ei ole ainakaan vielä syttynyt. Kenties meidän pitäisi olla oloisia että näin ei ole käynyt. MEILLÄ EI OLE MITÄÄN TAKEITA, ETTÄ HYÖKKÄYS IRANIIN TOISI MUKANAAN SEURAKUNNAN YLÖSTEMPAUKSEN. Meillä on vain John Hageen "lupaus", tai pikemminkin arvio että näin SAATTAISI käydä, ei muuta. Mutta sen me tiedämme varmasti, että tällainen isku suistaisi maailman kaaokseen -- asia mitä me emme nyt tarvitse; tässä nykyisessäkin kriisissä on aivan tarpeeksi kestämistä. Itse asiassa, minä pelkään että ne ovat sionisteja jotka haluavat sotaa Iranin kanssa ja he yrittävät saada kristityt lietsomaan tätä sotaa kehittelemällä mitä kummallisempia teorioita, ja sitten kun Lähi-idän "ruutitynnyri" on räjähtänyt eikä Jeesuksen takaisin tulemisesta ole tietoakaan, nämä sionisti-juutalaiset yrittävät kaaoksen ja sekasorron varjolla saada tiukemman otteen maapallon asioista. Täytyy muistuttaa, että maapallolla on ollut hirvittäviä koettelemuksia aiemminkin, eikä ole tullut mitään tempausta joka olisi pelastanut meidät näiltä koettelemuksilta:
"Ja minä näin, ja katso: hallava hevonen; ja sen selässä istuvan nimi oli Kuolema, ja Tuonela seurasi hänen mukanaan, ja heidän valtaansa annettiin neljäs osa maata, annettiin valta tappaa miekalla ja nälällä ja rutolla ja maan petojen kautta." [Ilm. 6:8]
"Elintarvikkeiden hinnat nousivat dramaattisesti talvella 1846-47. Väkeä virtasi työlaitoksiin, jotka täyttyivät ääriään myöten. Tulijat olivat nälän näännyttämiä ja voimattomia ja sortuivat pian tauteihin. Liikkeellä oli varsinkin lavantautia ja punatautia, mutta myös erilaisia kuumetauteja. Kulkutaudit tempasivat pois enemmän ihmisiä kuin nälänhätä sinänsä.Poliisivirkamies John Norris esitti kesäkuussa 1847 raportin tilanteesta:
"Minun on ilmoitettava, että tämän kuun 11. päivänä muuan köyhä nainen ja hänen pieni lapsensa kaatuivat tielle Aughrimin lähellä. Molemmat olivat sairaita ja kovassa kuumeessa ja makasivat tien ojassa seuraavaan päivään, jolloin ilmoitin heistä valvonnasta vastaavalle Jeremiah Toolille, joka lähetti heidät heti Rathrumin kuumetautisairaalaan. Mutta kun heitä kieltäydyttiin ottamasta sairaalaan, heidät lähetettiin takaisin tänne ja jätettiin kyydistä Aughrimin tienhaaraan loppuyöksi ja siirrettiin sitten erääseen vajarakennukseen. Ilmoitin seuraavana päivänä asiasta tohtori Atkinsille. Hän kirjoitti lääkärintodistuksen siitä, että naisparka oli kuumetaudissa ja hänet oli otettava sairaalaan. Myös pappi, herra Maloney, ja kaksi veronmaksajaa suosittelivat sairaalahoitoa heille. Nämä suositukset lähetettiin samana päivänä Arklow´n sairaalaan, ja mukana oli myös valvonnan hoitajan ilmoitus, mutta jälleen häntä kieltäydyttiin ottamasta potilaaksi sillä perusteella, että hänen oikea sijoituspaikkansa olisi ollut Rathrumin kuumetautisairaala. Minun oli silloin huolehdittava heidän lähettämisestään takaisin Aughrimiin, jonne heidät jätettiin tienristeykseen yöksi, mikä merkitsi suurta vaaraa naapuruston asukkaille. Tiistaina hankin eräiden naapureiden kanssa materiaaleja ja rakensimme vajan, johon me sijoitimme nuo kaksi sairasta, ja löysimme sairaanhoitajan, joka otti huolekseen heidän hoitamisensa... Naapurustossa on kahdeksan tai yhdeksän perhettä, jotka ovat sairastuneet kuumetautiin, muutamat heistä makaavat vajassa, eikä kukaan pysty ottamaan heitä vastaan. Toivon, että voit tehdä jotakin näille asioille."Monet kuvaukset kertovat tuollaisiin vajoihin sijoitetuista ihmisistä. Tóibínin mukaan muuan lääkäri on esittänyt tällaisen kuvauksen:"Kun olin menossa kotiin päivän päätteeksi, muistin, että minulla oli vielä yksi sairaskäynti jäljellä. Olin saanut aamulla paperilapulla pienen ilmoituksen, että Old Chapelyardin hautausmaan lähistöllä ollessani minun oli käytävä katsomassa Barretin perhettä, joka oli heitetty ulos vuokraamastaan talosta. He olivat ahertaneet parhaansa mukaan ja sananmukaisesti kaivaneet itselleen pienen poteron... Tämä maahan kaivettu maja oli tasan seitsemän jalkaa pitkä ja suunnilleen kuuden jalan levyinen. Länsiseinällä oli vastikään avattu hauta. Kummassakin päädyssä oli kaksi pienempää hautaa, joihin oli laskettu vainajia vain vähän aikaa sitten, ja sisäänkäynnin luona oli kaksi kuoppaa, joihin oli laskettu kaksi tai kolme kuollutta lasta. Lyhyesti sanottuna majaa ympäröi vainajien luiden täyttämä valli. On kauhistuttavaam että kuuden ihmisen, miehen, vaimon ja lasten, on pakko asua tällaisissa oloissa keskellä lahoavia ihmisten jäännöksiä ja tehtävä työtä pahanlaatuista kuumetautia sairastaessaan, melkein yhtä kuolleina kuin ympärillä haudoissa makaavat vainajatkin."Köyhäintaloissakin saatettiin elää hirvittävissä oloissa:"Ballinrobessa on työlaitos mitä valitettavimmassa ja kauheimmassa kunnossa, rutto on iskenyt köyhiin, virkailijoihin ja kaikkiin. Oikeastaan se on pelottava ruumishuone; kaikki köyhät ovat joutuneet hirvittävän kuumetaudin uhreiksi. Kuolleet ja kuolevat makaavat sikin sokin. Työlaitoksen johtaja on joutunut tämän kauhean taudin uhriksi. Sihteeri, nuori mies, joka pyrki tarmokkaasti parantamaan alueen oloja, on uhrien joukossa. Emäntäkin on kuollut, ja rutto on temmannut pois työlaitoksen suuresti kunnioitetun ja arvonantoa nauttineen lääkärin, koska hän hoiti kaiken aikaa laitokseen majoitettuja sairaita. Tällaiset ovat olot Ballinroben työlaitoksessa. Kaikki virkailijat ovat poissa, kuolleiden asukkien määrää ei tiedetä, ja unohdimme kertoa, että laitoksen katolinen pappi on pahoin sairaana samassa kulkutaudissa... Jos onnettomat köyhät selviytyvät hengissä tästä hirmuisesta epidemiasta, heidän kuolemansa vain viivästyy: he kuolevat nälkään."Nälänhädän vallitessa monet suurmaanomistajat edelleenkin irtisanoivat torppareitaan voidakseen harjoittaa maataloutta tehokkaammalla tavalla. Mayon kreivikunnassa tilanomistaja Walsh halusi vuoden 1847 lopussa irtisanoa suuren joukon torppareitaan. Häädettäviä oli kaikkiaan 140 perhettä, ja Walsh oli valmistautunut siihen, että hanke kohtaisi jonkinlaista vastarintaa. Niinpä hän pyysi alueen ylimmältä hallintomieheltä poliisin apua ja otti yhteyttä myös alueella olevien asevoimien johtoon. Ylivoimaisen virkavallan saamista paikalle pidettiin yksinkertaisimpana keinona verilöylyn välttämiseen. Niinpä poliisivoimien mukaan lähti alueen sotilaskomentajan johdolla 50 miehen sotilasosasto. Kun joukot saapuivat perille, sotilaat sijoitettiin reserviksi kukkulan laen taakse, ja 40 poliisimiehen suojaamat maanomistaja ja sheriffi kertoivat väelle, millaista asiaa heillä oli. Torppareita pyydettiin poistumaan tilan alueelta. Vastineeksi tilanomistaja antaisi anteeksi kaikki valat ja kaikki maksamattomat maksut sillä ehdolla, että he suostuivat lähtemään torpistaan vapaaehtoisesti ja luovuttamaan satonsa, jos heillä jotakin hallussaan oli. Torpparit, jotka tiesivät millaisiin seurauksiin tämä johtaisi, esittivät kiihkeitä vastalauseita. Se oli turhaa. Päätös oli tehty, ja poliisit saivat käskyn täyttää velvollisuutensa. He viivyttelivät hieman, mutta lähtivät sitten liikkeelle kiväärein ja pistimin aseistautuneina. Muutamassa tunnissa he heittivät rakennuksista ulos huonekalut ja keittiöastiat ja repivät ulkorakennusten katot. Torpparit esittivät kuitenkin kovaäänisesti vastalauseitaan, sillä he itse tai heidän esi-isänsä olivat rakentaneet nuo ulkorakennukset ja suku oli asunut paikalla jo sukupolvien ajan. Tóibín lainaa paikalla olleen papin kertomusta: "He näyttivät olevan valmiita käymään päin poliisien pistimiä, sillä he tiesivät, että hökkeleittensä purkamisen jälkeen he joutuisivat asumaan lähimmässä maantienojassa, ja silloin kuolema olisi aivan varmasti vaatimassa heidän vaimojaan ja lapsiaan. Sotilaille annetaan kuitenkin merkki, ja odottamattoman näyn säikäyttämien torppareiden on annettava periksi, ja epätoivoisina ja kauhuissaan he näkevät armottoman työn jatkuvan. Häädön saa 600-700 ihmistä, nuoria ja vanhoja, äitejä pikkulapsineen, ja he jäävät taivasalle ilman elintarvikkeita. Muutamat onnekkaat saavat jäädä sillä ehdolla, että lähtevät vapaaehtoisesti kuuden kuukauden kuluttua. Vaikka mustetta olisi kokonainen kaivollinen, se ei riittäisi kertomaan puoltakaan onnettomista kohtaloistamme, näin on sanottu, ja tunnen, etten pysty kyllin hyvin kuvaamaan tätä tapahtumaa ja muuta samanlaista kurjuutta. Samana päivänä kuulin päivällispöydässä maanomistajan kerskailleen eräälle toiselle seurueen jäsenelle, että tämä oli hänen ensimmäinen käyntinsä tilalla ja ensimmäinen tapaamisensa torppareiden kanssa. Eipä heidän ensivaikutelmansa maanomistajasta voinut tietenkään olla erityisen myönteinen""Brittiviranomaiset syvensivät kriisiä, kun elintarvikkeiden vientiä Irlannin satamista ei estetty eikä rajoitettukaan. Elintarvikkeiden vienti Irlannista kasvoi koko kriisin ajan. Sieltä vietiin vuonna 1846 Englantiin kaikkiaan 186 000 härkää ja lehmää, ja kolme vuotta myöhemmin määrä oli jo 201 000. Vasikoiden vienti kasvoi samassa ajassa 6 000 lähes 10 000:een; ainoastaan sikojen vienti väheni.
Brittihallitus ei tehnyt mitään myöskään häätöjen lopettamiseksi. Lisäksi se torjui suurimmaksi osaksi vastuun avustustoiminnasta sysäten sen yksityisille maanomistajille ja Irlannin paikallisille viranomaisille, joilla ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia suoriutua suurkatastrofin hoidosta.
Syvempi syy vastuun torjumiseen oli brittiviranomaisten ja brittien yleisen mielipiteen kielteinen perussuhtautuminen irlantilaisiin ja Irlantiin. Monien brittien mielestä kriisi oli välttämätön ja väistämätön ja kauheudestaan huolimatta omiaan avaamaan mahdollisuudet uudistuksiin ja koko Irlannissa vallitsevan järjestelmän "puhdistamiseen", sillä samojen tahojen mukaan tämä oli toivottoman tehoton, vanhanaikainen ja passivoiva.
Historiantutkija Joen Mokyr puolestaan osoittaa kirjassaan Why Ireland Starved? (Miksi Irlanti näki nälkää?), ettei Irlannissa ollut liikaväestöä, kuten monet ovat väittäneet. Irlannin onnettomuus johtui ennen muuta maanomistajista, joista lähes kaikki asuivat Englannissa eivätkä olleet kiinnostuneita palauttamaan mitään maan taloudellisesta tuotosta takaisin Irlantiin viljelymenetelmien parantamista ja tuotannon monipuolistamista varten. Maanomistajat sijoittivat varansa mieluummin teollisuuteen, siirtomaihin tai maatalouteen Englannissa.
Varmaa on, että Isossa-Britanniassa riitti ruokaa kaikille. Irlannin kansa ei kuitenkaan saanut osuuttaan käytettävissä olevasta ylijäämästä. Lähetetyt elintarvikkeet eivät lähimainkaan riittäneet, eikä irlantilaisilla ollut rahaa niiden ostamiseen. Iso-Britannia jätti Irlannin suorastaan oman onnensa nojaan, ja yhtenä syynä tähän oli jo mainittu englantilaisten käsitys, että Irlannin kansa oli itse syyllinen onnettomuuteensa.
Irlantilainen kulttuurihistorioitsija Terry Eagleton kirjoittaa, ettei nälänhätä suinkaan ollut suunniteltua kansanmurhaa, mutta kohtalokkaaksi kävi se, että brittiläiset viranomaiset pysäyttivät viljanviennin Englannista sinne syksyllä 1846. Ensimmäisiin avustustoimiin ryhdyttiin vasta seuraavana vuonna, ja avustustyöt keskeytettiin useita kertoja. Ajoittain hallitus myös kielsi liberaalin politiikkansa perusteella ilmaisen ruoan jakelun; viranomaiset leikkasivat Irlannin avustamisen menoja ja saattoivat voimaan uuteen köyhäinhoitolakiin perustuvan järjestelmän, joka helpotti ihmisten häätämistä vuokramailtaan. Konservatiivien jälkeen valtaan noussut uusi hallitus lopetti elintarvikkeiden varastointijärjestelmän. Lisäksi se supisti julkisia töitä, sillä niiden pelättiin heikentävän ihmisten halua yksityiseen hyväntekeväisyystyöhön.
Hallitus ei tehnyt mitään myöskään estääkseen kymmenientuhansien häätämistä tiloiltaan aikana, jona hätä oli suurempi kuin koskaan ennen. Lisäksi se maksoi tukirahan maastamuuttajille helpottaakseen heidän lähtöään Irlannista -- ja tämä johti monien tilaisuuteen tarttuneiden kuolemaan joko merimatkalla tai yhtä usein pian perille saapumisen jälkeen.
Päälle päätteeksi perunarutto iski vielä uudelleen vuonna 1848, silloin pääasiassa maan länsiosaan. Tämä tuli yllätyksenä. Lontoon hallitus oli jo päätynyt käsitykseen, että perunarutosta oli päästy eroon. Valtiovarainministeriön valtiosihteeri oli kuitenkin sitä mieltä, että "Jumala oli aiheuttanut nälänhädän antaakseen irlantilaisille opetuksen, eikä meidän sen takia pidä puuttua siihen kovin paljon." Hän selitti lisäksi, että tulevaisuus osoittaisi nälänhädän antaneen alun irlantilaisten tapojen vallankumoukselle ja että pahasta siis aikanaan seuraisi hyvää. Hänellä oli tällöin mielessään ennen kaikkea se, että paljon viljelysmaata oli vapautunut käytettäväksi ja ne, joilla oli kykyä ja pääomaa, pystyisivät viljelemään sitä paljon tehokkaammin kuin ennen.
Sadat tuhannet joutuivat lähtemään viljelyksiltään vuosina 1845-51. Poliisin tietojen mukaan kaikkiaan 250 000 häädettiin pelkästään vuosina 1849-52, mutta moderni irlantilainen historiantutkija Tim O´Neil pitää todellista määrää paljon suurempana ja arvioi, että lähes puoli miljoonaa ihmistä joutui lähtemään kodistaan pelkästään vuosina 1846-48. O´Neilin käsityksen mukaan tämä selittää nälänhädän laajuuden. Pelkästään perunarutto ei voinut johtaa miljoonan ihmisen kuolemaan, mutta kun sadattuhannet ajettiin viljelyksiltään, he menettivät kaikki mahdollisuutensa elantonsa hankkimiseen." [28]
Maailmassa on aivan riittävästi jännittäviä asioita joita tutkia ja joista saada mielenkiintoa elämään ilman että tarvitsee jäädä koukkuun kaikenlaisiin "lopun ajan profetioihin". Niistä enemmän seuraavissa luvuissa...